tiistai 30. huhtikuuta 2013

Nemesis-kvartetti



Philip Roth, s. 1933, ilmoitti äskettäin, että Nemesis jää hänen viimeiseksi romaanikseen.
Jos lupaus pitää, kirjailijan uran päätös on kuin filosofin maksiimista. Kvartetti, jonka viimeinen osa Nemesis on, kertoo vanhenemisesta ja kuolemasta, eikä niiden jälkeen ole mitään kerrottavaa: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tai jos ei halua käyttää kuuluisia sitaatteja väärin, parempi vertaus voisi olla Beckettin Malone: ”Juuri niin juuri niin / ei enää mitään”.
Jokamies (2006) kertoo uhmasta ja anelusta, Tuohtumus (2008) loukatusta ylpeydestä. Nöyryytys (2009) kertoo vihdoin nöyrtymisestä totuuden edessä. Suomentaja Arto Schroderuksen vaihtoehto alkuperäisnimelle ”The Humbling” sointuu paremmin suuhun, mutta menee muuten ohi.
                      Ja helposti ajatus menee myös ohi Nemesiksestä (2010, suomeksi 2013), jos sen nimen mieltää ”arkkiviholliseksi”, kuten esimerkiksi englannin kielessä on tapana. Tai jos tuntee kreikkalaisesta tarustosta vain kostonjumalattaren. Rothilla näyttää kuitenkin ollen mielessään laajempi mytologinen merkitys, Nemesis oikeutta valvovana ja liian suurta onnea vastustavana jumaluutena.
                      Viime kädessä, jos tässä turvaudun vielä teologiaankin, Nemesis on romaani penseydestä. Se tarkoittaa syntiä, jossa ihminen kieltäytyy näkemästä ja kokemasta Jumalan lahjaa, elämän kauneutta ja satunnaisia onnen hetkiä.
                       
Kun elämä kulkee uomallaan, sen lainalaisuudet ovat mekaanisia ja loogisia, mutta vailla moraalista johdonmukaisuutta. Vain uskontoa ja kirjallisuutta olisi vaikea kuvitella ilman armoa tai hetkellistä onnen tunnetta, ilman palkintoa kärsimyksistä tai oikeista valinnoista.
                      Jokamiehen päähenkilö ei väitä olevansa poikkeus säännöstä. Pikemminkin hän on ”vain haavoittuva ja suojaton ja hämmennyksissä”. Mutta ehkä juuri siksi hän on myös vakuuttunut, että ”hänellä keskivertoihmisenä oli oikeus saada armahdus menetyksistä, joita mahdollisesti oli aiheuttanut viattomille lapsilleen, jotta ei joutuisi elämään mielenvikaisena puolet ajastaan”.
                      Tämä on vasta ensimmäinen Jokamiehen lukuisista viittauksista Shakespearen Kuningas Leariin. Rothin – ja lukijan - toinen seuralainen on runoilija John Keats.
Jokamiehen motto on Keatsin Oodista satakielelle, Rothin aikaisempi romaani Dying Animal (2001) lainasi samasta lähteestä nimensä: ”Nor dread nor hope attend / A dying animal.  / Man has created death”.
Jokamiehen päähenkilö on mitä tyypillisin Rothin luomus, ehkä vanhenevan miehen kuva kirjallisuudessa ylipäänsä.
Hän on tuottanut vaativalle isälleen pettymyksen, ja jotenkin pettänyt palvovan äitinsä. Hän herättää kaunaa kahdessa pojassaan, ja rakkautta ainoassa tyttäressä, jonka tunteet eivät saa ansaitsemaansa vastakaikua. Hän on eronnut kolmesti, mutta ei siksi, ettei ”janoaisi jotakin vakaata”, vaan siksi, että aina ”inhosi sitä mitä hänellä oli”.
                      Tyytymättömyys on Rothille biologian julma pila ihmisen kustannuksella, ainoa keino, jolla hän voi taistella kuolevaisuuttaan vastaan. Toinen pila on tietoisuus kuolemasta.
Viime vuosikymmenten älykkökeskustelussa tämän taistelun synonyyminä on tarjottu toiminut arvoituksellista ”halun” käsitettä. Termin alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa, johon ruumiinvaivoja yhä seikkaperäisemmin luetteleva Roth nyt uppoutuu. Eikä Freudin viettiteoriassa, joka askarrutti häntä kolme vuosikymmentä sitten Haamukirjailijassa (1979). Se on Keatsin runoutta lähempänä olevassa romanttisessa filosofiassa.
Kiistelty psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojèven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin eetos 1800-luvun kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviämiskamppailua.
Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin ratkaisematon herran ja orjan paradoksi, Thomas Hardyn romaanien nöyryyttävä tragedia sekä Lacanin psykoanalyysi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin tuleminen tai tapahtuminen.
Lacanin psykoanalyysi onkin pohjimmiltaan darvinistista, kuten myös Rothin kirjallisuus. Halu on sokea elämänvoima, joka varjelee elämän muutosta ja jatkumista, ei sen pysyvyyttä, muotoa tai tarkoitusta.
Rothin Jokamies ei ole ainoa romaani, jossa tämä heltymättömyys ulotetaan kuolemaan asti, eikä vain sen rajalle, jossa jonkin odotusta seuraavan täyttymyksen tai muun uskontoon ja kirjallisuuteen kuuluvan lohdutuksen tulisi sijaita. Mutta laji lienee harvinainen, koska se ei tarjoa mitään uuttaa tai yllättävää.
Ongelma on yksinkertaisesti siinä, että me kaikki tiedämme loppuratkaisun etukäteen.
Hartain toiveemme on, kuten Roth kirjoittaa, että kaikki eläisivät, ja että kaiken saisi vielä uudestaan. Kuolema on ihmisen luomus, jossa tämä nujertumaton toive vielä kerran kiteytyy. Sydämen pysähtyminen on biologian seuraus, jossa toivetta kantanut tietoisuus sammuu: ”Juuri niin kuin hän oli pelännyt alusta asti.” No, siinähän se tuli, Beckettin juuri niin juuri niin.

Nöyryytys sisältää äidin puheen tyttärelle, joka ei voisi olla suorasukaisempi. Eikä paljon suorempi voisi olla romaanin aihekaan, paitsi jos kirjailija käy lukijan kimppuun tylpällä esineellä. Puheen syy on siinä, että tytär on aloittanut suhteen yli kaksi vuosikymmentä vanhemman miehen kanssa.
                      Pelkään sitä tosiasiaa, että hän tulee päivä päivältä vanhemmaksi, äiti sanoo: ”Niin se toimii. Ihminen on ensin 65-vuotias, sitten 66-vuotias, sitten 67-vuotias ja niin edelleen.” Eikä se siihen lopu, äiti jatkaa, se ei lopu koskaan. Se jatkuu, kunnes miehellä on ikäihmisten terveysongelmia ja ties mitä.
Mies on teatterilavojen tähti Simon Axler. Äskettäin Simon huomasi, ettei hän enää voi teeskennellä, että repliikkejä ulkomuistista lausuva vastanäyttelijä puhuu juuri hänelle. Tai että näyttämölavasteena katetussa kupissa on oikeasti teetä. Illuusion haihtuminen maksaa ensin Simonin uran, sitten avioliiton, mutta vanhenevalle miehelle nuori nainen on merkki siitä, että elämä voi kaikesta huolimatta alkaa uudelleen. Tai ehkä kyse on vain uudesta itsepetoksesta.
Kyse ei siis ole uudesta tiedosta, jota kaiken tietävällä ihmisellä (lukijalla) ei jo olisi käytössään, vaan yksinkertaisesti siitä, että menestys on hiipuvaa ja että ihmissuhteista saatava tyydytys näyttäytyy lähinnä sokean elämänhalun valossa. Jne. Ja tietysti siitäkin, että kaiken tämän tiedostava ihminen, joka on jo lukenut sen Dostojevskilta ja Beckettilta tai Rothilta itseltään, ei oikeastaan tee tällä tiedolla mitään. Jollei sitten keksi tekemättömyydelleen jotain hienompaa nimeä, kuten ”taidenautinnon”.
Aluksi Nöyryytyksen epäsuhtaiset rakastavaiset kamppailevat siitä, kummalla on suhteessa fyysinen ja henkinen yliote. Lopuksi kamppaillaan ulko-ovella moraalisesta yliotteesta, jossa voittajaksi julistetaan edellisen kamppailun häviäjä. Siis se, joka ei saanut toteuttaa itseään tai joka joutui tinkimään unelmistaan tai jotakin muuta, josta kirjallisuuden lisäksi saa lukea värikuvalehtien erohaastatteluista.
Tämän asetelman perusteella kirjailija voi vaikuttaa hieman kyyniseltä. Minusta se saa romaanin henkilöt vaikuttamaan haavoittuvilta, suojattomilta ja hämmentyneiltä (kuten kvartetin aloitusosan Jokamiehen). Ilman näin näyteltyjä sosiaalisia ja seksuaalisia roolejaan he olisivat kaikki kuin Simon teatterin lavalla kummallisen neuroosin alkamishetkellä - tietoisina vain yhdestä kaiken tulkinnan kestävästä totuudesta, eläimen kuolevaisuudesta.

Edeltäjiinsä verrattuna Nemesis on kuin raportti tai muistelma. Aika on sotakesä 1944, paikka Rothin lapsuuden maisema Newarkin juutalaisessa kaupunginosassa, joka taas saa vitsauksekseen polion.
                      Tauti, jota ei osata selittä eikä torjua, aiheuttaa vihaa ja epäluuloa. Toisinaan tunteiden kohteena ovat naapurikorttelien italialaiset, toisinaan viranomaiset tai Jumala. Toisinaan oma heikkous uhan edessä. Sotapalveluksesta vapautetulle Buckylle, leikkikentän liikuntaohjaajalle, polio on hänen Normandian maihinnousunsa – tehtävä, jonka tasalle on noustava, uhrauksista piittaamatta.
Yksinkertaisimmillaan Nemesis on kuvaus velvollisuudentunnosta, sitten pelosta ja uudelleen velvollisuudentunnosta, joka saa ihmisen kieltämään onnen itseltään. Ja lopulta, kun muotopuolia romaaneja kirjoittava Roth hylkää yllättäen kolmannen persoonan ja vetää hihastaan ensimmäisen persoonan minäkertojan, se on kuvaus sokeudesta elämälle.
Nyt kokijan rinnalle saadaan näkijä, joka on samalla myös taideteoksen rooli. Siksi Nemesiksessä on myös laajempi perspektiivinsä, merkityksellisyyden etsintä., jonka Bucky hylkää, kun hän romaanin viimeisellä kolmanneksella alkaa pitää itseään polion levittäjänä. Ja sitten, kun sairastuu itse ja osittain halvaantuu, oikeudenmukaisesti rangaistuna. Näkijän tehtäväksi jää muistaa – tai kirjailijan tehtäväksi kirjoittaa – haltioitumisesta, sankaruudesta ja kauneudesta kaiken lopullisuuden, syyllisyyden ja rumuuden vastapainona. Vaikka kyse olisikin vain yhdestä kesäillasta.
Nemesiksen viimeiset sivut ovat argumentti ja maalaus, jotakuinkin komeinta, mitä Roth on tuottanut (ja siis jotakin aivan muuta, kun vaikkapa Aamulehden nurinkurinen, avuton kirja-arvio tulkitsee).
Ihmekös tuo, jos suurempikin kirjailija kykenee panemaan juuri tähän pisteen.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Valhe, emävalhe, CV





Tiesittekö, ettei Putte Wilhelmsson ole ainoastaan ”eräs Suomen palkituimmista kirjallisuuskriitikoista”?
Lisäksi ”Wilhelmsson on kansallisesti johtavia visuaalisuuden asiantuntijoita, jota yksityisten monimediayritysten lisäksi ovat työllistäneet maan arvovaltaisimmat museot ja kuvataiteen oppilaitokset”? Ja että ”hänen lukuisista menestyneistä oppilaistaan voitaisiin mainita Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilija Eija-Liisa Ahtila”?
No, en minäkään tiennyt ennen kuin aloin katsoa miten CV oikeasti kuuluu kirjoittaa.
Siihen asti ajattelin, että Suomessa on kai yksi kirjallisuuskriitikolle annettava tunnustuspalkinto, jonka olen saanut. Ja että jos kirjoitti Helsingin Sanomiin 90-luvulla, kun yliopistoilla ja muilla kulttuurilaitoksilla oli vielä löysää rahaa erilaisiin pisteluentoihin, kutsuja tuli automaattisesti. Ja toisinaan yllättäviltä tahoilta.
Lisäksi pari keikkaa sai siksi, että tyttöystävä oli museoamanuenssi. Ja pari muuta sovittiin buffetin äärellä, kun ilmainen viini saa budjettivaltaa käyttävät näkemään ympärillään neroja. Mutta se on tietysti sitä, mistä CV-kieli käyttää ilmaisua ”laajasti verkostoitunut”.
Kahdesta vierailusta markkinointifirmojen koulutuspäivillä ainoastaan toinen oli fiasko, molemmat Otaniemen nykyiseen Aalto-yliopistoon menivät hyvin. Vaikka hieman omituiselta tuntui luennoida arkkitehti-tohtoreille arkkitehtuurista ja elokuvasta. Tai tuleville arkkitehdeille musiikista luonnon ja rakennetun ympäristön kuvaajana. Omaa panosta Kuvataideakatemian tohtorinkoulutusohjelmalle en uskalla arvioida, kun en enää muista luennon aihetta. Sen sijaan alustus Turun kaupungin taidemuseossa oli ”paras koskaan kuultu” eikä palaute Jyväskylän valokuvataiteen museossa jäänyt tästä jälkeen.
Tosin molemmat tapaukset kertovat lähinnä siitä, millaista työ- ja koulutusilmapiiriä kyseisten laitosten silloiset johtajat halusivat esimerkillään edustaa. Toisinaan luento sujuu ja yleisökeskustelu on vilkasta, mutta tilaajalta saa tuskin edes keikkakahvit, kun hänen näkökulmastaan kyse oli vain annetun budjettiraamin ja opintosuunnitelman täyttämisestä. Ja varsinkin raamit pitää täyttää, jotta ne seuraavalla budjettikaudella eivät olisi ahtaammat.
Jokin vuosi sitten Nokian senior marketing manager tarjoutui arvioimaan CV:ni tyylin  ja sisällön. Arvion mukaan kokonaisuus oli sekava ja painotti liiaksi pieniä yksityiskohtia, ydinosaamisalue ja päämäärät puuttuivat.
Minusta se oli niin osuva kuvaus freelancerin urasta, että voin sanoa kuin filosofi Pekka Himanen Arto Nybergin haastattelussa: ”Jos haluatte tietää mitä olen tehnyt, katsokaa CV!”
Katsoin, mutta lähinnä siitä näkökulmasta, että miten itsen markkinointi hoidetaan paremmissa piireissä

***
Himasen verkkosivulta löytyvä ansioluettelo on ”valikoiva”, mikä yleensä tarkoittaa, että valikointi on osunut tosiseikkoihin. Sen sijaan ansioita voi aivan hyvin värittää, jopa lisäillä.
                      “Himanen is one of the internationally most cited researchers in his field”, Himanen kertoo CV:n henkilöesittelyssä, ja jatkaa Googlen tarjomaan Google Scholar sitaatioindeksin vedoten: “His international works have been cited more than 2000 times”.
                      Totta, mutta niin on myös vaikkapa Uskali Mäen. Mäkeä ehdotin vanhassa kirja-arvostelussa Himasen tilalle, jos valtioneuvosto vastaisuudessakin haluaa globaalin talouden analyyseja filosofilta. Ja ehdottaisin yhä.
                      Näennäinen tasapeli muuttuu Mäen moninkertaiseksi etumatkaksi, kun kokonaismääräisten lainausten tilalle vaihdetaan indeksiluvut h tai i-10.
Ne mittaavat tutkijan ”tuotteliaisuutta ja vaikutusta tiedemaailmaan” siten, ettei esimerkiksi yksittäinen artikkeli yleisesti käytetyssä oppikirjassa painotu liikaa. Indeksimittauksessa Himasen asemaa pudottaa Hakkerietiikka (2002). Sen erikieliset laitokset muodostavat hänen bibliografiastaan liki kolmanneksen ja lasketuista sitaatioista yli puolet. Laadullisessa arviossa pitäisi lisäksi huomioida sekin, että Mäki julkaisee säännöllisesti vertaisarvioiduissa tiedelehdissä. Himasen suppeampi tuotanto on tilausraportteja, kaksi populaaria tietokirjaa ja artikkeleita kokoelmissa, joiden tietä kustantamoon on tasoittanut enemmän Manuel Castellsin kuin Himasen nimi.
Himanen jatkaa CV:nsä johdantoa kertomalla laajasti eri yhteiskunnan sektoreita tavoittavasta dialogistaan, jota hän käynyt mm. Time Magazinen ja Financial Timesin sivuilla.
Ensimmäistä tietoa on mahdoton verifioifa, mikä on Time-konsernin hakupalvelun vika, ei Himasen.
Jälkimmäisen verifioin, mutta tuloksena oli lyhyt yleisönosastokirjoitus, jossa on sepitteellinen Kekkos-anekdootti, kaksi kömpelöä analogiaa ja pieniä tai suuria tilastovirheitä (Suomen talous ei 2006 kasvanut ”yli 5 %” vaan 4,4 %, nälkävuodet 1867-68 eivät niittäneet väestöstä ”6 %” vaan n. 17 %). Kielelliseltä ilmaisulta lukiolaistasoa, sisällöllisesti nolointa on Martin Luther Kingin ”parafraasi”, johon Himanen lisäilee omiaan, vaikka monen muun mielestä ”I have a dream” oli jo ennestään hyvä puhe.
Varsinaisen ansiolistan Himanen aloittaa ”palkinnoista ja tunnustuksista”. Niitä on Himasen mukaan neljä, oikeasti yksi.
“Global Leader for Tomorrow – by the World Economic Forum 2003” tarkoittaa, että yksityinen Maailman talousfoorumi WEF kutsuu joka vuosi hakemusten ja ehdotusten perusteella joukon nuoria ja lupaavia vieraita Davosin kokoukseen. Koska kyse on valikoivasta jäsenyydestä, asiasta kannattaa mainita, mutta CV:ssa sen oikea otsikko olisi ”verkostot” tai ”jäsenyydet”
“Young Global Leader – by the World Economic Forum 2005” on sama asia kuin edellinen. Jostain syystä foorumi vain päätti mutta sen nimeä.
Myös ainoan todellisen tunnustuksensa kohdalla Himanen on epätarkka. Helsingin yliopiston alumni-yhdistys ei jaa vuoden alumnin titteliä ”tieteen edistämisestä”, kuten Himanen kirjoittaa. Yhdistyksen omien perustelujen mukaan ”tehtävään valitaan henkilö, joka on toiminnallaan tukenut akateemisen koulutuksen arvostusta”. Viime aikoina käydyn julkisen keskustelun perusteella voi kuitenkin epäillä, sopisiko Himanen enää ”Helsingin yliopiston myönteiseksi suurlähettilääksi”.
Edellisten lisäksi Himasen mainitsee vielä yhden ansion, valtion tiedonjulkistamispalkinnon 1995, mutta ei ole hänen omansa, vaan saatu yhdessä Kallion kirkkoherran kanssa. Esa Siljanmäen nimen ja työpanoksen Himanen näyttää kuitenkin unohtaneen. Lisäksi palkinnon perusteluissa ei puhuta ”yliopistollisesta opintokurssista, joka sai yli 10 000 kuulijaa”, vaan Kallion kirkon yleisöluentosarjasta, joka sai ”melkein 10 000 kuulijaa”.
Nähtävästi kiusaus korjata tätäkin numeroa vähän ylöspäin oli Himaselle ylivoimainen. Ja kiusaukseen Himanen lankeaa heti uudelleen, CV:n seuraavassa kohdassa ”kansainvälisten tutkimusverkostojen jäsenyydet”. Maailman talousfoorumin tittelit mainitaan veilä kerran, jolloin yhdestä klubijäsenyydestä kasvaa neljä CV-merkintää.
Tässä kohtaa Rooman klubi oli riittänyt aivan hyvin, kunhan sitä klubin oman käytännön mukaan olisi kutsunut keskustelu- eikä tutkimusfoorumiksi. Se olisi saanut Himasen näyttämään arvovaltaiselta eikä epätoivoiselta.

Epätoivolla tarkoitan lähinnä seuraavanlaisia lauseita, joilla CV esittelee Himasen luentotyötä Aalto-yliopistossa: ”The following lectures have typically been fully packed and ended with a standing ovation.”
Tai sitä, että vuoden alumnin kiitospuhe alumniyhdistyksen kokouksessa mainitaan ensin ”yliopistollisena opetusluentona” ja vielä uudelleen ”yksittäisluentona”. Tai sitä, miten luovasti Himanen käyttää sanoja ”keynote” ja ”advisor”.
Otsikon Global Forums alla CV luettelee mm. seuraavat ansiot: ”One Young World keynote on dignity, London, February 2011” ja “One Young World keynote on dignity, Zurich, September 2012”.
One Young World on Maailman talousfoorumin tavoin julkisuuden henkilöitä ja asiantuntijoita houkutteleva yksityinen säätiö, joka kutsuu nuoria keskustelemaan ja verkostoitumaan. Nuorten tueksi OYW nimeää jokaiseen vuosikokoukseen joukon kokeneempia ”opastajia” osallistumaan eri työryhmiin, ja vuonna 2011 tämän tehtävän sai mm. Himanen.
Seuraavana vuonna OYF ei enää mainitse Himasta vaikka Himanen mainitsee OYF:n, sillä WEF:sta poiketen OYF ei listaa ikuisjäseniä. Lisäksi key note –puheet piti Himasen mainitsemina vuosina Bill Clinton ja Bob Geldorf .
Minun CV:ssani key note tarkoittaa, että avasin Kansainvälisen PENin kokouksen Helsingissä, ja pidin yleiskokouksessa puheen, jossa tulkitsin viikonlopun eri työryhmiä yhdistävää teemaa. Samaa key note tarkoittaa myös OYF:n verkkosivuilla, mutta sitä en tiedä, mitä se tarkoittaa Himasen CV:ssa.
Ehkä sitä, että foorumin sijaan Himanen avasi mainitsemansa työryhmän, ”dignity”? Paitsi että kummassakaan kokouksessa ei ollut sen nimistä työryhmää.
Jokin CV-maininnan arvoinen rooli Himasella on ollut OYF-säätiön kokouksessa, mutta jokin muu kuin Himasen CV antaa ymmärtää. Ja sama koskee CV:n tietoa, jonka mukaan Himanen olisi ollut kahden pääministerin, yhden presidentin ja parlamentin ”advisor” (neuvonantaja).
Julkaisuluetteloa selaamalla selviää, että Himanen tarkoittaa kahta Jyrki Kataisen ensin valtiovarainministerinä ja siten pääministerinä tilaamaa raporttia. Mitään eduskunnan tilausta en huomannut. Lisäksi Himanen tarkoittanee presidenttifoorumiin saamansa puhujakutsua, ja kenties kutsua, jonka hän esitti presidentti Tarja Haloselle yhdessä Norjan prinssi Haakonin kanssa perustamansa hyväntekeväisyyssäätiön edustajana.
Neuvonantajat ovat korkean luokan virkanimityksiä, konsultin tai juhlapuhujan sopii venyttää totuutta vain siihen mittaan asti, että kertoo esimerkiksi olleensa ”in a advisory position” (neuvoa antavassa asemassa).
Kiinnostavaa kyllä, juuri tämä ilmaisu löytyy Himasen nykyisen työpaikan henkilöstötiedoista. [tässä kohdassa alkuperäistä blogimerkintää on asiavirhe, kts sen korjaamiseksi kommentit]
Berkeleyn yliopistossa Himanen on viiden hengen tutkimusryhmän johtaja, ja vaikka jokainen vastaa itsenäisesti omasta tutkimusteemastaan, kyse on Himasen kaksi vuosikymmentä jatkuneen akateemisen uran merkittävimmästä tehtävästä (Aalto-yliopiston professuuri sisältää kahdeksan tuntia elämänkatsomustiedon opetusta, vanhemman tutkijan posti Aalto-yliopiston alaisessa instituutissa ei ole johtanut omiin tutkimusryhmiin ja ”vieraileva professuuri” Oxfordissa vastaa statukseltaan kotimaista tuntiopettajaa):
Varmasti Himanenkin ymmärtää, ettei tätä tehtävää kannata tahria kotisivuilta löytyvän CV:n sisältämillä harhautuksilla, värityksillä ja sepitteillä. Tosin alku ei ole lupaava.

Himasen ensimmäisenä työnäytteenä uudelle työyhteisölle Berkeleyn informaatioyhteiskuntakeskuksessa (BCIS) voi kai pitää CV:n mainitsemaa kirjoituskokoelmaa The Aftermath: TheCultures of the Economic Crisis (2012).
Aluksi on vaikea ymmärtää miten kokoelman toimittaneen Manuel Castellsin ajatukset kulutustalouden hylkäävistä kansanjoukoista sopivat Himasen ajatuksiin kulutustavaratuotannon ja tuottavuuden kasvusta informaatioyhteiskunnan innovaatiotaloudessa. Sitten ihmettelee Himasen visiopaperin viiden julkaisun lähdeapparaattia (mm. kaksi Castellsia, yksi Himanen) verrattuna muihin kirjoittajiin (toisella suomalaisella, Terhi Rantasella, lähdeluettelo jatkuu kolmatta sivua):
Lapsuuden ystävä Ville Valo sanoi Himasta eilisessä iltapäivälehdessä ihmelapseksi, ja ihme se tietysti onkin, jos Himanen tästä määrästä teelehtiä kykenee lukemaan globaalin kriisin syyt ja seuraukset.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Kauppasuhteita ja kalvosloganeita






Presidentti Sauli Niinistö vieraili viime viikonvaihteessa Kiinassa edistämässä maiden välistä kauppaa. Samalla puhuttiin ihmisoikeuksista, vaikka kotimaiset lehdet eivät enää tee siitä numeroa.
Tapa periytyy ajoilta, jolloin Kiinaakin pidettiin kommunistisena diktatuurina, nykyisen taloudenhoidon valossa sitä on alettu sanoa varovasti ”yksipuoluemaaksi”. Tavan tarkoituksena oli muistuttaa, ettei länsimainen valtionpäämies ole ”rähmällään” vaan ”osallistuu maan sisäiseen muutokseen”.
                      Lainausmerkit siksi, että nämä ovat lainauksia, ei siksi, että ironisoin perinteistä idänsuhteiden kieltä. Tämän kielen mukaan Suomi ei ole rähmällään Kiinaan päin, koska Kiina ei vanhasta Neuvostoliitosta poiketen puutu Suomen sisäpolitiikkaan. Eikä Suomi osallistunut Neuvostoliiton sisäiseen muutokseen, koska historiaa on varaa tulkita moralisoivasti vaikka samaa tyyliä ei sopisikaan soveltaa nykypäivään.
Lisäksi kirjoitin ”moralisoivasti” enkä moraalisesti tai eettisesti, koska puhe rähmällään olosta ei punnitse vaihtoehtoja. Se esittää ne valmiina: jokin kestäväksi koettu arvo (poliittinen itsenäisyys) asetetaan lyhytnäköiseksi koetun edun (kansantalous) edelle. Toisin sanoen se on kieltä, joka on omiaan helpottamaan valintaa, kun taas eettinen pohdinta vaikeuttaa sitä.
Vaikeus johtuu siitä, että etiikka filosofian lajina pyrkii hyvän määrittelyyn. Määritelmiä etsiessään filosofi ei tee keksintöjä eikä törmää yllätyksiin, ennemminkin hän tekee ihmetteleviä kysymyksiä. Jos hyvän määritelmiä on siis eettisessä keskustelussa lainkaan, niitä on monia. Ja jos vaihtoehtoja haluaa supistaa, kannattaa lukea lakikirjoja, joissa kerrotaan oikea ja väärä. Mikäli kahdessa on jo liikaa, voi kääntyä historiankirjoituksen puoleen. Siinä esimerkiksi Suomella ei jatkosodassa olut vaihtoehtoja lainkaan.
Satunnaisesti silmään silti osuu ratkaisuja, joissa myös filosofian tyypillisesti avointa ja jatkuvaa argumentointia halutaan yksinkertaistaa lakikirjojen suuntaan. Silloin ei suoran mallintamisen pelossa puhuta oikeasta ja väärästä vaan esimerkiksi myönteisestä ja kielteisestä, positiivisesta ja negatiivisesta. Kovin vaikeaa ei kuitenkaan ole arvata kumpaa ajattelua tällä tavoin filosofoiva filosofi pitää oikeana ja kumpaa vääränä.
                      1980-luvulla tämä ratkaisu kuulemma täytti Helsingin yliopiston luentosalit, viime aikoina olen lukenut, että sillä saa tuntuvia tutkimusrahoituksia ohi normaalien kanavien.

Palataan hetkeksi idänsuhteiden kieleen, ja Helsingin Sanomien torstaiseen pääkirjoitukseen. Ihmisoikeudet on nähtävä osana demokratiakehitystä, lehti myötäilee Niinistön puhetta Aasian Boao-talousfoorumissa, mutta ”on epäselvää, mikä osa Niinistön viestistä upposi kiinalaisiin” (HS 11.4.2013).
Me emme ehkä ole aivan varmoja, kuvaako ”rähmällään olo” kattavasti kaiken sen, mitä lähihistoriassa tehtiin kansakunnan edun kannalta oikein tai väärin, mutta varmasti se antaa lähihistoriasta negatiivisen kuvan. Ja emme me ole varmoja, osallistuiko Suomi viime viikonvaihteessa Kiinan ”sisäiseen muutokseen”, mutta varmasti se antaa kauppapolitiikastamme vähän positiivisemman kuvan.
Tätä positiivista kuvaa voisi luonnehtia vaikkapa ”rikastavaksi ja raikastavaksi näkökulmaksi”. Lainausmerkit kertovat jälleen, että tämä on lainaus, ei ironiaa. Lähde on filosofi Esa Saarisen haastattelu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (Huhtikuu 2013). Viime viikonvaihteen tapahtumia sekin, vaikka toimittaja Saska Saarikoski myöntää, että mieluummin olisi haastateltu Saarisen tunnetuinta oppilasta. Uusi tilaisuus avautuu huomenna perjantaina, kun Pekka Himanen nousee perunakellaristaan esittelemään valtioneuvoston tilaustutkimusta.
Haastattelussa Saarinen muistelee itsekin käyneensä ennen ”yhteiskunnallista debattia”. Nykyään hän luennoi enemmän ”arjen filosofiasta ja positiivisesta elämänkatsomuksesta”. Minä muistan, että Saarinen käytti ennen lauseita, joita nykyään kutsutaan ”kalvosloganeiksi”. Mahtaako se tarkoittaa samaa kuin ”arjen filosofia”?
2000-luvulla Saarinen on julkaissut vain henkisen kasvun oppaan ja saman artikkelin systeemiälystä seitsemässä eri kirjoituskokoelmassa, joten yritän havainnollistaa kalvosloganin käsitettä Glorian Koti –lehdellä (Huhtikuu 2013). Teksti kuulostaa juuri nyt aika samanlaiselta kuin Saarinen silloin ennen.
Gloriassa Lumi-laukkumerkin perustaja Sanna Kantola sanoo arvostavansa ”kulkemattomien polkujen etsintää”, mutta tuskin hän silti sanoisi halveksivansa yhteisöllisyyttä ja perinnemaisemaa. ”Mottoni on, että jos jotakin haluaa, sen voi myös saavuttaa”, Kantola sanoo, mutta tarkemmin kysyttäessä hän varmasti sanoisi myös, että onnistuminen toistaa itseään, ja vasta epäonnistuminen auttaa löytämään uuden ja oikean päämäärän. ”En pelkää työntekoa ja etsin ratkaisuja mieluummin kuin valitan”, Kantola sanoo edelleen, mutta arvaan, että hän joskus sallii itselleen laiskottelun eikä koskaan pelkää kyseenalaistamista vaikka kaikki vastaukset eivät heti olisikaan valmiina. Lopuksi Kantola Kantola vielä sanoo ”terveyden” ja ”menestyksen” olevan tärkeää, sillä vasta konkurssin ja vaikean sairauden jälkeen huomaa miten henkisesti rajoittavaa menestyksen perässä juokseminen oli ja miten tuli kasvettua ihmisenä.
Kalvosloganille on ominaista, että se on yleisesti ja ilmeisesti totta, ja että yleensä sen vastakohtakin on. Minun onkin vaikea keksiä positiivisempaa elämänkatsomusta kuin se, että vaihtoehtoja toki on, mutta kaikki vaihtoehdot ovat hyviä. Ainoa negatiivinen seuraus on ehkä se, ettei kalvosloganeita tuottava ja seuraava ihminen menetä ainoastaan moraalisen kompassinsa suuntaa – sen neulaa hyppii nyt kaikkialle – vaan identiteettinsä.
1990-luvun puolivälissä, kun Saarisen tähti oli jo laskussa, jouduin minäkin pohtimaan, onko Saarinen poikkeuksellisen moraaliton ihminen vai – poikkeuksellisesti – onko häntä lainkaan?
Tein alla olevan lyhennelmän kirja-arvostelusta, joka oli väkinäisen vitsaileva, mutta samalla aidosti tuskastunut arvioidun kirjan perinpohjaiseen ääliömäisyyteen. Silti se synnytti akateemisesta maailmasta niin ison kehuryöpyn, että viikon verran luulin sanoneeni jotain oivaltavaa ja fiksua. Tulehtuneet välit varsinaiseen tiedemaailmaan näkyvät yhä Saarisen haastattelun katkerissa kommenteissa. Ei kai kukaan voi olla positiivinen koko ajan?



Esa Saarisen Poppamies on johtamistaidon ja henkisen valmennuksen markkinointitempaus: Voittajien itsehoito-opas

Esa Saarinen - Curt Lindström - Antero Raevuori - Marjaana Virta: Poppamies. WSOY 1995.

Poppamies ei ole henkilökuva jääkiekon maailmanmestareita luotsanneesta Curt Lindströmistä, Esa Saarinen varoittaa. Se ei myöskään ole MM-kisojen historiikki tai lajivalmennuksen teoriaesitys.
Mitä sitten? Nähtävästi johtamistaidon ja henkisen valmennuksen markkinointitempaus, taloudellisen menestymisen ja kilpailuetiikan siveysoppi, joka tähdentää tiimin ”kurinalaisuutta, voimakkuutta, keskittymistä ja tarkkuutta” sekä johtajapersoonan ”syväkarismaa”, lempeää auktoriteettia ja hyväntahtoista itsevaltiutta. Poppamiehen todellinen aihe on seminaariesitelmiä ja yrityskonsultointia markkinoiva yhden miehen menestystuote, jonka nimeä ei kummallista kyllä mainita: Curt Lindström Coaching Ab.
[---]

Poppamies ei tyydy havainnollistamaan miten monta rumaa fonttia taittaja Marjaana Virta on löytänyt tietokoneestaan. Se todistaa myös, että Esa Saarinen on oikeilla jäljillä valitessaan taas erään menestysjohtajan (Curren) omaksi moraaliseksi esikuvakseen.
Saarinen ei nimittäin vielä osaa olla nöyrä, vaikka nöyryys on Curt Lindströmin rakkain hokema. Mutta ehkä Saarinen ottaa vielä opikseen. Mutta ei vielä, sillä nyt kirjan kannessa Esa Saarisen nimi on ensimmäisenä, vaikka haastattelijan, toimittajan tai haamukirjoittajan nimi kuuluisi tahdikkaasti alalaitaan tai vasta nimiösivulle. Esipuheen lopussa Saarisen nimikirjoituksensa esiintyy voimakkaasti suurennettuna. Hän on itse signeerannut teoksen, jonka oli tarkoitus esitellä ja kunnioittaa toisen ajatuksia.
Saariselta puuttuu myös suoruutta, ”uskallusta kohdata erilainen” omana itsenään. Hän ei ymmärrä ”tuloksellisen kommunikoinnin” periaatetta, joka näkyisi toisen kunnioituksena ja luonnollisena tasaveroisuutena.
Sen sijaan hän ilmentää sosiaalista kameleonttimaisuutta ja eriarvoisuuden tiedostamista, vallan liehakointia ja holhoavaa suhtautumista jäykän hierarkian alamaisimpiin jäseniin.
Niinpä hän puhuttelee johtajaa (Currea) koulutetun ihmisen kirjakielellä, tiimin kiekkotähtiä (Peltosta ja Jutilaa) rennommalla yleiskielellä mutta joukkueen hanslankaria (huoltaja Tomi Mäkipäätä) kieliopillisesti karkealla slangilla.
Ja vaikka Saarinen alleviivauttaa tai raamittaa omat kysymyksensä, hän ei kykene peittämään oman tekemisensä ylimalkaisuutta. Poppamies-kirjasta puuttuu maailmanmestariuden henkisiä edellytyksiä luonnehtiva päämäärän ennakoiminen, tulosnäkemys, oman osaamisen arviointikyky ja henkilökohtainen vastuunkanto.
Vaikka Saarinen kysyy sattuvasti kuin urheilutoimituksen kesäharjoittelija (”mihin perustuu menestyksesi valmentajana?”; ”entä joukkueen päämäärät?”), hän ei kirjantekijänä ”keskity toteutukseen” eikä ole ”oman totuutensa tae”.
[---]

Tuoreessa oppikirjassa Filosofia (1994) Saarinen kirjoitti innostavasti, miten ”filosofia kyseenalaistaa, pyrkii kääntämään selviöitä päälaelleen” ja miten ”filosofian kriittinen koneisto” on ”erilaisuuksien taidetta”.
Hän unohti mainita, että jo seuraavana vuonna Poppamiehen ”mahdollisuuksien filosofia” muuttuisi sovinnaisuuden taiteeksi, kokoelmaksi triviaaleja ”loitsuja”, joita filosofian yliassistentti saattaisi nimittää myös analyyttisiksi totuuksiksi (väittämä on analyyttisesti tosi - tai epätosi - silloin kun sen totuus perustuu vain sen sisältämien sanojen tai käsitteiden merkityksiin, eikä mihinkään tiettyyn kielen ulkopuoliseen tosiasiaan tai asiantilaa):
”Minä olen vastuussa minusta”; ”uskalla olla oma itsesi”; ”tiimityö on elämän olemus”; ”innosta ihmisten innostajaa itsessäsi”; ”elä upea elämä”; ”anna itsellesi vapaus olla maailman paras”; jne.
Ei Curt Lindström tietenkään myy t-paitoja tai puskuritarroja. Nämä ovat konsulttiviihteen iskulauseita, joilla vahvistetaan yrityselämän uskoa siihen, että talousongelmat ovat johtajuuskriisejä, että superjohtajuus on osa stilisoitavaa persoonallisuutta ja että taloudellinen menestys on luonteenominaisuuksista suoritettava oikeudenmukainen palkkio.
Saarinen tuntee rutiinit, sillä hän on itse kaupitellut yrityksille ”sikaenergiaa”. Ja nähtävästi hän tietää myös, miten kalliisti yritykset ovat valmiita maksamaan reaaliaikaisen maailmantalouden horjuttamasta psyykkisestä perusturvallisuudesta.
Sen sijaan Saarinen on väärässä kun olettaa, että tehdessämme voittamisesta sankaruutta jäljittelisimme Curt Lindströmin yksilöllisistä kokemuksista kasvanutta humaanisuutta. Pikemminkin jäljittelemme Lindströmin henkilöstä riippumatonta nousukkuuden toimintamallia ja raadollisen kilpailun ihannointia.
Huolimatta siitä mitä Horatio Alger kirjoitti yli sata vuotta sitten tai Dale Carnegie paljon myöhemmin tai Esa Saarinen tänään: taloudellinen menestyminen tai urheilullinen paremmuus eivät ole yksilön eettisiä ulottuvuuksia.
Curt Lindström tietää tämän. Siksi hän kykenee onnellistumaan henkilökohtaisista onnistumisista, mutta nolostumaan julkisuuden sankaripalvonnasta.
Filosofian oppikirjassaan Saarinen kirjoitti mukaansa tempaavasti, miten ”Sokrates halveksi rikkautta ja ulkoista menestystä” ja ”puhkoi estottomasti näennäisviisauksia”, mutta hän unohti mainita että Sokrateen oppi on läpikotaisin vanhentunutta. Poppamiehessä positiivinen ja epäkyyninen Saarinen viestittääkin meille ”tässä ajassa elintärkeää pyrkimystä ylöspäin”, ”energia-ajattelua”, ”kunnioitusjohtamista” ja ”kiihkoa olla maailman paras”.
Epäilemättä Saarinen on vilpitön liehakoidessaan vallanpitäjiä tai tukiessaan arvojen rahallisia mittareita ja menestysjohtajien kulttia, jossa hyvän yhteiskunnan päämääriä ja yksilön etiikkaa kysellään yritysten keulahahmoilta. Ilmeisesti hän etsii uskallusta kirjoittaa kuten propagandaministeri Göbbelsin lempihistorioitsija, viktoriaaninen Thomas Carlyle, jolle ”aikansa henkisiä totuuksia” olennoivissa suurmiehissä ”yhdistyi salaperäisellä tavalla yksilön itsekkyys ja yhteisöllinen tahto”.
[---]

Curt Lindström vaikuttaa melko mutkattomalta ja pyrkimyksissään onnistuneelta medelsvenssonilta, joka löysi itselleen sopivan johtamisfilosofian maanmiestensä hyvin tuntemasta revyyiskelmästä ”Det går litet bättre / Dag för dag”.
Hänen toiminnalleen yrityskonsultoinnin tai urheiluvalmennuksen parissa Poppamiehestä tuskin on mitään haittaa, sillä ei kirja suinkaan tahallaan yritä jymäyttää jääkiekkofaneja tai isänpäivälahjaa etsiviä lapsia. Sen sijaan kiistelty julkkisfilosofi Saarinen vahvistaa vihamiesten ennakkoluuloja ja pettää ihailijoiden odotukset.
Ymmärrän kyllä, ettei Saarinen halua ikävystyttää lukijaa erittelemällä symbolista interaktionismia etnometodologisen keskusteluanalyysin keinoin, kuten varsinaiset johtamiskulttuurin tutkijat. Mutta on vastaavasti outoa, ettei hän esitä edes niitä todellisia kysymyksiä, joihin hänellä oman koulutuksensa ja virka-asemansa perusteella olisi parhaat edellytykset. Kuten:
Eivätkö vahvemman ylistys, yritysjohtajien henkilöpalvonta ja urheilusankaruus ole auktoriteettiuskoa? Entä olisiko Platon karkottanut ihannevaltiostaan taiteilijoiden ohella myös konsultit?

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tarjous, josta voi kieltäytyä




Otso Kantokorven blogikirjoitus – ja päätös lopettaa päivälehtiin kirjoittaminen - poiki tänään Hesarissa kahden sivun jutun. Kateuteni Otson herättämästä huomiosta peittää ainoastaan ihmetykseni eri lehtien osastopäälliköiden, kulttuurituottajien ja päätoimittajien lausunnoista.
                      Näköjään kukaan ei ole joutunut karsimaan kulttuurijournalismia tai edes kritiikkiä lehdissään, vaikka budjetteja on leikattu ja avustajasopimuksia irtisanottu. Paitsi Kalevassa, jossa Vesa Kärjen mukaan kulttuurin ”sivumäärät ovat pudonneet ja kritiikkien määrä ehkä samassa suhteessa”.
                      Mukava tietää, että teen yhteistyötä Suomen ainoan rehellisen kulttuuritoimittajan kanssa.
                      Aivan perusteeton ei silti ole Aamulehden Jouko Jokisenkaan lausunto. Sen mukaan kulttuurijournalismia yksipuolistava tapa kierrättää sama juttu eri lehdissä karsii samalla ”maakuntalehtien puolivillaiset” kirjoitukset. Siis ei perusteeton, mutta kuitenkin väärä. Otaksun, että Jokisenkin firmassa raha ratkaisi, ei laatu, vaikka en olekaan puolueeton taho sitä arvioimaan.
                      Alma Median uusi yhteistyökuvio varmaankin katkaisi oman sopimukseni koska se silloin oli uusin. Vajaan vuoden ikäinen. Vaikka ei syytä kukaan erikseen kertonut. Eikä edes sitä, että sopimus oli päättynyt.
Se kävi ilmi, kun toimitus ei keväällä 2012 vastannut sähköpostiin. Puhelimessa kulttuurituottaja sanoi vaivaantuneena, että ”en minä näistä yksin päätä”, eikä uutispäällikkö Matti Posiokaan – nykyään Lapin Kansan päätoimittaja – sanonut että kuka, vaikka muutoin kävimme yleisen keskustelun mediamaailman muutoksista.
Työnantajalta tällainen käytös olisi mahdotonta, ja on se aika erikoista freelancerin toimeksiantajaltakin.
Tapaus kuvastaa ensinnäkin sitä, että Hesarin otsikko ”Kulttuurijournalismi voi hyvin” (HS 9.4.2013) piilottelee sitä pahoinvointia, jota toisinaan koetaan toimitusten sisälläkin. Toiseksi se kuvastaa sitä, etteivät nykyiset sopimusehdot ja palkkiot ole vain työmarkkinapoliittisia, juridisia tai taloudellisia kysymyksiä. Ne ovat yhteydessä kriitikon henkilöön menevään arvostuksen laskuun, vertaisaseman menetykseen toimittajien keskuudessa.
Vaikka satunnaisen, paikallislehteä seuraavan lukijan näkökulmasta näyttäisi, että arvosteluja julkaistaan vanhaan tapaan, lehtimaailman sisäisestä näkökulmasta huomaa, että kritiikki kulttuurijournalismin osana on painettu asemaan, jossa kriitikot eivät paljon kunnioitusta herätä. Ja miksi herättäisivät, jos ja kun suostuvat tarjottuihin ehtoihin, tarjotuilla palkkioilla?
Tässä on myös päätoimittaja Jokisen selityksen ongelma. Jos juttujen kierrätys on laadun seula, niin eivätkö palkkiot olisi nousseet, koska laadusta kannattaa maksaa? Jokisen omalla tontilla, Aamulehdessä, kävi kuitenkin päinvastoin.
2011, siis vuotta ennen kuin Otson kuvaama yhteistyökuvio Alma Mediassa alkoi, Aamulehti julkaisi minulta 33 kirja-arvostelua ja 2 pääkirjoitussivun kolumnia. Näin kriitikolle se on aika paljon, melkein yhtä paljon kuin Hesarin toimeksiannot Pekka Tarkan aikana ja kaksi kertaa enemmän kuin Turun Sanomien toimeksiannot edellisenä vuonna.
Valitettavasti palkkiot eivät ole yhtä runsaita, mutta niitä freelancer täydentää muilla tehtävillä. Teetetyn työn yhteishinta Aamulehdessä oli hieman yli 7000 euroa, kirja-arvostelujen keskihinta oli 185 euroa. Seuraavana vuonna sopimus päättyi sanotulla tavalla, ja arvostelutyötä jatkoi mm. tuttu kollega samaan konserniin kuuluvasta Satakunnan Kansasta. Entä palkkio, kun sama juttu nyt menisi myös Aamulehteen ja muihin Alman yhteistyökuvion lehtiin?
”Ei noin paljon”, kollega sanoi vastahakoisesti, kun arvasin, että 120 euroa.
                      Minulla teetetyn työn määrästä päättelen, että työn laatua pidettiin lehdessä hyvänä, joten Alma Median tekemien ratkaisujen todennäköiseksi kriteeriksi jää työn hinta. Tämä auttaa myös ymmärtämään Otso Kantokorven päätöstä:
Ilmeisesti lehdet eivät tee enää hänenkään tasoiselleen kriitikolle tarjousta, josta ei voisi kieltäytyä.


Kts myös


sekä

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Lopun alku jatkuu


Tässä Otso Kantokorven, vanhan yhteistyökumppanin ja maan arvostetuimman kuvataidekriitikon terveiset Aamulehteä julkaisevalle Alma Medialle. Tarkemmat tiedot - ja lisää terveisiä muille lehdille - löytyvät Otson blogista Alaston kriitikko.

Tervehdys,
jouduttuani viime päivinä julkisuudessa ja sosiaalisen median puolijulkisuudessa mediahuoramannekiiniksi olen joutunut öisinä hetkinä miettimään avustajasuhdettamme vähän tarkemmin. Nyt on pakko tunnustaa, että tein virheen ja että toimin myös aatteideni vastaisesti allekirjoittamalla Alma Aluemedian avustajia riistävän sopimuksen. En minä oikeasti halua olla tukemassa niitä kapitalistisia kehityskulkuja, jotka ovat murskaamassa suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyttä ja jotka ovat luovuttamassa toimituksellisia periaatteita journalismin minulle edelleenkin melko pyhien aatteiden sijaan kapitalismille, johon en ole samastunut koskaan.
Tästä syystä olen päättänyt lopettaa kokonaan päivälehtien avustamisen. Etsin toimeentuloni muualta.
Lyhyestä yhteistyöstä kiittäen, mutta aiheetta enempään,
Otso Kantokorpi

Niinpä, Otso. Kts. myös tämä.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Viimeksi kuultuna: The Sirens




Chris Potter: The Sirens. ECM 2013.

Miten kirjallinen klassikko uustulkitaan musiikin abstraktilla kielellä niin, että yhteys alkutekstiin on mielekkäästi tunnistettavissa?
                      Saksofonisti Chris Potterin The Sirens –levyn lehdistötiedote turvautuu ilmeiseen. Homeroksen Odysseiaan perustuva teemalevy on kuulemma ”tunnelmallinen, eeppinen ja ajattoman humanistinen”.
                      Se on hyvin sanottu, sillä luvassa on tunti lähteen taidehistoriallisen merkityksen tiedostavaa juhlallisuutta.
Tempo ja haikea molli ei sanottavasti muutu, vaikka musiikillisesti kerrotun tarinan luku vaihtuu öisestä merestä aamun kajoon. Tai uskollisesta vaimosta (Penelope) täyttymättömään rakkauden lupaukseen (Nausikaa). Petollisen viettelijän (Kalypso) staccato-melodian sentään erottaa helposti eepoksen ihannenaisista.
The Sirens sisältää paljon ihailtavaa jazz-musisointia, vaikka pianisti Craig Taborn eksyykin reitiltä kovin kauas dodekafonian merelle. Sen sijaan Homeroksen tulkintana se antaa Odysseukselle vain yhden epiteetin, melankolisen. Alkutekstissä niitä olisi ollut toista tusinaa, muiden muassa kekseliäs, viisas, kuninkaallinen, sankarillinen, karski, kärsivä ja kiero.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Arkisto: Amerikan tabloidi




Aikanaan innostuin James Ellroyn rikoskirjallisuudesta niin, että kirjallisena snobina olin tietysti jo täysin kyllästynyt kun suomennokset alkoivat.
Eilen katsoin Ellroyn käsikirjoitukseen perustuvan elokuvauutuuden nimeltä Rampart, eikä innostus palannut. Tarina, jos sellaisesta sopii puhua, sisälsi paljon tuttuja elementtejä, mutta dramaturgista vetovoimaa oli saman verran kuin avoimessa viemärissä. Elämän saasta voi olla itsessään kiinnostavaa, mutta kaikkihan me tiedämme mihin pyörre johtaa.
Sama vaikutelma syntyi jo Ellroyn suurromaanista Amerikan tabloidi (1995). Se vaikuttaa etäisesti sosiaalirealismilta, mutta toimii oikeastaan vain omassa symbolisessa sisäavaruudessaan. Arvostelun julkaisu Helsingin Sanomat 7.1.2000 otsikolla ”Pinnan alla on aina sumeaa: James Ellroy haluaa olla rikoskirjallisuuden Tolstoi”.
Tästäkin kirjasta on luemma tulossa elokuva, ennakkotietojen mukaan ohjaajana debytoi näyttelijä James Franco.


James Ellroy: Amerikan tabloidi. Suom. Juha Ahokas. Like 1999.

Pitäisikö James Ellroyn rikosromaaneja kutsua näkökulmaltaan yhteiskunnallisiksi? En oikein ymmärrä, miten se olisi mahdollista.
                      Ellroyn tarinoissa arkinen todellisuus on ylipäänsä sivuseikka. Mahtipontisessa pääteoksessa Amerikan tabloidi yhteiskuntaruumis esiintyy vain kahtena symbolina: luulotautisena monimiljönääri Howard Hughesina, joka piikittää särkylääkkeitä mädäntyneeseen penikseensä, ja kaappihomona FBI:n johtajana J. Edgar Hooverina, jonka ovelat tirkistelyperversiot ohjailevat valtion päätöksentekoa.    
                      Kolmas yhteiskuntaruumis on tietysti John F. Kennedy, mutta hän on oikeastaan olemassa vain harhaisena kuvitelmana kansakunnan ja sen asiaa ajavien hyveellisyydestä.
                      Väkivalta ja vaurauden kartuttaminen ovat Ellroyn tavanomaisimpien päähenkilöiden atavistisia fantasioita. Vallanhimo on vasta fantasian ensimmäinen kerros - eräänlainen kierosti kunniallinen verho vieläkin alhaisemmille ja usein tiedostamattomille pyrkimyksille.
                      Tässä mielessä Ellroy on etäistä sukua englantilaiselle Minette Waltersille. Waltersin romaaneissa rikollinen ei peittele jälkiään niinkään välttyäkseen ikävältä rangaistukselta kuin pitääkseen salassa motiivinsa häpeällisyyden.
    
Ellroylle yhteiskunnan muodolliset rakenteet, kuten talous, politiikka, tiedotusvälineet tai oikeuslaitos, eivät ole olemassa pitääkseen kurissa inhimillisen psyyken määrittelemätöntä viettikerrosta.
                      Pikemminkin ne ovat kahleettomille haluille pystytettyjä fantasmoja, joiden tehtävänä on jatkuvasti viivyttää halun todellisen kohteen tavoittamattomuudesta syntyvää pettymystä.
                      Amerikan tabloidi on tarina julmista miehistä valheellisten unikuvien pauloissa, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että Ellroy olisi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden Freud. Hän on sen Krafft-Ebing. Paljastaessaan Amerikan syntisen alitajunnan Ellroy ei oikeastaan paljasta mitään. Pinnan alla on pelkästään sumeaa.
                      Ellroy tuskin yllättää ketään muistuttaessaan miten suurin osa seksin nauttimasta julkisuudesta ei liity ihmisten vapauttamiseen. Se liittyy - juorulehtien kautta - konservatismin vastenmielisimpiin muotoihin, jotka liian moni omien pikku syntiensä painama amerikkalainen sekoittaa jonkinlaiseen katumusharjoitukseen.
                      Ellroyn tuotannossa amerikkalainen elämänmuoto on muuttunut kirja kirjalta yhä korruptoituneemmaksi, turmeltuneemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vihan, pessimismin ja synkkien yksityiskohtien alla vaikuttaa kuitenkin voimistuva pohjavire. Se kutittaa järkytysten turruttamaa lukijaa burleskilla ironialla ja satunnaisilla armon hetkillä.
                      Yhtäällä raakalaismainen tappaja lannistaa kyynisyytensä ja pelkonsa rakastumalla, toisaalla pettynyt opportunisti kuolee hymy huulilla, sillä murhaajan oman elämän häpeällisyys on enemmän kuin riittävä rangaistus hänen kunniattoman henkensä riistämisestä.
                      Tahto ja itseymmärrys, jolla tarinan henkilöt näyttäisivät valitsevan ennalta määrätyn, vaikuttaa ehkä enemmän George Bernanosin Papin päiväkirjalta kuin Dashiel Hammettin Veriseltä sadolta, mutta ilmeisesti Ellroy sormeilee lajityyppinsä rajoja aivan tosissaan. Gentleman's Quarterlyn lokakuun numerossa hän puntaroi hukattua nuoruuttaan huumeiden käyttäjänä ja naisten alusvaatteita nuuskivana murtovarkaana:
                      ”Meneisyyteni opetti minulle lujien päätösten merkityksen. Kantani on moralistin kanta. Tein reissun ja otin siitä opikseni. Kunnia henkiin jäämisestäni kuuluu kaikkivaltiaalle Jumalalle. Skeptikot saattavat hymähdelle. He voivat pussata rupista persettäni.”

Amerikan Tabloidi on James Ellroyn commedia dell Camelot.
                      Se yhdistää Kennedyt, Kuuban, CIA:n, FBI:n, mafian, kansalaisoikeustaistelun ja aikakauden mediajulkkikset surkuhupaisaksi kokonaisuudeksi, jossa kaunistukkainen presidentti joutuu maksamaan hengellään siitä, ettei hän pysty vastaamaan kunnianhimoisen Kemper Boydin rakkauteen tai alkoholisoituneen Ward Littelin moraaliseen haikailuun.
                      Boyd ja Littel ovat etsineet sankaria, jonka lunastaisi heidän unelmansa ja antaisi heille elämän, jonka he luulottelevat ansainneensa. Kennedy ei kuitenkaan ole sankari. Hän on ”henkisesti kuivettunut liberaali rattopoika, jolla on jalkoväliä nuuhkivan koiran moraalinen vakaumus”, kuten J. Edgar Hoover ilkkuu.
                      Hoover vihaa vasemmistolaisia ja sellaisiksi luulemiaan, koska heidän filosofiansa perustuu inhimilliselle heikkoudelle, Boyd selittää. Sen sijaan Hooverin oma filosofia perustuu ”sietämättömälle hyveellisyydelle, joka kielsi moisten tosiasioiden olemassaolon”.
                      Seksikkyyden ja puritaanisuuden ristiriidasta syntyy Amerikan outo epätodellisuus, joka saavutti kriittisen massansa Dallasissa vuonna 1963. Eikä kaunokirjallisen sepitteen, dokumenttien ja disinformaation sekoittuminen näytä päättyvän koskaan:
                      Amerikan tabloidissa Ellroy ”paljastaa”, että Kennedyn ja Marilyn Monroen oletettu seksisuhde oli Kemper Boydin mielikuvituksen tuotetta; syksyllä julkaistu kohukirja niin sanotuista Mitrokhinin arkistoista taas toteaa, että tieto Hooverin homoudesta ja Lee Harvey Oswaldin CIA-yhteyksistä oli vain KGB:n taitavaa mustamaalausta.
                      Omien sanojensa mukaan Ellroy halusi kirjoittaa 1900-luvun Amerikan koko historian, ”pahojen valkoisten miesten tarinan”, ja tulla siten ”rikosromaanin Tolstoiksi”.
                      Amerikan tabloidi on Ellroyn sota ja kiima. Sen risteävien kohtaloiden lomaan Ellroy on sijoittanut paljon julmuutta, vainoharhaisuutta sekä joukon omia epäilyttäviä ennakkoluulojaan. Romaanin vakavimmat yritykset luoda suuria vertauskuvia lankeavat lopulta siihen tosiseikkaan, ettei Yhdysvaltain lähimenneisyydessä näytä olevan tolkkua romaaninkaan vertaa.
                      ”Keskustelu muuttui moniselitteiseksi”, kuten Ellroy kuvaa Boydin ja CIA-agentin neuvottelua: ”Abstraktiot kävivät tosiasioista, eufemismit puolustivat paikkaansa”. Kaikki on ”monimutkaista, kostonhaluista ja psykologisesti tunkkaista Hooverin ajattelua”. Siitä puuttuu ”yksittäisen loogisuuden edellyttämä punainen lanka”.