Alaviite: Taiteen uusin avant garde

Venla Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora (Otava) esiteltiin päivän lehdessä julkaisupäivänä. En ole siis lukenut, mutta lehdestä luin, että kirjailijan siviilityö freelance-toimittajana ”on ollut epävarmaa, eikä sosiaaliturvaa tai työterveyshuoltoa ole ollut”.

Samassa tilanteessa on tänä päivänä moni suomalainen, haastattelu jatkuu. Hiidensalo puhuu pakkoyrittäjistä - toimittajien lisäksi siivoojista, sairaanhoitajista ja rakennusmiehistä, jotka yrittäjä-statuksella koettavat elättää itsensä:

”Media-ala on ollut tässä edelläkävijä. Työnantaja haluaa sälyttää yrittäjäriskin työntekijälle ja säästää työnantajamaksut.”

Freelance-kokemukset täällä kulttuuripuolella ovat pitkälti samanlaisia kuin Hiidensalolla viikkolehdissä – pari satasta viikon työstä, kun avustajabudjetti on käytetty, eikä valituslupaa, sillä ostajan näkökulmasta jutun myyjä voi viedä juttunsa toiseen, samoilla ehdoilla toimivaan lehteen.

Ehdoista kertoo lisää haastattelun ohessa oleva kainalojuttu: ”Lehtitalot ovat tiukentaneet avustajasopimuksia”. Miten tiukoiksi? Katso kirjani (tämä postaus sisältää tuotesijoittelua) Turmio ja Perikato, luku ”Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa”.

Oli lehdessä Mediahuorasta arvostelukin. Arvostelija on toimituksen hierarkiassa osastopäällikön tasoa, ja juttujen ostajana freelancerin asiakas tai työnantaja. Siksi tai siitä huolimatta romaani tuupertuu arvostelijan mielestä äimistelysaarnaamiseen ja poskettomuuteen. Mutta jotta lukija ei luulisi työnantajaa herkkänahkaiseksi, työnantaja moittii romaania vielä liiasta pehmeydestä:

”Ei oikeastaan ahdista tosissaan missään vaiheessa, vaikka olisi syytä.”

                      Sillä tavalla, mutta palataan Hiidensalon heittoon media-alasta uuden talouden ”edelläkävijänä”. Sama ajatus löytyy yhteiskuntavaikuttajien puheenvuoroista, vaikka tietysti rohkaisevampaan sävyyn.

                      Lisään tähän Mediahuoran alaviitteeksi jutun, jonka Aamulehti julkaisi viime vuoden (2011) huhtikuussa ”Näkökulmana”, ihan eduskuntavaalien alla. Tosin uutispäällikön parantelemana, tässä alkuperäinen versio.

Taiteen uusin avant garde

Perussuomalaiset herättivät kulttuuripiireissä hilpeyttä vaaliohjelmalla, jossa valtion tukeman taiteen ehdoksi asetettiin suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Sen sijaan postmodernit kokeilut tulisi jättää markkinoiden armoille.

                      Istuva hallitus ei ole tällaista sisällöllistä rajausta ole tehnyt. Pikemminkin se on herätellyt kaikkia taiteilijoita näkemään itsensä osana talouden kasvua ja kehitystä.

                      Linjaus ei ole herättänyt mainittavaa huomiota, ja varmaankin siksi, ettei kyse ole porvaripuolueiden ideologiasta vaan – laajemmin – henkilökohtaista vapauta korostavasta ajan hengestä.

                      Tamperelaisen kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöskirja Vallan kirjailijat (2010) tiivisti ilmiön niin, että vuosikymmenten saatossa kirjailija on palvellut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltioin ihanteita, mutta nykyisin identiteettiä leimaa kilpailutalous. Tutkijan mukaan jopa valtion kirjailija-apurahasta on tullut markkinaehtoisemman elämän elementti, sillä se on sementoinut ajatuksen kirjailijuudesta ammattina ja ensisijaisena toimeentulon lähteenä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitysmies Tarja Cronbergin raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010) laventaa kilpailutalouden koskettamaan koko taiteilijakuntaa.

Raportissa on käytännöllisiä ehdotuksia, joilla taiteilijan juridista asemaa palkansaajan ja yrittäjän väliin putoavana ”itsensä työllistäjänä” selkiytettäisiin, mutta myös monia palaverioivalluksia luovan työn merkityksestä kansantaloudelle ja henkiselle ilmapiirille.

Kiinnostavin lienee luonnehdinta taiteilijoista työmarkkinoiden ”kipeästi kaipaamien uudistusten kokeilulaboratoriona”.

”Yli puolet taiteilijoista toimii vapaana taiteilijana tai freelancerina. He ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko”, Cronberg kirjoittaa.

                      Lausunnollaan Cronberg haluaa muun muassa torjua Vanhasen I hallituksen kaavailut, joissa kulttuurialan koulutusta olisi muun ammattiin tähtäävän koulutuksen tavoin mitoitettu työllistymisen mukaan.

Cronberg muistuttaa, että talouden tulevien tarpeiden ennakoiminen on vaikeaa. Ja että luovan talouden sektoreista juuri taide on ennakoimattoman perustutkimusta. Käytännössä tämä kai tarkoittaa, että kansalaisia yhä kannustetaan sijoittamaan aikaa ja osaamista taiteelliseen koulutukseen ja tuotantoon, mutta samalla heidän tulisia valmistautua siihen, että sijoituksen riski on pitkälti yksityistetty

Seuraukset voi nähdä taiteilijoiden työttömyysluvuista (20 %), keskimääräistä kansalaista heikommasta toimeentulosta ja sosiaaliturvan aukoista, joista Cronbergin raportti antaa inhorealistista tietoa.

Saman laboratoriokokeen ulottumista tavallisen palkansaajan elämään kommentoivat äskettäin SAK:n hankekoordinaattori Anu Suoranta, STTK:n lakimies Heli Ahokas ja Suomen journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen. Yhteisessä kannanotossa muistutettiin, miten työsuhteesta toimeksiantosuhteeseen siirretty itsensä työllistäjä saa yrittäjän riskin ja kustannukset mutta ei yrittäjyyteen perinteisesti liitettyä vaurastumisen mahdollisuutta.

Pikemminkin tulotaso laskee alle samaa työtä tekevän palkansaajan. Lisäksi kolmikko kiinnitti huomion heikentyvään neuvotteluasemaan. Sosiaaliturvan ohella itsensä työllistäjä menettää yleissitovista sopimuksista ja joukkovoimasta juontuvan hyödyn (”Itsensä työllistäjät ovat uutta köyhälistöä”, HS 12.2.2011).

Kuulostaa varmaan tutulta taitelijoista, joiden enemmistö ei edusta Eurostatin matalapalkkaraportissa uutta vaan jo vanhastaan köyhää väestönosaa.

Tosin taiteen kompensaationa on pakkoyrittäjäksi ajetulta siivoojalta tai myyjältä puuttuva julkinen arvostus ja vapauden aate, mutta Elina Jokisen väitöksessä nämäkin arvot näyttäytyvät yhä enemmän kilpailtavina hyödykkeinä.

Jokisen mukaan kaupan ehtojen laajempi hyväksyminen tuntuu jo kulttuuripolitiikassa, kuten valtion kirjallisuustoimikunnan apurahapäätöksissä. Ennen Laila Hirvisaari tai Arto Paasilinna eivät ”saaneet” apurahoja, mutta nyt yhtä viihteellisiksi punnitut dekkaristit saavat, Jokinen täsmentää. Toimikunnan entisenä jäsenenä voin kertoa, etteivät edes hakeneet.

Sen sijaan nuorempi polvi hakee ”puurorahaa”, kuten Jari Tervo letkautti omasta kolmivuotisestaan, vaikka talous olisi myymälläkin kunnossa. Muutos ei siis ole tullut toimikunnasta, joka olisi alkanut suopeammaksi kaupalliselle kirjallisuudella, vaan kentältä, jossa apu-raha on mielletty taiteellisen vapauden miniehdon sijaan jonkinlaiseksi bonuspalkkaus-järjestelmäksi.

Tämäkin tietysti sopii Jokisen perusideaan kilpailutaloudesta kirjallisen kulttuurin uutena mallina, jolloin tuloerot kasvavat myös taiteilijoiden kesken. Voittajia ovat harvat satumaiset menestyjät, kuten juuri oman yrityksen perustanut Sofi Oksanen. Tai ne, jotka oivaltavat miten selvitysmies Cronbergin visioma taiteen uusi avant garde tuotteistaa itsensä kysyntää vastaavaksi.

”Vastedes yhä useampi kulttuurityöntekijä löytää työtä jostain muualta kuin kulttuurin ydinalueilta”, selvensi kulttuuriministeri Stefan Wallin (HS 15.2.2011).

Ministerin poikkihallinnollisessa visiossa taiteen alan koulutus ja osaaminen alkaa tuottaa hyvinvointipalveluita ja liike-elämän resursseja perinteistä taide-yleisöä laajemmalle sektorille. Näin hyödynnettynä taide myös legitimoi valtiolta saamansa tuen, Wallin aprikoi.

Ajatuskulku on kieltämättä vieras perussuomalaisten vaaliohjelmalle, joissa taidetta tehdään jonkin perin hämäräksi jäävän kansallisen arvopohjan vuoksi.

PUTTE WILHELMSSON

Kirjoittaja oli valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen 2004 – 2009