Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin

Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ennakoitiin jo ilmastonmuutoksen seurauksia, mutta olkatoppausten uskottiin kasvavan rajattomasti ja tupakointikieltojen nykyinen suosio on ilmeisesti tullut tekijöille täytenä yllätyksenä.

Blade Runner tuskin on ”maailman parhaana pidetty scifielokuva”, kuten HS äskettäin kirjoitti, sillä minäkin pidän scifielokuvista, eivätkä ne aina ole näin vaivaannuttavan ikävystyttäviä. Osuvammin sitä ehkä voisi verrata installaatioon, jonka selitykseksi näyttelyn kuraattori joutuu aivan liian usein turvautumaan sanaan ”tutkii”.

Jos aika kamalasta pitää etsiä jotain kamalinta, niin ehkä se olisi Rutger Hauerin suoritus androidi Roy Battynä. Se ei ole kurkistus robotiikan ja tekoälyn tulevaisuuteen vaan kulttuuriseen menneisyyteen, jossa homofobialla oli huomattava vaikutus siihen miten sadistinen roolihahmo kirjoitettiin ja näyteltiin.

Hauerin jatkuvasti muikisteleva tulkinta ei ole niinkään näyttelemistä kameralle kuin poseerausta selfie-kepille. Taiteilijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jos kuolinmonologin joutuu pitämään roolihahmon toinen kämmen naulalla lävistettynä ja toisessa kädessä valkoinen kyyhkynen, niin mahdollisuudet mihinkään inhimilliseen tai vilpittömästi allegoriseen ovat todella vähissä.

Satojen ja tuhansien palstamillimetrien myötä Blade Runner on analysoitu niin perusteellisesti, että eilen vielä kerran katsottuna se herätti enää yhden avoimen kysymyksen: ”Olisiko siinä enemmän kääpiöitä vai vähemmän kääpiöitä, jos elokuvan olisi englantilaisen Ridley Scottin sijaan ohjannut saksalainen Werner Herzog?”

Myöhemmin illalla katsomisvuorossa on Denis Villeneuven ohjaama Blade Runner 2049. Se herättää näin etukäteen kaksi avointa kysymystä: ”Miksi?” Ja: ”Herranjumala, miksi?” Pelkään, ettei niihinkään saada koskaan vastausta.

Alkoholilaki - suomalainen klassikko

Alkoholilaki. Suomalainen klassikko vuodelta 1935, josta julkaistaan uusi tulkinta noin kahden vuosikymmenen välein.

Seuraava versio valmistunee, kun hallitus aloittaa vaalien jälkeen työnsä. Luvassa on tiukempia kieltoja ja ohjeita, sillä yleisestä käsityksestä poiketen nykyinen alkoholilaki ei ole tiukka ja seikkaperäinen. Se on lyhyt, epämääräinen, toisinaan jopa arvoituksellinen. Tiukkoja ovat lähinnä lupamenettelyjä valvovien viranomaisten lupaehdot, eivät lainsäätäjien pykälät.

Arvoituksellisuus perustuu lain vanhimpiin osiin. Nuoren tasavallan eduskunta ei varmaankaan osannut ennakoida julkijuomisen sallivaa kunnallista järjestyssääntöä, joten laki ei yksiselitteisesti kiellä yleisön omien juomien nauttimista esimerkiksi kesäisillä ulkoilmafestivaaleilla. Toisaalta laki ei myöskään yksiselitteisesti salli anniskelua eli juomien myyntiä yleisölle, mikäli anniskelun yhteydessä on ennalta järjestettyä ohjelmaa.

Tiesitkö, että teatterin katsomoon ei saa perustaa anniskelualuetta, mutta anniskelualueelle saa perustaa teatterin? Entä tiesitkö, että…

-         Mikään viranomainen ei ole kieltänyt Porin Jazz ry:tä jatkamasta käytäntöä, jonka mukaan Kirjurinluodon puistokonsertissa yleisö voi häiriöttömyyden ehdolla nauttia omia piknik-viinejä. Muutoksesta ensimmäisenä uutisoinut paikallislehti Satakunnan Kansa mainitsi ”tiukemman laintulkinnan” antaneena viranomaisena Valviran ja sen aluehallintoviraston, tiedon lähde oli festivaalin järjestäjä. Järjestäjä vedätti toimittajaa. Todellisuudessa Valvira valvoo vain luvanvaraista toimintaa (alkoholin valmistus, myynti, mainostus, tuonti ja vienti). Yksityishenkilöiltä koskevat nautintakiellot eivät kuulu sen toimivaltaan.

-         Ulkoilmatapahtuman järjestäjällä ei ole velvollisuutta poistaa yleisön omia alkoholijuomia tapahtuma-alueella tai sen mahdollisella portilla. Lupa juomien poistamiseen pyydetään poliisilta huviluvan korvanneen yleisötapahtuman järjestämisilmoituksen yhteydessä. Tämänkin jälkeen oikeus juomien poistamiseen perustuu tapahtumapalvelun tarjoajan ja asiakkaan väliseen sopimukseen, ei alkoholilakiin: palvelun tarjoaja voi edellyttää, että asiakas noudattaa palvelun ehtoja.

-         Poliisin asettamiin palvelun ehtoihin kuuluu, että tapahtumajärjestäjä ilmoittaa alkoholikiellosta selkeästi ja etukäteen, ja että mahdolliset talteen otetut juomat säilytetään turvallisesti ja palautetaan omistajille.

-         Ehto, että tapahtumassa nautitaan vain järjestäjän myymiä juomia, on pääsääntöisesti tapahtumajärjestäjän asettama. Ehto asetetaan, koska myynti kannattaa. Porissa ehdon kiristäminen niin, että Kirjurinluodolle ei saisi viedä edes alkoholittomia juomia, ei kannattanut. Some suuttui, ja Pori Jazz ry syytti viatonta viranomaista. Tai ehkä kannatti. Huomioi siirtyi pois siitä faktasta, että aloite vanhan piknik-käytännön epäämiseksi tuli todennäköisesti yhdistykseltä itseltään.

-         Alkoholilain nautintakieltoja valvoo sosiaali- ja terveysministeriö, ei Valvira. Ministeriöltä ei ole pyydetty mitään uutta kantaa Poriin tai muuhun yksittäiseen yleisötapahtumaan, mutta verkkosivuillaan ministeriö katsoo lain kieltävän omien alkoholijuomien nauttimisen ohjelmaa järjestävien tapahtumien katsomotiloissa. Paikallinen poliisiviranomainen on kuitenkin omassa lausunnossaan rajannut valvontavelvollisuutensa alkoholista syntyviin häiriöihin. Niitä ei Kirjurinluodolla ole poliisin mukaan ollut. Laki, jota poliisi ei valvo, kuulostaa epäselvältä. Samalla tavoin epäselviä ovat myös ulkoilmatapahtumien anniskeluoikeudet.

-         Jos alkoholilakia luetaan kirjaimellisesti, yleisötapahtuman katsomoalueella ei saa myydä alkoholia. Kun anniskelulupa aidoin tai muutoin rajatulle alueelle Valvirasta myönnetään, syntyy vaikutelma, että Kirjurinluodolla, Ruissalossa tai muissa ulkoilmatapahtumissa on muutakin kuin katsomoa. Esimerkiksi puistoa, jossa nautintaoikeuden ratkaisee järjestyssääntö. Tai ehkä anniskelu ulkoilmakonserteissa on vastoin alkoholilakia. Näinkin on ennen ajateltu, eikä lakiteksti ole sen koomin muuttunut. Ainoastaan lupaehtoja on hiottu viranomaistasolla.

No, sen kuitenkin tiesit, ettei lakia lueta kirjaimellisesti, vaan yleistä tai yksityistä etua tulkiten. Anniskeluoikeudet eli aluksi kaljateltat tulivat yleisötapahtumiin, koska myynnin järjestivät paikalliset poliittiset nuorisojärjestöt. Sittemmin tämä privilegio katosi, mutta anniskelu ymmärrettiin perustelluksi yksityisen talouden ja työllisyyden kannalta.

Intressi yleisesti hyödyttävän elinkeinotoiminnan tukemiseksi on niin suuri, ettei laintulkinnan ristiriitaa ole viitsitty testata missään lakia tulkitsevassa elimessä: jos tapahtumajärjestäjä saa erottaa lain tarkoittamasta katsomoalueesta luvanvaraisen anniskelualueen, miksi se ei saisi erottaa siitä järjestyssäännön alaista piknik-aluetta, johon mitään lupia ei tarvita?

Käytäntö ei ole pelkästään nuukan viininystävän kiusa. Porin vanhassa konseptissa vip-alueiden ruoka- ja alkoholimyynnistä saadut tulot kompensoivat festivaalin kuluja, joten omaan limuun ja eväsleipään tyytyvä rahvas sai liput halvemmalla. Sittemmin erottelu vippiin ja rahvaaseen on mennyt epämuodikkaaksi, eikä firmoilla ole vanhaan tapaan intoa työntekijöiden ja sidosryhmien kestitykseen: taloudella menee huonosti eikä edustuskuluja saa enää vähentää täysimääräisenä verotuksessa. Siksi Pori liittyi muiden festivaalien joukkoon, ja rajasi suosituimman tapahtumansa alkoholin käytön anniskelualueille. Muut julkisuudessa esitetyt väitteet ovat markkinointiviestintää.

Toki Pori Jazz ry ei jää viimeiseksi piknik-konserttien järjestäjäksi. Kassien tutkimisesta ja muusta kuin yleiseen järjestykseen perustuvasta alkoholin valvomisesta on luovuttu kaupunkien maksamissa, yleisölle ilmaisissa puistokonserteissa. Ovatko Helsinki, Turku ja monet muut kunnat sitten samalla rikollisella asialla kuin takavuosien Kirjurinluoto? En ainakaan tunne alkoholilaista kohtaa, joka kohtelisi eri tavoin maksullisen ja maksuttoman yleisötapahtuman järjestäjiä ja yleisöä.

Kustannustoimitus puuttuu peliin

Se on sitten pubivisa.

Kuusi romaanikäsikirjoitusta lähti kustantajalle seuraavin otsikoin:

 1) Ensivaikutelmia, 2) Kuningaskunta meren rannalla, 3) West Eggin Trimalkio, 4) Minun laaksoni, 5) Pansy, 6) Toinen murhaaja.

Kuusi romaani julkaistiin seuraavilla nimillä:

a) Lolita, b) Näkemiin kaunokaiseni, c) Eedenistä itään, d) Kultahattu, e) Ylpeys ja ennakkoluulo ja f) Tuulen viemää.

Osaatko yhdistää oikein? Tässä vastaukset.

1e, 2a, 3d, 4c, 5f, 6b.

Dante ja minä

Dante, Jumalainen näytelmä. Kuin Raamattu, joka sopii kaikkiin tilanteisiin.

1.

”Elomme keskimatkaan ehtineenä samoilin synkkää metsää,

koska olin pois harhautunut tieltä oikealta.” 

Ukrainan kriisi. Vaihdanko Nato-kantani? Ja jos vaihdan, niin onko se optio, keltaiset valot vai raotettu ovi?

2.

”Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,

sävelet vaivan, äänenpainot vihan,

käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö

sai aikaan pauhun, joka aina kiertää

tään ilman ajattoman kautta…”

Eilen eduskunnan suuressa istuntosalissa:  pakkoruotsi vai mahdollisuusruotsi? Kansalaisaloitteen puolustajien perusteluja pidin paikoin outoina, mutta ainakin niitä oli. Toisin kuin J. V. Snellmanilla: ”Kieli on kansalaisuuden perusta ja Suomessa se on suomen kieli, jota ruotsinkieliset opetelkoot.”

3.

”Maailma heidän mainettaan ei muista,

käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:

he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!”

Ihmiset, joiden epiteettinä on BB tai Kohu. ”Youtuben kielinainen”. ”Instagramin peppujulkkis”. Paul Auster.

Huhtikuu

Lauantaina purevaa pohjoistuulta, sunnuntaiksi luvassa sadetta ja kylmenevää. Ei silti mitään syytä kaivaa taas esiin T. S. Eliotin Autiota maata (”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihottaa / uneliaita juuria kevätsateella”). Onhan meillä tämäkin:

Saima Harjama: Huhtikuu (1931)

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
-- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll' on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
-- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks' kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän -- enkö sitä tietäisi!

Mikä on sana?

Mikä on sana? Samuel Beckettin viimeinen runo, kirjoitettu Tiers Tempsin hoitokodissa Pariisissa (26, rue Rémy-Dumoncel) Joe Chaikinille.

folly -

folly for to -
for to -
what is the word -
folly from this -
all this -
folly from all this -
given -
folly given all this -
seeing -
folly seeing all this -
this -
what is the word -
this this -
this this here -
all this this here -
folly given all this -
seeing -
folly seeing all this this here -
for to -
what is the word -
see -
glimpse -
seem to glimpse -
need to seem to glimpse -
folly for to need to seem to glimpse -
what -
what is the word -
and where -
folly for to need to seem to glimpse what where -
where -
what is the word -
there -
over there -
away over there -
afar -
afar away over there -
afaint -
afaint afar away over there what -
what -
what is the word -
seeing all this -
all this this -
all this this here -
folly for to see what -
glimpse -
seem to glimpse -
need to seem to glimpse -
afaint afar away over there what -
folly for to need to seem to glimpse afaint afar away over there what -
what -
what is the word -

what is the word

Albert Camus (1913 – 1960)

"Pohjimmiltaan tiesin varsin hyvin, että ei merkitse paljonkaan, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäisivät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia."

Albert Camus: Sivullinen (L'Etranger). Suom. Kalle Salo.

Kyllä tämä kannattaa vielä ennen vuoden päätöstä mainita, vaikka minulla ei ole asiasta paljon sanottavaa: Albert Camus’n (1913 – 1960) syntymästä tuli viime kuussa kuluneeksi tasan sata vuotta.

Kevyemmän Kurt Vonnegutin ystävänä en varsinaisesti kuulunut joukkoon, mutta muistan hyvin ajan, jolloin Camus’n filosofiset romaanit kiinnostivat vakavia teinejä. Selitys saattaa löytyä eksistentialismin perusajatuksesta. Sen mukaan muut ovat väärässä ja minä olen yksin oikeassa.

                      Toinen selitys on se, että Camus saa elämän kuulostamaan turvattomalta - toisin sanoen vaaralliselta ja jalolta, kuten sen pitäisikin olla. Kapinoivassa ihmisessä (1947) hän selittää, miten kaikki sopusointua luovat järjestelmät ovat kollektiivisia harhoja. Ne riisuvat yksilön hartioilta oman elämän painon ja murentavat olemista luonnehtivan tahdon. Sama itsepetos kätkee myös järkeen sisältyvän tragedian: tietoisuus ja todellisuus on erotettu toisistaan olemassaolon subjektina ja objektina, mikä suistaa ihmisen ikuiseen sivullisuuteen.

                      Pleikkarisukupolven luku- ja kirjallisuusosaaminen on kuitenkin kuihtumaan päin, kertoi taas eilen julkistettu Pisa-tutkimus. Tai on ollut jo niin pitkään, että jo (entisen) trendilehti Facen viisastelijat ehtivät sepittää joukon kirjallisuuden klassikoihin perustuvia strategiapelejä. Sivullisessa (1942) pelaajan tehtävänä on saavuttaa suopea välinpitämättömyyden tila ampumalla mahdollisimman monta arabia. Taktinen vinkki: ”Ainoa keino voittaa on kieltäytyä pelaamasta.”

                      Omissa kirjoituksissa ja merkinnöissä Camus on elänyt lähinnä silloin kun väärin kirjoitetulle kirjalle on pitänyt saada mahdollisimman lannistava vertailukohta. Kuten silloin kun kirjailijan näköpiiri kaventuu ihmisen sivullisuudesta hänen syrjäytyneisyyteensä.

Arvostelun julkaisu Turun Sanomat vuonna 2006, otsikko meni näin:

”Markku Pääskynen lypsää Porvoon perhetragediasta imelän aikuisten sadun:

Pieni tulitikkutyttö saa tarpeekseen.”

Markku Pääskynen: Vihan päivä. Tammi 2006

Toisen romaaninsa aiheen Markku Pääskynen etsi naapurimaa Ruotsin uutisotsikoista.

Ellingtonissa (2004) pahamaineinen Thomas Quick, jonka Pääskynen nimeää uudelleen ”Fastiksi”, saa tuomionsa vaikka hän ei eräiden epäilijöiden mukaan olekaan sarjamurhaaja vaan pelkkä sairaalloinen valehtelija.

                      Neljännessä romaanissa lööpit ovat löytyneet lähempää.

Vihan päivä palaa Porvoon murhenäytelmään, juhannusviikolle kaksi vuotta sitten. Nuori nainen tappaa haulikolla miehensä, lapsensa ja itsensä, jotta perheen vaikea velkakierre ei paljastuisi.

Mielen murtumisen ja todellisuuspohjaisen rikoksen lisäksi kirjoista löytyy kolmaskin yhdistävä tekijä. Se on outo, kirkollinen juhlavuus.

Ellingtonin taustoja tutkiessaan Pääskynen lienee lukenut Quickin omaelämäkerran, jonka nimi esittää kirjoittajansa melkoisen komeassa valossa: ”Ylösnousemus”. Komea on myös Pääskysen uusi otsikko. ”Vihan päivä” on keskiajalta periytyvän sielunmessun kolmas osa, hävityksen kauhistus ja lopullinen tuomio, joka tulee heti vainajalle pyydetyn levon ja eläville anotun armon jälkeen.

Quickin valintaa on helpompi ymmärtää. Hänen kyseenalaisissa mielikuvissaan murhaajan, uhrin ja tämän omaisten välille on syntynyt pyhä suhde, jota pitää puolustaa epäilijöiden pilkkaa vastaan.

Mutta mitä Pääskynen puolustaa?

Kenties sanataiteen pyhyyttä turhantarkkoja lukijoita vastaan. Siihen voikin olla aihetta, sillä viime kädessä Vihan päivän näkökulma on kovin kapea, kieli sovinnaista ja kertojan henkilökuva liian naivistinen, jotta se romaanina olisi mieleenpainuvampi kuin tositapausta tutkineiden poliisien vaitonaiset lausunnot.

Lehtikirjoittelun perusteella kukaan ei pitänyt perheensä murhannutta äitiä kylmänä ja tunteettomana, vaan päinvastoin ihmisenä, jonka ennen hirveään tekoon sortumista oli täytynyt kärsiä paljon. Siis juuri sellaisena, kuin Vihan päivän Eliisa.

                      Perinteinen romaaniesimerkki tunteettomasta murhaajasta olisi Sivullisen (1942) Mersault, jonka kohtalosta kirjailija Albert Camus totesi itse seuraavaa:

                      ”Meidän yhteiskunnassamme jokainen, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, on vaarassa joutua tuomituksi kuolemaan.”

                      Vakiintuneen tulkinnan mukaan Sivullinen ei kuvaakaan päähenkilönsä rikollista mieltä tai sosiaalista sopeutumattomuutta, vaan sitä, miten tuomareista ja oikeusjutun yleisöstä muodostuva tavallinen porvaristo kuvittelee oman hyveellisyytensä.

                      Mannermaisen modernismin klassikolla oli asiasta omat käsityksensä, mutta ajanmukaisempia esimerkkejä löytää nykyään julkisuuden henkilöiden lehtihaastatteluista.

Kun kaunotar tulee julkisuudessa tutuksi liiasta juhlimisesta, hän yleensä antaa lehdille haastattelun, jossa hän väheksyy pinnallista seurapiirielämää ja selittää oikeasti haluavansa juhannushäät ja vauvan. Se tarkoittaa, että kaikista ryvettävistä juoruista huolimatta hänen sielunsa on pysynyt kirkkaana ja unelmat puhtaina.

Haastatteluviihteessä seurapiirielämä on houkutus, johon on hetkeksi langettu. Kunnollista on tavallinen elämä, joka Pääskysen sepittämälle Eliisalle merkitsee perhettä, omakotitaloa ja yhtä ulkomaanmatkaa vuodessa. Niitä myös julkkiskaunotar sanoo arvostavansa, joten on pelkästään luontevaa, että Eliisa arvostaa samaa kuin julkkiskaunotar, vaikka Pääskysen romaani ilmaiseekin sen melkein kömpelön suorasukaisesti:

 ”Kunpa minusta tulisi kirkas ja puhdas.”

Myöhemmin julkkiskaunotar avioituu, ja sitten eroaa, kuten olemme viimeksi Susanna Sievisen elämästä lukeneet. Eron syy on se, ettei naista kohdeltu ”prinsessana”, vaikka hän olisi niin halunnut. Eron seuraus on ”vakava masennus”.

Yhteen ynnättynä ne kertovat, että aikuistuessaankin nainen on satuihin uskova viaton lapsi, joka ei ole syyllistynyt vääriin valintoihin, vaan jolle on tapahtunut jotakin ikävää.

                      Ainoa vähäpätöinen ero Susanna Sievisen haastattelun ja Markku Pääskysen romaanin välillä onkin oikeastaan siinä, ettei Eliisa ole eronnut miehestään, vaan hänet on lapsena erotettu isästään.

Siksi hän yhä tuntee itsensä tulitikkuja pakkasessa kauppaavaksi ”sadun tytöksi”, joka tirkistelee ikkunan läpi muiden onnea.  Ja siksi tyypillinen metafora, jolla Pääskynen kuvaa Eliisan ongelmia, on ”haava”, ja tyypillinen Eliisaan liitetty adjektiivi on ”hauras”.

Oliko Mersaultilla vaikea lapsuus, laskut maksamatta eikä lääkityskään oikein kunnossa?

                      Camus ei romaanissaan näihin kysymyksiin vastaa, koska ei pitänyt niitä olennaisina. Pääskynen vastaa kaikkiin, joten hän ilmeisesti pitää.

                      Yhteen ynnättynä niistä muodostuu Eliisan masennusta, haavoittuneisuutta ja avuttomuutta korostava ihmiskuva, joka on uskottava lähinnä siksi, että se on entuudestaan tuttu. Tutuksi sen ovat tehneet lukemattomat naistenlehtihaastattelut, joissa julkisuuden henkilöt eivät odota imagonsa kohentuvan siksi, että he ovat käyttäytyneet ongelmissaan arvokkaasti, vaan siksi, että he ovat joutuneet kokemaan suuria kärsimyksiä.

                      Tähän vakiintuneeseen kaavaan naistenlehden etevä toimittaja saa mahtumaan yhden henkilön ihmissuhdekriisin, työuupumuksen ja alkoholiongelman, minkä jälkeen tilaa jää vielä uuden cd-levyn tai tulevan tv-ohjelman nimelle. Sen sijaan neljälle vainajalle se on aivan liian ahdas.

                      Mittakaavavirheen vuoksi Vihan päivä vaikuttaa nololta erehdykseltä, vaikka se muutoin noudattaa suuren yleisön lukutottumuksia myötäilevää, sujuvaa ja helppotajuista linjaa.

Kun Eliisan olo on esimerkiksi paha, Pääskynen kertoo miten hänen mielensä ”laskee”, kun se on hyvä, mieli ”nousee” linnun mukana lentoon. Eliisan arjen kuvaamiseen Pääskyselle riittää yleensä selkeä päälause ja sivulause. Kun tajunnanvirta alkaa erkaantua arjesta ja todellisuudesta, myös sivulauseiden määrä kasvaa.

Näin ollen luetun ymmärtäminen ei ole järin työlästä, mutta Eliisan niskoille kasatun kärsimyksen määrän huomioiden yllättävänkin yksitoikkoista.

                      Kärsimään joutuneen ihmisen moderni media-arkkityyppi on epäilemättä Walesin prinsessa Diana, jonka herättämä ihailu myös osoittaa, että sankarien sijaan meidän moraaliset auktoriteettimme ovat yhä useammin uhreja. Moni uskoo BBC:n haastattelema Dianan tavoin, että suru ja onnettomuus voivat tehdä meistä parempia ihmisiä, ja että ne johtavat johonkin päämäärään, palkintoon tai korvaukseen.

Eliisan päämäärä on kuolema ja palkinto pikkukaupungin arvostelevien katseiden ”katoaminen”, kuten Pääskynen kirjoittaa. Vihan päivä ei kuitenkaan pääty kaiken hiljaisuuteen vaan Eliisan näkemään ”valoon”, aivan kuten Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli.

Sitä voi kaiketi pitää Pääskysen toisena kantavana satuaiheena, H.C. Andersenin ohella. Tosin ero on nyt siinä, etteivät Korppu ja Joonatan pääse loikkaamaan palavasta kodistaan Nangijalaan ja sitten Nangijalasta Nangilimaan siksi, että he ovat sortuneet vaikeuksien alle, vaan päinvastoin siksi, että he ovat kohdanneet ne urheasti ja uhrautuvasti.

Aika monessa lasten sadussa on kolme toivomusta. Ne ovat merkki siitä, että elämässä joutuu tekemään valintoja, joista on sitten kannettava vastuu.

Yhä useammassa aikuisten sadussa on kolme metaforaa masennukselle. Ne ovat merkki siitä, että me emme voineet valita ja että me emme ole vastuussa.

                      Tällaiseen tarinamalliin samastuminen varmaankin lohduttaa lukuisia ihmisiä, jotka Eliisan tavoin kokevat hukanneensa elämän hallinnan. Ulkopuolisemmin tarkasteltuna se voi myös herättää myötätuntoa, mikä saa meidät tuntemaan itsemme paremmiksi ihmisiksi.

Näin koettu moraalinen paremmuus on tuskin kuitenkaan mitään muuta kuin viihdetuotteeksi helposti paketoitavaa sentimentaalisuutta, pikkuporvarillisen hyveen muoto, jota Camus inhosi niin, että käytti sen ivailuun koko kuuluisimman romaaninsa.

Arkisto: Hiekkakirja

Posti toi vihdoin arvioitavaksi Ali Smithin uuden suomennoksen Oli kerran kello nolla (Otava).

Palaan siihen myöhemmin. Ensivaikutelma on, että romaani on ajanmukainen. Ei erityisen moderni, avantgardistinen tai muuta sellaista, vaan ajanmukainen. Kuten Jennifer Eganin romaanit. Tai leopardikuosi, joka tänä syksynä näyttää palannen naisten vaatteisiin.

                      Aikaan kuuluu episodimaisuus, joka ennen vaikutti perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat katkomaan tarinan eri aikaan ja paikkaan sopiviksi segmenteiksi. Lisäksi aikaan kuuluu kysymys identiteetistä, joka tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa.  

Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Kuten me huomaamme samanlaisina jatkuvista epäkohdista kertovat otsikot, ja käännämme sitten sivua, tai olemme varsinkin nuorina tietoisia kulttuurin vallitsevista virtauksista (romaanin ensimmäisen episodin päähenkilö on juuri eronnut ulkomaalaiskeskuksen palveluksesta ja on 80-luvulla kuunnellut new waven tähdenlennoksi jäänyttä The Buggles –yhtyettä). Mutta siten hän palaa romaanin kieleen, jonka moni jo romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen pääteemaksi.

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka olen jo nähnyt Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.

Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.

Miten tämä tästä kehkeytyy? Sitä odotellessa julkaisen arkistonäytteen Turun Sanomista vuodelta 2006. Siinäkin kirjallisuus puhuu kielestä.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY 2006.

Asioista tavallisesti perillä olevien lähteiden mukaan englantilainen Samuel Beckett (1906-1989) oli viimeinen kirjailija, joka muutti sitä miten me tarkastelemme maailmaa. Tinkimättömän ikäjärjestyksen perusteella argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899-1986) oli toiseksi viimeinen.

                      Synkeän Beckettin kuuluisin metafora on kelanauhuri. Nauhurin kuunteleminen yhä uudelleen ja uudelleen ei viivytä elämän väistämätöntä päättymistä hiljaisuuteen, mutta se lisää odottamisen tuskaan uusia kerroksia. Hauskan miehen maineessa olevan Borgesin kuuluisimpia metaforia ovat kirja ja puutarha. Ne ovat tietysti päättymättömiä, koska asioiden lopullisuus on traagista mutta niiden loppumattomuus usein koomista.

                      Pentti Saaritsan suomentaman uuden Borges-kokoelman niminovelli Hiekkakirja kertoo niteestä, jonka sivumäärä on rajaton.

Toinen novelli, ”Laatta”, käsittelee euklidista ympyrää, jolla on vain yksi puoli. ”Kongressissa” pannaan puolestaan alulle niin suurisuuntainen hanke, että se lopulta käsittää ”koko maailmankaikkeuden ja kaikkien päivien summan”, kuten Borges luonnehtii avuliaissa jälkisanoissaan. Lingvistiikan alalta tähän summaan kuuluu esimerkiksi ”volapüki”, joka ”teonsanoja deklinoiden ja nimisanoja konjugoiden pyrkii tutkimaan kaikki kieleen sisältyvät mahdollisuudet”.

                     

Borges osoittaa Beckettin tavoin, etteivät kielen abstraktit käsitteet perustu yhtä jäykkiin lainalaisuuksista kuin fysikaalinen maailma, johon sillä enemmän tai vähemmän onnistuneesti viitataan. Kielen järjestelmät voivat olla melkein mitä tahansa. Me voimme ajatella muutakin kuin lineaarista aikaa tai euklidista geometriaa, ja aika usein ajattelemmekin.

                      Ranskalainen historioitsija Michel Foucault piti Borgesin tiedeparodioita niin osuvina, että hän käytti niitä esimerkkinä ajattelujärjestelmien rajoista ja näiden järjestelmien tutkimisen tarpeellisuudesta. Kiinalaisessa ensyklopediassa, Foucault vitsaili Borgesia lainaten, eläimet jaotellaan seuraavasti: keisarille kuuluvat, kesyt, säilötyt, tarunomaiset, näyttävät kaukaa katsottuina kärpäsiltä.

                      Foucault’a ei sinänsä kiinnostanut mihin ”virheellisiin” tuloksiin ”väärä” taksonomia voi tiedemiehet johtaa, vaan pikemminkin se miten erilaisia järjestelmiä tiede voi käyttää ja päätyä silti aksiomaattisesti eli omien sisäisten säännöstensä kannalta korrekteihin vastauksiin.

                      Elämänsä loppuvuosina suosikkikirjailija Italo Calvino yhdisti Borgesin kaikkien kirjojen kirjaston ja kaikkien asioiden kongressin tietokoneiden luomiin mahdollisuuksiin. Oliko Borges kuvitellut verkostoitumisen mallin?

Se ei ainoastaan selittäisi 1800-luvulta perityn estetiikkamme horjumista, vaan kokonaisen maailmankuvan murroksen. Perinteisen mallin mukaan asioiden tapahtuminen ja tietäminen etenee rationaalisesti ja lineaarisesti. Rajoituksiltaan se muistuttaa kirjan fyysistä olemusta, jota luetaan aina ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, alusta loppuun.

Kirjan idean sijaan verkko muistuttaa enemmän Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa, Calvino tuumi.

Labyrinttimaisen puutarhan kasvattajasta mestari itse kirjoitti vuonna 1969 suomennetussa novellikokoelmassa näin:

”Päinvastoin kuin Newton tai Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. Tuo kuvio, jossa ajat lähenevät toisiaan, haarautuvat, leikkaavat toisensa tai hylkivät toisiaan jossain ajassa, sisältää kaikki vaihtoehdot…”

Borgesin puutarha ennakoi tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista ”kaikkia vaihtoehtoja”, jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.

Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, ”todellisemman” maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.

Verhoa tuijottaessamme me joskus jopa unohdamme, että Borgesin puutarha on vain eräs tietämisen ja totuuden metafora, aivan kuten kirjakin oli, ja ettei kaikkien päivien tai polkujen summaaminen yhteen ole oikein ymmärtämisen minimivaatimus. Se on vain argentiinalaisen mestarikirjailijan sepittämä koominen fiktio.

Alaviite: ”Misantropian historia”

Kun ei ole Facebookissa niin joutuu lukemaan vanhoista tutuista lehdestä. Eilen melkein naapuri Juri Nummelin ja kollega Jan Blomstedt olivat Hesarissa vähän eri mieltä siitä, mikä kaikki olisi kuulunut Jurin toimittamaan kirjoituskokoelmaan Misantropian historia (Savukeidas 2013).

                      Ihmistä vihaavat intellektuellit E.M. Cioran ja Pentti Linkola, kyllä, arveli kriitikko, mutta eivät sentään kotimaiset kouluampujat, ”kopioimalla kuuluisaksi” pyrkivät ”pikakuuluisuuden valesankarit”.

                      Kulttuurisnobina taivun Janin kannalle, ja pölytän kirjahyllystä vielä yhden ehdokkaan. Tosin Charles Baudelaire (1821-1867) ei korostanut vihaavansa kaikkia ihmisiä, vaan nimenomaan belgialaisia - joiden kaltaista suurin osa porvarillistuvaa nykymaailmaa hänen silmissään kuitenkin oli.

Ranskalainen suurrunoilija verryttelee kirjaansa Kurja Belgia!: ”Se on liero, jota ei ole huomattu nitistää.” Sen jälkeen hän ryhtyy todella ilkeäksi.

                      Baudelaire kuului kirjailijasukupolveen, joka puristi romantiikasta viimeiset mehut ja vaipui sen johdosta pessimismiin. ”Pakanuus, kristinusko ja moukkamaisuus, siinä ihmiskunnan kolme suurta kehitysvaihetta”, kirjoitti Gustave Flaubert: ”On surullista havaita näistä kolmannen olevan käsillä.”. Oman ajan intohimoinen halveksunta teki heistä myös ensimmäisiä modernisuuden kuvaajia. Todella modernille ihmisellehän ei nykyhetki koskaan kelpaa, vaan paras on jo ohi tai vasta tulossa.

Modernin elämäntyylin tai ainakin sitä kuvaamaan keksittyjen kielikuvien kannalta Baudelairen esseet ovat olennaista luettavaa. Varsinkin ”Modernin elämän sankari” ja ”Modernin elämän maalari” luovat niin tuttua kuvaa asioiden levottomasta rytmistä, ohimenevyydestä ja kaupunkien anonyymeistä kohtaamisista, että kirjoittajan sarkasmi saattaa jäädä nyökyttelyltä huomaamatta. Kauneuden historiallinen laatu, jota Baudelaire tuoreella tavalla korosti, oli ajautunut hankalaan ristiriitaan taiteilijuudelle ominaisen suuruuden tavoittelun kanssa.

                      Sen sijaan Kurjan Belgian! lukeminen ei liene olennaista, ainoastaan valaisevaa ja viihdyttävää.

Herjausten valikoima on toimitettu keskeneräisestä kirjahankkeesta, jota laatiessaan Baudelaire ei ainakaan kustantajansa Michel Levyn mukaan ollut enää oma itsensä. Levyn aistiman muutoksen taustalla oli normaaleja pettymyksiä, mahdollisesti myös sairauden oireita. Sapekkaiden sirpaleiden kytkös Baudelairen muuhun aikalaiskritiikkiin olisi silti voinut selkiintyä, mikäli halvauskohtaus ei olisi katkaissut kirjailijan uraa.

Baudelairen romanttiseen puoleen kuului tarve luoda katse muualle ja tavoitella jotain uutta. Tässä mielessä naapurimaa, jonne hän lähti parempien työolojen toivossa keväällä 1864, merkitsi jonkinlaista Pahan kukkien (1862) itämaisen lemahduksen antiteesiä - ”täällä” olemisen ja ”samuuden” irvikuvaa, tai pikkuporvarillista tavallisuutta äärimmilleen vietynä, mikäli sellainen on kuviteltavissa.

Omien sanojensa mukaan Baudelaire vain ”teroitti kynsiään” Belgiaan ja belgialaisiin, todempi poliittinen satiiri ja keskinkertaisuuden tuomitseva pamfletti oli tarkoitus tehdä Ranskasta ja ranskalaisista.

Tämäkin on hyvä pitää mielessä, kun lukee belgialaisten kasvoista uhkuvasta typeryydestä, hullunkurisesta kävelystä, laiskuudesta, liberaalisuuden harhaluuloista, teeskentelystä, tapojen korvautumisesta instituutioilla tai vaikkapa siitä miten belgialaista ammattirikollisuutta voi pitää hyvin vähäisenä koska epärehellisyyden yleisyyden johdosta sitä tuskin edes erottaa.

Materialismin yliotteesta, arvokeskustelun muuttumisesta eräänlaiseksi arvopörssin seuraamiseksi sekä henkevyyden pinnallistumisesta sen yleistymisen seurauksena Baudelaire toteaa mm. seuraavaa:

”Miten belgialaiset keskustelevat maalausten arvosta. Numeroita, pelkkiä numeroita. Tähän menee kolme tuntia. Hierottuaan kauppoja he kuvittelevat väitelleensä maalaustaiteesta. Tämän jälkeen taulut on pantava piiloon, jotta ne säilyttäisivät arvonsa. Katsominen kuluttaa maalauksia. Täällä kaikki ovat taidekauppiaita.”

Shakespeare-koodi

Kävin taas vaatekaapilla. Nyt löytyi kellastunut kirjallisuuslehti…

Hittifilmissä Rakastunut Shakespeare (1999) nuori William yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää nimeltä Ethel, merirosvon tytär, kunnes kokeneempi kirjailijakollega Christopher Marlowe antaa hänelle neuvon. Entäpä jos Ethel olisi veronalainen ylhäisöneito, joka rakastuu Romeoon, kilpailevan suvun jälkeläiseen?

                      Kun valkokankaan fiktio muutetaan melkein faktaksi, Marlowe ei ole sepittänyt ainoastaan Romeon ja Julian juonenkäänteitä. Englantilaisen Alex Jackin toimittamassa uudessa editiossa hänen mainitaan myös Hamletin toisena tekijänä.

                      The Times Literary Supplementissa kirjoittanut Brian Vickers ei ole vakuuttunut, vaikka pitääkin Marlowen vaikutuksen korostamista vähäisimpänä loukkauksena William Shakespearen tekijänoikeutta vastaan (August 17, 2005).

Shakespearen näytelmien tekijyys kyseenalaistettiin ensimmäisen kerran jo 1850-luvulla, mitä Vickers pitää oikeastaan aivan ymmärrettävänä.

                      Silmitön palvonta oli rakentanut Shakespearesta kansanomaisen neron, jonka klassisten kielten taitoa pidettiin rajattomana ja yleissivistystä ylivertaisena, eikä sellainen ihminen ole järin uskottava. Uskottavampaa oli, että todellinen tekijä olisi joku omana aikanaan tunnetumpi, koulutetumpi ja jalosukuisempi henkilö. Esimerkiksi filosofi, juristi ja valtiomies Francis Bacon.

                      Oli paikallaan kysyä, Vickers toteaa, kykenikö tavallinen näyttelijä sepittämään englanninkieleen satoja uudissanoja, omaksumaan vain asiantuntijoiden tuntemaa lakitermistöä tai lukemaan ainoastaan alkukielellä julkaistuja kreikkalaisia ja roomalaisia klassikkoja, kuten Shakespearen palvojat olivat vakuutelleet.

Tätä luonnotonta idolia vastaan Baconin kannattajat kävivät jumalan kieltäjän innolla. Jännitystä lisäsivät Baconin oman elämän mysteerit. Hän oli ruusuristiläinen, joten hänellä oli käytössään vaikutusvaltainen järjestö, joka kykeni vaientamaan tiedot valtiomiehelle huonosti sopivista teatteritoimista, ja hän harrasti salakirjoitusta, joten hän kykeni piilottamaan totuuden ”Shakespearen” teksteihin.

Valitettavasti todellisuus on taas kuvitelmia latteampi.

Shakespearen nerous ei edellyttänyt mainittavaa kielen uudistusta, sillä kaikki hänen omikseen luetut sanat löytyvät myös muista aikalaislähteistä.

Erityinen laintuntemus ei myöskään ollut tarpeen, sillä käräjöinti oli ajan kansanhuvia ja Shakespearelta tuttua lakitermistöä löytää monien muidenkin kirjailijoiden näytelmistä. Eikä Shakespearen tarvinnut lukea kokonaisia antiikin klassikoita, sillä tarkemmassa tutkimuksessa hänen kirjalliset sitaattinsa paljastuvat yleisiksi sananparsiksi ja ajan alkeiskoulujärjestelmään kuuluneiksi hokemiksi, joita ankarat opettajat paukuttivat rahvaan päähään.

Shakespeare oli lahjakkuus, jonka tuotantoa me voimme arvostaa yhä tänään. Hän ei ollut ilmiö, joka kaipaisi erityistä selittämistä.

                      Vickerin mukaan tämä seikka jää yleensä huomaamatta Shakespearen kaatajilta, jotka harrastelijoina pitävät uutena ja tavattoman sitä, mikä ammattimaiselle historioitsijalle on tuttua ja tavallista.

                     

Sama kaava toistuu taas kahdessa uudessa kirjassa, Vickers päivittelee. Tai siis päivitteli kahdeksan vuotta sitten.

Peter Dawkinsin The Shakespeare Enigma nimeää Shakespearen mestariteosten tekijäksi jälleen Baconin, vaikka ei väitäkään hänen niiden lisäksi kääntäneen myös Raamattua ja kirjoittaneen Montaignen esseitä, kuten 1800-luvun Bacon-huumassa vielä uskoteltiin. Richard Malimin toimittama Great Oxford nimeää todelliseksi mestariksi muutamia sieviä hovirunoja julkaisseen aatelisen, Edward de Veren, mutta yhtä heppoisin perustein – useimmat niistä liittyvät Sonettien katkeraan itsetilitykseen ja näytelmien sisältöön, joista voi löytää satunnaisia yhteyksiä de Veren skandaalinkäryiseen elämään.

                       Epäilyt siitä, ettei vaatimattomiin oloihin syntynyt oppimaton näyttelijä voinut kirjoittaa Shakespearen mestariteoksia, tai ettei häntä henkilönä ollut edes olemassa, eivät Vickersin mukaan noudatakaan normaalin tieteen vaan tyypillisen salaliittoteorian mallia.

Salaliiton ”paljastaminen” edellyttää tuttuihin teksteihin sisältyvien koodien huolellista tulkitsemista ja suurelta yleisöltä tähän asti kätketyn historian kertomista, minkä seurauksena virallisten instituutioiden ylläpitämä väärä totuus kumoutuu. Tällaisten uskomusten horjuttaminen on paljon vaikeampaa kuin tarkistettavalla tiedolla vakuuttaminen, joten turhautunut Vickers pelkää tämänkin kiistan jatkuvan hamaan tulevaisuuteen.

…ja sitähän Vickers ei tiennyt, että Shakespeare-koodia levitettäosiin vielä/taas myös elokuvan keinoin. Historiallisen draaman Anonymous (2011) ohjaisi  paremmin scifi- ja katastrofigenrestä tuttu Roland Emmerich (Stargate, Indepence day, The Day After Tomorrow, Godzilla).

Mitä lukijan tulee tietää?

Monen muun klassikon ohella päätin korvata Mrs Dallowayn (1925) kellastuneen, liimaselästä murtuneen niteen Penguin-kustantamon kovakantisella versiolla. Vanhat alleviivaukset menevät nyt hukkaan, mutta tätä kelpaa selata ja haistella painomusteen tuoksua. Ja tietysti lukea uudelleen. Samalla korvasin myös Oman huoneen (1929) suomennoksen alkukielisellä, siinä kun on nootit ja oppineenpi esipuhe.

Oma huone ei ole fiktiota vaan laaja essee, kuvausta Virginia Woolfin elämästä kirjailijana - kirjailijaelämän edellytyksistä. Esitän kysymyksen.

Pitääkö valistuneen lukijan lukea se ensin, jotta ymmärtäisi paremmin Woolfin romaania? Entä mitä pitäisi lukea, jotta ymmärtäisin paremmin kirjailijan esseitä? Vai kelpaako, että hokee mielessään muotisanaa kirjallisuuden ”omalakisuudesta”, siis jostakin, joka ei kaipaa mitään ulkopuolisesta maailmasta? Ei ainakaan selitystä.

Jos vastaus viimeiseen kysymykseen on kielteinen, Nigel Nicolsonin suomeksi julkaistu elämäkerta hänen kuuluisien vanhempiensa vielä kuuluisammasta ystävästä ei auta edes alkuun. Se on valikoima haikeita anekdootteja, jotka eivät kerro miksei oma huone sittenkään riittänyt modernin feminismin avainhahmolle.

                      Lisäksi Virginia Woolf tarvitsi oman palveluskunnan, joka siivosi, pyykkäsi ja valmisti perheen ruoat.

                      Muutama vuosi sitten englantilaiset lehdet varasivat mukavasti palstatilaa kirjallisuudentutkija Alison Lightin kirjalle Mrs. Woolf and the Servants (2008), vaikka kyse ei ollutkaan sensaatiomaisista paljastuksista vaan englantilaisen luokkakuvan rikastuttamisesta.

Myönteisestä palautteesta päätelleen Light kykeni Woolfin elämäntyötä vähättelemättä muistuttamaan, että tunteita, tarpeita ja jopa mielipiteitä oli myös niillä naisilla, joilla ei perityn asemansa johdosta ollut varaa perustaa omaa lehteä tai kirjakustantamoa.

Woolfin lapsuudenkodissa seitsemän palvelijaa huolehti yhdentoista perheenjäsenen tarpeista, joten hän oli tottunut passattavana olemiseen.

Paperilla ihannoidun ”riippumattoman elämän” suurimmiksi saavutuksiksi jäivät kirjat, joista Woolf sai mainetta ja vähän rahaa, sekä perunalaatikko, jonka valmistamisesta hän ylpeili päivällisvieraille ”kuin pieni lapsi”, Light luonnehtii Telegraph-lehden haastattelussa.

Aviomies Leonard oli tietysti vielä pahempi. Hän läksytti palvelijoita avoimesti, Virginia kätki kiukun ja suoranaisen inhon päiväkirjoihin, joissa jatkuvien ristiriitojen syytä ei etsitä epäreilusta järjestelmästä vaan palvelijoiden typeryydestä.

Asenne on tuttu Mrs Dallowayn lukijoille. Siinä erottuu ajan älymystön oppi, jonka mukaan yhteiskuntaluokkien välillä on merkitseviä biologisia eroja. Toinen olennainen piirre ovat palvelijoiden äänet ja katseet, jotka tekevät yksityisyyden mahdottomaksi.

Clarissa Dallowaylle, kuten myös Woolfille itselleen, palveluskunta edustaa eräänlaista sääty-yhteiskunnan ulkovartiota, joka estää varsinkin kotielämään sidottua naista olemasta oma itsensä, ja pakottaa hänet jatkuviin epämiellyttäviin tilanteisiin ja noloon käytökseen.

Itsesäälissä rypevä Clarissa tuntee olevansa manipuloitu, toisinaan jopa vainottu. Palveluskunta edustaa katkeruuden palavaa kalkkia, rumaa köyhälistöä, josta ei voi päästä eroon, mutta joka hautoo jotakin koston tapaista – se haluaa nöyryyttää Clarissaa ja langettaa hänet polvilleen, mikä ehkä olisikin ollut seurapiirikutsujen järjestämistä kiinnostavampi romaanin aihe.

Nämä ovat kauhutarinan aineksia, jotka Woolfia edeltävä kirjailijapolvi piilotti goottilaisiin romansseihin, jälkipolvet freudilaisiin allegorioihin. Edes Robin Maughmanin 1960-luvulla julkaisema kohuromaani The Servant tai Harold Pinterin siitä sovittama elokuvakäsikirjoitus ei muuta perusasetelmaa, vaan vie sen vain katkeraan loppuun saakka:

Ytimiään myöten turmeltunut ja epärehellinen miespalvelija tuhoaa isäntänsä, joka on liian dekadentti ja hyväuskoinen pystyäkseen suojelemaan itseään.

Itse asiassa Woolfin päiväkirjoista löytyy niin paljon pelonsekaista vihaa palveluskuntaa kohtaan, että London Review of Booksin oli pakko käydä puolustuskannalle.

Kaiken, minkä pisteliäs kirjallisuudentutkija Light kertoo Woolfista, Woolf itse kertoo vielä pisteliäämmin Clarissasta, kriitikko yritti muistuttaa.

Paitsi tietysti sen, miksei kirjailija koskaan tehnyt elettäkään ratkaistakseen seurapiirirouvan fiktiiviset ongelmat omassa todellisessa elämässään. Tai edes tunnistaakseen niitä elämänpiirinsä ulkopuolelta.

                      Valaisevana esimerkkinä voi pitää vihaista kirjettä, jonka työtön ompelija Agnes Smith kirjoitti Woolfille luettumaan tämän esseen naisen oikeudesta työhön.

Woolfin ajatus ”patriarkaatin koneistosta”, joka pitää ”koulutettujen miesten tyttäret” kotona, kuulostaa verettömältä ja teoreettiselta, Smithin ”sairas toivottomuus”, koska hänet on tuomittu raadantaan vaikka hän haluaisi pysyä koulussa ja oppia, kertoo aika lailla enemmän aikalaishistoriasta ja muutoksen välttämättömyydestä.

                      Ainakin tässä mielessä ”luovan työn vaikeudet kovassa maailmassa”, joista Kirsti Simonsuuri kirjoittaa Oman huoneen suomalaisissa alkusanoissa, kuulostavat vähäisiltä verrattuna ruumiillisen työn taakkaan Virginia Woolfin elämäntyön mahdollistaneessa yhteiskuntajärjestyksessä.