lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kenen on vuoro puhua


Kotimaiseen kirjallisuuteen ovat uusina lajeina olleet tyrkyllä ainakin tekstiviestiromaani ja viime vuonna myös blogikirja. Hannu Luntialan Viimeiset viestit (2007) ei tosin vakuuttanut Hesarin kriitikkoa, vaikka Jouni Tossavaisen Sivullisia (2011) vakuutti minut Aamulehdessä. Tasapainoinen, lukemaan yllyttävä tunnelma.
Kirjaimellisesti Sivullisia tarkoittaa sivun mittaa, siis perinteistä A-nelosta. Vertauskuvallisia merkityksiä jokainen osaa keksiä omasta päästään.
                      ”Työttömänä aloitin blogin”, aloittaa Tossavainen, ja antaa nimettömän kertojan suulla ymmärtää, ettei annettua mittaa laajempi lörpöttely ole paikallaan edes rajattomassa bitti-avaruudessa. Kaikki muu on blogin vierailijoiden omia kuvauksia hyvinvoinnistaan, joka ei aina ole parhaalla tolalla, tai asemastaan, joka kenties horjuu. Toiset ovat pudonneet korkealta, kuten kovin tutulta vielä silloin kuulostanut suuren automerkin myyntipäällikkö – nyt Esko Kiesin nimi lienee jo unohtunut. Kaikki eivät ole elämässään suuria edes tavoitelleet.
                      Alkusanoissa työtön bloggaaja tai kenties kirjailija Tossavainen itse kiittää henkilöitä, jotka ovat virittäneet kirjan vaatimaan tunnelmaan (Arvo Pärt), auttaneet tiivistämään ilmaisua (Juha Seppälä), rikkoneet sopivaisuuden rajoja (Michel Houllebecq) tai muistuttaneet niistä (Juha Mieto).
                      Lista kertoo lyhennettynäkin Tossavaisen omaksuman kirjoittajan otteen laajuudesta. Sivullisten sivuilla elää median, työn, viraston ja vapaa-ajan kieli perinteisemmän proosan ja lyyristen nostojen rinnalla. Kosketus aikaan on herkkä mutta tyylitelty kun projektipäällikkö harjoittelee läsnäoloa parisuhteessa ja kehityskeskustelussa, tai kun professori pohtii ranskan kielen kohtaloa sen jälkeen kun Le Monde lopetti Claude Lévi-Straussin kolumnisarjan julkaisemisen.
Kirjailijan perimmäinen suvaitsevaisuus on tuttua jo jonkinlaista läpimurtoa enteilleestä romaanista Eskimobaari (2006). Siinä se ilmeni oman erillisyyden eikä toisten erilaisuuden hyväksymisenä. Itse kukin romaanin henkilöistä poti kodittomuutta kuin poistetun raajan haamukipua: ”Minä olin muualta muuttanut joka paikassa.”
Sivullisissa ihmisen paikan merkitsee syntyperän sijaan ammatti, asenne tai elämäntilanne. Toisinaan ilmoitus on koruton: ”Rekkakuskina tykkään jonottaa.”. Tai draamallisen pelkistetty: ”Salarakas tuli kotiin ja kertoi totuuden.” Toisinaan yksikertaisessa raottuu ovi absurdiin: ”Parisuhdeterapeuttina tunsin tarpeelliseksi noutaa toisen lasin vettä.”
Tossavainen rakastaa mielikuvituksen vapautta, jossa kieli kääntyy vähän tai katoaa kokonaan takavasemmalle. Mutta sitä valtaa, joka sanalla on pelkän itseilmaisun yli, hän myös kunnioittaa.
Tai eihän tämä laji nyt niin uusi ole, kaikkitietävän kirjailijan valvonnasta näennäisesti vapaita puheenvuoroja on julkaistu ennenkin. Puheenvuoron toi kotimaisen kirjallisuuteen Maria Jotuni ”harjoitelmiksi” kutsumallaan kokoelmalla Suhteita (1905), mutta tekijän omintakeisuuden vuoksi välittömiä seuraajia ei tullut.
                      Nykypäivään sen palautti Petri Tammisen esikoinen Elämiä (1994), suuren yleisön hyväksynnän takasi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (2010). Lajin reunoilla oleilee myös Turkka Hautalan tässä kuussa ilmestynyt Kansalliskirja (2012), vaikka sisältääkin enemmän perinteisen pakinan tunnusmerkkejä. Tai työpaikkahakemuksen. Kirjallaan Hautala ilmoittaa olevansa käytettävissä suuren sanomalehden tai naistenlehden kolumnistina, jos Kyrö ei äkkiä ehtisikään joka paikkaan.
                      Puheenvuoron tunnusmerkit ovat pysyneet samana, jotka Jotunin kohdalla mainitaan jo kirjallisuushistorioissa. Tarinan sijan ottaa repliikki, joka on keskitetty, paisuttelematon ja arkailematon. Se ei maalaa eikä selitä.
                      Tyypillistä on, ettei puhujan näkemyksillä ylitettäisi Hesarin Vieraskynä-palstan julkaisukynnystä.
                      Puheenvuoroa ei käytetä, koska asema edellyttää ja vastuu velvoittaa, vaan koska mitta on tullut täyteen tai rooli mureni. Kaikista muotokielen vaatimuksista ei silti luovuta. Sanan merkitys on lopulta se ainoa ankkuri, johon puhuja voi itsensä tässä maailmassa kiinnittää.


perjantai 30. maaliskuuta 2012

Moderni ihminen tuntee modernisti


Päivän lehti kertoi uudesta ammatista. Pääkaupungin kirjasto 10:ssä henkilökohtainen valmentaja opastaa ummikon klassiseen musiikkiin.
Minttu, 32, kaipaa rockin kolmen soinnun ja hyvän menon rinnalle ”suurempia tunteita ja kokemuksia”. Sellaisia varmasti löytyi, jos musiikkitieteilijä Mikon ehdotuksista miellyttivät eniten Mahler ja Liszt.
Huomaan itsekin joskus valmentaneeni, mutta tahattomasti, koska en ole muodollisesti pätevä niin kuin Mikko. Kukaan lähipiiristä ei silti ole päätynyt 1800-luvun lopun romantiikkaan, vaikka se Mintullekin lienee vastannut juuri sitä mielikuvaa klassisesta musiikista, joka useimmilla ihmisillä on. Paremmin on kelvannut barokki, joka on ajatonta. Ja nykymusiikki, jossa on nykyihmisen tunteita ja kokemuksia. Vaikka ne sitten eivät olisi niin suuria.
Mikko aloitti Mintun valmennuksen Beethovenista. Toinen tyypillinen tapa taitaa olla se, että aloitetaan Mozartista. Siihen kiinnostus usein loppuukin, sillä suurin osa mestarin tuotannosta on polkkaa soitettuna pikkurilli pystyssä. Muistutetaan nyt kuitenkin, että se tuhannen tv-mainoksen ja elokuvan hyvä melodia on hidas osa, andante, pianokonsertosta no. 21.
                      Todellisuudessa moderni ihminen tarvitsee modernimpaa musiikkia. Lisäksi musiikki on niin abstraktia taidetta, että sitä on hyvä lähestyä draaman kautta.
                      Pehr Henrik Nordgrenin (1944 – 2008) sävellystyön laji olisi tässä mielessä psykologinen realismi ja sisäisen sovinnon etsintä vieraalta tuntuvassa maailmassa. Asiantuntijoiden mukaan hänen tyylinsä on ”omaleimainen ja ilmaisuvoimainen”, mikä on kohtelias kiertoilmaisu itseoppineelle ja tuotteliaalle. Hyvin opetettu olisi säveltänyt vähemmän.
                      Nordgrenin 3:n sinfonian osien nimistä löytyvät musiikin tunnetilat, ”suru” ja ”uhma”. Ne kuulija hoksaisi neuvomattakin.
Jos solisti Lisztin pianokonsertossa vaikuttaa nykyihmiselle jo etäiseltä, orkesterivoimia vastaan teatraalisesti taistelevalta kaunosielulta, voi Nordgrenin sinfonian yksinäinen pianisti olla luontevampi vertailukohta. Hänen hapuilussaan kuuluvat romantiikan jumalankaltaisen pauhun sijaan kasvatuksen, koulun, politiikan, uutisten ja viihteen hanhenmarssi, jota kampitetaan, ja se jotenkin todempi todellisuus, jota raotetaan.
Aina tunnelma ei ole leppoisa, koska verho oli verhottua elämää sievempi.
                      Kun ensin tutustuu Nordgrenin tästä päivästä puhuvaan musiikkiin, myös Mozart voi vähitellen alkaa kuulostaa muultakin kuin mainostoimistoissa sepitetyn ikuisen shoppailun soundtrackiltä.
                      Siksi en ole tavannut kiittää Nordgrenia hänen omasta musiikistaan vaan kaikesta musiikista.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Traagisia virityksiä



Jos tarina on silattu ”intohimolla ja rakkaudenjanolla”, kuten kriitikko päivän lehdessä kirjoittaa, se kuulostaa heti tärkeältä.
Tärkeydestä sitten seuraa ”dramaturgisen välineen latautuneisuus” ja ”lukukokemuksen intensiivisyys”, lopulta myös ”kuulas selvänäköisyys”, ”kaunis ja traaginen viritys” sekä ”käsin kosketeltava jännite”.
                      Romaani, sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan, kertoo itsemurhaan päätyneen homomiehen kulissiavioliitosta ahdasmielisellä 50-luvulla, joten tätä lakonisempi kuvaus ei ehkä olisikaan paikallaan. Kriitikon tekstistä välittyvä implisiittinen lukija-kokija saattaa hetkittäin horjua jossain emotionaalinen huimauksen tai ratkaisevan totuuden partaalla, mutta pääasia, että arvostelun ymmärtää Petri Immosen eikä Emma Bovaryn kirjoittamaksi.
                      Muista ajankohtaisista asioista lehdessä kirjoitetaan tietysti toisin, koska ei kirjoiteta taiteesta. Tärkeiltä nekin kuulostavat, vaikka mitään ei nimetä yhtä suoraan kuin kirja-arvostelussa. Jos nimettäisiin, taloustoimittajan kommentti-kirjoitus olisi silattu ahneudella ja vallanjanolla.
                      Kärjistäviä kielikuvia taloustoimittajalla on tasan yksi: ”Irvikuva”. Se viittaa valtion omistajaohjaukseen lentoyhtiö Finnairissa, tarkemmin sanoen tilanteeseen, jossa omistajaohjausyksikön johtava virkamies Pekka Timonen on samalla Finnairin hallituksen jäsen:
                      ”Ulkopuoliselle syntyi kuitenkin kuva, että Timonen oli Finnairin hallituksessa lähinnä etsimässä valtion palkkio- ja palkitsemisohjeista porsaanreikiä, joiden perusteella bonuksista ja palkkioista saattoi jättää kertomatta julkisuuteen. Stay- ja allekirjoitusbonusten lisäksi Timonen oli linjaamassa sitä, että Finnairin toimitusjohtajan lisäeläkkeen määrää ei kerrottu keväällä 2010.”
                      Osin julkisuudessa ja osin siltä suojassa esitetyn draaman latautuneisuus välittyy lehden lukijalle, vaikka sitä ei erikseen mainita. Mainintaa ei tarvita, koska seuraava lause antaa lukijan omille ajatuksille riittävästi tilaa:
                      Voisi olettaa, että valtion omistajaohjausosaston päällikkö ymmärtää ohjeen tekstin lisäksi myös sen hengen.”
                      Kuulasta ja selvää, mistä taloustoimittaja vielä jatkaa:
”Valtion omistajaohjauksen päällikön jäsenyys Finnairin hallituksessa oli muutenkin hyvän hallinnon irvikuva. Finnairin hallituksen jäsenet nimittäin valittiin käytännössä osakkeenomistajien nimitystoimikunnassa, jossa valtiota edustaa finanssineuvos Jarmo Väisänen. Finanssineuvos Väisänen on Pekka Timosen alainen ja hänen kuului esittää esimiestään hallituksen jäseneksi vuodesta toiseen.”
Traaginen viritys on käsin kosketeltava, vaikka taloustoimittaja ei taaskaan erikseen selitä, miten ministeriön ylempi virkamies sitoo alaisensa moraalin yhteen oman taloudellisen etunsa kanssa. Se käy ilmi.
Onko Väärän aikaan romaanina ”hieno”, ”vakuuttava” ja ”syvälle luotaava”? En tiedä, mutta ainahan voin luottaa kriitikon sanaan. Entä onko Finnair omistajaohjauksen ”irvikuva”? Tunnen tietäväni, sillä taloustoimittaja tukee sananvalintaansa tavalla, joka saa johtopäätöksen vaikuttamaan omalta eikä pelkästään tyrkytetyltä.
Sitä en tiedä, miten Balzac tai Dickens herätettäisiin haudasta kirjoittamaan Finnairin yrityshistoriikki, mutta hyvin siihen saattaisi riittää myös taloustoimittaja Tuomo Pietiläisen dramaattinen vainu. Pietiläistä ollaan kuulemma nimittämässä Tampereella määräaikaiseksi journalistiikan professoriksi.
Ehtisikö Tuomo tehtävässään vetää myös muutaman kritiikin kurssin, jossa painotettaisiin kirjoittajan itsehillintää, havainnollistavaa tarkkuutta adjektiivin kustannuksella ja luottamusta lukijan päättelykykyyn?

Keskeneräinen Sanakirja: "Kaikki"



Kaikki

Taiteessa pitää olla jotakin, mielellään kaikki. Luontevasti universaalin ja ajattoman ihanne myös laajenee niin, etteivät tämän aurinkokunnan ja tunnetun historiankirjoituksen asettamat rajat enää riitä.
”Lisäväriä valikoimaan tuovat häilyvät värit sekä kosmisen ja raamatullisen sävyt.” Matti Sauramo Parnassossa ranskalaisen runouden antologiasta Runoilevien naisten kaupunki (2010).

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Viimeksi kuultuna: Schnittke / String Trio


Alfred Schnittke: Piano Quintet / String Trio / Stille Musik. 1999 AFCM Ensemble. Naxos 2000.


Neuvostoliitossa sävelletty modernismi eroaa hengeltään ja tekniikoiltaan muun Euroopan sodanjälkeisestä modernismista. Omintakeisuus ei johdu slaavilaisesta kansanluonteesta eikä venäläisen musiikkihistorian sisäisistä, esteettisistä lainalaisuuksista. Se johtuu eletystä elämästä.
Alfred Schnittke (1943-1998), 1900-luvun viimeinen suuri säveltäjä, joutui opiskelemaan toisen Wienin koulukunnan ja italialaisen Luigi Nonon musiikillisia uudistuksia salakuljetetuista partituureista. Kuunnella sitä ei voinut, mikä on kai tavanomainen ja luontevin ensikosketus uuteen musiikkiin.
Miltä hänen korvissaan kuulosti äänetön musiikki, jossa olennaista ei ehkä ollut ”formalistisen” säveltaiteen esityskielto (virallista voi rikkoa yksityisesti), vaan idea vielä olemattomasta ilmaisusta, joka ponnistaa pakotettua hiljaisuutta vastaan?
Sama tahdon ja taakan jännite ilmenee yhä Jousitriossa, vaikka se on sävelletty kommunismin routakaudella, jolloin yhteydet Eurooppaan vähän aukenivat. Tosin Schnittkellä itsellään oli päällä matkustuskielto ja terveyskin reistaili. 
Melodian kamppailu tuntuu tuhoon tuomitulta. Vaikutelma ei silti ole lannistava, vaan näin musiikki nimenomaan jakaa taakan kuulijan kanssa - eikä suinkaan lisää tai vähättele elämän raskautta. Samalla Schnittke myös kumartaa esikuvilleen.
Jousitrio on Schnittken wieniläisin teos. Siinä on kaikuja Mahlerilta, mutta varsinkin änkyrämodernismin suurelta lyyrikolta, Alban Bergiltä. Etäisyys ”sarjallisen itsekieltämisen puberteettisiin rituaaleihin”, kuten Schnittke oman ilmaisunsa löydettyään letkautti, on silti riittävä.
                            Divariin? Takaisin hyllyyn? Tyhmä kysymys. Tällä levyllä soittaa rouva Schnittken lisäksi joukko muita tekijän tunteneita, joten jos meidän tavallisten kuulijoiden korvaan kantamatonta virtuositeettia uupuu niin ainakin autenttisuus on kohdallaan.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Arkisto: Rock Springs

Muistoja ajalta, jolloin onnistuin viittaamaan saman vuoden kuluessa kolmessa eri kirja-arvostelussa Martti Joenpolveen. Nykyään kukaan ei enää viittaa Martti Joenpolveen.
                        Ja muistoja ajalta, jolloin tutustuin amerikkalaiseen Richard Fordiin ensiluokkaisena novellistina. Fordin paksummiksi käyneet romaanit ovat käyneet myös työläämmiksi lukea, vaikka sisältävät runsaasti terävää havainnointia. Arvostelun julkaisi Suomen Kuvalehti keväällä 1996, otsikolla ”Matkalaisia”.
                       Itse teoksesta voi yhä olla samaa mieltä, lisäksi ensimmäinen kappale, jossa komeasti muurataan valtavirran kivijalkaa, on kiertänyt pitkään luentomuistiinpanoissani luovan tietokirjoittamisen kursseilla. Se on käypä esimerkki kielikuvien sekoittamisesta, jollaista tapaa lähinnä kirjallisuuskritiikissä ja Asko Sahlbergin romaaneissa.
                        Ei näin, hyvät opiskelijat, ei näin. Ja vielä toinen ohje. Älkää koskaan käyttäkö sanaa ”likikään”, paitsi jos haluatte imitoida kivikkoisille selkävesille tyypillisen rantasipin liverrystä.


Richard Ford: Rock Springs. Suomentanut Sirkka Aulanko. Tammi 1996.

Mikäli amerikkalaiseen proosakirjallisuuteen todellakin ilmaantui 1980-luvulla jokin uusi valtavirta, joka syrjäytti itseensä viittaavista kerrontatekniikoista kiinnostuneet postmodernit keikarit, Richard Ford on alusta lähtien muurannut sen kivijalkaa.
                         Promootiomatka, jonka Ford teki Eurooppaan yhdessä Raymond Carverin ja Tobias Wollfin kanssa, innosti jopa arvostetun englantilaisen Granta-lehden kirjoittamaan yhtenäisestä koulukunnasta: ”likaisesta realismista”, jonka mallina ja aiheena toimi kielellisen tai filosofisen leikin sijasta arki-ihmisen aherrus ja kirjailijan keskittynyt työ.
                        Rock Springs esittelee palkitun romaanikirjailijan virtuoosimaisena novellistina. Fordin henkilöhahmot ovat syrjäseutujen kouluttamattomia työläisiä tai pikkurikoksiin taipuvia lentojätkiä, jotka ovat jo novellin alkaessa liikkeellä tai lähdössä.
                       Roy, Bobby tai Earl katsoo kohtaamaansa maisemaa ja ihmistä surumielisesti ja hyväntahtoisesti, aivan kuin ne olisivat jo muuttuneet intiimeiksi ja hieman haalistuneiksi muistoiksi, jotka saattavat nykäistä sydämen säikeitä mutta eivät silti mitenkään vaikuta seuraaviksi tehtäviin päätöksiin tai matkan suuntaan.
                       Suomalaisen mestarin Martti Joenpolven tapaan juonen rakentelulla ei ole Fordille likikään samaa merkitystä kuin huomioitsevilla merkinnöillä.
                      Tyypillinen Rock Springsin kohtaus sisältää rakastetun tai satunnaisen tuttavan kertoman tarinan, jota kuunnellaan kärsivällisesti, vaikka sillä on merkitystä vain kertojalle itselleen. Tämä luonnehtii myös hyvin novellien avointa sommittelua ja tahdikkuutta, jossa hiljaisuus ja arvoituksellisuus ovat osa yksilön koskemattomuutta ja ihmisarvoa.
                      Fordin kertoja kadehtii kotoaan karannutta tyttöä, joka unohtaa häpeän yhtä helposti kuin vilun ja nälän. Onnen tai oman neuvokkuutensa kautta hän toivoo kohtaavansa ”vähemmän ikävyyksiä, vähemmän muistoja ikävyyksistä”. Elämässä on samaa "tilapäisyyden tuntua" kuin Joenpolven Jalopuumetsässä (1992), jossa ”kaipuu täyttyy juuri nyt, enempää ei tulisi”.
                       Kirjailijoiden oivaltava herkkyys ei ole ainoastaan sordiinolla. Se on myös epäsentimentaalista ja vailla näsäviisasta ironiaa. Siksi kirkkain ja kainostelemattomin onnenhetki, jonka Ford tohtii sepittää, on tällainen, näin yksityinen ja kadehdittava:
                       ”Kaikki mitä oli tapahtunut, oli kääntynyt hyväksi. Kenellekään meistä ei jäänyt paha mieli. Ja minä vedin housut ja paidan päälleni, panin kengät jalkaan, suljin radion, menin keittiöön missä pidin heittovapaani ja sen jälkeen ulos lämpimään, usvaiseen aamuun, mutta takaovesta, kaikessa hiljaisuudessa, niin etten nähnyt ketään eikä kukaan nähnyt minua.”

”…kesäyö oli kuin kirjan tietävä olento”


Tänään huomasi taas kesän olevan tulossa, ainakin tänne Turkuun. Huomenna tunne menee ohi, lupasi säätiedotus. Mutta silti mieli alkaa taas tehdä merkintöjä kirjoista, jotka kesällä tulee lukea ”kun vihdoin on aikaa”.
Vai tarvitseeko kesällä(kään) lukea?
Kun ihmiset televisiossa katsovat televisiota, kyse on purevasta satiirista. Homer Simpson heittää elämänsä hukkaan. Kun ihmiset elokuvissa menevät elokuviin, kyse on lempeästä satiirista. Woody Allen on romanttinen hupsu.
Entä ihmiset, jotka kirjallisuudessa lukevat kirjallisuutta? Heissäkin on luonnevika, sillä kirjallisuudessa luetaan kirjallisuutta vain, jos sitä on luettu liikaa. Liika lukeminen voi tehdä ihmisestä itsekeskeisen, kuten rouva Bovarysta. Tai fanaatikon, kuten Naphtasta Thomas Mannin Taikavuoressa.
Lukeminen on siis uhkarohkea aihe, joten Italo Calvinolle voi kai antaa anteeksi, ettei hänen lukemisesta kertova lukuromaaninsa Jos talviyönä matkamies ole mikään täydellinen menestys.
                            Calvino vihjaa arvostavansa joutilasta lueskelua, jota ei tarvitse perustella mielen virkistämiseksi, älyn kehittämiseksi tai muuksi talouselämän alihankinnaksi. Moralisoimaton asenne muuttuu kuitenkin pian moralisoivaksi. Oikean lukemisen rinnalle nostetaan vääriä lukemisen tapoja.
                            Väärää lukemista edustavat parvina lörpöttelevät älyköt, joita lukemisen sijaan kiinnostaa luetusta keskusteleminen: ”Polymorfis-perverssi himo... markkinatalouden lait... merkitsevien rakenteiden homologia... poikkeavuus ja instituutiot... kastraatio”. Väärin lukevat myös tosikot, joita teos kiinnostaa vähemmän kuin ”tekijän asenne Nykypäivän Ajatussuuntiin ja Ongelmiin Jotka Vaativat Ratkaisua”.
                            Edes Calvinon kaltainen suuri kirjailija ei siis osaa kirjoittaa lukemisesta läksyttämättä potentiaalisia lukijoitaan. Mutta Tove Jansson osaa. Tässä tosin auttaa se, ettei Kesäkirjassa lueta mitään. Lukuun ottamatta lukijaa, joka lukee Kesäkirjaa. Sen sijaan romaanilla itsellään on otollisen lukemisen muoto.
Muoto tarkoittaa isoäidin ja Sophian saarielämää, jossa yksinäisyyteen ei jäädä vaan päästään. Se on ”ylellisyyttä”. Hiljaisuuskaan ei ole kiusallista vaan ”ymmärtävää”, minkä kirjansa ääreen hiljentynyt lukija ymmärtää erinomaisesti. ”Lukijasta tuli kirja ja / kesäyö oli kuin kirjan tietävä olento”, runoili Wallace Stevens.

Viimeksi kuultuna: Compulsion!!!!!


Thad Jones: DetroitNew York Junction. Blue Note 1956.
Andrew Hill: Compulsion!!!!! Blue Note 1965.


Charlie Mingusin mielestä Thad Jones oli parempi trumpetisti kuin Dizzy Gillespie, mutta silti hän joutui Count Basien orkesterin jäsenenä kilpailemaan soolotilasta Joe Newmanin kanssa. Sitä paitsi jälkipolvia ovat miellyttäneet enemmän Miles Davisin ja Art Farmerin sulosoinnut kuin Jonesin kornettimainen honotus ja pitkien nuottien aksentit.
                      Trendikäs Jones ei siis ollut, mutta kylläkin omaperäinen. Myös säveltäjänä. Uudelleen masteroitua Detroit – New York Junctionia (1956) voi nykyisin kuunnella eräänlaisena jazzin vaihtoehtohistoriana: näin swing olisi voinut modernisoitua ilman bebopin vallankumousta. Olennaista musiikkia.
                      Entä mitä taiteilija tekee mestariteoksen jälkeen?
                      Andrew Hillin tapauksessa vastaus on Compulsion !!!!! (1965). Klassisen Point of Departuren (1964) supertähdet eivät ole mukana, mikä tarkoittaa, ettei kokonaisuutta enää hallitse yliarvostettu rumpali Tony Williams tai fonisti Eric Dolphy, jonka soolot pysäyttävät kaiken muun hänen musiikillisen egonsa ympärille.
                      Etualalla ovat säveltäjä-pianistin omat rytmiset ideat, sekä kahden lyömäsoittajan afrikkalainen lisä, joka tosin tarkemmin kuulostellen alkaa vaikuttaa enemmän urbaanin amerikkalaisen kaaoksen kuvaukselta kuin jazzin juurien etsinnältä.
Compulsion!!!!! kuuluu Hillin uran merkkipaaluihin. Ennen kaikkea se kertoo miten huhtikuussa 2007 kuollut mestari vihdoin neuvotteli itsensä vapaaksi Thelonius Monkin liiallisesta vaikutuksesta.
Divariin? Takaisin hyllyyn? Hyllyyn.

Keskeneräinen Sanakirja: "Intertekstuaalisuus"



Intertekstuaalisuus

Jatkuvaa liikkeellä oloa ja muuta prosessitaloutta arvostavan ajan synonyymi kirjailijan lukeneisuudelle. Tai, kuten kirjallisuudentutkija Pekka Tammi vaihtoehtoisesti määrittelee, kollega Hannes Sihvon ”sinänsä hyvä arvaus” runoilija Paavo Haavikon kirjaston sisältämistä niteistä.
                      Intertekstuaalisuus yhdistää kirjan sivuilla implisiittisesti tai eksplisiittisesti viitatut muut teokset esteettiseksi kokonaisuudeksi, kuten Intercity yhdistää raiteilla Turun ja Tampereen laajennetuksi talousalueeksi. Ranskalaisessa kirjallisuusteoriassa kokonaisuus on usein "kaaoottinen" (Julia Kristeva), kuten myös suomalaisen VR:n todellisuudessa.
                      Kirjallisuusarvostelun kriteerinä hyvä asia, koska kriitikko on todennäköisesti lukenut samat kirjat. ”Romaanin intertekstuaalinen verkosto on runsas ja tiheä.” Lasse Koskela Parnassossa Helena Sinervon romaanista Tykistökadun perhonen (2009).

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Viskiä vedellä



Myönnän, ettei minulla ollut mitään muuta erityistä syytä selata uudelleen Richard Raynerin viisi vuotta hyllyssä pölyttynyttä dekkaria Paholaisen tuuli (2007) kuin että kirjahyllyyn pitäisi saada tilaa… mutta voiko tällaista viedä hyvällä omalla tunnolla divariin vai pitääkö valita kovemmat keinot?
James Ellroyn tai Raymond Chandlerin tavoin myös Rayner kirjoittaa levottomasta, sodanjälkeisestä Los Angelesista, jossa korruptio ja turvattomuuden tunne muuttaa identiteetit naamioiksi ja ihmissuhteet saalistukseksi.
Amerikan tabloidissa (1995) Ellroy kiteytti urkinnan ja vainoharhan FBI:n itsevaltaiseen johtajaan. Edgar J. Hooverin vallan lonkerot ulottuvat kaikkialle, ja keskustelut muuttuvat salakuuntelijoiden pelossa yhä moniselitteisemmiksi:
”Abstraktiot kävivät tosiasioista, eufemismit puolustivat paikkaansa. Kaikki on monimutkaista, kostonhaluista ja psykologisesti tunkkaista Hooverin ajattelua. Siitä puuttuu yksittäisen loogisuuden edellyttämä punainen lanka.”
Rayner kuvaa saman asian näin:
”Me elämme elämäämme ja luulemme, että vallassa on kysymys salaliitosta, että jopa suuressa valtiossa tärkeimmät päätökset tekee vain muutama ihminen, jotka eivät välttämättä ole hyviä ja jotka saatetaan joskus valita vaaleilla. Mutta ei välttämättä. He ovat meille pelkkiä hämäriä hahmoja, ja me mietimme, minkälaista olisi olla heidän kanssaan samassa huoneessa silloin, kun kakkua jaetaan.”
Tämä on kelpo kirjallisuuskritiikki Ellroysta, mutta akateeminen sanan ikävämmässä merkityksessä.
Sitten Rayner kirjoittaa naisesta, joka on riittävän kaunis ”peittääkseen munkin kylmään hikeen”. Pikkusiskossa (1949) Chandler kirjoitti blondista, joka saisi ”piispan potkaisemaan reiän kirkon lasimaalaukseen”.
Raynerin versio on taas kirjaimellisempi, kuin alaviite teoksiin, joiden hän pelkää kaipaavan jotain yksinkertaisempaa selitystä. Kelvannee ihmisille, jotka juovat viskinsä vedellä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Viimeksi kuultuna: Manhattan-trilogia


Einojuhani Rautavaara: Manhattan-trilogia. 3. sinfonia. Helsingin filharmoninen orkesteri. Leif Segerstam. Ondine 2008.


Einojuhani Rautavaaran Manhattan-trilogiassa (2004) harput ja patarumpu tulevat sisään juuri silloin kun niiden odottaakin vaikka ei ehkä toivoisi:
                      Kun aamun kajo soittaa ihmissielun kieliä, tai kun aurinko vihdoin nousee horisontin yläpuolelle.
                      Opiskeluaikojen muisteloksi kirjoitettu orkesterisarja on kehyskertomukseltaan näin kirjaimellinen. Ehkä koominenkin, jos kuulijan asenne on hapan. Lisäksi tunnelma on kaukaista pastoraalia eikä urbaania 50-lukua, jonne säveltäjän Amerikan vuodet sijoittuvat.
                      Hienointa on Aaron Coplandin opeista omaksuttu jousisto, jota mikään tyypillinen johtomotiivi ei vie mihinkään erityiseen suuntaan. Se vain leijuu pienen melodisen kertauksen varassa, jonka vaikutus on enemmän alitajunnallinen kuin avoimen tunteellinen.
                      Arveluttavampaa on Hollywoodin kauhuromantiikka. Taiteilija Rautavaaran yksilöllisen nuoruuden sijaan se tuo mieleen monistetun Hitchcockin Rebeccan, joka ei vieläkään aavista, mikä kohtalo häntä Manderleyn kartanossa odottaa.
                      Uude(hko)n teoksen rinnalla Rautavaaran tutumpi 3. sinfonia (1961) onkin ryhdikkäämpi, tai paatuneiden fanien mielestä tylsempi. Yllätys on silti se, että Max Pommerin levytys samalle yhtiölle edelliseltä vuosikymmeneltä kestää vertailun luonnollisena rautavaaralaisena pidetyn Leif Segerstamin rinnalla.
                      Pommer artikuloi jokaisen orkesteriefektin kuulijan tarkasteltavaksi, mikä korostaa teoksen modernistisempaa aikalaisjuonnetta. Segerstamin yltiöromanttinen vyörytys tuntuu jälkiviisaalta sovinnolta säveltäjän myöhemmän tuotannon kanssa.
                      Divariin? Takaisin hyllyyn? Divariin. Mitä ihmettä minä teen näillä päällekkäisillä tulkinnoilla matalalle nousevasta korkeataiteesta, kun vielä on tuo Naxos-yhtiön versiokin, jossa on kerrostaloasukkaalle soveliaampi dynamiikka.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Arkisto: Alexandre Kojève ja Historian loppu


Kustantajan verkkosivuilta en löytänyt enää mainintaa ranskalaisen filosofi Alexandre Kojèven kirjan Johdatus Hegelin lukemiseen suomennoksesta, mutta kirjakauppias sen yhä tunsi.
Näin lupaa suomennoksen ennakkoilmoitus:
                      Alexandre Kojève (1902-1968) tunnetaan ennen kaikkea vaikutusvaltaisesta Hegel-tulkinnastaan. Kojève esitteli tulkintansa vuosina 1933-1939 pitämillään luennoilla, joille osallistuivat muiden muassa Georges Bataille, Jacques Lacan ja Maurice Merleau-Ponty. Laajan yleisön tulkinta saavutti vasta 1947, kun kirjailija Raymond Queneaun luentomuistiinpanot julkaistiin Kojèven tarkastamana ja täydentämänä kirjana Introduction à la lecture de Hegel. Johdatuksessa Hegelin lukemiseen Kojève käy Hegelin Hengen fenomenologian järjestelmällisesti läpi ja kääntää samalla Hegelin raskaan terminologian kevyemmälle, konkreettisemmalle kielelle. Kojèven kommentaari on välttämätön taustateksti kaikkeen toisen maailmansodan jälkeiseen ranskalaiseen filosofiaan.
                      Ja näin itse filosofi lämmittelee lukijaa teoksen johdannon englanninnoksessa:
                      Hegel’s Logic is not a logic in the common sense of the word, nor a gnoseology, but an ontology or Science of Being, taken as Being. And “the Logic” (das Logische) of the passage we have cited does not mean logical thought considered in itself, but Being (Sein) revealed (correctly) in and by thought or speech (Logos). Therefore, the three “aspects” in question are above all aspects of Being itself: they are ontological, and not logical or gnoseological, categories; and they are certainly not simple artifices of method of investigation or exposition.
                       Tätä olisi siis nyt luvassa liki 500 sivua, mikäli käännöstyöhön lupautuneet eivät ole viime hetkessä paenneet maan alle. Jotain historiallisesti merkittävää, mutta kielellisesti yhtä eriskummallista kuin abstraktein runous. Alkuverryttelyksi ehdotan kirja-arvostelua Kojèven suppeammasta ja huomattavasti helpommin lähestyttävästä kirjoituskokoelmasta. Arvostelun julkaisi Turun Sanomat vuonna 2008, otsikolla ”Filosofi, jota tyrannit kuuntelivat”.


Alexandre Kojève: Historian loppu. Suom. Saara Hacklin & al. Tutkijaliitto 2007.

Kun suurfilosofi Hegel näki Napoleonin ratsastavan ikkunansa alta, hän arveli historian vihdoin päätyneen alkamisestaan juontuvaan loogiseen seuraukseen. Se siis loppui.
                      Lopun jälkeen kaikenlaista yhä sattuisi, ja ihmiset kokisivat koviakin kohtaloita. Sen sijaan historiassa ei mikään enää muuttuisi, sillä itsestään tietoiseksi tullut ihminen on historiallisuutensa ulkopuolella ja muuttumaton.
                      Hegelin ylevin termein tämä tarkoitti suunnilleen sitä, ettei ihminen enää ponnisteluissaan ylitä itseään eikä annettua todellisuutta, koska hänen ”äärellinen tietoisuutensa on lakannut olemasta äärellinen”. Enää se ei tuntisi entisiä hengen rajoja.
                      Ranskalainen Alexandre Kojève, jonka Hegel-luennoista muodostui 1930-luvulla suoranainen seurapiiritapahtuma, ilmaisi saman karkeammin.
                      Hänen mukaansa historian päättymisen havaitsi siitä, että utopiat paremmista maailmoista eivät enää kyenneet kilpailemaan nykyhetken kanssa. Napoleonin universaalin valtiokäsityksen jälkeen politiikasta oli jäljellä talous ja juridiikka. Ja Hegelin filosofian jälkeen ihmistuntemuksesta oli jäljellä esoteerinen rupattelu tai – sen vaihtoehtona – joukko psykologian tai biologian teknisiä ratkaisuja.
                      Maailmannäyttämön mittakaavassa sanottuna: sotia yhä tulisi, mutta ei enää vallankumousta. Jos Kojève olisi nähnyt islamistien itsemurhapommittajat ja terrorismin vastaisen sodan, hän pitäisi niitä vahvistuksena eikä vastaväitteenä.

Kirjoituskokoelmassa Historian loppu, johon Jussi Omaheimon mainion esipuheen lisäksi sisältyy joukko filosofin lyhyempiä lehtikirjoituksia, Kojéve myöntää poikkeavansa Hegelistä vain kerran.
                      Hegel arveli historian päättyneen aivan liian aikaisin, ja Kojève unelmoikin oikeammasta ajoituksesta, jossa hän olisi saanut nähdä ikkunan alla ratsastavan Stalinin.
                      Kärsivällinen lukija löytää useampiakin poikkeamia. Yleensä ne on poimittu Heideggerin fenomenologiasta, ja ilmaistaan kielellä, jota kulttuurihumanistien vihamiehet mieluusti haukkuvat ”postmodernismiksi”: hankalia sisäpiirin sanoja, sardonisia sutkauksia, koukeroisia lauseita ja isoja etukirjaimia milloin missäkin.
                      Kojèven vaikutus tietyn mannermaisen tyylin syntymiseen ei silti ole yhtä kiinnostavaa kuin hänen vaikutuksensa eurooppalaiseen politiikkaan.
Sokea Stalinin ihailu on jo riittävän kummallista, Napoleonia ihaillut Hegel saattoi sentään luetella perusteluinaan todellisia saavutuksia.
Omatekoinen keisari loi Ranskan nykyisen koulujärjestelmän, yliopistot, keskuspankin, rakensi tiet, lennättimen, kanavia, satamia, markkinapaikkoja, sairaaloita, lastenkoteja, Louvren, määräsi joukkorokotukset. Lisäksi hän lakkautti myös maaorjuuden, suunnitteli Suezin kanavaa ja toteutti yhtenäistä valuuttaa Eurooppaan. Stalin tuhosi Venäjän kansantalouden ja loi Gulagin.
Vielä kummallisempaa on, ettei Kojèvea ole ainoastaan aihetta epäillä KGB:n agentiksi. Lisäksi hänet on syytä nimetä Ranskan valtionvarainministeriön tärkeimmäksi virkamieheksi, Omaheimo muistuttaa.
Kojéven virkatöinä syntyivät monet kansainvälisen kaupan sopimukset, joista seurasi nykyisten ydinvaltioiden johtama unioni.

Tämän oudon kaksoisroolin mahdollisti filosofin suurin erehdys. Hän uskoi olevansa kommunisti, vaikka osuvampi termi olisi uusliberaali.
                      Monen maailmantalouden kriitikon mielestä kyse onkin sävyerosta, ja siksi virhe jää vähäiseksi.
                      Omaheimon esipuhe tekee tämän yhteyden mainitsemalla republikaanien aivoriihissä vaikuttaneen Francis Fukuyaman. Hän ”käytti Kojèvea kylmästä sodasta voittajana selvinneen uusliberalistisen elämänmuodon takuumiehenä.”
                      Konstikkaammin mutta syvemmin se ilmenee Kojèven omassa kirjoituksessa, jossa hän yhtyy Leo Straussin ”loisteliaaseen ja intohimoiseen” tulkintaan filosofin ja tyrannin suhteesta antiikin filosofiassa.
                      Vaikka Euroopassa presidentti Bushia haukutaan aina tyhmyydestä, Amerikassa on myös toinen arvostelun linja, joka ilkkuu kokeneiden Washingtonin neuvonantajien vaihtamista yliopistojen teoriaherroihin. Tälle ”kosher-politiikan kabbalalle” Strauss on melkein pyhimys, tai selitys sille, miksi esimerkiksi Bushin kabinetissa ja maailmanpankin johdossa pyörähtänyt Paul Wolfowitz yritti vuonna 1968 taltuttaa muiden opiskelijoiden mellakointia jakamalla heille kopioita Platonin Valtiosta.
Straussille Ksenofonin ”tyranni” ei suinkaan ollut pakkoa käyttävä diktaattori vaan yleistä hyväksyntää kaikkien liehakoinnilla tavoitteleva yksinvaltias. Tämä vastaa myös modernin pessimististä kuvaa demokratian tilasta, johon Strauss ja Kojève eivät vastaa kansanvalistuksella vaan asiantuntijavallalla.

Virkaurallaan Kojève oli myös itse se abstraktit kokonaisuudet hallinnut filosofi, joka kuiskutti järkeä pieniin konkreettisiin asioihin keskittyvän ja kansansuosiosta riippuvaisen hallitsijan korvaan.
Useimpien käsitys yhteiskunnan hyvästä ja oikeudenmukaisuudesta on tietysti hieman toinen kuin Kojèvella. Mutta ehkä juuri siksi Historian lopun selkokielisempien osien lukeminen voi auttaa ymmärtämään missä nyt oikein mennään.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Lauseen kulku


Jopa kirjallisuudentutkijan on vaikea sanoa mitä ranskalaisen eksistentiaalisen romaanin ja sen elämänfilosofisen sisällön vastapainoksi syntynyt ”uusi romaani” oikeastaan on.
Yleensä selitykset alkavat siitä mitä se ei ole. Ei perinteisiä psykologisia henkilökuvia ja tajunnanvirtaa vaan esineitä ja mielleyhtymiä. Ei perinteistä ajan kulkua ja kertomusta vaan ajan kerroksia ja anekdootteja. Ei mielentilaa kirjoitettuna vaan kirjoitus mielentilana. Ja niin edelleen.
Jos tämä kuulostaa hankalalta, uuden romaanin Nobel-palkittu mestari Claude Simon teki asiat helpommaksi. Tuotannon viimeiseksi jäänyt Le Tramway ( 2001), Jukka Mannerkorven suomennoksena Raitiotie, siteeraa aluksi ja opastukseksi Marcel Proustia:
”Koska ainut olennainen elementti on kuva, niin yksinkertaistaminen eli ei todellisten henkilöiden kertakaikkinen poistaminen merkitsisi ratkaisevaa parannusta.”
Tämän maksiimin mukaisesti Raitiotie on oikeastaan pelkistetty ja yksinkertainen, vaikka se meistä fiktion konventioihin tottuneista tuntuisikin konstailevalta ja monimutkaiselta. Hyvin henkilökohtainenkin se on.
Lapsen koulutie ja vanhuksen sairaus lomittuvat tavalla, joka ei ehkä ole ominaista fysikaalisen ajan kulumiselle tai epiikan sääntöjä noudattavalle muistelmakirjallisuudelle, mutta kylläkin kirjoittamisen hetkelle. Lisäksi Simon näyttää olevan sitä mieltä, etteivät kotikaupungin arkkitehtuurin historialliset kerrokset ja yhteiskuntaluokkien tarkasti kerrostuneet suhteet oikein mahdu lineaarisiin lauseisiin. Niille on tehtävä oikeutta toisin.
Silti Raitiotien voi ottaa käteen estetiikan kysymyksiä suuremmin pohtimatta.
Kouluun matkaavan lapsen ja sairasvuoteella makaavan vanhuksen joutilaisuus ehdottavat sinänsä kiireetöntä lukemisen tilaa, josta juonen ja paljastusten puute poistaa suorittamisen ja loppuun ehtimisen tarpeen. Samalla kirjallisuudesta tietysti katoaa tolstoilainen tai linnalainen merkittävyyden painolasti.
Simonilla ei tällä kertaa ole muuta sanomaa kuin lauseen ja elämän kulku, jonka ambulanssin ikkunasta erottuvien näkymien tavoin saattaa nähdä ”syöksyvän sekavasti ja päätä huimaavasti toinen toisensa perässä hämärtyvän illan harmauteen, kuin imaistuina, putkahdettuaan esiin samasta tuntemattomasta jota kohti heidät kiidätettiin, vaappuakseen, paetakseen ja hävitäkseen eräänlaiseen suppiloon, pohjattomaan ja pimeään perspektiiviin”.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Uskottavuus


Tänään torstaina AKT:n valtuusto yrittää vihdoin haudata ammattiliiton mainetta tahranneen lööppiuutisen. Tasan viikko sitten (15.3.2012) kaksi sanomalehteä kysyi pääkirjoitussivullaan, nolasiko sama tapahtumasarja myös Helsingin Sanomat ja Julkisen sanan neuvoston?
                      Tästä oli kyse. Hesari julkaisi sunnuntai-sivuilla juorun, jonka mukaan AKT:n Timo Rädyllä ja työpaikkakiusaamisesta rikosilmoituksen tehneellä Hilkka Ahteella olisi ennen välirikkoa ollut suhde (11.3.2012). Pari päivää myöhemmin Hesarin vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen esitti puolivillaisen anteeksipyynnön ja Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen hämärän tulkinnan. Ne olivat pitkälti samansuuntaisia ja menivät suunnilleen näin:
                      Vaikka lehti ei kyennyt esittämään näyttöä väitetystä suhteesta, oli pelkkä juorun olemassaolo itsessään – asianosaisten yhteiskunnallisen aseman huomioiden – julkaisukynnyksen ylittävä tosiasia.
                      Yhtä mieltä Iltalehti ja Turun Sanomat olivat siitä, että isoveli Hesarin kannattaisi miettiä uutiskriteerinsä uudelleen. Sävyerot koskivat Uimosen roolia.
                      Iltalehden mukaan Uimosen ajatus juorusta, josta tulee ”osa merkittävää keskustelua” vain siksi, että juoru on olemassa, rikkoo Julkisen sanan neuvoston tulkittaviksi annettuja Journalistin ohjeita (ne löytyvät tästä). Siksi puheenjohtaja heikensi neuvostonsa uskottavuutta.
                      Turun Sanomien mukaan vika oli pikemminkin siinä, että puheenjohtaja tulee julkisuuteen valmiilla ratkaisulla, oli se mikä tahansa, ja tekee neuvostolle uskotun työn tyhjäksi. ”Selvä kuin pläkki”, arvioi pääkirjoitustoimituksen päällikkö Juhani Heimonen: ”Jos joku huomaa viedä Hesarin menettelyn tutkittavaksi, puheenjohtaja on esteellinen osallistumaan kantelun käsittelyyn.”
                      Uimonen, joka sooloilullaan vie pohjan yhteisiltä säännöiltä, sitovilta sopimuksilta ja viime kädessä yhteistyöltä, on tuttu hahmo minullekin. Ja sanomalehti Kalevan toimitukselle, josta Uimonen lähti eläkkeelle vain 60-vuotiaana. Virallisen tiedon mukaan siksi, että ”työsopimus mahdollisti”, lisäksi uutinen mainitsi koodisanan "perhesyyt". Epävirallisen tiedon mukaan siksi, että päätoimittajan virassa Uimonen epäonnistui sekä talous- että henkilöstöjohtajana.
                      Kalevan toimitus on pitänyt Uimosen lähdön asialliset syyt sisällään, ulos on purkautunut lähinnä tunteita. ”Häpeällinen vaihe lehden historiassa on ohi”, avautui päällikkötason toimittaja Kalevaan kirjoittaneelle ystävälleni, Kari Salmiselle, kun eläkepäätös oli tehty.
                      Kohina kantoi kauemmaksikin. ”Koskaan en ole kuullut minkään toimituksen puhuvan päätoimittajastaan samalla tavoin”, sanoi Aamulehden uutispäällikkö Matti Posio, kun surkuttelimme puhelimitse alalla jatkuvasti tapahtuvia mullistuksia ja niiden vaikutuksia henkilösuhteisiin.
                      Otaksun, että kiukun aiheet Kalevan vakinaisilla olivat samansuuntaisia kuin minulla Kalevan freelancerina.
                      Eräänä päähänpistonaan Uimonen lopetti toimeksiantoina tilattujen kirja-arvostelujen maksamisen, mikäli ne Kalevan omista toimituksellisista syistä eivät sattuneet mahtumaan lehteen. Julkaisemattomuus ei riitä maksamattomuuden perusteeksi työantajan ja työntekijöiden välisten sopimusehtojen eikä markkinaoikeuden ennakkopäätösten mukaan, mutta Uimosella on tapana antaa byrokraattista sekavuutta imitoivia vastauksia kysymyksiin, joiden oikeaa vastausta hän ei tiedä eikä viitsi selvittää.
                      ”Kirjallisuuskriitikko on toiminut omana toimeksiantajanaan Kalevan puolesta”, Uimonen viestitti minulle sähköpostitse, mikäli hän on kirjoittanut ja laskuttanut kirjajuttuja pelkästään toimitukselta saamiensa kirjojen mukaan. Millä perusteella sitten, jollei toimituksen esimieheltä tehtäväksi annetun työn perusteella?
Uimosen ajattelua ei voi oikein pitää yritysjohtajan tulkintana olemassa olevien käytäntöjen ja sopimusten sitovuudesta, vaan ilmoituksena, ettei niitä tarvitse noudattaa. Paljon muutakin mistä oli mustaa valkoisella tai lyöty kättä päälle taisi jäädä noudattamatta, tai ajolähtöä Kalevasta ei olisi tullut.
En ole katkera mutta kuitenkin… Työ Kalevan kanssa jatkuu, ja pankkitililtä puuttuvaa noin kuutta sataa euroa pidän Uimosen henkilökohtaisena velkana minulle - ja varkauteen rinnastettavana tekona, vaikka nykyisinhän ilmaisen työn teettämistä kutsutaan myös ihmiskaupaksi. Todellinen kysymys kuuluukin: miksi vain kaksi lehteä ja vasta nyt epäilee Uimosen olevan rasite Julkisen sana neuvoston uskottavuudelle, vaikka Uimosen työn jäljet ovat olleet alalla tiedossa pitkään ja laajasti?

Vielä vähemmän


Alussa on kaksi miestä, joista vain toinen palaa purjehdusretkeltä takaisin, nainen, jota molemmat ovat rakastaneet, ja ase, kirje ja poliisi.
                      Kuulostaa aivan Johan Bargumilta.
                      Sitten mukaan tulevat aviorikos, kiristys, mustasukkaisuus, yksityisetsivä, katolinen synnintunto ja kuolettava onnettomuus. Kuulostaa enemmän Graham Greeneltä. Tosin sillä erotuksella, että Jutun lopussa (1951) Jumalan väliintulo halkaisee rakennuksen ja pyyhkii pois poltinmerkin, mutta Bargumin Syyspurjehduksessa (2012) se on vain aviorikkojan uniin tuleva painajainen: ”Paenitet! Paenitet!”
                      Olisiko tästä kannattanut karsia, kun käytössäkin on vain 120 sivua? Minusta kyllä, kollegoilla on näköjään toinen näkemys.
Savon Sanomissa Hannu Waarala kehaisee Bargumia säästeliäästä ja Parnassossa Kaisa Neimala hillitystä kerronnasta. Ja jotenkin puhe seuraavaksi kääntyy niukkuuden estetiikkaan ja ulkoisten tehokeinojen puuttumiseen, vaikka ”ulkoinen tehokeino” olisi voinut olla sattuva tapa kuvata kirjailijan ratkaisua, jossa kaiken muun päälle lastataan vielä kaksi kreikkalaista jumaltarua ja yksi suomalainen pankkikriisi.
Syyspurjehduksessa teemat hukkuvat, vaikka onkin totta, ettei Bargum vieläkään viljele kovin monia sivulauseita, painota adjektiiveja tai vaikka hän taas kirjoittaa ihmisistä, jotka sanovat olevansa järkeviä, valittavat elävänsä yksitoikkoisesti ja haluaisivat selittää asiat yksinkertaisesti.
Periaatteessa myös Syyspurjehdus olisi voinut olla ”säästeliäs” tai jopa ”hillitty”, kuten Bargumin seitsemän sivun päätösnovelli kokoelmassa Charlie Boy (1995), joka on molempia.
Novellin kehyksenä ovat itsenäistyvän teinin jäähyväiset vanhemmille, ennen puolen vuoden ulkomaan matkaa, vertauskuvina vuodenajat ja meri. Sisältönä on jonkun pako tai lähtö, toisten tai lopulta oma, ”koko tämä järjetön eroamisten sykli, jota kutsuttiin elämäksi”, kuten isä sanoo silmien painuessa ja sydäntä puristaessa aamuauringon lämmittämässä autossa, nyrkissä junaan nousseen tytön unohtama sormikas:

Hän ei uskaltanut avata silmiään, koska ei ollut varma, oliko auringonsilta vielä jäljellä, hän ei ollut varma, oliko sitä ylipäänsä koskaan ollutkaan. Mutta hän tiesi, ettei hän koskaan enää, ei edes viimeisen rahisevan kaiutinääneen kaikuessa, käsittäisi niin luita ja ytimiä myöten, että miten sitä riehuisi ja rehkisikin ja surisi ja raivoaisi, siitä ei olisi mitään hyötyä.
Autossa tuntui kummallisen lämpimältä. Hän nojautui taaksepäin. Kesä venevaja, usvaa meren yllä; kuka häntä kutsui?
”Kohta me nukumme molemmat", hän ajatteli.

Tästä tavallaan Syyspurjehduksessakin on kysymys. Tärkeiden kokemusten viilenemisestä muistoiksi, menetyksistä, vanhenemisesta, jopa kuolemasta, ja - tämän lisäksi - romaanin kahta miestä seuraavien lintujen katseesta.
Luontokappaleet ovat Bargumille ihmisen varjoja, kirjoitti Pekka Tarkka Suomalaisissa nykykirjailijoissa. Niinpä. Mykkiä ne ovat silloin kun kirjailijan sepittämät ihmiset eivät kuplivista intohimoista huolimatta osaa kommunikoida keskenään. Tai levollisia silloin, kun ihmisiltä on vielä ymmärtämättä asioiden kulun ”luonnollisuus ja tarkoituksenmukaisuus”, kuten Charlie Boyn isä huokaa.
Tässä tutummassa mittakaavassa Bargumin näkemys on – tai olisi - yhä kestävä.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Keskeneräinen Sanakirja: "Ajassa ja tilassa"



Ajassa ja tilassa

Sanapari ”ajassa ja tilassa” palautuu saksalaiseen romantiikkaan. Esiintyy ensimmäisen kerran Friedrich Schlegelin romaanissa Lucinda (1799), samoin kuin ”elämän syvimmät keskukset” ja ”sivistyksen kudelman langat”, joilla kirjailija-filosofi ilmaisi luonnon ja ihmisen henkisen toiminnan identtisyyttä tai luovan luonnon (natura naturans) ja luovan taiteilijan ykseyttä.
Sen jälkeen sitä on tavattu kaikissa taidearvosteluissa tähän päivään asti.
Erityisen suosittu kulttuurijutun tai näyttelyluettelon otsikkona. Korostaa eritellyn havainnon, systemaattisen tiedon ja mekaanisen lainalaisuuden ylittävää tai syventävää elämän kokemista, toisinaan myös tarkoittaa, että romaanin mittaan vuodet vierivät ja maisemat vaihtuvat.
”Myös Stallarin leikkaukset ajassa ja romaanin kerronnallisessa aikatilassa vakuuttavat”. Tommi Aitio Kauppalehdessä Juha Ruusuvuoren romaanista Stallari (2009).

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Filosofian turhamaisuus: Syvällisempi kuin toimitusjohtaja



”Onko yrityksillä moraalista vastuuta?”
Kysymys on filosofi Ilkka Niiniluodon, ja se löytyy pääministeri Esko Ahon asettaman ”Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuutta” pohtineen filosofisen toimikunnan viimeisestä julkaisusta nimeltä Nykyajan etiikka - Keskustelua ihmisestä ja yhteisöstä (2006).
Kirjoituksen aluksi Niiniluoto tunnustaa yrityksen eduista poikkeavan yleisen mielipiteen oikeutuksen. Toisinaan yritystoiminnassa on piirteitä, joita saa paheksua. Seuraavaksi Niiniluoto tuomitsee taloudellisten voittojen ”moralisoinnin”. Toisinaan paheksunta on itsekkyyden ilmaus, vailla perusteltua käsitystä toisten ponnistuksista tai yleisestä edusta.
Johtopäätökset ovat juuri näin sovinnaisia, koska enempään ei nykyfilosofilla näytä olevan intellektuaalista liikkumavaraa. Kun Adam Smith loi modernin taloustieteen ja Immanuel Kant oikeusteorian perustan, molemmat pitivät itseään moraalifilosofeina. Nyt asetelma on kääntynyt nurin, ja filosofi Niiniluoto joutuu nöyrästi kysymään juristilta, mikä on sopivaa, ja taloustutkijalta, mikä on riittävän paljon.
Tällä tavoin Niiniluodon mainitsema ”koko etiikan idea” ei ole kadonnut ainoastaan liikeyrityksistä, mikäli ne noudattavat korkeaa moraalia tai ympäristötietoisuutta aivan muista kuin omantunnon syistä – vaikkapa pitääkseen markkinoiden toiminnan ennustettavampana tai tavoitellakseen arvokasta imagoetua.
Lisäksi se on kadonnut moraalifilosofiasta.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että Niiniluodon ”hyvän” määritelmä on yritys, jonka ”toimet johtavat ihmisille, luonnolle ja yhteiskunnalle myönteisiin seurauksiin”, mutta ammattifilosofina hänellä ei ole mitään erityisiä edellytyksiä selvittää mikä oli myönteistä ja miten siihen päädyttiin.
Niinpä Niiniluoto kyseenalaistaa aivan turhaan yritykset, jotka julkisuudessa ovat yrittäneet kohentaa ”arvoprofiiliaan” erilaisilla toimintaansa luonnehtivilla perushyveiden luetteloilla: asiakastyytyväisyys, luottamus, kunnioitus, ja niin edelleen.
Jos tämä on ”vain ulkoisen imagon luomista”, joka ”jää helposti pelkäksi sanahelinäksi ilman todellista vaikuttavuutta”, mitä muuta virkaa pääministerin filosofitoimikunnalla on ollut, paitsi Niiniluodon paheksuma ”ulkokultaisuus”?

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Aikamme ajattelijoita: Bisnes


Päättyneellä viikolla poliisi on epäillyt suomalaista yritysjohtoa ainakin lahjomasta, avustuspetoksesta, laittoman henkilörekisterin pitämisestä, alaisen kotirauhan rikkomisesta ja kuolematuottamuksesta, valtio-omistaja on epäillyt omia johtajiaan palkkiojärjestelmän väärinkäytöstä ja salailusta ja tavallinen kansa on epäillyt herroja ties mistä.
Samaan aikaan suuressa maailmassa Greg Smith kertoi The New York Timesin sivuilla, miksi hän jätti Goldman Sachsin. Syynä oli maailman menestyneimmän investointipankin ”moraalivaje” sekä ”tuhoava” ja ”myrkyllinen” yrityskulttuuri. ”On kuvottavaa”, Smith kirjoitti, miten tunteettomasti Goldman Sachissa puhutaan asiakkaiden ”kynimisestä” ja nimitetään ”muppeteiksi” ihmisiä, jotka uskovat pankkiirien käsiin säästönsä ja taloudellisen turvansa.
Torstaihin mennessä bisneksen maine oli jo niin kuralla, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan piti puuttua tilanteeseen. Iltalehdessä valtuuskunnan johtaja Matti Apunen haukkui duunarit liiasta dokaamisesta.

 ”Poliittinen demagogia on juuri nyt helppoa ja halpaa”, kirjoitti Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen Helsingin Sanomissa: ”Kuka tahansa, joka osaa liimata toisiinsa sanat ’ahneus’ ja ’kapitalismi’, voi esiintyä merkittävänä yhteiskuntakriitikkona.” Sitten kolumni laittoi finanssimaailman samalle viivalle kuin kansallisen tavara- ja palvelutuotannon, ja vaati rakastamaan molempia. Muuten ”demonisoit” bisneksen (HS 13.3.2012).
                      Tarkoitushakuista, tuomitsi Suomen Attacin hallituksen jäsen Eeva Talvikallio (HS 16.3.2012). Sananvalinta viittaa mahdollisuuteen, että Matti kolumnillaan tarkoitti jotain, mistä en olisi varma.
Tunsin Matin, kun olimme vielä molemmat elokuvakriitikoita, minä Uudessa Suomessa ja Matti Aamulehdessä. Silloin ihailin Matin sanankäyttöä, ja ihailen vieläkin. Silloin en huomannut, että Matti tuntisi politiikkaa tai ymmärtäisi taloutta, enkä huomaa vieläkään.
Matin uusimmassa kolumnissa nimetään Britannian porvarillinen pääministeri David Cameron. Hän kuulemma sanoo yritystoimintaa ”kaikkien aikojen mahtavimmaksi yhteiskunnallisen edistyksen voimaksi”. Lisäksi nimetään Ranskan sosialistinen presidenttiehdokas Francois Hollande. Hän kuulemma pitää finanssimaailmaa vihollisena. Yhtä hyvin olisi voitu nimetä Ranska porvarillinen presidentti Nicholas Sarkozy. Tai Saksan porvarillisen liittokansleri Angela Merkel. Tammikuussa Berliinissä molemmat lupasivat rokottaa finanssikauppaa transaktioverolla ja vaalitaistoa käyvä Sarkozy uhkui muutenkin pistävänsä pankkeja kuriin.
”Sodanjulistus”, älähti The Economistin haastattelema Lontoon Cityn pankkiiri. Vakaus, verotuotto ja oikeudenmukaisuus, liputtivat muureille rynnivät hyökkääjät. Poliittista teatteria, joka ei oikeasti suitsi rahoitusmarkkinoita, kuittasivat taloustutkijat.
Euroopan ongelma on juuri nyt se, että poliittinen kenttä vasemmalta oikealle haluaa jollain keinoin ulottaa demokraattisen pääteoksenteon rahoitusmarkkinoiden päätösvallan piiriin, mutta asiantuntijoiden mukaan poliitikkojen keinot eivät toimi.
                      Matin ongelma on se, että hän haluaisi kirjoittaa asioista, joilla politiikkaa tehdään, mutta aina hän päätyy kirjoittamaan mielikuvista, joilla politiikkaa myydään. Niinpä Matti nimesi Cameronin ja Hollanden mutta ei Sarkozya tai Merkeliä, sillä hänelle oikeiston ja vasemmiston ero ei saa olla kovin monimutkainen.
Kahdessa viimeisessä kolumnissa ero tehdään siten, että vasemmisto on sanonut jotain ”ylenkatseista” ja oikeisto on tehnyt ”rohkean valinnan”.
Poliittinen demagogia on todellakin helppoa juuri nyt, ja varmasti myös Matin seuraavissa kolumneissa. Kuka tahansa, joka osaa liimata toisiinsa sanat ”kasvu” ja ”työpaikka”, voi esiintyä merkittävänä talousasiantuntijana. Matin itsensä lisäksi niin teki David Cameron puheessa, jonka Matti mainitsi. Ja niin teki Francois Hollande toisessa puheessa, jota Matti ei mainitse. Jos politiikan pakka tästä vielä sekoittuu, kuten elämässä on tapana, myös Matti menee sekaisin. Edellinen kolumni on hyvä esimerkki. Kerrataan pääkohdat, vaikka ne on postattu jo ennenkin.
Helmikuussa Matti toivoi Suomeen ”ideologista korjaussarjaa”, mutta mitä se tarkoitti?
                      Sitäkö, että eriarvoistuminen katkaistaan, ja että keskiluokka vaatii tulonjakoa, jolla se saa todellista panostaan vastaavan tuoton teknologia-vetoisesta kasvusta?
                      Vai sitä, että Suomi ryhtyy Saksan mallin mukaisiin toimenpiteisiin, joilla teollisten työpaikkojen pako halpatuotantomaihin hankaloituu?
                      Vai vielä sitäkin, että julkisen sektorin Stakeholder-analyysi avaa etujärjestöjen, intressiryhmien, yksityisten yritysten ja hyvä-veli –verkostojen roolin, ja arvioi onko niiden vaikutus päätöksentekoon oikeassa suhteessa yhteiskunnalle annettuun panokseen?
                      Vastauksen pitäisi olla ”kyllä”, ”kyllä” ja ”kyllä”. Nämä kolme aloitetta muodostavat rungon politologi Francis Fukuyaman artikkelissa ”The Future of History”, jota Matti kutsui ”yhdeksi tämän vuosikymmenen kiinnostavimmista poliittisista analyyseista”.
                      Silti vastaus lienee ”ei”, ”ehdottomasti ei” ja ”kyllä siinä tapauksessa että analyysi rajataan ammattiyhdistyksiin”.
                      Nähtävästi Fukuyaman artikkelissa on niin paljon vaikeita termejä, kuten tuo ”public stakeholder”, ettei Matti huomaa miten presidentti Bushin entisen aivoriihen jäsenen ajatukset ovat nyt lähempänä Eeva Talvikallion ja Attacin ajatuksia. Tai sosialisti Hollanden ajatusta ”finanssimaailmasta” työteliäälle keskiluokalle oikeudenmukaisesti kuuluvan taloudellisen turvan uhkana.
                      Lopputuloksena on, kuten Talvikallio sanoisi, ”tarkoitushakuinen” tutkijan näkemysten vääristely.
                      Muistan vielä hyvin, miten Matti kriitikkona ihaili esimiehensä Erkka Lehtolan kykyä osallistua yhteiskunnasta käytyyn keskusteluun kirjoittamalla kulttuurista. Nyt Matilla olisi Hesarin kolumnistina mahdollisuus kirjoittaa yhteiskunnasta ilman kiertoteitä. Mutta keskusteluun osallistumisen sijaan hän veisaa Elinkeinoelämän valtuuskunnan komiteamietinnöstä säkeistön elinkeinoelämää ei pidä ”demonisoida” vaan ”sitä on seurattava kriittisesti”.

 Kriitikon tunsin, Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajaa en. Tutusta nuoresta miehestä, joka halusi olla kuin Clint Eastwood, tuli vieras keski-ikäinen mies, joka haluaa olla kuin George W. Bush.
Jos totta puhutaan, kyllä minäkin vielä joskus haluaisin olla kuin Mars-kirjojen John Carter. Mutta minä en kerro lehdistölle olevani ”kahden maailman paras miekkamies”, vaikka Matti kertoo lehdistölle olevansa ”republikaani”.


Kts. myös