Heikki Mäki-Kulmala 1951 - 2014

Kustannusjohtaja Teijo Makkonen kertoo Vastapainon FB-sivulla seuraavan suru-uutisen:

”Heikki Mäki-Kulmala menehtyi maanantai-iltana kotonaan sairauskohtaukseen. Heikki tunnettiin taitavana kynänkäyttäjänä, hersyvänä tarinankertojana ja uusien, yllättävienkin näkökulmien avaajana.

Vuonna 2002 Vastapaino julkaisi esseesarjassaan Mäki-Kulmalan teoksen Näin puhui Sarasvuo, jota voitaneen pitää esseistiikan tyyppitapauksena.

Tämän päivän Aamulehdessä Heikin ystävä, professori Veli-Matti Värri kuvaa Heikkiä ”viisauden rakastajaksi ja viisaustietäjäksi. ’Heikki oli erittäin hyväsydäminen, monipuolisesti ja laajasti oppinut, muttei vähääkään akateemisesti pöyhkeä’, Värri sanoo. Hänen mukaansa Mäki-Kulmala oli verraton tarinankertoja ja erittäin karismaattinen opettaja, joka tuli toimeen kaikkien kanssa.”

Tällaisena meilläkin oli ilo Heikki tuntea.”

Oheisen arvostelu Mäki-Kulmalan kirjasta julkaisi vuonna 1998 Turun Sanomat. Otsikkona oli ”Akateeminen ylpeys ja ennakkoluulo - mahtuuko yksilön vapaus Yrjö Ahmavaaran laskutoimituksiin?”

Heikki Mäki-Kulmala: Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana. Tampere University Press 1998.

Tavanomaisen käsityksen mukaan maailma ei välity meille esteettömästi, kuin omien lainalaisuuksiensa puhtaana kielenä, vaan tulkitsemisen ja kulttuurisen ymmärryksen kautta. Yhä useammin tämä aistimellinen ja kokemuksellinen tulkinta on kuitenkin teknologisesti organisoitua.

 Maidon pilaantumista ei tarkisteta nenällä haistamalla tai kielellä maistamalla, vaan se katsotaan elintarvikeinsinöörin hyväksymästä päiväysmerkinnästä. Pukeutumista ei määrää iho vaan lämpömittari, joka varoittaa kehoa paleltamisesta.

                      Ruumiin irrottaminen ”minästä” ja sen kytkeminen tarpeellista tietoa välittäviin järjestelmiin ja standardeihin on elämäntapamme arkinen ulottuvuus. Me olemme taipuvaisia samastamaan ymmärtämisen paitsi matemaattiseen mitattavuuteen, myös tekniseen hallittavuuteen, yhdenmukaistamiseen, täsmällisyyteen ja tehostamisen vaatimukseen.

                       Joidenkin mielestä asioiden ja tilanteiden tarkastelu matemaattisina merkkeinä paljastaa satunnaisten ilmiöiden takana olevan todellisuuden ja sen säännönmukaisuudet: järjen ja oikeiden kalkyylien avulla ihmisen olisi mahdollista tietää kaikki tapahtuva syyn ja seurauksen lakien mukaisesti.

                      Professori Yrjö Ahmavaaran (s. 1929) mukaan myös yhteiskuntatieteen olisi pyrittävä antamaan todellisuudesta ja ihmisestä systemaattinen, kaikki vaihtoehtoiset mekanismit kattava kuvaus. Tietokoneiden ylivoimaisella kapasiteetilla voitaisiin muuttaa aksioomeiksi kaikki se sopusoinnuton ajattelu, jota Ahmavaaran ihannoima Eino Kaila vielä nimitti todellisuuden ”pohjattomuudeksi”.

                      Karkeasti sanoen Ahmavaara otaksuu, että mieli on eksaktin tieteen ”äärellisellä viestillä” ilmaistava yhdistelmä erilaisia käyttäytymisfunktioita ja ruumis puolestaan hermoverkko, joka realisoi nämä funktiot: ”Inhimillinen käyttäytyminen paljastuu laskemiseksi ja sen perusteoria laskettavuuden teoriaksi”, kuten Heikki Mäki-Kulmala tiivistää purevassa kirjassaan Anti-Ahmavaara.

         

Amerikkalaisessa menestyselokuvassa Matrix (1999) internetin kaltaiseen verkkoon kytketty ihmiskunta elää tietämättään lumemaailmassa. Vain pieni kapinallisjoukko saa selville, että kyseessä on tekoälyn luoma orjuuttava harha. Kartesiolainen epäily ei silti riitä kumoamaan hermoverkkoon syötettyjen aistiärsykkeiden henkistä ylivaltaa. Tarvitaan messiaaninen hakkeri Neo, joka kykenee näkemään yhteisen arkimaailman pelkistä nollista ja ykkösistä muodostuvina ohjelmistoriveinä.

                      Galilein lausahduksen mukaan luonto oli kirja, joka on kirjoitettu matematiikan symboleilla. Matrixin virtuaalinen lumemaailma ei muutu Neon oivalluksen myötä sen epätodellisemmaksi, mutta se näyttäytyy juuri sellaisena kuin se on: nähdessään jonkin asian matemaattisesti, ihminen näkee sen kuin Jumalan silmin, kuten Galilei ajatteli.

                      Ahmavaara muistuttaa Neoa lähinnä siinä, että hänen kapinansa yhteiskuntatieteen ja viime kädessä yhteiskunnan muuttamiseksi on pätevä vain mikäli pitäydytään Galilein, Descartesin tai Leibnitzin matemaattisiin luontokäsityksiin - se toimii toisin sanoen vain lumemaailmassa, jonka dogmatismista herääminen oli sekä Neon että Ahmavaaran halveksiman filosofi David Humen (1711-1776) varsinainen tarkoitus.

                      Matematiikka on ”todellisuuden perustiede”, Ahmavaara kirjoittaa, ja korottaa panoksia vielä radikaalimmalla väitteellä: ”Maailma on matemaattinen.”

                      Epäilemättä virtuaalisen lumemaailman tutkimus olisikin kuin läpikotaisin tunnettujen ja muuttumattomien matemaattisten olioiden tutkimusta. Lumemaailmaa koskeva teorianmuodostus voisi myös edetä käänteisessä järjestyksessä kuin reaalimaailman tutkimus: lähtien yleisistä ja abstrakteista periaatteista ja päätyen konkreettisiin yksityistapauksiin.

                      Mäki-Kulmala onkin huomaavinaan, ettei Ahmavaara johda ihmisen toiminnan kuvauksia kausaaliyhteydesta. Se on ikään kuin lisätty vasta sen jälkeen kun käyttäytyminen on tiedossa: ”Tämä ei ole selittämistä vaan tarinan kertomista, mielekkään ja uskottavan juonen konstruoimista. Syy ja seuraus eivät näin ole loogisesti toisistaan riippumattomia vaan sulautuvat tarinan osiksi, jotka käsitteellisesti edellyttävät toisiaan.”

                      Kyse ei tosin ole Matrixin kaltaisesta amerikkalaisesta scifi-tarinasta vaan aidoin sovcolor-värein sävytetystä neuvostoelokuvasta.

Ahmavaaran urahuippu sijoittui vasemmistoradikalismin aikaan. Kiinan ja Kuuban proletaarista kulttuurivallankumousta ihaileva Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia (1969) ansaitsi pääministeri Mauno Koiviston kehut Parnassossa ja Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet (1969) antoi ideologisia sysäyksiä Eino S. Revon Yleisradiolle.

                      Ahmavaara näytti olevan tärkeämpi taistelevien sosialistien guru kuin Antti Eskola tai Pekka Kuusi: Sosiologian sitaatioindeksissä hänet erotti Marxista ja Leninistä vain listan kolmanneksi kiilannut Erik Allardt, Mäki-Kulmala huomioi.

                      Se, että Ahmavaara alkoi sittemmin pitää vihollisena sallivaa vasemmisto-liberalismia eikä imperialistista porvaristoa, ei ole mikään kääntymys. Horjumattomat filosofiset ihanteet ovat Ahmavaaralle tärkeämpiä kuin viiteryhmät, Mäki-Kulmala päättelee:

                      ”Häntä voisi verrata tietokoneen ohjaamaan teleskooppiin, joka on suunnattu johonkin kaukaiseen kohteeseen. Maapallon pyörimisliikeen johdosta näyttää siltä, että laite muuttaisi alinomaan suuntaansa, vaikka laajemmassa katsannossa tapahtuu juuri päinvastoin.”

                      DDR:n kautta Suomeen saapunut kybernetiikka, joka NKP:n mukaan oli ”näkyvä osa kommunismin rakennustyötä”, sisältää Ahmavaaralle yhä kvantitatiivisten metodien ylittämättömän asteen. Yhtä lujasti hän pitää kiinni neuvostoyhteiskunnan autoritaarisesta asenteesta: poliittisiin ristiriitoihin on olemassa puhtaasti tieteellisiä ratkaisuja ja tiedostavan etujoukon kehittämiä keinoja, joilla yksilöt saadaan parhaiten tehostamaan yhteiskunnan rationaalisia arvopäämääriä.

                      Tuoreimmissa kiistakirjoituksissaan Ahmavaara viittaa mieluusti ihmisen vapauden alueeseen, mutta vapauden oikeutus etsitään jostain yhteisesti jaetun eli poliittisen kanssakäymisen ulkopuolelta. Itse asiassa "puhtaasti" tieteellisen yhteiskuntasuunnittelun tarkoituksena on poliittisesta epävarmuudesta irtoaminen ja yhteiskuntatieteellisen rationaliteetin kohottaminen ihmismaailman yläpuolella olevaksi objektiivisen arvioinnin paikaksi. Sieltä inhimillisen toiminnan voisi alistaa yli-inhimillisille lainalaisuuksille.

                      Tällä kertaa Ahmavaaran hierarkisoiva yhteiskuntaohjelma nojaa yksinkertaisesti siihen, että yksilön älykkyydestä 85 prosenttia on perinnöllistä ja muuttumatonta ja vain 15 prosenttia altista ympäristön vaikutukselle. Siksi tasapuolinen peruskoulutus on vastoin sekä luontoa että talouden kilpailukykyä.

                      Perinnöllisyystutkijoiden kannalta Ahmavaaran numerot olisivat kuitenkin yhtä merkityksettömiä, vaikka hän kääntäisi ne päälaelleen. Tai yhtä outoja, kuin hänen pedanttiset ilmoituksensa siitä, että ”henkinen lujuus” on perittyä 54 prosenttisesti ja ”radikalismi” 65 prosenttisesti. Perimä ei ole viipale, jonka voi erottaa psyyken suhteellisena osana kuin jauhot taikinassa, vaan ympäristön kosketuksessa toteutuva geneettisesti ohjelmoitu ja vakioitumaton skeema.

                      Yhteiskuntainsinööri Ahmavaaran demoniset visiot hyvinvointivaltion edistämästä rappiosta eivät ylipäänsä edellytä psykometrikko Ahmavaaran käsityksiä älykkyydestä ja sen periytyvyydestä. Hyvä laskupää ja kännykkä ovat tietysti ihmisen lajityypillisiä ominaisuuksia, ja siksi yhteydessä perintötekijöihin, mutta evoluutiomekanismien hitauden johdosta Nokian insinöörien ja nahkaan verhoutuneiden fennien älykkyysosamäärät on ammennettu samanlaisista geeneistä. Ihmisen suunattoman viisauden kasvulle ei siis löydy matemaatikon laskemia biologisia rajoja.

                      Viime kevään Kanavassa (3/99) Ahmavaara myös arveli, että vihamiehillä on vakaa aikomus leimata hänet vähintään rasistiksi ja demokratian viholliseksi. Siinä hän osuikin melkein oikeaan.

                      Yliopisto-lehden kirjepalstalla Ahmavaara sai innokkaan tukijan, joka kehotti surkeita epäilijöitä opiskelemaan Mankind Quartelya. Sieltä paljastuisi miten heikkoa suomalaisten älykkyys on jo nyt verrattuna toisiin ”kaukasoidisiin rotuihin” ja miksi Ahmavaaran oppeja siis tarvittaisiin.

                      Valitettavasti Mankind Quarterly ei ole perinteinen tiedejulkaisu vaan äärioikeistolaisen amerikkalaisen säätiön yritys kaataa ”kommunistinen ja egalitaarinen salaliitto”, joka laiminlyö ”rodullisten erojen tosiseikat”. Lehden perustajista on syytä mainita fasistisen Italian rodunjalostusohjelmaa johtanut Corrano Gini ja Hitlerin Saksan näkyvin rotutieteilijä Ottmar von Verchuer. Avustajaluettelon perusteella lehden on havaittu kiinnostavan myös uusnatseja.

                      Jos Ahmavaaran ystävillä on tällaisia ystäviä, mihin hän enää tarvitsee vihamiehiä?

    

Etevästi tiedettä popularisoiva Anti-Ahmavaara ei ole ivallinen tai ”pehmeä” kirja. Se ei perustu epämääräiseen otaksumaan, jonka mukaan inhimillisen todellisuuden määrittely matematiikan tai fysiikan keinoin on sinänsä jotenkin epähumaania ja arveluttavaa.

                      Mäki-Kulmala kuulustelee nimenomaan Ahmavaaran tietotasoa mitä tulee filosofian ”kovaan” loogiseen ytimeen sekä luonnontieteisiin. Monet vanhemman Ahmavaaran urautuneet väärinkäsitykset ja tieteen luonnetta koskevat jyrkät vakaumukset hän jäljittää nuoren Ahmavaaran lukemistoihin, "neuvostomarxilaisen typeryyden myrkyttämiin" oppikirjoihin. Lopputulos muistuttaa älyllisen konkurssipesän tilintarkastusta, jossa tosin taiteita ja huumoria ei ole tyystin unohdettu.

                      Sattuvimman tiivistelmän Ahmavaaran elämäntyöstä kirjoittaja löytääkin kaunokirjallisuudesta. Katkelma on peräisin Dostojevskin Riivaajista:
                     ”Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa - kuin tämä ehdottamani - ei voi olla olemassa.”

Arkisto: "Journalismin sukupuoli"

Kesken jouluostosten jouduin keskustelemaan gradua valmistelevan tuttavan kanssa ”feminismin valta-asemasta yliopistomaailmassa”. Otaksun, että näin kummallinen huolenaihe perustuu akateemiselle sivistyneistölle ominaiseen virhepäätelmään:

                      Nähdään, että jokin sukupuolten keskinäiseen asemaan liittyvä ongelma tai mielipide herättää yhä närkästyneen keskustelun, mutta ei ymmärretä, ettei todellisen vallan tarvitse puolustaa etujaan sanomalehtien mielipidesivuilla tai facebookissa. Se vie agendansa läpi julkisuudelta varjossa, sen enempää närkästymättä.

                      Itse asiassa en edes tiedä, milloin olisin edellisen kerran kuullut sanan feminismi. Sen tiedän, koska käytin sitä itse, sillä tarkistin juuri asian tietokoneen kansioista. Kirja-arvostelu on kolmen vuoden takaa ja se tarkastelee tamperelaista (huokaus) mediatutkimusta (syvä huokaus). Arvostelun julkaisi Turun Sanomat, otsikkona oli ”Onko toimituksissa naisvalta mutta miesten säännöt?”

                      Myös arvostelun teemana ovat sivistyneistölle ominaiset virhepäätelmät. Kuten taipumus tulkita tutkimusaineisto nurinkurisesti, jos se ei muutoin mahdu alkuperäiseen, tinkimättömään tutkimushypoteesiin…

Iiris Ruoho & Sinikka Torkkola: Journalismin sukupuoli. Vastapaino 2010, s. 223.

Juhannuksen alla Stefan Wallin (rkp) reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti Iltalehden juttuun, jossa uusi pääministeri esiteltiin takapuolelta, vaikka vastaavassa tilanteessa miespoliitikkoa olisi kuvattu enintään selkäpuolelta.

                      Lehden päätoimittajan ja tasa-arvoministerin tulkinnat tästä nyanssierosta menivät pahasti ristiin, eikä ihan itsestään selvää ole sekään, mitä edellisellä viikolla ilmestynyt tutkimus nimeltä Journalismin sukupuoli olisi asiasta sanonut, jos olisi ehtinyt keskusteluun mukaan.

                      Karkeasti ottaen kyse oli taas klassisen feminismin ja post-feminismin ristiriidasta.

                      Edellisessä tasa-arvoa edistävä ihanne on mahdollisimman sukupuolineutraali, jolloin maininta ”missimittaisesta ministeristä” olisi kohdehenkilöään alentava. Jälkimmäinen taas kyseenalaistaa ajatuksen, että kaikki naisellisuuteen viittaava olisi automaattisesti vähäarvoisempaa.

                      Tampereella mediatutkimusta tekevien Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan kirjan aloittaa laaja teoriaosuus, joka ei toki tyydy vain kahteen näkökulmaan, mutta löytää kuitenkin lukuisia tarkastelutapoja yhdistävän seikan.

Sekä journalistin työssä että lopputuotteessa miehen ja naisen fysiologiset erot ovat lopultakin sivuroolissa ja yksittäisten ihmisten kannalta hämärän peitossa. Oleellisemmaksi muodostuu sukupuolten performatiivinen ja rakenteellinen puoli.

Mitä piirteitä toimittajien työyhteisöissä ja yhteiskunnassa yleensä pidetään niin toiselle sukupuolelle leimallisina, että niitä tarkoituksellisesti korostetaan tai piilotetaan? Ja mitkä ammatin sektorit ymmärretään miesten tai naisten maailmaan kuuluviksi yksittäisten toimittajien omasta sukupuolesta riippumatta?

Journalistisen kulttuurin jyrkempiä sukupuolierotteluja tutkijapari jäljittää toisinaan hyvinkin kaukaa. Kuten nyt vaikkapa latinan etymologiasta, jossa ”julkinen” viittaa vahvasti maskuliiniseen asemaan.

                      Tuoreempia esimerkkejä löytyy alan ammatillisista oppikirjoista. Vielä 70-luvulla ne neuvoivat naisen syntyperäisten ominaisuuksien viittaavan muuhun kuin nyt vaikkapa politiikan kovaan uutismaailmaan.

                      Nykyäänkin sukupuoli koetaan toimituksissa niin merkittäväksi tekijäksi, että tutkijoiden tekemissä haastatteluissa sen merkitys kiellettiin heti ensimmäiseksi. Sukupuolella ei ole rekrytoinnissa ja ansiotasossa mitään väliä, ja niin edelleen.

                      Auliisti toimittajat sen sijaan myönsivät, että journalistisessa kulttuurissa on omat sukupuolittuneet rakenteensa. Kuten toimitusten ulkopuolella, myös niiden sisällä tietyt naisvaltaiset ammatilliset sektorit ovat miesvaltaisia huonommin arvostettuja. Ja kuten toimitusten ulkopuolella, syyt eivät liity yksin ennakkoluuloihin.

                      Urheilutoimittajalta vaaditaan enemmän journalistin perustaitoja – kuten aikatauluissa ja faktoissa pysymistä – kuin muotitoimittajalta, tutkijat muistuttavat.

                      Toimituksissa on siis selvää rakenteellista epätasa-arvoa, joka lisäksi näkyy päällikkötason naisten määrissä, vaikka alalla on jo käytännössä naisenemmistö. Työmarkkinoiden tyypillinen selitys tähän on naisten oma valinta: vastuu perheestä menee ammatillisen kunnianhimon ohi.

                      Ruoho ja Torkkola nostavat kuitenkin sen rinnalle naistutkimuksen näkökulmat.

Ensinnäkin ajatus naisten omasta halusta vetäytyä vastuullisista asemista perheen pariin toistaa asennemallia, jossa naisen elämä selitetään aina yksilön biologiasta käsin kun taas mies kuvataan suorittamassa jotain yhteiskunnallista velvollisuutta.

Toiseksi vaihtoehto, jossa sukupuolineutraali ympäristö, jossa nainen tekee työssään samoja valintoja ja etenee samoin kuin miehetkin, ei ole neutraali lainkaan. Pikemminkin se ”peittää näkyvistä johtajuuden ideaalimallien maskuliinisuuden”.

Molemmat ovat pohtimisen arvoisia tulkintoja. Mutta samalla ne antavat tutkijalle niin suuren määrittelyvallan suhteessa ”miehen” ja ”naisen” käsitteisiin, ettei mikään tutkimusaineisto voi sinänsä osoittaa mitään totuutta oikeaksi tai vääräksi.

Samaan ongelmaan törmää usein, kun yhteiskuntatutkimuksen lähtökohta on niin sanotusti ”konstruktivistinen”, kuten Ruoholla ja Torkkolalla.

Tavatonta ei ole sekään, että itsessään kiinnostavat teorialähteet jäävät irralleen tutkimusmateriaalista. Tai - kuten tässä tapauksessa - toistavat sitä niin, että tutkijoiden teoria näyttää enemmän tutkittavan yhteisön maailmankuvan jatkeelta, eikä niinkään sen analysointiin kelpaavalta välineeltä.

Jonkinlaista johtopäätöstä lupaava loppukappale alkaa näin:

”Journalismin sukupuolilogiikka rakentuu dikotomian varaan, jossa jako naisiin ja miehiin ymmärretään luonnollisena itsestäänselvyytenä eikä kulttuurisesti tuotettuna jakona.”

Tämä kelpaa kyllä provosoivaksi tutkimushypoteesiksi, mutta kirjassa tarjottu tutkimusaineisto ei sitä tue. Päinvastoin.

Sekä Ruohon ja Torkkolan omat haastattelut että muu, ulkopuolinen materiaali kertovat maailmasta, joissa ”mies” ja ”nainen” ovat enemmän toimituksellisen organisaation ja markkinasektorin metaforia kuin olettamia ihmisten yksilöllisistä tai biologisista ominaisuuksista.

Sama koskee Iltalehden kohuttua keskiaukeamaa. Se on ongelma vain, jos me kuvittelemme että poliittinen journalismi heijastaa yhteiskunta, vaikka oikeasti se on vain sen osa. 

Ulkonäkökeskeisyys ja muun ihmissuhdeviihteen leviäminen yhteiskunnallisen päätöksenteon raportointiin voi hieman muuttaa julkisuudesta riippuvaisten luokkien toimintatapoja, mutta se ei auta mitenkään ymmärtämään tai ennustamaan, miten Kiviniemen muotovaliolla istuva porvarihallitus tulee tällä vaalikaudella vaikuttamaan naisten – tai miesten – edellytyksiin selvitä oman elämänsä sosiaalisista ja taloudellisista haasteista.

Arkisto: "Jumalharha"

”Tunnettu brittitiedemies levittää Räsäsen aborttipuhetta”, otsikoi Helsingin Sanomien verkkolehti eilen maanantaina, 29.7.2013.

Richard Dawkins on nostanut järjestönsä Facebook-sivuille uutisen sisäministeri Päivi Räsäsen (kd) puheista, lehti kirjoittaa, ja jatkaa:

”Dawkins, 62, on arvostettu eläintieteilijä ja evoluutiobiologi, tieteen popularisoija ja kirjailija. Dawkinsin pääteos on Geenien itsekkyys vuodelta 1976. Hänen uskontokriittinen teoksensa Jumalharha (2006, suomennettu 2007) oli kansainvälinen bestseller. Kirja on käännetty ainakin 31 kielelle ja sitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.”

Itsekin olen osallistunut Dawkinsin teosten ostotalkoisiin, hyllyssä niitä näyttää olevan neljä. Aivan vieressä on kuusi kirjaa Dawkinsin hyvältä ystävältä ja tieteelliseltä kiistakumppanilta, Stephen Jay Gouldilta. Kiistaa evoluutiobiologien välille syntyi mm. siitä, pitäisikö evoluutiota tarkastella yksittäisten geenien vai yksilöiden tasolla. Dawkinskin iskusana ”itsekäs geeni” tarkoittaa ensimmäistä vaihtoehtoa. Ei siis esimerkiksi sitä, että moraalinen itsekkyys jotenkin erityisesti hyödyttäisi ihmislajin, oman suvun tai oman itsen pärjäämistä luonnonvalinnassa; vaan yksinkertaisesti sitä, ettei geenillä ole muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin monistua seuraavassa sukupolvessa.

Dawkinsin kirjan ilmestyessä moni alan auktoriteetti arvioi sen hyödylliseksi ja tiedettä rikastavaksi tavaksi kuvata evoluution mekanismeja. Oliko ”itsekäs geeni” siis pelkkä tutkijan kielikuva ja ajattelun apuväline eikä lainkaan argumentti siitä mitä, miten ja miksi jotain molekyylitasolla tapahtuu? Muuan toimittaja kysyi tätä Dawkinsilta suoraan ja sai seuraavaan vastauksen: ei sen enempää kuin ”luonnonvalintakaan”.

Hyvä vastaus poliitikolta, tutkijan olisi suonut olevan suorasukaisempi.

Kiertoilmauksen taustalla saattoi olla molekyylibiologian systeemibiologisen suuntauksen kehitys, joka jo oli kyseenalaistanut Dawkinsin keksimän käsitteen hyödyn. Oikeastaan se on hyvin harhaanjohtava, kuten biologi JohnJoe McFadden selittää tässä The Guardian lehden tiedekolumnissaan. Ja jonkin verran haastateltavan väistelytaktiikkaan saattoi vaikuttaa evoluutiobiologian arvostetuimman emerituksen, Ernst Mayrin silloin vielä tuore populaaritieteellinen kokonaisnäkemys oman alansa sen hetkisestä tietämyksestä.

Yksinkertaisesti nimellä Evoluutio (2001, suomeksi 2003) julkaistun kirjan sanastosta ”itsekästä geeniä” ei löydy – vaikka siitä löytyy Gouldin markkinoina mutta Dawkinskin vähättelemä ”jaksottainen tasapaino”. Syy Dawkinsin lempikäsitteen dementointiiin ilmaistaan kirjassa kautta rantain: monet 1900-luvun evoluutiobiologian oivallukset ja löydöt ovat edistäneet tieteen kehitystä, Mayr arvioi, toiset ovat edistäneet lähinnä tutkijoiden uraa.

Tämän enempää Mayr ei halunnut sotkea arvovaltaansa kollegojen välisiin ammatillisiin kiistoihin, minä puolestani vetoan tietämättömyyteeni, enkä siksi ota kantaa. Paitsi mitä nyt Dawkinsin ajatuksiin uskonnoista. Yhteisarvostelun Richard Dawkinsin Jumalharhasta ja filosofi Daniel C. Dennettin kirjasta Lumous murtuu julkaisi vuonna 2007 Turun Sanomat, muistaakseni vähän tiivistetyssä muodossa. Otsikkona oli ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista: Tieteellä on tärkeä rooli elämäntapojen maallistumisessa, mutta ei ehkä kovin tärkeä”

Richard Dawkins: Jumalharha. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 418 s.

Daniel C. Dennett: Lumous murtuu. Uskonto luonnonilmiönä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 446 s.

Kuukausi sitten sanomalehdessä haastateltiin kiihtynyttä moskovalaisnuorta, jonka mukaan yhden muistopatsaan siirtäminen Virossa oli merkki fasismin noususta. Vuosi sitten samassa lehdessä haastateltiin nuorta lontoolaista, jonka mukaan 12 pilapiirrosta Tanskassa oli merkki siitä, että sionistien ja Washingtonin salaliitto valmisteli kaikkien muslimien hävittämistä Euroopasta.

Viron patsaskiistaa ja Tanskan pilapiirroskohua yhdisti tietämättömyys ja kaunainen tosiseikkojen vääristely, joka loi harhakuvan omaan kansanryhmään kohdistuvasta välittömästä uhasta.

                      Toisistaan ne erotti kotimaisessa julkisuudessa omaksuttu asenne, joka heti suhtautui epäilevästi ”Venäjän kansan” tunteisiin, mutta hyvinkin ymmärtävästi koko ”muslimimaailmaa” kohdanneeseen loukkaukseen.

                      Jostakin syystä moni muutoin järkevä toimittaja tai poliitikko piti kansallistunnetta hallitsevan eliitin todellisia motiiveja piilottavana kulissina, mutta uskonnollisia tunteita kohdatessaan hyväksyi kulissin koko totuutena.

Sama erehdys yltää jopa lainsäädäntöön. EU-maissa valtiota ei enää kohdella loukkaamattomana oikeussubjektina, mutta uskontoihin suhtaudutaan kuin valtioon valtiossa, johon pätevät eri säännöt kuin kansalaisten muuhun moraaliseen ja aatteelliseen toimintaan.

Onneksi sentään yhä useampi arvovaltainen tiedemies näyttäisi haluavan asioihin muutoksen. Amerikkalainen Daniel C. Dennett ja englantilainen Richard Dawkins ovat tämän joukon kokeneimpia kiistelijöitä, joiden kaksi uutta kirjaa herättävät heti ensimmäiseksi yhden ratkaisemattoman kysymyksen:

Miksi ihmeessä pätevä filosofi päätti tällä kertaa keskittyä uskon evoluutiobiologiaan ja maailmankuulu evoluutiobiologi uskonfilosofiaan?

Filosofi Dennettin ohjelmajulistus on oikeastaan aika yksinkertainen. Sen mukaan uskontojen vuosituhantinen Lumous murtuu, kuten kirjan otsikko kuuluu, kunhan ihmisille puhutaan järkeä. Järjen mallina toimii luonnontiede, ennen kaikkea evoluutioteoria, jonka biologiseen käsitteistöön myös uskonto pitäisi sovittaa.

Dennettin vahvimman argumentin mukaan uskominen on luonnonilmiö, jonka kulttuurien synty ”kesytti” uskonnoiksi.

Aivan samoin ihminen kesytti monet kasvit ja eläimet tai omat luontaiset taipumuksensa. Esimerkiksi makeannälkä varmisti, että esi-isämme etsivät kaloripitoisinta ravintoa, Dennett toteaa, mutta nykyisin se on jalostettu makeis- ja laihdutusteollisuudeksi.

                      Myös oudot selitykset, joita me annamme tunnistamattomille ilmiöille, tai moraalin sisäinen ääni, jota me noudatamme, ovat kelpo esimerkkejä ihmisten yhteisistä geneettisistä taipumuksista. Ne ovat asioita, joista eloonjäämisen kannalta saattoi olla etua, mikäli ne tekivät valppaaksi vaarojen keskellä tai auttoivat toimimaan tehokkaammin ryhmänä.

Vasta kun kulttuuri tulkitsi samat vaistotoiminnot merkiksi jumalien läsnäolosta, etu siirtyi toisaalle. Uskontojen aikakaudella, Dennett päättelee, uskomukset hyödyttävät vain itseään, eivät ihmiskuntaa.

Tämä on myös Dennettin argumenteista heikoin.

Dennett ei puhu uskontokunnista eturyhminä tai valtakeskittyminä, vaan uskomuksista ”meemeinä”, biologisten geenien kulttuurisina vastineina. Meemi on mikä tahansa idea tai tapa, joka voi kulttuurissa kopioitua aivoista aivoihin samalla tavoin kuin geenit luonnossa kopioituvat yksilöistä toisiin. Tässä mekaanisessa eloonjäämismallissa meemi on myös aina yksittäistä isäntäkehoa tärkeämpi. Sen ovat Dennettille todistaneet kristityt marttyyrit, jotka asettivat sanan oman henkensä edelle.

Valitettavasti meemeissä on vain yksi vika. Niitä ei ole.

Geenit ovat digitaalisia koodeja, biologi H. Allen Orr muistutti toisaalla käydyssä meemi-keskustelussa, ja ne on tehty DNA:sta, joka koostuu neljästä tunnetusta kemikaalista. Meemit on tehty sanaleikistä. ”Meemien olemassaololle ei ole parempia perusteluita kuin Jumalan olemassaololle”, Orr kuittaa.

Dennettin virheenä voi toki pitää vain huonona taktiikan valintana.

                      Halutessaan ulottaa luonnontieteen alueelle, jonne se ei teologien mukaan kuuluu, hän vääntää sen innoissaan muotoon, jota moni biologi ei enää tunnista.

Valinnan taustalta paljastuu silti laajempiakin ongelmia.

Dennett haluaisi vakuuttaa uskovat loogisin järkisyin, vaikka usein ne eivät yksinään riitä kääntämään tiedemiestenkään päätä. Poikkeus on tieteenfilosofi Karl Popper. Hän ei aluksi uskonut darvinismin täyttävän tieteellisen testattavuuden vaatimuksia, mutta palautteen jälkeen julkaisi nopeasti uuden artikkelin, joka alkoi:

”Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että olin väärässä.”

Dennett itse on tavallisempi, iloton tapaus. Hän ei vanhoja tappioita myönnä, mutta muistaa kostaa ne laittamalla jokaiseen uuteen kirjaansa kolme ivallista viittausta paleontologi Stephen Jay Gouldiin.

Seikkaperäinen tieto on muutoinkin tärkeämpää asioita tehtäessä kuin asenteita muokatessa. Kukaan ei tarvitse insinööritutkintoa uskoakseen, että tv-kuva on tekniikan tuote eikä ihme, eikä edes Charles Darwin tarvinnut darvinismia muuttuakseen hartaasta nuorukaisesta Jumalan hylänneeksi vanhukseksi.

Suurmiehen jäämistön perusteella syynä olivat henkilökohtaiset menetykset, vaikka häpeämätön Richard Dawkins väittää taas aivan muuta kirjassaan Jumalharha:

”Darwin tarttui burkhan silmänaukkoon ja repi sen auki, päästi sisään ymmärtämisen tulvan, jonka häikäisevällä uutuudella ja kyvyllä kohottaa ihmisen henkeä ei kenties ole edeltäjää.”

Lause on Dawkinsille tyypillinen kahdestakin syystä.

Ensinnäkin se sisältää kaiken, minkä perusteella uskonnolliset kielikuvat ovat iskostuneet arkisen mielipahan ja mielihyvän korvaamattomaksi kuvastoksi – luotaan työntävän saarnaamisen ja koskettavan hartauden.

Toiseksi se sisältää härskin valheen.

Dawkins kertoo usein kahdesta sanasta, jotka Darwin lisäsi Lajien synnyn (1859) toiseen painokseen: ”Luojan toimesta.” Sitä hän ei kerro koskaan, miksi juuri ne ovat tärkeitä kirjassa, joissa Jumalaan viitataan muutoinkin lukuisia kertoja. Ilmeisesti tarkoituksena on vihjata, että ensin Darwin joutui viivyttämään kirjansa julkaisua uskonnollisten piirien pelossa, ja lopulta muuttelemaan sitä samasta syystä.

Darwinin kirjeenvaihdosta käy kuitenkin ilmi, että enemmän tutkijaa arvelutti aineiston riittävyys kollegojen silmissä. Sitä paitsi moni kirkonmies oli lähinnä innoissaan. Teologian näkökulmasta maailma, jossa olennot saavat ”tehdä itse itsensä”, oli suurempi hyvä kuin valmiiksi luotu olento, kiitti anglikaanisen valtavirran ajatuksia heijastellut suosittu puhuja ja aikakautensa mediajulkkis Charles Kingsley.

Tämä on eräs syy siihen, miksi Jumalharha ei yksinkertaisesti ole kovin hyvä kirja..

Toinen on ”Lopullinen Boeing 747”, Dawkinsin melkein varma teologinen todistus siitä, miksi Jumalaa ei ole.  Taitavissa parodioissa kohdetta jäljitellään huolella, Dawkins ilmaisee ivansa silkalla huolimattomuudella.

Lumous murtuu on parempi, mutta onkohan silläkään toivottua vaikutusta uskovien vakaumuksiin?

                      Tuskinpa esimerkiksi antropologien todistama uskontojen kulttuurisidonnaisuus on Dennetin kuvittelema uutispommi. Useimmat hartaat kristityt myöntäisivät muutenkin, että jossakin toisessa maassa heistä olisi varmaan kasvanut muslimeja tai hinduja.

Dennett säilyy viimeiseen asti elitistisenä diplomaattina, joka haluaa todistaa tieteen älyllisen ylemmyyden uskontojen rinnalla. Sen sijaan Dawkins kokeilee oxfordilaisen viisastelun ohella myös demokraattisempaa asennetta.

Hänelle uskonto on viime kädessä mitä tahansa, mitä sen sanotaan olevan – ei vain uskonoppineiden akateemisia helmiä vaan myös rahvaan luuloja, mielenosoittajien palopuheita ja itsemurhapommittajien tekoja.

Niinpä Jumalharhassa näkyvät edes hetkittäin ideologisen vallankäytön todelliset seuraukset, ei ainoastaan teoreettisten meemien kopioituminen. Toisaalta siinä näkyy myös se, miten monet uskonnoille ominaiset kuvitelmat säilyttävät meissä lohduttavan voimansa, vaikka me olisimme täysin tietoisia niiden kuvitteellisuudesta. Kun Dawkins muistelee kuollutta kirjailijaystävää, Douglas Adamsia, joka jakoi hänen jyrkän ateistisen vakaumuksensa, hän siirtyy luontevasti toisen persoonan preesensiin, ikään kuin hän yhä puhuisi vain rajan taakse:

”Douglas, minä kaipaan sinua.”

Samaan arvosteluun liittyi myös ns. ”kainalo”, eli kirjoittajan samaan aihepiiriin liittyvä kolumni. Sitä ei kai julkaistu, koska tapa on olemassa lähinnä Hesarissa, ei Turun Sanomissa. Tässä kolumni kuitenkin on.

                     

Mitä voi uskomalla tietää?

Sosiologi Thomas Luckmanin mukaan uskonnollisuus ei rajoitu laitoskirkon maailmankuviin. Se perustuu ihmisen tarpeelle ymmärtää omia kokemuksia, löytää merkityksiä elämälle ja rakentaa "itseyttä".

                      Myös uskontotieteilijä Veikko Anttoselle uskonnollinen käyttäytyminen on osa mielen yleisinhimillistä ja sosiaalista toimintaa. Se jaottelee asiat meille keskeisiksi tai toisarvoisiksi, erottelee sisä- ja ulkopuolen toisistaan tai järjestää meidät ja muut omiin lokeroihinsa. Uskonto on tiedon tapa ja samalla myös identiteetin ja tiedon raja.

Koska uskonnollisten kokemusten ja oppien tulkinta edellyttää jäsenyyttä jossakin yhteisössä, Luckman muistuttaa, kaikki muutokset maallisen yhteiskunnan päämäärissä tai tavallisen kansalaisen toiveissa ovat omiaan aiheuttamaan selkeitä muutoksia myös hengellisessä käytöksessä.

Viimeksi tämän todisti tuore EU-selvitys viime keskiviikolta, jonka mukaan avioliitot päätyvät useimmiten eroon Espanjassa. Se tarkoittaa, ettei katolisena piirteenä pidetty penseys avioeroja kohtaan ollut sittenkään aito osa katolisten espanjalaisten hengellistä maailmankatsomusta. Se oli vain juridinen pakko, joka poistui kaksi vuotta sitten, kun avioliittolainsäädäntöä rukattiin liberaaliin suuntaan.

Niinpä tutkija olisi tuskin hämmästellyt Turun Kirkkopäivien monipuolista ohjelmaa. Arkistunut eurooppalainen kristillisyys koskettaa meitä enää harvoin ryhmän jäsenenä ja yhä useammin yksilönä, mikä Luckmanin mallin mukaan tarkoittaa, ettei uskonnostakaan enää etsitä hengellistä esivaltaa vaan itsensä toteuttamisen elämyksiä, hyvinvointia, elämännautinnon tehostumista ja viihtymisen kokemuksia.

Uskonnollisten maailmankuvien suosio tuskin muutoinkaan perustuu siihen, että iso osa meistä luulee todellisuuden toimivan kirkon kertoman mukaan.

Historioitsija James Gilbertin mukaan jo Hiski Salomaan kupletissa mainittu Scopesin ”apinajuttu” koski jotain muuta kuin Raamatun luomiskertomuksen tai Darwinin evoluutioteorian todenperäisyyttä. Amerikkalaisen pikkukaupungin käräjillä taisteltiin uskon ja tiedon eettisestä arvojärjestyksestä.

                      Amerikassa sekä katoliset, juutalaiset että protestantit ovat käyttäneet hyväkseen maan poliittisesta historiasta kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon kieltä, Gilbert arvioi. Uskontokuntien pyrkimyksenä on ollut pitää tieteen auktoriteetti kurissa ja osoittaa että sen erikoistuneet perustelut ovat oikeastaan elitististä ylimielisyyttä.

                      Näin Yhdysvaltoihin on syntynyt kulttuurisen arvokeskustelun paradoksi, joka torjuu totuuden yhteismitalliset kriteerit ja järkiperäisen yhteisymmärryksen. Keskenään ristiriitaisia ja suvaitsemattomia maailmanselityksiä siedetään, suojellaan ja sananvapauden nimissä niitä jopa rohkaistaan.

Tieteen edistysaskeleet eivät riittäneet tekemään 1900-luvun luonnontieteistä yksinomaista elämäntarkastelun prosessia, Gilbert päättelee. Ja oikeastaan juuri tieteellisen tiedon paineessa uskomisesta on tullut tavoiteltavaa moraalista hyvää.

                      Samaa on Suomessa vakuutellut ainakin neurologi Matti Bergström, joka Neuroteologia-kirjassaan (1998) arveli löytäneensä ihmisen aivoista uskonnollista tunnetta selittävän ja Jumalan teologisia ehtoja vastaavan esitietoisen kehitysasteen. Ihmisalkion varhaisvaiheisiin kytkeytyvän näkökulmansa johdosta hän puheli myös ylistävästi ”lapsen uskosta”, jonka maailmasuhdetta hän piti aikuismaista ”tietoa” myönteisempänä.

                      Bergströmin tuumailu on yhtä aikaa tiedettä ja mystiikkaa, minkä johdosta se sopii saumattomasti myös Gilbertin tieteellisiin johtopäätöksiin.

Arkisto: Kauneuden sukupuoli

Huomenna lauantaina, 18.5. klo 15.15, Kirja irti! –festivaali järjestää Turun kirjakahvilan pihalla paneelikeskustelun ”taiteen demokraattisuudesta”. Lupauduin paneeliin mukaan, joten katson vielä tänään järjestäjän lähettämästä oheismateriaalista, että mitähän tuo mahtaa tarkoittaa. Tervetuloa!

                      Paneelissa on myös kuraattori ja kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi. Vuosien mittaan olemme tehneet paljon yhteistyötä, mutta aina puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Otso toimitti Taide-lehteä ja Kritiikin Uutisia, minä kirjoitin.

                      Nyt me molemmat toimitamme ja kirjoitamme vähemmän, syitä on selitetty molempien blogeissa. Otson perusteet on pitkälti moraalisia, periaatteellisia, omat ovat alhaisempia, suoraan tai välillisesti taloudellisia. Suoraan siten, että kymmenen vuotta sitten kirjoittaminen riitti kaikkeen elämiseen, nyt – inflaation ja palkkioleikkausten jälkeen – sama työmäärä ei maksaisi edes normaaleja asumiskustannuksia. Välillisesti siten, että tällaisiin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostus on sanomalehdissä nykyään sitä, mitä tällaisin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostuksen voisi luullakin olevan.

                      Vähiten päätoimisesta kriitikkoudesta kaipaan velvollisuutta ”seurata” kaikkea kaunokirjallisuutta (enää koskaan ei tarvitse lukea yhtään Juha Itkosen tai Asko Sahlbergin romaania). Eniten kaipaan sitä kiihtyneen väittelyn tuntua, joka mielessä syntyi kun jokin tietokirja herätti epäilyjä, ja epäilyt piti tarkistaa. Sitä lähemmäksi kirjallisuuskriitikko ei pääsee oikeaa toimittajaa, jos ”oikealla” toimittajalla nyt kuitenkin saa tarkoittaa Robert Redfordia ja Dustin Hoffmania elokuvassa Presidentin miehet.

                      Alla olevasta arvostelusta tuli sellainen tunne, aivan erilaisen arvostelun samasta kirjasta voit lukea tästä.

                      Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta Otson Turun vierailun kunniaksi valitsin kirjoituskokoelman joka sivuaa kuvataiteita. Tai ainakin taiteen teoriaa. Arvostelu ja siihen liittyvä kommentti ilmestyi Helsingin Sanomissa vuonna 2003. Arvostelussa toistuva sana ”feminismi” tuntuu nyt jotenkin vanhanaikaiselta, eihän enää puhuta edes naistutkimuksesta vaan avarammin ja neutraalimmin sukupuolen tutkimuksesta. Muutoin humanistisen poikkitieteellisen tutkimuksen ongelmat ovat pysyneet samoina.

Kun aika pysähtyi: Feministinen estetiikka hankkiutui eroon pitkästyttävästä kauneudesta ja tunteellisesta ylevästä

Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä, toim.: Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Gaudeamus. 340 s.

Diskurssi. Konstruoitu. Perinteinen länsimainen ajattelu.

                      Feministinen estetiikka soittaa vanhoja hitteja 1980-luvulta. Siksi Pauline von Bondsdorffin & Anita Sepän toimittama kirjoituskokoelma Kauneuden sukupuoli kaipaa pientä taustoitusta.

                      1980-luvulla keskustelu estetiikan kysymyksistä ei enää ollut samanlaista kuin ennen. Nyt se on samanlaista kuin se on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Aika pysähtyi. Akateemiseen kieleen vakiintui sanonta ”perinteinen länsimainen ajattelu”, joka kattoi koko kulttuurisen menneisyyden 1980-lukuun asti.

                      Rajaviivaa edeltävä vanha sivistystieto oli erottamattomassa yhteydessä mielen kouluttamiseen. Sitä alettiin pitää ”diskurssina”, kielenä, joka asetti yksilöön tietyn maailmankuvan.

                      Myös uusi välineellinen tieto oli diskurssiivista, mutta sen kuviteltiin olevan uudenlaisessa yhteydessä kielitieteelliseen analyysiin. Se purki maailmankuvia.

                      Muutos näkyi ensin muotijournalismissa.

                       Muotisuunnittelija Yves Saint-Laurentin pitkä valtakausi päättyi, minkä jälkeen sana ”naisellinen” ei enää merkinnyt tyylikästä ja uskaliasta (syvään uurrettua). Uudessa koodikielessä se tarkoitti taantumuksellista ja ikävää.

                      Sitten muutos näkyi taidekritiikissä.

                      ”Kauneus” hylättiin teosten kriteerinä. Sillä alettiin tarkoittaa pitkästyttävää, epäkiinnostavaa ja tunteellista. Lisäksi kaunis tarkoitti ”konstruoitua” eli tekemällä tehtyä, kuten erilaisilla kulutushyödykkeillä yhä söpömmäksi tuotettu ympäristö osoitti.

                      Klassismin elollisena ja luonnollisena pitämä kauneus ilmeni nyt elottomassa ja keinotekoisessa, modernistinen muodon vaatimus ilmeni kansikuvaihanteita tavoittelevan arjen ideologisissa hallintatekniikoissa. Siksi taidekriitikko pakeni tyylin ja kauneuden kääntöpuolelle. Sieltä hän löysi rumuuden sijaan ”abjektin”.

                      Julia Kristevan virallistetun määritelmän mukaan abjekti on jotain kiellettyä, inhottavaa mutta kiehtovaa, josta täytyy päästä eroon, jotta voisi tulla tulla minäksi.

                      Feminismin mukaan patriarkaatin abjekti on aina viime kädessä nainen. Feminismin abjekti ei ole mies. Ovathan feministitkin tyttäriä, sisaria, vaimoja ja äitejä. Feminismin abjekti on Yves Saint-Laurent: naisellisuus, joka on pinnan näyttämistä eikä jotakin syvällistä osaamista ja tekemistä.

Kauneuden sukupuolessa 1980-luvun seuraukset näkyvät. Taide saa tehdä tilaa teorialle, havainto ja kuva sanalle.

                      ”Tv-katsojan on mahdotonta tietää, millainen todellisuus kuvien taakse kätkeytyy”, kauhisteli Eero Hämeenniemi tämän lehden kolumnissaan. Tutkijalle mikään ei ole mahdotonta, sillä hän arvelee tuntevansa kuvan kieliopin ja sanaston.

                      Kauneuden sukupuolessa kielioppia kutsutaan ”käsitteellistämisen logiikaksi” ja sanastoa ”stereotyypeiksi”. Ne ovat havainnon tai kuvallisen esityksen kätkemää puhetta, joka samalla ilmentää kielen piilevää ideologisuutta. ”Ideologia” tarkoittaa, että muiden kieli välittää asenteita ja ennakkoluuloja, mutta tutkijan kieli on analyyttistä. Arkipuheessa sitä vastaa ”media”, joka tunnetusti vaikuttaa vain muiden mielipiteisiin, ei omaan.

                      Kaikkea auringon alla pitää siis epäillä, paitsi nykytutkijan tietoa siitä miten kieli ja kulttuuri toimii.

                      Useimmat Kauneuden sukupuolen kirjoittajat otaksuvatkin automaattisesti, että me voimme ymmärtää vain sen, mitä pystymme esittämään kirjallisesti tai ajattelemaan lukemisen vertauskuvin.

                      Pia Livia Hekanahon avausartikkeli kompastuu tämän dogmin puolusteluun, mikä johtaa vastapuolen vähättelyyn ja – kirjoittajan itse ehkä huomaamatta - kinasteluun siskojen kanssa. Ilmari Leppihalme on sopuisampi, Harri Kalha paavillisin.

                      Arkipuheessa Marilyn Monroe on kaunis nainen, sillä arkipuhe olettaa, että myös sukupuolen kaltaiset yleiskäsitteet ovat osa sosiaalista todellisuutta, jossa asioilla on todellisia ominaisuuksia. Kalhan artikkelissa Marilyn on tekstuaalinen diskurssi, sillä dogmi olettaa, että ”kauneus” ja ”naiseus” ovat erilaisten kulttuurituotteiden myötä syntyneitä harhakuvia.

                      Kalha ei kertaakaan edes myönnä katsoneensa Marilynin valokuvia. Se olisi kai liian aistillista. Hän ainoastaan lukee mitä kulttuuriset koodit ja ideologiat ovat ”arpeuttaneet” tai ”kirjanneet” Marilynin pintaan.

                      Leppihalme pohtii feminiinisyyden merkitystä naisbodauksen arvosteluperusteille ja kilpailijoiden minäkuville. Koska ristiriidattomia vastauksia ei ole, hän turvautuu taidehistorian ”ylevän” käsitteeseen.

                      Immanuel Kant (1724-1804) tarkoitti ylevällä kohottavaa tunnetta, kun kuvittelukyky ei kykene antamaan aistimellista hahmoa jollekin, jonka järki silti jotenkin käsittää tai – oikeastaan - hallitsee. Leppihalmi tarkoittaa sitä, ettei hän löydä kehonrakennuksen maailmaa ravistelleen Bev Francisin mahtaville muskeleille sopivia sanoja.

                      Bevinkin on vaikea selittää päämääriään. Mutta on silti ilmeistä, että hän on löytänyt niille Kantin mainitseman aistimellisen ja ymmärrettävän hahmon - plastisen kehon. Kantin termein Bevin itse tehty fysiikka kuuluisi siis ylevästä erotettuun ”kauniin” kategoriaan, luonnon ja hengen sopusointuun, vaikka misogyniastaan kuulu filosofi ei ehkä pitäisikään tekijää ihailtavana kaunottarena.

Tavalliselle lehdenlukijalle esteettisyys lienee sitä, että yksi osaa nauttia auringonlaskusta, toinen selittää taulun merkityksen. Elämyksen alkeisosia erittelevä psykologia on erikseen.

                      1700-luvulla havaintopsykologia oli vielä estetiikan osa, mistä on seurannut monia väärinkäsityksiä. Useimmat niistä sisältyvät Hekanahon artikkeliin.

                      Alkajaisiksi Hekanaho yhdistää filosofi Edmund Burken (1728-1797) perinteiseen länsimaiseen ajatteluun, jonka mukaan esteettisiä laatuja kokee yhtäläinen ”universaali subjekti” vailla normaalin elämänkokemuksen rasitteita. Uskooko Burke siis, että kaikki pitävät Mozartista ikään, sukupuoleen, koulutukseen ja etniseen alkuperään katsomatta?

                      Ei. Hän uskoo sielussa vaikuttaviin ”passioihin”. Kuten pelkoon, joka on sidoksissa puutteeseen: valon puute aiheuttaa pimeän pelkoa, lähimmäisen puute yksinäisyyden pelkoa, esineiden puute tyhjyyden pelkoa. Tällä tavoin pelot ”assosioituvat” tiettyihin tilanteisiin tai taiteeseen, mistä seuraa kauneuden ja ylevän kaltaisia monimutkaisia jännitteitä. Ehkä myös Mozartia kuunnellessa.

                      Nykytermein Burke viittaa esitietoisen ja tietoisen eroon, mihin feminismikin uskoo. Mutta Hekanahon kannalta on tarkoituksenmukaista väittää, että hän viittaa ”luonnollisen” ja ”kulttuurisen” eroon, jota feminismi pitää konstruoituna eli harhakuvana. Valitettavasti menneisyyden sovittaminen feministisen kielitieteen ”hierarkioihin ja binaarisiin oppositioihin” vaati muutakin vanhoille ajattelijoille tehtyä väkivaltaa.

                      Siten ylläpidetään luuloa meidän ylivoimaisesta viisaudestamme verrattuna heidän vähäiseen viisauteensa.

                      Toki Kauneuden sukupuoli sisältää parempaakin. Esimerkiksi Leena-Maija Rossin kommentit mainonnan roolimalleista ja Päivi Huuhtanen-Someron kuvaukset kristillisestä mystiikasta. Molemmat oikaisevat feminismin huokeimpia käsityksiä siitä, millaisia merkityksiä sukupuolittuneet kielikuvat ovat ”perinteisesti” tuottaneet.

                      Kirjan toimittajat selittävätkin lopputuloksen monipuolisuutta sillä, että ”feminismejä on monia”. Niin. Toiset feministit tekevät läksynsä.

Kommentti: Edistyksellinen mielipide

1980-luvun taiteentutkimuksen perusongelma kiteytyy, kun Pia Livia Hekanho alkaa puntaroida Edmund Burken neljännesvuosituhat sitten mainitsemaa kaihipotilaan tapausta: ylenpalttinen usko nykyteorian auktoriteettiin.

                      Hekanaho ilmoittaa heppoiseen amerikkalaiseen lähteeseen turvaten, ettei syntymäsokeudesta parannetun teinipojan näkemä ”neekeritär” itse asiassa herättänytkään Burken ylevään liittyviä tunteita. Neekeritär herättää pojassa Kristevan abjektiin liittyvää ”toiseuden” (nainen) ja vierauden (rotu) kammoa.

                      Hekanaholla ei ole aavistustakaan mikä Burkea oikein kiehtoi kirurgi Cheseldenin kuulussa tapausselostuksessa, eikä hän ilmeisesti pidä sitä tärkeänä. Taustalta kuitenkin löytyy aito ja yhä avoin tieteen kysymys: filosofi George Berkeleyn (1685-1753) hypoteesi näköaistista ennen kuin käsitteet ja ennakko-oletukset ohjaavat havainnon tulkintaa.

                      Berkeleyn mukaan teinipojan tapaus todisti, että me vain ajattelemme näkevämme muotoja ja kokoja, koska kokemuksessamme näköaistimukset ovat toistuvasti liittyneet kosketusaistimuksiin.

                      Toipilaan tajunta, jossa nämä aistimukset ovat vielä erillään, ei esimerkiksi näe palloa palloksi - tai toisen rotuista naispalvelijaa toisen rotuiseksi naiseksi - vaikka hän tunteekin sellaisten asioiden olemassaolon muiden aistiensa ja kokemustansa perusteella. Vuoteesta käsin hän on kuin nesteessä kelluviin aivoihin yhdistetty silmäpari, joka havaitsee jotain ei-esittävää ja ei-kielellistä: valon ja väripisteiden virran.

                      Burke lisäsi Berkeleyn metafysiikkaan ylevän, joka organisoi teinipojan näköhavaintojen aiheuttamia passioita, mielettömyyden tuntua.

                      Hekanaho lisää siihen abjektin. Näin hän sivuuttaa olennaisen, pojan sokeuden: miten poika voi ylipäänsä erottaa naisen kulttuurisesti merkityn ”toiseuden” kun kaikki näkyvä on hänelle Burken mukaan toiseutta vailla kulttuurista merkitystä?

                      Hekanahon mielivaltaisessa ratkaisussa on kyse mieltymyksestä, mikä tekee siitä tavallaan esteettisen valinnan. Ylevään liittyy häiritseviä esikielellisiä vivahteita, kuten tunne, havainto ja Jumala. Abjekti on tutumpi.

                      Milan Kunderan termein abjekti on ”paras mahdollinen edistyksellinen mielipide”. Se on käsite, jonka on oltava läsnä, vaikka sen selitysvoimaa ei tarvittaisi. Se on huudahdus, joka nostattaa tutkijapiiriin sisäistä tunnelmaa.