Mistä tietää lukevansa sanomalehden kulttuurisivuja?

HS Torstai 8.5.2014, B6: mistä tietää lukevansa sanomalehden kulttuurisivuja, osa 1?

Retriitti, orientaatiopiste, hiljentyä, läsnäolo, kokeileva, ajassa ja tilassa. Lause, joka alkaa ”meillä Suomessa”, ja jatkuu ”mutta esimerkiksi Intiassa…”

HS perjantai 9.5.2014, B1: mistä tietää lukevansa sanomalehden kulttuurisivuja, osa 2?

”Mori risteilee puheissaan eri universumien ja maailmanselitysten välillä niin, että pitää hieman pinnistellä. Hän on perehtynyt esihistoriallisiin kulttuureihin, kuten Euroopan keltteihin ja Japanin Jomon-kauteen, buddhalaisuuteen, sintolaisuuteen sekä muun muassa matematiikkaan ja fysiikkaan.”

”Universumissa kaikki kiertää, kaikki oleva uusiutuu. Halusin tuoda sen veistoksiin. [--] Kun kuolet, jätät ruumiin taaksesi, mutta sielun otat mukaasi ja palaat siinä takaisin. Jokaisella elollisella olennolla on oma universuminsa, Mori sanoo.”

Aineen katoamattomuuden lakia ei oikeastaan fysiikassa ole. Massa-energian säilyvyys sen sijaan on. Aine voi muuttua energiaksi ilman, että mitään lakia rikotaan ja sitä tapahtuu nimenomaan ydinreaktiossa, joskin hyvin pienessä mitassa. Myös energia voi muuttua aineeksi. Esimerkiksi gammakvantti voi muodostaa elektronin ja positronin.

Luin jostain sanonnan, että uskonnolla (ja kenties taiteella, jota Mori sanoo ”uskonnokseen”) on väärät vastaukset ja tieteellä väärät kysymykset. Taidepuheen näkökulmasta ongelma (tai minun ongelmani) taitaa kuitenkin kiteytyä siihen, että tieteen kieli oli tälläkin kertaa kiinnostavampaa, provokatiivisempaa ja jopa kauniimpaa kuin taiteen.

Mutta onneksi on Maritta Kuula, muusikko ja opiskelukaveri, HS 9.5.2014 B4: ”Maailmasta voi ottaa pienen siivun ja kertoa sillä enemmän kuin jos yrittää käsitellä koko yhteiskuntaa kerralla.” Tai koko universumia.

Paul Auster keksii moraalisen periaatteen

En tiedä toista kirjailijaa jonka kirjoista julkaistaisiin niin hyviä ja niin huonoja arvosteluja, Paul Auster kirjoittaa ystävälleen.

                      Lause on kirjoittajalleen tyypillinen monestakin syystä.

                      Ensinnäkin se kertoo Paul Austerista. Toiseksi se kertoo, että Paul Auster on kirjailija. Kolmanneksi se sekoittaa itsesääliin omakehua. Ja neljänneksi se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

                      Ei missään julkaista enää hyviä arvosteluja Paul Austerin kirjoista. Paitsi Helsingin Sanomissa, mitä nyt tuskin voi laskea.

Paul Auster & J.M. Coetzee Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen & Seppo Loponen. Tammi 2013.

Amerikkalainen Paul Auster on aiemmin julkaisut kolmen kirjan verran elämäkerrallisia esseitä. Eteläafrikkalainen J.M. Coetzee on julkaissut kolme elämäkerrallista romaania. Nyt he julkaisevat yhdessä valikoiman keskinäistä kirjeenvaihtoa otsikolla Tässä ja nyt – kirjeitä ystävyydestä.

                      Miten julkisuuteen tarkoitettujen muistelmien ja yksityisten kirjeiden minät eroavat toisistaan? Eivät kovin paljon. Tai eivät ainakaan siten kuin tekijöitä ihaileva lukija kenties toivoisi.

                      Esseistinä Auster tekee elämän tavanomaisista vastoinkäymisistä taiteelle omistautuneen poikkeusyksilön suuren tragedian. Lisäksi hänellä on tapana luetella kirjallisuuden mestareita ikään kuin muistuttaakseen kenen seurassa on nähnyt itsensä jo nuoresta pitäen.

                      Omahyväisyydestä Auster ei tingi kirjeissäkään, vaikka toisinaan taiteilijan kärsimyksen korvaa menestyksen ylellisyys. Aurinko, ruoka, keskustelut ja kaikkinainen joutilaisuus Portugalin seminaarimatkalla oli epäilemättä ”ikimuistettavaa”. Kuten varmasti myös Cannesin elokuvajuhlilla.

                      Lisäksi Auster ei enää jankuta itsensä vertaisista mestareista vaan itsestään.

                      Ensimmäinen kirje Cotzeelle luettelee heti kolme Austerin romaania. Ja lisää tulee sitä mukaa kun Coetzee mainitsee jonkin asian, jonka Auster jotenkin liimaa omaan tuotantoonsa.

                      Entä Coetzee?

                      Nobelistin romaanisarjan ”Johnia” hävettää oma koppava esteettisyys. Se vierotti läheisistä, joille taide ei antanut samanlaisia elämyksiä. Myös kirjeiden John on esteetti, mutta häpeämätön, sillä romaanimuotoon kuuluva itseironinen yliminä ei enää kommentoi kirjeen kirjoittajaa.

                      Kirjailijat voivat siis olla rasittavaa seuraa. Mitään omaperäistä sanottavaa heillä ei ole edes ”ystävyydestä”, josta kustantaja on keksinyt kirjekokoelman alaotsikon. Mieluummin he lausuvat sitaatteja klassikoilta, kuten lukeneistolla on tapana.

                      Tai ehkä kollegalle ei voi paljastaa mitään, mitä voisi itse käyttää seuraavassa romaanissa? Entä mitä jää jäljelle? Ei kovin paljon. Itsensä lisäksi Auster ja Coetzee puhuvat joutavia maailmantilanteesta, vailla mieliin painuvaa oivallusta tai painavaa proosaa. Otan esimerkin.

                      Oletteko joskus kuulleet joltakin, että Hesarin juttu Lähi-idän tilanteesta oli pinnallinen, minkä jälkeen puhuja syvällisesti analysoi, että ongelman ydin ovat siirtokunnat ja että Benjamin Nertanjahu on paha ihminen?

                      Totta kai olette, maailma on täynnä tylsimyksiä. Ja tylsiä kirjailijoita, mutta sillä erotuksella, että maailmanluokan kirjailijan mielestä pinnallinen juttu oli New York Timesissa.

Toinen, vielä nolompi vuoropuhelu käydään Amerikan rahoitusmarkkinoilta alkaneesta finanssikriisistä (Euroopan julkisten talouksien kriisi on toinen juttu, vaikka edelliseen kytköksissä ja seurauksiltaan samankaltainen).

                      Coetzee viittaa koturneiltaan Platonin luolavertaukseen, minkä nojalle hän päättelee, että finanssikriisi on markkinaeliitin oma illuusio. Ja että kyse on vain numeroista, jotka voidaan muuttaa toisiksi ja kriisi katoaa.

                      En nyt paneudu päivän talousuutisiin, jotka ovat taas huonoja, vaan kysyn: miksi kirjailija, joka nuorena koodasi tietokoneohjelmia ja on lisäksi etevä shakinpelaaja, päätti sekoittaa toisiinsa illuusion (miten kaikki maallinen on harhaa) ja abstraktion (miten sosioekonominen järjestys voi perustua kielen ja numeroiden symbolijärjestelmään)? Ehkä vastaus liittyy siihen, ettei kansainvälisiä kirjallisuuskonferensseja ole vielä siirretty neljän tähden hotelleista kahden tähden hotelleihin, joten koko kohu tuntuu tarpeettomalta.

                      Nyt Auster esiintyy hetken edukseen. Yrittäjän poikana hän muistuttaa, miten toimivat luototusmarkkinat ovat toimivan yhteiskunnan ehto. Mutta sitten hän tekee saman sykofanttisen eleen, joka toistuu kirjassa vielä monia kertoja. Hän väittää olevansa Coetzeen kanssa samaa mieltä, vaikka tietää, että Coetzee on väärässä.

                      Tapaus osoittaa, että Auster sekoittaa ystävyyden mairitteluun. Entä mitä tekee Coetzee? Hän toistaa samat typeryydet vielä kolmasti, ja miksei toistaisi, sillä vastarinta on kadonnut.

Tällainen ystävyys tuntuu hyödyttömältä, mutta ehkä se juuri siksi on pyyteetöntä. Coetzee ei saa ystävyydestä mitään, ei ainakaan älyllistä haastetta. Ja näin kuuluukin olla. Ystävyyden kannalta on merkityksetöntä, mitä mieltä ystävä on Lähi-idän tilanteesta tai finanssikriisistä. Ystävyys on.

En tietenkään tarkoita, ettei ystävää pidä puolustaa. Joskus silmittömästi. Mutta se on jo toinen ystävyyden laji. Sellainen, jossa teinitytöt ovat mestareita, mutta joka onnistuu myös maailmanluokan kirjailijoilta.

Auster kertoo vuosia sitten tavanneensa kriitikon, joka oli julkaissut hänestä loukkaavan arvostelun. Sisäinen moraalinen voima esti Austeria vetämästä kriitikkoa kuonoon, mutta jotain tyydytystä hän sai siitä, että tavatessa kriitikko ”valahti kalpeaksi”. Tapojaan kriitikko ei silti korjannut, vaan loukkasi Austeria uudella arvostelulla, josta Austerille jäi mieleen tämä käsittämätön lause: ”Paul Auster ei usko perinteisiin kirjallisiin arvoihin.”

Minustakin lause on käsittämätön, sillä sitä ei ilmeisesti ole arvostelussa, jonka kirjoittajan Auster jättää hieman raukkamaisesti nimeämättä. Hän on – Austerin antamista johtolangoista päätelleen - Tom LeClair, viisi romaania julkaissut kirjailija ja kirjallisuuden professori. Raukkamaisen lisäksi Auster on siis ainakin huonomuistinen, ellei sitten epärehellinen. Ja lisäksi aika lapsellinen.

Tietääkseni oikeudenmukaista vihaa kohtaavat väärintekijät ”valahtavat kalpeiksi” vain eilispäivän halvassa viihdekirjallisuudessa, jossa mustalaisnaisen silmät välähtävät ja konttoritytöt nakkelevat niskojaan. Varmasti Coetzeekin tietää tämän, mutta lähtee silti Austerin fantasiaan mukaan. Ystävyyden nimissä.

Lisäksi ystävyyteen kuuluu, ettei loukkauksilta ainoastaan puolustauduta yhdessä. Niitä jaetaan yhdessä. Kuten teinitytöillä on tapana.

Coetzee ei vaivaudu pohtimaan onko kritiikillä journalismin lajina jotakin virkaa, mutta ei hän ainakaan yritä olla kriitikoita jalompi. Coetzeen kirjeistä lukija voi koota itselleen lyhyen listan eri taiteiden teoksista, jotka kovin kriittisen, suorastaan skeptisen nobelistin mukaan ovat ”kaavamaisia”, ”keskinkertaisia” eivätkä ”erityisen mainittavia”. Mainitsemisen arvoisten teosten ja tekijöiden lista on vieläkin lyhyempi, mutta sisältää ainakin Heinrich von Kleistin (1777-1811).

Entä Auster? Hän lausuu harkitsemattoman mielipiteen, jonka puolesta on vaikea esittää järkeviä perusteluita, joten hän esittää sen jalona periaatteena. Kriitikon ei pitäisi arvostella työtä, johon ei itse pysty, Auster kirjoittaa jotakin Hemingwayn ajatusta tapaillen. Sitten ajatus unohtuu, ja silmääkään räpäyttämättä Auster mitätöi näyttelijä Charlton Hestonin koko elämäntyön: huono näyttelijä, jäykkä, epäuskottava, mahtipontinen, jne.

Hestonin Julius Caesarin olen jo nähnyt, ja olin siitä vaikuttunut, Austerin repertuaariin sen sijaan kuuluu lähinnä suuren kirjailijan esittäminen lehdistötilaisuuksissa.

Austerin letkaus on syytä sivuuttaa normaalina kantapöydän suun soittona. Paitsi tietysti jos on kovin happamalla tuulella, ja arvelee, että sen(kin) taustalta löytyisi jotain Austerille niin tyypillistä ajattelematonta, jopa kyseenalaista käytöstä. Itse asiassa koko Heston-jakson syntyy Austerin tyrmistyksestä: miten elokuvajuhlilla tavattu Hollywood-näyttelijä, jota Austerin pitäisi inhota tämän poliittisten vakaumusten perusteella, voikin vaikuttaa niin miellyttävältä? Ja miten Hollywood-näyttelijä, jonka tulisi inhota Austeria tämän poliittisten vakaumusten perusteella, voikin vuosia myöhemmin tervehtiä häntä lentokentällä niin sydämellisesti?

No, varmaankin siksi, että lasten, ystävien ja kollegojen lukuisissa lehtihaastatteluissa antamien lausuntojen perusteella Charlton Heston oli poikkeuksellisen sydämellinen ja rehti ihminen.

Austerin toisenlaisesta käsityksestä päätelleen hän tietää, että viimeisinä elinvuosinaan Heston tuki presidentti Ronald Reagania ja esiintyi kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n keulakuvana. Ja ehkä Auster tietää myös, että viimeisinä elinvuosinaan Heston piti ”poliittista korrektiutta” merkkinä laumasieluisuudesta ja pelkuruudesta, joka estää nykypolvia toimimasta vapauden hyväksi yhtä päättäväisesti kuin heidän isänsä ja esi-isänsä ovat toimineet.

Sen sijaan Auster tuskin tietää, että näytellessään Ben-Hurissa ”mahtipontisesti” tai Apinoiden planeetassa ”jäykästi” Heston samaan aikaan marssi kansalaisoikeuksien puolesta ja taisteli oman aikansa konservatiivisia virtauksia vastaan demokraatti-puolueen näkyvänä tukijana.

Austerilla ja Hestonilla olisi siis ollut paljon yhteistä lentokentällä käydyn keskustelun pohjaksi. Kuten se, että me kaikki muutumme vanhemmiten vähän ahdasmielisemmiksi ja kaunaisemmiksi. Mutta tietysti erojakin löytyy. Kuten se, ettei Austerin romaaneista, esseekokoelmista ja kirjekokoelmasta löydy samanlaista sydämensivistystä ja ainutkertaista taiteellista testamenttia, jonka todistuskappaleina ovat Hestonin omaelämäkerta, päiväkirjat, elokuvat, lähipiirin lämpimät lausunnot ja kritiikin kiitokset:

”From start to finish, Heston was a grand, ornery anachronism, the sinewy symbol of a time when Hollywood took itself seriously, when heroes came from history books, not comic books. Epics like Ben-Hur or El Cid simply couldn't be made today, in part because popular culture has changed as much as political fashion. But mainly because there's no one remotely like Charlton Heston to infuse the form with his stature, fire and guts” (Richard Corliss, Time Magazine April 10, 2008).

Taide - kansan palvelija?

Pienimuotoinen Kirja irti! –festivaali pieneni entisestään, kun kaksi muuta panelistia kieltäytyi kutsusta tai perui tulonsa. Mutta käy minulle paneelin sijaan haastattelukin.

                      Haastattelun teema oli etsitty tästä Ville Lähteen verkkokirjoituksesta, joka melko huolettomasti yhdistelee demokraattisen, kansallisen, elitistisen ja populaarin taiteen käsitteitä. Näistä neljästä vain viimeinen tulee artikkelissa selitetyksi. Se tarkoittaa suosittua, suuria yleisö- tai kansanjoukkoja miellyttävää. Sen sijaan kansalliseen ja elitistiseen Lähde viittaa vain ikään kuin lainausmerkeissä, muiden käyttämänä puheena, ja demokraattisuudesta hän tyytyy toteamaan, että ”sitä on yritetty toteuttaa sekavin seurauksin”.

                      Siksi oli varmaan viisasta, että haastattelija Helena Kulmala tarttui vain yhteen Lähteen esimerkkiin, ”perussuomalaisten äkkiväärään taidepoliittiseen ohjelmaan”.

Viime eduskuntavaalien alla perussuomalaiset herättivät kulttuuripiireissä hilpeyttä vaaliohjelmalla, jossa valtion tukeman taiteen ehdoksi asetettiin suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Sen sijaan postmodernit kokeilut tulisi jättää markkinoiden armoille.

                      Silloin istunut porvarihallitus ei tällaista sisällöllistä rajausta tehnyt. Pikemminkin se herätteli kaikkia taiteilijoita näkemään itsensä osana talouden kasvua ja kehitystä.

                      Linjaus ei herättänyt ansaitsemaansa huomiota, ja haastattelijan kysymyksistä päätellen on nyt jo päässyt unohtumaankin. Ja varmaan siksi, ettei sitä koeta kenenkään ideologiaksi vaan yhteisesti eletyksi realiteetiksi – ajan hengeksi.

                      Tamperelaisen kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöskirja Vallan kirjailijat (2010) tiivisti ilmiön niin, että vuosikymmenten saatossa kirjailija on palvellut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltioin ihanteita, mutta nykyisin identiteettiä leimaa kilpailutalous. Tutkijan mukaan jopa valtion kirjailija-apurahasta on tullut markkinaehtoisemman elämän elementti, sillä se on sementoinut ajatuksen kirjailijuudesta ammattina ja ensisijaisena toimeentulon lähteenä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitysmies Tarja Cronbergin raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010) laventaa kilpailutalouden koskettamaan koko taiteilijakuntaa.

Raportissa on käytännöllisiä ehdotuksia, joilla taiteilijan juridista asemaa palkansaajan ja yrittäjän väliin putoavana ”itsensä työllistäjänä” selkiytettäisiin, mutta myös monia palaverioivalluksia luovan työn merkityksestä kansantaloudelle ja henkiselle ilmapiirille.

Kiinnostavin lienee luonnehdinta taiteilijoista työmarkkinoiden ”kipeästi kaipaamien uudistusten kokeilulaboratoriona”.

”Yli puolet taiteilijoista toimii vapaana taiteilijana tai freelancerina. He ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko”, Cronberg kirjoittaa.

                      Lausunnollaan Cronberg halusi muun muassa torjua Vanhasen I hallituksen kaavailut, joissa kulttuurialan koulutusta olisi muun ammattiin tähtäävän koulutuksen tavoin mitoitettu työllistymisen mukaan.

Cronberg muistuttaa, että talouden tulevien tarpeiden ennakoiminen on vaikeaa. Ja että luovan talouden sektoreista juuri taide on ennakoimattoman perustutkimusta. Käytännössä tämä kai tarkoittaa, että kansalaisia yhä kannustetaan sijoittamaan aikaa ja osaamista taiteelliseen koulutukseen ja tuotantoon, mutta samalla heidän tulisia valmistautua siihen, että sijoituksen riski on pitkälti yksityistetty

Seuraukset voi nähdä taiteilijoiden työttömyysluvuista (20 %), keskimääräistä kansalaista heikommasta toimeentulosta ja sosiaaliturvan aukoista, joista Cronbergin raportti antaa myös inhorealistista tietoa.

Tehtävänanto taiteille ja taidekoulutukselle on selkeämpi kuin perussuomalaisten vaaliohjelmassa, jossa suomalaisuus voi tarkoittaa mitä tahansa mitä sen tilanteen mukaan halutaan tarkoittavan. Ja selkeä oli myös silloisen kulttuuriministerin haastattelu Helsingin Sanomissa, vaikka se sivuutettiin vielä vähemmällä huomiolla ja vähemmillä kysymyksillä kuin Cronbergin raportti.

                      ”Vastedes yhä useampi kulttuurityöntekijä löytää työtä jostain muualta kuin kulttuurin ydinalueilta”, Stefan Wallin totesi (HS 15.2.2011).

Kulttuuriministerin poikkihallinnollisessa visiossa taiteen alan koulutus ja osaaminen alkaa tuottaa hyvinvointipalveluita ja liike-elämän resursseja perinteistä taide-yleisöä laajemmalle sektorille. Näin hyödynnettynä taide myös legitimoi valtiolta saamansa tuen, Wallin aprikoi.

Ajatuskulku on kieltämättä vieras perussuomalaisten vaaliohjelmalle, joissa taidetta tehdään jonkin perin hämäräksi jäävän kansallisen arvopohjan vuoksi.

Tätä arvopohjaa Ville Lähteen verkkokirjoitus kommentoi lisäämällä perussuomalaisten taidekannanottoon siitä puuttuvan sanaparin: ”Rappiotaide”.

                      Natsiviittaus ei ole mauton vaan huokea, köyhän ajattelun tulos. 1930-luvun sijaan ajatus pitää ensin palauttaa 1990-luvulle, jolloin joukko saksalaisia taiteilijoita päätti, ettei 1930-luvun tulisi enää määrittää heidän suhdettaan traditioon. Taide saisi taas puhua vaikka kansallisista arvoista, kunhan se ei teeskentelisi olevansa pelkästään modernia – ikään kuin kaikki olisi alkanut ja ikään kuin kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta natsivallan jälkeen.

Mikäli vanha ideologia ei enää tunnu pätevältä, sen voi yrittää korvata ikivanhalla: eurooppalainen kulttuuriälymystö alkoi entistä useammin legitimoida päähänpistojaan vasemmistolaisuuden sijaan konservatiivisilla arvoilla.

                      Saksalaisista kirjailijoista Günter Grass ja W.G Sebald kuuluttivat, että Saksa on jo sujut edellisen vuosisatansa kanssa, ja Botho Strauss katsoi vieläkin kauemmas menneisyyteen. Erityisesti Strauss vaati lojaalisuutta kansallisia traditioita kohtaan. Sillä, että julkinen mielipide on laiminlyönyt sankaruuden, armeijan, kirkon, auktoriteetin ja hallitsijavallan, Strauss perusteli, on ollut kohtalokkaita seurauksia.

                      Samaan aikaan myös Suomessa kansallis-isänmaallinen puheenparsi teki jonkinlaisen paluun. Tosin voitetuksi koettu trauma ei ollut aseveljeys natsien kanssa vaan rähmällään olo Neuvostoliiton suuntaan.

                      Julkinen keskustelu luki kansallistunteen nousun merkkejä Lotta-järjestön rehabilitoinnista, puolustusministeriön näyttävistä hävittäjähankinnoista, naisten armeijapalvelusta ja jääkiekosta. Myös akateemisissa piireissä oltiin ilmiön suhteen valppaina.

Kirja kiinni! -festivaalin teemaan sopivia esimerkkejä ovat nykyisen Itä-Suomen yliopiston professorin Erkki Seväsen lukuisat julkaisut taiteen yhteiskunnalle tekemistä tai siltä odotetuista palveluksista. Kirja Taide instituutiona ja järjestelmänä (1998) sisältää sen verran sosiologista puhetta ”taiteen normatiivisesta ja funktionaalisesta autonomiasta”, että onnistun ehkä paremmin, jos yritän kuvata taiteen kulttuurisia sidoksia Kulttuurintutkimus-lehdessä vuonna 1995 julkaistun artikkelin avulla.

Siinä Sevänen perehdyttää lukijaa suomalaisen kirjallisuudenopetuksen ideologisiin painotuksiin.

Seväselle kansallismieli ja isänmaallisuus on ”modernin valtion kansalaisuskontona”, joka sitoo erilaisia väestöryhmiä valtioon ja sen hallitsemaan alueeseen. Koska kansakunta on pitkälti poliittinen tuote, jonka ”olemassaolo perustuu psykologisiin samastumismekanismeihin”, pitää sitä jatkuvasti vahvistaa esimerkiksi peruskoulutuksessa ylläpidettyjen arvojen välityksellä.

                      Fennomaanista kansallisuusaatetta jäsensi useammin kieli kuin poliittinen itsenäisyys, Sevänen muistuttaa. Osin siksi autonomian ajan ja sotien välisen kauden kirjallisuudenopetuksella on ollut niin keskeinen tehtävä kansallis-isänmaallisen arvojärjestelmän muodostuksessa ja levittämisessä. Kun kotiseutu ja isänmaa asetettiin 1800-luvulla pedagogian tietoisiksi keskuksiksi, se ei myöskään aiheuttanut ristiriitaa tsaarinvallan kanssa - suomalainen nationalismi ei ollut kumoushenkistä vaan säilyttävää ja auktoriteettiuskoista.

                      Sisällissodan myötä kristillisyys ja agraarihenkisyys lujittuivat entisestään: äidinkielen lukemistot alkoivat todistaa ”kaupunkeja ja teollisuustyöväestöä kohtaan tunnettua epäluottamusta”, Sevänen kirjoittaa.

                      Kun ”jalostava” kuva suomalaisesta luonnosta ja talonpoikaisesta viljelystyöstä muurattiin kirjallisuutemme kivijalaksi, taustalla ei siis ollut pelkkä esteettinen makutottumus tai todellisen elinkeinorakenteen jälkeenjääneisyys vaan pikemminkin kansakoululaitosta ohjanneen poliittisen eliitin ihanteenmuodostus. ”Kotiseutu- ja isänmaanrakkauden herättäminen” sekä ”uskonnollisten arvojen” välittäminen säilyivät Seväsen mukaan opetusministeriön painotuksina aina 1960-luvulle saakka.

                      Tosin vaikuttaa siltä, että valtion kiinnostus kirjallisuudenopetukseen on vähentynyt samassa mitassa kuin opetuksen päämäärät ovat moniarvoistuneet. Tämä on ymmärrettävää: kirjallisuudenopetuksessa ei alun perinkään ollut ensisijaista taiteellis-kulttuurinen sivistys vaan yhteiskuntapoliittinen hyöty.

                      Ja siis vielä kertauksen vuoksi:

                      Jos perussuomalaisten löysästi muotoillut vaaliheitot olivat taidepoliittinen ohjelma (mitä epäilen), jota oli aikomus toteuttaa (mitä epäilen vahvasti), ei se ahdasmielisyydestään huolimatta asettanut taiteelle yhtä yksiselitteisiä, poliittista ja taloudellista eliittiä hyödyttäviä päämääriä kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama raportti tai istuneen kulttuuriministerin lehtihaastattelu.

Jälkisanat: Annan tuomioni

Nyt menee vanhan kertaukseksi, mutta jos kirjailijan sisar (yhdessä miehensä kanssa) yhä sitkeästi vaatii, että jokin kolmas osapuoli esittää hänen asiassaan tuomion, olen siihen kyllä valmis.

Kirjailija sisar kysyy:

”Saako kirjailija ottaa materiaalia väkisin?” (HS Mielipide 4.9.2012).

Tuomari vastaa:

Kyllä saa.

Sallittu ei tarkoita, että teon tulee olla yleisesti hyväksytty, vaan siitä voidaan käydä paheksuvaakin keskustelua. Eettisen keskustelun tarkoituksena ei kuitenkaan ole määrätä sanktiota eikä nimetä sanktion toimeen panevaa ulkopuolista tahoa, kuten kirjailijan sisaren aiemmin haastattelussaan tarkoittamaa taiteen ammattilaisten itseään säätelevää neuvostoa. Eettistä keskustelua ei tulisi myöskään käyttää erimielisyyden sattuessa seuraamuksena, jossa muun seuraamuksen puuttuessa väärämieliseksi koettu henkilö viedään ”väkisin” julkisuuteen.

Etiikan (filosofisena) pyrkimyksenä on ensisijaisesti antaa välineitä oman toiminnan arviointiin, ei luoda rakenteita toisten tuomitsemiseksi. Siksi tätäkin tuomiota voi pitää mitättömänä. Siitä huolimatta tuomiosta ei voi valittaa. Siitä voi ainoastaan nurista klikkaamalla blogimerkinnän alareunasta ”kommentti”.

Tuomiolauselma kokonaisuudessaan on seuraava:

Marjukka Ala-Harja ei halunnut, että kirjakustantaja julkaisee romaanin, jossa hänen siskonsa Riikka kertoo yksityiskohtia siskonpoikansa sairaudesta.

                      Riikka Ala-Harja ei halunnut, että sanomalehti julkaisee jutun, jossa hänen siskonsa kertoo yksityiskohtia perheriidasta.

                      Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies Jaakko Lyytinen ei halunnut, että juttuun palautetta antanut ulkoministeri Erkki Tuomioja keskustelee omassa blogissaan lehdistön etiikasta, koska piti keskustella kirjallisuuden etiikasta.

                      Yhden haastattelun, esimiehen kolumnin ja Marjukka Ala-Harjan yleisönosastokirjoituksen jälkeen kukaan ei ole tyytyväinen. Joten mitä pitäisi tehdä, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä? Mitä epäeettisyydestä tulee seurata?

                      Kirjailijan sisaren haastatelussa ehdotus oli huono.

Journalisteilla on itsesäätelyelimenä Julkisen sanan neuvosto, jolta kansalainen voi pyytää lausunnon hyvästä journalistisesta tavasta. Pitäisikö taiteilla olla vastaava elin, sisar kysyi?

Ei pitäisi. Edes neuvosto ei enää kehtaa puhua journalistin ”eettisistä” ohjeista, vaan lyhensi ne journalistin ohjeiksi.

”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä”, tiivisti juristi Jukka Kemppinen: ”Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

Tämän ja muun neuvostontoiminnasta tietämäni nojalla päättelen, ettei kirjailijan sisar saisi Taiteellisen sanan neuvostolta toivomaansa päätöstä. Neuvosto ei kertoisikaan kirjailijalle, mitä tämän tulee ajatella etiikasta, vaan se kertoisi kirjailijan sisarelle, mitä tämän tulee ajatella kirjallisuudesta.

Täsmennetään vielä, että Journalistin ohjeita (JO) on nykyisin 35. Ne ovat karkeasti hierarkkisessa järjestyksessä, tärkeimmät ensin. Numero 2 kuluu näin:

”Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.”

Numero 3 jatkaa näin:

”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.”

Kirjailijan sisar suhtautuu epäillen ”taiteen edustajien ajatteluun”, jonka hän arvelee eroavan ”tavisten ajattelusta”. Näin voi olla, mutta silti on vaikea kuvitella, että taidetta koskeva laajempi eettinen ja oikeudellinen pohdinta vaatisi fiktion tekijöille tiukempia rajoituksia kuin faktatiedon levittäjille. Siksi myös kuvitteellinen Taiteilijan ohje ja sitä tulkitseva kuvitteellinen Taiteellisen sanan neuvosto korostaisivat, ettei taiteellisen työn päätösvaltaa pidä luovuttaa ulkopuolisille eikä sitä tehdä muilla kuin taiteellisilla perusteilla. Ja että taiteilijaan kohdistuva ”houkuttelu ja painostus” tulisi torjua.

Entä materiaalin hankinta?

Journalistin ammatin ilmoittaminen tiedon hankinnassa on vain ”suositeltavaa” ja tiedot on ”pyrittävä” hankkimaan avoimesti. Se tarkoittaa, että myös ”tavallisuudesta poikkeavat keinot ovat sallittuja”, jos aihe on merkittävä.

On vaikea sanoa, onko Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu merkittävä, vaikka kriitikoiden enemmistön mukaan se on sitä ainakin tekijän omassa tuotannossa. Sen sijaan kirjallisuuden historiasta voidaan helposti todeta, ettei kirjailijan tapa hankkia tietoa seuraamalla lähipiirinsä elämänkokemuksia ole edes tavallisuudesta poikkeava vaan tavallinen.

Edelleen voidaan todeta, ettei JO:n mallin mukaan rakennettu Taiteilijan ohje ehdottomasti edellyttäisi taiteilijaksi ilmoittautumista, vaan arkitilanteessa saatua materiaa voi käyttää.

Julkisen ja yksityisen erottamisen osalta JO:n malli sopinee paremmin sisaren lehtihaastatteluun kuin kirjailijan romaaniin: ”Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä” (JO 27). ”Sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta” (JO 28).

Kirjailija ei näytä olleen kovin suostuvainen siihen, että hänen perheriitana pitämäänsä tilannetta jatketaan valtakunnan julkisuudessa. Kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen ehti jo kolumnissaan vedota yhteiskunnalliseen merkitykseen (taiteen etiikka). Julkisen sanan neuvosto joutuisi sitten pohtimaan, onko merkitys ”poikkeuksellinen”.

Käsillä olevassa tuomiolauselmassa on kiinnitetty huomiota siihen, ettei sairaan lapsen äiti ole julkisessa kantelussaan vedonnut niinkään lapsen etuun kuin tietoon sairaskertomuksen sisällöstä ikään kuin osapuolten välillä riitautettuna omaisuuseränä (häneltä on "varastettu"). Edelleen on huomioitu, että lapsen sukupuolen, kansallisuuden ja perhesuhteiden muuttaminen romaania silmällä pitäen on hienotunteista. Ja ettei sisarusten välisestä luottamuspulasta syntyneen kärsimyksen määrä riitä sinällään osoittamaan, että kyse myös laadullisesti olisi lain tai ammatillisen etiikan tarkoittamasta yksityisyyden suojan rikkomisesta.

”Laittoman tai epäeettisen materiaalin keruun uhrihan on liki mahdottomassa tilanteessa”, sisar kirjoittaa. Voi olla, mutta yleisen lainmukaisuuden tai JO:n antaman mallin nojalla kyse ei nyt ole kummastakaan.

Vaihtoehtona neuvostoille on, että kaikki ajattelevat itse. Ehdotus on sisaren oma, ja se on hyvä:

”Voi myös miettiä onko [kirjailijan materiaalinhankinnan] kohde haavoittuvassa tilassa tai sidonnaisessa asemassa, miten pitkään hänen kokemuksistaan on kulunut ja miten laajasti materiaalia käytetään” (HS 4.9.2012).

Niin voi. Sisar mainitsee esimerkkinä Märta Tikkasen perheen, jossa elämäkerrallisesta materiaalista tehtiin kompromisseja. Ala-Harjojen perheessä tehtiin myös, mutta ne eivät kelvanneet. Kumpi on oikeassa?

Kerrotaan vielä yksi esimerkki, jolla ulkomainen tutkija havainnollisti minulle suomalaisen horjumatonta oikeustajua.

Autoilija ei hidastanut nähdessään punaista päin katua ylittävän jalankulkijan, vaan kaasutti kohti. Edes kuolematuottamus ei ole kohtuuton riski, analysoi ulkomainen tutkija, jos suomalainen haluaa muistuttaa toiselle kuka on oikeassa.

Myös Marjukka Ala-Harja on oikeassa, mikäli valitaan etiikkaa suorempi lähestymiskulma, ja todetaan, ettei kenenkään tunteita voi kieltää eikä kumota. Mutta sisartaan viisaampi hän ei ole. Tosin julkistaessaan yksityiselämäänsä laajemmin sanomalehdessä kuin sisar romaanissa, hän on saanut toiveensa toteen. Kirjailijan loukkaus on nyt käsitelty korkeimmassa mahdollisessa asteessa, sillä kirjailijoille ei ole korkeampaa astetta kuin Helsingin Sanomat ja sen kulttuuriosasto.

Ja jos joku nyt kaiken tämän jälkeen on tyytyväinen - kirjailija, sisar tai kulttuurin esimies – niin toivotaan, ettei kuitenkaan itseensä.

Lopuksi käsittelemme ulkoministeri Erkki Tuomiojan kantelun, jonka kohteena on Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus:

”Helsingin Sanomat pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, ja samalla laatukin heikkenee. Lehden kulttuurisivut eivät ole tästä poikkeus. Tilanpuuteko vai mikä on esim. pannut lehden esittelemään syksyn kirjauutuudet vain valikoiden aiemman kattavan listauksen asemesta. Mutta löytyy sitä kulttuurisivuiltakin tilaa kummajaisille, kuten sunnuntain lehteen tehdylle koko sivun jutulle siitä, miten Riikka Ala-Harja olisi Maihinnousu-romaaniinsa varastanut sisarensa leukemiaan sairastuneen lapsen tarinan. Kirjan lukeneena pidän tällaista harvinaisen turhana ja iltalehtiin paremmin sopivana palstankäyttönä.”

Onko ”tavanomainen tragiikkaviihde verhoiltu keinotekoisesti etiikkakysymykseksi”, kuten Tuomioja analysoi samassa blogimerkinnässään?

Kyllä on. Jos Tuomioja olisi amerikkalainen eikä lainkaan sivistynyt, mikä Tuomiojalle voi tarkoittaa samaa, hän olisi voinut vastata kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen kolumniin vanhalla amerikkalaisella sanonnalla: ”Don’t piss on my leg, and tell me it’s raining”.

P.S.

Miten pitäisi suhtautua siihen, että tragiikkaviihteen (Tuomioja) tai etiikkakysymyksen (Lyytinen) osapuolet ovat romaanin sairastuneen lapsen esikuvana käytetyn lapsen äiti ja täti? Seuraako tästä toiselle automaattinen etulyöntiasema, vaikka kiistaksi ei ole nostettu lapsen etua vaan sisarusten välinen luottamuspula, jolloin kumpikaan ei ole äiti eikä täti vaan molemmat ovat siskoja?

                      Hesarin toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa uusimmassa kolumnissaan toisesta äidistä (HS Nyt 31.8.2012):

Muusikko Björk ilmoittautui hiljattain Pussy Riotin puolustajiin. Hän teki sen kertomalla, että ”äitinä ja muusikkona” paheksuu ryhmän kohtelua. Viesti otettiin iloisesti vastaan. Mutta miksi Björk puhuu juuri näiden roolien takaa? Onhan hän myös tummatukkainen ja islantilainen, ja puhuu vähän kuin lapsi. Miksei hän vetoa näihin seikkoihin? ”Tummatukkaisena, lapsen lailla puhuvana islantilaisena olen sitä mieltä että – – ”

Björk puhui äitinä ja muusikkona, koska oletti näiden roolien antavan lisää painoarvoa puheilleen. Erityisen tehokas keskusteluapu on äitikortti. Se tarkoittaa, että puhuja on vähän muita moraalisempi ihminen.

[--] Äitikortti on laiskan ajattelijan tekninen vipu, jolla puheoikeus varataan itselle. Jos mistään ei voi puhua ilman omakohtaista kokemusta, käy niin, että mistään ei voi puhua.

Helsingin Sanomissa kirjailijan sisar on kahdesti muistuttanut pitkästä ja traumaattisesta elämänvaiheestaan. Uhrilla ja kärsimyksen uhrilla hän ei silti viittaa leukemiasta selvinneeseen lapseen eikä nähtävästi edes itseensä lapsen vanhempana, vaan itseensä kirjailijan sisarena.

                      Erimielisyys taiteen tekemisen ja luottamuksellisten ihmissuhteiden sovittamisesta on selvästi ollut syvä, mutta onko syvilläkään erimielisyyksillä aina ”uhri”? Tai sanotaan tämä toisin: onko sisaren mainitsema uhrin kärsimys seurausta luottamuksen menetyksestä vai onko se argumentin osa, sama vastalauseet vaientava moraalin valttikortti tai "tekninen vipu", josta Silfverberg kirjoitti?

                      Englantilainen sosiologi Frank Furedi kirjoitti toisesta äidistä ja toisesta uhrista kirjassaan Culture of Fear (1998).

Tragedioista tai niiden odottelusta on tullut tunneperäisen kokemisen ja eettisen ajattelun väline, Furedi analysoi. Median ja taiteiden tekemät paljastukset yksityiselämästä ovat hänen mukaansa omiaan nostamaan onnettomat uhrit huomatuiksi sankareiksi. Myötätunnon ja kunnioituksen sijaan he herättävät meissä nyt uteliasta ja juhlavaa palvontaa, Furedi messuaa, ja nostaa esimerkiksi prinsessa Dianan:

Nykypäivän moraalinen auktoriteetti juontuu kärsimyksestä, kuten Englannin kuninkaallinen perhe on osoittanut. Mitä epäilevämmin me suhtaudumme inhimillisen toiminnan tuloksiin ja valinnan mahdollisuuksiin, sitä luontevammin me suhtaudumme uhreihin. He eivät ole tehneet mitään, heille on tehty jotakin. Itse asiassa kärsimys on syrjäyttänyt tietoisen toiminnan todellisen merkityksen lähteenä. Kun meitä rohkaistaan etsimään sisältöä elämään kärsimyksistä, me käännämme traagiset kuolemat aatteiksi, opeiksi ja varoituksiksi. Yksittäinen tragedia, kuten Dunblanen koululasten murha, hyväksytään ensin todistukseksi koko yhteiskuntaa uhkaavasta metafyysisestä pahasta. Sitten sen herättämä mediasuru muuttuu myytiksi brittiläisestä hyveestä. Me uskomme, kuten BBC:n haastattelema prinsessa Diana, että jaettu suru ja onnettomuus ovat tehneet meistä parempia ihmisiä, ja että se johtaa johonkin päämäärään, palkintoon tai korvaukseen.

Valitettavasti kärsimykseen ei liity sisäistä merkitystä tai sanomaa, Furedi jatkaa, eikä se tuo uhreilleen mitään erityisiä ominaisuuksia:

”Yhteiskunta, joka samastaa uhriksi joutumisen moraaliseen hyveellisyyteen ja hyvän elämän puolesta kamppailuun, on yksinkertaisesti paljastanut missä määrin se on menettänyt uskonsa ihmiskunnan kykyyn toimia tietoisesti ja aktiivisesti.”

Ideaalinen puhetilanne: Ymmärsinkö oikein?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Tänään en lukenut Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjuttua, kuten en yleensäkään lue, koska otsikossa oli sana ”kansallisooppera”.

                      Minulla ei ole mitään kansallista ja oopperaa vastaan, pikemminkin päinvastoin, mutta yhdessä ne tarkoittavat, että juttu sisältää taiteilijan itsekehua tai taiteellisen johtajan näkemyksiä taiteen julkisesta rahoituksesta. Sellaista ei ole koskaan hyvä lukea, vaikka aina siitä olisi hyvä jotakin tietää.

                      Sen sijaan viime sunnuntaina luin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutun.

Jutussa kirjailija Riikka Ala-Harjan sisar kertoo, että kirjailijan uusi romaani Maihinnousu on käyttänyt häntä hyväksi, raiskannut hänet ja varastanut häneltä, koska romaanin ranskalaisen tytön sairaskertomus on sama kuin sisaren suomalaisen pojan. ”Mei­dän hä­täm­me ja tus­kam­me oli kir­jai­li­jal­le vain ma­te­riaa­lia, jos­ta kus­tan­ta­ja te­kee bis­nes­tä”, sanoo kirjailijan lanko kirjailijasta. Kirjailija sanoo kaikenlaista romaanistaan, mutta ei mitään siskostaan ja langostaan, koska hänestä perheriita on perheen sisäinen asia.

Juttu oli asiallinen, koska se löysi minusta lukijan. Vasta myöhemmin luin samasta lehdestä, että lukijat olivat asiattomia.

                      ”HS:n ar­tik­ke­li nos­tat­ti kii­vaan verk­ko­kes­kus­te­lun, mut­ta sii­nä kä­vi ku­ten usein”, kirjoittaa kulttuurin esimies Jaakko Lyytinen kolumnissaan: ”Kes­kus­te­lu ei juu­ri si­vun­nut ydin­ky­sy­mys­tä.”

Ymmärsinkö oikein?

Lyytisen mukaan HS:n ydinkysymys oli kir­jal­li­suu­den etii­kka sekä se, saako tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa? Ja edelleen Lyytisen mukaan HS:n lukijoiden sivuun mennyt kysymys oli journalismin etiikka sekä se, saako toimittaja kerätä materiaalia mistä ja miten tahansa?

Nimeltä kolumni moittii ul­ko­mi­nis­te­ri Erkki Tuomiojaa, joka kirjoitti blo­gis­saan: ”En­nem­min kuin kir­jal­li­sen etii­kan pe­rään voi­si täs­sä ta­pauk­ses­sa ky­syä leh­den etii­kan pe­rään, kun ta­van­omai­nen tra­giik­ka­viih­de on ver­hoil­tu kei­no­te­koi­ses­ti etiik­ka­ky­sy­myk­sek­si.”

”So­siaa­li­sen me­dian ja jat­ku­vas­ti jae­tun vir­tuaa­li­to­del­li­suu­den ai­ka­na ra­jat hä­mär­ty­vät, ja tois­ten elä­mäs­tä am­men­ta­mi­nen tu­lee en­tis­tä yk­sin­ker­tai­sem­mak­si”, vastaa Lyytinen: ”Ai­he on polt­ta­va. Sik­si on eri­kois­ta, et­tä sa­nan­va­paut­ta yleen­sä puo­lus­ta­vat hen­ki­löt ovat täs­sä ta­pauk­ses­sa ko­vin va­li­koi­via sen suh­teen, keil­le kai­kil­le suo­vat va­pau­den kes­kus­tel­la fik­tion etii­kas­ta.”

Ymmärsinkö oikein?

Eettisen normiston mukaan on oikein, että sanomalehdessä julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perheriidasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen? Mutta eettisen normiston mukaan on väärin, että romaanissa julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perhetragediasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen?

Lyytisen virhe ei ole siinä, ettei hän tiedosta tilanteensa ironisuutta, koska sanomalehden ei pääsääntöisesti tulisi tiedostaa ironisuutta. Virhe on siinä, että hän yrittää selittämällä selittää, ettei mitään ironiaa oikeasti ole. On vain komealta kuulostavaa ”etiikkaa”.

                      Oletteko koskaan lukeneet sanomalehden nimettömästi julkaistua pääkirjoitusta, jossa moititaan verkkokeskustelua siksi, että verkossa julkaistaan kirjoituksia nimettömästi? Aivan varmasti olette, esimerkiksi Helsingin Sanomista.

                      Tilanne on kieltämättä ironinen, mutta ironian tiedostaminen olisi estänyt pääkirjoitustoimitusta esittämästä sinänsä järkeviä pohdintoja sananvapaudesta ja vastuusta.

                      Hieman samanlaisia ovat myös ne toimittamistyön tehtävät, joissa toimittaja kirjaa haastateltavan näkemyksen sellaisenaan, lisätietoa tarjoamatta, vaikka toimittaja epäilisi, että tiedon saatuaan haastateltava voisi hioa tai jopa muuttaa kantaansa. Jos poliitikko antaa taloudesta väärää tai ainakin kyseenalaista tietoa, poliitikko huomaa sen vasta seuraavan päivän lehdestä, jossa poliitikon lisäksi on haastateltu taloustutkijaa. Toimittaja ei tee politiikkaa poliitikon puolesta, hän yrittää kirjata tilanteen sellaisenaan.

                      Sama koskee toimittamistyötä, jossa kyse ei ole yhteiskunnallisesti olennaisista seikoista ja tulkintojen todenperäisyydestä vaan – kuten Lyytinen sanoisi – yksilöistä ja eettisyydestä.

                      Jos haasteltavalta lipsahtaa jotain sopimatonta, toimittaja ei pyydä pitämään pienempää suuta. Jos haastateltava käyttää kömpelöä metaforaa, joka arvokkaan sijaan antaa puhujasta koomisen vaikutelman, toimittaja ei ehdota tilalle parempaa. Taas tilanne yritetään kirjata sellaisenaan. Eikä sitä ainoastaan kirjata, vaan siitä voi tehdä jutun kärjen:

                      ”Poi­kam­me tu­li­si saa­da jät­tää sai­raus taak­seen ja unoh­taa se. Ro­maa­ni, sen mark­ki­noin­ti ja si­tä seu­raa­va jul­ki­suus, pi­tää asiaa jat­ku­vas­ti pin­nal­la”, he sa­no­vat. Hei­tä kau­his­tut­taa myös se aja­tus, et­tä poi­ka po­ti­si syyl­li­syyt­tä su­vun vä­li­ri­kon vuok­si.

                      Tämän kuulleessaan toimittaja on varmaan kysynyt mielessään, että miten sairaus unohtuu tai lapsen osallisuus perheen välirikkoon hälvenee, jos asiaa vähälevikkisen romaanin lisäksi ”pidetään pinnalla” maan suurimmassa sanomalehdessä. Lapsen vanhemmilta hän ei sitä kysy, koska ei ole tämän eettisen ristiriidan subjekti eikä perheriidan osapuoli.

                      Toisin sanoen toimittaja ei ota kantaa siihen, miten tästä olisi viisainta keskustella tai olla keskustelematta, koska vastuu on aikuisten ja oikeustoimikelpoisten vanhempien. Sen sijaan toimituksen esimies Lyytinen ottaa kantaa, ja jyrähtää lukijoilleen etiikasta ja sananvapaudesta, joten ottaako hän myös vastuun?

Lyytinen on siis väärässä puolustaessaan kolumnissaan alkuperäisen jutun julkaisua. Mutta miksi hän oli oikeassa julkaistessaan jutun?

                      Siksi, ettei toimittajilla tulisi olla niin paljon valtaa toimittamistyön etiikkaan, että se alkaa näyttää ennakkosensuurilta tai julkisuusviranomaisen toiminnalta, jossa aina etukäteen päätetään, mitä yleisön sopii ja kuuluu tietää tai kuulla. Tällaista viranomaistehtävää toimituksille tyrkyttävät yleensä Tampereen tiedotustutkijat, jotka näillä ja muilla päättömyyksillä yrittävät tähdentää vaatimattoman tieteenalansa merkitystä. Se, mikä demokratioissa kuuluu julkiseen tilaan, tulisi ensisijaisesti ratkaista julkisessa tilassa, ei tutkijoiden, ammattikuntien eikä poliitikkojen kabineteissa.

                      Entä sitten sisaren ja langon esittämät kysymykset? Niihin on niin helppo vastata, etten ymmärrä mihin Lyytisen mahtipontisesti kuuluttamaa keskustelua oikein tarvitaan.

                      1: Mur­to­vuo­ri [kirjailijan lanko] ja Ala-Har­ja [sisar] ky­sy­vät­kin nyt, saa­ko tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa.

                      Kyllä saa. Saavat muutkin kuin kirjailijat, mutta muiden on syytä muistaa, että perustuslakiin on kirjattu kansalaisvapauksien lisäksi erityiset sivistykselliset vapaudet, jotka takaavat tieteelliselle ja taiteelliselle ilmaisulle suuremman itsenäisyyden kuin nyt vaikkapa naapuririidoissa käytetylle ilmaisulle.

Sama suurempi itsenäisyys ohjaa myös sananvapauslain tulkintaa. Ensin kannattaa muistaa, että ilmaisun vapaus on yksilön oikeus, jota laki pyrkii suojaaman eikä säätelemään. Toiseksi kannattaa muistaa yksityisyyden suojan osalta, että sen loukkaamisen puinti julkisuudessa voi näyttää oikeuden silmissä siltä, että mahdollisen kanteen nostaja sietää enemmän julkisuutta kuin on halukas myöntämään. Tämän esimerkiksi pääministeri Vanhanen taktikoi taitavammin kuin kirjailijan sisar ja lanko, jotka kertovat haastattelussa enemmän kuin kirjailija romaanissa.

2: Hei­dän mie­les­tään tai­tees­sa pi­täi­si ol­la sa­man­kal­tai­sia eet­ti­siä sään­tö­jä kuin esi­mer­kik­si tie­tees­sä tai jour­na­lis­mis­sa, jos­sa ala sää­te­lee it­se it­seään Jul­ki­sen sa­nan neu­vos­ton kaut­ta.

 Ei pitäisi. Tieteissäkin eettinen neuvottelukunta valvoo vain luonnontieteen etiikkaa, joten historia, sosiologia, kirjallisuustiede ja muu semmoinen kukkii omalla kesannollaan.

Taiteissa jokainen taiteilija valvo omaa etiikkaansa sen sijaan että kaikki taiteilijat valvoisivat toistensa etiikkaa. Tässä tilanteessa ja varsinkin kirjailijan sisaren ja langon näkökulmasta rinnastus julkisen sana neuvostoon ja journalistin ohjeisiin on epäonnistunut. Eikä vähiten siksi, etteivät journalistit enää edes kehtaa sanoa niitä ”eettisiksi” ohjeiksi.

Juristi Jukka Kemppisen tiivistys on osuva: ”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, ettei journalistin ohje täydennä sananvapauslakia vaan se käsittelee rinnakkain sananvapauslaissa säädettyjä seikkoja. Yleensä siten, että toimitusten eettinen taakka on kevyempi kuin niiden todellinen juridinen vastuu. Neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen onkin Helsingin Sanomien kirjoituksellaan avannut listan lainkohdista, joiden rikkominen ei journalistin ohjeen mukaan ole ”hyvän tavan vastaista”. Odottelemme listan täydentymistä.

Jos taiteilijoilla olisi samanlainen ohje ja Neuvosto kuin toimittajilla, tuskin lainkuuliaisuus siinäkään olisi kovin korkealla. Taiteilijoita viruu vankiloissa paikallisen lain mukaan tuomittuina ja käräjäoikeudet ovat olleet ankaria Suomessakin – Hannu Salamasta Anja Snellmaniin. Tuskin taiteilijoiden maine on tästä heikentynyt, ja julkinen paheksuntakin on ollut laajemman kulttuurin tilan mukaan aaltoilevaa.

Mainita voisi myös vastarintaliikkeeseen kuuluneen Albert Camus’n, jonka juhlavuosi on tulossa. Miehitetyssä Ranskassa hän sai merkkiteoksiaan julki tavalla, jota ajan sensuuriviranomainen voisi jälkikäteen kutsua yhtä salakähmäiseksi kuin sisar ja lanko kirjailija Ala-Harjan toimia.

Jaakko Lyytisen mielestä ainakin tämä viimeinen vertaus on kovin abstrakti, teoreettinen, mutta sitä hänen haluamansa eettinen keskustelu aina on: hyvän ja pahan teoriaa. Hyvän ja pahan käytäntöä ovat perheriidat, joista lehdet sitten tekevät meitä yleisöä kiinnostavia juttuja.

Apurahasi päättyy, oletko valmis?

Kulttuuri-ihminen voi pilata lomakuukauden myös monella muulla tavalla kuin lukemalla säätiedotuksia. Esimerkiksi miettimällä, että mitä sitten jos oma apuraha tai projektityö päättyy jo seuraavassa vuodenvaihteessa, eikä mitään koko toimeentulon takaavaa tulonlähdettä ole sen jälkeen tiedossa.

                      Itselläni on vielä vähän enemmän aikaa ihmetellä, mutta muille varoitukseksi kaivoin arkistosta esiin palan oikeaa journalismia. Sellaistakin tulee joskus tehtyä. Lyhyt versio ilmestyi 2010 Turun Sanomien pääkirjoitussivulla ”Alakertana”, tämä pitempi on Suomen arvostelijainliiton julkaisemista Kritiikin Uutisista.

                      Hallinnon ja juridiikan kannalta mikään ei ole parissa vuodessa muuttunut, joten hieman samanlaisista asioista on äskettäin vaikeroitu myös Hesarin ”Vieraskynässä”. Ainakin tässä, tässä ja tässä. Edellinen, samaa aihepiiriä sivunnut blogimerkintä löytyy tästä.

Jos seuraavan vuoden työtulo on lähinnä toiveen varassa (”aina jotakin on järjestynyt”), kansalaisen toimeentuloturvaan perehtyminen kannattaa aloittaa välittömästi. Jos toive toteutuu, hakemukset voi aina vetää takaisin. Mutta jos aloitat vasta tammikuussa, normaali byrokratia pitää huolen siitä, että kaikki on jo myöhäistä.

Kulttuurin pätkätyöläinen etuuskäsittelyn alakynnessä

Korkea koulutus ja pitkä työura ei ole tae sosiaaliturvasta, jos elämäntilanne äkisti muuttuu. Yhä useampi turvaverkon läpi putoaja on keski-ikäinen ja vielä äskettäinen keskituloinen kulttuurin pätkätyöläinen.

Suomalainen ansaitsee sosiaaliturvansa itse, joko palkansaajana tai yrittäjänä. Näiden kahden yhdistelmää lainsäätäjä ei tunne, vaikka epätyypilliset työsuhteet ovat muutoin arkipäivää.

Tätä artikkelia varten on haastateltu kuutta Turun seudulla asuvaa kulttuurin pätkätyöläistä. Ennen työttömyysjaksoa he ovat saaneet tuloa vähintään kolmesta tai enintään viidestä tulonlähteestä: myyntitulo taiteellisesta työstä, gramex-korvaus tai muu tekijänoikeuskorvaus, kirjoituspalkkio sanoma- tai aikakauslehdistä, toimituspalkkio sähköisestä mediasta, käännöstyö, sivutoiminen tuntiopetus, graafinen suunnittelu, copy, kokouspalkkiot, kulttuurihallinnon viransijaisuudet, osa-aikatyö oman alan järjestöissä, lyhyet tieteen tai taiteen apurahat. Listaa voisi jatkaa arkisemmalla työllä viikonloppusiivouksesta Siwan iltakassaan.

Yhteistä on korkea koulutus, sirpaleinen ura sekä virkamiestulkinta, jonka mukaan kukaan heistä ei ole oikeaa työtä edes tehnyt.

Työssäoloehto sudenkuoppana

Työssäoloehdolla viranomainen tarkoittaa säännölliseen työhön käytetyn ajan tai tulon alarajaa, joka työttömyyden kohdatessa oikeuttaa ansiosidonnaiseen päivärahaan tai peruspäivärahaan.

Myös pätkätyöläisen olisi täytettävä vaaditut ehdot toisessa lainsäätäjän hyväksymistä rooleista. Esimerkiksi kuvataiteilijan taiteestaan saamaa myyntivoittoa ei lasketa yhteen yhdistystoiminnasta saadun palkan kanssa, eikä freelancer-toimittajan yritystuloa lasketa yhteen sivutoimisesta tuntiopetuksesta saadun palkkatulon kanssa.

Työttömyyttä edeltävällä tarkastelujaksolla (vähintään 18 kk) palkansaajan tulee työttömyysturvalain asetuksen mukaan ansaita minimipalkka 1052 e/kk. Siis joka kuukausi, ei yhteenlaskettujen työkuukausien keskiarvona. Yrittäjällä raja on alhaisempi, 710 e/kk, mutta korkeampi kuin vakuutettavan yrittäjätulon alaraja vuositasolla (6775,60 e). Yrittäjätulo voidaan kuitenkin laskea eri kuukausien keskiarvona, mutta vain siltä osin kuin se on ilmoitettu yrittäjän oman eläkesopimuksen (Yel) perusteena.

Työssäoloehtoa arvioitaessa tieteen ja taiteen pitkät apurahat huomioidaan vasta tästä vuodesta (2010) alkaen, kun uusi asetus edellytti niiden eläkevakuuttamista. Huomiotta jätetään yhä paikallisten taidetoimikuntien, säätiöiden ynnä muiden tahojen kertaluonteiset apurahat, samoin kuin palkanluonteinen yrittäjätulo, josta työn ostaja maksaa työnantajamaksun, mutta jota ei tehdä asetuksen edellyttämänä, työnantajan valvomana tuntityönä. Esimerkkitapauksissa tällaisia olivat Yhtyneet-sopimusta noudattavan YLE:n freelance-palkkiot sekä eräät mainostoimistojen maksamat palkkiot.

Jos työssäoloehto ei toteudu, tuen hakijalle voidaan myöntää työmarkkinatukea. Tämä tukimuoto on tarveharkintaista, ja siinä huomioidaan omaisuusselvitysten ohella puolison tulot. Taulukkolaskelman mukaan työttömyysturva voi jäädä kokonaan saamatta jos puoliso ansaitsee yli 1780 e/kk.

Sillä summalla kaksi ihmistä ei tule toimeen, eikä lapsiperhe, mutta toisaalta peruspäiväraha tai työmarkkinatuki (551 e/kk miinus verot 20%) ei riitä yhdellekään, joten seuraava luukku on sosiaalitoimi. Kulttuurin pätkätyöläisten asiointia sosiaalitoimessa näyttää kuitenkin jarruttavan keskiluokkainen häpeä, tietämättömyys omista oikeuksista sekä kolmantena tekijänä uupumus turhaksi ja turhauttavaksi koettuun viranomaisprosessiin.

Häpeäraja

Kulttuurin pätkätyöläinen ei hevin usko kuuluvansa huono-osaisiin. Siksi avun hakemista kursaillaan kunnes tulottomia kuukausia on takana useita ja hyvinä aikoina hankitut luottokortit on kulutettu loppuun: Aina oli tottunut siihen, että kyllä tilanne tästä paranee (nainen, 39 v.).

Harva lisäksi tietää, että työttömyysturvaa voi hakea ”painavista syistä” takautuvasti.

Kelan maksamista etuuksista tutuimpia ovat äitiysavustus, äitiysraha, vanhempainraha, lapsilisä ja kodinhoidontuki. Poliittisessa keskustelussa niitä ei edes mielletä sosiaalietuuksiksi vaan koko kansan palveluiksi. Myös sosiaalitoimen maksama toimeentulotuki on tuttu, mutta Kelan asumistukea haetaan vasta kun virkailija kertoo sen olevan toimeentulotuen edellytys.

Yleisesti hyväksytyt tulonsiirrot ovat myös niitä, joita poliitikko ei vaadi leikattavaksi jos menoja pitää muuten karsia. Tämä julkisesti vedetty häpeäraja ehkä selittää, miksi monet kansalaisten etuuden jäävät kokonaan käyttämättä.

- Kelan ja Turun Yliopiston yhteisen selvityksen mukaan 2000-luvun alussa sosiaalietuuksia jätti hakematta noin kuusi prosenttia niihin oikeutetuista, toteaa Sosiaali- ja terveysministeriön ylitarkastaja Jaakko Ellisaari .Vuoteen 2008 mennessä tilastoista pois jääviä henkilöitä oli jo noin kymmenen prosenttia.

Haluttomuus ryhtyä etuuskäsittelyn asiakkaaksi kostautuu nopeasti. Liian moni jää odottamaan Työ- ja elinkeinotoimiston työvoimapoliittista lausuntoa ennen kuin jättää työttömyysturvan maksavalle Kelalle hakemuksen. Molempien virastojen käsittelyajat ovat rinnakkainkin pitkiä ja perättäin ne vievät kolmatta kuukautta, joten pitkään tulotta sinnitelleen kannattaa marssia heti myös Sosiaali- ja terveystoimeen.

Siellä toimeentulotukihakemus luvataan käsitellä seitsemässä arkipäivässä. Ripeyden hintana ovat käsittelyvirheet, enemmän virkamiehen asemaa kuin asiakkaan tilannetta palvelevat lisäselvityspyynnöt sekä yleisten tulkintaohjeiden epäselvyyteen liittyvä kyykytys.

Ristiriitaiset ohjeet

Esimerkkitapauksissa ruokaan ja asumiseen heti tarvittu raha viivästyi yli viikolla, kun hakija unohti lomakkeesta allekirjoituksen. Virhe on hakijan.

                      Kolmen viikon viive syntyi, kun sosiaalitoimi vaati omaisuusselvitykseen kerrostalo-osakkeen kauppakirjan kopiota ja myöhemmin lisäselvitystä sen reaalisesta arvosta. Virhe on virkamiehen. Toimeentulolain mukaan ensisijainen asunto on suojattua omaisuutta, jonka realisointi ei ole toimeentulotuen edellytys.

                      Neljän viikon viive syntyi, kun koko hakemus piti tehdä uudestaan, vaikka hakija katsoi tehneensä kuten sossun verkkosivulla neuvottiin.

                      Ohjeen mukaan hakijan tulot huomioidaan ”pääsääntöisesti” seuraavan kuun menojen arvioitaessa: kuun lopussa tulleet rahat menevät seuraavan kuun alussa maksettavaan vuokraan. Hain tukea kesäkuun menoihin toukokuun tiliotteella, vaadittiin kesäkuun tiliote. Kunta säästi selvää rahaa, kun toukokuun tulot olivat nolla ja kesäkuun joitain satasia. Lisäksi pidettiin huolta, että tukikauden ajan jokainen vuokranmaksu oli kuukauden myöhässä. Päätöksen vein valituslautakuntaan (mies, 45 v.).

- Tässä on ollut jokin väärinkäsitys, arvioi ylitarkastaja Ellisaari, mutta tähdentää virkamiehen toimineen asetusten puitteissa. Valitus on kuitenkin perusteltu sosiaalihuollon asiakaslain nojalla, joka edellyttää harkinnan käytössä asiakaslähtöisyyttä.

                      Epäselviä tilanteita lisäävät ristiriitaiset neuvot, jotka tulevat vaikkapa asiakasneuvonnasta, eivät etuuskäsittelijältä. Esimerkkitapaus on sama. Saamatta jäänyt etuus korvattiin vipillä, jonka kaveri maksoi tilille vuokranmaksua edeltävänä päivänä. Seuraavassa tukihakemuksessa vippi laskettiin tukea alentavaksi tuloksi.

                      Kirjallinen selvityspyyntö ei kertonut miten tiliotteella näkynyt summa pitäisi selittää. Soitin neuvontaan, jossa velkakirjan sanottiin riittävän. Silti laina laskettiin lopullisessa päätöksessä tuloksi (mies, 45 v.).

                      Muodollisesti oikein, vahvistaa Ellisaari. Kaikki raha tilillä on käytettävissä olevaa varallisuutta. Asiakkaan vahingoksi jää turha vaiva, kun velkakirjan malli piti kopioida kirjaston lakikirjasta. Lisäksi mieltä jäi askarruttamaan viranomaiskäytännön mielivaltaisuus: missä vaiheessa sählykaverit ovat muuttuneet vanhempiin ja puolisoon rinnastettaviksi elatusvelvollisiksi?

Juristi mukaan

Isoja viiveitä tuen maksuun voi syntyä mitättömistäkin summista.

Minua pyydettiin selvittämään tiliotteella näkyvät pienet panot, yhteensä 29 e. Ne olivat Huuto.netissä myytyjä cd-levyjä. Olinko tyhmä, kun annoin ostajien laittaa rahat omalle tilille, eikä vaikka lapsen? Vai olinko epärehellinen, kun en kertonut, että samaan aikaan olin myynyt vanhoja vaatteita kirpparilla yli viidellä kympillä? ( nainen, 39 v.).

Ei kumpaakaan. Virkamies oli virkaintoinen. – Kun asiakas on hankkinut tuloja myymällä omaisuutta, voitaisiin soveltaa toimeentulotukilain 11 §, jonka mukaan tulona ei oteta huomioon kaikkein vähäisimpiä summia, Ellisaari muotoilee.

Eli siis vipitkin tästä lähtien kymppi kerrallaan? Laki, joka on kovin tulkinnanvarainen tai helppo kiertää, ei yleensä herätä kansalaisen luottamusta. Lisäksi ärtymys nousee, kun omaan asiaan vaikuttavia seikkoja ei kerrota. Tai osata kertoa.

Kun soitin neljännen kerran sossun asiakaspalveluun, virkailija paljasti, että minulla olisi henkilökohtainen sosiaalityöntekijä. Kun yritin soittaa sosiaalityöntekijälle kolmatta kertaa, keskus kertoi, että hän vastaa puhelimeen vain tunnin päivässä. Hakijan väsyttäminen alkaa siitä, että tarpeellinen tieto tulee tipoittain ja sattumalta (nainen, 42 v.).

Laki säätää lähinnä tuen, ei palvelun tason, Ellisaari myöntää. Jälkimmäinen on kuntakohtaista.

- Lama lisäsi kirjallista käsittelyä sosiaalitoimessa ja vähensi henkilökontakteja, eikä käytäntöä ole korjattu, vaikka vuonna 2008 asiakaskäynnit laskivat lamaa edeltävälle tasolle (339 000 /v.). Monet myös arvostavat käytäntöä, jossa lomake postitetaan sosiaalitoimistolla käynnin sijaan.

Anonyymin käsittelyn hinta on kuitenkin lisäselvitysrumba, joka venyttää käsittelyaikoja aina yhden viikon kerrallaan. Ja kun hankalista asioista päästää yli, edessä ovat vielä mahdottomat.

”Kaiken huippu oli selvitys- ja lisäselvitysvaatimus pienestä, isoisoisän rakentamattomasta tontista yli 300 km päässä toisessa kunnassa. Minulla on 2 osuutta, muulla perikunnalla loput 74, kaikkia nykyisiä perillisiä en edes tunne. Miten todistaa, ettei tontista ole kenellekään likvidia arvoa? Tämä oli asiakasneuvonnan sanatarkka vastaus: En tiedä, kun en ole juristi (mies, 41 v.).

                      Pienet perinnöt ja muuta epäselvät omaisuuserät ovat yleinen rasite ihmisille, jotka ovat epätyypillisiä sekä työssä että sosiaaliturvan asiakkaina. Esimerkkitapauksessa Jaakko Ellisaaren vastaus on puhutteleva:

-Valtion paikallinen oikeusaputoimisto voinee auttaa asiakasta neuvontapalvelullaan.

Mentaalinen malli

Tilanne on tuttu amerikkalaisista tv-sarjoista, joissa juristi seuraa kansalaisen mukana kaikissa elämäntilanteissa. Suomessa hallintolaki edellyttää, että virkamiehen on kerrottava asiakkaalle mitä ja minkä muotoista näyttöä hän kaipaa asian käsittelemiseksi. Hallintolain noudattamisen esteeksi näyttää kuitenkin nousseen hallintokulttuuri:

Ihan kuin virkamies pelkäisi päättää jotain asiaa asiakkaan eduksi, helpompaa on pyytää lisää papereita tai hylätä koko hakemus (nainen, 39 v.).

Johtopäätös on oikea, ja sitä tukee myös tieteellinen näyttö.

Mentaalisten mallien muutoksessa säästöpolitiikka on jäänyt päälle, kuvaili professori Raija Julkunen kirjoituskokoelmassa Hyvinvointivaltion uusi politiikka: ”Anna Melleri (2004) löysi tämän asenteen sosiaaliviranomaisten päätöksistä. He pyrkivät tulkitsemaan lakeja tiukasti, ja seurauksena oli myös kohtuuttomia elämäntilanteita sosiaaliturvan tai palvelujen epäämisen vuoksi.”

* * *

Kenen vika?

Kuusi kulttuurin pätkätyöläistä ei ole kattava otos, mutta kovin yhteisiä olivat kaikkien kokemukset.

                      Ensinnäkin etuuksista epäoikeudenmukaisimpana pidettiin työmarkkinatukea. Sen harkinnanvaraisuus on vastoin perustuslain takaamaa kansalaisten yhdenvertaisuutta.

Monimutkaisimpana pidettiin toimeentulotukea. Kukaan ei saanut päätöstä yhdellä lomakkeella, ja lisäselvityspyyntöjä tuli useita. Järjettömänä pidettiin samojen tuloselvitysten viemistä kolmeen eri virastoon: Nykyään, kun jokainen euron ostos näkyy tilillä, pelkät kolmen kuukauden tiliotteet olivat melkein 60 sivua (mies, 41 v.)

Vahinkona ei koeta, että tuesta jää byrokratian takia uupumaan pieniä summia, vaan että pienten summien takia koko tuki viivästyy, rasittaa hermoja ja kiertää lopulta valitustien kautta. Nöyryyttävintä on se, että viivästysten johdosta oma tilanne tulee tuttavien, sukulaisten, vuokranantajien ja satunnaisten työnantajien tietoon, kun heiltä pitää pyytää rahaa, kärsivällisyyttä tai lisää todistuksia.

Syynä valituksiin pidetään puutteellista ohjeistusta ja virkamiesten epäpätevyyttä. Jälkimmäinen vaikutelma syntyy, kun päätökset perustellaan lakipykälän mukaan, mutta asetusten ja ohjeistusten suhde yksittäisen virkamiehen harkintavaltaan jää hämäräksi. Useimpia selvityspyyntöjä pidetään virkakunnan omien virheiden peittelynä. Se on kohtuuttoman helppoa, kun sosiaalitoimi ei tapaa asiakasta kasvokkain, ja puhelimeenkin vastaa aina joku muu kuin hakemuksen käsittelijä.

Puheiden perusteella kokemukset sosiaalitoimen parissa aktivoivat ainakin poliittisesti. Ääniä on luvattu antaa kokoomukselle, kommunisteille ja persuilla. Individualistista aikaa kuitenkin kuvaa, ettei ongelmia tukiviidakossa pidetä niinkään politiikan ongelmina. Syylliseksi mainitaan usein yksittäinen virkamies, joka haluttaisiin henkilökohtaiseen juridiseen vastuuseen: Päätöksistä saa valittaa, mutta virheiden tekijöistä ei voi kannella (mies, 45 v.).

Ylitarkastaja Jaakko Ellisaari ehdottaa mahdollisen kantelun osoitteeksi etuuskäsittelijän esimiestä tai Valviraa. Tätä artikkelia kirjoitettaessa Valvira on ilmoittanut, että osoite on väärä, eikä yksikään sosiaalitoimen päällikkötason virkamies ole vastannut toimittajan soittopyyntöön.