Kirjoitin yleisönosastoon

VM:n valtiosihteeri Martti Hetemäen mukaan Suomen ”työllisyysaste on vain 68,5 prosenttia. Tavoite on 72 prosenttia, jotta velkaantuminen pysähtyisi” (HS 10.82016). Ajantasainen osavuosikatsauksen tieto Tilastokeskuksesta on kuitenkin seuraava: ”Työllisyysaste eli työllisten osuus 15–64-vuotiaista oli kesäkuussa 72,0 prosenttia, kun se vuotta aiemmin oli 71,0 prosenttia.” Jos Hetemäen numero on vanhempi tilastotieto, se vastaa desimaalia myöten Tilastokeskuksen julkistusta vuodelta 2014 (joka siis kertoo tilanteen edelliseltä kuluneelta vuodelta 2013). Jos se on tilastollinen arvio kausivaihtelusta tasoitetun trendin suunasta vuoden loppuun mennessä, Hetemäki uskoo tavanomaisen sesonkimuutoksen olevan nyt tuplasti synkempi kuin vaikkapa viime vuonna.

Hetemäki kertoi samassa haastattelussa myös, että ”työllisyysasteemme on ainakin viisi prosenttiyksikköä matalampi kuin muissa Pohjoismaissa.” No oikeastaan neljä, kuten se oli myös ennen pitkittynyttä talouskriisiä. Mutta ehkä tähänkin voisi etsiä positiivisen näkökulman: Suomi on ensimmäisenä pohjoismaana ponnistelut lähimmäksi kriisiä edeltänyttätyöllisyysastetta. Tai vahingoniloisen: Suomen työllisyysasteen ero Tanskaan, jossa talouskriisin jälkeen on tehty pohjoismaiden radikaaleimmat työelämän muutokset, on nyt pienempi kuin ilmeisesti koskaan 2000-luvulla.

Lisäksi Hetemäki kertoi, että ”meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen.” Jos yhä pysytään Hetemäen mahdollisesti suosimassa julkistusvuodessa 2014, Kreikan työllisyysaste oli 49,4 %, Espanjan 56 % ja Italian 55, 7 %.

Yleinen johtopäätös ajantasaisesta tilastotiedosta näyttäisikin olevan, ettei sitä ole VM:n käytössä, tai että mahdollisista vaihtoehdoista pitää ainakin viitata siihen, jossa lasi taas on puoliksi tyhjä. Tai ettei vähän vanhempaakaan tietoa (vaikkapa Italian tai Espanjan verrokkiluvuista) voi esittää yleisölle totuudenmukaisesti, koska pitää hyväksyä, koska on pakko ja koska vaihtoehtoja ei ainakaan ole.

Johtopäätös hallituksen toimista on kysymyksen muotoinen. Velkaantumisen pysähtymisen kannalta tärkeä työllisyysasteen välitavoite (72 %) on nyt edes hetkellisesti saavutettu ennen kuin mikään taloutta edistävä päätös on ehtinyt sopimus- tai lainsäädäntöasteelta käytäntöön, joten missä määrin sama  päättäväinen mitään tekemättömyys olisi toimivin ratkaisu myös jatkossa?

[korjattu pohjoismaita koskeva tilasto, mistä kiitos FB-kaveri Kim Väisäselle]

Kirjoitan yleisönosastoon

Vastaväite: Kreikka tehnyt kriisimaista eniten

Pääkirjoitustoimituksen moitteet Timo Soinille ovat paikallaan (”Soini puhuu äänestäjilleen”, HS 8.7.2015). Ulkoministerin puheet ”lypsykoneesta” ja ”pyramidihuijauksesta” kertovat neulan tarttuneen oppositiolevylle. Soinin neuvo, jonka mukaan ”Kreikan pitäisi lähteä samalle tielle kuin Latvia ja Viro, jotka laittoivat kovat kuurit päälle”, kertoo tietämättömyydestä. 

Leikkaamalla menojaan liki neljänneksellä Kreikka on tehnyt enemmän taloutensa tasapainottamiseksi kuin mikään muu kriisimaa, kertoo OECD:n alkuvuodesta julkaisema "Going for growth 2015" -katsaus. Ja Latvia, vaikka kriisimaihin välillä luettiinkin, ei kai sitten tehnyt oikein mitään, kun valtion menot näyttävät viime vuosina vain kasvaneen. Sen sijaa Kreikassa ovat mm. palkat tippuneet 37 %, eläkkeitä leikattu 48 % asti ja valtion työntekijöiden määrää vähennetty 30 %.

Eivät nämä välttämättä ole hyviä uutisia. Taloustieteen perusoppien mukaan julkisen sektorin leikkaukset johtavat yleensä bkt:n laskuun eikä Kreikan kaltaiseen palkka- ja hintadeflaatioon joutunut valtio yleensä kykene lyhentämään velkojaan. Voivat siis olla huonojakin uutisia. Tai merkityksettömiä. OECD:n tiedoista käy myös ilmi, että bkt:n kehitys viidessä eniten sopeuttaneessa maassa on jokseenkin samanlainen kuin viidessä vähiten sopeuttaneessa maassa.

Nyt ei kuitenkaan kannata kinata siitä, onko Kreikka tehnyt liikaa vai liian vähän. Tarvitsee vain muistaa, että se on tehnyt enemmän kuin pääkirjoituksen ainoiksi ”tiukan säästökurin” maiksi tunnustamat Espanja ja Portugali.

Putte Wilhelmsson

Turku

Kirjoitan yleisönosastoon

Höpsis. Höpsis. Ja vielä tarvitaan ainakin kolmas höpsis.

”Naisten saama toimeentulotuki maksetaan monessa kunnassa miespuolisen avo- tai aviopuolison tilille”, kirjoitti HS 27.8.2014: ”Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin on vaatinut 25. kesäkuuta kirjatussa ratkaisussaan sosiaali- ja terveysministeriöltä (STM) selvitystä siitä, miten se velvoittaa kunnat korjaamaan asian.”

Esimerkkinä moitittavasta käytännöstä mainittiin mm. Turun kaupunki, joka perheiden toimeentuloturvasta päättäessään osoittaa avioliiton kyseessä ollessa päätöksen miehelle ja avoliitoissa naiselle.

Apulaisoikeusasiamiehelle voidaan asian tiimoilta todeta, että entä sitten?

Ensinnäkin yhdenkään kunnan sosiaalitoimi ei pidä rekisteriä kuntalaisten pankkitilinnumeroista, joten haettu ja myönnetty toimeentulotuki maksetaan hakijan hakemuskeen kirjoittamalle tilille. 

Toiseksi toimeentulotukea saa henkilö tai perhe, jonka tulot ja varat eivät riitä välttämättömiin jokapäiväisiin menoihin. Se tarkoittaa, että tuki ei ole avo- tai aviosuhteessa olevan yksityishenkilön omaa tuloa, ei harhaanjohtavan uutisotsikon "vaimon toimeentulotukea", eikä aviomiehen. Se on yhteistä tukea, joka perustuu yhteisen talouden yhteeen kirjattuihin tuloihin ja menoihin.

Näin asiasta sanoo laki toimeentulotuesta, 3 §:

”Toimeentulotukea myönnettäessä kaikkia perheenjäseniä pidetään toimeentulotuen saajina tuen maksamispäivästä lukien. Toimeentulotuen katsotaan jakautuvan sen saajien kesken kullekin yhtä suurena osuutena, jolleivät olosuhteet muuta osoita.”

Uutisessa nostettiin esiin mahdollisina ongelmina sekä hakijan kirjesalaisuus että sukupuolten tasa-arvo. Lainsäädännön näkökulmasta kumpaakaan ongelmaa ei ole. Uutisoinnin arvoista olisi enintään osaamaton hallinto, joka teettää eri sektoreillaan tarpeetonta selvitystyötä.

Putte Wilhelmsson

Turku

Kirjoitan yleisönosastoon

Margaret Thatcher myyttinä ja poliitikkona

Matti Apusen kolumni ei ehkä niinkään ole varaukseton ihailijakirje Margaret Thatcherille kuin kannustuspuhe suomalaisille päättäjille: nyt tarvitaan johtajuutta ja ratkaisujen tekijöitä.

Toki Thatcher on sopiva esikuva suomalaiselle talouspoliittiselle keskustelulle, jossa moni uskoo Ahon hallituksen taistelun vahvan markan puolesta syventäneen ja pidentäneen lamaa. Näin näyttäisi käyneen myös Englannissa, kun Thatcher taisteli inflaatiota vastaan. 

Ironista tietysti, että eräät Thatcherin menestystarinat (brittien muuttaminen talouteen syvemmin sitoutuneiksi omistusasujiksi) johtivat suoraan Thatcherin tappioihin (inflaatio lähti uuteen laukkaan).

Thatcherin johtajuusmyytissä lisäksi unohtuu, että pahamaineiset teot (teollisuuden rakenneuudistus) ja onnistumiset (nousukausi) seuraavat pitkälti globaalin talouden trendejä. Mikä niissä on yhden hallituksen tai yhden pääministerin rooli? No ehkä se, että vaikeuksien koittaessa Thatcherin Englanti kärsi aina suuremmasta työttömyydestä kuin eurooppalaiset verokkimaat.

Apusen ihaileman suuren muutosjohtajan suuri ongelma olikin siinä, ettei Thatcherin hallinto osannut varautua muutoksiin taloudessa. Ja vielä yksi ironia: Thatcherin hallinto ei ihan aluksi lähtenyt vapauttamaan Cityn pankkiirien toimintaa, kun mitään purettavaa sääntelyä ei vielä silloin oikein ollut. Thatcherin virhe oli siinä, ettei sääntelyä kehitetty riittävästi ennakoimattoman tulevaisuuden tarpeisiin.

Putte Wilhelmsson

Turku

Kirjoitan yleisönosastoon

Aiheellinen huoli, väärä valittaja

Jyrkentyvä progressio luonnollisesti harmittaa ahkeraa ja menestyvää kansalaista siinä määrin, että ”solidaarisuusveron” sijaan hän puhuu mieluummin ”kateusverosta”. Mutta onko vantaalainen lääkäriyrittäjä Jarmo Kantonen silti oikea henkilö ottamaan tämän asian esille (”Kateusvero ei kannusta yrittämään”, HS Mielipide, 9.2.2014)?

Suomalaisessa elinkeinoelämässä ei ole tavatonta, että jossakin vaiheessa yrityksen elinkaarta sen valtiolta saamat investointi- ja innovaatiotuet ylittävät sen maksamat verot (rapakuntoinen Nokia). Yksityisessä terveystoimessa on sen sijaan normi, että lääkäri elää vuosikaudet yhteiskunnan piikkiin ennen kuin häntä voi edes ajatella nettoveronmaksajana.

Helsingin yliopiston laskelmien mukaan lääkärin ilmainen koulutus maksaa hieman alle 190 000 €. Laskelmasta puuttuvat muut yhteiskunnalle koituvat kulut, kuten opintoraha, mahdollinen asumistuki, opiskelijan pienemmät etuudet ja alennukset sekä pitkän koulutuksen negatiivinen verohyöty verrattuna nopeammin työmarkkinoille siirtyviin ammatinharjoittajiin.

Koulutuksen jälkeen yhteiskunnan maksettavaksi jää vielä potilaan Kela-korvaus, jonka virtaa yksityiselle lääkäriyrittäjälle palvelun hinnassa, sekä lääkkeiden Kela-korvaus, joka takaa Suomessa sen, että pieni- ja keskituloisilla on varaa lääkärin palveluihin.

Merkittävä tulonsiirto on myös julkinen kansanterveys- ja tutkimustyö, joka toimii ikään kuin lääkärin tuotekehittelynä ja markkinointina. Pieni kysymysmerkki on yksityinen lääkäri, jonka kunta ostaa tekemään leikkauksen. Eikö lääkärin pitäisi pikemminkin maksaa tilavuokraa?

Kokonaiskuvan muodostaminen on siis vaikeaa, mutta todennäköisesti lääkäriyrittäjä on yksityisistä ammatinharjoittajista lähinnä suomalaisen duunarin vanhaa unelmaa: verot valtion maksettaviksi. Kun Suomen lääkäriliitto vielä saisi sen kuplan pois konjakkipullon pohjasta…

Putte Wilhelmsson

Turku

Yrittäjä

Kirjoitan yleisönosastoon

Kirkko kysyi itse, mutta mitä se vastasi?

Olisiko kirkon pyydettävä anteeksi omaa tai ainakin eräiden sen vihkimien pappien osuutta sisällissodan kansallisessa tragediassa, kysyy tamperelainen Kauko Tuovinen, ”punaorvon poika” (HS 8.1.2014).

                      Täsmälleen samaa kysyi evankelisluterilainen kirkko itseltään vuonna 2008 järjestetyssä seminaarissa ”Sisällissota ja kirkko 1918”. Helsingin Sanomien päätoimittaja emerita Reetta Meriläinen muistaa ehkä parhaiten, mihin vastaukseen päädyttiin. Hän oli seminaarin loppupaneelin puheenjohtaja.

                      Arkkipiispa Jukka Paarman avauspuheenvuoro oli ehkä enemmän kirkon syntien tunnustus kuin niiden sovitus, mutta herätti silti paheksuntaa. Historiantutkijoiden parissa yleinen tulkinta on yhä, että viralliset anteeksipyynnöt menneisyyden tapahtumista eivät kuuluu kansalliseen kulttuuriimme.

                      Näin tavallaan onkin. Perinteen aloitti Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, joka pyysi anteeksi japanilaistaustaisten kansalaisten internointia toisessa maailmansodassa. Ja viime vuonna sitä jatkoi Espanjan hallitus, joka pyysi anteeksi juutalaisten karkotuksia vuonna 1492.

                      Perinteen siirtymisen Suomeen estänee edellä mainittujen historioitsijoiden toistama myytti, jonka mukaan merkittävää osaa suomalaisista yhä sokaisee ”punainen” tai ”linnalainen” historiankäsitys. Siksi mitään myönnytyksiä ei voi tehdä. Toinen merkitsevä seikka on some-rahvaasta kolumnisti-lukeneistoon ulottuva keskustelutyyli, jossa omaa vastuuta ei saa myöntää, sillä se voi hämärtää toisen syyllisyyttä. Erikoisinta tietysti on, että tämä sääntö koskee jopa jotakin lähes sadan vuoden takaista tapahtumaa.

Putte Wilhelmsson

Kirjoitan yleisönosastoon

Helsingin Sanomien toimitus kysyy: ”Vääristävätkö romaanit historiaa? Täytyykö romaanien ylipäänsä noudattaa todellisia tapahtumia? Voiko kirjailija ottaa niistä vapauksia?”

Helppoja kysymyksiä, tässä vastaukset: Epäilemättä usein. Riippuu todellisuudesta ja toisinaan myös kirjallisuudesta. Miten sen voisi estää?

Mutta koska suuri osa lukijoista kuitenkin päättelee, ettei tämä ole kivan keskustelun aihe vaan epäkohta, niin eiköhän lehti saa vastausten sijaan yleisesti noudatettaviksi tarkoitettuja sääntöjä.

Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Marsipaanisotilas (2001) Kouvolasta on tehty kaupunki ennen aikojaan, jatkosodassa syntynyttä valssia lauletaan jo talvisodassa, kaukopartio on väärin aseistettu ja Suomen rintama ”rakoilee” elokuussa 1944, vaikka silloin neuvostojoukot oli nimenomaan pysäytetty.

Sotahistorian kuvaus on Lundbergilla ”suurpiirteistä”, moitti Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Lassila – kirjailijalta jäivät ”läksyt lukematta”.

Ilmiö ei ole tavaton, ja sillä ikävä tapa toistua, kun historioitsija lähtee kuvaamaan kirjallisuutta.

Esseekokoelmassa Historia ja väärät profeetat (2003) dosentti Martti Häikiö ei löydä V.A. Koskenniemeltä lausetta eikä sanaa, jota tänä päivänä ”missään poliittisessa mielessä tulisi katua tai hämmästellä”. Lisäksi dosentti korostaa Koskenniemen olleen päivän politiikkaan perehtymätön kulttuurihenkilö, jonka aatemaailma on yhä mitä ”ajankohtaisinta ja syvintä eurooppalaista humanismia”.

Sen sijaan tutkijat Markku Jokisipilä ja Janne Könönen löysivät kirjaansa Kolmannen valtakunnat vieraat (2013) lukuisia Koskenniemen luentoja, joissa tämä kertoi olevansa kansallissosialismin politiikkaan niin perehtynyt, että voi hyväksyä ”juutalaispuhdistusten tarpeen” radikaalina, mutta tarpeellisena ja luonnollisena merkkinä kansallisesta itsesäilyttämisenvaistosta.

Jokisipilä ja Könönen eivät erikseen mainitse, ovatko he Koskenniemen aatemaailmasta hämmästyneitä. Tai miten ajankohtaisena he pitävät kirjailija-professorin juutalaiskriittisyyttä.

Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (2006) ”venäläiset sotilaat eivät vallankumousvuonna esiinny lainkaan”, professori emeritus Seikko Eskola kirjoittaa tutkielmassa Suomen hurja vuosi 1917 Ruotsin peilissä (2010). Romaanissaan Westö itse kirjoittaa miten venäläisiä sotilaita ”kuhisee”.

Kanava-lehden kirjoituksessa ”Älymystö ja historiatietämyksen heikkous” (2008) dosentti Vesa Vares paheksuu Westön lisäksi Leena Landeria, jonka romaanissa Käsky (2003) ”valkoiset henkilöt ovat omituisia ja heikkoja, punainen nainen asiallinen, realistinen ja sortajiinsa nähden vahva luonne.”

Morbidi Schubert, myyttinen Goethe, biologistinen elämänfilosofia, sukupuolinen rappio ja dekadentti viettien jännite olivat tavallisia teemoja 1900-luvun alun sivistyneistön suosimassa taiteessa, joten tuskin tekevät Käskyn porvareista ”omituisia”, mutta kylläkin Landerin romaanista autenttisen.

Lisäksi dosentilta jäi huomaamatta, että ”punaisen naisen” omatuntoa painaa lahtarin murhaan johtanut terroriteko. Katumukseltaan nainen haluaisi vain kuolla, mitä häntä kenttäoikeuteen saattanut jääkäri pitää heikkoutena eikä ”vahvuutena” – naisen pitäisi  puolustaa itseään ja sillä tavoin kantaa vastuuta elämästä ja kaatuneen toverin alaikäisestä lapsesta.

Naisen ”asiallisella” käytöksellä Vares tuskin tarkoittaa hysteerisiä ja rivoja purkauksia matkalla vankeuteen, vaan vankeudessa annettuja lyhytsanaisia vastauksia kuulustelijalle. Ne eivät kuitenkaan ole näyttö ”historiankuvan tietystä vasemmistolaistumisesta”, kuten Vares ehdottaa, vaan ihan sanatarkkoja arkistolainoja.

Samaa lähdettä käytti myöhemmin Tuomas Hoppu tutkimuksessa Tampereen naiskaarti (2008). Siitä on hyvä muistaa, että toisinaan kirjailijat yhä tuovat julki tietoa menneestä, jota tutkijat vasta sulattelevat. Ja että toisinaan kirjailijan kuva menneestä tuntuu väärältä siksi, että historioitsijan omat läksyt ovat lukematta.

Putte Wilhelmsson

Turku

Kirjoitan yleisönosastoon

En kannata Ruotsissa uudelleen puheeksi noussutta ammattinyrkkeilyn kieltoa (”Kaksi tyrmäystäja monta hutia”, HS 24.6.2013). Sen sijaan hyvää tilastointitapaa sopii kannattaa aina.

                      Jääkiekossa syntyy enemmän vammautumisia henkeä kohti kuin nyrkkeilyssä, päivän lehti kertoo perinteiseen laskutapaan nojaten. Sitä ei kerrota erikseen, että nyrkkeilyn huippuammattilainen ottelee kerran tai kaksi vuodessa, jääkiekkoilija kerran tai kaksi viikossa.

                      Lehti kertoo myös, että ratsastuksessa syntyy enemmän vammautumisia henkeä kohti kuin jääkiekossa. Sitä ei kerrota erikseen, että jääkiekosta ja nyrkkeilystä poiketen ratsastuksen harjoittelu sisältää lähes yhtä monta ja yhtä vakavaa riskitilannetta kuin itse kilpailu.

                      Jos vammautumisten määrä suhteutettaisiin riskitilanteiden määrään – harrastajamäärien sijasta – nyrkkeily todennäköisesti nousisi vaarallisten lajien tilastossa ylöspäin nykyiseltä sijaltaan 9.

                      Entä Göteborgin yliopiston valtio-opin professori Ulf Bjereldin väite, jonka mukaan nyrkkeily romantisoi väkivaltaa ja antaa virikkeitä niin katu- kuin kotipahoinpitelyihin?

                      Lukekaa ensin nyrkkeilyä harrastaneen Davide Enian menestysromaani Maan päällä (Siltala 2013), jossa nyrkit ovat olennainen osa miehistä eloonjäämiskamppailua ja ympärillä rehottavan vääryyden rankaisemista, ja jossa vasta nyrkkeilykehä jalostaa nämä tunteet yli-ihmismäiseksi vallantunteeksi. Muodostakaa sitten oma mielipiteenne.

Kirjoitan yleisönosastoon

Kulttuurijournalismi kannattaa, mutta kenelle?

Janne Salomaa jatkaa mielipidesivulla keskustelua, jota Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kävi omalla kolumnipalstallaan (HS Kulttuuri 27.10; HS Mielipide 30.10):

                      Kannattaako kulttuurijournalismi? Vai ajetaanko sitä alas? Vastaus kysymyksiin on kyllä ja kyllä.

                      Olisi ihme jos kulttuurijournalismi ei kannattaisi näillä palkoilla. Mutta tietysti vain keskustelussa mainituille mediakonserneille, ei kulttuurijournalisteille. Rajaan esimerkit kirja-arvosteluihin, jotka Aamulehti ja Turun Sanomat teettävät minun ja Salomaan kaltaisilla vapailla toimittajilla.

                      Vuosi sitten Aamulehti maksoi minulle arvostelusta 130 e. Vuoden alkaessa Aamulehti siirtyi Sirénin kolumnissa mainittuun järjestelmään, jossa kulttuuritoimitus on ikään kuin kaikkien Alma Median omistamien lehtien yhteinen. Mitä Aamulehti maksaa Satakunnan Kansan kriitikolle, jonka arvostelu ilmestyy myös Aamulehdessä? ”Ei noin paljon”, kuului kollegan vastaus.

                      Turun Sanomissa kulttuurin kirjoituspalkkio on pysynyt siinä, mihin se Suomen siirtyessä euroon asettui: 100 e.

                      Turun Sanomien toimituskulttuurissa huomaa myös sen, miten kulttuurijournalismin hinta heijastaa journalistin arvostusta. Nykyjohdon aikana lehteen tulevaa palautetta ei enää tarkisteta entiseen tapaan, eikä palautteen saanut vapaa toimittaja voi vastata, vaikka palaute vaikuttaisi asiattomalta.

                      Uuden käytännön aikana kirjailijan kaveri rinnasti minut Putte Possuun ja dosentti ilmoitti, että olen aina tahallaan, tarkoituksellisesti ja metodisesti väärentänyt jutuissa käyttämäni sitaatit.

                      Edelliseen palautteeseen on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Jälkimmäisestä olisin sanonut, että molemmat lukijoille esitetyt esimerkit olivat dosentin omia väärennöksiä.

                      Aamulehden ja Turun Sanomien uudet toimintatavat säästävät toimituksilta aikaa, vaivaa ja rahaa, mikä ilmeisesti on kulttuurijournalismin kannattavuuden hinta. Nolot palkkiot ja totuudenmukaisen tai edes keskustelevan journalismin hylkääminen ovat merkkejä kulttuurijournalismin alasajosta.

Putte Wilhelmsson

Vapaa toimittaja

Turku

Kts. myös

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/07/ideaalinen-puhetilanne-kriitikko.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/06/jalkisanat-kritiikin-paradigmoja.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/03/alma-median-uusi-kriitikko-pooli.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/03/kaisu-mikkola-70-vuotta.html

http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/07/apurahasi-paattyy-oletko-valmis.html