Kolumnisti liukuvalla pinnalla

”Mut­ta jos aja­tus­ta seu­raa lop­puun saak­ka…”

Kolumnistin argumentti tunnetaan retoriikassa nimellä ”liukuva pinta”, ja sitä pidetään syystäkin huonona argumentointina. Samaa sanotaan usein myös analogioiden eli vertausten käytöstä. Mistä ei voi puhua kuin vertauksin, siitä on syytä vaieta.

Nyt Tommi vertaa uskonnollisen tunteen loukkaamista petokseen, koska molemmat voivat toteutua ”juu­ri käyt­tä­mäl­lä kiel­tä”. Jos yksi poistetaan lakitekstistä, eikä toinenkin pitäisi poistaa? Kysymys on kompakysymys, mutta samalla hyvä esimerkki liukuvaan pintaan usein liittyvästä kielikuvien mielivallasta. Lakitekstissä voidaan toki säätää yhtä ja toista, mutta verbaalinen akti ei yhdistä uskonnollisen tunteen loukkaamista petokseen sen enempää kuin sama akti yhdistää petosta avioliiton solmimiseen. Sekin on teko, joka toteutuu pelkin sanoin, mutta ymmärrettävistä syistä Tommin liukastama pinta ei yllä vihkiseremoniaan asti. Siitähän huomasi argumentin hölmöyden heti.

Entä mikä sitten olisi oikea kysymys? Mistä mihin jonkun kuulijan loukkaamaksi kokema kielellinen, kenties uskonnollisia arvoja sivuava teko voi venyä ennen kuin Tommin ”kuulijan vastuu” alkaa kovasti näyttää puhujan vastuulta?

Tommi viittaa Pariisin terrori-iskun herättämään keskusteluun. Minustakin se on ollut monin paikoin omituista. Itse asiassa keskustelussa on toistunut sävy, jonka nojalla moni Hesarin tänään haastattelema juridiikan asiantuntija voitaisiin ilmiantaa jehovanfobiseksi perustuslakifundamentalistiksi (HS Sunnuntai 25.1.2015,  C 6-7).

Kysymyksessä on kuitenkin tunnollisesti tutkittu artikkeli sanomalehdessä. Aivan samoin kuin satiirilehti Charlie Hebdon karikatyyrit uskonnollisista opeista ja johtajista ovat karikatyyreja satiirilehdessä. Ne eivät pitkälti kielellisestä ja/tai ristiriitoja herättävästä luonteestaan huolimatta ole sama asia kuin huutaa ”Sieg Heil!” Birkenaun polttonuunien äärellä tai Pariisissa murhattujen kosher-kaupan omistajien hautajaisissa.

Kaikki kolme esimerkkiä toki kuuluvat sananvapauden kysymyksen piiriin. Mutta jos kolmatta esimerkkiä jossakin rajoitetaan uskonrauhan tai yleisen järjestyksen nimissä, niin Tommin kuvittelemaa kielellisten tekojen liukumaa ei silti ole syntynyt. On vain havaittu todellinen ero todellisen kritiikin ja todellisen vihan välillä.

Tämän eron välittäminen kaikille niille Tommin mainitsemille keskustelijoille, jotka uskoivat Pariisin tapahtumien vahvistaneen juuri heidän ennakkokäsityksiään, ei tietenkään ole helppoa. Mutta siksi kai mm. Ranskassa ja Suomessa voimassaolevaa lakia kansanryhmää kiihottamista vastaan pidetään niin vaativana, erityistä koulutusta ja ammattitaitoa edellyttävänä tulkintatyönä. Ja siksi kai Suomessakin on esimerkkejä eri oikeusasteiden erilaisista ratkaisuista.

Final cut

Elokuvaohjaaja Tuukka Temonen (kok), Iitin ääniharava ja Apulannan (kok) entinen basisti, ilmiriidassa puoluesihteeri Taru Tujusen (kok) kanssa.

                      Puoluesihteeri joko haluaa estää Presidentintekijät-dokumenttielokuvan esittämisen tai hän haluaa miettiä mihin toimenpiteisiin ryhtyy sen esittämisen jälkeen. Halu näyttää riippuvan lähinnä siitä, meilaako puoluesihteeri ohjaajalle vai vastaako toimittajille.

Pääministeripuolueen puoluesihteerille final cut ja ohjaajalle näytösoikeudenkäynti? Tuukka Temonen Rudolf Lanskyn tiellä?

Ei ole sensuuria, ei ole, koska kokoomus porvarillinen puolue ja on meillä markkinatalous tai jotain. On sopimusrikkomus, ja ehkä liikesalaisuudenkin. Jotain olisi sovittu materiaaliin ennakkoon tutustumisesta ja veto-oikeudesta, joka ei siis ole ennakkosensuuria, vaan ennakkoon tutustumista ja veto-oikeus. Ja poliitikkojen taustavoimien toiminta ei ole politiikkaa vaan bisnestä.

”Sopimuksen vastainen toimintasi voi täyttää rikollisen teon tunnusmerkistön”, Tujunen meilaa Temoselle. Todisteena on Tujusen salaa äänittämä keskustelu, joka yksityisyyden suojan rikkomuksena voi täyttää rikollisen teon tunnusmerkistön.

Lainaus löytyy painohesarista 25.2.2014, A7, verkkohesarista löytyy Tujusen vaatima oikaisu (ei ”oikeustoimilla uhattu epäsuorastikaan”, ei ole, ei).

On tässä kaivattukin Hesariin tiukempaa editointia, kun taas eilisessä lehdessä vanhuuseläkkeellä olevien määrä puolitettiin 1,2 miljoonasta reiluun kuuteen sataan tuhanteen, mutta pitikö se nyt kokoomukselle ulkoistaa? Toisaalta, kiitos Tujunen. Kokoomuksen puoluesihteeri oivalsi, ettei tämä some pelkillä persuilla pyöri.

Tietoinen riski

EIT katsoi tiistaina, ettei Suomi loukannut Suomen Kuvalehden kuvaajan sananvapautta niskoittelutuomiolla. Poliisi otti kuvaajan kiinni väkivaltaiseksi äityneen Smash Asemin yhteydessä syksyllä 2006.

Kiinnioton syynä oli se, ettei mies poistunut saartorenkaan sisältä poliisin käskyistä huolimatta vaan jatkoi siellä työtään.

Kuvaaja sai käräjillä ja hovioikeudessa tuomion niskoittelusta, mutta jäi ilman rangaistusta. Suomen Kuvalehden mielestä kuvaajan kohtelu loukkasi sananvapautta. EIT oli äänin 5-2 toista mieltä.

EIT:n mukaan poliisilla oli perusteet kehottaa ihmisiä poistumaan, kun mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi. Tuomioistuin oli sitä mieltä, että kuvaaja otti tietoisen riskin kiinniotosta jäämällä mielenosoittajien joukkoon, kun poliisi oli antanut poistumiskäskyjä.

--Ilta-Sanomat 5.2.2014

 2006, Helsinki. 200 mellakkapoliisia ja satoja muita poliiseja osoitti mieltään anarkisteja vastaan. Tapahtumaa seurasi runsaan kahden tunnin ajan Kiasman edustalla noin kolmen sadan hengen yleisö, mukana mm. ministeri Arhinmäki, satunnainen polkupyöräilijä ja Suomen kuvalehden valokuvaaja. Vuosi 2012, Moskova. Nadezha Tolokonnikova otti Kristus vapahtajan katedraalissa tietoisen riskin. Vuosi 2014, Strasbourg. EIT linjaa, että vuorokausi koppia ja merkintä rikosrekisteriin on normirangaistus toimittajan työn tekemisestä Euroopassa. Suomalainen oikeusasiantuntija säestää, että mitä siitä tulisi, jos kaikki toimittajat eivät tekisi mitä viranomainen käskee, vaan jäisivät kyttäämään, että mitä se viranomainen tekee. Emme tiedä, mutta arvaamme, että avoimempi yhteiskunta. 

Ekosysteemin alamainen

Siitä alkaen, kun ostin ensimmäisen tietokoneeni, olen kuulunut Microsoftin ekosysteemiin.

Puhumalla ”ekosysteemistä” jokin organisoitu ja johdettu saadaan kuulostamaan luonnonmukaiselta ja kasvavalta, asiakkaiden elämää ruokkivalta perustalta. Se on pehmeämpää puhetta kuin demokratian ja yksilön vapauden syrjäyttänyt korporaatioiden ylivalta, josta luin teini-ikäisenä tieteisromaaneista. Ne olivat tietysti kärjistyksiä, mutta silti havainnollisempia kuin markkinointi- ja yhteiskuntasuhdeosastojen pehmennykset.

En ole Microsoftin tiskillä, jossa valitsen yksittäisen tuotteen ja maksan sen hinnan. Olen Microsoftin systeemissä kuten olen kansalaisena Suomessa, kirjoilla Turussa ja – joskus muinoin – jäsenenä luterilaisessa kirkossa. Muodollisesti vain kolmella viimeksi mainitulla on verotusoikeus, käytännössä kaikilla neljällä. Lisäksi kaikki neljä voivat vaikuttaa ihmisten elämään säätämällä erilaisia, itselleen mieluisia ”asetuksia”.

Viimeksi olisin jättänyt valitsematta Microsoftin uusimman Office-paketin.

Annan arvoa Officen monipuolisille palveluille, samoin arvostan markkinointiosastoa, joka keksi lisätä tietoteknologian ekologiseen luonnonmukaisuuteen eräänlaisen hengellisen aspektin, ”pilven”. Tunnen samoin kuin Roland Barthes, joka näki minunkin sukupolvelleni tutun mainoksen ”syväpuhtaasta pyykistä”, ja huokaisi: ”Vain mainosmiehelle juolahtaisi mieleen, että pyykki voi olla syvää.”

Silti tulen hyvin toimeen vanhalla Word-ohjelmalla ja OpenOfficella. Paitsi että näin rikon ekosysteemiä vastaan.

Muistutus rikkeestä tuli viimeksi perjantaina, totta kai 13. päivä. Päivitys, jonka erittely mainitsi ainoastaan ”tärkeäksi”, latasi ja asensi koneelleni automaattisesti uuden Office-paketin. Joka puolestaan esti minua avaamasta omia tekstitiedostojani. Minulla ei ollut ”käyttäjäoikeuksia”.

Käyttäjäoikeuden olisi saanut muutamalla klikkauksella ja kirjautumismenettelyllä. Joko kuukauden ilmaiseksi koeajaksi tai maksua vastaan pitemmäksi määrä-ajaksi (olin ymmärtävinäni, ettei ohjelmia enää osteta omaksi, kuten muistan joskus tehneeni, vaan niiden käyttöä ikään kuin verotetaan). Tarjous ei kuitenkaan tuntunut tarjoukselta vaan kiristykseltä, joten kieltäydyin. Palautin järjestelmän haittaavan ohjelman poistamiseksi

Amatöörimäinen virhe.

Palautuksen jälkeen Microsoftin vuodesta 2009 suunnilleen viime vuoteen ilmaiseksi jakama Office Starter esti yhä omien tiedostojen käytön, mikäli verkkoyhteys oli auki. Starter sisältää – sisälsi – lähinnä tekstinkäsittelyn yksinkertaisen muodon, ei juuri kehittyneemmän kuin Word, joten en ollut sitä koskaan käyttänyt. Enkä poistanut, koska siitä ei ollut haittaakaan. Paitsi nyt.

                      Yksinkertaisuuden vuoksi peruin hyödyttämän järjestelmän palautuksen, valikoin poistettavat ohjelmat ohjauspaneelista, muutin päivitysasetuksia, jotta Microsoft ei pakottaisi samaa ”tärkeää” päivitystä yhä uudelleen (tämä piti tehdä kahdesti) ja palautin tekstitiedostojeni tallennemuodon Officesta takaisin Word-muotoon.

                      Sinänsä yksikertaista, mutta osaan nimetä suoralta kädeltä aika monta kaltaistani tietokonelukihäiriöistä, joilta tämäkään ei onnistuisi. Lisäksi aikaa kului. Koneen jatkuvan käynnistämisen, sulkemisen, toimenpiteiden toistamisen ja Windowsin uudelleen määrittelyn seurauksena kolmisen tuntia.

                       Olen luonnollisesti pyytänyt Microsoftin Suomen toiminnoilta korvausta menetetystä ajasta ja kuluneesta vaivasta, mutta valitettavasti molemmat ovat asioita, joita Suomen löyhä kuluttajansuoja ei edellytä korvattaviksi.

Lisäksi olen kysynyt Microsoftin ekosysteemistä ja tietoyhteiskuntasuhteista vastaavalta toimitusjohtajalta, Ari Rahkoselta, että miten hän erottelee toisistaan eettisesti kestävän kauppatavan ja vaihtoehdoistaan epätietoisten asiakkaiden kiristyksen?

Lisäksi kysyin Arilta: kuka hänen mielestään omistaa tekijänoikeuden (oikeuden lukea, muokata tai julkaista) minun kirjoittamiini teksteihin, kirjoittaja vai ohjelmistovalmistaja.

Kysykää muutkin. Yhteystieto on tässä: ari.rahkonen@microsoft.com.

En odota vastauksia henkeäni pidätellen, ja jos ne tulevat, arvaan, että ne ovat hieman erilaiset kuin omani. Sillä välin kaikki Applen ekosysteemiin kuuluvat voivat levittää tätä blogimerkintää keskuudessaan, sillä minä tiedän, miten mieluusti kaikki Applen käyttäjät nauravat meidän Microsoftin käyttäjien loputtomille vastoinkäymisille ja vedätyksille. Keskustelun eli pilkan tagline voisi esimerkiksi olla:

”Microsoft estää yksityisten käyttäjien pääsyn heidän omille tiedostoilleen.” Tai sama Arin ja Microsoftin näkökulmasta: ei se mitään estä, se vain laskuttaa siitä.

Palautekeskustelu jatkuu

Hyvää kansainvälistä sananvapauden päivää!

Päivän kunniaksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus muistuttaa miten lehdistön tehtävänä on ”arvioida vallankäyttäjiä kriittisesti ja tuoda esiin viranomaisten virheitä”. Lehdistön arviointia ei mainita erikseen, kuten ei myöskään toimitusten virheitä, joten niiden kritisointi ja esiin tuominen jää katkerien blogi-kirjoittajien tehtäväksi.

Kerroin tässä Turun Sanomien omaksumasta, perustuslain vastaisesta käytännöstä, jonka mukaan lehden freelance-kirjoittaja ei voi vastata itseensä tai edes lehdestä riippumattomaan ammatinharjoittamiseen kohdistuvaan arvosteluun, vaikka se olisi selkeästi perusteetonta, mahdollisesti jopa kunniaa loukkaavaa.

Lisäksi kerroin tässä ja tässä, että Julkisen sanan neuvoston mielestä se on ihan ok. Neuvosto tulkitsee Journalistin ohjetta, puheenjohtaja Risto Uimonen täsmensi, ei perustuslakia, ja ohjeen mukaan lakia ei tarvitse noudattaa. Mikä varmaankin selittää, miksi ohje ei ole enää Uimosen kaudella ollut nimeltään ”eettinen ohje”, kuten se aikaisemmin oli.

Tässä kaksi arkistoesimerkkiä Turun Sanomien ja Neuvoston omaksuman linjan seurauksista, joista yksikään ei ole julkisen keskustelun tason nouseminen. Aluksi julkaistu puheenvuoro, sen jälkeen julkaisematon vastine.

1.
 

Wilhelmssonin ennakkoluuloiset heitot

TS 3.8.2008

Kolumnissaan ”Menneisyyden haamut” (TS 18.7.2008) Putte Wilhelmsson kytkee erään Kanava -lehteen kirjoittamani artikkelin suomalaisen nykyälymystön heikosta historiantuntemuksesta asioihin, joista en ole maininnut mitään.

Wilhelmssonin jutun kommentointia tosin vaikeuttaa se, että siitä on aivan mahdotonta tunnistaa kirjoitusta, jota hän väittää kommentoivansa. Ensiksi Wilhelmsson yrittää kytkeä kirjoitukseni Barack Obamaan ja kysymykseen rodusta, joita en käsittele lainkaan. Sitten hän mainitsee minun tehneen ”erikoisen ehdotuksen”, josta ei sitten kerro, mikä se on. Vaikeaa se olisi ollutkin, koska en artikkelissani tehnyt mitään enkä mihinkään liittyvää ehdotusta.

Kolmanneksi Wilhelmsson ei näytä oikein hyväksyvän sitä, että uskallan kritisoida nimeltä mainiten eräiden nykykirjailijoiden historiatietämyksen puutteita. Hän lisää, että toivottavasti mielestäni eivät Ilmari Kianto, Kyösti Wilkuna ja Bertel Gripenberg kuvanneet historiaa pelkästään oikein. Nykylukijalle selvitykseksi, että nämä olivat maailmansotien välisen ajan oikeistohenkisiä kirjailijoita. Mutta heihin en viitannut mitenkään, joten mitä tämäkään tölväisy palvelee? Mitä tekemistä nimillä edes voisi olla artikkelissani, joka käsitteli nykypäivän historianäkemyksiä ja historiasta nykypäivänä annettua kuvaa? Itse kritiikkiäni vastaan ei Wilhelmsson näytä argumenttia löytäneen.

Lopuksi Wilhelmsson paheksuu sitä, että totesin erään tosiasian tämän kevään 1918-keskusteluista: anteeksipyyntöjä on vaadittu vain yhdeltä puolelta, valkoiselta. Wilhelmssonin mielestä ei punaiselta puolelta voikaan mitään vaatia, koska punainen Suomi ei ollut hänen mielestään juridisesti olemassa (koska kyseessä oli hänen mukaansa kapinallinen, laiton hallitus).

En ole vaatinutkaan keneltäkään mitään enkä pidä ajatusta anteeksipyynnöistä edes järkevänä, koska hyvää tarkoittaessaankin sellainen ajatus aina riippuu poliittisista suhdanteista. Viittasin vain siihen, miten vuodesta 1918 on keskusteltu ja kuinka tässä keskustelussa moralismi on ollut valikoivaa ja tietopohja hataraa.

Toisaalta kovasti kliininen Wilhelmssonin näkemys on, jos sen mukaan historian toimijoiden tekoja arvioidaan vain heidän juridisen statuksensa mukaan. Kai nyt sentään tekojen sisällöllä, motiiveilla ja seurauksillakin jotain merkitystä on?

VESA VARES Poliittisen historian dosentti

Dosentin harharetket

Julkaisematon vastine, tarjottu TS:lle 4.8.2008.

Dosentti Vesa Vares moittii tuohtuneeseen sävyyn, ja peräti kahdesti, että kolumnissani kirjoitan asioista, joista hän ”ei ole maininnut mitään”.

Näin olen tehnyt.

Ensinnäkin siksi, että vain kolmannes kolumnista käsittelee Vareksen kirjoitusta Kanava-lehdessä. Kaksi kolmannesta käsittelee suurlähettiläs Pasi Rutasen kirjoitusta Yhdysvalloissa käydyistä presidentin vaaleista. Tässä asetelmassa Amerikan presidentti ei siis ole suomalaisen historioitsijan kiertolainen, kuten Vares kuvittelee, vaan juuri päinvastoin.

Ja toiseksi siksi, että sanomalehdissä on tapana nostaa esille asioita, joista kolumnistin kommentoima kirjoittaja on vaiennut joko tietämättömyyttään tai siksi etteivät ne tue kirjoittajan omaa argumenttia.

Jos siis Väinö Linnasta on noussut ”punaisen historian” perinne suomalaiseen kaunokirjallisuuteen, kuten Vares väittää, mistä kirjallisuushistoriallisesta pohjasta olisi voinut ponnistaa ”valkoinen historia”?

Vareksen omituisimman heiton mukaan olen ”yrittänyt kytkeä hänet kysymykseen rodusta”. Miten ja missä?

Sitä Vares ei osannut selittää sähköpostitse, vaikka sitä kysyin. Dosentin ensimmäinen virhe näyttääkin olevan se, että hän on sekoittanut itsensä Amerikan presidenttiin, jonka vaalikampanjan suurlähettiläs Rutanen todellakin kytkee kysymykseen rodusta, kuten Vares nyt muotoilee.

Yhtä vaitonainen Vares oli vihjailustaan, jonka mukaan olisin väittänyt hänen vaatineen anteeksipyyntöä joltakin osapuolelta vuoden 1918 tapahtumista.

Kolumnissa ”anteeksipyynnöistä” puhuu vain Vares itse, ja lainaus on sanatarkka: ”Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen”. Dosentin toinen virhe näyttää olevan se, ettei hän tunnista lainausta omakseen. Ja kolmas se, että hän tulkitsee oman lauseensa väärin.

Kolumnin yhteydessä lainaus kertoo, mitä esimerkkiä Vares käyttää osoittaakseen, että ”vallitseva keskusteluilmapiiri” korostaa valkoisen puolen tekoja ja vähättelee punaista terroria.

Vareksen esimerkki on huono kahdestakin syystä.

Ensinnäkin siksi, ettei sodan hävinnyttä osapuolta ole olemassa juridisena henkilönä johon voisi ottaa yhteyttä siten kuin me voimme ottaa yhteyttä Suomen valtioon esimerkiksi eduskunnan kanslian kautta, ja että vastuussa olevat luonnolliset henkilötkin ovat jo hautuumalla.

Ja toiseksi siksi, ettei kukaan ole minkään dokumentoidun tiedon valossa vaatinut mitään anteeksipyyntöjä myöskään voittaneelta osapuolelta.

Tällaiset vaatimukset ovat poliittisen historian dosentin omaa sepitettä, jota hän ei minulle lähettämässään sähköpostissaan osannut eikä suostunut tukemaan yhdelläkään esimerkillä. ”Itse kritiikkiäni vastaan ei Wilhelmsson näytä argumenttia löytäneen”, Vares kirjoittaa. Eikö argumentiksi riitä, että dosentin anekdoottinen näyttö on joko mahdotonta tarkistaa tai tarkistaessa paljastuu sepitteelliseksi?

PUTTE WILHELMSSON Toimittaja, Turun yliopiston sivutoiminen tuntiopettaja

2.

Wilhelmsson jälleen mielikuvituksen pauloissa

TS 20.1.2011

Toimittaja ja kriitikko Putte Wilhelmsson pani itsenäisyyspäivän Turun Sanomien artikkelissaan tililleni ajatukset ”uskonnollisen fundamentalismin ja poliittisen vasemmiston yhtäläisyyksistä” ja siitä, että vasemmiston toiminta olisi irrationaalista. Väite on kokonaan hänen keksimänsä: mitään tällaista en ole sanonut enkä kirjoittanut.

Pystyäkseen punnitsemaan Wilhelmssonin allekirjoittanutta koskevia väitteitä – ja kaikkea muutakin, mitä hän tulevaisuudessa mahdollisesti esittää – on lukijoiden hyvä tietää, että hän ei ole ensimmäistä kertaa asialla. Kaksi ja puoli vuotta sitten hän väitti allekirjoittaneen ehdottaneen, että vasemmiston pitäisi pyytää vuoden 1918 tapahtumia anteeksi.

Tämäkin väite oli täysin perätön. Se oli suorastaan koominen sikäli, että Wilhelmsson viittasi tuolloin tuekseen kirjoitukseeni, jossa ei mitään tällaista eikä mitään muutakaan ehdotusta ollut tehty, ja jossa lisäksi olin nimenomaan ilmoittanut, etten näe historiaan liittyviä nykypäivän anteeksipyyntöjä ylimalkaankaan toimiviksi (tämän voi jokainen tarkastaa kyseisestä kirjoituksestani Kanava-lehdessä, numero 4–5/2008).

Jääminen kiinni virheestä ei näköjään jättänyt tekijäänsä rauhaan, koska Wilhelmsson on tämän jälkeen jatkanut allekirjoittaneen piikittelyä monessa Turun Sanomien jutussaan. Metodi on ollut entinen: tulkitaan mielivaltaisesti, merkitykset päälaelleen kääntäen, ja tarpeen tullen keksitään toiselle mielipiteitä.

En tosin ihmettele, että tämä on ollut Wilhelmssonille niin kova pala. Hänhän on nimittäin ilmaissut Turun Sanomissa (8.11.2009) myös, ettei hän ole ikinä tehnyt virheitä.

Erehtymättömyys on kova taakka – etenkin, jos toiset edelleen mieluummin pysyttelevät siinä, mitä on oikeasti tapahtunut.

VESA VARES Poliittisen historian dosentti

Missä se on, Vesa?

Julkaisematon vastine, annettu toimituksen nähtäväksi 21.1.2011.

Dosentti Vesa Vareksen mukaan olen pannut hänen tiliinsä itse keksimäni ajatuksen uskonnollisen ja poliittisen fundamentalismin yhtäläisyyksistä sekä vasemmiston irrationaalisuudesta:

”Mitään tällaista en ole sanonut enkä kirjoittanut”, dosentti väittää (TS 20.1.2011). Väite on liioiteltu.

Itsenäisyyspäivän alakerta tarkasteli itsenäistymisen aikaa kaunokirjallisuudessa. Vanhaa edusti Ilmari Kianto, joka ivasi sosialistien vaalijulistusta uudeksi evankeliumiksi. Vareksen rooli oli nykytutkijan, lähde Kanava-lehden artikkeli.

Linnan Pohjantähti-trilogia vaikuttaa yhä historiakuvan ”vasemmistolaistumiseen”, Vares arvioi. Opiskelijat hokevat ”mantraa”, kulttuuri-eliittillä on ”missio” ja pian kaupasta saa Che Guevara t-paitojen lisäksi Osama bin Laden penaaleita (4-5/2008). Tein tästä Varekselle lisäkysymyksen, vastakysymys tuli sähköpostitse: onko Linna todellakin ”pyhä, loukkaamaton ja virheetön Koraani, jonka kuvaa ei saa kritisoida eikä kehittää?”

No, ei ole, mutta uskonnollisen ja poliittisen fundamentalismin yhtäläisyys on Vareksen suosima kielikuva, jolla hän Kiannon tavoin viittaa toisten arvostelukyvyttömyyteen tai kiihkoiluun. Minun ”keksintöni” se ei ole.

Uskottavuuteni puntariksi Vares tarjoaa vanhaa kolumnia (TS 18.7.2008): ”Kaksi ja puoli vuotta sitten [Wilhelmsson] väitti allekirjoittaneen ehdottaneen, että vasemmiston pitäisi pyytää anteeksi vuoden 1918 tapahtumia.”

Ei väittänyt.

Kolumnissa kirjoitin, ettei puhe menneistä julmuuksista ole Vareksen mukaan tasapainossa: ”Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen.”

Kanavassa Vares kirjoitti: ”Median pohjalta voisi luulla, ettei punaista terroria olisi ollut olemassakaan. Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen.”

Oman lauseen ymmärtäminen väärin ja väärinkäsityksen levittäminen edelleen toimittajan ”väitteenä”, on kummallisinta mitä olen urallani nähnyt. Eikä ihan oikein mennyt Vareksen uusikaan letkaus, etten minä oman ilmoitukseni mukaan ”ole ikinä tehnyt virhettä”

Toimittaja Tuomo Karhu kysyi: ”Olenko koskaan joutunut toteamaan erehtyneeni?” Minä vastasin: ”Tilaisuutta ei ole annettu. En tiedä, mistä se johtuu, mutta tutkijan palaute ei kerro, mikä oli kritiikin virhe, vaan että niitä oli lukuisia. Missä?” (TS 8.11.2009).

Haastattelusta on yli vuosi, ja taas lehdessä seisoo vanha syyte ”perättömästä väitteestä” ja nippu uusia, huokeita vihjailuja. Ja taas tutkija kieltäytyy osoittamasta syytteen tueksi mitään tekstin todellista kohtaa, jossa myyttinen virhe on. Tästä päätellen minun taakkani ei ole ”erehtymättömyys”, kuten Vares arvelee, vaan ennustamisen lahja.

PUTTE WILHELMSSON Toimittaja, Turun yliopiston sivutoiminen tuntiopettaja

Lopun alku jatkuu

Tässä Otso Kantokorven, vanhan yhteistyökumppanin ja maan arvostetuimman kuvataidekriitikon terveiset Aamulehteä julkaisevalle Alma Medialle. Tarkemmat tiedot - ja lisää terveisiä muille lehdille - löytyvät Otson blogista Alaston kriitikko.

Tervehdys,

jouduttuani viime päivinä julkisuudessa ja sosiaalisen median puolijulkisuudessa mediahuoramannekiiniksi olen joutunut öisinä hetkinä miettimään avustajasuhdettamme vähän tarkemmin. Nyt on pakko tunnustaa, että tein virheen ja että toimin myös aatteideni vastaisesti allekirjoittamalla Alma Aluemedian avustajia riistävän sopimuksen. En minä oikeasti halua olla tukemassa niitä kapitalistisia kehityskulkuja, jotka ovat murskaamassa suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyttä ja jotka ovat luovuttamassa toimituksellisia periaatteita journalismin minulle edelleenkin melko pyhien aatteiden sijaan kapitalismille, johon en ole samastunut koskaan.

Tästä syystä olen päättänyt lopettaa kokonaan päivälehtien avustamisen. Etsin toimeentuloni muualta.

Lyhyestä yhteistyöstä kiittäen, mutta aiheetta enempään,

Otso Kantokorpi

Niinpä, Otso. Kts. myös tämä.

Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 2/2

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Kts myös "Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 1/2",  "Ideaalinen puhetilanne: Nimellä vai nimimerkillä?" ja "Kirjoitan yleisönosastoon".

Heinäkuun blogimerkinnässä muistutin vanhasta erimielisyydestä eversti Pekka Visurin kanssa. Ilmiannoin kokeneen ulkopolitiikan tutkijan ja maanpuolustuskorkeakoulun dosentin tilastojen manipuloinnista, ja julistin itseni kiistan voittajaksi niin asiallisin kuin moraalisin perustein.

Sellaiseen oma blogi sopii mainiosti. Tilanne on toinen sanomalehdissä, joissa sisällöstä vastaa yksittäisestä kirjoittajasta riippumaton toimitus, ja joissa myös arvostelun kohteeksi joutuneen henkilön sananvapautta suojaa lainsäädäntö ja hyvä toimitustapa.

Visurin vastaus minulle ja minun vastaukseni Visurille löytyvät tästä. Muualta niitä ei voi lukea. 

Visurin kannalta pidän epäoikeudenmukaisena, ettei Turun Sanomien sähköinen arkisto enää sisällä alkuperäisen kirja-arvostelun perään liitettyä linkkiä Visurin vastineeseen. Aiemmin sellainen löytyi. Omalta kohdaltani pidän epäoikeudenmukaisena, ettei minun vastinettani Visurille löydy arkistosta enää lainkaan. Alun perin sekin on ollut verkosta luettavissa.

Ongelma ei koske vain yksittäistä historian tapahtumaa ja sen tulkintaa (Kosovon sota).

Se koskee kommentoinnin kohteeksi joutuneen tutkijan (Visuri) oikeutta saada lähteensä ja perustelunsa esille. Ja sanomalehden lukijoiden oikeutta arvioida tieteessä esitettyä näyttöä, tosiseikkana kerrotun tarkistettavuutta, käydyn keskustelun mielekkyyttä ja viime kädessä jopa tieteen teon taustalla olevia motiiveja ja tekijän ammatillista etiikkaa.

Itse pidän minun ja Visurin välillä käytyä vuoropuhelua asiakokonaisuuden ja ajankohdan kannalta olennaisena. Lisäksi tulkitsen tapahtuneen niin että vastineoikeutta, jonka Visuri sai silloiselta kulttuurin esimieheltä Jyrki Vuorelta, on taannehtivasti heikennetty. Ja että minun on mitätöity kokonaan.

                      Syy on sanomalehtien sähköisten arkistopalvelujen teknisissä muutoksissa, joiden seurauksena painolehdessä julkaistua materiaalia näyttää kadonneen sattumanvaraisesti. Tai, kuten Helsingin Sanomissa, julkaistujen juttujen kappaleita puuttuu, kappaleet ovat epäjärjestyksessä tai kirjoittajan nimi on pudonnut pois (päätoimittaja Mikael Pentikäinen pahoittelee sähköpostitse, ja vakuuttaa, että ongelmaa korjataan).

                      Toinen syy on toimituskäytännöissä.

                      Kun Riitta Monto tuli Turun Sanomiin kulttuuriosaston päälliköksi, hän lopetti muissa lehdissä yhä normaalina pidetyn käytännön, jonka mukaan lehden ulkopuolinen kriitikko voi tarpeen ilmaantuessa vastata saamaansa lukijapalautteeseen.

Ratkaisuun todennäköisesti vaikutti Monton lehtimieskokemus, joka rajoittui yhteen kesätoimittajan pestiin Salon Sanomissa. Lyhyt käynti Yleisradiossa ja vuodet TS-konsernin sähköisissä viestimissä eivät valmistaneet häntä sanomalehtien keskustelevampaan tiedonvälitykseen. Eivätkä valistaneet häntä lainsäädännöstä, jossa vastineoikeus on määritelty osaksi sananvapautta ja siten kansalaisen perusoikeuksia.

Monton luomassa käytännössä lainsäädäntö joutuukin alistumaan työnjohdolliselle määräykselle. Ja toisinaan Monton työnjohdollisissa toimissa on korostunut journalistisen linjan sijaan kurinpidollinen tai Monton omaa esimiesasemaa korostava vivahde. TS-konsernissa ei Montoa kai turhaan tunneta lempinimillä ”Hymyilevä kuolema” ja ”Kim Jong-il”

Määräyksen muodollisen perusteen mukaan vastinepyynnöt yhä arvioidaan tapaus kerrallaan. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että määräys on ehdoton.

Monton aloitettua Turun Sanomissa vuonna 2005 kulttuurisivut eivät ole julkaisseet ainoatakaan ”vastineen vastinetta”, kuten halveksiva toimituksellinen ilmaisu kuuluu. Jyrki Vuoren kaudella moniosaisiksi venyviä keskusteluja käytiin muutamia vuodessa, Helsingin Sanomissa niitä näkee yhä parin kuukauden välein.

”Avoimuus on tieteen perusta”, Monto kirjoitti pääkirjoitussivun kolumnissaan 18.11.2012, ja kieltämättä hieman tekohurskaasti. Sen sijaan journalismissa avoimuutta voi olla vähemmänkin, mikäli se säästää toimituksilta vaivaa ja korostaa toimituksen johdon hierarkista valtaa suhteessa lehden ulkopuolelta ostettuun asiantuntijatyöhön.

Voinkin vain otaksua, etteivät kaikki tosiasiat olleet Turun yliopiston tiedossa, kun se nimesi Monton vuoden 2012 alumniksi, perusteluina mm. Monton työ ”yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välisen vuoropuhelun edesauttajana”.

Kirjoitan yleisönosastoon

Kulttuurijournalismi kannattaa, mutta kenelle?

Janne Salomaa jatkaa mielipidesivulla keskustelua, jota Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kävi omalla kolumnipalstallaan (HS Kulttuuri 27.10; HS Mielipide 30.10):

                      Kannattaako kulttuurijournalismi? Vai ajetaanko sitä alas? Vastaus kysymyksiin on kyllä ja kyllä.

                      Olisi ihme jos kulttuurijournalismi ei kannattaisi näillä palkoilla. Mutta tietysti vain keskustelussa mainituille mediakonserneille, ei kulttuurijournalisteille. Rajaan esimerkit kirja-arvosteluihin, jotka Aamulehti ja Turun Sanomat teettävät minun ja Salomaan kaltaisilla vapailla toimittajilla.

                      Vuosi sitten Aamulehti maksoi minulle arvostelusta 130 e. Vuoden alkaessa Aamulehti siirtyi Sirénin kolumnissa mainittuun järjestelmään, jossa kulttuuritoimitus on ikään kuin kaikkien Alma Median omistamien lehtien yhteinen. Mitä Aamulehti maksaa Satakunnan Kansan kriitikolle, jonka arvostelu ilmestyy myös Aamulehdessä? ”Ei noin paljon”, kuului kollegan vastaus.

                      Turun Sanomissa kulttuurin kirjoituspalkkio on pysynyt siinä, mihin se Suomen siirtyessä euroon asettui: 100 e.

                      Turun Sanomien toimituskulttuurissa huomaa myös sen, miten kulttuurijournalismin hinta heijastaa journalistin arvostusta. Nykyjohdon aikana lehteen tulevaa palautetta ei enää tarkisteta entiseen tapaan, eikä palautteen saanut vapaa toimittaja voi vastata, vaikka palaute vaikuttaisi asiattomalta.

                      Uuden käytännön aikana kirjailijan kaveri rinnasti minut Putte Possuun ja dosentti ilmoitti, että olen aina tahallaan, tarkoituksellisesti ja metodisesti väärentänyt jutuissa käyttämäni sitaatit.

                      Edelliseen palautteeseen on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Jälkimmäisestä olisin sanonut, että molemmat lukijoille esitetyt esimerkit olivat dosentin omia väärennöksiä.

                      Aamulehden ja Turun Sanomien uudet toimintatavat säästävät toimituksilta aikaa, vaivaa ja rahaa, mikä ilmeisesti on kulttuurijournalismin kannattavuuden hinta. Nolot palkkiot ja totuudenmukaisen tai edes keskustelevan journalismin hylkääminen ovat merkkejä kulttuurijournalismin alasajosta.

Putte Wilhelmsson

Vapaa toimittaja

Turku

Kts. myös

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/07/ideaalinen-puhetilanne-kriitikko.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/06/jalkisanat-kritiikin-paradigmoja.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/03/alma-median-uusi-kriitikko-pooli.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/03/kaisu-mikkola-70-vuotta.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/07/apurahasi-paattyy-oletko-valmis.html

Asiaton ja hämmentävä JSN

Kulttuuritoimittajalla, varsinkaan freelancerilla, ei yleensä ole sopivia kontakteja ja riittävää uskottavuutta, jolla jonkin epäkohdan saisi nostettua julkiseen keskusteluun. Ja oikeallakin toimittajalla ammatti nousee esteeksi, jos on itse asianosainen.

                      Tästä on olemassa journalistin ohjekin, ”ammatillinen asema”, no. 4: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”      

                      Hyvä esimerkki ongelmasta on alla oleva kirjoitus. Oletan sen sisältävän tärkeitä näkökohtia muillekin kuin itselleni, joten olen tarjonnut sitä mm. Helsingin Sanomien mielipiteeksi ja Aamulehden Näkökulma-kolumniksi. Ja täysin tietoisena siitä, että juttua tuskin julkaistaan.

                      Syyt eivät ole kuviteltuja vaan yleisessä keskustelussa toimituksilta kuultuja. Ensinnäkin tiedotusvälineet eivät mieluusti käsittele toisten tiedotusvälineiden asioita. Toiseksi Julkisen sanan neuvostosta ei voi julkaista mitään, mitä joku näsäviisas ei myöhemmin leimaisi tiedotusvälineen kostoksi neuvostolle. Ja niin edelleen.

                      Siksi tässäkin kirjoituksessa on niin monia anonyymeiksi jääviä tahoja. En yritä vaikuttaa puolueettomalta vaan välttää kaikkien mahdollisten tahojen ilmiantoa, joten Turun Sanomia ei nimetä omaan kanteluuni johtaneen kirjoituksen julkaisijaksi eikä turkulaista dosentti Vesa Varesta sen kirjoittajaksi.

                      Palaan varmasti molempiin myöhemmin, eikä yli 12 vuotta jatkuneen suhteen katkeaminen lehden uuden johdon touhuihin ole tämän blogin lukijoille uutta tietoa. Nyt tyydyn käyttämään tuoretta neuvoston päätöstä ja Risto Uimosen siitä esittämiä kommentteja osoittaakseni, että kyllä, kyllä minä pystyn kirjoittamaan päätoimittaja Kari Vainiosta käyttämättä sellaisia maallikoille vaikeasti avautuvia teknisiä termejä kuten ”kuolaava selkärangaton paviaani”.

                     

”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

-- Jukka Kemppinen, juristi, kirjailija, kulttuurihistorian dosentti 

JSN ei suojaa kantelijan henkilöllisyyttä

”Harvinaista, asiatonta ja hämmentävää”, luonnehti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen lehtihaastattelussa, ja antoi Ylelle langettavan tuomion (HS 28.9.2012).

                      Kantelu oli seurausta Patrian asekauppoja käsittelevästä ohjelmasta, jonka taustamateriaalia Yle julkaisi verkossa. Mukaan lipsahti kantelijan nimi, vaikka tällä ei ollut mitään tekemistä rikostutkinnan kanssa. Kesken kanteluprosessin Ylen toimittaja otti kantelijaan yhteyttä sähköpostitse, ja väitti - neuvoston päätöstekstin mukaan - virheellisesti, että neuvoston tuomio toisi henkilön nimen vielä kerran julkisuuteen.

                      Yhteydenotosta jäi ”painostuksen maku”, Uimonen paheksuu.

                      Tapaus ei ole harvinainen, vaan samalla tavalla asiaton ja hämmentävä kuin oma kokemukseni neuvoston kanssa asioinnista. Tosin sillä erotuksella, ettei mikään tiedotusväline sotkenut minua vaan neuvosto sotki itsensä rikostutkintaan. Ja etten minä saanut painostukselta maistuvaa yhteydenottoa toimittajalta vaan neuvoston sihteeriltä. Myös julkisuutta tuli, aivan kuten Ylen toimittaja varoitti.

                      Oman kanteluni ratkaisussa minua ei tosin nimetty, mutta kantelun taustalla olevan lehtikirjoituksen otsikko julkaistiin, joten myös nimi löytyy lehden arkistohaulla. Lisäksi julkaistiin lehtikirjoituksen väite, jonka mukaan työni ”metodi” on lähteiden väärennys. Omat vastaväitteeni puuttuivat.

                      Näin kova väite ei ole median eettinen ongelma vaan rikosasia. Siksi kantelu oli rajattu Journalistin ohjeiden kohtiin, jotka koskevat ns. ”omaa kannanottoa”. Pyytämättä ja oma-aloitteisesti neuvosto lisäsi päätökseen toisen ohjeiden kohdan, joka koskee tiedonhankintaa ja pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

                      Näin neuvosto kiirehti vapauttamaan päätoimittajan asiassa, jonka viranomaistutkinta ei ollut edes alkanut. Tätä päätöstä neuvosto ei perustele. Oman kannanoton osalta perusteena on kantelijan ja päätoimittajan kertomusten olennainen ero.

                      Olisi ”verraten kova väite”, ettei päätoimittajaan voisi luottaa, neuvoston varapuheenjohtaja ja sihteeri kirjoittivat.

                      Neuvoston tapa punnita päätoimittajan ja kansalaisen rehellisyyttä ei oikein noudattanut neuvoston perussopimuksen lupausta tasapuolisesta käsittelystä. Lisäksi päätöksestä löytyi toinen ristiriita Journalistin ohjeiden ja perussopimuksen välillä. Siksi pyysin sopimustulkintaa neuvoston kannatusyhdistykseltä, jossa molemmat tekstit on hyväksytty ja vahvistettu.

Vastaus ei tullut yhdistyksen puheenjohtajalta, vaan neuvoston sihteeriltä. Vastauksessaan sihteeri Ilkka Vänttinen syytti minua voimakassanaisesti ”päätöksentekijöiden painostamisesta” ja jatkoi: ”Tehän teette tuolla menolla kohta vahinkoa omalle asiallenne.”

                      Sähköpostissa oli Uimosen edellä mainitsema maku, mutta toimivampi se oli varoituksena. Neuvosto hylkäsi myös muutosesityksen.

                      Harmittavampaa silti oli lukea puoli vuotta myöhemmin poliisin esitutkintapöytäkirjaa, joka alkoi samalla, sihteeri Vänttisen kirjoittamalla lauseella kuin neuvoston päätös. Lähdettä mainitsematta. Ja joka jatkui päätoimittajan lausunnoilla, jotka oli otettu neuvoston päätöksestä eikä kuulustelusta, jota ei koskaan pidetty. Lähdettä taaskaan mainitsematta.

                      Viranomainen, joka copy-peistaa asiakirjoja Julkisen sanan neuvoston päätöksistä, ei eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan mukaan ole toiminut moitittavasti.  Itse olisin valmis moittimaan viranomaisen lisäksi myös neuvostoa, joka verkkosivullaan toistaa perättömiä herjoja, yrittää uhkaillen salata toimintamalliaan ja suorittaa rikosasiassa esitutkintaa vaivojaan säästävän poliisin puolesta.

Putte Wilhelmsson

Kirjoittaja on toimittaja ja journalismin opettaja

Ideaalinen puhetilanne: Ymmärsinkö oikein?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Tänään en lukenut Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjuttua, kuten en yleensäkään lue, koska otsikossa oli sana ”kansallisooppera”.

                      Minulla ei ole mitään kansallista ja oopperaa vastaan, pikemminkin päinvastoin, mutta yhdessä ne tarkoittavat, että juttu sisältää taiteilijan itsekehua tai taiteellisen johtajan näkemyksiä taiteen julkisesta rahoituksesta. Sellaista ei ole koskaan hyvä lukea, vaikka aina siitä olisi hyvä jotakin tietää.

                      Sen sijaan viime sunnuntaina luin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutun.

Jutussa kirjailija Riikka Ala-Harjan sisar kertoo, että kirjailijan uusi romaani Maihinnousu on käyttänyt häntä hyväksi, raiskannut hänet ja varastanut häneltä, koska romaanin ranskalaisen tytön sairaskertomus on sama kuin sisaren suomalaisen pojan. ”Mei­dän hä­täm­me ja tus­kam­me oli kir­jai­li­jal­le vain ma­te­riaa­lia, jos­ta kus­tan­ta­ja te­kee bis­nes­tä”, sanoo kirjailijan lanko kirjailijasta. Kirjailija sanoo kaikenlaista romaanistaan, mutta ei mitään siskostaan ja langostaan, koska hänestä perheriita on perheen sisäinen asia.

Juttu oli asiallinen, koska se löysi minusta lukijan. Vasta myöhemmin luin samasta lehdestä, että lukijat olivat asiattomia.

                      ”HS:n ar­tik­ke­li nos­tat­ti kii­vaan verk­ko­kes­kus­te­lun, mut­ta sii­nä kä­vi ku­ten usein”, kirjoittaa kulttuurin esimies Jaakko Lyytinen kolumnissaan: ”Kes­kus­te­lu ei juu­ri si­vun­nut ydin­ky­sy­mys­tä.”

Ymmärsinkö oikein?

Lyytisen mukaan HS:n ydinkysymys oli kir­jal­li­suu­den etii­kka sekä se, saako tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa? Ja edelleen Lyytisen mukaan HS:n lukijoiden sivuun mennyt kysymys oli journalismin etiikka sekä se, saako toimittaja kerätä materiaalia mistä ja miten tahansa?

Nimeltä kolumni moittii ul­ko­mi­nis­te­ri Erkki Tuomiojaa, joka kirjoitti blo­gis­saan: ”En­nem­min kuin kir­jal­li­sen etii­kan pe­rään voi­si täs­sä ta­pauk­ses­sa ky­syä leh­den etii­kan pe­rään, kun ta­van­omai­nen tra­giik­ka­viih­de on ver­hoil­tu kei­no­te­koi­ses­ti etiik­ka­ky­sy­myk­sek­si.”

”So­siaa­li­sen me­dian ja jat­ku­vas­ti jae­tun vir­tuaa­li­to­del­li­suu­den ai­ka­na ra­jat hä­mär­ty­vät, ja tois­ten elä­mäs­tä am­men­ta­mi­nen tu­lee en­tis­tä yk­sin­ker­tai­sem­mak­si”, vastaa Lyytinen: ”Ai­he on polt­ta­va. Sik­si on eri­kois­ta, et­tä sa­nan­va­paut­ta yleen­sä puo­lus­ta­vat hen­ki­löt ovat täs­sä ta­pauk­ses­sa ko­vin va­li­koi­via sen suh­teen, keil­le kai­kil­le suo­vat va­pau­den kes­kus­tel­la fik­tion etii­kas­ta.”

Ymmärsinkö oikein?

Eettisen normiston mukaan on oikein, että sanomalehdessä julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perheriidasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen? Mutta eettisen normiston mukaan on väärin, että romaanissa julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perhetragediasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen?

Lyytisen virhe ei ole siinä, ettei hän tiedosta tilanteensa ironisuutta, koska sanomalehden ei pääsääntöisesti tulisi tiedostaa ironisuutta. Virhe on siinä, että hän yrittää selittämällä selittää, ettei mitään ironiaa oikeasti ole. On vain komealta kuulostavaa ”etiikkaa”.

                      Oletteko koskaan lukeneet sanomalehden nimettömästi julkaistua pääkirjoitusta, jossa moititaan verkkokeskustelua siksi, että verkossa julkaistaan kirjoituksia nimettömästi? Aivan varmasti olette, esimerkiksi Helsingin Sanomista.

                      Tilanne on kieltämättä ironinen, mutta ironian tiedostaminen olisi estänyt pääkirjoitustoimitusta esittämästä sinänsä järkeviä pohdintoja sananvapaudesta ja vastuusta.

                      Hieman samanlaisia ovat myös ne toimittamistyön tehtävät, joissa toimittaja kirjaa haastateltavan näkemyksen sellaisenaan, lisätietoa tarjoamatta, vaikka toimittaja epäilisi, että tiedon saatuaan haastateltava voisi hioa tai jopa muuttaa kantaansa. Jos poliitikko antaa taloudesta väärää tai ainakin kyseenalaista tietoa, poliitikko huomaa sen vasta seuraavan päivän lehdestä, jossa poliitikon lisäksi on haastateltu taloustutkijaa. Toimittaja ei tee politiikkaa poliitikon puolesta, hän yrittää kirjata tilanteen sellaisenaan.

                      Sama koskee toimittamistyötä, jossa kyse ei ole yhteiskunnallisesti olennaisista seikoista ja tulkintojen todenperäisyydestä vaan – kuten Lyytinen sanoisi – yksilöistä ja eettisyydestä.

                      Jos haasteltavalta lipsahtaa jotain sopimatonta, toimittaja ei pyydä pitämään pienempää suuta. Jos haastateltava käyttää kömpelöä metaforaa, joka arvokkaan sijaan antaa puhujasta koomisen vaikutelman, toimittaja ei ehdota tilalle parempaa. Taas tilanne yritetään kirjata sellaisenaan. Eikä sitä ainoastaan kirjata, vaan siitä voi tehdä jutun kärjen:

                      ”Poi­kam­me tu­li­si saa­da jät­tää sai­raus taak­seen ja unoh­taa se. Ro­maa­ni, sen mark­ki­noin­ti ja si­tä seu­raa­va jul­ki­suus, pi­tää asiaa jat­ku­vas­ti pin­nal­la”, he sa­no­vat. Hei­tä kau­his­tut­taa myös se aja­tus, et­tä poi­ka po­ti­si syyl­li­syyt­tä su­vun vä­li­ri­kon vuok­si.

                      Tämän kuulleessaan toimittaja on varmaan kysynyt mielessään, että miten sairaus unohtuu tai lapsen osallisuus perheen välirikkoon hälvenee, jos asiaa vähälevikkisen romaanin lisäksi ”pidetään pinnalla” maan suurimmassa sanomalehdessä. Lapsen vanhemmilta hän ei sitä kysy, koska ei ole tämän eettisen ristiriidan subjekti eikä perheriidan osapuoli.

                      Toisin sanoen toimittaja ei ota kantaa siihen, miten tästä olisi viisainta keskustella tai olla keskustelematta, koska vastuu on aikuisten ja oikeustoimikelpoisten vanhempien. Sen sijaan toimituksen esimies Lyytinen ottaa kantaa, ja jyrähtää lukijoilleen etiikasta ja sananvapaudesta, joten ottaako hän myös vastuun?

Lyytinen on siis väärässä puolustaessaan kolumnissaan alkuperäisen jutun julkaisua. Mutta miksi hän oli oikeassa julkaistessaan jutun?

                      Siksi, ettei toimittajilla tulisi olla niin paljon valtaa toimittamistyön etiikkaan, että se alkaa näyttää ennakkosensuurilta tai julkisuusviranomaisen toiminnalta, jossa aina etukäteen päätetään, mitä yleisön sopii ja kuuluu tietää tai kuulla. Tällaista viranomaistehtävää toimituksille tyrkyttävät yleensä Tampereen tiedotustutkijat, jotka näillä ja muilla päättömyyksillä yrittävät tähdentää vaatimattoman tieteenalansa merkitystä. Se, mikä demokratioissa kuuluu julkiseen tilaan, tulisi ensisijaisesti ratkaista julkisessa tilassa, ei tutkijoiden, ammattikuntien eikä poliitikkojen kabineteissa.

                      Entä sitten sisaren ja langon esittämät kysymykset? Niihin on niin helppo vastata, etten ymmärrä mihin Lyytisen mahtipontisesti kuuluttamaa keskustelua oikein tarvitaan.

                      1: Mur­to­vuo­ri [kirjailijan lanko] ja Ala-Har­ja [sisar] ky­sy­vät­kin nyt, saa­ko tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa.

                      Kyllä saa. Saavat muutkin kuin kirjailijat, mutta muiden on syytä muistaa, että perustuslakiin on kirjattu kansalaisvapauksien lisäksi erityiset sivistykselliset vapaudet, jotka takaavat tieteelliselle ja taiteelliselle ilmaisulle suuremman itsenäisyyden kuin nyt vaikkapa naapuririidoissa käytetylle ilmaisulle.

Sama suurempi itsenäisyys ohjaa myös sananvapauslain tulkintaa. Ensin kannattaa muistaa, että ilmaisun vapaus on yksilön oikeus, jota laki pyrkii suojaaman eikä säätelemään. Toiseksi kannattaa muistaa yksityisyyden suojan osalta, että sen loukkaamisen puinti julkisuudessa voi näyttää oikeuden silmissä siltä, että mahdollisen kanteen nostaja sietää enemmän julkisuutta kuin on halukas myöntämään. Tämän esimerkiksi pääministeri Vanhanen taktikoi taitavammin kuin kirjailijan sisar ja lanko, jotka kertovat haastattelussa enemmän kuin kirjailija romaanissa.

2: Hei­dän mie­les­tään tai­tees­sa pi­täi­si ol­la sa­man­kal­tai­sia eet­ti­siä sään­tö­jä kuin esi­mer­kik­si tie­tees­sä tai jour­na­lis­mis­sa, jos­sa ala sää­te­lee it­se it­seään Jul­ki­sen sa­nan neu­vos­ton kaut­ta.

 Ei pitäisi. Tieteissäkin eettinen neuvottelukunta valvoo vain luonnontieteen etiikkaa, joten historia, sosiologia, kirjallisuustiede ja muu semmoinen kukkii omalla kesannollaan.

Taiteissa jokainen taiteilija valvo omaa etiikkaansa sen sijaan että kaikki taiteilijat valvoisivat toistensa etiikkaa. Tässä tilanteessa ja varsinkin kirjailijan sisaren ja langon näkökulmasta rinnastus julkisen sana neuvostoon ja journalistin ohjeisiin on epäonnistunut. Eikä vähiten siksi, etteivät journalistit enää edes kehtaa sanoa niitä ”eettisiksi” ohjeiksi.

Juristi Jukka Kemppisen tiivistys on osuva: ”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, ettei journalistin ohje täydennä sananvapauslakia vaan se käsittelee rinnakkain sananvapauslaissa säädettyjä seikkoja. Yleensä siten, että toimitusten eettinen taakka on kevyempi kuin niiden todellinen juridinen vastuu. Neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen onkin Helsingin Sanomien kirjoituksellaan avannut listan lainkohdista, joiden rikkominen ei journalistin ohjeen mukaan ole ”hyvän tavan vastaista”. Odottelemme listan täydentymistä.

Jos taiteilijoilla olisi samanlainen ohje ja Neuvosto kuin toimittajilla, tuskin lainkuuliaisuus siinäkään olisi kovin korkealla. Taiteilijoita viruu vankiloissa paikallisen lain mukaan tuomittuina ja käräjäoikeudet ovat olleet ankaria Suomessakin – Hannu Salamasta Anja Snellmaniin. Tuskin taiteilijoiden maine on tästä heikentynyt, ja julkinen paheksuntakin on ollut laajemman kulttuurin tilan mukaan aaltoilevaa.

Mainita voisi myös vastarintaliikkeeseen kuuluneen Albert Camus’n, jonka juhlavuosi on tulossa. Miehitetyssä Ranskassa hän sai merkkiteoksiaan julki tavalla, jota ajan sensuuriviranomainen voisi jälkikäteen kutsua yhtä salakähmäiseksi kuin sisar ja lanko kirjailija Ala-Harjan toimia.

Jaakko Lyytisen mielestä ainakin tämä viimeinen vertaus on kovin abstrakti, teoreettinen, mutta sitä hänen haluamansa eettinen keskustelu aina on: hyvän ja pahan teoriaa. Hyvän ja pahan käytäntöä ovat perheriidat, joista lehdet sitten tekevät meitä yleisöä kiinnostavia juttuja.