keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Värisuora ei tuonut voittopottia






Ennen Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja oli riippumaton vallankäyttäjä. Potkut saaneen Mikael Pentikäisen seuraaja ymmärtää, että nyt hän on kuin kuka tahansa toimitusjohtaja, joka on vastuussa pörssiyhtiön hallitukselle.
                      Onko tapahtuneella merkitystä suomalaisen journalismin kannalta? En tiedä, enkä välitä, sillä en murehdi tätä eroa. Kuten ei kukaan muukaan lehtitaloille töitä tehnyt freelancer.
                      Mediassa ja sosiaalisessa mediassa on pohdittu, vaikuttiko potkuihin Pentikäisen kepulaisuus. En tiedä sitäkään, koska en tunne Pentikäisen yhteiskunnallisia arvoja. En ole koskaan jaksanut lukea loppuun hänen pääkirjoitussivun kolumnejaan. Ne ovat olleet kovin samanlaisia kuin eilisen lehden jäähyväiskirjoitus (yleistä hurskastelu, hieman omahyväisyyttä, ei lainkaan suoruutta ja terävyyttä). Luulen silti, että muita lehtiä nopeammin laskeva levikki ja huono kommunikaatio hallituksen suuntaan ovat nykyisin riittäviä syitä toimivan johdon uusiin järjestelyihin.
                      Entä sitten mediassa niin ikään mainittu ”ylimielisyys” ja ”itsepäisyys”?
                      Minusta Pentikäinen on ollut helposti lähestyttävä, jos olen tarvinnut päätoimittajan lausunnon johonkin lehtijuttuun. Sen sijaan ”itsepäisyys” voi olla kaunisteleva tapa kuvata henkilöä, jonka mielipiteisiin järkipuhe ei vaikuta. Tai joka hoitaa julkisuuteen valunutta keskustelua freelancereiden sopimusoikeuksista konsernin sisäisillä, salaisilla muistioilla - ja jotka julkistanut freelancer saa sitten ikuisen virkakiellon kaikkiin konsernin lehtiin.
                      Salakähmäisyys, itsevaltaisuus ja selän takana toimiminen voivat tapoja, joilla Pentikäinen hoiti suhteita freelancereiden lisäksi myös Sanoma Newsin hallitukseen.
Kuka luulee voivansa toimia niin? Ehkä henkilö, joka ensin on ollut Sanoma Newsin toimitusjohtaja ja Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja sitten Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja. Se on mediamaailmassa melkoinen värisuora, vaikka ei nyt tuottanutkaan voittopottia, vaan pohjoismaiden suurimman sanomalehden ensimmäiset potkut – ja lyhyimmän toimikauden.

Pentikäisen edelliseen kaksoisrooliin ja pitkälti häneen itseensä myös henkilöityi Sanoma Newsin huhtikuussa 2009 esittelemä freelance-työn uusi sopimusmalli.
Siinä missä pohjoismaiset piraattipuolueet olivat valmiita jättämään tekijänoikeuden myös alkuperäiselle tekijälle, jotta tämä voisi henkensä pitimiksi kilpailla rajatonta ilmaisjakelua vastaan, Sanoma News halusi ja sai kaikki oikeudet. Kun tekijälle ei jää mitään, myös mahdollinen kilpailu kopioiden tuotannossa ja levityksessä eliminoituu. Kyse on sinänsä pienten omaisuuserien kaappaamisesta yksityisiltä elinkeinonharjoittajalta yhdelle mediakonsernille, joka tämän jälkeen kykenee summaamaan niistä itselleen merkittävän taloudellisen pääoman.
Sopimusmallia, sitä tukevaa ajan henkeä ja seurauksia olen aiemmin kommentoinut tässä, tässä ja tässä. Laajempi katsaus löytyy kirjasta, jonka mukaan tämä blogi on nimetty. Mikäli et ole kumpikaan kirjan ostajista, tässä muutamia otteita vuodelta 2009. Luvun otsikkona oli ”Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa”:

[---]

Muutos ostajanoikeuksien suuntaan vaikuttaa niin suurelta, että tuttu tekijänoikeus on jäämässä kuolleeksi metaforaksi, kuten kupinkorva tai tuolinjalka.
Siksi Suomen journalistiliitto keräsi pitkin kevättä valtakirjoja asianosaisilta jäseniltään. Tarkoituksena oli osoittaa viimeistään oikeuden edessä, että sopimusteksti on sopimusoikeudellisesti pätemätön, koska se vie tekijältä kohtuuttoman paljon, ja koska välitön allekirjoittaminen asiakassuhteen jatkumisen ehtona on painostuskeino joka ei jätä tekijäpuolelle kohtuullista neuvotteluasemaa.
Masentavissa tässä kaikessa on silti se, että varsinkin kirjallisuuskriitikon näkökulmasta meneillään oleva muutos on lopulta kovin pieni.
Sopimuksista, mikäli niitä on kriitikoiden kanssa ylipäänsä kirjoitettu, katosi jo vuosituhannen vaihteessa perinteisempi ”kertajulkaisuoikeuden” käsite. Tilalle tuli ”jatkuva julkaisuoikeus”, joka tarkoittaa kaikkia lehden osia tai arkistoja, omistajan muita julkaisuja, kaikkia muita tahoja, joille lehti luovuttaa aineiston, ja kaikkia olemassa olevia tai tulevia julkaisutekniikoita. Aina ja ikuisesti.
Lehtien toimituksissa vahditaan jo nyt silmä kovana myykö kriitikko tai kolumnisti samankaltaista materiaalia toisiin lehtiin, toisille levikkialueille. Samalla kriitikko seuraa avuttomana vierestä kun lehti myy saman jutun uudelleen muissa yhtiön omissa tai yhteistyökumppanien julkaisuissa.
Itse asiassa Sanoma Newsin toimitusjohtaja ja Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen piti juuri tätä asetelmaa keskeisenä argumenttina uuden sopimusmallin puolesta, kun hän blogikirjoituksessaan luonnehti vapaiden mediamarkkinoiden nykyistä rakennetta. Kaikkien oikeuksien lunastaminen yhteen hintaan on ”myös jatkossa keino sen varmistamiseen”, ettei lehden ”avustaja” kävisi kauppaa myös sen ”kilpailijoiden” kanssa. Minulle olisi kyllä juolahtanut mieleen muitakin keinoja määritellä kriitikon kanssa tehdyn kaupan kattavuus kuin Pentikäisen valitsemat ryöstä ja kiristys. Lisäksi olen sitä mieltä, että myös minun toimialani on ”murroksessa”, ei vain Pentikäisen, ja siksi minulla tulisi yrittäjänä säilyä jokseenkin sama mahdollisuus hyödyntää tekemääni aineistoa ”joustavasti eri jakelukanavissa” kuin yritysjohtaja Pentikäisellä.
Tyypillinen tilanne, jossa tekijä ei voi kartuttaa tulojaan syndikoimalla itse omaa työtään, mutta ostaja voi säästää kustannuksia jakelemalla sitä laajoissa kartellimaisissa rakenteissa ilman lisäkorvausta, saattaa tietysti olla kilpailulainsäädännön hengen vastainen. Silti kyseenalaiset sopimukset ovat kriitikon pienempi ongelma. Suurempi on sopimukseton tila, jossa päätoimittajat tai toimitusten osastopäälliköt kieltävät senkin vähäisen sääntelyn olemassaolon, joka kriitikon elinkeinonharjoittamista ylipäänsä koskettaa.
Kriitikon tai muun yksityisen elinkeinonharjoittajan sekä lehden välisen suhteen tulisi perustua Viestinnän Keskusliiton VKL:n jäsenyritysten ja Suomen Journalistiliiton SJL:n väliseen freelance-tehtävien toimitus- ja myyntiehtosopimukseen. Sopimuksessa on lukuisia eri ehtoja palkkioiden määräytymisestä, maksuajasta, freelancerin yrittäjyydestä, esteestä ja viivästyksestä, toimeksiannon peruuttamisesta ja keskeyttämisestä, puutteellisesta ja virheellisestä suorituksesta, irtisanomisajoista sekä tekijänoikeusehdosta.
Kaikkia näitä tulisi myös soveltaa käytäntöön, jossa ne asettavat ”vallitsevan kauppatavan”, kuten Kouvolan hovioikeus linjasi lainvoimaisessa päätöksessään viime vuonna. Tavalliselle kriitikolle liittokohtainen sopimus ja oikeuden päätös ei silti merkitse kovin paljon. Lähinnä sitä, että kuvatuista ehdoista poikkeaminen edellyttää ”sopimista erikseen”, pelkkä lehtitalon tapaan vetoaminen ei riitä. Monelle päätoimittajalle sopimus ja oikeudenpäätös ei merkitse mitään.
Vuosien mittaa olen kuullut kolmen päätoimittaja kieltävän suoralta kädeltä, että toimitus- ja myyntiehtosopimus olisi edes olemassa, yksi luonnehti sitä ”Journalistiliiton suositukseksi”.  Kaikilta en ole kysynyt, mutta luulen, että gallup antaisi aika lohduttoman kuvan päätoimittajien liikkeenjohdollisesta osaamisesta.

[---]

Halutaan kaikki oikeudet, mutta ilman lisäkorvauksia”, totesi Journalistiliiton työehtoasiamies Petri Savolainen Sanoma Newsin uudesta sopimusmallista: ”Jos ehtoja ei hyväksy, niin ei ole töitä. Se on aika mahdoton yhtälö” (HS 28.4.2009).
Ota tai jätä oli Helsingin Sanomien antama liikkumavara jo viime vuosikymmenen alussa. Ja sen jälkeen muissa lehdissä, jos nimiä on paperiin pyydetty. Useammin olen silti lyönyt kättä päälle, mutta vuosien mittaan tämäkin luottamusjärjestelmä on murentunut. Osastopäälliköiden lisäksi myös päätoimittajat selittävät auliisti, että oma päätösvalta on huvennut johonkin kasvottomaan talousintressiin, tai jos sillä on kasvot, talouspäällikköön. Muuttuneessa tilanteessa vanhoja suullisia sopimuksia ei aina edes viitsitä neuvotella uudelleen, vaan lehti katsoo omien oikeuksiensa kasvaneen samaa luonnollista tahtia kuin sen ahneus.

[---]

Pentikäisen näkökulmasta ”kaikkien oikeuksien” lisääminen sopimustekstin tekijänoikeusehtoon vain selkeyttää tulkintaa ja poistaa yleisten käytäntöjen ja liittokohtaisten sopimusten ristiriitaisuuksia. Lisäksi Sanomalehtien liiton jäsenyritysten suhteet freelancereihin on tarkoitus saattaa linjaan virkamiestyönä valmistellun tekijänoikeuslain muutoksen kanssa. Siinä työnantajan oikeudet työntekijän luoman teoksen tekijänoikeuksiin siirrettäisiin sopimustekstistä lakitekstiin, jolloin heikomman osapuolen neuvotteluvara teoksen tuomaan taloudelliseen hyötyyn pienenee olennaisesti. ”Työntekijöiden varallisuutta uhkaa siirtyä työnantajalle lainnojalla”, kuten Akavan lakimies Maria Algren summasi happamasti (HS 5.3.2009).
”Edessä on auttamattomasti kurjistumiskehitys”, epäili blogisivullaan myös juristi ja kirjailija Jukka Kemppinen: ”Freelancerit eivät ole kunnostautuneet näkyvästi rakentamalla järjestöjä tai hankkimalla muuten neuvotteluvoimaa. Pahimmassa tapauksessa nyt alkaa olla myöhäistä.”
Karkeasti sanottuna Kemppinen tarkoittaa, että tässäkin sopimusriidassa on kyse liiketoiminnan kustannuseristä eikä tekijänoikeuksista. Ja ettei työn hintaa määrätä tuomioistuimissa. Siksi olisi SJL:n taholta pelkkää hurskastelua luulla, että Sanoma News on valmis luopumaan jostakin, jos se oikeusjutun uhalla saadaan tinkimään ”kaikista oikeuksista”. Ja miksei saataisi – mitä se niillä tekee jos sillä on kaikki muu?
Vaikka suurinta tekohurskaus on tietysti työnantajaleirissä. ”Laatujournalismi hiipuu jos siitä ei välitetä eikä siitä haluta maksaa”, oivalsi Kalevan kolumnistina jatkava Risto Uimonen (28.12.2008). Minun muistaakseni Uimonen oli jo Kalevan päätoimittajana niin välipitämätön, ettei olisi varmuudella halunnut maksaa mistään.
Laadun ohella julkisuudessa on puolustettu myös ”vapaata tiedonvälitystä” talouskriisiltä ja ”viestinnän moniarvoisuutta” Yleisradiolta, vaikka nopeammin ne molemmat kai lopettaa Sanoma Newsin torpparilaki
Ainakin yhdestä kauppakeskuksen ja Helsinki-Vantaan lentokentältä oli löytynyt valotaulu, josta ihmiset pystyivät lukemaan lupamaksuina maksamiaan Ylen uutisia, joten asiakkaidensa bulvaaniksi alentunut uutistoimisto STT pyysi EU:n komissiota tutkimaan julkisen palvelun toiminnalle asetettavia rajoja. Pentikäinen ja kuusi muuta alan ahneinta ja itsekkäintä pörssiyhtiön toimitusjohtajaa ilmaisivat tukensa omalle kantelulleen lehtikirjoituksessa, jonka maan suurimmat sanomalehdet julkaisivat samana päivänä (10.3.2009).
Siinä johtajat vaikeroivat, että ”julkisin varoin toimiva yhtiö tunkeutuu ilmaisella sisällöllä markkinoille jossa muut yritykset toimivat terveiden markkinaperiaatteiden mukaan”. Siitä ei mainittu mitään, että samat yritykset ovat itse ensin pelanneet markkinoilta ulos pienet paikallislehdet ja muut heikommat kilpailijat perustamalla ilmaisjakelulehtiä ja ilmaisia verkkopalveluja.
Vaikerrus jatkui niin, että ”yksityiset yritykset eivät voi pysyvästi jakaa tuotteitaan ilmaiseksi”, vaikka freelancerilta sitä nyt vaaditaan ikuisiksi ajoiksi. Kaksinaamainen propaganda huipentui havaintoon, jonka mukaan ”Ylen mittakaavassa näyttötaululiiketoiminnan taloudellinen merkitys on vähäinen, mutta yksityisten yritysten mittakaavassa ei”. Vähäinen on varmasti myös yhden freelancerin panos pörssiyhtiöille. Freelancerille se kuitenkin merkitsee toimeentuloa, joka toimitusjohtajien omin sanoin muuttuu ”mahdottomaksi”, jos hänen tekemänsä työn rajaton ja korvaukseton jakelu hyödyttää jatkossakin vain julkaisijan ja hänen mainostajiensa liiketoimintaa.

[---]

Valitettavasti nämä ovat sellaisia väittelyitä, joita kriitikko ei voi voittaa.
                      Julkisuudessa kriitikko puhuu syksyn uudesta runokirjasta ja muutamista euroista, toimitusjohtaja Pentikäinen puhuu miljoonista ja riippumattoman tiedonvälityksen tulevaisuudesta. Ja jos tosiseikat joskus sattuisivat kriitikolta unohtumaan, toimitusten vakinainen henkilökunta kyllä muistuttaa niistä.
”Ei kriitikoiden palkkioilla makseta yhdenkään verkkolehden tappioita”, kertoi Helsingin Sanomien hyvin opetettu kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä, kun istuimme Kirjailijaliiton järjestämässä paneelissa. Sitä hän ei kertonut miksi minun pitäisi tukea toisten kannattamattomia liiketoimintoja, tai miksi saman taksvärkin pitäisi jatkua senkin jälkeen kun kalliita virheitä tehneet toimitusjohtajat saavat ne vihdoin kannattaviksi.
Sama tehtyä työtä ja sen hintaa vähättelevä näkökulma oli esillä jo neljättä vuosikymmentä sitten kun tekijänoikeuden ja kappaletuotannon ehtoja ei vielä mutkistanut internet vaan valokopiokone.
Pohjoismaisessa ministerineuvostossa valmistellun asiakirjan mukaan ”tekijänoikeudella on lähinnä merkitystä tekijöille, jotka pystyvät menestymään kaupallisilla markkinoilla”. Muut eivät siitä kostu ”juuri mitään”, laskivat virkamiehet, vaan ovat enemmän eri tukimuodoilla eläjiä ja siksi työpanoksensa valmiiksi velkaa. Lausunto, joka painotti ”sivistyksellisen luomisen helpottamista” ja ”yhteiskunnan intressiä” mutta ei juurikaan tekijän toimeentuloa, sai viileän vastaanoton. Aikansa kulttuurivaikuttaja Tuomas Anhava arveli tuoreeltaan, että nämä ”suuntaviivat” oli laadittu lähinnä yleisradioyhtiöiden toimeksiannosta, joilla oli tarvetta vaivattomalle ja halvalle esitysaineistolle. Nyt suurin tarve näyttäisi olevan yksityisillä yrityksillä, samoin kuin virkamiesten korvat.
Kovin tutusti taas jatkuu vanha keskustelun laji, jossa kriitikon rahojen pienuus ja kulttuuristen arvojen suuruus toimii moraalisena argumenttina hänen etuaan vastaan (”mitä se turhia puhuu”). Sanomalehtien toimintaedellytykset vallitsevassa taloustilanteessa, niiden hyvä tahto kannattamattomien kulttuurisivujen julkaisijana sekä yleisön oikeus vapaisiin kulttuuripalveluihin painavat vaakakupissa enemmän kuin kriitikon tarpeet. Tai taiteilijan, minkä pörssiyhtiöiden lisäksi on huomannut myös kotimainen Piraattipuolue.
”Tietoyhteiskunnan kehitys”, ”avoin kansalaiskeskustelu”, ”demokratian kehittäminen”, ”sananvapaus” ja ”ihmiskunnan henkinen ja materiaalinen tulevaisuus”, tilasi puoluesihteeri Ahto Apajalahti Kalevan yleisönosastossa (10.6.2009). No, eikö mitään muuta saisi olla, kun joku muu kerran tarjoaa?

tiistai 28. toukokuuta 2013

Mitä muuta lukijan tulee tietää?



”Jaana Seppäsen ja Johanna Venhon romaani Revitään rikki se rakkaus on niin hankalaa luettavaa, että oksat pois”, kertoo viime lauantaisen Ilta-lehden Ilona-liite: ”Kirja vilisee viittauksia taideteoksiin, jotka tulisi tuntea, jottei putoaisi kärryiltä.”
                      Sellaisia kirjoja olen itsekin lukenut, vaikka en juuri tätä. Mahdetaanko siinä lukea ranskalaista filosofiaa, käydä taidenäyttelyissä vai kuunnella klassista musiikkia? Ja onko sillä mitään väliä?
Jos haluat lukea Salman Rushdien romaanin Shalimar ilveilijä (2005), tarvitseeko sinun tietää kuka on ”Max Ophüls”, mikä on ”Viimeinen tango”, mitä on ”klingon”, kuka on ”Nevada Smith” tai keitä ovat ”Clouseau” ja ”Burt Kwouk”?
                      Minä tiedän, mutta en silti löydä Rushdien romaanista mainittavaa kirjallista arvoa tai kiinnostavaa yhteiskunnallista näkemystä. Ainoa seuraus tiedosta on tähän asti ollut se, että tunnen itseni vanhaksi – kritiikkikurssin opiskelijat, joilla luetutin Shalimar ilveilijän, eivät tienneet, vaikka tietävät varmasti jotain muuta ajanmukaisempaa.
                      Kulttuurin tai populaarikulttuurin viittaukset voi aina tarkistaa internetistä, todella ”hankalaksi” lukeminen menee vasta sitten jos kirjailijan omaa idiosynkraattisuutta ei erota elämän kummallisuuksista. Jos ei siis tiedä, mitä kysyä. Tai edes sitä, että nyt pitää kysyä.
                      Esimerkki on sattumanvarainen, Norman Mailerin viimeiseksi jäänyt romaani Adolfin linna (2008). Mistä kaikki seksi, saasta ja mehiläiset? Miten ne liittyvät hirmuvaltias Hitlerin elämään?
Niin, todellakin mehiläiset. Viittauksia on pitkin matkaa, ja olisi ehkä hyvä tietää, että viime vuosisadan alun Saksassa mehiläisyhteisö oli suosittu, ja myös lastenkirjoihin omaksuttu tapa muistuttaa, että toimivan sosiaalisen yhteisön luonnollinen järjestys on totalitaarinen ja sotilaallinen, ei demokraattinen ja pasifistinen.
Itse asiassa Maija Mehiläinen lienee tuttu monelle nykylapsellekin, siitä tehdyn ja yhä videona myydyn piirrossarjan ansiosta. Tuntemattomampi on Waldemar Bonselsin samanniminen lastenkirja (1912), aikansa arvojen tuote.
                      Alkuperäisen Maijan hyönteismaailmassa korostuivat biologinen eriarvoisuus, rodullinen ylpeys, oman kansan etu ja sotilaalliset hyveet, kuten Saksan silloisessa poliittisessa elämässäkin. Taistelussa herhiläisiä vastaan aikalainen varmasti tunnisti Ranskan uhkan. Kunnian ja elämäntunteen huipentuminen fyysisessä kamppailussa sopi myös ajassa liikkuviin ajatuksiin, jotka sitten huipentuivat Mailerin kuvaamalla Hitlerin valtakaudella.
                      Mailerin rasvainen huumori avautuu ehkä helpommin, mutta senkin taustalla on monia menneen maailman päähänpistoja.
Romaani alkaa kokouksesta, jonka tehtävänä on ratkaista, onko uuden valtakunnankanslerin suvussa juutalaista verta, ja onko puuttuva kives merkki hänen sukurutsaisesta syntyperästään. Romaaniin kertoja, demoni nimeltä Dieter, myöntää itsekin, että eräät Heinrich Himmlerin suuhun laitetut puheet genetiikasta kuulostavat ehkä turhan moderneilta. Mutta ne pohjustavat mainiosti syntyperää eräänä ajankohdan biologisista pakkomielteistä.
                      Muita ovat sairaus ja terveys, saastaisuus ja puhtaus, sekä tietysti seksi. Mikäli kuolema ei olisi katkaissut Mailerin suunnittelemaa trilogiaa sen ensimmäiseen osaan, me olisimme vielä saaneet lukea kirjailijan oman tulkinnan kaikista Hitleriin liitetyistä seksuaalisista juoruista. Juutalaiselta prostituoidulta saadun syfiliksen lisäksi listaan kuuluu homous, sadomasokismi, impotenssi ja ennen kaikkea rakkaus sisarpuolen tyttäreen, joka päättyi nuoren naisen murhaan tai itsemurhaan.
                      Typistyneessä kaavassa Mailer tyytyy yleisempään seksuaalisymboliikkaan, jossa tosin on paljon vähemmän Sigmund Freudin vaikutusta kuin moni pintakriitikko on arvioissaan olettanut.
Freudin oppilaista Alice Miller selitti Hitlerin luonteenlaadun väkivaltaisella isällä, Erich Fromm ehdotti epätervettä kiintymystä ylisuojelevaan äitiin ja Carl Jung mutisi jotakin patologisesta valehtelusta ja suuruudenhulluudesta.
                      Mailerin romaani on klassista psykoanalyysiä alkukantaisempi, ja sen juuret ovat syvällä kirjailijan omissa amerikkalaisissa kokemuksissa.
                      Mailerin sukupolven lapsuutta leimasi siinä määrin John Harvey Kellogin ”biologisen elämän” ihanne, että hänet olisi ympärileikattu, vaikkei hän olisikaan juutalainen. Sitä kun pidettiin hyvänä keinona estää henkisiä ja fyysisiä sairauksia aiheuttava masturbointi.
                      Nykyisin lähinnä aamiaismuroistaan muistetun Kelloggin toinen pakkomielle oli ihmisuloste. Sen rakennetta tuli tutkia säännöllisesti lasten terveyden nimissä ja sen saastuttava vaikutus kehoon oli syytä eliminoida peräruiskein.
                      Kasvuvuosien seksikammon jälkeen nuori Mailer innostuikin Wilhelm Reichin kerettiläisistä seksuaaliteorioista. Niiden mukaan ihmisluonnetta muokkaa orgasmissa vapautuva bioenergia.
                      Sama kurin ja vapauden, saastan ja sukupuolielämän näennäinen ristiriita leimaa Dieterin monologia. Mailerille paskantaminen ja naiminen ovat rehdisti amerikkalainen tapa puhua asioista, jotka romaanin ilmeisiin esikuviin kuuluvalle Thomas Mannille olivat eurooppalaisen korkeakirjallisuuden hienostuneita teemoja – porvarillinen normi ja turmeltunut halu, opillinen sivistys ja kahleeton luovuus.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Mitä lukijan tulee tietää?






Monen muun klassikon ohella päätin korvata Mrs Dallowayn (1925) kellastuneen, liimaselästä murtuneen niteen Penguin-kustantamon kovakantisella versiolla. Vanhat alleviivaukset menevät nyt hukkaan, mutta tätä kelpaa selata ja haistella painomusteen tuoksua. Ja tietysti lukea uudelleen. Samalla korvasin myös Oman huoneen (1929) suomennoksen alkukielisellä, siinä kun on nootit ja oppineenpi esipuhe.
Oma huone ei ole fiktiota vaan laaja essee, kuvausta Virginia Woolfin elämästä kirjailijana - kirjailijaelämän edellytyksistä. Esitän kysymyksen.
Pitääkö valistuneen lukijan lukea se ensin, jotta ymmärtäisi paremmin Woolfin romaania? Entä mitä pitäisi lukea, jotta ymmärtäisin paremmin kirjailijan esseitä? Vai kelpaako, että hokee mielessään muotisanaa kirjallisuuden ”omalakisuudesta”, siis jostakin, joka ei kaipaa mitään ulkopuolisesta maailmasta? Ei ainakaan selitystä.
Jos vastaus viimeiseen kysymykseen on kielteinen, Nigel Nicolsonin suomeksi julkaistu elämäkerta hänen kuuluisien vanhempiensa vielä kuuluisammasta ystävästä ei auta edes alkuun. Se on valikoima haikeita anekdootteja, jotka eivät kerro miksei oma huone sittenkään riittänyt modernin feminismin avainhahmolle.
                      Lisäksi Virginia Woolf tarvitsi oman palveluskunnan, joka siivosi, pyykkäsi ja valmisti perheen ruoat.
                      Muutama vuosi sitten englantilaiset lehdet varasivat mukavasti palstatilaa kirjallisuudentutkija Alison Lightin kirjalle Mrs. Woolf and the Servants (2008), vaikka kyse ei ollutkaan sensaatiomaisista paljastuksista vaan englantilaisen luokkakuvan rikastuttamisesta.
Myönteisestä palautteesta päätelleen Light kykeni Woolfin elämäntyötä vähättelemättä muistuttamaan, että tunteita, tarpeita ja jopa mielipiteitä oli myös niillä naisilla, joilla ei perityn asemansa johdosta ollut varaa perustaa omaa lehteä tai kirjakustantamoa.

Woolfin lapsuudenkodissa seitsemän palvelijaa huolehti yhdentoista perheenjäsenen tarpeista, joten hän oli tottunut passattavana olemiseen.
Paperilla ihannoidun ”riippumattoman elämän” suurimmiksi saavutuksiksi jäivät kirjat, joista Woolf sai mainetta ja vähän rahaa, sekä perunalaatikko, jonka valmistamisesta hän ylpeili päivällisvieraille ”kuin pieni lapsi”, Light luonnehtii Telegraph-lehden haastattelussa.
Aviomies Leonard oli tietysti vielä pahempi. Hän läksytti palvelijoita avoimesti, Virginia kätki kiukun ja suoranaisen inhon päiväkirjoihin, joissa jatkuvien ristiriitojen syytä ei etsitä epäreilusta järjestelmästä vaan palvelijoiden typeryydestä.
Asenne on tuttu Mrs Dallowayn lukijoille. Siinä erottuu ajan älymystön oppi, jonka mukaan yhteiskuntaluokkien välillä on merkitseviä biologisia eroja. Toinen olennainen piirre ovat palvelijoiden äänet ja katseet, jotka tekevät yksityisyyden mahdottomaksi.
Clarissa Dallowaylle, kuten myös Woolfille itselleen, palveluskunta edustaa eräänlaista sääty-yhteiskunnan ulkovartiota, joka estää varsinkin kotielämään sidottua naista olemasta oma itsensä, ja pakottaa hänet jatkuviin epämiellyttäviin tilanteisiin ja noloon käytökseen.
Itsesäälissä rypevä Clarissa tuntee olevansa manipuloitu, toisinaan jopa vainottu. Palveluskunta edustaa katkeruuden palavaa kalkkia, rumaa köyhälistöä, josta ei voi päästä eroon, mutta joka hautoo jotakin koston tapaista – se haluaa nöyryyttää Clarissaa ja langettaa hänet polvilleen, mikä ehkä olisikin ollut seurapiirikutsujen järjestämistä kiinnostavampi romaanin aihe.
Nämä ovat kauhutarinan aineksia, jotka Woolfia edeltävä kirjailijapolvi piilotti goottilaisiin romansseihin, jälkipolvet freudilaisiin allegorioihin. Edes Robin Maughmanin 1960-luvulla julkaisema kohuromaani The Servant tai Harold Pinterin siitä sovittama elokuvakäsikirjoitus ei muuta perusasetelmaa, vaan vie sen vain katkeraan loppuun saakka:
Ytimiään myöten turmeltunut ja epärehellinen miespalvelija tuhoaa isäntänsä, joka on liian dekadentti ja hyväuskoinen pystyäkseen suojelemaan itseään.

Itse asiassa Woolfin päiväkirjoista löytyy niin paljon pelonsekaista vihaa palveluskuntaa kohtaan, että London Review of Booksin oli pakko käydä puolustuskannalle.
Kaiken, minkä pisteliäs kirjallisuudentutkija Light kertoo Woolfista, Woolf itse kertoo vielä pisteliäämmin Clarissasta, kriitikko yritti muistuttaa.
Paitsi tietysti sen, miksei kirjailija koskaan tehnyt elettäkään ratkaistakseen seurapiirirouvan fiktiiviset ongelmat omassa todellisessa elämässään. Tai edes tunnistaakseen niitä elämänpiirinsä ulkopuolelta.
                      Valaisevana esimerkkinä voi pitää vihaista kirjettä, jonka työtön ompelija Agnes Smith kirjoitti Woolfille luettumaan tämän esseen naisen oikeudesta työhön.
Woolfin ajatus ”patriarkaatin koneistosta”, joka pitää ”koulutettujen miesten tyttäret” kotona, kuulostaa verettömältä ja teoreettiselta, Smithin ”sairas toivottomuus”, koska hänet on tuomittu raadantaan vaikka hän haluaisi pysyä koulussa ja oppia, kertoo aika lailla enemmän aikalaishistoriasta ja muutoksen välttämättömyydestä.
                      Ainakin tässä mielessä ”luovan työn vaikeudet kovassa maailmassa”, joista Kirsti Simonsuuri kirjoittaa Oman huoneen suomalaisissa alkusanoissa, kuulostavat vähäisiltä verrattuna ruumiillisen työn taakkaan Virginia Woolfin elämäntyön mahdollistaneessa yhteiskuntajärjestyksessä.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Taide - kansan palvelija?






Pienimuotoinen Kirja irti! –festivaali pieneni entisestään, kun kaksi muuta panelistia kieltäytyi kutsusta tai perui tulonsa. Mutta käy minulle paneelin sijaan haastattelukin.
                      Haastattelun teema oli etsitty tästä Ville Lähteen verkkokirjoituksesta, joka melko huolettomasti yhdistelee demokraattisen, kansallisen, elitistisen ja populaarin taiteen käsitteitä. Näistä neljästä vain viimeinen tulee artikkelissa selitetyksi. Se tarkoittaa suosittua, suuria yleisö- tai kansanjoukkoja miellyttävää. Sen sijaan kansalliseen ja elitistiseen Lähde viittaa vain ikään kuin lainausmerkeissä, muiden käyttämänä puheena, ja demokraattisuudesta hän tyytyy toteamaan, että ”sitä on yritetty toteuttaa sekavin seurauksin”.
                      Siksi oli varmaan viisasta, että haastattelija Helena Kulmala tarttui vain yhteen Lähteen esimerkkiin, ”perussuomalaisten äkkiväärään taidepoliittiseen ohjelmaan”.

Viime eduskuntavaalien alla perussuomalaiset herättivät kulttuuripiireissä hilpeyttä vaaliohjelmalla, jossa valtion tukeman taiteen ehdoksi asetettiin suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Sen sijaan postmodernit kokeilut tulisi jättää markkinoiden armoille.
                      Silloin istunut porvarihallitus ei tällaista sisällöllistä rajausta tehnyt. Pikemminkin se herätteli kaikkia taiteilijoita näkemään itsensä osana talouden kasvua ja kehitystä.
                      Linjaus ei herättänyt ansaitsemaansa huomiota, ja haastattelijan kysymyksistä päätellen on nyt jo päässyt unohtumaankin. Ja varmaan siksi, ettei sitä koeta kenenkään ideologiaksi vaan yhteisesti eletyksi realiteetiksi – ajan hengeksi.
                      Tamperelaisen kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöskirja Vallan kirjailijat (2010) tiivisti ilmiön niin, että vuosikymmenten saatossa kirjailija on palvellut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltioin ihanteita, mutta nykyisin identiteettiä leimaa kilpailutalous. Tutkijan mukaan jopa valtion kirjailija-apurahasta on tullut markkinaehtoisemman elämän elementti, sillä se on sementoinut ajatuksen kirjailijuudesta ammattina ja ensisijaisena toimeentulon lähteenä.
Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitysmies Tarja Cronbergin raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010) laventaa kilpailutalouden koskettamaan koko taiteilijakuntaa.
Raportissa on käytännöllisiä ehdotuksia, joilla taiteilijan juridista asemaa palkansaajan ja yrittäjän väliin putoavana ”itsensä työllistäjänä” selkiytettäisiin, mutta myös monia palaverioivalluksia luovan työn merkityksestä kansantaloudelle ja henkiselle ilmapiirille.
Kiinnostavin lienee luonnehdinta taiteilijoista työmarkkinoiden ”kipeästi kaipaamien uudistusten kokeilulaboratoriona”.
”Yli puolet taiteilijoista toimii vapaana taiteilijana tai freelancerina. He ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko”, Cronberg kirjoittaa.
                      Lausunnollaan Cronberg halusi muun muassa torjua Vanhasen I hallituksen kaavailut, joissa kulttuurialan koulutusta olisi muun ammattiin tähtäävän koulutuksen tavoin mitoitettu työllistymisen mukaan.
Cronberg muistuttaa, että talouden tulevien tarpeiden ennakoiminen on vaikeaa. Ja että luovan talouden sektoreista juuri taide on ennakoimattoman perustutkimusta. Käytännössä tämä kai tarkoittaa, että kansalaisia yhä kannustetaan sijoittamaan aikaa ja osaamista taiteelliseen koulutukseen ja tuotantoon, mutta samalla heidän tulisia valmistautua siihen, että sijoituksen riski on pitkälti yksityistetty
Seuraukset voi nähdä taiteilijoiden työttömyysluvuista (20 %), keskimääräistä kansalaista heikommasta toimeentulosta ja sosiaaliturvan aukoista, joista Cronbergin raportti antaa myös inhorealistista tietoa.

Tehtävänanto taiteille ja taidekoulutukselle on selkeämpi kuin perussuomalaisten vaaliohjelmassa, jossa suomalaisuus voi tarkoittaa mitä tahansa mitä sen tilanteen mukaan halutaan tarkoittavan. Ja selkeä oli myös silloisen kulttuuriministerin haastattelu Helsingin Sanomissa, vaikka se sivuutettiin vielä vähemmällä huomiolla ja vähemmillä kysymyksillä kuin Cronbergin raportti.
                      ”Vastedes yhä useampi kulttuurityöntekijä löytää työtä jostain muualta kuin kulttuurin ydinalueilta”, Stefan Wallin totesi (HS 15.2.2011).
Kulttuuriministerin poikkihallinnollisessa visiossa taiteen alan koulutus ja osaaminen alkaa tuottaa hyvinvointipalveluita ja liike-elämän resursseja perinteistä taide-yleisöä laajemmalle sektorille. Näin hyödynnettynä taide myös legitimoi valtiolta saamansa tuen, Wallin aprikoi.
Ajatuskulku on kieltämättä vieras perussuomalaisten vaaliohjelmalle, joissa taidetta tehdään jonkin perin hämäräksi jäävän kansallisen arvopohjan vuoksi.
Tätä arvopohjaa Ville Lähteen verkkokirjoitus kommentoi lisäämällä perussuomalaisten taidekannanottoon siitä puuttuvan sanaparin: ”Rappiotaide”.
                      Natsiviittaus ei ole mauton vaan huokea, köyhän ajattelun tulos. 1930-luvun sijaan ajatus pitää ensin palauttaa 1990-luvulle, jolloin joukko saksalaisia taiteilijoita päätti, ettei 1930-luvun tulisi enää määrittää heidän suhdettaan traditioon. Taide saisi taas puhua vaikka kansallisista arvoista, kunhan se ei teeskentelisi olevansa pelkästään modernia – ikään kuin kaikki olisi alkanut ja ikään kuin kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta natsivallan jälkeen.

Mikäli vanha ideologia ei enää tunnu pätevältä, sen voi yrittää korvata ikivanhalla: eurooppalainen kulttuuriälymystö alkoi entistä useammin legitimoida päähänpistojaan vasemmistolaisuuden sijaan konservatiivisilla arvoilla.
                      Saksalaisista kirjailijoista Günter Grass ja W.G Sebald kuuluttivat, että Saksa on jo sujut edellisen vuosisatansa kanssa, ja Botho Strauss katsoi vieläkin kauemmas menneisyyteen. Erityisesti Strauss vaati lojaalisuutta kansallisia traditioita kohtaan. Sillä, että julkinen mielipide on laiminlyönyt sankaruuden, armeijan, kirkon, auktoriteetin ja hallitsijavallan, Strauss perusteli, on ollut kohtalokkaita seurauksia.
                      Samaan aikaan myös Suomessa kansallis-isänmaallinen puheenparsi teki jonkinlaisen paluun. Tosin voitetuksi koettu trauma ei ollut aseveljeys natsien kanssa vaan rähmällään olo Neuvostoliiton suuntaan.
                      Julkinen keskustelu luki kansallistunteen nousun merkkejä Lotta-järjestön rehabilitoinnista, puolustusministeriön näyttävistä hävittäjähankinnoista, naisten armeijapalvelusta ja jääkiekosta. Myös akateemisissa piireissä oltiin ilmiön suhteen valppaina.
Kirja kiinni! -festivaalin teemaan sopivia esimerkkejä ovat nykyisen Itä-Suomen yliopiston professorin Erkki Seväsen lukuisat julkaisut taiteen yhteiskunnalle tekemistä tai siltä odotetuista palveluksista. Kirja Taide instituutiona ja järjestelmänä (1998) sisältää sen verran sosiologista puhetta ”taiteen normatiivisesta ja funktionaalisesta autonomiasta”, että onnistun ehkä paremmin, jos yritän kuvata taiteen kulttuurisia sidoksia Kulttuurintutkimus-lehdessä vuonna 1995 julkaistun artikkelin avulla.
Siinä Sevänen perehdyttää lukijaa suomalaisen kirjallisuudenopetuksen ideologisiin painotuksiin.
Seväselle kansallismieli ja isänmaallisuus on ”modernin valtion kansalaisuskontona”, joka sitoo erilaisia väestöryhmiä valtioon ja sen hallitsemaan alueeseen. Koska kansakunta on pitkälti poliittinen tuote, jonka ”olemassaolo perustuu psykologisiin samastumismekanismeihin”, pitää sitä jatkuvasti vahvistaa esimerkiksi peruskoulutuksessa ylläpidettyjen arvojen välityksellä.
                      Fennomaanista kansallisuusaatetta jäsensi useammin kieli kuin poliittinen itsenäisyys, Sevänen muistuttaa. Osin siksi autonomian ajan ja sotien välisen kauden kirjallisuudenopetuksella on ollut niin keskeinen tehtävä kansallis-isänmaallisen arvojärjestelmän muodostuksessa ja levittämisessä. Kun kotiseutu ja isänmaa asetettiin 1800-luvulla pedagogian tietoisiksi keskuksiksi, se ei myöskään aiheuttanut ristiriitaa tsaarinvallan kanssa - suomalainen nationalismi ei ollut kumoushenkistä vaan säilyttävää ja auktoriteettiuskoista.
                      Sisällissodan myötä kristillisyys ja agraarihenkisyys lujittuivat entisestään: äidinkielen lukemistot alkoivat todistaa ”kaupunkeja ja teollisuustyöväestöä kohtaan tunnettua epäluottamusta”, Sevänen kirjoittaa.
                      Kun ”jalostava” kuva suomalaisesta luonnosta ja talonpoikaisesta viljelystyöstä muurattiin kirjallisuutemme kivijalaksi, taustalla ei siis ollut pelkkä esteettinen makutottumus tai todellisen elinkeinorakenteen jälkeenjääneisyys vaan pikemminkin kansakoululaitosta ohjanneen poliittisen eliitin ihanteenmuodostus. ”Kotiseutu- ja isänmaanrakkauden herättäminen” sekä ”uskonnollisten arvojen” välittäminen säilyivät Seväsen mukaan opetusministeriön painotuksina aina 1960-luvulle saakka.
                      Tosin vaikuttaa siltä, että valtion kiinnostus kirjallisuudenopetukseen on vähentynyt samassa mitassa kuin opetuksen päämäärät ovat moniarvoistuneet. Tämä on ymmärrettävää: kirjallisuudenopetuksessa ei alun perinkään ollut ensisijaista taiteellis-kulttuurinen sivistys vaan yhteiskuntapoliittinen hyöty.
                      Ja siis vielä kertauksen vuoksi:
                      Jos perussuomalaisten löysästi muotoillut vaaliheitot olivat taidepoliittinen ohjelma (mitä epäilen), jota oli aikomus toteuttaa (mitä epäilen vahvasti), ei se ahdasmielisyydestään huolimatta asettanut taiteelle yhtä yksiselitteisiä, poliittista ja taloudellista eliittiä hyödyttäviä päämääriä kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama raportti tai istuneen kulttuuriministerin lehtihaastattelu.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Arkisto: Kauneuden sukupuoli




Huomenna lauantaina, 18.5. klo 15.15, Kirja irti! –festivaali järjestää Turun kirjakahvilan pihalla paneelikeskustelun ”taiteen demokraattisuudesta”. Lupauduin paneeliin mukaan, joten katson vielä tänään järjestäjän lähettämästä oheismateriaalista, että mitähän tuo mahtaa tarkoittaa. Tervetuloa!
                      Paneelissa on myös kuraattori ja kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi. Vuosien mittaan olemme tehneet paljon yhteistyötä, mutta aina puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Otso toimitti Taide-lehteä ja Kritiikin Uutisia, minä kirjoitin.
                      Nyt me molemmat toimitamme ja kirjoitamme vähemmän, syitä on selitetty molempien blogeissa. Otson perusteet on pitkälti moraalisia, periaatteellisia, omat ovat alhaisempia, suoraan tai välillisesti taloudellisia. Suoraan siten, että kymmenen vuotta sitten kirjoittaminen riitti kaikkeen elämiseen, nyt – inflaation ja palkkioleikkausten jälkeen – sama työmäärä ei maksaisi edes normaaleja asumiskustannuksia. Välillisesti siten, että tällaisiin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostus on sanomalehdissä nykyään sitä, mitä tällaisin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostuksen voisi luullakin olevan.
                      Vähiten päätoimisesta kriitikkoudesta kaipaan velvollisuutta ”seurata” kaikkea kaunokirjallisuutta (enää koskaan ei tarvitse lukea yhtään Juha Itkosen tai Asko Sahlbergin romaania). Eniten kaipaan sitä kiihtyneen väittelyn tuntua, joka mielessä syntyi kun jokin tietokirja herätti epäilyjä, ja epäilyt piti tarkistaa. Sitä lähemmäksi kirjallisuuskriitikko ei pääsee oikeaa toimittajaa, jos ”oikealla” toimittajalla nyt kuitenkin saa tarkoittaa Robert Redfordia ja Dustin Hoffmania elokuvassa Presidentin miehet.
                      Alla olevasta arvostelusta tuli sellainen tunne, aivan erilaisen arvostelun samasta kirjasta voit lukea tästä.
                      Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta Otson Turun vierailun kunniaksi valitsin kirjoituskokoelman joka sivuaa kuvataiteita. Tai ainakin taiteen teoriaa. Arvostelu ja siihen liittyvä kommentti ilmestyi Helsingin Sanomissa vuonna 2003. Arvostelussa toistuva sana ”feminismi” tuntuu nyt jotenkin vanhanaikaiselta, eihän enää puhuta edes naistutkimuksesta vaan avarammin ja neutraalimmin sukupuolen tutkimuksesta. Muutoin humanistisen poikkitieteellisen tutkimuksen ongelmat ovat pysyneet samoina.


Kun aika pysähtyi: Feministinen estetiikka hankkiutui eroon pitkästyttävästä kauneudesta ja tunteellisesta ylevästä

Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä, toim.: Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Gaudeamus. 340 s.


Diskurssi. Konstruoitu. Perinteinen länsimainen ajattelu.
                      Feministinen estetiikka soittaa vanhoja hitteja 1980-luvulta. Siksi Pauline von Bondsdorffin & Anita Sepän toimittama kirjoituskokoelma Kauneuden sukupuoli kaipaa pientä taustoitusta.
                      1980-luvulla keskustelu estetiikan kysymyksistä ei enää ollut samanlaista kuin ennen. Nyt se on samanlaista kuin se on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Aika pysähtyi. Akateemiseen kieleen vakiintui sanonta ”perinteinen länsimainen ajattelu”, joka kattoi koko kulttuurisen menneisyyden 1980-lukuun asti.
                      Rajaviivaa edeltävä vanha sivistystieto oli erottamattomassa yhteydessä mielen kouluttamiseen. Sitä alettiin pitää ”diskurssina”, kielenä, joka asetti yksilöön tietyn maailmankuvan.
                      Myös uusi välineellinen tieto oli diskurssiivista, mutta sen kuviteltiin olevan uudenlaisessa yhteydessä kielitieteelliseen analyysiin. Se purki maailmankuvia.
                      Muutos näkyi ensin muotijournalismissa.
                       Muotisuunnittelija Yves Saint-Laurentin pitkä valtakausi päättyi, minkä jälkeen sana ”naisellinen” ei enää merkinnyt tyylikästä ja uskaliasta (syvään uurrettua). Uudessa koodikielessä se tarkoitti taantumuksellista ja ikävää.
                      Sitten muutos näkyi taidekritiikissä.
                      ”Kauneus” hylättiin teosten kriteerinä. Sillä alettiin tarkoittaa pitkästyttävää, epäkiinnostavaa ja tunteellista. Lisäksi kaunis tarkoitti ”konstruoitua” eli tekemällä tehtyä, kuten erilaisilla kulutushyödykkeillä yhä söpömmäksi tuotettu ympäristö osoitti.
                      Klassismin elollisena ja luonnollisena pitämä kauneus ilmeni nyt elottomassa ja keinotekoisessa, modernistinen muodon vaatimus ilmeni kansikuvaihanteita tavoittelevan arjen ideologisissa hallintatekniikoissa. Siksi taidekriitikko pakeni tyylin ja kauneuden kääntöpuolelle. Sieltä hän löysi rumuuden sijaan ”abjektin”.
                      Julia Kristevan virallistetun määritelmän mukaan abjekti on jotain kiellettyä, inhottavaa mutta kiehtovaa, josta täytyy päästä eroon, jotta voisi tulla tulla minäksi.
                      Feminismin mukaan patriarkaatin abjekti on aina viime kädessä nainen. Feminismin abjekti ei ole mies. Ovathan feministitkin tyttäriä, sisaria, vaimoja ja äitejä. Feminismin abjekti on Yves Saint-Laurent: naisellisuus, joka on pinnan näyttämistä eikä jotakin syvällistä osaamista ja tekemistä.

Kauneuden sukupuolessa 1980-luvun seuraukset näkyvät. Taide saa tehdä tilaa teorialle, havainto ja kuva sanalle.
                      ”Tv-katsojan on mahdotonta tietää, millainen todellisuus kuvien taakse kätkeytyy”, kauhisteli Eero Hämeenniemi tämän lehden kolumnissaan. Tutkijalle mikään ei ole mahdotonta, sillä hän arvelee tuntevansa kuvan kieliopin ja sanaston.
                      Kauneuden sukupuolessa kielioppia kutsutaan ”käsitteellistämisen logiikaksi” ja sanastoa ”stereotyypeiksi”. Ne ovat havainnon tai kuvallisen esityksen kätkemää puhetta, joka samalla ilmentää kielen piilevää ideologisuutta. ”Ideologia” tarkoittaa, että muiden kieli välittää asenteita ja ennakkoluuloja, mutta tutkijan kieli on analyyttistä. Arkipuheessa sitä vastaa ”media”, joka tunnetusti vaikuttaa vain muiden mielipiteisiin, ei omaan.
                      Kaikkea auringon alla pitää siis epäillä, paitsi nykytutkijan tietoa siitä miten kieli ja kulttuuri toimii.
                      Useimmat Kauneuden sukupuolen kirjoittajat otaksuvatkin automaattisesti, että me voimme ymmärtää vain sen, mitä pystymme esittämään kirjallisesti tai ajattelemaan lukemisen vertauskuvin.
                      Pia Livia Hekanahon avausartikkeli kompastuu tämän dogmin puolusteluun, mikä johtaa vastapuolen vähättelyyn ja – kirjoittajan itse ehkä huomaamatta - kinasteluun siskojen kanssa. Ilmari Leppihalme on sopuisampi, Harri Kalha paavillisin.
                      Arkipuheessa Marilyn Monroe on kaunis nainen, sillä arkipuhe olettaa, että myös sukupuolen kaltaiset yleiskäsitteet ovat osa sosiaalista todellisuutta, jossa asioilla on todellisia ominaisuuksia. Kalhan artikkelissa Marilyn on tekstuaalinen diskurssi, sillä dogmi olettaa, että ”kauneus” ja ”naiseus” ovat erilaisten kulttuurituotteiden myötä syntyneitä harhakuvia.
                      Kalha ei kertaakaan edes myönnä katsoneensa Marilynin valokuvia. Se olisi kai liian aistillista. Hän ainoastaan lukee mitä kulttuuriset koodit ja ideologiat ovat ”arpeuttaneet” tai ”kirjanneet” Marilynin pintaan.
                      Leppihalme pohtii feminiinisyyden merkitystä naisbodauksen arvosteluperusteille ja kilpailijoiden minäkuville. Koska ristiriidattomia vastauksia ei ole, hän turvautuu taidehistorian ”ylevän” käsitteeseen.
                      Immanuel Kant (1724-1804) tarkoitti ylevällä kohottavaa tunnetta, kun kuvittelukyky ei kykene antamaan aistimellista hahmoa jollekin, jonka järki silti jotenkin käsittää tai – oikeastaan - hallitsee. Leppihalmi tarkoittaa sitä, ettei hän löydä kehonrakennuksen maailmaa ravistelleen Bev Francisin mahtaville muskeleille sopivia sanoja.
                      Bevinkin on vaikea selittää päämääriään. Mutta on silti ilmeistä, että hän on löytänyt niille Kantin mainitseman aistimellisen ja ymmärrettävän hahmon - plastisen kehon. Kantin termein Bevin itse tehty fysiikka kuuluisi siis ylevästä erotettuun ”kauniin” kategoriaan, luonnon ja hengen sopusointuun, vaikka misogyniastaan kuulu filosofi ei ehkä pitäisikään tekijää ihailtavana kaunottarena.

Tavalliselle lehdenlukijalle esteettisyys lienee sitä, että yksi osaa nauttia auringonlaskusta, toinen selittää taulun merkityksen. Elämyksen alkeisosia erittelevä psykologia on erikseen.
                      1700-luvulla havaintopsykologia oli vielä estetiikan osa, mistä on seurannut monia väärinkäsityksiä. Useimmat niistä sisältyvät Hekanahon artikkeliin.
                      Alkajaisiksi Hekanaho yhdistää filosofi Edmund Burken (1728-1797) perinteiseen länsimaiseen ajatteluun, jonka mukaan esteettisiä laatuja kokee yhtäläinen ”universaali subjekti” vailla normaalin elämänkokemuksen rasitteita. Uskooko Burke siis, että kaikki pitävät Mozartista ikään, sukupuoleen, koulutukseen ja etniseen alkuperään katsomatta?
                      Ei. Hän uskoo sielussa vaikuttaviin ”passioihin”. Kuten pelkoon, joka on sidoksissa puutteeseen: valon puute aiheuttaa pimeän pelkoa, lähimmäisen puute yksinäisyyden pelkoa, esineiden puute tyhjyyden pelkoa. Tällä tavoin pelot ”assosioituvat” tiettyihin tilanteisiin tai taiteeseen, mistä seuraa kauneuden ja ylevän kaltaisia monimutkaisia jännitteitä. Ehkä myös Mozartia kuunnellessa.
                      Nykytermein Burke viittaa esitietoisen ja tietoisen eroon, mihin feminismikin uskoo. Mutta Hekanahon kannalta on tarkoituksenmukaista väittää, että hän viittaa ”luonnollisen” ja ”kulttuurisen” eroon, jota feminismi pitää konstruoituna eli harhakuvana. Valitettavasti menneisyyden sovittaminen feministisen kielitieteen ”hierarkioihin ja binaarisiin oppositioihin” vaati muutakin vanhoille ajattelijoille tehtyä väkivaltaa.
                      Siten ylläpidetään luuloa meidän ylivoimaisesta viisaudestamme verrattuna heidän vähäiseen viisauteensa.
                      Toki Kauneuden sukupuoli sisältää parempaakin. Esimerkiksi Leena-Maija Rossin kommentit mainonnan roolimalleista ja Päivi Huuhtanen-Someron kuvaukset kristillisestä mystiikasta. Molemmat oikaisevat feminismin huokeimpia käsityksiä siitä, millaisia merkityksiä sukupuolittuneet kielikuvat ovat ”perinteisesti” tuottaneet.
                      Kirjan toimittajat selittävätkin lopputuloksen monipuolisuutta sillä, että ”feminismejä on monia”. Niin. Toiset feministit tekevät läksynsä.


Kommentti: Edistyksellinen mielipide

1980-luvun taiteentutkimuksen perusongelma kiteytyy, kun Pia Livia Hekanho alkaa puntaroida Edmund Burken neljännesvuosituhat sitten mainitsemaa kaihipotilaan tapausta: ylenpalttinen usko nykyteorian auktoriteettiin.
                      Hekanaho ilmoittaa heppoiseen amerikkalaiseen lähteeseen turvaten, ettei syntymäsokeudesta parannetun teinipojan näkemä ”neekeritär” itse asiassa herättänytkään Burken ylevään liittyviä tunteita. Neekeritär herättää pojassa Kristevan abjektiin liittyvää ”toiseuden” (nainen) ja vierauden (rotu) kammoa.
                      Hekanaholla ei ole aavistustakaan mikä Burkea oikein kiehtoi kirurgi Cheseldenin kuulussa tapausselostuksessa, eikä hän ilmeisesti pidä sitä tärkeänä. Taustalta kuitenkin löytyy aito ja yhä avoin tieteen kysymys: filosofi George Berkeleyn (1685-1753) hypoteesi näköaistista ennen kuin käsitteet ja ennakko-oletukset ohjaavat havainnon tulkintaa.
                      Berkeleyn mukaan teinipojan tapaus todisti, että me vain ajattelemme näkevämme muotoja ja kokoja, koska kokemuksessamme näköaistimukset ovat toistuvasti liittyneet kosketusaistimuksiin.
                      Toipilaan tajunta, jossa nämä aistimukset ovat vielä erillään, ei esimerkiksi näe palloa palloksi - tai toisen rotuista naispalvelijaa toisen rotuiseksi naiseksi - vaikka hän tunteekin sellaisten asioiden olemassaolon muiden aistiensa ja kokemustansa perusteella. Vuoteesta käsin hän on kuin nesteessä kelluviin aivoihin yhdistetty silmäpari, joka havaitsee jotain ei-esittävää ja ei-kielellistä: valon ja väripisteiden virran.
                      Burke lisäsi Berkeleyn metafysiikkaan ylevän, joka organisoi teinipojan näköhavaintojen aiheuttamia passioita, mielettömyyden tuntua.
                      Hekanaho lisää siihen abjektin. Näin hän sivuuttaa olennaisen, pojan sokeuden: miten poika voi ylipäänsä erottaa naisen kulttuurisesti merkityn ”toiseuden” kun kaikki näkyvä on hänelle Burken mukaan toiseutta vailla kulttuurista merkitystä?
                      Hekanahon mielivaltaisessa ratkaisussa on kyse mieltymyksestä, mikä tekee siitä tavallaan esteettisen valinnan. Ylevään liittyy häiritseviä esikielellisiä vivahteita, kuten tunne, havainto ja Jumala. Abjekti on tutumpi.
                      Milan Kunderan termein abjekti on ”paras mahdollinen edistyksellinen mielipide”. Se on käsite, jonka on oltava läsnä, vaikka sen selitysvoimaa ei tarvittaisi. Se on huudahdus, joka nostattaa tutkijapiiriin sisäistä tunnelmaa.