sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Soiniko täällä päättää, mistä ja miten politiikassa puhutaan?


Lähi-Itä ja Saharan pohjoispuolinen Afrikka ovat synnyttäneet ja synnyttävät yhä laajoja pakolaisongelmia. Suurimmat ongelmat ovat pakolaisilla itsellään, ja seuraavaksi suurimmat EU:n etelärajan mailla, jotka muihin jäsenmaihin verrattuna joutuvat kantamaan suhteettoman suuren humanitaarisen vastuun nykypäivän maahanmuuttovirroista.
Suomella, joka ottaa Syyriasta vastaan muutamia satoja henkilöitä, ei tietääkseni ole mitään ongelmia. Paitsi ehkä EU-vaalit ja perussuomalaiset, jotka tälläkin viikolla ovat aiheuttaneet perinpohjaista loukkaantumista, syvää närkästymistä ja ainakin yhden Ylen toimittajan isä-vainajan itkukohtauksen.
Ylen ruotsinkielisessä eurovaalikeskustelussa torstai-iltana Timo Soini lausui lehtitietojen mukaan seuraavaa: ”Onko oikein ja moraalista jättää vaikeuksiin ajautunut kotimaansa vai pitäisikö taistella siellä oikeudenmukaisuuden puolesta? Olisikohan se ollut oikea tapa ottaa hatkat silloin, kun Suomi oli sodassa? Silloin oli oikein taistella isänmaan puolesta” (HS 25.4.2014).
Oikea vastaus Soinille olisi ehkä ollut, että yleisellä EU-tasolla ongelmana on pidetty sitä, että Eurooppaan jo asettuneita syyrialaisia, muita uskonnoltaan muslimeja ja muita eteläisten kriisipesäkkeiden kansalaisia värvätään kyseenalaisiin taistelujoukkoihin lisäämään sisällissotien kärsimyksiä. Päinvastainen liike, joka tuo siviilejä pois sisällissotien keskeltä, ei ole lainkaan niin vakava ongelma. Ei ainakaan YK:n artiklojen tai yleisen humanitaarisen työn näkökulmasta.
Väärän vastauksen ehti ensimmäisenä antaa toimittaja Elina Ravantti Ylen Näkökulma-blogissa. Ravantti kirjoitti:

Poliitikon kommentti koskettaa harvoin niin kuin Soinin heitto. Se loukkasi syvästii. Olen maansisäisen pakolaisen lapsi. Isäni perhe joutui ”ottamaan hatkat” Karjalasta, Räisälän Alhotojalta lopullisesti kesäkuussa 1944. Taivaanranta paloi punaisena, ja 13-vuotiaan pojan unta häiritsi tykkien jylinä. Koko suvun oli pakko paeta. […]

Timo Soinin halveksima pako oli ainoa mahdollisuus selviytyä 407 000 karjalaiselle ja 23 000 petsamolaiselle sekä Sallan ja Kuusamon asukkaalle. Maansisäinen pakolaisuus on nykyään yleisin pakolaisuuden muoto. Tiedän kokemuksesta, ettei elämä ole helppoa, vaikka kieli ja kotimaa säilyisivät samoina. Vielä kovempi valinta on lähtö kotimaasta. Se on ainoalta tuntuva mahdollisuus tänäkin päivänä kymmenille tuhansille ihmisille, jotka joka vuosi yrittävät päästä EU:n alueelle. Osa pakenee taisteluja, osa elämän näköalattomuutta.

Ravantin kirjoitus tuo hyvin esille millaisissa olosuhteissa järjestäytynyt, demokraattinen Suomi evakuoi siviilejään vieraan maan hyökkäyksen tieltä, ja miten erilaisessa tilanteessa ovat 2000-luvun kriisipesäkkeiden kansalaiset.
Silti en ole Soinin asiattomasta kommentista loukkaantunut, enkä aio missään nimessä edes kertoa, että Ravantin ja Soinin tavoin minäkin olen sotaveteraanin lapsi. Sen sijaan olen jotenkin vaivaantunut Soinin saamista kommenteista. Kerronpa tässä miksi.
Otin juuri kantaa HS:n vaalikoneen väitteeseen ”Perinteiset arvot - kuten koti, uskonto ja isänmaa - muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle”. 
Nyt siihen pitäisi nähtävästi ottaa kantaa uudestaan, tosin tässä hieman muuttuneessa muodossa: ”Kun keskustellaan siitä, miten EU-maiden vastuuta eri kriisimaiden hätää kärsivistä kansalaisista tulisi jakaa jäsenmaiden kesken, erityisen tärkeää olisi kilpailla perussuomalaisten kanssa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä vedota sotiemme veteraaneihin ja Karjalan evakoihin.” 
Vastaan, että olen ”jokseenkin erimieltä”, ja että pidän näillä ehdoin käytyä keskustelua humanitaarisesta avusta ”ei tärkeänä”. Lyhyesti sanottuna tarkoitan, että perussuomalaiset ja moni muu jyrkkälinjaisempi oikeistopopulistinen puolue on jo saanut ihmeen hyvin määrätä mistä EU-politiikassa puhutaan. Saavatko he myös yhtä vapaasti päättää, miten politiikasta puhutaan?

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Aikamme ajattelijoita: Heikki Aittokoski, oikeistointellektuelli?


Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski on ensiluokkainen ulkomaantoimittaja jo pelkästään siitä syystä, että hänen tietonsa kotimaan tapahtumista ovat usein puutteellisia ja hänen kuvauksensa kotimaassa käydystä julkisesta keskustelusta toisinaan itse keksittyjä.
                      Ammatinvalinnallaan Heikki voi siis panostaa vahvuuksiinsa sen sijaan että tuhlaisi työaikaa heikkouksien korjailuun.
                      Sosiaalisessa mediassa Heikin Facebook-sivut tunnetaan hauskoista puujalkavitseistä ja sanaleikeistä. Seuraajia on nelinumeroinen määrä. Sen sijaan Heikin kirjoittama poliittinen satiiri Narrien laiva –blogissa on lähinnä sitä, että toimittaja loukkaantuu joistakin toisten ihmisten käyttämistä arkikielen sanoista, kuten ”oikeistolainen” tai ”media”.
                      Hyvä esimerkki on tämä blogimerkintä. Se on merkillinen vastaus Twitteri-keskusteluun, jossa professori Teivo Teivaista oli pyydetty nimeämään osaavia ”oikeistointellektuelleja”. Tuomas Enbusken lisäksi Teivaisen mieleen oli juolahtanut Heikki.
                      Teivaisen vastauksen voi lukea tästä.
                      Kun tekstien sävyä ja sisältöä vertaa toisiinsa, voi todellakin ajatella, että tästä lähtien ”oikeistointellektuelli” on haukkumasana, kun taas Heikin Teivaisesta käyttämä ”umpivasemmistolainen” on henkilön malttia, arvostelukykyä ja nokkeluutta imarteleva kohteliaisuus.
                      Toinen esimerkki löytyy tästä. Tuoreimmassa blogimerkinnässään Heikki kirjoittaa:

Ärsyynnyin eräästä lauseesta. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, koska päätavoitteeni elämässä on pätevöityä kategoriassa ”vihainen vanha mies”.
Journalistiikan vierailijaprofessori Elina Grundström kirjoitti tiistaina Hesarin kolumnissaan aluepolitiikasta, eikä siinä mitään.
Mutta eräs lause siis ärsytti. Lause liittyi siihen, että Grundströmin mukaan suomalaiset perheet ovat alkaneet kerätä aiempaa enemmän varmuusvarastoja.
”Syynä ei ole median levittämä Venäjän pelko ja sotahysteria, vaan arkisen turvallisuuden rapistuminen.”
Noin, siinähän se tuli, ”Venäjän pelon levittäminen” ja ”sotahysteria”, tuosta noin, ikään kuin tosiasiana Tampereen professorilta.

Toisinaan on tietysti hyvä korostaa, että oman kirjoituksen aihe on kieltämättä aika triviaali ja sivuuttaa kokonaan kommentoidun tekstin sisällön, koska joku muu tekisi sen kuitenkin puolestasi. Silti en koskaan suosittelisi toimittajille tai muille kirjoittajille oman asenteen tai pointin piilottamista tämmöiseen Heikin ”olen ironinen tai ehkä en” –pujotteluun.
                      Toinen tarpeeton tehokeino, jonka olisi voinut korvata suoruudella ja avoimuudella, on toimittaja Elina Grundströmin sinänsä korrekti nimeäminen ”professoriksi”, ja varmuuden vuoksi vielä kahdesti. Teivaisesta kirjoittaessaan Heikki ei epäröinyt vahvistaa käsitystä, jonka mukaan toimittajapiireissä akateemisuutta ja akateemisia titteleitä käytetään lähinnä pejoratiivina, eli Heikin blogissa kertomaan miten professorit ”fantisoivat”, ”kiihottuvat refleksinomaisesti”, ”päästävät huuliltaan oikeaoppisia termejä”, ”jorisevat akateemisesti” ja kohottavat itsensä ”omahyväisesti” johonkin toimittajan paheksumaan asemaan.
                      Itse asiassa tämä pitkälti oikeutettu epäluulo toimittajien asenteita kohtaa on niin syvää ja niin yleistä, että Kanava-lehden toimitussihteeri posti eräästä keskustelupuheenvuorostani sanan ”dosentti”, koska ilmeisesti epäili sen tarkoitusta loukkaavaksi.
                      Heikkiä kiusanneseen Elinan lauseeseen suhtaudun pitkälti samoin kuin Lontoossa ja New Yorkkissa kansainvälistä uraa tekevä filosofi Panu Raatikainen Heikin FB-sivuilla:

Ihan vaan logiikan opettajana huomauttaisin kuitenkin, että lause ”Syynä ei ole median levittämä Venäjän pelko ja sotahysteria, vaan ...” ei esitä Venäjän pelkoa, sotahysteriaa ja mediaa niiden lietsojana tosiasiana yhtään sen enempää kuin lause ”Epileptisen kohtauksen syynä ei ole demonit tai noituus vaan häiriö aivojen hermosolujen sähköisessä toiminnassa” esittäisi demonit tai noituuden tosiasiana.
Mutta olen toki tottunut jo siihen, että logiikka on monille vaikeaa..

Vähemmän akateemisena ”jorinoitsijana” huomioni kuitenkin kiinnittyy Heikin panostamaan kokonaisuuteen eikä pieniin loogisiin virheisiin yksityiskohdissa.
Kansalaisena minua vähän karmivat toiset kansalaiset, jotka loukkaantuvat isämaan puolesta, toimittajana minua karmivat vähän enemmän toiset toimittajat, jotka loukkaantuvat ”median” puolesta. Yritä tässä sitten Heikin kirjoituksen jälkeen selittää vaikkapa omille oppilaille, että ei, ei toimitusten maailmankuvaa vääristä mikään toimitusten sisäsiittoinen perspektivi ja julkinen arvovaltakilpailu muita mielipiteenmuokkaajia vastaan.
Toisaalta juuri satunnaisena retoriikan opettajana luen tämmöistä mielelläni. Nyt luennot saavat siteekseen kuvion, josta olen tähän asti käyttänyt teoreettista esimerkkiä: ”En suinkaan väitä, että N.N. on pedofiili, haluan ainoastaan, että aina kuullessanne nimen N.N. ajattelette sanaa pedofiili”.
Heikin näennäisesti irrationaalinen blogimerkintä ei ainoastaan yhdistä Elinaa perehtymättömään akateemiseen teoreettisuuteen kutsumalla kokenutta toimittajaa toistuvasti, ja siis sinänsä korrektisti professoriksi. Lisäksi Heikki aika epäkorrektisti liimaa Elinan jotenkin samaan kontekstiin filosofian professori Saarisen jonkin nuoruuden kirjoituksen  kanssa.
 Eikä mitään loogista yhteyttä toki ole myöskään Elinan ja ”suomettumisen” välillä, mutta vaikka Heikki ei voi varsinaisesti puuttua mihinkään Elinan virheeseen, hän voi toki aina lisätä kirjoitukseensa jonkin syvemmän väärässä olemisen assosiaation. Ja mitä pahamaineisempi, sen parempi.
Tällaiset keinot voivat selitettyinä kuulostaa halvoilta ja läpinäkyviltä, mutta pääministerin entisenä avustajana tunnetun Juho Romakkaniemen innostunut palaute Heikin FB-sivulla kertoo miten tehokkaita ne ovat. Vaikka laulun sanojen kokonaisuus ei ole Romakaniemelle hahmottunut (mistä Elina kirjoitti ja miten yksittaisenkin lauseen tulkinta on parempi perustaa yleiseen ja eirtyiseen kontekstiin eikä mielivaltaisiin oletuksiin kirjoittajan muista ajatuksista, asenteista tai asennevioista), kertosäe ”suometumisineen” on entuudestaan tuttu. Siksi Romakkaniemi yhtyy kiltisti kuoroon.
Ja koska Aittokoski päätti olla loukkaantunut median puolesta, minä päätin juuri olla loukkaantunut sosiaalisen median puolesta. ”Ensinnäkin olisi kiinnostavaa tietää, mitä Grundström tarkoittaa niputtaessaan median yhdeksi massaksi”, Heikki kirjoittaa blogissaan. Toiseksi olisi kiinnostavaa tietää, mitä Helsingin Sanomat tarkoitti niputtaessaan sosiaalisen median yhdeksi massaksi. Satunnaisesti valittu otsikko Hesarissa: ”Sosiaalinen media levittää tehokkaasti uusnatsismia."
Sanoisin, että olen elänyt siinä uskossa, että Suomessa on varsin moniääninen viestintäkenttä, jollei Heikki olisi jo sanonut niin, joten menenpä tästä omalle FB-sivulleni teeskentelemään, että tässä ”levittää”-sanan vakiintuneessa käytössä yhtä vakiintuneen ”media”-sanan yhteydessä olisi jotain kommentoinnin arvoista

tiistai 22. huhtikuuta 2014

"Latinalainen syke"?


Tämä on taas niin näitä.

6-vuotiaana Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin muuttaneen MIT:n professorin Junot Diazin ”tekstissä tuntuu latinalainen syke”, analysoi Hesarin kriitikko (HS 22.4.2014, B3). Siis kriitikolla on mielessä etnis-musiikillinen vertaus tai muu kielikuva.

Mutta onko mainittu syke Bachata, Banda, Bolero, Bossa nova, Compas, Cuarteto, Cumbia, Duranguense, Guaracha, Méringue, Música Popular Brasileira, Norteño, Nueva canción, Pagode, Plena, Ranchera, Reggaeton, Salsa, Samba, Son, Tango, Tejano, Twoubadou, Vallenato tai mitä näitä nyt ison mantereen eteläiseltä puolikkaalta löytyy? Vai kenties Diazin vanhempien kotimaan Merengue? Ja mitenkään unohtamatta New Yorkin kuubalaisten Mamboa?

Tai kysytään toisiin. Onko Hannu Raittilan syke humppa vai foxtrot? Vai oliko nyt niin, että vain latinalainen Amerikka ”sykkii”? Vaikka modernissa, globaalissa maailmassahan molemmat kirjailijat tietysti elävät, joten miksi laskea vaihtoehdoista pois japanilainen koto-musiikki, kamerunilainen bikutsi ja Diazin kotimaassa Yhdysvalloissa syntynyt Crossover Thrash Metal?

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Rikkain 1 % vainottuna vähemmistönä?


Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on toistuvasti varoitettu ironian eli epäsuoran ivan käytöstä. Sen vaatimuksia eivät kuulemma ymmärrä kirjoittajat eivätkä lukijat. Nyt sama varoitus pitäisi ilmeisesti ulottaa sarkasmiin eli purevaan ivaan. Siitä kun tulee helposti läppää eli perussuomalaisten poliitikkojen huumoria, joka jälkikäteen tarkasteltuna ei ehkä tarkoittanutkaan mitään sellaista, jolta se kuulosti.
Näin kirjoittaa Sanna Ukkola, A-Studion poliittinen toimittaja, Yle uutisten blogissa ”Nalle-jahti”, teemana vadelmavenepakolainen Björn Wahlroosin viimeisin julkisuuskohu (15.4.2014):

”He [poliitikot] ovat sännänneet solvaamaan Ruotsiin muuttanutta Wahlroosia kaikilla kuviteltavissa olevilla termeillä”; ”Vapaa liikkuvuus ei ilmeisesti koske kuin köyhiä”; ”Rikkaita miljonäärejähän saa ja kuuluu potkia”; ”He [vasemmistopoliitikot] kuvaavat häntä ahneeksi miljonääriksi, joka imee Suomesta kaiken ja jonka kuuluu nyt menettää puhevalta Suomen asioihin”.

Ukkolan vastalitootti nojaa vahvasti yhteen elokuution lajiin, hyperbolaan, mutta karkean liioittelunkin huomioiden Ukkolan esittämät paisuttelevat seuraukset kääntyvät lähinnä kirjoittajaa itseään vastaan: mielikuva Suomen seuratuimman yritysjohtajan puheoikeuden riistämisestä, koska Ukkolan kollegat ovat esittäneet poliitikoille Wahlroosia koskevia kysymyksiä, ei ole ainoastaan väärällä tavalla koominen. Toimittajan blogin pontena se on juuri sitä ”järkyttävää hurskastelua”, josta toimittaja Ukkola soimaa ”vassaripoliitikkoja.
                      Näkökulmaltaan tavaton Ukkolan blogi ei toki ole.
Kun riskisijoittaja Tom Perkins kirjoitti Wall Street Journaliin kirjeen, jossa hän rinnasti rikkaan vähemmistön kohtelun nyky-Amerikassa juutalaisen vähemmistön kohteluun natsi-Saksassa, The Atlantic-lehti kutsui sitä ”kamalimmaksi historialliseksi analogiaksi, jonka tulette kuulemaan pitkään, pitkään aikaan”.
Näin Perkins:

Regarding your editorial "Censors on Campus" (Jan. 18): Writing from the epicenter of progressive thought, San Francisco, I would call attention to the parallels of fascist Nazi Germany to its war on its "one percent," namely its Jews, to the progressive war on the American one percent, namely the "rich."
From the Occupy movement to the demonization of the rich embedded in virtually every word of our local newspaper, the San Francisco Chronicle, I perceive a rising tide of hatred of the successful one percent. There is outraged public reaction to the Google buses carrying technology workers from the city to the peninsula high-tech companies which employ them. We have outrage over the rising real-estate prices which these "techno geeks" can pay. We have, for example, libelous and cruel attacks in the Chronicle on our number-one celebrity, the author Danielle Steel, alleging that she is a "snob" despite the millions she has spent on our city's homeless and mentally ill over the past decades.
This is a very dangerous drift in our American thinking. Kristallnacht was unthinkable in 1930; is its descendent "progressive" radicalism unthinkable now?

Ja näin Atlanticin toimittaja Jordan Weissman: ”This is the reductio ad absurdum of a rich-guy's persecution complex. The Jews were a minority. The rich are a minority. Therefore, criticizing the rich is akin to committing genocide against the Jews. QED.”
Perkinsin kirje julkaistiin viime tammikuussa, Ukkolan blogi eilen tiistaina. Ei se tunnu ”pitkältä, pitkältä ajalta”.
Ukkola ei tosin erikseen mainitse juutalaisvainoja, mutta vaikea ei ole huomata, mistä retoriikasta hänen kielikuvansa loisista ilman ihmisoikeuksia ovat peräisin. Eikä sitäkään voi olla huomaamatta, ettei Ukkolan blogissa ole kärkenä vakaumusta tai argumenttia, vaan dead linen hätäinen täyttäminen jollakin edellisen viikon pintakuohulla.
Silti sekä blogin tekijän että lukijan olisi hyvä huomata vielä sekin, ettei Ukkola kompastunut vain pieneen provoon. Kyse on vähän laajemmasta oikeistolaisesta meemistä. Toinen Atlanticin toimittaja, Matthew O’Brian, analysoi ilmiötä tässä artikkelissa.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Esse est percipi?


Koska me illan virkut luovutimme moraalisen etulyöntiaseman ilta kymmeneltä sohvan nurkkaan torkahtaville aamuvirkuille? Tapahtuiko tämä jo ihmisen asettuessa paikoilleen agraariyhteiskunniksi odottamaan kukonlaulua? Vai onko joka aamu kello seitsemältä soiva herätyskello pavlovilainen muistuma teollistumisen ajan tehtaan pillistä ja patruunoiden käskyvallasta, joka otti haltunsa sekä pääoman että elämänrytmin? Ja mistä tämä ylimielisten aamuvirkkujen betonoitu ”Esse est percipi” –harhaluulo, että arvollinen tekeminen ja todellisuus on läsnä vain silloin kun heidän silmänsä sattuvat olemaan auki?

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

HS: Vuoden aivopieru?


”On täysin kohtuutonta ja tosiasioista piittaamatonta esittää Ranska keskeisenä syyllisenä käsittämättömään verilöylyyn, jossa Ruandan hutujen kansanryhmä tappoi ainakin 800 000 tutsia ja tutseja tukeneita hutuja runsaassa kolmessa kuukaudessa kesällä 1994”, opetti HS:n pääkirjoitus eilen 12.4.2014.
Kohtuuton ja tosiasioista piittaamaton mielipide, joka jatkuu epäonnistuneella rinnastuksella: Yhtä hyvin [Ruandan presidentti Paul] Kagame olisi voinut syyttää kansanmurhasta Yhdysvaltoja, joka ummisti silmänsä pitkäksi aikaa.
Kaikki uutislähteet Hesarin pääkirjoitustoimitusta lukuun ottamatta ovat aina ja jo ennen kansanmurhan alkua tienneet, ettei Ranska ollut sivustakatsoja meren takana vaan läsnäolija Afrikassa. Ranskan hallitus tuki hutu-hallitusta rahalla, aseilla ja sotilaskoulutuksella, ja Ranskalla oli toimintakykyisiä sotilasjoukkoja – ei rauhanturvajoukkoja – Ruandassa ennen kansanmurhaa ja sen aikana.
Vuosina 2006-2008 julkisuuteen vuosi myös lukuisia Elysee-palatsin omia asiakirjoja, joiden mukaan presidentti Mitterand sai ranskalaisilta virkamiehiltä ja suoraan Ruandan hallitukselta lukuisia raportteja tutsien joukkomurhan suunnittelusta ja myöhemmin sen alkamisesta. Ranskan näkökulmaa tarkasteltaessa Hesarin ”käsittämätön” on aika käsittämätön sananvalinta.
Mitterand kuitenkin katsoi, että kyse oli ensisijassa ulkopuolisesta uhkasta Ranskan asemaa ja arvovaltaa vastaan Afrikassa, ja jatkoi hutu-hallituksen tukemista. Virhearvion teki entistä kammottavammaksi se, ettei kansanmurha ainoastaan edennyt Ranskan passiivisten sotilasjoukkojen silmien alla. Lisäksi Ranska edisti kansanmurhaa, ehkä jopa osallistui siihen vähintäänkin siten, että se kieltäytyi evakuoimasta Ranskan diplomaatikunnan palveluksessa olleita tutsi-virkamiehiä ja ”maltillisia” hutuja. 
Heidät murhattiin yhtä lukuun ottamatta.

Huhtikuu


Lauantaina purevaa pohjoistuulta, sunnuntaiksi luvassa sadetta ja kylmenevää. Ei silti mitään syytä kaivaa taas esiin T. S. Eliotin Autiota maata (”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihottaa / uneliaita juuria kevätsateella”). Onhan meillä tämäkin:

Saima Harjama: Huhtikuu (1931)


On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
-- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll' on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
-- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks' kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän -- enkö sitä tietäisi!

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Arkisto: Elian tuoli

Identiteetti verenperintönä ja/tai kansallisena kulttuurina ja historiana, jopa muinaishistoriana. Propagandan saastuttama mediatodellisuus ja uskon kaltainen vakuuttuneisuus jossakin välittömän takana olevasta totuudesta.
Kaikki nämä ovat osa Maidanin tapahtumia, Krimin kriisiä ja linjapuhetta, jonka Putin piti Krimin miehityksen jälkeen. Ja jotain tekemistä niillä tuntuu olevan myös päivän uutisista tutun Finbay-verkkosivuston kanssa, jonka toimipisteen osoite on sepitteellinen, tekijät tuntemattomia ja vastuuhenkilöt tavoittamattomissa.
Teemoiksi pilkottuna ne ovat myös tuttuja - tuttuja Jugoslavian hajoamisesta, kuten kävi ilmi 2011 suomennetusta romaanista. Arvostelun julkaisi Lukukeskuksen verkkolehti Kiiltomato.

Igor Štiks: Elian tuoli. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda.

Kun vanhaa valtaa kumottiin Romaniassa, ja kumouksen tiimellyksessä Timisoaran joukkohaudat paljastuivat mediaa varten rakennetuksi lavasteeksi, ranskalainen sosiologi ja esseisti Jean Baudrillard julkaisi sarkastisimman kirjansa Lopun illuusio (1992).
”Tiedonvälitys on tehnyt kaikesta uskottavaa, toisin sanoen epävarmaa”, Baudrillard sanaili: ”Uskottavuusperiaate on ottanut totuusperiaatteen paikan. Se on tiedonvälityksen todellinen periaate. Tämä epävarmuus on kuin virus, joka vaikuttaa tai oikeastaan saastuttaa kaiken historian, kaikki nykytapahtumat ja kaikki kuvat.”
Toisin sanoen tiedotusvälineissä maailma esitetään tavalla, joka vaikeuttaa reaalisen ja virtuaalisen erottelua. Mediasimulaation aavemainen nykyisyys saa kuvien ”takana” olevan nykyisyyden vaikuttamaan hetkelliseltä ja vaikeasti tavoitettavalta. Neuroosin seuraus ei kuitenkaan ole se, että yhä useampi kääntäisi selkänsä realiteeteille ja uppoutuisi kuvitelmaan.
Pikemminkin todelliselle kumarretaan syvään kuin mille tahansa muulle palvonnan kohteelle, joka – kuten kaikki jumaluudet – määritellään lähinnä tavoittamattoman kautta, via negativa. Ikuista on se mikä ei ole juuri nyt, todellista on se, mikä ei juuri nyt ole nähtävissä.
Kukaan ei ole pitkään aikaan kuvannut tätä neuroosia yhtä tarkasti kuin Sarajavosta Pariisin ja Chicagon kautta Edinburghiin päätynyt, mutta yhä äidinkielellään kroatiaksi kirjoittava Igor Štiks. Tosin tarkkuus voi johtua tahattomuudesta.
Eksistentiaalinen paatos, löydetyt kirjeet, jälkeen jääneet käsikirjoitukset ja viittaukset kirjallisuuden klassikoihin ovat käteviä keinoja nykypäivän ilmiöiden torjumiseen, tutkailuun ne voivat sopia huonommin. Tässä mielessä Elian tuolin ensi sivuilta lähtien ilmaistu huoli yksityiskohdista ja niiden riittävyydestä, valheesta, petoksesta ja huijauksesta sekä lopulta kuolemasta, kun luja kamara katoaa jalkojen alta, ei kerro vain romaanin päähenkilön todellisuus-fetisismistä. Ne ovat myös esimerkkejä esteetikon vetäytymisestä kokoelmansa pariin.
Romaanin aluksi pitkään kadoksissa ollut kirje saa Richard Richterin suunniltaan. Edesmenneen äidin tunnustuksen mukaan hän ei ehkä olekaan sitä mitä luuli olevansa, mutta oikean isän etsintä Sarajevosta - tai ”uusi syntynä” - ei johda syvempään selkeyteen vaan identiteetin lopulliseen murentumiseen. Sen mahdottomuuteen.
Romaani on ristiriitojen kenttä, eikä Štikskään lähde kaatamaan itsetietoista eurooppalaista identiteettiä ilman, että ensin vähän kohottaa sitä. Richerin matkan lohdutonta tahtia lyövät muiden muassa Sofokles, Shakespeare, Lawrence Durrell ja Albert Camus. Ratkaisu tuo mieleen naapurimaa Albaniasta kotoisin olevan Ismail Kadaren. Tosin tunnetuimmassa teoksessa Särkynyt huhtikuu (1978) Kadare ei pudotellut nimiä, vaan tyytyi pönkittämään romaanin kansallista kulttuuri-statusta hieman yleisemmillä viittauksilla tragedia-muodon kreikkalaisiin alkulähteisiin.
Kadaren ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen on seurausta perinteen ja modernin välitilasta, jossa mitään muutakaan oikeudenmukaisuuden ja velvollisuuden määritelmä ei enää tai vielä ole. Štiksin ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen on kytköksissä Richterin harhakuvaan, että hänellä olisi sellainen. Tässä mielessä hamartian seuraus ei ole rangaistus vaan oivallus: kaikki lopuksi menetetty oli harhaa jostakin, jota hänellä ei aluksi ollutkaan.
Muutoin entinen Jugoslavia on tietysti oivallinen paikka tarkastella kielten, kansallisuuksien, uskontojen ja tapahtumahistorian yhteyttä siihen, mitä itse kukin haluaa kokea juurikseen. Richterin matkan suunta, joka kulkee pettymyksistä ja kärsimyksistä tyhjyyteen, ei silti tule suurena yllätyksenä.  
Eheytetyn minän tilalla on kasvava taakka, paluun mahdollisuutta ei ole, eikä edessä mitään uutta päämäärää. On vain ajaton, loputon, itseyteen vangittu vaellus, joka suomalaiselle lukijalle lienee entuudestaan tuttu Kjell Westön, Markku Pääskysen tai Joel Haahtelan uusvanhoista modernismin muunnelmista.
Nähtävästi Igor Štiks onkin halunnut kirjoittaa suuren eurooppalaisen romaanin, jollaisia ei enää ole, tai ei ehkä ole koskaan ollut. Onko Elian tuolin rivien välissä jokin reaalisen tavoin pakeneva symbolinen merkitys, jollaisia varsinkin kirjallisuusarvosteluissa on mahdoton avata, vai pelkkä estetiikastaan lumoutuneen kirjailijan porsaanreikä? Mistäpä sen voisi tietää.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kaksi valtakuntaa?


"Filosofia on taistelua sitä vastaan, että kielen välineet noituvat ymmärryksemme." --Wittgenstein


”Hieno essee”, sanoo nimimerkkiä käyttävä teknillinen fyysikko Jani Kaaron lehtikirjoituksesta ”Oliko jumalten kuolema suuri voitto?” (HS 2.4.2014). Perustelunsa nimimerkki esittää seuraavasti:
”Jumala-usko ei ole millään tavoin ristiriidassa luonnontieteellisen ajattelun kanssa, sillä uskonto ja tiede eivät käsittele samoja kysymyksiä. Minun maailmankuvassani elektronit tanssivat Diracin formalismin mukaisina todennäköisyyspilvinä atomiydinten ympärillä täsmälleen Jumalan suuren suunnitelman mukaan. Toisaalta tämä uskoni Luojan tahtoon ei vaikuta tippaakaan työhöni insinöörinä, sillä Jumalan laki saa ilmauksensa juuri niissä luonnontieteen selvittämissä yhtälöissä, jotka ovat päivittäisinä työkaluinani.”
Itse en näe tässä mitään Kaaron kirjoitusta puoltavaa, mutta kylläkin useita muistutuksia sen merkityksettömyydestä. Ja kömpelyydestäkin
Se, minkä me melkoisella varmuudella tiedämme, näyttää toimivan aivan tieteen tuntemien periaatteiden mukaan. Ja tästä sitten joku aina päättelee, että se mitä me emme tiedä, ei toimi ainoastaan tieteelle tuntemattoman vaan jonkin sille korjaamattomasti vieraan periaatteen mukaan. Kuten Jumalan tahdon mukaan.
Tulkintaa ei horjuta, se että tieteen tuntema maailma laajenee, sillä Jumalan valtakunta ei siitä näytä supistuvan. Samassa tulkinnassa kun on tapana olettaa, että tieteen maailmankuva on ”rajallinen” (niin onkin) mutta Jumalan ”ääretön” (miten niin on?).
Rajallisen lisäksi tieteen maailmankuvasta voidaan sanoa, että se on ”puutteellinen” (niin onkin), jolloin Jumalan valtakunnasta sanotaan, että se on tieteen maailmankuvan ”täydentäjä” (miten niin on?).
Yhteistä näille kahdelle tulkinnalla tieteen maailmankuvan ja Jumalan valtakunnan erillisyydestä on se, ettei kumpikaan edellytä mitään tiettyä uskon ja uskonnon tai toisaalta tiedon ja tieteen määritelmää. Ne perustuvat kielioppiin. Tai, jos niin halutaan, teoriaan, jonka mukaan me tunnemme kaikkien väitteiden totuuden apriori.
Se tarkoittaisi, että me emme ainoastaan yritä perustella fyysiseen maailmaan liittyviä tosiasioita pelkällä logiikalla (mikäs sekin lienee mahdotonta). Me yritämme perustella sitä pelkillä tautologioilla.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Mikä on sana?


Mikä on sana? Samuel Beckettin viimeinen runo, kirjoitettu Tiers Tempsin hoitokodissa Pariisissa (26, rue Rémy-Dumoncel) Joe Chaikinille.
folly -
folly for to -
for to -
what is the word -
folly from this -
all this -
folly from all this -
given -
folly given all this -
seeing -
folly seeing all this -
this -
what is the word -
this this -
this this here -
all this this here -
folly given all this -
seeing -
folly seeing all this this here -
for to -
what is the word -
see -
glimpse -
seem to glimpse -
need to seem to glimpse -
folly for to need to seem to glimpse -
what -
what is the word -
and where -
folly for to need to seem to glimpse what where -
where -
what is the word -
there -
over there -
away over there -
afar -
afar away over there -
afaint -
afaint afar away over there what -
what -
what is the word -
seeing all this -
all this this -
all this this here -
folly for to see what -
glimpse -
seem to glimpse -
need to seem to glimpse -
afaint afar away over there what -
folly for to need to seem to glimpse afaint afar away over there what -
what -
what is the word -
what is the word