tiistai 26. huhtikuuta 2016

Viikon somekohu: Moninopeusvärisevä Pearlescent Rabbit


Televisiosta tuttu Helsingin Sanominen kolumnisti ja psykoterapeutti Maaret Kallio on huolissaan Ylioppilaslehdestä ja sen sisällön vaikutuksista herkässä iässä oleviin lukijoihin. Lehti oli lähettänyt Kalliolle hieromasauvan ja käyttöohjeen, joka oli rakenneltu Kallion kolumnien otsikoista:
”Olen tehnyt 10 vuotta seksuaalisen häirinnän, hyväksikäytön ja väkivallan parissa ja sitä kokeneiden ihmisten kanssa töitä. Siksi en voi olla ottamatta kantaa siihen, millaista palautetta sain Ylioppilaslehdeltä, jota lukevat tuhannet nuoret naiset.”
Itse olin kyllä siinä käsityksessä, että Geneven sopimus kieltää ihmiskilpien käytön, mutta muutoin jaan satiirista loukkaantuneen Kallion huolen ”nuorista naisista”. 
Vaikka monet heistä ovat oppineet Sinkkuelämää-sarjan uusintoja katsomalla, että omien tarpeiden tyydyttäminen ilman kumppaniakin on luonnollista, ja että Kalliolle lähetetty niin sanottu pupumalli on alan markkinajohtaja, kaikkien voi silti olla vaikea samastua Kallion kolumnien holhoavaan, heteronormatiiviseen maailmankuvaan, jossa seksuaalisuutta parisuhteen ulkopuolella luonnehtivat erinäiset riskit ja parisuhteen puitteissa hämärät kiertoilmaukset. 
Ylioppilaslehti teki kieltämättä karkean arviointivirheen, kun se lähetti kolumnistille moninopeusvärisevän Pearlescent Rabbitin. Parempi esimerkki median rakentavasta suhtaumisesta naisiin ja naisten seksuaalisuuteen olisi se, jos Kallion kolumneja julkaiseva Helsingin Sanomat lähettaisi opiskelijatilauksen tehneille Suomi – eufemismi – suomi –sanakirja:
”Pitkissä suhteissa on turha odottaa kuumuutta kupeissa, jos parin välillä ei läikähdä lämpö sydämissä arjen aherruksessa... anteliaasti tarjoava pari luo antamisen kehän, jossa myös kovemman luokan hekuma viriää.”
Nuorista naisista huolestuneena vanhempana herrana opastan nyt nuoria naisia sen verran, ettei ”kuumuutta kupeissa” tarkoita tuplaespressoa vaan panettamista, ja että "hekuma" on perinteinen Raamatun tapa kuvata orgasmiin päättyvää naintia.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Näin nämä tilastot koetaan


 "Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan." -- Riikka Slunga-Poutsalo, puoluesihteeri, ps.

Tiedättekö, ja kyllähän te tiedätte, kuinka herkkusieniä kasvatetaan? Ottamatta vieläkään kantaa siihen, että onko Jussi Halla-aho, ps, näin häikäilemätön vai näin ymmärtämätön, niin tuntuu, että tätä sarjaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tällä viikolla Jussi päivitti taas FB-sivullaan kahdesta lempimyytistään – Euroopan löyhimmästä perheenyhdistämiskäytännöstä, joka olisi siis meillä Suomessa, ja valehtelevista virkamiehistä, joilla oli taas eri numerot kuin Jussilla. Näyttö myyttien tueksi on samaa luokkaa kuin ennenkin:

Iltalehti tykitti eilen monella artikkelilla sitä, miten mahdotonta perheenyhdistäminen on”, Jussi kirjoittaa:

”Sivuutan tässä kohdassa sen, että näissä nyyhkyjutuissa ei koskaan oteta kantaa kaikkien muiden EU-maiden vielä tiukempiin käytäntöihin. Sen sijaan tarkastelen perheenyhdistämisen mahdottomuutta Maahanmuuttoviraston tilastojen valossa. Kaisa Väkiparta Pakolaisavusta kertoo, että vuodesta 2012 perheenyhdistäminen on ollut hyvin vaikeaa.”

Vaikeutumisella Väkiparta tarkoittaa ”radikaaliksi” luonnehtimaansa lainmuutosta, jota ennen Suomessa turvapaikan saanut henkilö pystyi laittamaan Suomesta käsin perheenyhdistämishakemuksen vireille: ”Viisumilainsäädännön muutoksen vuoksi vuodesta 2012 eteenpäin jokaisen perheenjäsenen pitää henkilökohtaisesti käydä jättämässä johonkin Suomen lähetystöön hakemus.”

Jussin mielestä mitään vaikeutumista ei kuitenkaan ole, helpottumista pikemminkin. Todisteeksi Jussi vertailee Maahanmuuttoviraston myönteisten ja kielteisten perheenyhdistämispäätösten määrää vuosittain. Tässä Jussin luvut ja kommentti:

”2011: 500 myönteistä vs. 1010 kielteistä
2012: 504 vs. 1030
2013: 874 vs. 875
2014: 1094 vs. 1035
2015: 986 vs. 406

Kuten huomaamme, myönteisten päätösten absoluuttinen määrä ja suhteellinen osuus ovat vain nousseet. Pakolaisneuvonnan Väkiparta puhuu suomeksi sanottuna paskaa, ja Iltalehden toimittaja kertoo tarinaa eteenpäin tippa linssissä.”

Harmi kyllä, Jussilla on tuossa väärä tilasto, ja väärässä tilastossa vuoden 2013 osalta väärä lukukin. Jälkimmäisellä seikalla ei ole itse asian kannalta mitään merkitystä, mutta korjataan silti. Siis v. 2013 Maahanmuuttovirasto teki kv-suojeltujen osalta 875 myönteistä ja 1692 kielteistä perheenyhdistämispäätöstä.

Ja sitten se oikea tilasto. Jussi tuossa kertoo päätöskäsittelyyn hyväksytyistä/otetuista hakemuksista käsittelyvuoden ja tehtyjen päätösten mukaan. Sen sijaan Suomen Pakolaisavun viestintäpäällikkö Kaisa Väkiparta puhui Iltalehdessä jätetyistä hakemuksista hakemusten jättövuoden mukaan. Kun muistaa, että käsittelyajat voivat venyä kahteen vuoteen tai ylikin, niin eron ymmärtää.

Entä miten se viisumilainsäädännön muutos vuoden 2012 päätöksellä sitten vaikutti vireille tulevien hakemusten määrään? No aika lailla siten kuin Väkiparta kertoi. Tässä viralliset luvut viraston omalta verkkosivulta.

2011: 2014
2012: 599
2013: 594
2014: 671
2015: 770

Vireille tulevien hakemusten määrä siis romahti välittömästi, eikä ole palannut lakimuutosta edeltäneelle tasolle. Eli se siitä ”paskan puhumisesta”.

Tapahtunutta tosiseikkaa eivät muuta miksikään Jussin kertomat luvut siitä, millä tavoin pitemmältä ajalta kertyneitä hakemusruuhkia on minäkin vuonna onnistuttu purkamaan. Vaikea on myöskään päätellä, ovatko käsittelevät virkamiehet löyhänneet tai kiristäneet käyttämiään kriteereitä. Eri käsittelyjaksot kun eivät ole keskenään verrannollisia hakijoiden kansalaisuuksien tai kiireellisinä käsiteltävien hakemusten osuuden suhteet: molemmat seikat vaikuttavat oleellisesti myönteisten ja kielteisten päätösten määrin kalenterivuoden mukaisella tilastojaksolla.

Hidas hakemusmäärien kasvu voisi kertoa, että hakijat vähitellen oppivat noudattamaan uutta järjestelmää. Mutta turvapaikanhakijoiden räjähdysmäisen kasvun huomioiden näyttää pikemminkin siltä, että yhä pienempi osuus turvapaikanhakijoista ylipäänsä haluaa, osaa tai ehtii panna perheenyhdistämishakemuksiaan edes vireille.


torstai 14. huhtikuuta 2016

Aikamme ajattelijoita: Kuinka herkkusieniä kasvatetaan #325

Kuvan henkilö väittää olevansa 17 v. vaikka leuka ja sixpack ovat vähintään 25-vuotiaan. Pitäisikö laittaa ikämääritykseen, jos vaikka niitä lapsilisiä tuli maksettua Packalenin perheelle liian pitkään?

Jussi Halla-aho linkitti tänään sivulleen Iltalehden lainauksen Kalevan jutusta, jonka mukaan ”valtaosa Suomessa iänmääritykseen joutuneista turvapaikanhakijoista on osoittautunut täysi-ikäisiksi”.

Kiertoreitti tiedon äärelle, ja vielä sekin että tieto on kyllä aikaa vanhaa ja ennen julkaistua, kertoo ainakin sen ettei aiheeseen hirveästi perehdytty. Kerrataan kuitenkin, mitä linkissä lukee:

”Viime vuonna tehdyissä tutkimuksissa 70 prosenttia tutkituista oli täysi-ikäisiä, kertoo oikeushammaslääkäri Vivian Visnapuu lehdelle… Suomessa tehdään oikeushammaslääketieteellisiä tutkimuksia turvapaikanhakijoille, joiden alaikäisyyttä viranomaiset epäilevät. Alaikäisyydellä on merkitystä muun muassa siihen, millaisia palveluita turvapaikanhakijalle annetaan…Tänä vuonna tehty jo noin sata oikeushammaslääketieteellistä iänmääritystä, kun niitä koko viime vuoden aikana tehtiin 156.”

Ja näin Jussi kommentoi FB-sivullaan:

”Juttua on syytä hiukan täsmentää. Ensinnäkin lääketieteellinen ikätestaus tehdään vain henkilöille, jotka selvästi vaikuttavat ilmoittamaansa vanhemmalta. Koska suurin osa alaikäisistä ja ’alaikäisistä’ ilmoittaa olevansa 17-vuotiaita, ja koska 17-vuotias ja 18-vuotias näyttävät jokseenkin samalta, on todennäköistä, että niiden joukossa, joita ei edes testata, on runsaasti täysi-ikäisiä. Toiseksi ikätestit eivät anna tarkkoja tuloksia. Tämän vuoksi niissä on huomattava turvamarginaali hakijan eduksi. Jos henkilö sanoo olevansa 17-vuotias, ja testi vihjaa hänen olevan 18- tai 19-vuotias, hänen oma sanansa voittaa.”

Koska Jussilla on taas vaikeuksia koska-sanan käytössä (alistuskonjunktio ilmaisee päälauseen tapahtuman johtuvan sivulauseen tapahtumasta eikä siitä, että Jussista nyt vain tuntuu näin), luvattua ”täsmennystä” ei tule. Edes hiukan. Tulee sekava vihjaus, että turvapaikanhakijan vilpitön tietämättömyys omasta iästä johtaa joihinkin etuihin, joiden vuoksi vilpilliset hakijat yksinkertaisesti valehtelevat olevan 17 vaikka olisivat jo 18. Ei johda.

Minä täsmennän. Ikään kuin esimerkiksi, jotta kaikki nyt tietäisivät, mitä täsmentäminen tarkoittaa.

Toisin kuin eräät turvapaikanhakijat saattavat luulla ja nähtävästi kaikki Jussin FB-sivun kommentoijat kuvittelevat, alaikäisyys ei ole pikakaista oleskelulupaan.

Kuluvan vuoden ensimmäisellä neljänneksellä alaikäisinä maahan tulleiden – mukaan lukien ne ikämäärityksen läpäisseet - turvapaikkahakemusten hyväksymisprosentti oli 63. Se on toki 9 prosenttiyksikköä enemmän kuin kaikkien hakemusten hyväksymisprosentti viime vuonna, mutta ero alkaa näyttää todella pieneltä kun tarkastelee lähtömaita: alaikäiset hakijat tulevat tyypillisesti todellisista kriisimaista, aikuisten kohdalla lähtömaiden hajonta on suurempi.

Jussin mainitsema 17-vuotias ei siis saa käytännössä mitään etua 18-vuotiaaseen verrattuna, mitä tulee hakemuksen käsittelyn. Ja vielä huonommalta näyttää, jos alaikäisen edun uskotaan olevan taloudellinen. 16-17 -vuotias saa tukiasuntolassa ruoan, majoituksen ja käyttörahan 41 €/kk. Sen sijaan täysi-ikäinen saa ruoan ja majoituksen kanssa vastaanottorahan 92 €/kk, tai ilman ruokaa ja majoitusta 316 €/kk. Joten jos nuo ikämääritykset lopetettaisiin, niin välitön etu olisi kai suomalaisen veronmaksajan? Hän kun säästäisi testikustannusten lisäksi vielä turvapaikanhakijan päivärahoissa.

Kolmas Jussin uumoilema etu olisi sitten kai perheen yhdistäminen. Jussi esimerkiksi saattaa luulla, ”17-vuotias” saa automaattisesti Suomeen ainakin äitinsä ja isänsä, ehkä sisaruksia? Siinä tapauksessa sekä ”17-vuotiasta” että Jussia odottaa ullatus.

Kun hakemusten käsittelyajat ovat venyneet runsaasta vuodesta kahteen vuoteen, niin 15-vuotiaskin joutuu jännittämään, että näkeekö perhettään enää ikinä muutoin kuin hakemuksen perumalla. Ja jos näkee, niin sekään ole mikään iso virta suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa:


Kuluvan vuoden ensimmäisellä neljänneksellä oleskelulupia on myönnetty perusteella ”kv-suojelua saaneen huoltaja” yhteensä kolme (3) kappaletta. 

torstai 7. huhtikuuta 2016

Terveyspalvelut: eräs tulkinta ja miten se meni oikeasti


Tiesittekö te, ja kyllähän te tiesitte, ettei juuri kukaan viitsi lukea FB-sivulle linkitettyä uutista otsikkoa pitemmälle ennen kuin kommentointi alkaa? Ja ettei aina edes linkittäjä itse viitsi?

Joku saattaa vielä muistaa Lasse Männistön tuolileikistä, jota hän  kävi Laura Rädyn kanssa, kun kokoomus-puolueen paikkoja järjesteltiin ministeriön ja Helsingin kunnallishallinnon välillä. Eduskunnan jättänyt Lasse jatkaa yhä kunnallispolitiikassa, mutta työpaikka on yksityinen terveystalo Mehiläinen.

Eilen keskiviikkona Lasse linkitti FB-sivulleen Yle:n uutisen otsikolla: ”Kunnat säikähtivät sote-palvelujen yhtiöittämispakkoa – miten julkiset yhtiöt pärjäävät kilpailussa.”

Lasse innostui: ”Eli siis mitä? Jos tulkitsen oikein, niin kuntaliitto sanoo, että kuntien oma tuotanto on tehottomampaa (ei pärjää kilpailluilla markkinoilla) verrattuna yksityiseen, ja siksi sen altistumista kilpailulle pitäisi ainakin pitkittää. Aika erikoinen linja.”

Ei, Lasse, et tulkitse oikein. Jollet sitten tahallaan väärin, ja koko päivitys on hymiön takaa heitetty vitsi. Mutta ainakaan kommentoijat eivät nauraneet, tekstiä lukematta enemmistö lähti mukaan Lassen tulkintaan. Vaikka missään Yle:n uutisessa mikään kuntaliiton taho ei sano, että kunnat tarvitsevat lisää aikaa palvelun ja tehokkuuden kehittämiseen.

Siinä sanotaan, etteivät kunnat tällä aikataululla ehkä ehdi tehdä kaikkia kilpailun vaatimia hallinnollisia ratkaisuja. Kuten otsikossa ikään kuin vinkkinä mainittua yhtiöittämistä. Ja siinä sanotaan ennen kaikkea, että sote-kiinteistöjä voi jäädä tyhjinä kuntien käteen, kun kaikkea vanhaa julkista kapasiteettia ei uudessa tilanteessa tarvita. Muuta ajankulua ovat sitten kiinteistöjen arvon määrittely, kun maakunnat alkavat niitä vuokrata, samoin henkilöstön saneeraminen, jos ja kun asiakasvirrat jakautuvat tasaisemmin yksityisen ja julkisen kesken. Tähän asti vastaanottoaikoja heti ja nyt tarjonneet yksityiset terveystalot tuskin kaikkea vapautuvaa henkilöresurssia tarvitsevat, kun omassa työtahdissa on niin paljon kiristämisen varaa, joten jokin rumba irtisanomisajan kustannuksineen jää kunnille siitäkin.

Ja siitä ”kilpailusta” vielä. Jossain markkinataloudessa sitä kuulemma on, yksityisessä perusterveydenhuollossa ei niinkään.

Kelan selvitys huomasi, että yksityislääkärien hinnat eivät ainoastaan ole nousseet huimaa tahtia, lisäksi ne eroavat lähinnä alueittain. Mitä heikommin on julkisia palveluja, sitä kalliimpi yksityislääkäri. Sen sijaan alueiden sisällä ei samoista potilaista juuri hinnalla kilpailtu. Syy on osin siinä, etteivät yksityiset lääkäriasemat kannusta hintatietoisuuteen. Eli vastaanoton ja labrojen hintalappua ei oikein mistään löydy.

Toinen syy on tuotteen tyyppi: asiakas ei hintaa välttämättä edes kysy, jos on kiire ja lääkärille tulee muutenkin mentyä kerran vuodessa. Tai jos halutaan, että lapsella on aina sama lääkäri, maksoi mitä maksoi. Se hinnasta nillittäminen säästetään sitten parturille, joka ei saisi maksaa kymppiä enempää, mutta 65 euroa kolmen minuutin flunssadiagnoosista on ihan ok.

Ja tässä sitten vielä linkki yhteen selvitykseen Ruotsin tervydenhoitojärjestelmään, jossa jo "raha seuraa asiasta". Kuten meillä, sote-uudistusken ja valinnanvaran toteutuessa. Selvitys saattaa kyseenalaistaa joitakin käsityksiä ennakkokäsityksiä...

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Arkisto: Imre Kertész 1929 – 2016


Molemmat kirja-arvostelut on julkaistu Kaleva-lehdessä.

Väärää kirjallisuutta

Imre Kertész: KADDISH SYNTYMÄTTÖMÄLLE LAPSELLE. Suom. Outi Hassi. Otava 2004.

Kylmän sodan jälkeisessä Unkarissa kirjallisuus on yhä politiikkaa.
Kun Imre Kertesz sai vuonna 2002 maan ensimmäisen Nobel-palkinnon, kirjailijaliitto jakaantui kahtia. Ilmassa lensi syytöksiä antisemitismistä. Julkisessa sanassa Nobel jäi kommunistien rikoksia muistavan Terrorin talon varjoon.
Ennätyskalliissa museohankkeessa nuoliristiläiset, juutalaisia Tonavaan mielin määriin upottaneet kotikutoiset natsit, ovat pelkkä alaviite. Mieluiten unkarilaiset näkevät itsensä uhreina, jotka vahva eurooppalainen kulttuuriperintö pelasti Neuvostoliiton vieraalta vaikutukselta.

Vallitsevassa ilmapiirissä Kerteszin omaelämäkerrallinen romaanisarja Kohtalottomuus, Kaddish syntymättömälle lapselle ja vielä suomentamaton Eliminointi edustaa väärää asennetta.
Kotimaisena vertailukohtana mieleen juolahtaa Kerteszin ikätoveri, oululainen Paavo Rintala. Hänenkin epäiltiin aluksi kohdelleen kansankunnan kohtalonhetkiä epäkunnioittavasti. Viimeisissä kirjoissaan Rintala myös soimasi samaa julmuuden kuvaamista kohottavina Goethelaisina tragedioina, jota Ketrész nyt luonnehtii ”maailmanhistoriaksi oopperavalaistuksessa”.
Olennainen ero on Kertészin kauhutarinoiden omakohtaisuudessa. Hän joutui 14-vuotiaana Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin keskitysleirille.
Kaddish syntymättömälle lapselle olisi epäilemättä helpompaa luettavaa, mikäli sen monologi olisi etäännytetty rooli, kuten Camusin Putoamisessa. Camusin sepittämän tuomarin elämänasenne on luontevasti arvioitavissa – se haiskahtaa itsepetokselle. Kertészin kertojan vilpitön tuska koettelee lukijan sietokykyä kuin kyse olisi tarttuvasta taudista.
Romaanin päähenkilö on kirjailija ja kääntäjä B., jonka vaimo haluaisi lapsen. B. kieltäytyy, ja osoittaa selityksensä juutalaisena muistorukouksena olemattomalle jälkeläiselleen.
Entä mistä hän haluaa säästää lapsensa? Pakosta ymmärtää itsensä ennen kaikkea juutalaisena, ja pakosta kieltää ja salata juutalaisuutensa.

”Assimiloitumisesta”, jolla ennen viime sotia tarkoitettiin juutalaisten sulautumista valtaväestöön, tulee eräs romaanin avainsanoista. Se on totalitaristisen vallan äärimmäinen muoto, jossa yksilö itse kieltää itsensä, mutta tietysti omaksi edukseen.
Psykologeilla on tapana puhua sisäisestä herruudesta, kun ihmisestä tulee oma vanginvartijansa. Kertész esittää saman rasittamatta lukijaa teorioilla tai lupaamatta korjaavaa terapiaa.
Alistumisesta juontuva nöyryytys ja häpeä ovat osa B:n olemusta kuin hengitys. Hän on illalliskutsujen häirikkö, joka pilaa rattoisan yksimielisyyden.
                      ”Auschwitzille ei ole selitystä”, hänen oppineet ystävänsä hymisevät, ja uskovat keksineensä filosofisesti siedettävän tavan sysätä paha syrjään. Auschwitz on helppo selittää, inttää B.
Ajatus Auschwitzin poikkeuksellisuudesta on väärää maailmanhistoriallista toiveikkuutta, B. epäilee. Holokausti ei ollut ainoastaan antisemitismin ja kansalliskiihkon loogista soveltamista käytäntöön. Se noudatti samaa vallan lainalaisuutta, jonka hän koki jo lapsuudessaan, isänvallasta alkaen.

Tästä juontuu ristiriita, jota Kertész ei kuvaa filosofisten vaihtoehtojen erittelynä, vaan ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti repivänä olemisen ja kysymisen tilana. Auschwitzin muistamisen moraalinen velvollisuus on holokaustin häpeän ja alistumisen jatkamista toisin keinoin, mutta mihin ihminen alistuisi unohtamalla?
                      Ongelma on ajankohtainen varsinkin Unkarissa, jossa nobelistiin on suhtauduttu kuin tahraan valtion uudessa julkisivussa.
                      Mutta ehkä Kerteszin väsymättä purnaava alter ego on juuri se juutalaisten joukkotuhon kirjallinen muistomerkki, jonka Eurooppa ansaitsee. Ei uhrikuoleman kokenut sankarivainaja eikä jalo ihmisyys, jonka sanoinkuvaamattomat kärsimykset ovat karaisseet, vaan jokin ”pyöreä, kivettynyt esine”, joka kieltäytyy kuolemasta, kieltäytyy onnesta, kieltäytyy menemästä pois.


Kuollut kirjain vai elävä häpeä?

Imre Kertész: TAPPIO. Suom. Outi Hassi. Otava 2005.

Kulunut kirjavuosi toi mukanaan poikkeuksellisen monta sota-aiheista kirjaa, vaikka silminnäkijöiden luomisvoimat hupenevat ja rivit harvenevat.
Unkarilaisen nobelisti Imre Kertészin Tappio on sekin parin vuosikymmenen takaa, mutta tarjoaa oivan opastuksen tekijän vaativampiin mestariteoksiin, mikäli Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990) ovat vielä lukematta.
Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus kertoi kirjailijan lapsuudesta, joka päättyi Auschwitzissa varmalta näyttävään kuolemaan ja, mielivaltaisen pelastuksen kautta, eräänlaiseen uudestisyntymään, kuten toinen romaani selittää.
Tappio kertoo ”sen yhden ainoan” kirjan kirjoittamisesta, jonka Kertészin toisiaan muistuttavat päähenkilöt katsovat itselleen ”mahdolliseksi”. Kaikki muu on tämän välttämättömyyden kommentointia, mukaan lukien vielä suomentamaton Felszámolás (2003), jonka nimi voi tarkoittaa sekä tuhoamista että pesänselvitystä.
Siinä vaimo toteaa kirjailijan ”myrkyttävän” itsensä Auschwitzin muistolla - aivan kuten varhainen lääketieteen tutkija myrkytti itsensä raivotaudilla testatakseen keksimänsä rokotteen tehon.

Kommunistisessa Unkarissa Kohtalottomuuden tie julkaistuksi kirjaksi oli kivinen ja sen herättämä huomio olematonta ennen pari vuosikymmentä myöhemmin syntynyttä saksannosta.
                      Tappio on Beckettiä ja Kafkaa sekoittava musta komedia kirjailijan alkutaipaleesta, jonka silkka olemassaolo on historialliset olosuhteet huomioiden jo sinänsä ällistyttävää. Melkein yhtä hämmästyttävää on marttyyriyden puute.
”Kokemusmaailman taiteellinen käsittely ei ole mielestämme onnistunut”, valtion kustantamon hylkäyskirjeessä todetaan, ”vaikka itse aihe on tärkeä ja järkyttävä”. Kustantamon mukaan siitä ei kuitenkaan kehity lukijaa järkyttävää elämystä, sillä kirjan sankari omituiset reaktiot ja välinpitämätön käytös eivät oikeuta häntä tekemään omia moraaliarvostelmia.
                      Arvio ei ole kohtuuton.
                      Kertészin romaaneissa kärsimys ei jalosta vaan tahraa, eikä moraalista ja taiteellista pakkomiellettään toteuttava kirjailija herätä ihastusta, vaan tuhlaa omat voimansa ja kuluttaa loppuun lähimmäisten rakkauden ja kärsivällisyyden.

”Ukko”, joksi kirjailijaa aluksi kutsutaan, ei vaikuta järin hienotunteiselta tai kohtuulliselta ihmiseltä, eikä Kövesiä, joksi hänet myöhemmin nimetään, säästetä ankaraltakaan ivalta. Romaanin nimenmukainen ”tappio” ei myöskään ole odotettu hylkäys, vaan odottamaton julkaisupäätös.
Käsikirjoituksen valmistuminen lopetti piinan hetkeksi, julkaiseminen aloittaa sen uudelleen. Julkaistu teos on kiistaton merkki sanoinkuvaamattoman alistumisesta yleiselle esteettiselle ja moraaliselle keskustelulle, ja todistus alkuperäisen muiston hukkumisesta kirjallisuuden painokelpoisen kuonan alle.
Kövesistä tuntuu teloitetun Josef K:n tavoin siltä, kuin ”häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä”, Kafkaa siteeraava Kertész kirjoittaa. Se olisi parempi ihmiskunnan julmuuden muistomerkki kuin Auschwitzista kertova romaani, joka saa kirjailijan oman elämä tuntumaan hänelle itselleenkin vieraalta ja etäiseltä. Kuolleelta kirjaimelta.