Taide - kansan palvelija?

Pienimuotoinen Kirja irti! –festivaali pieneni entisestään, kun kaksi muuta panelistia kieltäytyi kutsusta tai perui tulonsa. Mutta käy minulle paneelin sijaan haastattelukin.

                      Haastattelun teema oli etsitty tästä Ville Lähteen verkkokirjoituksesta, joka melko huolettomasti yhdistelee demokraattisen, kansallisen, elitistisen ja populaarin taiteen käsitteitä. Näistä neljästä vain viimeinen tulee artikkelissa selitetyksi. Se tarkoittaa suosittua, suuria yleisö- tai kansanjoukkoja miellyttävää. Sen sijaan kansalliseen ja elitistiseen Lähde viittaa vain ikään kuin lainausmerkeissä, muiden käyttämänä puheena, ja demokraattisuudesta hän tyytyy toteamaan, että ”sitä on yritetty toteuttaa sekavin seurauksin”.

                      Siksi oli varmaan viisasta, että haastattelija Helena Kulmala tarttui vain yhteen Lähteen esimerkkiin, ”perussuomalaisten äkkiväärään taidepoliittiseen ohjelmaan”.

Viime eduskuntavaalien alla perussuomalaiset herättivät kulttuuripiireissä hilpeyttä vaaliohjelmalla, jossa valtion tukeman taiteen ehdoksi asetettiin suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Sen sijaan postmodernit kokeilut tulisi jättää markkinoiden armoille.

                      Silloin istunut porvarihallitus ei tällaista sisällöllistä rajausta tehnyt. Pikemminkin se herätteli kaikkia taiteilijoita näkemään itsensä osana talouden kasvua ja kehitystä.

                      Linjaus ei herättänyt ansaitsemaansa huomiota, ja haastattelijan kysymyksistä päätellen on nyt jo päässyt unohtumaankin. Ja varmaan siksi, ettei sitä koeta kenenkään ideologiaksi vaan yhteisesti eletyksi realiteetiksi – ajan hengeksi.

                      Tamperelaisen kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöskirja Vallan kirjailijat (2010) tiivisti ilmiön niin, että vuosikymmenten saatossa kirjailija on palvellut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltioin ihanteita, mutta nykyisin identiteettiä leimaa kilpailutalous. Tutkijan mukaan jopa valtion kirjailija-apurahasta on tullut markkinaehtoisemman elämän elementti, sillä se on sementoinut ajatuksen kirjailijuudesta ammattina ja ensisijaisena toimeentulon lähteenä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitysmies Tarja Cronbergin raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010) laventaa kilpailutalouden koskettamaan koko taiteilijakuntaa.

Raportissa on käytännöllisiä ehdotuksia, joilla taiteilijan juridista asemaa palkansaajan ja yrittäjän väliin putoavana ”itsensä työllistäjänä” selkiytettäisiin, mutta myös monia palaverioivalluksia luovan työn merkityksestä kansantaloudelle ja henkiselle ilmapiirille.

Kiinnostavin lienee luonnehdinta taiteilijoista työmarkkinoiden ”kipeästi kaipaamien uudistusten kokeilulaboratoriona”.

”Yli puolet taiteilijoista toimii vapaana taiteilijana tai freelancerina. He ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko”, Cronberg kirjoittaa.

                      Lausunnollaan Cronberg halusi muun muassa torjua Vanhasen I hallituksen kaavailut, joissa kulttuurialan koulutusta olisi muun ammattiin tähtäävän koulutuksen tavoin mitoitettu työllistymisen mukaan.

Cronberg muistuttaa, että talouden tulevien tarpeiden ennakoiminen on vaikeaa. Ja että luovan talouden sektoreista juuri taide on ennakoimattoman perustutkimusta. Käytännössä tämä kai tarkoittaa, että kansalaisia yhä kannustetaan sijoittamaan aikaa ja osaamista taiteelliseen koulutukseen ja tuotantoon, mutta samalla heidän tulisia valmistautua siihen, että sijoituksen riski on pitkälti yksityistetty

Seuraukset voi nähdä taiteilijoiden työttömyysluvuista (20 %), keskimääräistä kansalaista heikommasta toimeentulosta ja sosiaaliturvan aukoista, joista Cronbergin raportti antaa myös inhorealistista tietoa.

Tehtävänanto taiteille ja taidekoulutukselle on selkeämpi kuin perussuomalaisten vaaliohjelmassa, jossa suomalaisuus voi tarkoittaa mitä tahansa mitä sen tilanteen mukaan halutaan tarkoittavan. Ja selkeä oli myös silloisen kulttuuriministerin haastattelu Helsingin Sanomissa, vaikka se sivuutettiin vielä vähemmällä huomiolla ja vähemmillä kysymyksillä kuin Cronbergin raportti.

                      ”Vastedes yhä useampi kulttuurityöntekijä löytää työtä jostain muualta kuin kulttuurin ydinalueilta”, Stefan Wallin totesi (HS 15.2.2011).

Kulttuuriministerin poikkihallinnollisessa visiossa taiteen alan koulutus ja osaaminen alkaa tuottaa hyvinvointipalveluita ja liike-elämän resursseja perinteistä taide-yleisöä laajemmalle sektorille. Näin hyödynnettynä taide myös legitimoi valtiolta saamansa tuen, Wallin aprikoi.

Ajatuskulku on kieltämättä vieras perussuomalaisten vaaliohjelmalle, joissa taidetta tehdään jonkin perin hämäräksi jäävän kansallisen arvopohjan vuoksi.

Tätä arvopohjaa Ville Lähteen verkkokirjoitus kommentoi lisäämällä perussuomalaisten taidekannanottoon siitä puuttuvan sanaparin: ”Rappiotaide”.

                      Natsiviittaus ei ole mauton vaan huokea, köyhän ajattelun tulos. 1930-luvun sijaan ajatus pitää ensin palauttaa 1990-luvulle, jolloin joukko saksalaisia taiteilijoita päätti, ettei 1930-luvun tulisi enää määrittää heidän suhdettaan traditioon. Taide saisi taas puhua vaikka kansallisista arvoista, kunhan se ei teeskentelisi olevansa pelkästään modernia – ikään kuin kaikki olisi alkanut ja ikään kuin kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta natsivallan jälkeen.

Mikäli vanha ideologia ei enää tunnu pätevältä, sen voi yrittää korvata ikivanhalla: eurooppalainen kulttuuriälymystö alkoi entistä useammin legitimoida päähänpistojaan vasemmistolaisuuden sijaan konservatiivisilla arvoilla.

                      Saksalaisista kirjailijoista Günter Grass ja W.G Sebald kuuluttivat, että Saksa on jo sujut edellisen vuosisatansa kanssa, ja Botho Strauss katsoi vieläkin kauemmas menneisyyteen. Erityisesti Strauss vaati lojaalisuutta kansallisia traditioita kohtaan. Sillä, että julkinen mielipide on laiminlyönyt sankaruuden, armeijan, kirkon, auktoriteetin ja hallitsijavallan, Strauss perusteli, on ollut kohtalokkaita seurauksia.

                      Samaan aikaan myös Suomessa kansallis-isänmaallinen puheenparsi teki jonkinlaisen paluun. Tosin voitetuksi koettu trauma ei ollut aseveljeys natsien kanssa vaan rähmällään olo Neuvostoliiton suuntaan.

                      Julkinen keskustelu luki kansallistunteen nousun merkkejä Lotta-järjestön rehabilitoinnista, puolustusministeriön näyttävistä hävittäjähankinnoista, naisten armeijapalvelusta ja jääkiekosta. Myös akateemisissa piireissä oltiin ilmiön suhteen valppaina.

Kirja kiinni! -festivaalin teemaan sopivia esimerkkejä ovat nykyisen Itä-Suomen yliopiston professorin Erkki Seväsen lukuisat julkaisut taiteen yhteiskunnalle tekemistä tai siltä odotetuista palveluksista. Kirja Taide instituutiona ja järjestelmänä (1998) sisältää sen verran sosiologista puhetta ”taiteen normatiivisesta ja funktionaalisesta autonomiasta”, että onnistun ehkä paremmin, jos yritän kuvata taiteen kulttuurisia sidoksia Kulttuurintutkimus-lehdessä vuonna 1995 julkaistun artikkelin avulla.

Siinä Sevänen perehdyttää lukijaa suomalaisen kirjallisuudenopetuksen ideologisiin painotuksiin.

Seväselle kansallismieli ja isänmaallisuus on ”modernin valtion kansalaisuskontona”, joka sitoo erilaisia väestöryhmiä valtioon ja sen hallitsemaan alueeseen. Koska kansakunta on pitkälti poliittinen tuote, jonka ”olemassaolo perustuu psykologisiin samastumismekanismeihin”, pitää sitä jatkuvasti vahvistaa esimerkiksi peruskoulutuksessa ylläpidettyjen arvojen välityksellä.

                      Fennomaanista kansallisuusaatetta jäsensi useammin kieli kuin poliittinen itsenäisyys, Sevänen muistuttaa. Osin siksi autonomian ajan ja sotien välisen kauden kirjallisuudenopetuksella on ollut niin keskeinen tehtävä kansallis-isänmaallisen arvojärjestelmän muodostuksessa ja levittämisessä. Kun kotiseutu ja isänmaa asetettiin 1800-luvulla pedagogian tietoisiksi keskuksiksi, se ei myöskään aiheuttanut ristiriitaa tsaarinvallan kanssa - suomalainen nationalismi ei ollut kumoushenkistä vaan säilyttävää ja auktoriteettiuskoista.

                      Sisällissodan myötä kristillisyys ja agraarihenkisyys lujittuivat entisestään: äidinkielen lukemistot alkoivat todistaa ”kaupunkeja ja teollisuustyöväestöä kohtaan tunnettua epäluottamusta”, Sevänen kirjoittaa.

                      Kun ”jalostava” kuva suomalaisesta luonnosta ja talonpoikaisesta viljelystyöstä muurattiin kirjallisuutemme kivijalaksi, taustalla ei siis ollut pelkkä esteettinen makutottumus tai todellisen elinkeinorakenteen jälkeenjääneisyys vaan pikemminkin kansakoululaitosta ohjanneen poliittisen eliitin ihanteenmuodostus. ”Kotiseutu- ja isänmaanrakkauden herättäminen” sekä ”uskonnollisten arvojen” välittäminen säilyivät Seväsen mukaan opetusministeriön painotuksina aina 1960-luvulle saakka.

                      Tosin vaikuttaa siltä, että valtion kiinnostus kirjallisuudenopetukseen on vähentynyt samassa mitassa kuin opetuksen päämäärät ovat moniarvoistuneet. Tämä on ymmärrettävää: kirjallisuudenopetuksessa ei alun perinkään ollut ensisijaista taiteellis-kulttuurinen sivistys vaan yhteiskuntapoliittinen hyöty.

                      Ja siis vielä kertauksen vuoksi:

                      Jos perussuomalaisten löysästi muotoillut vaaliheitot olivat taidepoliittinen ohjelma (mitä epäilen), jota oli aikomus toteuttaa (mitä epäilen vahvasti), ei se ahdasmielisyydestään huolimatta asettanut taiteelle yhtä yksiselitteisiä, poliittista ja taloudellista eliittiä hyödyttäviä päämääriä kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama raportti tai istuneen kulttuuriministerin lehtihaastattelu.