Shakespeare-koodi

Kävin taas vaatekaapilla. Nyt löytyi kellastunut kirjallisuuslehti…

Hittifilmissä Rakastunut Shakespeare (1999) nuori William yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää nimeltä Ethel, merirosvon tytär, kunnes kokeneempi kirjailijakollega Christopher Marlowe antaa hänelle neuvon. Entäpä jos Ethel olisi veronalainen ylhäisöneito, joka rakastuu Romeoon, kilpailevan suvun jälkeläiseen?

                      Kun valkokankaan fiktio muutetaan melkein faktaksi, Marlowe ei ole sepittänyt ainoastaan Romeon ja Julian juonenkäänteitä. Englantilaisen Alex Jackin toimittamassa uudessa editiossa hänen mainitaan myös Hamletin toisena tekijänä.

                      The Times Literary Supplementissa kirjoittanut Brian Vickers ei ole vakuuttunut, vaikka pitääkin Marlowen vaikutuksen korostamista vähäisimpänä loukkauksena William Shakespearen tekijänoikeutta vastaan (August 17, 2005).

Shakespearen näytelmien tekijyys kyseenalaistettiin ensimmäisen kerran jo 1850-luvulla, mitä Vickers pitää oikeastaan aivan ymmärrettävänä.

                      Silmitön palvonta oli rakentanut Shakespearesta kansanomaisen neron, jonka klassisten kielten taitoa pidettiin rajattomana ja yleissivistystä ylivertaisena, eikä sellainen ihminen ole järin uskottava. Uskottavampaa oli, että todellinen tekijä olisi joku omana aikanaan tunnetumpi, koulutetumpi ja jalosukuisempi henkilö. Esimerkiksi filosofi, juristi ja valtiomies Francis Bacon.

                      Oli paikallaan kysyä, Vickers toteaa, kykenikö tavallinen näyttelijä sepittämään englanninkieleen satoja uudissanoja, omaksumaan vain asiantuntijoiden tuntemaa lakitermistöä tai lukemaan ainoastaan alkukielellä julkaistuja kreikkalaisia ja roomalaisia klassikkoja, kuten Shakespearen palvojat olivat vakuutelleet.

Tätä luonnotonta idolia vastaan Baconin kannattajat kävivät jumalan kieltäjän innolla. Jännitystä lisäsivät Baconin oman elämän mysteerit. Hän oli ruusuristiläinen, joten hänellä oli käytössään vaikutusvaltainen järjestö, joka kykeni vaientamaan tiedot valtiomiehelle huonosti sopivista teatteritoimista, ja hän harrasti salakirjoitusta, joten hän kykeni piilottamaan totuuden ”Shakespearen” teksteihin.

Valitettavasti todellisuus on taas kuvitelmia latteampi.

Shakespearen nerous ei edellyttänyt mainittavaa kielen uudistusta, sillä kaikki hänen omikseen luetut sanat löytyvät myös muista aikalaislähteistä.

Erityinen laintuntemus ei myöskään ollut tarpeen, sillä käräjöinti oli ajan kansanhuvia ja Shakespearelta tuttua lakitermistöä löytää monien muidenkin kirjailijoiden näytelmistä. Eikä Shakespearen tarvinnut lukea kokonaisia antiikin klassikoita, sillä tarkemmassa tutkimuksessa hänen kirjalliset sitaattinsa paljastuvat yleisiksi sananparsiksi ja ajan alkeiskoulujärjestelmään kuuluneiksi hokemiksi, joita ankarat opettajat paukuttivat rahvaan päähään.

Shakespeare oli lahjakkuus, jonka tuotantoa me voimme arvostaa yhä tänään. Hän ei ollut ilmiö, joka kaipaisi erityistä selittämistä.

                      Vickerin mukaan tämä seikka jää yleensä huomaamatta Shakespearen kaatajilta, jotka harrastelijoina pitävät uutena ja tavattoman sitä, mikä ammattimaiselle historioitsijalle on tuttua ja tavallista.

                     

Sama kaava toistuu taas kahdessa uudessa kirjassa, Vickers päivittelee. Tai siis päivitteli kahdeksan vuotta sitten.

Peter Dawkinsin The Shakespeare Enigma nimeää Shakespearen mestariteosten tekijäksi jälleen Baconin, vaikka ei väitäkään hänen niiden lisäksi kääntäneen myös Raamattua ja kirjoittaneen Montaignen esseitä, kuten 1800-luvun Bacon-huumassa vielä uskoteltiin. Richard Malimin toimittama Great Oxford nimeää todelliseksi mestariksi muutamia sieviä hovirunoja julkaisseen aatelisen, Edward de Veren, mutta yhtä heppoisin perustein – useimmat niistä liittyvät Sonettien katkeraan itsetilitykseen ja näytelmien sisältöön, joista voi löytää satunnaisia yhteyksiä de Veren skandaalinkäryiseen elämään.

                       Epäilyt siitä, ettei vaatimattomiin oloihin syntynyt oppimaton näyttelijä voinut kirjoittaa Shakespearen mestariteoksia, tai ettei häntä henkilönä ollut edes olemassa, eivät Vickersin mukaan noudatakaan normaalin tieteen vaan tyypillisen salaliittoteorian mallia.

Salaliiton ”paljastaminen” edellyttää tuttuihin teksteihin sisältyvien koodien huolellista tulkitsemista ja suurelta yleisöltä tähän asti kätketyn historian kertomista, minkä seurauksena virallisten instituutioiden ylläpitämä väärä totuus kumoutuu. Tällaisten uskomusten horjuttaminen on paljon vaikeampaa kuin tarkistettavalla tiedolla vakuuttaminen, joten turhautunut Vickers pelkää tämänkin kiistan jatkuvan hamaan tulevaisuuteen.

…ja sitähän Vickers ei tiennyt, että Shakespeare-koodia levitettäosiin vielä/taas myös elokuvan keinoin. Historiallisen draaman Anonymous (2011) ohjaisi  paremmin scifi- ja katastrofigenrestä tuttu Roland Emmerich (Stargate, Indepence day, The Day After Tomorrow, Godzilla).