torstai 28. helmikuuta 2013

”Lieneeköhän lopun alku?”

Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä, on oikea päivä tarkistaa mitä suomalaiset sanomalehdet ovat viimeksi suunnitelleet kulttuuritoimitusten tason heikentämiseksi.
                      Suomen arvostelijainliiton (SARV) tuore kannanotto alkaa seuraavasti:

Taiteesta ja kulttuurista kirjoittamisen moniäänisyys on Suomessa häviämässä. Sanomalehdet kierrättävät kiihtyvällä vauhdilla samaa aineistoa useissa eri lehdissä ja taiteen eri alojen kritiikkiä saattaa jatkossa kirjoittaa vain kourallinen arvostelijoita.
Taiteen tuore arviointi ja eri näkökulmien etsiminen sen tulkintaan on ollut suoma­lainen perinne; sanomalehdet ovat pyrkineet erottautumaan edukseen muista hank­kimalla asiansa osaavia kriitikoita, joilla on omintakeista sanottavaa ja rohkeita näkökulmia.
Nyt tilanne on muuttunut, lähes kaikki isommat sanomalehdet ovat liittyneet
erilaisiin juttujen kierrätysrinkeihin, joissa samoja tekstejä ollaan julkaisemassa silmääkään räpäyttämättä maan joka kolkalla. Moniäänisyyden ohella lehdistömme keskeinen vahvuus, paikallisuus, on vaarassa kuihtua.

Kritiikin aseman heikkeneminen näkyy myös kriitikon aseman heikkenemisenä. Vaikka omasta työstä syntyvä omaisuusarvo on vähäinen, tuntuu silti ikävältä, että lehdet itsestään selvästi ovat alkaneet ottaa sen omakseen.
                      Oulussa ilmestyvän Kalevan sopimusmallissa sanomalehti ottaa freelancerin juttuun ”jatkuvan julkaisuoikeuden”, joka sisältää julkaisijan sidosryhmät. Nyt ja tulevaisuudessa. Sanoma-konsernin yksinkertaisempi malli ottaa tekijänoikeudet suoraan itselleen. Alma-median malli on kolmesta sikäli kehittynein, ettei se varaa oikeutta yksittäisen kriitikon tekstin levittämiseen saman konsernin eri lehtien kulttuuritoimituksille, vaan ikään kuin yhdistää kulttuuritoimitukset.
Jopa konsernirajojen yli. SARVin kannanotto jatkuu:

Kaikkiaan 34 sanomalehteä julkaiseva Alma Aluemedia julkaisee osan taidearvoste­luistaan useissa eri lehdissään. Nyt se on ryhtynyt karsimaan taiteesta kirjoittavia kriitikkojaan ja keskittää arvostelut muutamille kirjoittajille, joiden tekstit leviävät kautta koko maan. Muilta kriitikoilta loppuvat työt ja lukijoilta vaihtoehdot.
Tämän vuoden alusta Alma Aluemedia liittyi lehtijuttujen kierrätysrinkiin Pohjalaista ja Ilkkaa julkaisevan Ilkka-Yhtymän kanssa. Mukaan rinkiin tulevat lehtitietojen mu­kaan myös Turun Sanomia julkaiseva TS-Yhtymä sekä oululainen Kaleva.
Tulokset ovat jo näkyneet: Ilkka-Yhtymä on alkanut ilmoittaa freelance-kriitikoilleen, että taiteen arviot ovat jatkossa lähes kokonaan kierrätysmateriaalia muualta ja vuo­siakin lehteen työskennelleet paikalliset kriitikot jäävät ilman työtä. Turun Sanomat­kin alkoi tänä vuonna vaatia freelancereiltaan kaikkia oikeuksia työn kierrätykseen eri lehdissä.

Kun sadan euron tietämille jo vuosiksi – joissakin tapauksissa pariksi vuosikymmeneksi – halvaantuneissa arvostelupalkkioissa säästetään, niin konsernien liikevaihdossa säästöjen täytyy olla tuhansia euroja.
                      Tai kuten kannanotto sen virallisemmin ilmaisee:

Julkaisemalla samaa taidekritiikkiä koko maassa lehdet laskevat säästävänsä. Mah­dollinen säästö on kuitenkin marginaalinen. Taidearvostelijat ovat useimmiten free­lancereita, eikä heidän palkkiotasonsa ole koskaan ollut korkea.
Suomalaiset maakuntalehdet ovat lisäksi olleet viime vuosina erittäin kannattavia. Esimerkiksi Ilkan liikevoittoprosentti vuonna 2011 oli 35,2, TS-yhtymän 15,6, Aamu-lehden 18,6, Keskisuomalaisen 24,1, Kalevan 22,1 ja Savon Sanomien 16,3 prosent­tia. Vaikka tätä ei ole lehdistössä uutisoitukaan, nämä ovat huikeita voittoja ankeina aikoina.
Nyt nämä erinomaisesti tuottavat yhtiöt ovat luopumassa tärkeimmistä valteistaan, journalismin moniäänisyydestä ja paikallisuudesta, vain muutaman euron tähden. Aikanaan sanomalehdistö piti yhtenä ylpeänä tehtävänään suomalaisen sivistyksen edistämistä. Nyt sen korvaa kassakoneen kilinä.

Sen verran olen liiton kanssa eri mieltä, ettei kyse ole ensisijassa taloudellisesta ajattelusta, vaan journalistisesta ajattelusta, jossa halvimmalla tuotetulla kulttuuritoimitusten sisällöllä katsotaan olevan myös hintaan rinnastettava arvo. Ja arvon mukainen kohtelu.
                      Kuvio on hahmottunut kauan ennen talouden nykyistä kriisiajattelua, toisinaan yksinkertaisesti sen johdosta, että kulttuuritoimitusten ammattitaito heikkenee. Nostan esiin nimimerkki ”Tyytymättömän lukijan” kirjeen vuodelta 2009.
Kirjeen mahdollisesti puutteellinen kieliasu kertoo, ettei lähes 50-vuotias Olivetti Lettera, jonka värinauha on kulunut olemattomiin, ole paras väline lähes 80-vuotiaalle kulttuurin ystävälle, jolta kaihi on vienyt osan näöstä ja ammattitauti osan käsien toimintakyvystä. Mutta enemmän se kertoo viikko siten edesmenneen äitini horjumattomasta oikeustajusta, joka vaati ottamaan yhteyttä syyllisiin ja vastuullisiin. Toisinaan korkeinta tahoa myöten.
Jäämistöstä löytyi tämän ohella joukko kärkeviä huomautuksia taloyhtiön hallitukselle sekä mm. ministeri Eeva Kuuskoski-Vikatmaan ja ministeri Erkki Liikasen käsin allekirjoittamia vastauksia, joissa nämä myönsivät kirjoittajan olevan oikeassa yksinyrittäjää kohtuuttomasti rasittavan alvin suhteen ja yhtä oikeassa työeläkeyhtiöissä sairaseläkepäätöksiä vitkuttavien kaukoparantajien suhteen.
Myös julkaistuja yleisönosastokirjoituksia oli lukuisia. Tätä Turun Sanomat ei julkaissut, joten julkaisen sen tässä:

Turussa, 6.1.2009

TS-yleisönosastossa oli joku muukin pannut merkille Tapani Maskulan elokuva-arvostelujen puuttuvan joka on ehdoton asiantuntija.
                      Ehkäpä noudatetaan Riita Monton nykyistä linjaa mikä minusta on luvallasanoen aika ihmeellinen: ensin kirjoja ei otettu ensikään huomioon nyt kulttuurisivut suorastaan tulvii kirjaarvosteluja. Lieneeköhän lopun alku? Joka tapauksessa aika omituista julkaista kun sesonki on ohi, mikä oli ennen joulua.
                      Minusta me kymmeniä vuosia Turun Sanomia tilnneet ansaitsemme Montolta jonkinnäköisen selityksen. Olkoon tapana tai ei. Lopuksi vielä kirjastojen ja arvostelujen säilyttämisen puolesta.

torstai 21. helmikuuta 2013

Perunkirjoitus




Soile Kyllikki Revonlahti 1932 - 2013

“Home is so sad. It stays as it was left,
Shaped to the comfort of last to go
As if to win them back. Instead, bereft
Of anyone to please, it whithers so,
Having no heart to put aside the theft

And turns again to what it started as,
A joyous shot at how things ought to be.
Long fallen wide. You can see how it was:
Look at the pictures and the cutlery.
The music at the piano stool. That vase.”

--Philip Larkin (1964)

Pankkikortti, vakuutuskirja, huoneiston osakekirja. Tallessa. Pahvinen, vihreä kirjastokortti, jolla lainattiin Martin kirjastosta Narnia-sarja, Tintit, Viisikko pulassa. Kadonnut, mutta sen muistaa aina. Valokuvat, jaetaan. Pojalle öljyvärimaalaus, tyyli naivismi, ostettu 60-vuotislahjaksi. Toiselle pojalle Perheraamattu, kuvitus Doré. Se, jossa oli vyötäisille riisuttuja naisia ja miekalla lyötyjä päitä. Miniälle kahvisetti, Villeroy & Boch. Käytetään aina sunnuntaisin, kuten tähänkin asti. Eno ei kaipaa täältä muuta kuin isosiskoaan. Kysymme myöhemmin siitä maljakosta.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Arkisto: Fasismi



Jyväskylän puukotuksesta epäiltyä miestä arveltiin julkisuudessa kansallissosialistisen Suomen vastarintaliikkeen jäseneksi. Kirjaston keskustelutilaisuuden, jonne mies lähti teräase ja luotiliivi mukanaan, järjesti kaksi vasemmistoliiton jäsentä.
                      Olisiko Paavo Arhinmäelle siis voinut suoda sen lyhyen ilon, että ainakin juuri nyt hänen oma puolueensa näytti olevan ihmisoikeuksista, avoimesta julkisuudesta ja muista parlamentaarisen demokratian perusarvoista käydyn kamppailun eturintamassa?
                      Ilmeisesti ei, sillä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbilta lähti saman tien twiitti, jonka ainoa ajatuksellinen sisältö oli ”äärivasemmiston” mainitseminen otsikoihin nousseen ”äärioikeiston” rinnalla:
                      ”Voisiko joku kertoa minulle, please, mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla?”
                      Stubb sai runsaasti vastauksia, vaikka ei kysynyt vaan taktikoi. Oikeistoa tietysti harmittaa, jos leimaava ”ääri” esiintyy toistuvasti ja eri puolilla Eurooppaa sen oman aatteen etuliitteenä. Ainoat uutiset väkivalloin kapinoivasta äärivasemmistosta tulevat Stubbin harmiksi Turkista, jonka konservatiivinen hallinto ei demokratiavajeensa vuoksi Euroopalle kelpaa.
                      Toinen kokoomuksen harmi näyttää olevan ”populismi”. Sekin esiintyy julkisuudessa lähinnä ”oikeiston” yhteydessä. Julkisuuden hallitsemiseksi kokoomuksen ajatuspaja Suomen Toivo julkaisi kirjan Oikeistopopulismin monet kasvot (2011), jossa oikeistopopulisteiksi arveltuja perussuomalaisia verrattiin vastaaviin eurooppalaisiin liikkeisiin, ja lopulta pääteltiin, että Suomessa perussuomalaiset edustavat pitkälti ”vasemmistopopulismia”.
                      Syötön palautti Tiedonantajan nimimerkki Pirskatti, joka siteerasi perussuomalaisten mainoslausetta ”työväenpuolue ilman sosialismia”, ja lisäsi: ”Mutta miten oli sen kansallissosialismin laita”.
                      Politiikkaan taktiikka tietysti kuulu, ja journalismiin tasapuolisuus.
                      Sunnuntain Hesarissa vapaa toimittaja Kyösti Niemelä kokosi yhteen kotimaista kirjallisuutta, jossa tekijät pohtivat äärioikeistolaisuutta. Lähtökohtana hänelläkin oli Jyväskylän puukotus.
                      Jutun aluksi Niemelä vähän paheksuu tahoja, jotka epämääräistivät tapauksen selkeät tunnusmerkit yleiseksi keskusteluksi ”ääriliikkeistä”. Lopuksi journalistin tasapuolisuus silti voittaa, ja Niemelä esittää oman versionsa perussuomalaisen Juho Eerolan ”provokaatio”-analyysistä:
”Ää­ri­oi­keis­to on help­po tee­ma ra­di­kaa­leil­le. Asun­to­po­li­tii­kas­ta tai per­he­po­li­tii­kas­ta kir­joit­taes­sa pi­tää lait­taa ta­voit­tei­ta tär­keys­jär­jes­tyk­seen, poh­tia komp­ro­mis­se­ja, miet­tiä mi­hin ra­hat riit­tä­vät ja niin edes­päin. Ää­ri­oi­keis­toa vain vas­tus­te­taan.”
Vasemmistoliiton lisäksi myös hallituskumppani kokoomus tarvitsee äärioikeiston kaltaista ”hyvää vihollista”, Niemelä vielä tähdentää. Tähdennys kertoo, miten vaikea toimittajan on olla tasapuolinen, ja samalla yrittää välttää äärioikeistolle ominaista käsitystä, jossa ns. demokraattiset instituutiot ovat vain vallanpitäjien pelipaikkoja.
Seuraava arkistonäyte ei ehkä kovin paljon valaise tuoreita tapahtumia, mutta jotakin teeman historiasta se ehkä kertaa. Arvostelun julkaisi vuonna 2007 Turun Sanomat.

Leif Sundström: Fasismi. Like 2007.

Fasismin jäljet pelottavat, joten aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin. Näkökulmat voi jakaa karkeasti kahteen.
                      Aatehistoria laatii listan henkilöistä, joiden arvellaan vaikuttaneen fasistisen ajattelun juurtumiseen. Niinpä esimerkiksi Bertrand Russell ei mainitse Hitleriä ihaillutta Fregeä, koska kuului myös itse tämän perustamaan analyyttisen filosofian koulukuntaan, vaan Rousseaun, Schopenhauerin, Fichten ja Nietzschen, koska piti heidän mannermaista elämänfilosofiaansa muutoinkin vastenmielisenä.
                      Tapahtumahistoriallinen tulkinta sivuuttaa aatteet epäolennaisina, olennaista ovat tiettyyn aikaan ja paikkaan sovitetut keinot, joilla valta oli saavutettavissa.
                      Väliin sitten mahtumat erilaiset yleiskatsaukset, kuten lukion oppikirjat tai toimittaja Leif Sundströmin Fasismi, joissa adjektiivit toisinaan korvaavat analyysin.
                      Niinpä me opimme, että Saksassa ja Italiassa tilanne oli fasismin noustessa ”räjähdysherkkä” ja ”aggressiivinen”, mikä osaltaan liittyi myös ”perinteisiin” ja ”kansanluonteeseen”, ehkä jopa aatteen ”primitiiviseen vetovoimaan”.
                      Jostakin kirjan tekijän on tietysti tingittävä, kun aihe on suuri. Siksi Sundström tukee adjektiivejaan seikkaperäisillä asialuetteloilla, punnittuja johtopäätöksiä on harvemmassa.

Sundströmin kirja on juuri oikea lähde, mikäli lukija haluaa tietää, mikä oli Unkarin Nuoliristiläisten kannatus talonpoikien parissa vuonna 1939.
                      Sen sijaan siitä puuttuvat historiankirjoitukselle ominaiset kysymykset tapahtumien kulusta.
                      Miksi esimerkiksi suomalainen työväenliike sai Forssan kokouksen tavoitteet läpi neljässä vuosikymmenessä, mutta Italiassa vasemmisto mureni jo vuoden 1922 epäonnistuneeseen yleislakkoon? Meilläkään ei ollut puutetta oikeistoaalloista. Eikä Sundströmin löyhästi luonnehtimasta fasistisesta ”mentaliteetista”, minkä kevään 1918 julmuus osoitti.
                      Italia ei myöskään ”ajautunut” fasismiin, kuten Sundström kierrellen kirjoittaa. Mussolinin taktiikka oli avoimesti nähtävissä. Valtakunnallinen julkisuus vain laiminlöi puolueen järjestelmällisen etenemisen maakunnissa, kunnes alkoi olla liian myöhäistä.
Lisäksi puhe ”helppoudesta” johtaa harhaan. Sosialistisen kansanedustajan Giacomo Matteottin murha oli virhe, jonka kääntyminen voitoksi yllätti jopa Mussolinin.
Niinpä Sundströmin käsitys fasismista jää hieman salamyhkäiseksi. Se on kuin väistämätön voima, jonka olemus kuvitellaan poikkeukselliseksi, koska seurauksetkin olivat.
Mutta mikä oikeasti teki vaikkapa juutalaisten joukkotuhon mahdolliseksi vain natsi-Saksassa? Moni etsii selitystä pahuudesta, vaikka isompi merkitys oli kattavalla väestökirjanpidolla, laajalla rautatieverkolla ja tuhon logistiikkaa edelleen edistäneellä reikäkorttijärjestelmällä.
Aatehistoriaa muutoin epäilevä Sundström tuntee vetoa myös kokoaviin myytteihin.
Niitä löytyy Wilhelm Reichin psykoanalyysistä, jossa fasismi on tiedostamattoman väkivaltaa, Theodor Adornon marxilaisesta filosofiasta, jossa se on historian dialektiikkaa, tai Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn postmodernista vaihtoehdosta, jossa fasismi korvaa arjen ongelmiin sirpaloituvan yksilön etiikan kansallisella velvollisuusetiikalla.
Näille ratkaisuille on yhteistä, että ne työntävät fasismin etäälle ja erilleen meistä. Niinpä Saksan kansallissosialistien määritelmäksi kelpaa outo rotu-oppi, mutta ei tutumpi metsänsuojelu, tupakkalaki, neuvolatoiminta ja näköistaide, jotka myös kuuluivat puolueen ohjelmaan.
Lisäksi fasismi piilotetaan jonnekin tavallisen katseen ulottumattomiin, mikä saa myös yleensä järkevän Sundströmin hourimaan jotain aikamme ”piilofasismista”.

Termi on onneton, koska se perustuu määrittelijän mielivaltaan. Se on myös niin tehokas, että se kääntyy helposti sellaista ajattelua vastaan, jonka Sundström mieltää anti-fasismiksi.
                      Eräs historiallisen fasismin piirre, jonka Sundström melkein unohtaa, oli länsimaisen imperialismin ja kansallisia arvoja tuhoavan kapitalismin vastustaminen. Mieluummin hän valitsee Adornon hämäyksen, jossa fasismi nimenomaan kumpuaa kapitalismista ja sen tulonjako-ongelmista.
                      Näin Sundström voi yhdistää globalisaation ja uusliberalismin kritiikin ylikansallisen totalitarismin vastustamiseen, vaikka hän taloustutkijan mielestä puhuisikin propagandaministeri Göbbelsin suulla.
                      Toinen vähällä huomiolle jäävä seikka kytkee historiallisen fasismin uusnatseihin.
                      Siinä fasismi kuvitellaan luontoon tai muuhun totuuteen perustuvaksi puolustuskamppailuksi vallitsevaa valhetta vastaan. Kamppailun ensimmäinen vaihe on demokratian rappion tunnistamien, jota seuraa väistämätön yhteenotto.
                      Myytti tulee tahattomasti esiin, kun Sundström mainitsee ympäristötutkija ja kirjailija Risto Isomäen. Isomäelle valhe on talouskasvun varaan rakennettu turvallisuus, merkki demokratian epäonnistumisesta on YK:n kyvyttömyys globaalin kehityksen ohjailijana ja yhteenotto on uusliberalismin kriisi, jossa äärioikeisto nousee vanhaa puoluekenttää vastaan.
                      Jostain syystä Sundström luulee, että Isomäen varoittelu vastustaa fasismin perusteita, vaikka se vain jakaa saman maailmankuvan.
                      Tämä ei silti tarkoita, että kummastakaan tulisi tulevaisuuden Giovanni Gentile, joka kirjoitti fasismin ensimmäisen puolueohjelman. Se tarkoittaa, että he jo ovat aikamme Georg von Wright.
                      Kun filosofin von Wrightin luottamus kansanvaltaan hiipui, hän näki historian kahden Euroopalle vieraan vaikutuksen kohtalonkamppailuna. Voitolle jäisi Saksa, kunhan se ensin kaataa kapitalismin ja kommunismin.
                      Nyt Sundström yrittää tulkita samaa kohtaloa uudelleen, vaikka voittajia ei ehkä enää ole. On ainoastaan liberaalin demokratian ja markkinatalouden tuottama pettymys, josta juontuvilla protestiäänillä eurooppalaiset ovat ennenkin luopuneet vapauksistaan. Ja ihan parlamentaarisessa järjestyksessä, mikä ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä Sundströmin ivaileman Amerikan historiankirjoittajia.

P. S.

Arvostelu toi loukkaantuneen palautteen kirjailija-toimittaja Risto Isomäeltä, jota minulla ei enää ole tallella. Sen sijaan liitän tähän julkaisemattoman vastaukseni:

Kirjailija, ympäristötoimittaja Risto Isomäki vääristää kirja-arvosteluni alkuperäisen sisällön sekoittamalla toisiinsa maailmankuvan ja poliittisen vakaumuksen (”Gandhi ja Hitler ajattelivat eri tavoin”, TS 7.12.2007).
Toinen kertoo siitä, miten asioiden otaksutaan olevan, toinen siitä, millä keinoin ne halutaan muuttaa.
Leif Sundströmin kirja Fasismi lainasi Isomäeltä ajatuksen, jonka mukaan YK:n demokraattiset keinot ovat epäonnistuneet globalisaation hallinnassa, mikä johtaa poliittisen valtavirran hylänneiden pienryhmien väkivaltaiseen kamppailuun.
Nykyisin sekä uusnatsien että anarkistien verkkosivut tarjoavat saman, pitkälti ympäristöekologisen selityksen vääjäämättä tulevalle kaaokselle, vaikka molemmat ilmoittavat taistelevansa rintaman eri puolilla. Yksi maailmankuva, kaksi vakaumusta.
Mikään arvosteluni kohta ei silti rinnasta Isomäkeä väkivallan manifestien kirjoittajiin, vaan filosofi Georg von Wrightin 1930-luvun kulttuuripessimismiin. Yksi maailmankuva, kolme vakaumusta.
Rinnastus ei ole kaikilta osin imarteleva. Siksi ymmärrän Isomäen ärtymyksen, mutta en viisastelua. Samalla linjalla voitaisiinkin kai jatkaa, että Gandhi ja Hitler tosiaan ajattelivat samalla tavoin ainakin Afrikan mustista, joita Gandhi piti rodullisesti intialaisia alempiarvoisina, ja ehkä myös monipuoluejärjestelmästä, jonka hän uskontopolitiikassaan laiminlöi.

Gandhiin liitetty myytti Intian rauhanomaisesta itsenäisyydestä on ylipäänsä outo, kun muistaa, että jakautuneen Intian ja Pakistanin välille syntyi verinen sota ja eräs ihmiskunnan historian pitkään jatkuneimmista aseellisista konflikteista. Se jatkuu yhä. Kuten Pakistanissa yhä jatkuvat sunnien ja shiiojen väliset joukkosurmat.
Gandhin aktiivista rauhatyötä taistelevien osapuolten välillä ei pidä vähätellä. Mutta samalla voi muistaa, että Gandhi kieltäytyi hänelle tarjotusta sovittelijan roolista niin kauan kuin Englanti kieltäytyi myöntämästä alusmaalleen valtiollista itsenäisyyttä.
Kuulostaa panttivankipolitiikalta, jossa kansan verta – ja varsinkin hinduenemmistöisessä Intiassa teurastettujen muslimien verta - pidettiin nationalistisen ihanteen hyväksyttävänä hintana.
Lisäksi pitää varmaan mainita Isomäen omat väkivaltafantasiat ja asefetisismi, esimerkiksi romaanissa Jumalan pikkusormi (2009). Ne tuovat mieleen vastaavat piirteet Jim Thompsonin romaanissa Valkoinen viha, josta Kyösti Niemelä kirjoittaa Hesarissa seuraavan tapaan:
”Vaik­ka ää­ri­oi­keis­to edus­taa Val­koi­ses­sa vi­has­sa pa­haa, ää­ri­oi­keis­to­lai­set voi­si­vat ty­kä­tä Thomp­so­nin ro­maa­nis­ta. Kir­jan san­ka­rei­ta ovat vä­ki­val­tai­set po­lii­sit, jot­ka ei­vät nou­da­ta la­kia. Sel­lai­nen miel­lyt­tää ää­rioi­keis­toa, jo­ka on pe­rin­tei­ses­ti hal­vek­si­nut li­be­raa­lia oi­keus­val­tio­ta.
Po­li­tiik­ka näh­dään Val­koi­ses­sa vi­has­sa li­kai­se­na pe­li­nä ja po­lii­ti­kot rois­toi­na. Aseis­ta se­li­te­tään pit­kään ja in­to­hi­moi­ses­ti. Mie­het te­ke­vät ja nai­set seu­rai­le­vat.
Teos on siis juo­nen ta­sol­la ää­ri­oi­keis­toa vas­taan mut­ta aja­tus­maail­mal­taan si­tä lä­hel­lä. Ro­maa­ni an­taa lu­ki­jal­le lu­van osal­lis­tua ää­ri­oi­keis­to­lais­hen­ki­siin fan­ta­sioi­hin aset­tu­mal­la pin­ta­ta­sol­la ää­ri­oi­keis­toa vas­taan.”

perjantai 15. helmikuuta 2013

Nobelisti, jota haluan lukea vaikka… 1/2



Ketkä nykyisin lukevat Thomas Mannia (1875 – 1955)?
                      No, ainakin taloustoimittajat, sillä salamyhkäinen Maailman talousfoorumi kokoontuu vuosittain Davosissa, Mannin Taikavuorella. Ja kotimaiset kirjailijat, jotka toivovat keveiden teemojensa saavan raskautta menneen maailman ”suuresta tyylistä”. Ja tietysti kirjallinen sivistyneistö, joka haluaa nimetä bloginsa hämärästi, mutta ei kuitenkaan niin hämärästi, etteikö viittaus avautuisi tietyllä määrällä yleissivistystä…

1.

Pieni Sanasato julkaisi muutama vuosi sitten valikoiman Mannin novellistiikkaa otsikolla Wälsungien veri (2009). Takakannen mukaan kirja sisältää nuoren miehen varhaisia itsetutkiskeluja vuosien 1894 ja 1912 väliltä, vaikka tuohon mahtuu jo Thomas Mannin kypsä luomiskausi. Se tuotti muiden muassa Buddenbrookit (1901) ja Tonio Krögerin (1903).
                      Luontevampaa olisi ollut puhua luonnosmaisista, osin tilapäisiksi jääneistä kirjoituksista, joita omaleimainen kieli ei aina riitä nostamaan ajan muotivirtausten yläpuolelle. Hyvä esimerkki on ”Pieni herra Friedman”, josta entuudestaan olisi löytynyt myös Oili Suomisen vanhempi käännös.
Sen päähenkilö on lapsena rampautunut porvari, joka ensimmäisen pettymyksen myötä päättää kieltäytyä kaikesta eroottisesta houkutuksesta, mutta jolle hylätty elämänvoima lopulta kostaa päihdyttävän kauniin seurapiirinaisen muodossa. Seurauksena on repivä itseinho ja nöyryyttävä kuolema vatsallaan ryömien, jota säestää ”puistokujalta helähtävä pidätetty nauru”.
Toinen kelpo esimerkki on nimikertomus ”Wälsungien veri”. Insestinen sisarrakkaus koetteli yleisön sietokykyä niin laskelmoidusti, ettei se moraalista huolestuneille saksalaisille kirjallisuuslehdille kelvannut.

Kummankin tarinan myytillisesti verhotut ja avoimesti seksuaaliset jännitteet voi tulkita elämäkerrallisesti. Jotenkin niiden tuskaiset tunnelmat ja kielletyt houkutukset varmaan liittyvät Mannin omaan homoseksuaalisuuteen, jota hän ei päiväkirjojensa mukaan koskaan rohjennut toteuttaa fyysisesti.
Kulttuurihistorian läpi luettuna ne kytkeytyvät myös ”Schopenhauerin pessimismiin, Nietzschen rappion psykologiaan ja Wagnerin myyttien romanttiseen maailmaan”, kuten kääntäjä Marja Wich-Markkula summaa esipuheessaan. Vaikutteet näkyvät suorimmin ”Wälsungien veressä”, joka on kuin vastaus filosofi Nietzschen huutoon:
Wagnerin jumaloopperoiden perverssit passiot tulisi modernissa kirjallisuudessa siirtää porvarilliseen elämään, jotta huomattaisiin miten vähän ne oikeastaan eroavat rouva Bovaryn nuhjuisista syrjähypyistä.
Ehdotuksen tarkoitus oli pudottaa Wagner jalustalta, mihin Mann ei ollut vielä aivan valmis. Siksi lopputulos on jotenkin tahattomasti huokea juuri Nietzschen toivomassa merkityksessä. Ja siksi sensoreita ei voi pelkästään moittia. He tunnistivat novellista uskalletun leikin aikakauden muotisuuntauksilla, mutta eivät todellisen taiteilijan rohkeutta luoda jotain omintakeisempaa.
Muutoin Sanasadon kokoelma askartelee Mannin tutuimpien teemojen parissa, eikä säästä sen enempää esteetikkoja kuin pikkuporvareitakaan rakkauden tai taiteen laukaisemalta kidutukselta ja tiedostamattoman voimilta.

Mannin psykoseksuaalista ihmiskäsitystä hallitsee jo Freudia edeltänyt kuva vieraantuneesta ja kuihtuvasta elämästä, joka toisinaan yrittää elvyttää itseään dekadenteilla huvituksilla, mutta joka yhtä hyvin voi murentua kauhistuttavalla tavalla kun sen turtuneita aisteja ärsytetään julmurinaisen kauneudella, Lohengrinin aarialla tai vaikkapa vain halvan posliinikaupan pikanteilla alastonfiguureilla.
                      Mitään suojaa sielulle ei tarjoa myöskään syvempi taide, sillä Mannin tarinoissa sekin tunkeutuu vain syvemmälle pohjamutiin. Wälsungien veren novellien yhteenvedoksi tarjoan tämän blogin mottoa vähän laajennettuna. Lähde on Mannin pienoisromaani Kuolema Venetsiassa (1912):
”Etkö siis näe, että me runoilijat emme voi olla viisaita, emme arvokkaita? Että me vääjäämättä kuljemme harhaan, vääjäämättä olemme holtittomia ja tunteiltamme ailahtelevaisia? Meidän tyylimme mestaruus on valhetta ja narrinpeliä, meidän maineemme ja kunniamme ilvettä, yleisön meille suoma luottamus perin naurettavaa, ja kansan ja nuorison kasvattaminen taiteen avulla on sangen uhkarohkea ja tuomittava yritys. Kuinka voisikaan soveltua kasvattajaksi se, jota alun alkaen, luonnostaan ja peruuttamattomasti kiehtoo turmio ja perikato?”
Alalla ilmeisen kokemattoman Marja Wich-Markkulan suomennos on käypä, mutta harmillisen jäykkä. Ikään kuin olennaista olisi selostaa lauseiden sisältöä lukijalle, eikä antaa taiteilijan puheen ilmetä, ja ikään kuin samassa virallisessa hengessä olisi Mannin saksalaista rytmiä ja kielen vanhahtavuutta häivytetty turhankin tarmokkaasti.
Myös joitakin kummallisia ratkaisuja tulee vastaan jo esipuheessa, jossa katkelma niminovellista kertoo alastomaan syleilyyn heittäytyvien sisarusten kokevan jotain äkillistä ”vilinää”. Ihan alkutekstiä tuntematta ehdotan, että kyse on ”hekumasta”, vaikkei sitä kukaan enää nykypäivänä kokisikaan karhuntaljalla vaan ainoastaan vanhassa kirjallisuudessa.

2.

Neljän polven mittainen sukutarina, johon kirjailija pani pisteen juuri vuosituhannen vaihduttua, kuulostaa lähimenneisyyden historialliselta tilinteolta. Ja lisäksi on tietysti ajan hammasta korostava alaotsikko, jonka nuori Mann antoi esikoisromaanilleen Buddenbrookit: ”Erään suvun rappio”.
                      Mann ei silti aloita romaaniaan tukkukauppiaan imperiumin synnystä eikä päätä sitä omaisuuden ja sukusiteiden vähittäiseen hupenemiseen, kun yltäkylläisyydessä kasvaneet jälkeläiset kiinnostuvat enemmän taiteista ja itsestään kuin perinnön vaalimisesta. Aivan aluksi 8-vuotias Antonie rallattaa luterilaisen uskontunnuksen kuin minkä tahansa lastenlorun. Ja lopuksi ikääntyvä tyttölyseon opettajatar Sesemi Weichbrodt tyrmää tuonpuoleista elämää vastaan esitetyt epäilyt vastaansanomattomalla tavalla:
”Se on niin!”
                      Mannin teksti jatkuu, Ilona Nykyrin uutena suomennoksena: ”Siinä hän seisoi kyttyräisenä, heiveröisenä ja vakuuttuneisuudestaan vavahdellen, tuo opettajanjärkensä viettelyksiä vastaan ikänsä taistellut, hyvän kilvoituksen kilvoitellut pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.”
                      Tästä päätelleen Buddenbrookit on hyvinkin intiimi eepos, jos tällainen sanapari on ylipäänsä mahdollinen. Se sivuaa muutamien ajan ideologioiden ohella ainakin kahta porvarillista instituutiota, kristinuskoa ja taidetta, eikä suostu myöntämään niiden pohjaksi paljon muuta kuin hokeman tai haltioitumisen.

Vanhahtavinta Buddenbrookeissa ovat eri henkilöille annetut fysiologiset johtomotiivit, kuten mustuneet tai mädäntyneet hampaat, tai muut, toisinaan kokonaisen sukulinjan rappiosta varoittavat enteet. Alkaneen vuosisadan mittaan tällaiset keinot muuttuivat realismia rikastavasta symboliikasta pilakuvien ja propagandan välineiksi.
Ajattominta, tai uudelleen ajankohtaista, on tunne elinkeinoelämän vaatimuksista hengen vankilana sekä mielikuva juuri oman ajan erityisestä dekadenttiudesta. Ainostaan käsitys rappion laajuudesta on kasvanut entisestään.
                      Mannin romaanissa niin kauppaporvari kuin taiteilijasielu pysähtyy pohtimaan mikä on omien pyrintöjen merkitys suhteessa olemassaolon hetkellisyyteen. Perheyrityksen johdossa jatkava Thomas Buddenbrook kiinnostuu hetkeksi Schopenhauerin ”kuuluisasta metafyysillisestä järjestelmästä”, vaikka filosofia ei mainita nimeltä.
                      Yksilön tunne omasta itseydestä on elämän viheliäinen erehdys, josta vasta kuolema vapauttaa, Thomas tulkitsee. Kuolema nujertaa egoismin, kirjoitti Schopenhauer itse, ja sen ankaran opetuksen myötä ihminen löytää todellisen luontonsa - tahtonsa, joka siitä lähtien elää vain muissa yksilöissä.
                      Ero nykypäivän ajatteluun on lähinnä siinä, ettei enää puhuta ihmisluonnon vaan koko luonnon rappiotilasta. Ja ettei meitä odottavaksi moraaliseksi opetukseksi riitä oma vaan kaiken kuolema jossakin nyt kuulutetuista ekokatastrofeista.
Jokin väistämätön, joka kohtaa kaikkia, on aina yhtä hyvä saarnan aihe.
Tosin tällaiset puheet eivät yleensä raivaa tilaa vaihtoehdoille, pikemminkin ne synnyttävät kiivailua siitä mikä on ainut vaihtoehto. Entä miten Buddenbrookit ratkaisevat sisäiseen etsintään johtavan ahdistuksensa? Aamun valjetessa Thomas sysää syrjään yöllisen oivalluksensa epäkäytännöllisenä, ja palvelija palauttaa puutarhaan unohtuneen kirjan takaisin kirjastokaappiin.
Thomasin poikaa Hannoa elämän käytännöllinen puoli kiinnostaa vähemmän, mieluisampaa on Wagnerin musiikki tai kävely meren rannalla. Isän silmissä ne toki ovat vastuun pakoilua, mutta omassa mielessä tämänkin voi jalostaa porvarillisuuden kahleet pudottavaksi vapaudeksi.

Näin Mannin kuuluisa ironia yleensäkin toimii. Mikään romaanissa ei osoita, että isän tai pojan valinta punnittaisiin toista huonommaksi, vaan pohjimmiltaan ne tuodaan esiin samojen olosuhteiden ja samojen elämänarvojen tuotteina.
                      Kotikaupungille lausumassaan vasenkätisessä kohteliaisuudessa ”Lyypekki henkisenä elämänmuotona” (1926) Mann nimesi tämän elämänarvon luokkakantaisesta tai kansallisesta kiihkosta puhdistetuksi ”yleismaailmalliseksi maltiksi”. Sanalla sanoen: porvarillisuudeksi.
Myöhemmin kirjailija täsmensi, ettei mainittu ”keskitie” suinkaan tarkoita porvarillisen omatunnon ja esteetikon säädyttömyyden keskiarvoa, vaan eettistä asennetta, jossa taiteilijakaan ”ei pidä taidetta ehdottomana erivapautuksena inhimillisyydestä”.
Mielen kypsyyttä ja hengen avaruutta edellyttävän sivistysihanteen ulkopuolelle jäänevät ainakin Buddenbrookit aloittava leikkivä lapsi ja sen päättävä rankaiseva profeetta, vaikka kulttuurisivuja lukiessa joskus tuntuisikin siltä että juuri oman aikamme Antoniet ja Sesemit nousevat pintakritiikin lemmikeiksi.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Päivän sana: Alennustila




Toimittaja Timo Harakka kommentoi blogissaan Ylioppilaslehden raporttia ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”. Ja Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajaa, Risto Uimosta:

”Varmin osoitus siitä, että provokaatio on ollut tarpeen, on Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen suuttumus. Hän on ilmaissut sen twitterissä, ja jostain syystä englannin kielellä. Miksi ihmeessä? Eikö JSN pyri nimenomaan tukemaan suomenkielistä lehdistöä, lukemista ja keskustelua? Vai onko Uimonen vihdoin myöntänyt, liian myöhään, ettei hän osaa kirjoittaa suomeksi? Vai onko tarkoitus ilmiantaa ulkomaisille tahoille, vanhaan hyvään maan tapaan, millaisiin ajatusrikoksiin ja virheellisiin mielipiteisiin täällä syyllistytään?
Uimonen ilmoitti, että journalismin alennustila jatkuu ja että Ylioppilaslehti on saavuttanut pohjanoteerauksen. Hän ihmettelee, että älylliset ideat ovat loppuneet.
Epäselvää on, onko Uimonen suuttunut koska häntä loukataan, vai siksi, ettei hän edes ymmärrä, että häntä loukataan – ja samalla koko sitä alaa, joka on puheenjohtajan omahyväisessä lahjattomuduessa saanut täsmälleen itsensä näköisen johtohahmon.
Haluaisin vuorostani kysyä Uimoselta, mitkä ovat ne laatukriteerit, joilla erehtymättömästi erotetaan hyvä journalismi huonosta journalismista. Jos ne kriteerit sijaitsevat hänen erehtymättömien aivojensa sopukoissa, onko siis pidettävä hänen omaa tuotantoansa hyvän journalismin erehtymättömänä mittatikkuna?
Helsingin Sanomien pitkäaikainen pääkirjoitustoimittaja ja myöhemmin Kalevan päätoimittaja julkaisi kolme vuotta sitten kirjan ”Iiro Viinanen, henkilökuva”. Uimosen lähtökohta ilmenee heti omistuskirjoituksessa, joka lähentelee pohjoiskorealaisia journalismin standardeja. Kirja on omistettu ”lapsenlapsilleni Elsalle (3 v) ja Venlalle (9 kk) joiden tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta.”
Uimosten jälkikasvun sijaan kirja olisi pitänyt omistaa niiden satojen tuhansien työttömiksi tuomittujen lapsille, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei välittänyt vähääkään – toisen sukupolven syrjäytyneille ja periytyvän osattomuuden luokalle, jonka Viinanen tähän maahan loi. Tyhjästä, mutta pysyvästi.
Kun Ben Zyskowicz ja Eero Heinäluoma tahoillaan osoittivat kirjasta virheitä, kirjailija Uimonen siirsi vastuun muistelija Viinaselle. Siis ainakaan lähdekritiikin osalta Uimosella ei ole mitään opetettavaa Ylioppilaslehden tekijöille. Samalla Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja rikkoi itse Journalistin ohjeista ainakin numeroita 8, 10, 11 ja 12 sekä ehkä myös 16.
Se, että tällainen hahmo on ylennyt ammattikuntamme ylimmäksi edustajaksi, on kosmisen mittakaavan koominen oikku, joka suorastaan huutaa omaa tv-sarjaa Konttorin (The Office) David Brentin oikeutettuna perillisenä.”

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ihmisnäyttely



Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa romaanissa Jää on erittäin hieno, kuuden sivun mittainen kuvaus avantoon vajoavasta miehestä.
                      Lisäksi Jäässä on kahdeksan sivun kuvaus jumalanpalveluksesta. Tai kahdentoista, jos mukaan lasketaan pastorin matka kirkolle. Siitä ei tullut mieleen ”hieno”. Eikä myöskään ”tarpeeton”, sillä se olisi edellyttänyt pitkää ja todennäköisesti pitkäpiimäistä sisäistä keskustelua siitä mihin tai millaista kaunokirjallisuutta elämässä oikein tarvitaan.
                      Kirjallisuus on sitä mitä se on, eikä vastaus asiakkaan tilaukseen.
Sitä paitsi historiallisessa romaanissa, jollainen 1940-luvun saaristoon sijoittuva Jää on, lukijan pitää varautua siihen, että vastaan tulee amanuenssin visioima näyttelytila eikä ihmisen huone. Tarkoitan, että ihmisen huoneesta usein puuttuu jokin hänen aikaansa tai sosiaalista asemaansa erityisen hyvin ilmaiseva asia tai esine, joten näyttelytilassa amanuenssi lisää sen sinne.
                      Jäässä ajanjaksoa ilmaisevia elementtejä eivät ole ainoastaan nykylukijalle vieraat sanat tai maasta ja merestä elävien saarelaisten askareet. Sitä ovat myös henkilöistä toiseen liukuvan näkökulmatekniikan mahdollistamat sisäiset huudahdukset, joita vahvistavat kirjoittajan huutomerkit. Parhaimmillaan viisi samalla sivulla.
                      Ajatuksena ei ole, että ennen ihmiset olivat tunteellisempia ja huudahtelivat sisäisesti, vaan että kirjallisuus oli ja kirjailijat käyttivät enemmän huutomerkkejä.
Entä miksi menneeseen sijoittuvan romaanin pitää kuulostaa siltä kuin se olisi kirjoitettu menneisyydessä? Viimeksi kysyin sitä itseltäni, kun luin toimeksiannosta Alan Hollinghurstin romaanin Vieraan lapsi. En tiennyt silloinkaan vastausta, joten kysyin vain itsekseni, en julkisesti lehden lukijoilta.

Jää on siis osittain pastissi, tyylijäljitelmä.
Pastissisuus kuuluu kertojan äänessä myös silloin kun kertoja ei hakeudu yhdenkään henkilön omiin ajatuksiin. Ja toisinaan ei kuulu. Kertojan verbaalinen skaala ulottuu pastorin ”rinnassa palavasta tulesta” pohdintoihin saarelaisten ”minäkuvasta” ja ”identiteetistä”.
Edellinen on tehokeino, jolla näyttelytila upottaa yleisön romaanissa kuvattujen ihmisten omaan aikaan ja maailmaan, tai ainakin amanuenssin tulkintaan siitä. Jälkimmäisessä amanuenssi puhuu itse, suoraan yleisölle.
Tai oikeastaan kyseessä on lundbergismi.
Lundbergia enemmän lukeneet osaavat odottaa, että ennemmin tai myöhemmin kirjailija putoaa roolistaan, ja tekee jonkin lukijaa mahdollisesti häiritsevän tyylirikon. Sitä etsitään kuin vuotuista aprillipilaa huhtikuun ensimmäisestä sanomalehdestä. Marsipaanisotilaassa Lundberg peräytyi Viipurista vääränä päivänä, Jäässä hän alkaa kirjoittaa tavalla, joka oli paikallaan kirjailijan muistiinpanoissa, mutta jolle romaanissa ei ole löytynyt mielekästä paikkaa.
Pastissi on kirjailijan vastaus väitteeseen, ettei ”tällaisia” kirjoja enää kirjoiteta. Kovin hyvä vastaus se ei ole. Ei pitäisikään kirjoittaa, vastasivat aikalaiset silloin, kun kirjallisuudessa tapahtui jokin, ehkä melko huomaamatonkin murros. Otan sattumanvaraisen esimerkin. Luin nimittäin meilistäni, että verkkolehti Kiiltomadon tammikuinen pääkirjoitus selittää, miksi kriitikko Toini Havu valitsi Jussi Talven romaanin Ystäviä ja vihollisia, mutta kansa valitsi Linnan Tuntemattoman sotilaan.
Pääkirjoitusta en ole vielä(kään) lukenut, mutta muistan oman vaikutelmani.
Samaa kahdessa romaanissa on suhtautuminen tappamiseen sodassa ja lukuisten sotaa käyvien suomalaisten arkkityypit. Erottava tekijä on ”sielu”, josta vänrikki Koskelan kohdalla ei muistaakseni mainita mitään, mutta joka Koskelan ilmeisellä vastineella, luutnantti Hongalla, on ”mutkaton ja terve”. Lisäksi Linnalta puuttuu ”ajan” ja ”valon” kaltaisille abstraktioille suotu runsas tila. Saksalaista filosofiaa turkulaisessa lyseossa lukeneelle Havulle ne olivat merkki syvemmästä kokemisesta, mutta Linnalle varmaankin osa kirjallisuutemme ”ahtaita vaatteita”, jotka hän siis riisui. Kaikki eivät riisu nykyisinkään.
Nykykirjailijoista, joita Toini Havu olisi 60 vuotta sitten osannut arvostaa, voi Lundbergin lisäksi mainita Riikka Pulkkisen. Jostakin gradusta lukemani lainaus Pulkkisen radiohaastattelusta on hyvä:
”Kirjallisuudessa voi tavallaan käsitellä liian suuria kysymyksiä, niitä kysymyksiä, joita kenelläkään ei ole aikaa arjessa esittää.”
Varsinkin tuo ”tavallaan” on osuva. Lundbergin Jää on tavallaan romaani uskosta ja hengellisen kosketuksesta luonnonvoimien ja jopa ihmeen kautta, jos sellaista vielä tunnettaisiin ja sellaisia romaaneja kirjoitettaisiin. Siksi romaania piti ”tavallaan” etäännyttää; ei niinkään menneeseen aikaan vaan menneeseen kirjallisuuteen (ne huudahdukset ja rinnassa palavat tulet).

Pastori Kummelin vilpitön lapsenusko on liian hyvää tähän maailmaan, minkä saarelaiset huomaavat heti. Ja mistä lukija heti ymmärtää mitä tuleman pitää.
                      Naapurisaaressa virkaa tekevän pastori Bergin usko on oppineempaa laatua, kiinnostuneempaa urakehityksestä, jolle syrjäinen seurakunta on ensiaskel. Syvimmän uskonnollisen kokemuksensa hän saa, kun liikuttuu omasta äänestään Kummelin hautajaisissa. Muutoin Berg kuuluu siihen modernimpaan – siis Kummelin jälkeen jäävään – ja modernisti yksinäiseen ihmissukuun, jota ei pidä koossa yhteisö ja usko vaan järjestys ja kirkko.
                      Saarelaiset ovat kreikkalainen kuoro, joka ymmärtää kohtalon merkityksen, tai tässä tapauksessa meren ja jään. Se varoittaa turhaan hubriksesta pastori Kummelia, joka on voimakas uimari, ja pitää siksi purjeveneen kaatumista tiukassa käänteessä huvina eikä meren opetuksena.
                      Romaanin avain tai paremminkin akseli, jonka ympäri jokin kokonaisuuden kaltainen kääntyy, on tohtori Gyllen, Neuvostoliitosta paennut kosmopoliitti, josta ihmisen pahuuden todistaminen on tehnyt ateistin. Sitäkin vaikuttavampi on siksi luku 25, jossa kyynikko puristaa kyyneleensä seinää vasten koska järki yhä kieltää ihmeen mahdollisuuden mutta jokin muu hänen sisässään ei. Ehkä se on Talven tarkoittama sielu.
                      Jossakin perinteisemmin ryhdikkäässä romaanissa Gyllen olisi ollut Lundbergin Marlow, ei ainoastaan näkijä ja kertoja, vaan ainoa joka ymmärtää näkemänsä kokonaisuuden ja kantaa siitä saamansa haavan. Nyt Jään ainoana minäkertojana vierailee kursivoitujen kappaleiden posti-Anton.
                      Antonin nimiin menevät monet romaanin komeimmat lauseet sekä kirjailijan käsitykset saarelaisten hiljaisesta viisaudesta, jota ei erikseen opeteta ulkopuolisille. Mutta toisinaan Anton taantuu luonnon ennusmerkkien lukijasta enteiden kokijaksi, mikä on nykykirjallisuuden kömpelö tapa ilmaista, että maalla ja varsinkin ennen vanhaan maalla ihmisen suhde luontoon oli syvällisempi ja syvällisesti mystisempi kuin oman rationaalisuutensa tukahduttamilla kaupunkilaisilla. Ja varsinkin nykykaupunkilaisilla.
Tämän aitouden irvikuvan täsmensi jo erityisen hyvin – tai erityisen huonosti - Sari Mikkosen novellikokoelma Pakkasyön odottaja (1997). Niminovellissa matka maalle on kuin matka menneisyyteen, jossa todellisuus on myyttinen ja ihmisen suhde luontoon on harras, turistimaisesti kansanomainen ja museonäyttelyn tavoin pysyvä.

Ajatteliko Ulla-Lena Lundberg kirjoittaessaan, että jos tällaisia romaaneja vielä kirjoitettaisiin, kirjoittaisi hän juuri tällaisen romaanin?
                      Itse ajattelin, etten ollut tälle kirjalle oikea lukija.
Samasta syystä ajattelin Hollinghurstin Vierasta lasta lukiessa, että miksen yhtä hyvin lukenut uudelleen Forsterin Taloa jalavan varjossa. Se kertoo todellisen aikalaisen sanoin samasta ajasta ja aatemaailmasta, josta Hollinghurst aloittaa oman romaaninsa, ja jota Hollinghurstin romaanin seuraavat luvut alkavat jälkipolvien ja kirjallisuudentutkijoiden voimin muistelemaan ja tutkimaan. Kunnes Vieraan lapsesta tulee romaani muistamisesta ja kirjallisuuden tutkimuksesta.
                      Tämä postmodernin itseensä kääntyvä ironia – mise en abyme, kuten meille opetettiin yliopistossa kolme vuosikymmentä sitten – tietysti puuttuu Lundbergin Jäästä. Mutta silti se ei tuntunut yhtään vähemmän keinotekoiselta.

P.S.

Ja sanottakoon siis vielä kerran, että Jää edusti minulle vierasta kirjallisuuden laatua, enkä vierastanut sitä siksi, etten huomannut siitä moniakaan yhteyksiä isäni ja muun sukuni elämään sellaisena kuin tiedän heidän sitä eläneen saaristossa - ennen ja jälkeen jatkosodan.