Lähi-Itä ja Saharan pohjoispuolinen Afrikka ovat
synnyttäneet ja synnyttävät yhä laajoja pakolaisongelmia. Suurimmat ongelmat
ovat pakolaisilla itsellään, ja seuraavaksi suurimmat EU:n etelärajan mailla, jotka
muihin jäsenmaihin verrattuna joutuvat kantamaan suhteettoman suuren
humanitaarisen vastuun nykypäivän maahanmuuttovirroista.
Suomella, joka ottaa Syyriasta
vastaan muutamia satoja henkilöitä, ei tietääkseni ole mitään ongelmia. Paitsi
ehkä EU-vaalit ja perussuomalaiset, jotka tälläkin viikolla ovat aiheuttaneet perinpohjaista
loukkaantumista, syvää närkästymistä ja ainakin yhden Ylen toimittajan
isä-vainajan itkukohtauksen.
Ylen ruotsinkielisessä
eurovaalikeskustelussa torstai-iltana Timo Soini lausui lehtitietojen mukaan
seuraavaa: ”Onko oikein ja moraalista jättää vaikeuksiin ajautunut kotimaansa
vai pitäisikö taistella siellä oikeudenmukaisuuden puolesta? Olisikohan se
ollut oikea tapa ottaa hatkat silloin, kun Suomi oli sodassa? Silloin oli
oikein taistella isänmaan puolesta” (HS 25.4.2014).
Oikea vastaus Soinille olisi ehkä
ollut, että yleisellä EU-tasolla ongelmana on pidetty sitä, että Eurooppaan jo
asettuneita syyrialaisia, muita uskonnoltaan muslimeja ja muita eteläisten
kriisipesäkkeiden kansalaisia värvätään kyseenalaisiin taistelujoukkoihin lisäämään
sisällissotien kärsimyksiä. Päinvastainen liike, joka tuo siviilejä pois sisällissotien
keskeltä, ei ole lainkaan niin vakava ongelma. Ei ainakaan YK:n artiklojen tai
yleisen humanitaarisen työn näkökulmasta.
Väärän vastauksen ehti
ensimmäisenä antaa toimittaja Elina Ravantti Ylen Näkökulma-blogissa. Ravantti
kirjoitti:
Poliitikon kommentti
koskettaa harvoin niin kuin Soinin heitto. Se loukkasi syvästii. Olen
maansisäisen pakolaisen lapsi. Isäni perhe joutui ”ottamaan hatkat” Karjalasta,
Räisälän Alhotojalta lopullisesti kesäkuussa 1944. Taivaanranta paloi
punaisena, ja 13-vuotiaan pojan unta häiritsi tykkien jylinä. Koko suvun oli
pakko paeta. […]
Timo Soinin halveksima
pako oli ainoa mahdollisuus selviytyä 407 000 karjalaiselle ja 23 000
petsamolaiselle sekä Sallan ja Kuusamon asukkaalle. Maansisäinen pakolaisuus on
nykyään yleisin pakolaisuuden muoto. Tiedän kokemuksesta, ettei elämä ole
helppoa, vaikka kieli ja kotimaa säilyisivät samoina. Vielä kovempi valinta on
lähtö kotimaasta. Se on ainoalta tuntuva mahdollisuus tänäkin päivänä
kymmenille tuhansille ihmisille, jotka joka vuosi yrittävät päästä EU:n alueelle.
Osa pakenee taisteluja, osa elämän näköalattomuutta.
Ravantin kirjoitus tuo hyvin esille millaisissa olosuhteissa
järjestäytynyt, demokraattinen Suomi evakuoi siviilejään vieraan maan
hyökkäyksen tieltä, ja miten erilaisessa tilanteessa ovat 2000-luvun
kriisipesäkkeiden kansalaiset.
Silti en ole Soinin asiattomasta
kommentista loukkaantunut, enkä aio missään nimessä edes kertoa, että Ravantin
ja Soinin tavoin minäkin olen sotaveteraanin lapsi. Sen sijaan olen jotenkin vaivaantunut
Soinin saamista kommenteista. Kerronpa tässä miksi.
Otin juuri kantaa HS:n
vaalikoneen väitteeseen ”Perinteiset arvot - kuten koti, uskonto ja isänmaa -
muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle”.
Nyt siihen pitäisi nähtävästi
ottaa kantaa uudestaan, tosin tässä hieman muuttuneessa muodossa: ”Kun keskustellaan
siitä, miten EU-maiden vastuuta eri kriisimaiden hätää kärsivistä kansalaisista
tulisi jakaa jäsenmaiden kesken, erityisen tärkeää olisi kilpailla
perussuomalaisten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä vedota sotiemme
veteraaneihin ja Karjalan evakoihin.”
Vastaan, että olen ”jokseenkin
erimieltä”, ja että pidän näillä ehdoin käytyä keskustelua humanitaarisesta
avusta ”ei tärkeänä”. Lyhyesti sanottuna tarkoitan, että perussuomalaiset ja
moni muu jyrkkälinjaisempi oikeistopopulistinen puolue on jo saanut ihmeen
hyvin määrätä mistä EU-politiikassa puhutaan. Saavatko he myös yhtä vapaasti
päättää, miten politiikasta puhutaan?