Aikamme ajattelijoita: Riitelyn taito

Kun kirjoittaja kertoo mistä ”kaikki” johtuu ”pohjimmiltaan”, niin ollaan totisesti asioiden ytimessä. Tällä kertaa taloustutkija ja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen harmistuu Hesarin äitienpäiväjutusta.

Heikille se oli ”jonkinlainen ennätys suomalaisessa valtiokeskeisyydessä”, mikä on suomalaisen markkinaliberaalin ulkomaisista esikuvista jonkin verran poikkeava tapa keskustella hyvinvointiyhteiskunnasta: turva- ja palveluverkkoa ei sinänsä tyrmätä, mutta julkisen sektorin rooli niiden keskeisenä tuottajana halutaan kyseenalaistaa ja verkon kehitys poliittisina valintoina halutaan unohtaa kokonaan. Toisin sanoen äitien nykyinen asema nyky-Suomessa oli saavutettavissa ja kenties saavutettiinkin ilman ideologista ohjausta, ja että ainoaa ideologiaa onkin kuvitelma valtiosta – eikä markkinoista – koettujen muutosten kivijalkana, ankkurina tai edes kukkakeppinä.

Heikki jatkaa: ”Jutusta syntyi otsikkoa myöten käsitys, että suomalaisten äitien hyvinvoinnin lisääntyminen sodan jälkeen on johtunut pääasiassa erilaisesta sääntelystä ja hyvinvointipalveluiden kehityksestä.” Heikin mielestä pitäisi puhua nimenomaan talouskasvusta ja teknologisesta kehityksestä. Ne mahdollistivat tuottavuuden lisääntymisen. ”Eikä vähiten naisten”, kuten Heikki täsmentää.

Hyvä idea sekin

On ihan mahdollista pohtia kumpi selätti lapsikuolleisuuden, neuvolalaitos vai jääkaappi? Kovin tarpeellista tai hyödyllistä se ei ole. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja tai vastakohtia. Mahdottomaksi taas menee, jos yrittää pohtia onko toimiva valtio markkinatalouden takuumies tai markkinatalous valtion? Silloin yritetään ajatuksella leikata kahtia orgaaninen kokonaisuus, joka elävässä historiassa ei näytä toimivan toisistaan irrotettuna.

Mitään näistä virheistä ei Heikki onneksi teekään. Mutta hän väittää, että HS tekee molemmat. Onko näin? Otetaan esimerkki:

Heikki: ”Äitiyttä koskeva sääntely ja äitien hyvinvointipalvelut ovat mahdollisia, koska olemme rikkaampia. Aivan samalla tavalla paremmat asuintalot ovat mahdollisia, koska olemme rikkaita. Rikastuminen mahdollistaa sääntelyn, ei päinvastoin. HS:n jutussa syyt ja seuraukset heittävät häränpyllyä.”

HS: ”Äitiyden olosuhteet ovat mullistuneet siinä missä Suomikin. Etenkin 1970-luvulla naiset alkoivat kouluttautua ja siirtyä ansiotyöhön kodin ulkopuolelle. Perheen ja työn yhteensovittamista tukemaan syntyi joukko sääntelyä, kuten lait päivähoidosta vuonna 1973, kotihoidon tuesta vuonna 1985 ja subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta vuonna 1990.”

Tämän perusteella epäilen (taas), että Heikki on jotain sukua vaimolleni. Molemmat osaavat riidellä myös silloin, kun ovat samaa mieltä riitakumppanin kanssa.

Aikamme ajattelijoita: Kuinka herkkusieniä kasvatetaan #325

Kuvan henkilö väittää olevansa 17 v. vaikka leuka ja sixpack ovat vähintään 25-vuotiaan. Pitäisikö laittaa ikämääritykseen, jos vaikka niitä lapsilisiä tuli maksettua Packalenin perheelle liian pitkään?

Jussi Halla-aho linkitti tänään sivulleen Iltalehden lainauksen Kalevan jutusta, jonka mukaan ”valtaosa Suomessa iänmääritykseen joutuneista turvapaikanhakijoista on osoittautunut täysi-ikäisiksi”.

Kiertoreitti tiedon äärelle, ja vielä sekin että tieto on kyllä aikaa vanhaa ja ennen julkaistua, kertoo ainakin sen ettei aiheeseen hirveästi perehdytty. Kerrataan kuitenkin, mitä linkissä lukee:

”Viime vuonna tehdyissä tutkimuksissa 70 prosenttia tutkituista oli täysi-ikäisiä, kertoo oikeushammaslääkäri Vivian Visnapuu lehdelle… Suomessa tehdään oikeushammaslääketieteellisiä tutkimuksia turvapaikanhakijoille, joiden alaikäisyyttä viranomaiset epäilevät. Alaikäisyydellä on merkitystä muun muassa siihen, millaisia palveluita turvapaikanhakijalle annetaan…Tänä vuonna tehty jo noin sata oikeushammaslääketieteellistä iänmääritystä, kun niitä koko viime vuoden aikana tehtiin 156.”

Ja näin Jussi kommentoi FB-sivullaan:

”Juttua on syytä hiukan täsmentää. Ensinnäkin lääketieteellinen ikätestaus tehdään vain henkilöille, jotka selvästi vaikuttavat ilmoittamaansa vanhemmalta. Koska suurin osa alaikäisistä ja ’alaikäisistä’ ilmoittaa olevansa 17-vuotiaita, ja koska 17-vuotias ja 18-vuotias näyttävät jokseenkin samalta, on todennäköistä, että niiden joukossa, joita ei edes testata, on runsaasti täysi-ikäisiä. Toiseksi ikätestit eivät anna tarkkoja tuloksia. Tämän vuoksi niissä on huomattava turvamarginaali hakijan eduksi. Jos henkilö sanoo olevansa 17-vuotias, ja testi vihjaa hänen olevan 18- tai 19-vuotias, hänen oma sanansa voittaa.”

Koska Jussilla on taas vaikeuksia koska-sanan käytössä (alistuskonjunktio ilmaisee päälauseen tapahtuman johtuvan sivulauseen tapahtumasta eikä siitä, että Jussista nyt vain tuntuu näin), luvattua ”täsmennystä” ei tule. Edes hiukan. Tulee sekava vihjaus, että turvapaikanhakijan vilpitön tietämättömyys omasta iästä johtaa joihinkin etuihin, joiden vuoksi vilpilliset hakijat yksinkertaisesti valehtelevat olevan 17 vaikka olisivat jo 18. Ei johda.

Minä täsmennän. Ikään kuin esimerkiksi, jotta kaikki nyt tietäisivät, mitä täsmentäminen tarkoittaa.

Toisin kuin eräät turvapaikanhakijat saattavat luulla ja nähtävästi kaikki Jussin FB-sivun kommentoijat kuvittelevat, alaikäisyys ei ole pikakaista oleskelulupaan.

Kuluvan vuoden ensimmäisellä neljänneksellä alaikäisinä maahan tulleiden – mukaan lukien ne ikämäärityksen läpäisseet - turvapaikkahakemusten hyväksymisprosentti oli 63. Se on toki 9 prosenttiyksikköä enemmän kuin kaikkien hakemusten hyväksymisprosentti viime vuonna, mutta ero alkaa näyttää todella pieneltä kun tarkastelee lähtömaita: alaikäiset hakijat tulevat tyypillisesti todellisista kriisimaista, aikuisten kohdalla lähtömaiden hajonta on suurempi.

Jussin mainitsema 17-vuotias ei siis saa käytännössä mitään etua 18-vuotiaaseen verrattuna, mitä tulee hakemuksen käsittelyn. Ja vielä huonommalta näyttää, jos alaikäisen edun uskotaan olevan taloudellinen. 16-17 -vuotias saa tukiasuntolassa ruoan, majoituksen ja käyttörahan 41 €/kk. Sen sijaan täysi-ikäinen saa ruoan ja majoituksen kanssa vastaanottorahan 92 €/kk, tai ilman ruokaa ja majoitusta 316 €/kk. Joten jos nuo ikämääritykset lopetettaisiin, niin välitön etu olisi kai suomalaisen veronmaksajan? Hän kun säästäisi testikustannusten lisäksi vielä turvapaikanhakijan päivärahoissa.

Kolmas Jussin uumoilema etu olisi sitten kai perheen yhdistäminen. Jussi esimerkiksi saattaa luulla, ”17-vuotias” saa automaattisesti Suomeen ainakin äitinsä ja isänsä, ehkä sisaruksia? Siinä tapauksessa sekä ”17-vuotiasta” että Jussia odottaa ullatus.

Kun hakemusten käsittelyajat ovat venyneet runsaasta vuodesta kahteen vuoteen, niin 15-vuotiaskin joutuu jännittämään, että näkeekö perhettään enää ikinä muutoin kuin hakemuksen perumalla. Ja jos näkee, niin sekään ole mikään iso virta suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa:

Kuluvan vuoden ensimmäisellä neljänneksellä oleskelulupia on myönnetty perusteella ”kv-suojelua saaneen huoltaja” yhteensä kolme (3) kappaletta. 

Aikamme ajattelijoita: Europarlamentaarikko kertoo iltasadun

”Lakihanke on pettymys”, päivitti europarlamentaarikko Jussi Halla-aho, ps, FB-sivullaan 27.1.2016. Päivittelyn aihe on sisäministeriössä valmisteltava ulkomaalaislain muutos, jonka tavoitteena on tiukentaa perheenyhdistämisen edellytyksiä EU:n perheenyhdistämisdirektiivin mukaisesti. Luonnos hallituksen esitykseksi lähti lausunnolle viime keskiviikkona.

Kuten tavallista, Jussille on taas sattunut pykälien tulkinnassa joukko virheitä. Korjaan ne tässä.

Jussi: ”Direktiivin puitteissa olisi mahdollisuus edellyttää perheenyhdistäjältä kahden vuoden maassaoleskeluaikaa ennen hakemuksen vireillepanoa. Asumisaikavaatimus on käytössä lähes kaikissa Länsi-Euroopan maissa. Tanskassa ja Norjassa, jotka eivät ole perheenyhdistämisdirektiivin piirissä, karenssi on kolme ja neljä vuotta.”

Pääsääntöisesti jäsenvaltiot eivät vaadi perheenkokoajalta asumisaikaa jäsenvaltiossa perheenyhdistämisen edellytyksenä, eikä mikään EU-maa vaadi sitä turvapaikan saajilta. Kuitenkin mm. Latvia, Liettua, Tshekki ja Itävalta vaativat toissijaista suojelua saavilta 15–24 kuukautta asumisaikaa ennen oikeutta perheenyhdistämiseen.

Asumisaikavaatimus voi kuitenkin tulla voimaan, jos oleskeluluvan saaja ei tee perheenyhdistämishakemusta tietyn aikarajan puitteissa oleskeluluvan saamisesta. Tavallisin pituus aikarajalle on 3 kuukautta. Belgiassa ja Norjassa (joka ei ole EU-jäsen) perheenyhdistämishakemus tulisi jättää 12 kuukautta perheenkokoajan oleskeluluvan myönnyttyä ja Virossa, Unkarissa ja Puolassa vastaava aikaraja on 6 kuukautta

Jussi: ”Direktiivin puitteissa olisi mahdollista edellyttää ulkomailta perheperusteella muuttavalta puolisolta alkeellista suomen kielen taitoa. Tämä vaatimus on käytössä ainakin Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Hollannissa.”

Ja tässä ei siis puhuta perheenyhdistämisen ehdosta, vaan ehdosta, jonka nojalla maassa jo viisi vuotta perheenyhdistämisen perusteella asuneen puolison väliaikainen oleskelulupa voidaan muuttaa pysyväksi oleskeluluvaksi. Suomen kanta on se, ettei väliaikaisen oleskeluluvan perumiselle tarvita erillistä kielitaitoehtoa, jos toimeentuloehto täyttyy, eikä perheenyhdistäjän puolisosta ole yhteiskunnalle ylimääräisiä kustannuksia. Käytännössä esimerkiksi Saksa toimii aivan samoin, ja ottaa lisäksi huomioon inhimilliset tekijät: oleskelulupaa ei Saksassa peruta reputetun kielikokeen takia, jos reputtaja ei ole sosiaaliturvan asiakas, ja jos ”muut syyt” tukevat luvan myöntämistä.

Jussi: ”Huhtikuusta alkaen toissijaista suojelua saaneilla ei Ruotsissa ole lainkaan oikeutta perheenyhdistämiseen.”

Kyllä oikeus yhä on, jos toimeentuloedellytys täyttyy vuoden oleskelun jälkeen. Suomessa vastaavaa määräaikaa ei ole ollut tarkoitus asettaa. Käytännössä se lieneekin merkityksetön, sillä harva turvapaikanhakija kykenee ylittämään kovat tulorajat heti oleskeluluvan saatuaan.

Jussi: ”Hallituksen esittämien ’kiristysten’ jälkeenkin Suomessa on Länsi-Euroopan liberaalein perheenyhdistämislainsäädäntö.”

No ehkä olisikin, jos europarlamentaarikon käsitykset muiden maiden lainsäädännöstä pitäisivät paikkansa. Kun näin ei kuitenkaan ole, Suomi sai viime vuonna sijan 9 Migrant Integration Policy Indexin (Mipex) arviossa, jossa vertailtiin perheenyhdistämisen helppoutta EU- maissa ja muissa kehittyneissä teollisuusmaissa. Yleisessä maahanmuuttoa tukevan politiikan vertailussa Suomi putoaa pari pykälää sijalle 11. Jos lain valmistelu etenee lakimuutoksiksi asti, kumpikaan sijoitus tuskin muuttuu, sillä esityksen sisältö seuraa varsin yhtenäistä kansainvälistä trendiä.

Aikamme ajattelijoita: Määrittelen ”skeptikon”

Englantilainen tutkiva toimittaja tuli Suomeen kertomaan, että meillä on ongelma. Ja että toinen ongelma on se, että ongelmaa ei tiedosteta. Seurasi someraivo du jour, jonka asiasisältö oli suunnilleen se, ettei ulkomaalainen voi ymmärtää suomalaisten asioita. Eikä tänne pidä tulla mitään selittämään.

Vastaukset olivat useimmilla taas valmiina, vaikka olisi toivonut, että englantilaisen toimittajan viesti olisi ensin herättänyt kysymyksiä:

Pitääkö olla ylpeitä siitä, ettei yhtään kouluampumista, yhtään perheen haulikkosurmaa eikä yhtään katolta ohikulkijoiden teloitusta ole Suomessa tehty luvattomalla ampuma-aseella? Että Suomessa itsensä tai toisen tappavat yleensä tavalliset ihmiset, eivät rikollisjengit? Että Suomessa riistanmetsästystä harrastaa noin 150 000 ja kilpa-ammuntaa 15 000 kansalaista, osin samaa porukkaa, joten Suomen 1,6 miljoonaa rekisteröityä asetta riittää varmasti kaikkiin tarpeisiin?

2003–2011 Suomessa tapettiin ampuma-aseilla keskimäärin 186 ihmistä vuodessa. Paljon vai vähän? Vuosina 2011 ja 2012 ampuma-aseella tehtiin 110 väkivaltarikosta. Paljon vai vähän? Ja asevarkauksia tapahtui 390, eli luvattomatkin aseet ovat alun perin luvallisia aseita.

Toki Tuusulassa (2007) ja Kauhajoella (2008), Cumbriassa (2010) ja Alphen aan den Rijnissa (2011) tapahtuneissa iskuissa tekijät olivat kaikki henkisesti epävakaita aikuisia, joille oli myönnetty laillinen aseenkantolupa. Mutta onko suosituin mielipide nyt sitten se, että koska ”ihmiset tappavat eivätkä aseet” niin lisätään ihmisten valvontaa eli rajoitetaan kaikkien yksityisyyttä? Sen sijaan, että tarkastellaan uudelleen aseiden ja lupakäsittelyn valvontatarpeita? Seulotaanko kaikkien suomalaisten mielenterveys ja tiukennetaan tarpeen ilmetessä pakkohoitolakeja? Vai seulottaisiinko aseluvat ja aseiden säilytys, ja tiukennetaan tarpeen ilmetessä aselakeja?

Pohjimmiltaan mitään erimielisyyttä ei pitäisi olla, ja kansainväliset vertailut ovat suurilta linjoiltaan selkeät vaikka eivät selitä kaikkia yksityiskohtia tai lukuisia kansallisia eroja. Jos aseita on paljon, aseilla tapetaan. Tahallaan ja vahingossa. Ja aseiden määrän kerrannaisvaikutus kasvaa, jos aseiden luvanvaraisuus sekä käytön ja säilytyksen sääntely – esimerkiksi perustuslailliista syistä – ovat tasoltaan heikkoja.

Tästäkin huolimatta ensimmäiset reaktiot Skepsis ry:n FB-sivulla olivat median syyttäminen, huono analogia ja "kiellot ei toimi" -hokema. Vastaan näihin mahdollisimman lyhyesti.

1.       Ei, uutinen ei ollut ”harhaanjohtava”. Kun englantilainen toimittaja moittii norjalaisia ja suomalaisia siitä, että joukkomurhien jälkeen aseiden yleisyyden ja saatavuuden ongelmassa nähdään vain yksittäinen mielenterveysongelma, niin suomalainen skeptikko moittii englantilaista toimittaja ensitöikseen siitä, että tämä näkee yksittäisessä mielenterveysongelmassa vain aseiden yleisyyden ja saatavuuden ongelman. Kuvio on paitsi selkeä myös hyvinkin symmetrinen, ja poistaa ainakin epäilyn siitä, etteikö englantilainen toimittaja ymmärttäisi miten pohjoismaissa ajatellaan.

2.       On ihan totta, että autot tappavat enemmän kuin aseet, ja juuri siitä saattaisikin johtua, että ajokortin saaminen on vaikeampaa ja vaatii enemmän koulutusta ja ikää kuin lupa ampuma-aseen käyttöön. Ja että autonvalmistajille asetetut turvallisuusmääräykset ovat tiukemmat ja moninaisemmat. Kyllä se alkolukko aseessakin voisi olla aika käänteentekevä, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa.

3.        Skepsiksen sivulta voi saada vaikutelman, että ”kielloissa” on vain kaksi astetta, nolla tai sata. Niin ei toki ole, ja useimmat tähän harhaan perustuvat kommentit näyttävät nojaavan amerikkalaisiin vaikutteisiin. Jopa sinä määrin, että amerikkalaista NRA:ta tukeva pilakuva esitetään ”argumenttina”. Se maailmankuva lienee suomalaiselle todellisuudella vielä paljon vieraampi kuin mikään englantilaisen toimittajan ajatuskulku. Sitä paitsi kysymys ei ole siitä, että pitääkö ja voiko jotain tehdä aseturmien vähentämiseksi. Siihen on jo vastattu lainsäädäntöä myöten. Kysymys on enää siitä, voidaanko ja pitääkö tehdä enemmän? Epä-älyllisin vastaus tähän kysymykseen olisi illuusio, että juuri Suomessa kaikista maailman maista on saavutettu optimaalinen sääntelyn taso, josta täsmentäminen ei enää toisi selvästi erottuvia, myönteisiä ja sääntelystä juontuvia hyötyjä.

Totta kyllä, uusia ideoita ei ole paljon, mutta aseharrastuksen vaikeuttamisesta nillittäviä sentään jonkin verran. Myös Skepsiksen sivulla. Ihmettelen näitä asenteita ja perusteluita. Ja äänen määrää.

Suomessa on hevosharrastajia enemmän kuin aseharrastajia, mutta silti kukaan hevosharrastaja ei valita, ettei hevosta saa pitää kerrostaloasunnossa. Harva hevosharrastaja edes haluaa omistaa oman hevosen, ja jos omistaakin, myös se säilytetään huolella ja siihen varatuissa, taajamien ulkopuolella olevissa tiloissa, joissa hevoseen ei pääse heti käsiksi, jos vaikka haluaisi juuri nyt lopettaa päivänsä hevosen selässä tai laukata jonkun sillä hetkellä ärsyttävän ihmisen yli.

Siltä se muutenkin tuntui, että Skepsiksen sivuilla pyöri poikkeuksellisen suuri joukko sivareita tai ainakin ihmisiä, joilla ei muutoin ole oikeaa kosketusta aseisiin eikä niitä Suomessa harrastuksenaan käyttäviin ihmisiin. 38,17 mm kasalla minusta ei olisi kilpa-ampujaksi, mutta sen verran olen piireihin tutustunut, että ammunnan ja aseiden harrastus on kaksi eri asiaa. Ja että nämä skeptikot eivät ilmeisesti kuuluu kumpaankaan joukkoon vaan siihen kolmanteen – somejankuttajiin.

 Ei somejankutus sinänsä ole paha asia. Ensinnäkin se on välineen luonne. Toiseksi viisastelu toisten kanssa on ihan terve vaihtoehto yksinäiselle sudokulle. Rasittavia ovat loiset, jotka imevät toisten ihmisten aikaa ja vaivaa pitämällä muita itselleen vastausvelvollisina kaikkein yksinkertaisintakin datakaivelua vaativiin kysymyksiin. Vaikka tietääkseni meillä kaikilla on sama Internet.

Somejankutuksen hyviin puoliin lasken senkin, miten eräät skepsisläiset nostivat esiin tärkeän periaatteellisen kysymyksen: mistä lähtien tietämättömyys on ollut näkökulma? Samalla he antoivat hyvät välineet skeptisyyden määrittelyyn. Tässä tyypillinen tyylinäyte kommentoijalta yxMarkus Minkkinen:

"Oletko fetisisti joka uskoo että aseissa asuu demoni joka saa tappamaan?"

Jos henkilö uskoo, että elottomilla kappaleilla on oma sielu ja tahto, hän on animisti. Jos henkilö puilestaan postaa Skepsis ry:n fb-sivuille höpötyksiä, koska aseet symboloivat amerikkalaisuutta, valtaa, voimaa, viriiliyttä ja/tai vapautta esimerkiksi virkavallan valvonnasta, hän on fetisisti. Ilmeisesti skeptisyys on nykyään sitä, että osataan yhdistää väärä tieto tyhmään kysymykseen, joten yritän vastaisuudessa pitää ilmiöön suurempaa etäisyyttä.

Aikamme ajattelijoita: Kuukauden Apunen

Matti Apunen, elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja. Kolumnisti, joka nostaa esiin ongelman, jota ei ole, ja esittää ehdotuksen, joka on jo toteutettu.

Vasemmisto ja vihreät käyttävät ”shoppailu”-sanaa aina, kun ”haluavat kieltää ihmisiltä valinnanvapauden ja mielipiteen ilmaisun”, analysoi Matti Apunen tammikuussa pidettyä koulutuspoliittista Educa-messutapahtumaa (”Sivistyksen Supermarketissa”, HS 27.1.2015, A 5).

                      Vihreillä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Apunen näyttäisi tällä kertaa tarkoittavan keskustan puheenjohtajaa Juha Sipilää. Sipilän mukaan ”koulushoppailu” eli muun kuin lähikoulun valitseminen oman lapsen peruskouluksi on perusteltua vain jos muualta löytyy sopivampi opetusohjelma. Esimerkiksi mieluisampi kieli tai musiikkiluokka. Vasemmiston Paavo Arhinmäki oli tosin samaa mieltä.

Messu-keskusteluissa eniten esille noussut teema oli lasten paras mahdollinen oppimistulos. Apusen painottamat ideologisesti valveutuneiden vanhempien perustuslailliset oikeudet jäivät vähemmälle huomiolle. Uhkakuvana nähtiin Ruotsin malli, jossa Pisa-keskiarvo romahti, kun koulutetut perheet alkoivat sulloa omia lapsiaan samoihin kouluihin.

                      Jos kuitenkin otaksutaan, että kaikki haluavat hyvää kaikille, jokin todellinenkin ristiriita nousee vihdoin esiin.

Messuilla rkp:n edustaja arvioi, että vapaan kouluvalinnan suosiminen eriyttää koulujen oppilasaineksen lisäksi myös asuinalueet. Apunen kiertelee asiaa, mutta ilmeisesti näkee sen ikään kuin päinvastoin: ”Ne jotka voivat, shoppailevat asuinpaikkansa.” Otaksun tämän tarkoittavan, että tiukkaa koulupiirijakoa voi aina kiertää muuttamalla mieleisen koulun lähelle. Ja siihen koulutetulla keskiluokalla on paremmin varaa kuin työttömillä, maahanmuuttajilla tai työttömillä maahanmuuttajilla.

Entä kumpi on oikeassa? Tavallaan molemmat. Ero syntyy lähinnä siitä, ettei koulushoppailun suosiminen tai rajoittaminen ole riippumattomia yhteiskunnan muista ratkaisuista. Siksi ongelmaa ei oikein pitäisi lähestyä Apusen tavoin, ideologinen arvo tanassa. Paljon esimerkiksi riippuu siitä, vievätkö hyvät veronmaksajat koulujen taloudellisia resursseja mukanaan muuttaessaan vaikkapa suurten keskusten ympäryskuntaa vai pidetäänkö kaikista kouluista yhtä hyvää huolta. Pitäisi siis ensin päättää, onko peruskoulu se aste, jossa eliitin palkitseminen aloitetaan, vai onko pitääkö juuri nyt keskittää lisää oppimistuloksia tuottavia resursseja sinne missä ollaan jäämässä jälkeen. Toistaiseksi jälkimmäinen vaihtoehto on maan vallitseva periaate, ja käytäntöönkin sitä on joskus sovellettu - muun muassa Turussa.

Omana ratkaisunaan koulujen kehittämiseen Apunen ehdottaa, että opettajia ”voisi palkita” suorituksen mukaan vuosittaisella bonusrahalla. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, Apunen jatkaa, ”kos­ka muis­sa kun­nan hom­mis­sa ei ole vas­taa­vaa jär­jes­te­lyä”.

                      Huomion kääntäminen oppilasaineksesta opettaja-ainekseen voi olla paikallaan, mutta todellisuudessa tulospalkkaus tai bonus, virallisesti ”henkilökohtainen lisä”, tuli kuntien virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) osaksi jo vuonna 2004. Helsingissä opettajat saavat omasta henkilökohtaisesta suorituksestaan bonuksina vuosittain noin 3 miljoonaa euroa palkanlisää.

                      Hieman yllättäen Apunen ei kuitenkaan maalaile bonuksen perusteeksi lasten koulumenestystä, vaan talouspuheesta tutut ”säästöt”. Linjaus ei merkittävästi poikkea vallitsevasta käytännössä. Tulospalkan perusteet vaihtelevat kouluittain, mutta yhtenä esimerkkinä on julkisuudessa mainittu kierrätyksestä huolehtiminen. Kun se toteutetaan oikein, koulun jätemaksut voivat eittämättä laskea

Aikamme ajattelijoita: Viinasta ja paloturvallisuudesta

Piti tämäkin lopulta lukea. Tai ei olisi pitänyt, kun oli aika turha julkaisu. Lasse Männisto (kok) & Sanni Grahn-Laasonen (kok): K18 – Tähtisädetikku – ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa (2013).

”Uskomme, että suomalaiset osaavat tarvittaessa myös tehdä valintoja itse. Kaikkea ei tarvitse miettiä ihmisten puolesta valmiiksi. Valmiiksi tarjoiltu sääntö itse asiassa passivoi jättämään oman pohdinnan vähemmälle. Me uskomme, että Suomi muuttuu paremmaksi maaksi, jos yhteiskunta antaa myös vapauksia, mutta kannustaa ihmisiä käyttämään niitä vastuullisesti ja harkiten.  Ylisääntely passivoi, valinnanvapaus aktivoi.”

Suomessa on kunnilla 535 lakisääteistä tehtävää, kirjoittajat kertovat, ja sitä kirjoittajat eivät edes kerro, että kuinka monta niitä on valtiolla, mutta ylisääntelyn todellinen ongelmakohta nousee silti selkeänä esiin.

Yhdeksän ”norminpurkutalkoiden alkuloikaksi” nimetyistä säännöistä rajoittaa kirjoittajien mahdollisuutta käyttää alkoholia missä tai miten he itse haluaisivat. Se tarkoittaa siis joka viidettä listattua sääntöä (20 %). Yhdeksästä säännöstä kaksi (22 %) ei perustu viranomaismääräykseen, vaan elinkeinonharjoittajan vapauteen päättää miten alkoholin nauttiminen ja anniskelu on järjestetty hänen omistamissaan tai muutoin valvomissaan tiloissa. Kaksi muuta (20 %) lienee juolahtanut kirjoittajien lähinnä siksi, että muutos oli jo viime vuonna lainvalmistelussa, joten niiden mainitsemisella epäkohtina alkoi olla kova kiire.

Sikäli ei ole yllätys, että kirjoittajien ”oma pohdinta” ja pykälien aktiivinen seulonta ja ymmärtäminen on jäänyt vähemmälle myös muutamissa muissa esimerkeissä.

”Ihanko totta, että ksylitolia ei voida jakaa lapsille päiväkodissa ilman sosiaali- ja terveysministeriön ohjeistusta?”

Ei ole totta. Sitä ohjetta kyllä pyysi kokoomuksen kansanedustaja ja kunta- ja terveysjaoston puheenjohtaja Sari Sarkomaa. Mutta ei saanut.

”Koiravero. On siinäkin vero.”

Niin on. Kahdessa Suomen kunnassa. Yhteensä Suomessa on kuntia 320. Joten voisi tämänkin purkaminen olla alku, mutta tuskin loikka.

”Raideliikenteestä puuttuu yhä kilpailu. Miksi? Kilpailua on haluttu vauhdittaa jo vuosia, miksi ei olla päästy puuta pidemmälle?”

Ei puutu. Rahtiliikenne on avointa kilpailulle, joten puuttuvat kilpailijat. Pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä kilpailun voisi myös aloittaa pykälien puolesta koska tahansa, mutta reilua tapaa allokoida kannattavat ja kannattamattomat reitit mahdollisille halukkaille tuntuu olevan vaikea keksiä.

”Voimassa oleva ELY-keskuksen harkinnanvarainen liikennöintilupakäytäntö estää uusien, innovatiivisten yrittäjien pääsyn linja-autoliikenteen markkinoille.”

Oli voimassa, kun kirjoittajat kirjoittivat pamflettia. Ei ole enää. Onnibussit ynnä muut maanteille tuonut suuri lainmuutos ollut tekeillä vuodesta 2009, joten luulisi eduskunnassa istuneiden kirjoittajien huomanneen, että se oli paperilla valmiina odottamassa seuraavan kevään voimaan astumista. Ja mainittuna oman puolueen allekirjoittamassa hallitusohjelmassa.

 ”Uusilta ja uudehkoilta omakotitaloilta vaaditaan myytäessä ja vuokrattaessa energiatodistusta, joka perustuu teoreettiseen laskelmaan. Todistuksella ei siis välttämättä ole mitään tekemistä todellisen energiankulutuksen tai ympäristöystävällisyyden kanssa, mutta sen hankkiminen maksaa.”

Teoreettinen laskelma ei kerro asumiskuluja, jotka riippuvat pitkälti asumistavoista. Mutta se antaa eri ihmisten asumistavoista riippumattoman vertailuluvun eri talojen vaikutuksille suhteessa ympäristön rasitukseen. Laskelman energiatehokkuuskertoimet ovat maakohtaisia, ja huomioivat sen, miten rakennuksen käyttöenergia tuotetaan. Todistuksella on siis jotain tekemistä ympäristöystävällisyyden ja ns. ilmastotalkoiden kanssa, ja miksi se ei saisi maksaa talokaupassa kun se jo maksaa auto- tai kodinkonekaupassakin?

”Kerrostalossa, jossa ei ole hissiä, kerrostasojen välisen portaan tulee saada riittävästi luonnonvaloa ja siinä tulee olla vähintään yksi välitasanne kerrostasanteiden välillä. Tällä tarkkuudella säädetään ympäristöministeriön rakentamismääräyksissä.”

Toki tarpeettomia pykäliä nuorelle, notkealle ihmiselle, jolla on aina kaiken varalta mukana taskulamppu. Mutta sitten on meitä muita, jotka ihan kokemuspohjalta, mahdollisesti ikääntyneinä ja monissa eri olosuhteissa asuneina, pidämme näitä määräyksiä kohtuullisina.

”Huviveneiden käsisammuttimet on tarkastutettava tarkastajalla joka vuosi.”

Ennen vanhaan porvari veneili, ja tiesi mikä riski syntyy palavista nesteistä, sähkölaitteista ja lasikuidusta, joka on hyvin vaativa sammuttaa ja tuottaa palaessaan paksua, myrkyllistä kaasua. Tästä pykälästä henkensä ja omaisuutensa arvon tunteva veneilijä ei valita muuta kuin joidenkin tarkastajien leväperäisyyttä työssään. Työkoneissa ja rekoissa, joista pääsee tulta pakoon maan kamaralle, tarkastusväli on muuten puoli vuotta.

”Lounais-Suomen aluehallintoviraston taannoisen tulkinnan mukaan potilaan kutsuminen  nimellä lääkärin vastaanotolle loukkaa tietosuojaa ja on lainvastainen.”

Iltapäivälehden uutisen lisäksi voisi lukea myös valvovan viranomaisen tiedotteet. Entä sitten, jos yksi ihminen kanteli nimensä kuuluttamisesta viranomaiselle? Sekin on sitä yksilön valinnan vapautta. Ei koske meitä muita, vahvisti Valvira.

”Miksi ihminen ei voi kilpailuttaa omaa nuohoojaansa? Piirinuohoojajärjestelmästä on luovuttava ja nuohous on voitava valita vapailta markkinoilta.”

Tai kilpailuttaa palokuntaansa? En tiedä, mitä kirjoittajilla on paloturvallisuutta vastaan, mutta järjestelmä, jossa pelastuslaitoksen nimeämä piirinuohooja tulee ja tekee lakisääteisen nuohouksen ilman eri tilausta, lienee vaihtoehdoista turvallisin. Turvattominta on saaristokunnissa, jonne nuohoojaa ei tuo kuluttajan kutsu, avoin kilpailu, loitsu eikä rukous. Lakisääteisen autokatsastuksen avaaminen markkinoille toimi, koska oli toimivat, kasvavat markkinat ja erilainen tuote. Nuohouksen vapauttaminen sääntelystä johtaisi ensimmäisenä epätasa-arvoisiin kustannuksiin ja kasvaviin vakuutusmaksuihin. Täällä Turussa, jossa kuuluisien puutalokorttelien lisäksi on muutakin nuohottavaa, voisi ehkä valita parin eri firman palvelujen ja hintojen väliltä. Ja sitten huudella moninkertaiset nuohousmaksut maksaville syrjäseutujen asukkaille, että kotipaikka on oma valinta. Vaihtoehto se on tämäkin.

”Tietyt lääkärinoikeudet on sidottu siihen, kuka maksaa palkan. Virkalääkäri voi kirjoittaa M1-lähetteen, mutta yksityisellä sektorilla työskentelevä, saman koulutuksen saanut ja samaa työtä tekevä lääkäri ei voi. Jälkimmäinen ei myöskään voi kutsua virka-apua, vaikka sitä tarvittaisiin, vaan hänen on soitettava virassa olevalle kollegalle kotiin tai toiseen kuntaan tilanteen niin vaatiessa, jotta tämä voi tehdä sen potilasta näkemättä.”

Myös muu kuin virkasuhteessa oleva laillistettu lääkäri voi laatia tarkkailulähetteen laissa säädetyillä edellytyksillä. Mutta koska kirjoittajat eivät ymmärrä, että tässä puhutaan merkittävästä julkisen vallan käytöstä ja lain suomasta turvamekanismista mielivaltaa vastaan, niin heidän väärinkäsityksiään ei ehkä kannata oikaista tämän enempää. Sanottakoon nyt kuitenkin selvennykseksi, ettei virassakaan oleva lääkäri voi pyytää ”virka-apua” poliisikoulun käyneeltä talonmieheltä, vaan ainoastaan poliisiviranomaiselta.

Ai niin, entä se ”tähtisädetikkujen käyttö on kielletty alle 18-vuotiailta”?

Ensinnäkin se on tahtisadetikku. Toiseksi kielto on hyvä esimerkki selkeästä ja yksinkertaisesta hallintotyöstä. Jos ilotuliteiden valvonta on huomattu välttämättömäksi, koskee se myös tähtisadetikkuja. Räjähde, josta tuote on valmistettu, ei muuksi muutu, eikä viranomaisen kuulu säveltää kemiaa mieleisekseen. Mutta jos yksinkertainen ja niukka sääntely ei kelpaa, sääntelyn voi myös säätää monimutkaisemmaksi. Ja kirjoittaa eduskunnassa tähtisadetikulle oman pykälän. Jos siihen kerran on eduskunnassa aikaa ja kutsumusta. Sillä välin me kansalaiset jatkamme entisen malliin. Jätämme muutamat pykälät noudattamatta ja huomion kipeiden poliitikkojen pamfletit lukematta.

Aikamme ajattelijoita: Viro, porvarin satumaa

”Jos aloitteleva yritys tekee voittoa, rahat jäävät joko yritykseen tai siirtyvät verottajalle. Viron mallissa ne jäävät yritykseen, Suomen mallissa rahat kuppaa verottaja. Jostain syystä Virossa on työttömyys alemmalla tasolla ja uusia yrityksiä perustetaan innolla.” – Kalle Isokallio, IL 22.9.2014.

Virossa yrityksen omaan toimintaan investoitu voitto on verotonta. Sen verran Kalle Isokallion tämänkertaisessa kolumnissa on totta. Mutta jos voitto jaetaan osinkoina omistajille, siitä maksetaan ensin yhteisövero Suomen tapaan. Ja prosentin korkeammalla verokannalla.

Ei verottaja Suomessakaan unohda yritysten kehitystarpeita. Niihin vastataan mm. korkovähennysoikeuksin, tutkimus- ja kehittämistoiminnan lisävähennyksin ja tuotannollisten investointien korotetuilla poistoilla. Käytäntö on toki virolaista mallia mutkikkaampi ja vaivalloisempi, mutta verojärjestelmän päämäärät ovat molemmissa maissa samat. Eroa on ehkä tuloksissa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Yrityksen perustajan näkökulmasta Viron houkuttelevuus lieneekin enemmän palkoissa kuin yritysverotuksessa. Ainakin jos puhutaan vaikkapa suomalaisesta yrittäjästä, joka haluaa siirtää firmansa toiminnan naapurimaahan.

Virolaisen keskimääräinen bruttopalkka oli vuoden 2013 viimeisellä neljänneksellä 986 €/kk, koko vuoden keskiarvo oli 955 €. Palkkaerot ovat EU:n keskimääräistä suurempia, naisten ja miesten välinen palkkaero on EU:n suurin. Minimipalkka on vuoden 2014 alusta 355 €/kk.

Maksetun palkan päälle tulevat myös Virossa työnantajamaksut.

Eläke, sairausvakuutus ja työttömyysturva vievät yhteensä 34 %, eli hieman enemmän kuin Suomessa. Jos työnantajamaksujen lisäksi huomioidaan myös työntekijän aiheuttamat kulut loma- ja sairausajalta, tilanne kääntyy virolaisen työnantajan eduksi.

Mutta ei suinkaan siinä määrin kuin yleisesti kuvitellaan. Tai siinä määrin kuin tuotantotalouden kysymysten yleisinä asiantuntijoina esiintyvät pankkiirit (Wahlroos) tai eläkeläiset (Isokallio) haluaisivat kuvitella. Itse asiassa jopa tieto vilkkaasta ja kasvavasta yrityssektorista sisältää olennaisen harhan.

Vain harva Isokallion ”innokkaista” virolaisista yrittäjistä työllistää ketään. Kaikki eivät edes itseään. Ilmiö on osa yleiseurooppalaista työelämän murrosta, jossa kasvava joukkoa ammatinharjoittajia jää vaille vakinaista työsuhdetta.

Yritysten suuri määrä onkin tyypillistä köyhille maille, joissa kannattavaa – ja työllistävää – elinkeinotoimintaa on vähän. Ja Viro on monin tavoin köyhä maa, halvan työpanoksen vientiin keskittynyt talous, jossa matalien palkkojen lisäksi on muitakin kotimaan kysyntää heikentäviä seikkoja.

Kuten ruoan arvonlisävero 21 % (Suomessa 14 %). Ja kaikille sama tulovero 21 %. Näiden, ja monien muiden poliittisten ratkaisujen seurauksena valtaosalla kansaa ei ole varaa kuin kaikkein välttämättömimpään.

Entä mitä siitä on seurannut, verrattuna Suomen vastaaviin poliittisiin ratkaisuihin? Ei ainakaan Isokallion sepittämää alhaisempaa työttömyyttä. Mutta kylläkin suhdanneherkkyys ja huolestuttava riippuvuus vientimarkkinoista, jotka eivät nyt vedä missään päin EU:a.

Viron tilastolaitoksen mukaan maan bruttokansantuote kutistui 1,9 prosenttia viime vuoden vertailukaudesta. Suomen notkahdus oli samaan aikaan 0,2 %. Viron työttömyysaste oli keskimäärin vuoden 2013 aikana 8,6 %, Suomessa se oli samaan aikaan 6,6 %.

Aikamme ajattelijoita: Vielä muutama oikeisto-meemi

Menneen viikon vittuiluvarmin uutinen, tietysti Nykypäivän verkkouutisista.

Kokoomuksen varapuheenjohtajaksi ehdolla oleva kansanedustaja Sanni Grahn-Laasonen kutsuu näitä aatteiksi. Onneksi ei ideoiksi tai ajatuksiksi.

”Poliitikot ovat paisuttaneet hyvinvointivaltiota aika kritiikittömästi. Ongelmiin on tarjottu ratkaisuksi sitä helpointa. Säädetään uusi laki, lisätään rahaa. Liian vähän on kyselty, mitä rahalla saadaan aikaan ja onko hyvinvointi kasvanut samassa suhteessa?”

Vaikuttaa siltä, ettei ainakaan Sanni ole kysynyt, ei ainakaan keneltäkään asiaan perehtyneeltä. Itseltäänkin hän lähinnä kysyy, ettäkö montako ”yksilön”-alkuista yhdyssanaa suomen kieleen mahtuu. 

Sanni jatkaa: ”Kun yhteiskunta ei rajoita, vaan luo edellytyksiä itsensä kehittämiselle, voi meistä tulla mitä vain – itsestään ja lähipiiristään vastuuta kantavia, kehitystä rakastavia suomalaisia, joille verojen maksaminen ei ole välittämisen jaloin muoto.” 

En tiedä, mitä tuo ”yhteiskunta rajoittaa ” –oikeistomeemi mahtaisi käytännössä pitää sisällään, mutta tiedän, miksi yhteiskunta on perustettu. No, siksi että itsestä ja lähimmäisistä välittäminen on normaali, jo Adam Smithin tunnistama ja tuomitsema inhimillisen itsekkyyden muoto. Se jättää liian monta kaiken välittämisen ulkopuolelle, jos emme vähän organisoidu ja muista soveltaa moraalista ymmärrystämme henkilökohtaista tunne-elämää, omaa tietoa ja yksilön resursseja laajemmin.

Lisäksi Sanni toivoisi enemmän ihmisistä itsestään lähtevää välittämistä:

”Kun katsot pientä, kävelemään opettelevaa nuhanenää, mitä mietit? Toivot ehkä, että hän saisi hyvän elämän, että hän kasvaisi vahvaksi, pärjäisi ja saisi tehdä niitä asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Välittämistä on myös se, miltä meistä tuntuu, kun näemme vanhempiemme vanhenevan. Toivomme heille parasta mahdollista vanhuutta, turvallisen ja täyden elämän, ihmisarvoista ja kunnioittavaa kohtelua ja arvokkaan, kauniin elämän ihan loppuun saakka.”

Tunnevälittämistä varten on tämä some. Ja iltajumalanpalvelus. Ja näköjään poliittiset aatepaperit. Ne ”lait” ja ”raha” ovat sitä varten, mistä emme itse rehellisesti sanoen jaksa aina välittää, mutta joka on oikein, mahdollisesti jopa oikeudenmukaista tai ainakin kokonaisuuden näkökulmasta järkevää.

Lopuksi kansanomainen arvoitus: Mistä tunnistaa patamustan porvarin?

No siitä, että ”hyvinvointiyhteiskunnalla” porvari tarkoittaa aina pelkästään sosiaalitointa, ei koskaan ilmaista koulutusta ja halpaa terveydenhoitoa. Tästä sitten syntyy vähän epäselviä otsikoita, kuten tämä ”valtio ei voi olla vastuussa ihmisten hyvinvoinnista”.

Otsikosta ei voi suoraan päätellä, ajetaanko tässä nyt vaikkapa neuvoloiden lopettamista, vai eläkerahastojen. Eikä se auta ymmärtämään, miksi kokoomus esimerkiksi pitää jotenkin moraalittomana ja vastutettavana, että hyvinvointiyhteiskunnassa valtio maksaa vieraille ihmisille kansalaisten omien lasten hoitamisesta (universaali päivähoito-oikeus), mutta sopivana ja toivottavana sitä, että valtio maksaa kansalaisille omien lasten hoitamisesta (kotihoidon tuki).

Kontekstista päätellen Sannilla lienee kuitenkin mielessä jokin sellainen yhteiskunnallisen tuen tai tukitoimen muoto, jota porvarillisuudesta kulissikuvan luonut kokoomus-poliitikko ei huomaa tarvinneensa tai ei voi myöntää käyttäneensä. Vähän itsekästä, eikä niin järkevääkään. Mutta en nyt sano lisää, ennen kuin kokoomuksen varapuheenjohtajaehdokas opettelee sanomaan, mitä hän tarkoittaa.

Aikamme ajattelijoita: Miksi porvari ei enää usko taloustieteeseen?

”So Republicans are spreading disinformation about health reform because it works, and because they can — there is no sign that they pay any political price when their accusations are proved false. And that observation should scare you. What happens to the Congressional Budget Office if a party that has learned that lying about numbers works takes full control of Congress? What happens if it regains the White House, too? Nothing good, that’s for sure”

Paul Krugman, New York Times 4.5.2014

Everywhere you look these days, you see Marxism on the rise. Well, O.K., maybe you don’t — but conservatives do. If you so much as mention income inequality, you’ll be denounced as the second coming of Joseph Stalin; Rick Santorum has declared that any use of the word “class” is "Marxism Talk.” In the right’s eyes, sinister motives lurk everywhere — for example, Georhe Will says, the only reason progressives favor trains is their goal of “diminishing Americans’ individualism in order to make them more amenable to collectivism.”

Paul Krugman, New York Times 11.5.2014

 “So here’s what you need to know: Yes, the concentration of both income and wealth in the hands of a few people has increased greatly over the past few decades. No, the people receiving that income and owning that wealth aren’t an ever-shifting group: People move fairly often from the bottom of the 1 percent to the top of the next percentile and vice versa, but both rags to riches and riches to rags stories are rare — inequality in average incomes over multiple years isn’t much less than inequality in a given year. No, taxes and benefits don’t greatly change the picture — in fact, since the 1970s big tax cuts at the top have caused after-tax inequality to rise faster than inequality before taxes.”

Paul Krugman, New York Times 1.6.2014

Uusi keskiaika tulee oikealta ja alkaa Amerikasta, huomasi toimittaja Elina Grundström päivän lehden pääkirjoitusaukeamalla.

                      Republikaanien ohjelmallinen epäluulo tiedettä kohtaan ei rajoitu enää monitieteiseen ilmastontutkimukseen. Yhä useammin taloustiede, oikeiston vanha suosikki, leimataan akateemisen vasemmiston salajuoneksi ja talouden fundamentaalisia käsitteitä lyödään Marx-leimakirveellä.

                      Elinan kolumniin juuri sen verran lisättävää, että ei vain Amerikassa. Kyllä myös meillä Suomessa.

”Marxin analyysi oli oivaltava, mutta hänen politiikkasuosituksensa olivat seinästä repäistyjä”, kirjoittaa blogissaan Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto jne. Penttilä (”Pikettyn pähkähulluidea” 29.5.2014): ”Thomas Pikettyn kanssa näyttää olevan samalla tavalla”, Penttilän mukaan taloustutkija Piketty olisi edellisen illan A-Studiossa ehdottanut verotuksen progression nostamista Suomessa. Yle Areenan klipin mukaan Piketty vastasi toimittajan kysymyksen korkean veroasteen maista yleensä: ”Miten pääomien kasautumista ja tuloeroja voitaisiin tasata?” Tutkijan mukaan yksi vaihtoehto olisi kokonaisveroasteen pitäminen ennallaan, mutta marginaaliverotusta nostettaisiin.

Pikettyn vastauksen ja Penttilän blogi-merkinnän välillä on eroa. Ja ero on siinä, ettei Penttilä tahallaan tai tahattomasti osaa sanoa, mitä sanottavaa Pikettyllä on pääomien keskittymisestä – ja miksi. Niinpä Penttilä piiloutuu keskiluokan (huokaus) selän taakse, jonka verotaakka hänen mukaansa on ”Suomessa Euroopan kirein” (syvä huokaus).

Ei ole, mutta se nyt on enemmän sivuseikka, vaikka verojärjestelmää onkin 2000-luvulla muutettu pois progressiosta ja kohti tasaveroa – siis tulojen verottamisesta kulutuksen verottamiseen. Kerrataan nyt kuitenkin lyhyesti, että vuonna 2012 Suomen veroaste oli 44,1 prosenttia, jossa laskua vuodesta 2000 on yli kolme prosenttia. Kansainvälisessä vertailussa Suomen veroaste jää Tanskan, Ranskan, Belgian, Italian ja Ruotsin taakse.

                        Olennaisempaa Pikettyn ja kotimaisen verojärjestelmän ymmärtämisen kannalta olisi se, että suomalaisen keskiluokan ostovoima on eurooppalaisittain heikko. Heikkoutta eivät selitä korkeat verot, vaan matalat palkat. Matalia palkkoja taas on tapana selittää korkeilla veroilla: hyvinvointivaltiossa kansalainen ei tarvitse yhtä paljon omaa rahaa vaikkapa koulutukseen tai terveydenhoitoon kuin Amerikassa.

”Akavan tilastojulkaisusta mukaan vajaat 3 000 euroa ansaitsevissa toimihenkilöissä suomalaisten työntekijöiden ostovoima jää 78 prosenttiin Länsi-Euroopan keskiarvosta ja noin puoleen esimerkiksi sveitsiläisten ja luxemburgilaisten ostovoimasta. 

Reilut 5 000 euroa kuukaudessa ansaitsevat keskijohdossa tai muissa vastaavissa asiantuntijatehtävissä työskentelevät suomalaiset jäävät ostovoimaltaan koko Länsi-Euroopan viimeisiksi. Heidän palkkansa ostovoima on vain 71 prosenttia koko alueen keskiarvosta” (Taloussanomat 10.2.2012)

Penttilän mainitsema ”signaali”, jonka mukaan koulutus ei kannata, ei siis ilmeisesti tule verottajalta. Se tulee yrityksiltä. Yrityksille Suomen matalat palkat ovat kilpailuvaltti. Ja jos tämä pitää paikkansa, valtti ovat yhtä hyvin myös Penttilän parjaamat verot. Mitään hätää ei tästä toisin koeta edes toimihenkilöiden etujärjestössä. Akavan tutkimuspäällikkö Eugen Koev: ”Hyvätuloisuus on suhteellinen käsite ja riippuu siitä, mihin verrataan. Korkeakoulutetut suomalaiset eivät tienaa kansainvälisesti kovin kummoisia summia, mutta suomalaisittain palkka on hyvä” (Talousanomat).

Penttilän blogi jatkuu: ”Kireä ansiotulon verotus ei poista tuloeroja vaan kasvattaa niitä. Jyrkkä progressio pitää huolen siitä, että yksikään ihminen ei rikastu työtä tekemällä. Vaurastuminen onnistuu vain loton, ammattiurheilun tai perimisen kautta. Tätäkö Piketty haluaa?”

En viitsi jatkuvasti vastata tuohon samaan kysymykseen. Se kuluu sarjaan, jota somessa kutsutaan trollaukseksi.

Ei minua silti sanottavasti vaivaa, ettei porvari jaksa lukea uutta taloustutkimusta tai edes seurata sitä sanomalehdistä. Minua vaivaa se, ettei pariin kuolleeseen oikeistomeemiin takertuva porvari näytä lainkaan ymmärtävän miten hyvinvointiyhteiskunta oikeasti toimii, miten Euroopan kyky tuottaa enemmän uusia työpaikkoja kuin Yhdysvallat perustuu hieman systemaattisempiin ja monimutkaisempiin seikkoihin kuin yksittäisen ihmisen rikastumistoiveisiin tai mitkä asiat ovat Suomen kilpailukyvyn kannalta olennaisia – ja miten Penttilän muiden maiden ongelmaksi uskoma varallisuuden keskittyminen on taloushistorian valossa aina johtanut talouskasvun hidastumiseen.

Ylen talousjournalismia, pääuutislähetys 2.6.2014.

Finanssialan keskusliitto sai ilmaista puheaikaa näkemykselleen, että EU:n komission esittämästä rahoitusmarkkinaverosta seuraa heinäsirkkoja ja rutto. Kahden elinkeinoelämän edustajan rinnalle ei löytynyt kolmatta, joka olisi selittänyt esityksen perusteet tai nähnyt siinä jotain hyvää.

Sen sijaan Yle aloitti ja päätti raportin 20 henkeä työllistävään yrittäjään, jolla oli vaikeuksia järjestää yrityksen laina-asiat sukupolven vaihdosta varten. Mitäköhän sillä oli tekemistä rahoitusmarkkina kanssa?

Rahoitusmarkkinavero on transaktioihin eli tehtyihin kauppoihin perustuva veromalli. Vero olisi 0,1 prosenttia osakkeilla ja joukkovelkakirjoilla käytävästä kaupasta sekä 0,01 prosenttia johdannaiskaupasta. Ylen suora vihjaus, että rahoitusmarkkinavero horjuttaisi pankkien perinteisen talletus- ja luototustoiminnan kannattavuutta, ja sitä kautta vahingoittaisi yritystoimintaa, ei perustu todellisuuteen.

Suomen Pankin ”Raha ja luotto rahapolitiikassa” -julkaisun mukaan ”raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha) likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä. Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä”. 

Rahan kysyntää lisäävät siis esimerkiksi Ylen raportissa esitetyn yrityslainan kysyntä. Kun pankki myöntää lainan, kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy. Kun yrittäjä lyhentää lainapääomaa, kierrossa olevan rahan määrä vähenee. Lainan korot raportin yrittäjä maksaa kierrossa olevalla rahalla. Eikä johdannaiskaupasta mahdollisesti perittävä vero vaikuta yrittäjän ja pankin rooliin millään tavoin.

Annankin Ylelle ilmaisen neuvon. Kun se seuraavan kerran teettää uutisensa Finanssialan keskusliitolla, sanokaa niille, että nyt me otetaankin tähän velkaisen yrittäjän sijaan sairas eläkeläinen. Suomessa kerättyjä eläkevaroja ei rahastoida vaan ne sijoitetaan. Siksi kuviin voitaisiin ottaa keskusliiton toimitusjohtaja Pia-Noora Kauppi vuodattamaan kyynel eläkeläiselle, jonka vanhuuden turvaa EU-komissio haluaa rokottaa.

Aikamme ajattelijoita: Omistettu Karl Krauselle

Toimittajan ainekset: ei ideoita, ja kyky ilmaista se.

Kieli on ajatuksen äiti, ei sen palvelija.

-- Karl Kraus (1874 – 1936)

Jos ja kun entinen mainosmies vertaa itseään Antikristukseen, kyse ei todennäköisesti ole katumuksesta eikä missään tapauksessa vaatimattomuudesta. 

”Edes enkeleiden armeijat, tuhatpäiset sotajoukot, eivät voineet enää tehdä mitään pelastaakseen minut”, huokaili markkinointivelho Octave Parago huokaili Frédéric Beigbederin toisessa suomennoksessa Apua anteeksi (2008): ”Mutta tuolloin en vielä tiennyt, että Saatana oli jo leikannut minulta siivet”.

Mainostoimistosta mallimarkkinoille siirtynyt Parago ei kuulosta suurelta moralistilta, vaikka hänellä on taas paljon sanottavaa kapitalismin pinnallisuudesta ja historiansa unohtavasta ihmiskunnasta. Hän kuulostaa suurelta egolta, joka ei osaa kertoa mielipidettään edes naisvartalosta, jollei ensin saa puolelleen vähintään kuutta miljoonaa kuollutta juutalaista: ”Olen saastainen rasisti, fashion fasisti”, ja pari muuta natsivertausta. Mikään pienempi näyttämö ei kelpaa..

Tästä olisi voinut syntyä voisi syntyä satiiri ylihinnoitelluista keksinkertaisuuksista, joiden hysteerinen mielikuvitus siirtyy sujuvasti illan aperitiivista seuraavan aamun apokalypsiin. Mutta nähtävästi Beigbeder on toisissaan. Siksi romaanin raamatullinen, huutomerkkejä vilisevä iskulausetyyli on siedettävimmillään, jos välillä nauraa maailman itsekkyyden lisäksi myös näille omahyväisille mutta samalla neuvottomille yhteiskuntakeskustelijoille. Sellaisille kuin vaikka Image-lehden päätoimittaja Heikki Valkama.

Valkama kirjoittaa: ”Itsensä kehittäminen, jaksaminen, aivojumppa, älyvaatteet, lääkkeet. Kaiken keskiössä on Minä 2.0, parempi työntekijä, parempi suorittaja. Ja onhan se totta: kun on hyväkuntoinen ja jaksaa paremmin, jaksaa myös ajatella” (Image kesäkuu 2014).

Niin, jotenkin näin se menee. Mutta koska tässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurta ajatusta, niin löytyykö edes suuri näyttämö. Kyllä vain:

”Tavoitteena on fyysisesti ja älyllisesti täydellinen ihminen. Tarkemmin katsottuna proteiinirahkan edustaman treenaamisen ja ruokavalion kultista voi vetää yhtäläisyydet suoraan uskontoon. Kuntosalit ovat temppeleitä, joihin kokoonnutaan. Papistoa ovat personaltrainerit ja pilatesohjaajat, pyhiä kirjoituksia löytyy kunto-ohjelmista karppauskirjoihin. Jokaisen treenilajin harjoittajilla on omat rituaalinsa. Syntiä on repsahtaminen ja läski, vääräuskoisia ne, jotka syövät huonosti ja treenaavat väärin tai eivät ollenkaan.”

Katkaisen lainauksen ennen kuin Valkama päätyy väistämättömästi sanaan, joka kuulostaa kärkevältä, jopa varoittavalta, mutta todellisuudessa on riittävän etäällä aiheesta, jotta kukaan ei oikeasti voisi epäillä kirjoittajan seisovan sanojensa takana: ”Kiihkouskovainen.”

Annetaan Valkaman silti sanoa sanottavansa loppuun, vaikka sitä ei ole: ”Sivistysporvarin on korvannut lifestyleporvari, joka kirjojen sijaan kerää maratoneja. Pessimisti voi kysyä, millainen yhteiskunta syntyy, kun kunnallisen päätöksenteon rakenteen tuntee harva, mutta avokadopastan reseptin kaikki.”

En suinkaan tarkoita, että Valkama on tekopyhä kirjoittaessaan lehdessä, joka keskittyy enemmän niihin trendiresepteihin kuin poliittiseen päätöksentekoon. Yletön johdonmukaisuus on hyve teineille, jotka eivät vanhemmistaan poiketen tuomitse toisia ihmisiä heidän yksityisten ominaisuuksiensa mukaan (seksuaalinen suuntautuminen) vaan ryhmän ominaisuuksien mukaan (harrastukset, tuotemerkit, musiikki). Se tuo mieleen lojaalisuuden hyveen ikävimmät seuraukset.

 Tarkoitan, että sivistysporvarin on korvannut kolumnisti, joka on melko varma, etteivät lauseita voi enää perustaa kirkkaaseen  aatteeseen tai edes omaan vakaumukseen (hän ei tosin ole varma miksi); mutta joka on samalla unohtanut, että aina ja vastaisuudessa lauseen pitää perustua toisiin lauseisiin, ei irralliseen luetteloon kolumnimaisia sanoja ja sanontoja. Siis siihen, jonka perussuomalainen humoristi selittää tarpeen vaatiessa ”läpäksi”.

Toimittaja, joka ylpeilee jalolla mielipiteellään, mutta ei vaivaudu käyttämään kieltä selvittääkseen asioiden ja ennakkokäsitystensä merkityksiä, on kuin aforistikko Karl Krausin koira – ulvoo kuulle ja kusee haudalle.

Aikamme ajattelijoita: Taloustieteen anamneesi

Taloustiede – sairaus vai luonnevika? Tarkkaile ja tunnista seuraavia oireita median käyttämissä asiantuntijoissa. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia lääkäriseura Duodecimin julkaisuista.

Touretten oireyhtymä

Korkeasti koulutetun henkilön pakonomainen tarve toistaa ääneen lauseita, joiden mukaan yrityksiltä verotettu raha ei ole pois vain omistajilta, se on pois myös investoinneista ja työpaikoista.

Touretten oireyhtymän äänelliset pakkoliikkeet saattavat olla:

- Ekolalia: pakonomainen tarve toistaa muiden sanoja

- Palilalia: pakonomainen tarve toistaa omia sanojaan

- Lexilalia: pakonomainen tarve toistaa lukemaansa

Locked-in oireyhtymä

Korkeasti koulutetun henkilön kykenemättömyys sanoa ääneen, etteivät verot ole elinkeinoelämän kuluerä vaan kansalaisyhteiskunnan tapa investoida elinkeinoelämään tuottamalla sille infrastruktuuri, koulutettua työvoimaa, työvoimaa ylläpitäviä palveluja, laillisuusjärjestelmä ja sotilaallisen turvallisuuden takaama toimintarauha.

- Koska "locked-in"-oireyhtymästä kärsiviltä potilailta puuttuvat kyvyt ilmaista itseään, on heidän kanssaan kommunikointi haastavaa.

Puna-vihersokeus

Korkeasti koulutetun henkilön taipumus nähdä tiettyjen puolueiden julkilausumat sarjana vokaaleista ja konsonanteista muodostuvia tunneilmaisuja eikä niinkään kokonaisina sanoina ja mielekkäinä lauseina.

- Värisokealle kaikki on mustavalkoista.

- Yleisin värinäköheikkouden muoto on puna-vihersokeus

- Puna-vihersokeus on miehillä varsin yleinen, siitä kärsii noin 8 prosenttia miehistä. 

- Naisista sen sijaan vain noin 0,4 prosenttia on puna-vihersokeita

Hypomania

Kyvyttömyys erottaa vastuullisesti rationaalista ja vastuuttoman irrationaalista kansantalouden analyysia toisistaan. Kuvitteellinen esimerkki: tutkimus, joka osoittaa Gulagin työllistävän vaikutuksen, mutta sivuuttaa yhteiskuntaa murentavat vaikutukset. Kts myös Larry Summers ja todellinen esimerkki.

Hypomania on kaksiuuntaisen mielialahäiriön vaihe, jonka tunnusmerkkejä ovat

- Epätavallinen innostus euforia

- Vastuuntunnon puuttuminen, ei tunne huolta tekojen mahdollisista huonoista seurauksista

- Liioiteltu voiman, suuruuden ja tärkeyden tunne

- Poikkeava tai korostunut ärtyneisyys tai reagointi pieniinkin asioihin stereotyyppisen ärtyneesti tai jopa aggressiivisesti

Kanniainen

Erityisesti kansantaloustieteen professoreita vaivaava harhakuvitelma, jonka mukaan verovaroista palkkaa nostavalla pikkuvirkamiehellä ja Björn Wahlroosilla olisi jotain yhteistä, koska molemmat ”ajattelevat” samoin yritysten verotaakasta ja julkisen sektorin kalleudesta.

Aikamme ajattelijoita: Poliittinen mielipide

”Mielestäni ei ole mitään sankaruutta, että käy toikkaroimassa vieraan valtion alueella.”  Timo Soini (ps), Ilta-Sanomat 28.12.2013.

Harvinaisen suoraa ja rohkeaa puhetta jatkosodasta. Tosin puhujan huomioiden kyse saattoi sittenkin olla Sini Saarelasta.

Aikamme ajattelijoita: Tyypillinen suomalainen

”Suomalaisille on tyypillistä, että kielteiset tunteet koetaan voimakkaammin kuin myönteiset”, kirjoittaa teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto:

”Maahamme on juurtunut kiusallinen kielteisyyden kierre. Se lamauttaa luovuutta, uudistushalua, rohkeutta ja päättäväisyyttä koko yhteiskunnassa” (”Henkistä elvytystä tarvitaan”, HS 27.10.2013).

Ikään kuin omien sanojensa vakuudeksi, ja muistuttaakseen lukijoille, että myös teoreettisen filosofian professori on tyypillinen suomalainen, Niiniluoto palaa entisen oppilaansa Pekka Himasen julkisuudessa kokemaan arvosteluun. Julkisen keskustelun Niiniluoto tiivistää sanaan ”tonkiminen”, arvostelussa käytetyiksi perusteluiksi mainitaan filosofin ”paskanjauhanta” tai ”joutava hölinä” ja arvostelijoiksi ”epäinnostuneet ja lannistavat ihmiset”.

                      Itse muistan lukeneeni seikkaperäisempiäkin arvioita.

Lisäksi muistan arvostelun sisältäneen monia myönteisiä piirteitä. Kuten sen, että tästä lähtien myös Suomen Akatemian johtaja tietää jo etukäteen, ettei pääministerin painostavaksi koettu puhelu ollut painostusta, vaan Suomen Akatemia voi vastaisuudessakin päättää tieteen rahoituksesta hankeen meriittien eikä tukijoiden yhteiskunnallisen aseman perusteella. Myönteistä oli sekin, että lakiehdotus poliittisten päättäjien jaettavaksi - ohi virkamiesten ja asiantuntijoiden – korvamerkittävästä tieteen rahoituserästä pääsi Himasen antaman esimerkin valossa julkiseen keskusteluun.

                      Suomalaisittain epätyypillisiä, myönteisiä näkökulmia olisi lisääkin. Kuten se, Himasen Sinistä kirjaa luettiin laajasti, kun taas esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja lukee vain Iranin suurlähettiläs. Päivän lehden mukaan Alan Salehzadin tutkimusjulkaisun verkosta poistanut tutkimusjohtaja Hannu K. Kari on ollut ”niin helkkarin kiireinen” ettei ole aiemmin itse ehtinyt lukea Salehzadin töitä (”Haglund selvittää Iran-tutkimuksen poiston”, HS 28.10.2013).

                      Suomessa tehdyn ulkopoliittisen tutkimuksen arvioinnin delegoimista ulkovaltojen diplomaateille voi tietysti pitää pahana. Pelkästään hyvänä on syytä pitää sitä, että talouspoliittisen tutkimuksen arviointia delegoidaan bloggaajille, toimittajille ja tutkijakollegoille, eikä julkista keskustelua ohjata vain työn tilaajan tai sen tekijän lähipiirin intresseistä.

                      Tyypillisesti kielteinen suomalainen näkökulma olisi puolestaan, ettei Niiniluodon kirjoituksen tarkoituksena ole ”elvyttää” keskusteluilmapiiriä professorin omalla, viileän asiallisella esimerkillä, vaan jatkaa pottuilua niille, jotka 90-luvulla vähättelivät hänen oman filosofityöryhmänsä tuloksia.

                      Kritiikin motiivit ovat Niiniluodolta vuosien saatossa unohtuneet nyt mainittua ”pilkkaa” ja ”katkeruutta” lukuun ottamatta, joten virkistän filosofin muistia. Esimerkki on työryhmän viimeisestä raportista Nykyajan etiikka (2006).

1990-luvun alkupuolella keskustajohtoinen hallitus suorastaan kampanjoi Suomeen maan kansanomaisista demokratiaperinteistä poikkeavia hovikulttuurin mukaelmia.

                      Vahingollisinta oli kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan päätös niputtaa valtion pienemmät taiteen tukimuodot miljoonan markan mediaseksikkääksi Suomi-palkinnoksi, tyhjänpäiväisintä oli pääministeri Esko Ahon asettama ”Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuutta” pohtiva filosofinen toimikunta.

                      Sittemmin virkaporras on yrittänyt kaikessa hiljaisuudessa korjata kulttuuriministerin virheen, ja pääministerin toimikuntakin teki itse itsensä vähitellen tarpeettomaksi.

Niiniluodon johdolla se ehti julkaista kirjoituskokoelman Suomen, Euroopan ja Maailman tilasta, ja lopuksi vielä nykyajasta, oikeasta ja väärästä, joten sen pätevyysalan laajenemiselle ei enää jäänyt paljonkaan tilaa.

Tosin jo Suomen henkinen tila ja tulevaisuus (1994) torjui asiantuntijaryhmälle sälytetyn ammatillisen vastuun. Esipuhe pienensi sisällön ”kansalaispuheenvuoroksi”, mikä käytännössä tarkoitti akateemisilla titteleillä väritettyä yleisönosastokirjoittelua.

Nykyajan etiikassa tekijöiden taakkaa keventävä määritelmä on vaihtunut ”keskusteluksi”, minkä erottaa toisten ih misten harjoittamasta ”tonkimisesta” lähinnä kirjoittajien lateus ja moraalinen itsevarmuus..

Viime kädessä ”globalisoituneen elämänmuodon eettiset ja yhteiskunnalliset haasteet” osoittautuvatkin yksityiskohdiltaan ylivoimaisen hämäriksi. Harva kirjoituskokoelman tekijä löytää niiden keskellä omimmalle alueelleen, mihin kirjan ammattifilosofit reagoivat filosofien tapaan. He selittävät tavanomaisten yleiskäsitteiden kreikkalaisen etymologian ja laativat nelikentän.

Selkeimmin tästä linjasta poikkesi teologi Terho Pursiainen, joka virkisti lukijaa luterilaisella kurituksella, sekä sosiologi Jari Ehrnrooth, joka lannisti mauttomilla pulinoilla.

Tällä kertaa Ehrnroothin suurin huoli näytti olleen se, että tavallinen rahvas yrittää kaupallisilla markkinoilla ”saavuttaa identiteettinsä”, vaikka oikeasti ihmisen pitäisi ”toteuttaa eksistenssinsä”.

Luontevimmin Ehrnrootin kömpelöitä arkaismeja vilisevä kirjoitus sopisi johonkin Dan Brownin uskonnolliseen salaliittojännäriin, jossa kummia puhuva munkki horjuttaa katolisen kirkon arvovaltaa nostamalla ”yksilöllisen läsnäolorikkauden” Jumalan sijaan palvonnan kohteeksi. Loppukohtauksessa munkki putoaisi pohjattomaan kuiluun tai tuliseen pätsiin, mutta ehtisi vielä antaa pahaenteisen julistuksen:

”Ainutkertaisen eksistenssin toteuttamisessakin on hyväksyttävä tavoittamattoman dialektiikan välttämättömyys.”

Pursiaisen retorisen taidonnäytteen ja Ehrnroothin narsistisen näytöksen rinnalla Niiniluodon artikkeli ”Onko yrityksillä moraalista vastuuta?” edustaakin paremmin sitä, mistä toimikunnan julkaisuissa on ollut keskimäärin kyse.

Enron-skandaalin varjossa laadittu kirjoitus nostaa filosofin etualalle, kuten firman pikkujouluissa esiintyvät lavakoomikot, mutta asiallisesti tarkasteltuna se jättää filosofialle sivuroolin. Yhtäältä Niiniluoto tunnustaa yrityksen eduista poikkeavan yleisen mielipiteen oikeutuksen, mutta toisaalta tuomitsee taloudellisten voittojen ”moralisoinnin”.

Niiniluodon johtopäätökset ovat juuri näin sovinnaisia, koska enempää liikkumavaraa hänellä ei ole. Kun Adam Smith loi modernin taloustieteen ja Immanuel Kant oikeusteorian perustan, molemmat pitivät itseään moraalifilosofeina. Nykyisin asetelma on kääntynyt nurin, ja filosofi Niiniluoto joutuu nöyrästi kysymään juristilta, mikä on sopivaa, ja taloustutkijalta, mikä on riittävän paljon.

Tällä tavoin Niiniluodon mainitsema ”koko etiikan idea” ei ole kadonnut ainoastaan liikeyrityksistä, mikäli ne noudattavat korkeaa moraalia tai ympäristötietoisuutta aivan muista kuin omantunnon syistä – vaikkapa pitääkseen markkinoiden toiminnan ennustettavampana tai tavoitellakseen arvokasta imagoetua.

Lisäksi se on kadonnut moraalifilosofiasta.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että Niiniluodon ”hyvän” määritelmä on liikeyritys, jonka ”toimet johtavat ihmisille, luonnolle ja yhteiskunnalle myönteisiin seurauksiin”, mutta ammattifilosofina hänellä ei ole mitään erityisiä edellytyksiä selvittää mikä oli myönteistä ja miten siihen päädyttiin.

Niinpä Niiniluoto kyseenalaistaa aivan aiheetta bisnestalot, jotka julkisuudessa kohentavat ”arvoprofiiliaan” erilaisilla omaa toimintaansa luonnehtivilla perushyveiden luetteloilla (asiakastyytyväisyys, luottamus, kunnioitus).

Jos tämä on ”vain ulkoisen imagon luomista”, joka ”jää helposti pelkäksi sanahelinäksi ilman todellista vaikuttavuutta”, mitä muuta virkaa pääministerien filosofitoimikunnilla on, paitsi Niiniluodon paheksuma ”ulkokultaisuus”? Tai kysytään toisin. Eikö ole aiheellista kyseenalaistaa filosofit ja filosofitoimikunnat, jotka julkisuudessa kohentavat ”arvoprofiiliaan” erilaisilla toisten toimintaa luonnehtivilla peruspaheilla (ahneus, ennakkoluuloisuus, välinpitämättömyys)?

Lehtikirjoituksessaan Niiniluoto jatkaa lähinnä itselleen ja Pekka Himaselle ”kiusallisen” kielteisyyden kierteen kuvailua seuraavan tapaan:

”Yhdysvaltalainen filosofi Robert C. Solomon on analysoinut tyypillisiä kielteisiä tunteita, jotka liittyvät menetyksen kokemukseen ja syyllisten etsintään: ihmisten katkeruus kohdistuu heitä sosiaalisesti ylempiin, viha samassa asemassa oleviin ja pilkka tai halveksunta heikommassa asemassa oleviin. Muita heikoksi koettua omaa identiteettiä vahvistavia mekanismeja ovat ylempien kritiikitön ihailu, lähimmäisiin kohdistuva epäluulo sekä naapurikateus, heikompien syrjiminen ja erilaisuuden pelko.”

Kovin tieteelliseltä filosofi Solomonin analyysi ei vaikuta, mutta sen verran siitä voi päätellä, ettei Niiniluoto otaksu olevansa samassa tai heikommassa asemansa kuin arvostelijansa vaan sosiaalisesti ylemmässä asemassa. Siinä suomalaiseen yliopistopolitiikkaan, tai Pekka Himasen ja Heidi Liehun kaltaisiin filosofi-ilmiöihin, vahvasti Helsingin yliopiston rehtori, kansleri ja professori on tietysti aivan oikeassa.

Väitän silti, ettei oma ”katkeruuteni” johdu siitä, että olen minäkin kerran ollut kaksi kertaa kolme varttia professori Niiniluodon alainen, tai siis teoreettisen filosofian sivutoiminen tuntiopettaja yhdessä seminaarissa. Katkeruus johtuu enemmänkin siitä, että kriitikkona joutuu toisinaan mukaan ajatukselliseen tyhjiöön, joka julkaistaan kirjan muodossa enemmän tekijän yhteiskunnallisen aseman kuin tekstin sisällöllisten ansioiden perusteella.

Tosin uusi lehtikirjoitus syventää vanhojen puheenvuorojen sisältöä.

Niiniluodon vuosien mittaan hioutunut käsitys siitä, mitä tieteen vapaus on ja mihin rakenteisiin se perustuu, voi vaikuttaa oman urakehityksen ja yleisen poliittisen ilmaston kääntelemältä tuuliviiriltä. Mutta toisaalta selventyy, miksi Turun Sanomien vanha määritelmä pääministerin asettaman filosofitoimikunnan johtajasta loukkasi, ja loukkaa yhä. Ei kai Niiniluoto voi olla ”posetiivarin filosofi”, jos yliopiston ylimmän johdon palkkakin nousi uuden yliopistolain myötä liki kaksinkertaiseksi posetiivariin verrattuna?

Arvostelun julkaisi Aamulehti otsikolla ”Yliopisto ensin, tiede hyvä kakkonen”, mukana oli vasta voimaan tulleen yliopistolain seuraamuksista kertova faktalaatikko.

Faktalaatikko puolestaan selventää, mitä on se ahneus, jota vastaan Niiniluoto jostakin syystä kehottaa lehtikirjoituksessaan taistelemaan. Ei yksittäisiä euromääriä, ei erillisiä bonuksia, vaan hyvinvointiyhteiskuntaa ja kansalaisyhteiskuntaa hajottava trendi, jossa johtavalle luokalle annetaan entistä suuremmat mahdollisuudet kasvattaa taloudellista kuilua suorittavaan portaaseen, ja jossa johtava luokka myös käyttää ne hyväkseen.

”Tarvitsemme henkistä elvytystä, joka taistelee ahneutta, ennakkoluuloisuutta, itseensä käpertymistä, varovaisuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan”, Niiniluoto kirjoittaa. Olen aika varma, että jokin tällainen taistelu on ollut jo käynnissä, ja että sitä ovat käyneet Niiniluodon leimakirveellä lyödyt ”lannistavat” ja ”katkerat” ihmiset. Harmi, että niinkin kunnianhimoinen ja verkostoitunut henkilö kuin professori Ilkka Niiniluoto on omine ennakkoluuloineen käpertynyt rintaman väärälle puolelle.

Ilkka Niiniluoto: Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987 – 2010. Gaudeamus 2011.

Filosofian professorina Ilkka Niiniluoto tuomitsi pyrkimykset johtaa yliopistojen tehtävät tiedeyhteisön ulkopuolelta, jossa vaikuttivat yhteiskuntapolitiikan ja tuotantoelämän näkökohdat.

Sellainen on DDR:stä, Niiniluoto ivasi.

                      Helsingin yliopiston rehtorina ja sittemmin kanslerina Niiniluotoa on moitittu pyrkimyksistä johtaa yliopistojen tehtävät tiedeyhteisön ulkopuolelta, jossa vaikuttavat talouspolitiikan ja tuotantoelämän näkökohdat.

                      Sellainen on USA:sta, arvostelijat ivaavat.

                      Tämän ristiriidan kömpelö sovittelu muodostaa Dynaamisen sivistysyliopiston rungon, lehtinä versovat aikajärjestyksessä julkaistut hallintovirkamiehen puheenvuorot.

                      1980-luvulla ajettua tutkinnonuudistusta Niiniluoto piti huonona, koska opintoja olisi kanavoitu työllistymistarpeen eikä sivistysihanteen mukaan. Kiisteltyyn yliopistolakiin huipentunut ”itsenäistymiskehitys” 2000-luvulla on hänestä parempi. Olennaista siinä on syvempi yhteistyö elinkeinoelämän kanssa, kuten yrityksille tarjottu täydennyskoulutusverkosto ja rekrytointipalvelut.

                      Toisin sanoen yliopiston pitääkin laajentua yksityisen sektorin suuntaan, kunhan julkinen sektori ei lainsäädännöllä puutu siihen, miten yliopisto hoitaa taloutensa kivijalan muodostavaa tutkinto-monopolia?

                      En itsekään usko, että kulttuurin viljely korkeakouluissa unohtuu, vaikka yritysjohtajille avautui nyt tie niiden hallituksiin. Enemmän voivat järkyttyä yliopistojen dosentit, jotka ensi kertaa elämässään tapaavat ihmisiä, jotka tuntevat taidetta ja osaavat ranskaa.

                      Ongelma on siinä, että samoille ihmisille maailma kauppakamarin ja ooppera-aition ulkopuolella on usein vieras.

                      Lainvalmistelun alla elinkeinoelämän viesti oli se, että hyvinvointi edellyttää lisäpanostusta teknis-luonnontieteelliseen opetukseen ja valtion byrokratian leikkaamista.

Todellisuudessa panostus on jo niin kova, että Tampereen teknilliseen yliopistoon pääsee 29 % hakijoista. Kynnys on toiseksi alhaisin, korkein on Tampereen yliopistolla (9 %), jonka yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat mm. sosiaalityöntekijät. Heistä on niin huutava pula, että sosiaalitoimi rekrytoi jo ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Dynaamisen sivistysyliopiston harhakuvassa tilanne näyttää siltä, että Suomessa on korkea koulutustaso ja vapaa tiede. Työvoima- ja rahapulasta kärsivät julkiset päättäjät puhuvat akateemisesta rälssistä. Enemmän tutkintoon kuin työtehtävän laatuun perustuvat palkka- ja kelpoisuusvaatimukset toimivat kuin yliopistoille ja ammattiyhdistyksille maksettu kynnysraha, ja tekevät samalla tavallisen ihmisen ammatinvaihdosta kohtuuttoman vaivalloista.

Niiniluodon silmässä voi olla ideologinen malka, jonka läpi katsottuna yliopiston ja yrityselämän palveleminen on tärkeämpää kuin yhteiskunnan. Tai sitten kansleri on kyynikko, joka tietää että valtion rahat tulevat aina vaikka julkisuudessa vähän vinoilisikin yhteiskunnan ikeestä.

Fakta: Parhaat puolet

Yhteistyön syvetessä yliopistojen on aika valita, mitä liike-elämän toimintamalleista se pitää itselleen sopivina.

                      Tämän Helsingin yliopiston nimissä puhuva Ilkka Niiniluoto kertoo torjuneensa: tulosvastuu.

                      Tämä otettiin käyttöön välittömästi: johdon ja suorittavan portaan palkkakuilu.

                      Samassa hengessä myös ylipiston budjetti julistettiin liikesalaisuuksiksi, mutta rehtorin palkankorotusprosentti vuoti julkisuuteen. Uuden yliopistolain tultua voimaan 1.1.2010 se oli n. 60%.