keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Aikamme ajattelijoita: Poliittinen taloustiede


Vain muutama päivä Sauli Niinistön vaalivoiton jälkeen Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) johtaja Matti Apunen toivoi Suomeen ”ideologista korjaussarjaa”, jolla ”rakennetaan jämäkkä 21. vuosisadan liberaali demokratia ja sen takeeksi vauras keskiluokka”. Mutta mitä se tarkoittaa ja mitä Apunen oikeasti haluaa?
                      Sitäkö, että yhteiskunnan eriarvoistuminen katkaistaan jämäköin toimenpitein, ja että keskiluokka ryhmittyy avoimesti vaatimaan tulonjakoa, jolla se saa todellista panostaan vastaavan tuoton teknologia-vetoisesta tuottavuuden kasvusta?
                      Vai sitä, että valtio ryhtyy Saksan mallin mukaisiin toimenpiteisiin, joilla teollisten työpaikkojen pako halpatuotantomaihin hankaloituu?
                      Vai vielä sitäkin, että seikkaperäinen julkisen sektorin Stakeholder-analyysi avaa etujärjestöjen, intressiryhmien, yksityisten yritysten ja hyvä-veli –verkostojen roolin, ja arvioi onko niiden vaikutus lainsäädäntöön ja päätöksentekoon oikeassa suhteessa niiden yhteiskunnalla antamiin panoksiin?
                      Periaatteessa vastauksen pitäisi olla ”kyllä”, ”kyllä” ja ”kyllä”. Nämä kolme aloitetta muodostavat rungon amerikkalaisen politiikan tutkijan Francis Fukuyaman artikkelissa ”The Future of History” (Foreign Affairs, Jan/Feb 2012), jota Apunen omassa kolumnissaan kutsuu ”yhdeksi tämän vuosikymmenen kiinnostavimmista poliittisista analyyseista” (”Elämän valttikortit”, HS 14.2.2012).
                      Käytännössä vastaus lienee kuitenkin ”ei”, ”ehdottomasti ei” ja ”kyllä siinä tapauksessa että analyysi rajataan koskemaan vain ammattiyhdistysten toimintaa”.
Perustan päätelmäni siihen, ettei Apunen ylistävästä sävystään huolimatta mainitse yhtäkään Fukuyaman ”korjaussarjan” todellisista aloitteista. Kolumnissa ne korvataan suomalaisen presidentinvaalin herättämällä vahingonilolla, editoiduilla lainauksilla joissa Fukuyaman alkuperäinen ajatus hämärtyy sekä Apusen omilla väärinkäsityksillä, joista käy ilmi lähinnä se, ettei poliittisen taloustieteen perustermien tuntemus ole EVAn johtajuuden edellytys.

1.

Monia Apusen ratkaisuja voi toki ymmärtää.
                      Ei ole helppoa sovittaa toisiinsa keskiluokan tilannetta Suomessa ja valtameren takana, vaikka se tarjoaisikin tilaisuuden pönkittää omia ajatuksia kansainvälisesti tunnetun tutkijan nimellä. Fukuyama kirjoittaa:
In 1974, the top one percent of families took home nine percent of GDP; by 2007, that share had increased to 23.5 percent.
                      Meillä yhteiskuntaluokkien repeäminen ei ole ollut näin jyrkkää, eikä elintason stagnaatiosta voi puhua samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa, jossa (Fukuyama jatkaa) keskiluokan vakavaraisuuden kehitys perustui pikemmin illuusioon kuin siihen että työtä tekevät perheet saivat oikeudenmukaisen osansa talouskasvusta – aluksi toimeen tultiin niin, vaimot rekrytoitiin työelämään, mikä oikeastaan kertoi kotitalouksien tuottavuuden laskusta, sitten synnytettiin keskiluokan varallisuuskupla katteettomilla asuntolainoilla.
                      Vielä mahdottomammaksi Apusen tilanne muuttuu, jos ja kun hän yrittää rinnastaa toisiinsa kokoomuksen uusimman vaalivoiton Suomessa ja poliittiset ruohonjuuriliikkeet Yhdysvalloissa, jotka avaavat ja sulkevat Fukuyaman artikkelin.
Occupy Wall Street ei saa liikkeelle samoja kansan syviä rivejä kuin poliittista agendaansa suuremmalla menestyksellä julkisuuteen vienyt Tea Party –liike, Fukuyama uskoo, mikä tietysti voi kuulostaa samalta kuin demarien (taas) aneeminen vaalisuoritus ja (jatkuva) kokoomuksen menestys. Analogian ongelma on kuitenkin siinä, että Tea Party –liikkeen oikeistovirtauksessa keskiluokka ampuu itseään jalkaan, joten niinkö myös kokoomuksen kulkueessa?
Fukuyama kirjoittaa: One of the most puzzling features of the world in the aftermath of the financial crisis is that so far, populism has taken primarily a right-wing form, not a left-wing one. In the United States, for example, although the Tea Party is anti-elitist in its rhetoric, its members vote for conservative politicians who serve the interests of precisely those financiers and corporate elites they claim to despise.

2.

Vielä on syytä mainita kolmas seikka, jonka nojalla on Fukuyaman artikkeli sopii huonosti Apusen sille antamaan lokeroon. Se liittyy merkilliseen imago-säätämiseen, jossa kokoomus pitää itseään muodollisesti Yhdysvaltain republikaanisen puolueen veljespuolueena, mutta jos epämuodollisesti puhuttaisiin, republikaanien enemmistö pitäisi kokoomusta tyypillisenä eurooppalaisena sosialistipuolueena.
                      Asia havainnollistuu, kun lukee ensin Apusen kolumnin ja Fukuyaman artikkelin, ja sitten Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehen Marko Junkkarin artikkelin viime viikonlopulta.
                      Apunen kirjoittaa miten demareista on tullut julkisen sektorin puolue, joka puolustaa ”myyttistä” hyvinvointivaltiota ”hinnalla millä hyvänsä”. Fukuyama kirjoittaa ”ideologisesti aneemisesta” eurooppalaisesta vasemmistosta, joka näköalattomasti tyytyy puolustamaan sellaista hyvinvointivaltiota, ”johon meillä on varaa”. Junkkarin artikkelissa tämä tehtävä on sellaisenaan periytynyt demareilta kokoomukselle, joka nyt on uusi ”valtionhoitopuolue”, eikä Apusen kiihtynyt retoriikkaa tee aatteellisesti hämärtynyttä todellisuutta yhtään sen kirkkaammaksi. Junkkari kirjoittaa:
                      Pääministeri Jyrki Kataisen kuuden puolueen sateenkaarihallituksen kausi on ollut vaikea. Hallitus ei niinkään hallitse kuin lähinnä hallinnoi. Tähän hallinnointikykyyn tiivistyy eräällä tavalla kokoomuksen menestys. Puheenjohtaja Katainen perustelee harvoin päätöksiään ideologisesti. Hän ei julista, mikä on oikein ja väärin, vaan korostaa sen sijaan "vastuunkantoa" sekä päätösten "järkevyyttä" ja "välttämättömyyttä". Kokoomus pyrkiikin asemoimaan itsensä politiikan yläpuolelle viestiessään, että se tekee faktoihin perustuvia vastuullisia päätöksiä. Sen sijaan muut puolueet ja etenkin vasemmisto "politikoivat" (”Suomi siirtyy porvarivaltaan”, HS 26.2.2012).
                      Junkkarille Katainen on ”kameleontti” joka ”puhuu köyhien auttamisesta kuin demari ja kulutuksen verottamisesta kuin vihreä”, joten ideologisesti oikeaoppisten intressiryhmien tehtäväksi jää tunnustaa oikeaa kokoomuslaista väriä. Sitä Apunen myös yrittää piikitellessään vasemmistoa ”suvaitsevaisuudesta, juu” ja kiittäessään oikeistoa moraalisesta rohkeudesta talouden ”vaikeissa” päätöksissä.
Itse en kuitenkaan näe päähallituspuolueiden lisäsopeutustarve-neuvotteluissa suurta aatteiden kuilua, enemmän kuulosta siltä kuin demarit toistaisivat yhden kansainvälisen luottoluokituslaitoksen mantraa (kovat julkisen talouden leikkaukset voivat vaarantaa talouskasvun, sanoo Standard & Poor’s) ja kokoomus toisen (verojen korotus leikkausten kustannuksella voi vaarantaa talouskasvun, sanoo Moody’s).
No, vaikeaa tästä tietysti onkin valita, kun kolme A:ta edellyttää puhtaita papereita molemmilta.

3.

Johtaja Apusen hämmennys Suomen ja Amerikan erojen ja Suomen sisäpolitiikan yhdenmukaisuuden osalta on siis ymmärrettävää. Entä – vielä lopuksi – ne Apusen ratkaisut ja näkemykset, joita ei voi ymmärtää?
                      Talouselämän rahoittamana toimijana Apunen voi varmaan olla Fukuyaman kanssa samaa mieltä siitä, että ”ideologinen korjaussarja” edellyttää edustuksellisen politiikan ylivaltaa suhteessa talouteen ja aloitteellisempaa valtiota, mutta väärinkäsityksien välttämiseksi sitä ei ole syytä sanoa ääneen. Siksi nämäkin painotukset ovat mukana ”yhdessä vuosikymmenen kiinnostavimmista analyyseista”, mutta eivät Apusen kolumnissa.
                      Vaikeampi sen sijaan on selittää Apusen tapaa muotoilla Fukuyaman ajatus globalisaation haasteista ja mahdollisuuksista. ”Suomeksi” sanottuna, Apunen kirjoittaa, ”tarvitsemme vakuuttavan kasvuohjelman”.
                      Suomeksi, juu, mutta näin se sanotaan englanniksi:
                      Globalization need be seen not as an inexorable fact of life but rather as a challenge and an opportunity that must be carefully controlled politically. The new ideology would not see markets as an end in themselves; instead, it would value global trade and investment to the extent that they contributed to a flourishing middle class, not just to greater aggregate national wealth.
                      Oma käsitykseni on, ettei talouskasvun esittäminen keskiluokan menestymisen ainoana ehtona ole sama asia kuin todeta, ettei keskiluokan menestys ole kiinni ainoastaan talouskasvusta. Apusen ja Fukuyaman käsitysten kuilu myös kasvaa, kun palataan tarkastelemaan kolmea alussa mainittua aloitetta - jotka Fukuyama siis asettaa isomman BKT:n edelle ja joista Apunen vaikenee kokonaan.
                      Lopullisesti eri maailmoihin politiikan tutkija ja EVAn johtaja erkanevat tässä Apusen kolumnin kohdassa:
                      Uuden ideologian olisi muotoiltava julkinen sektori uudelleen ja ”vapautettava se riippuvuussuhteesta nykyisiin osakkaisiinsa”, joilla hän tarkoittaa ammattiyhdistyksiä.
                      No, juu ei. ”Hän”(Fukuyama) tarkoittaa julkisen sektorin osakkaita koko siinä laajuudessa, jossa poliittinen taloustiede on tottunut tätä termiä käyttämään.
Jos esimerkkinä olisi vaikkapa terveydenhuollon uudistus, Stakeholder-analyysin (SA) tehtävänä on eritellä henkilöt tai yleensä ryhmät, jotka ovat osakkaina terveydenhuollon kokonaisuudessa, arvioida heidän äänivaltaansa suhteessa panokseen – ja löytää ne mahdolliset ryhmät, joiden ääni ei kuulu.
Julkisen sektorin osakkaita tässä tapauksessa olisivat mm. yksityiset ja julkiset rahoittajat, kansalliset tai poliittiset toimijat (lainsäätäjät, kuntapäättäjät), vakuutuslaitokset, intressiryhmät (ammattiyhdistykset, lääketieteelliset yhdistykset), yleishyödylliset yhdistykset, yksityiset alihankkijat (lääketehtaat, yksitysisairaalat, laitevalmistajat), heidän intressiryhmänsä ja lopulta tietysti palveluiden kuluttajat.

4.

"Stakeholder"-termi on siis hieman monimutkaisempi kuin Apunen asiayhteyden perusteella arvasi, mutta olennaisen sisällön voinee silti yksinkertaistaa yhteen kysymykseen: minkä panoksen EVA oikeastaan antaa yhteiskunnalle, ja onko sen vaikutusvalta intressiryhmien äänenä panokseen suhteutettuna suurempi kuin vaikka Julkisten ja hyvinvointialojen liitolla?
Kukapa tietää, mutta sen me nyt tiedämme, ettei puoluekannaltaan ”republikaaniksi” ilmoittautunut Matti Apunen olekaan huumorimies vaan kuin kuka tahansa keski-ikäinen mies: hän kuvittelee tietävänsä taloudesta sitä enemmän mitä oikeistolaisempia hänen mielipiteensä ovat.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Arkisto: Suomenniemeltä

Toisin kuin kuvitellaan, kriitikko saa kirjailijoilta paljon myönteistä palautetta.
Parhaasta päästä muistan Jarkko Laineen tarjoaman seuran ravintola Uudessa Apteekissa tai Paavo Rintalan kutsun oman juhlaseminaarinsa puhujaksi – ja kutsun vielä kotiin Kirkkonummellekin, jota ei tohtinut ottaa aivan tosissaan. Hyvänä, tai vähintään hyväksyntänä, pidin sitäkin, että Kaiho Niemisen seuraava teos tuli postiluukusta omistuskirjoituksella.
                      Arvostelu ilmestyi Helsingin Sanomissa 1999.

Kaiho Nieminen: Suomenniemeltä. Neljä ja puoli epookkia Jaakko Karjalaisen Suomen historiasta. WSOY 1999.

Suomenniemeltä on tyylikäs, kunnianhimoinen historiallinen romaani, jonka päätelmissä pienen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista tai virallisten fraasien uskottavuudesta ei ole sinänsä mitään uutta. Lause lauseelta arvioituna se on kuitenkin tapaus tekijänsä pitkässä tuotannossa.
Kaiho Niemisen kerronta ei etene lyhyen toteamisen saattelemana, kuten kansallisen palkintoproosan vallitseva tyyli edellyttäisi. Ainoastaan suuret linjat kuitataan sanapistolla: ”Kaikkea tapahtui, pitäjä eli”, Nieminen kirjoittaa, kun vuosi 1918 on takana ja terrori laantunut.
Pieniä ja henkilökohtaisia asioita kuvaavat lauseet ovat sen sijaan rikkaita yleiskielen ja savon sekoitelmia. Reki ”niuskuu” penkereessä, pusseja ”tellätään” kyytiin ja piika ”nujuuttelee” rengin vieressä kun ”aamunkahju” virittää päivän. Pastissin eli historiallisen tyylijäljitelmän vivahde tuntuu, mutta se ei jätä sellaista harjoitetun taidekirjoittamisen jälkimakua, jota Jari Tervo ivaili uusimmassa romaanissaan.
                      Tämä taas johtuu siitä, että yksittäiset kohtaukset antavat tekstille katetta.
                      Niemisen sepittämien ihmisten puheesta erottuu aina henkilöhistoria ja eleeseen kätketty tunnetila, ikään kuin hyvässä näytelmäohjauksessa, jossa dialogilla on muukin tarkoitus kuin välittömän tapahtumisen edistäminen.

Alaotsikon mainitsemat ”neljä ja puoli epookkia Suomen historiasta” alkavat kansalaissodan kynnyksellä. Loiseksi pilkattu heiveröinen huutolaispoika rekrytoidaan taisteluihin, sattumalta valkoisten puolelle.
                      Kilometrien päähän rintaman taakse eksyy harhaluoti, joka tekee Jaakko Karjalaisesta haavoittuneen sankarin. Veriuhrin symboliarvo osoittautuu niin suureksi, että se innoittaa pitäjän väkeä antamaan punaisille kaksin verroin takaisin. Erään joutavan erakon teloittajaksi määrätään vastahakoinen, itkua niellen taipuva mies, joka kantaa häpeäteosta Jaakolle kaunaa lopun ikäänsä.
                      Kohtaukset kansalaissodasta ovat koskettavimpia, mitä kuluvana syksynä on julkaistu. Draaman tasolla ne ovat loistavia, mutta Jaakon ulkopuolisuus suhteessa siihen, missä hän kuitenkin on fyysisesti läsnä, on kirjallisuuteen luutunen ideologiakritiikin perusrefleksi.
                      Kaikkea ”jalostavaa, kohottavaa ja kirkastavaa”, jota kirkkoherran rouva epätoivoisesti etsii resuisesta vapaussoturista, lähestytään yksioikoisen kiellon kautta. Tämä johtaa sattuvaan kirjalliseen ironiaan: ainoa selitys, joka Jaakolle sodan tarkoituksesta annetaan, on nide Välskärin kertomuksia. Mutta se johtaa myös älylliseen vaihtoehdottomuuteen ja pessimismiin, joka on ristiriidassa Niemisen luonnekuvien humaanisuuden kanssa.
                      Kotimaiset nykykirjailijat eivät ylipäänsä lähesty menneisyyden elämää abstraktien ideoiden tai aikalaisten tietoisten toiveiden näkökulmasta. Sellainen tunnistetaan automaattisesti sivistyneistön ja vanhan ajan porvariston haihatteluksi.
                      Koulukirjojen selkeän ja johonkin päämäärän suuntautuneen historian torjunta on tietysti eräs ratkaisu ajan ja menneen tapahtumisen sanelemaan ongelmaan.  Ääriesimerkkinä kannattaa mainita Juha Seppälän Sydänmaa (1994), sukuromaaniksi luonnehdittu teos, josta kuitenkin puuttuu perimyksen ja seuraannon käsitys melkeinpä tyystin.
                      Seppälän aika on aikaa sinänsä, ”häiriötöntä ja rauhoittavaa”. Siihen ei sisälly sukupolvet lävistävää historiaa, josta kirjailija voi ammentaa persoonallisen ymmärryksen ylittäviä arvoja tai muita hengen museokokoelmia. Ajan kulku on kuin ruletti, jossa pelillä ei ole muistia, eikä todennäköisyys voi siksi laskelmoida tulevaa kohtaloa.
                      Ero kansallista lähihistoriaa useasti tilittäneeseen Antti Tuuriin on merkitsevä, mutta ei kaikilta osin niin suuri kuin voisi kuvitella.
                      Vaikka Tuurille se mitä todella tapahtui voi olla ensiarvoisen tärkeää, myös hänen menneisyyskuvistaan käy monin paikoin ilmi tietty kansanomainen välinpitämättömyys tai likinäköisyys - vaikkapa tyyni soutelu järvellä samalla kun korkea-arvoiset diplomaatit viettävät unettomia öitä puntaroidessaan omaa urakehitystään ”muuttuneessa maailmantilanteessa”.

Paikalliseen elämänpiirin juurtunut suhteellisuus ei kenties ole järin sivistynyttä ja tiedostavaa, mutta maailmanhistorian vastavoimana se voi olla sattuvaakin.
                      F.E. Sillanpään esimerkin myötä kirjallisuuteen on kehittynyt suoranainen sisäinen pakko kirjoittaa sana ”kansa” lainausmerkkeihin. Hurskaan kurjuuden isäntien ja torpparien kannalta edes sortokausi ei ollut niin huonoa aikaa kuin kansallista itsenäisyyttä ajavat herrat väittivät. Kohosihan talon karjakanta ”noina vuosina kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevostenkin luku lisääntyi kahdella”.
                      Jaakko Karjalainen onkin Toivolan Juhan sukua.
                      Hän tai muut pitäjän pienimmät eivät näytä huomaavan asioita, joita Sirkka Arosalon tärkeä väitös piti vuoden 1918 taustatekijöinä: työväen palkat eivät parantuneet 25 vuoteen, vaikka talous kasvoi kohisten; työläisiltä puuttui sosiaaliturva ja – kunnallisen äänioikeuden puutuessa - poliittisen vaikuttamisen mahdollisuus; maanomistus keskittyi; Suomi menetti länsimarkkinat maailmansodan vuoksi ja itämarkkinat jäivät lokakuun vallankumouksen loukkuun.
                      Yhtä kitsaasti suomenniemeläiset antavat merkkejä Jari Ehrnroothin kuvailemasta koteloituneesta, ”arkaaisesta” vihasta. Puretut kaunat ovat mitättömiä kuin tavanomaisissa suomalaisissa henkirikoksissa. Pinnan alta nousevan demonisen pahan sijaan kyse on ikään kuin normaalien estojen höltymisestä. Sen taas Nieminen kuvaa sotatilan seurauksena eikä syynä.
                      ”Aikansa kutakin”, hän kirjoittaa.
                      Vuosien kuluessa Jaakkokin hieman miehistyy, mutta katoaa yhä enemmän omaan sisäiseen elämäänsä, pois merkityksettömästi toimivasta maailmasta - pois jopa kertojan havainnon ulottuvilta.

Romaanin alun ja lopun solmii yhteen kahdeksatta kymmenettä itsenäisyyspäivää juhliva isänmaa. Se on löytänyt dementoitunen Jaakon seisomaan ministerin rinnalla, yhdessä muiden vielä elossa olevien vapaussoturien kanssa.
                      Kaukaisesti kuuluvasta puheesta erottuu sana ”kunniavelka”, jolla on merkitystä vain meneillään olevan rituaalin, ei Jaakon eletyn elämän kannalta. Se kuuluu siis nykyhetkeen, eikä menneeseen, jonka virallinen puheenparsi peittää yhtä varmasti kuin Jaakko sen unohtaa.
                      Tästä kansallisesta unohduksesta Kaiho Nieminenkin löytää tarvitsemansa verukkeen. Verukkeen  nojalla hänen tai oikeastaan edes lukijan ei tarvitse enää enempiä pähkäillä muistin ja menneisyyden arvioinnin suurten kysymysten parissa: ”Ainoa minkä voi toisille antaa, on muisto siitä, että olihan se ihminen, lihaa ja verta, eikä eläissään asettunut kenellekään tuomariksi.”
                      Tällaista tekstiä selatessa jaksaa sittenkin odottaa niitä todellisia uusia kirjallisia avauksia. Lukeminen, jota on viime aikoina haluttu kuvata mielen virkistämiseksi, älyn kehittämiseksi tai muuksi talouselämän alihankinnaksi, saa vähitellen joutilaisuutta muistuttavan luonnollisen muodon. Suomenniemeltä on kiireetön ja uhoamaton teos.

Keskeneräinen Sanakirja: "Sijainen"


Sijainen

Taiteen historian ensimmäinen kriitikko oli luultavasti satunnainen ateenalainen, jonka mielestä Epidauroksen amfiteatterissa ei mene tänä sesonkina muuta kuin puskafarsseja. Filosofi Friedrich Nietzschelle (1844 – 1900) kriitikko on keskinkertaisuuden alkupiste: ontto, pöyhkeä, nautintakelvoton tyyppi, joka esittää puolioppineita ja puolimoraalisia huomautuksia.
Yleisön edustajana kriitikko on Nietzschelle myös yleisön sijainen, joka käyttää esteettistä kritiikkiä ”turhamaisen, hajanaisen, omaa etua etsivän ja päälle päätteeksi köyhän ja epäoriginellin seurallisuuden sideaineena”. Ja jos kriitikko vielä onnistuu työssään, seurauksena on ”kriittisen lamaannuksen” valtaan joutunut yleisö ja ”alhaisimman lajin viihdytysesineeksi” huonontunut taide.
Toisin sanoen teennäisyys ei ole kriitikon ammattiin valikoituvan yksilön ominaisuus vaan kaikkeen vaikuttava voima. ”Sijaisuudeksi” hahmotettuna se paljastaa luonnon ja sivistyksen rappion: jumalten ja ekstaattisen elämänkokemuksen paikan ovat ottaneet kulttuuriyleisö ja taidekeskustelu.

Kts. myös Kriitikko

perjantai 24. helmikuuta 2012

Arkisto: Moby Dick

”Moby Dick on monumentaalinen hengen tuote, jonka outo pakanuus hämmensi jo aikalaislukijat”, kirjoitin 10 vuotta sitten. Se tarkoitti, että myös nykylukija hämmentyy, vaikka en heti arvannut, että heidän joukossaan olisi myös Helsingin Sanomien uusi kirjallisuustoimittaja.
                      Kun Antti Majander peri Pekka Tarkan paikan kirjallisuuskritiikin portinvartijana, lehden tilaamien toimeksiantojen määrä putosi heti kolmannekseen siitä mitä se oli ollut edellisenä vuonna. Seuraavana vuonna tinkimisen varaa löytyi lisää.
                      Ikävässä tilanteessa lehden ulkopuolinen ammatinharjoittaja ei voi mitään, paitsi yrittää osoittaa etevyyttään. Herman Melvillen Moby Dickin arviota varten luin rinnakkain alkutekstin sekä uuden ja vanhan suomennoksen, tarkastelin klassikon vastaanottohistoriaa aikalaisista nykypäivään ja yritin avata sitä omintakeista amerikkalaista kielen ja kirjoitetun sanan kulttuuria, jossa Moby Dick ilmestyessään oli kuohuttava teos.
                      Toimituksen palaute? Julkaisukelvoton. Miksi? Siksi, Majander täsmensi puhelimitse, ettei arvostelussa ollut riittävästi ”juoniselostetta”.
                      Moby Dickin juoniseloste? Eikö se ole se, että miehet lähtevät merille, yksi palaa takaisin?  Korjausten jälkeenkin vika oli sama, minkä lisäksi Majander omaksui työnjohdollisen asenteen: lehden ”avustaja”, joksi eräät lehdet kriitikoita kutsuvat, niskoittelee.
                      Kaikille kuukausipalkkaa nostaville ei ole selvää onko kriitikko lehden alainen vai lehti kriitikon asiakas. Sen sijaan kaikki työtä elämässään tehneet ymmärtävät, mitä "niskoittelu" työnjohdon puheissa merkitsee – eräänlaista pyörtymistä oikealla hetkellä, kun keskustelua ei osata tai haluta jatkaa.
                      Tästä olen Majanderin kanssa yhä samaa mieltä. Jos lehti ei halua ostaa ulkopuolista asiantuntemusta vaan omien tuntemustensa avustusta, asiakassuhde kannattaa arvioida uudelleen. Tästä olen Majanderin kanssa yhä eri mieltä. Ei arvostelu ole ”liian vaikeatajuinen”, edes Helsingin Sanomien lukijoille.
                      Arvostelu julkaistiin Helsingin Sanomissa 2002, pitkin hampain, kahden kommentin tai – kuten alalla sanotaan – ”kainalon” kera. Pari muuta sisällä ollutta juttua maksettiin pois julkaisemattomina.


Herman Melville: Moby Dick (Moby Dick, or the Whale). Suomentanut Antero Tiusanen. Otava 2002

Kuinka Herman Melvillea luetaan?

Syyskuun terrori-iskulla oli monia valitettavia seurauksia. Kaunokirjallisten kielikuvien väärinkäyttö yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa oli niistä mitättömin.
Edward Saidille juolahti mieleen Herman Melvillen Moby Dick (1851). Palestiinalaissyntyinen newyorkilaisprofessori soimasi presidentti Bushia kapteeni Ahabiksi ja terroristijahtia valkoisen valaan metsästykseksi. Siinä kapteenilta meni järki ja miehistöltä henki. Said otaksui, että Ahab on traaginen hahmo, koska laivan tuho on hänen kostonhimonsa seuraus. Ilmeisesti hän unohti, että Moby Dick on fiktiota. Fiktiossa Ahab on traaginen hahmo, koska tuho on hänen vapautensa ja yksinäisyytensä seuraus. "Se on miehelle sopiva kuolema", kuten William Faulkner luonnehti.
Pequod-laivan kapteeni käy Raamatun Jahven ylivoimaiseksi ylistämää Leviatania vastaan, joten hän kyllä tietää lyövänsä päätään seinään. Toisinaan hänestä myös tuntuu, että seinän ”takana ei olekaan mitään”, ei minkäänlaista selitystä ihmistä riepovan universumin voimille. Mutta siinä on kuitenkin kylliksi, hän puhkuu.
Tässä mielessä Ahab ei muistuta virheensä oivaltavaa kuningas Learia vaan tappionsa kieltävää Miltonin Saatanaa: ”Taipumaton rohkeus ja uhma, / se voittamattomuutta todistaa.”
Saatanan ja Ahabin uhma on kirjallisuutta. Ahabin kuolema on juonifunktio. Sen ansiosta piste ei tunnu niin tylyltä ratkaisulta. Lukijaa on valmisteltu. Ääretöntä merkitystään vyöryttänyt merikin vaikenee: ”Kesyttömät fregattilinnut liitelivät ohi nokat kuin tuppeen työnnettyinä.”

Ihmisen tarvetta tuijottaa tuleen, hakeutua meren ääreen tai viettää arveluttavaa elämää rautatieasemien tuntumassa ei voi selittää.
”Pohdiskelu ja vesi liittyvät ikuisesti yhteen”, ehdottaa Ismael, Moby Dickin kertoja. Ja ehkä lähtemisen tunnelma helpottaa arjen roolisidonnaista ahdistusta. Ismael arveleekin pestautuneensa meriseikkailulle ”nähdäkseen tavoittamattoman häivekuvan, joka on avain koko elämään”. Lause on outo: harha konkreettisten kokemusten selittäjänä? Mutta se ei lopulta ole oudompi kuin laivan kapteenin mellestys, joka vie lukijan keskelle amerikkalaisen korkeakulttuurin ja hengenelämän perustavimpia ristiriitoja.
Suomalaisen kansankuvauksen perinteisiin kuuluu, että kirjoittaja peittelee omaa sivistystään. Kertomisen näköala on tavallisen ihmisen elämänpiiri, tai ainakin sivistyneistön siitä muodostama ihannekuva. Tämän seurauksena kirjallisuudentutkijat ovat joutuneet jälkikäteen todistelemaan, että kyllä Kivikin tunsi Cervantesinsa, ja että Haanpää oli lukenut Joycea niin tarkoin, että tuli lainanneeksi tältä pari novelliaihetta.
                      Toisin on Amerikassa. Tavallisten ihmisten tavallinen työ on olennainen osa Moby Dickin kudelmaa, mutta niin ovat myös Byron, Platon ja Descartes.
                      1800-luvulla amerikkalaisia pidettiin muutoinkin lukutaitoisena ja lukeneena väkenä. Myös ranskalainen aatelismies Alexis de Tocqueville tunsi tarinan maanviljelijästä, joka kyntäessään tuki kirjan auranvarteen. Kuuluisalla matkalla, josta syntyi poliittisen filosofian klassikko nimeltä Demokratia Amerikassa (1840), hän havaitsi asian toisen puolen. Amerikkalaiset lukivat, mutta melkein kaikki lukivat samat asiat.
                      Eurooppalainen harrasti runoutta ja hullaantui romaaneista. Amerikkalaista kiinnosti aikakauslehtien siveysoppi ja tosipohjaiset jatkokertomukset. Tocqueville arvelikin löytäneensä valtameren takaa yleisen mielipiteen hegemonian: ”Sen ei tarvitse pakottaa ketään, pelkkä vakuuttaminen riittää.” Kirjallisuudentutkija Ann Douglas arvelee hänen löytäneen ensimmäisen massakulttuurin.
                      1800-luvun alkupuolen amerikkalaiselta kirjallisuudelta edellytettiinkin pitkälti samoja asioita, joita nykyiset populaarikulttuurintutkijat arvostavat suomalaisessa iskelmässä. Se on parhaimmillaan, jos se leviää suurina sarjoina, sitä on helppo vastaanottaa ja se liittyy yhteisinä pidettyihin tunnekokemuksiin ja moraalikysymyksiin.
                      Vain muutama tärkeä kirjailija menestyi (Margaret Fuller, Harriet Beecher Stowe). Nerot säästyivät jälkipolville, joko tahtoen (Emily Dickinson) tai tahtomattaan (Melville).

Kirjoitetun sanan tärkeyttä Melvillen aikalaisille on yhtä vaikea liioitella kuin amerikkalaisten lukemisen allegorioiden erikoislaatuisuutta
                      Ranskalainen romantikko Jean-Jacques Rousseau kutsui luontoa ”kirjaksi”, koska lukeminen kuvasi ihmisen sisäistä kykyä saada maailmasta tietoa muutenkin kuin aistien välityksellä. Uuden Englannin puritanistinen runoilija Ralph Waldo Emerson kutsui luontoa ”Jumalan kirjoitukseksi”, koska merkit ja symbolit kuvasivat aineellisen maailman transitiivisuutta.
                      Ajatus vetosi Emersonin kalvinistiseen rappion ja perisynnin tuntoon, joka epäili tämänpuoleista elämää silmissä vilistäväksi harhaksi ja tuonpuoleista ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi. Mutta se vetosi myös hänen poliittiseen mielikuvitukseensa. Merkitystenkin tulee virrata eikä jähmettyä, Emerson kirjoitti, eikä kieli ole kuin pysyvä asunto vaan kuin hyvä hevonen. Se on tulkitsijan väline matkalla päämäärään.
                      Emersonin ajattelussa tekstin tulkinnasta ja merkitysten luonteesta tulee keskeinen moraalinen ja yhteiskunnallinen kysymys: kuinka merkitystä ilmaistaan ja mitä siitä etsitään?
                      Emersonin uskon ja politiikan perimmäinen ristiriita ei ehkä ollut ratkaistavissa, mutta hän korotti amerikkalaisen lukemisen allegorian toiseen potenssiin. Melville laski sen neliöjuuren. Vastaanotto oli hyytävä.
                      Valkoisuudessaan määrittämätön ja tyhjyydessään suunnaton valas tuhoaa kaiken eikä voita mitään, Ahab väittää kun Pequodin miehistön tarina on ohi. Viime sanoillaan hän pyyhki pois tapahtumien vertauskuvallisen sisällön kuten Job halusi pyyhkiä Jumalan muistin.
                      Melvillen vision radikaali kielteisyys lyö professori Saidia sormille. Melvillen aikalaisia, joille kirjalliset allegoriat olivat moraalisen viisauden lähde ja kalvinistisen kosmologian malli, se löi suoraan kasvoille.
                      Melville ei koskaan sano mitä hän ajattelee, yleisö purnasi. Mutta ainakaan hän ei sano mitä ajan vallitseva kirjallinen maku ja järki edellyttivät hänen sanovan. Tässä mielessä Moby Dick ei kuulu myöhäisromanttisen ironian, symboliikan eikä allegorioiden luokkaan. Se kuuluu änkytysten, muminan ja tuskanhuutojen luokkaan. 
    
1900-luvun ranskalaiset eksistentialistit lumoutuivat Melvillen romaanista, jossa jokin ”uhkaava massa taulun keskellä karkottaa kaikki kuvitelmat” eli totunnaiset tulkinnat. Sitä paitsi Ahab ei pidä olemassaolon mielekkyyden pohtimista fyysisen selviytymisen vastakohtana. Hänelle elämä ja kuolema ovat molemmat tietoisia valintoja.
                      Brittiläiset modernistit ihastelivat Melvillen mielikuvituksen äärimmäisyyttä ja juurettomuutta. Hänen totuutensa ei ollut minkään muun kuva, he arvelivat. Said arveli Melvillen tarkoittaneen, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Näin yksinkertaisesta opetuksesta puritaanitkin olisivat pitäneet.
Mutta tarkoittiko Melville, että miehistön kannattaakin painua meren pohjaan, jos kapteeni on sähköistävä puhuja joka ei tingi periaatteistaan? Ei. Hän tarkoitti, että kirjallisuuden pitää itkettää ja naurattaa.
Molemmat vaikutukset syntyvät päähenkilöiden roolijaosta. Ismael on kuin Emerson. Hänestä ongelmien kohtaaminen on sitä, että ne tulkitaan avarammin. Ahab on kuin David Bowien Starman. Hän haluaisi tulla lähemmäksi, mutta hän pelkää että hän räjäyttää tajuntamme.


Kommentti: Valkoinen hämärä

”Se voi tarkoittaa mitä tahansa", vitsaili Mel Brooks abstraktista ekspressionismista: "Sen täytyy tarkoittaa jotakin. Luulen, että se symboloi... symbolismia.”
”Tietenkin se on symboli”, vakuuttui D.H. Lawrence valkoisesta valaasta: ”Minkä? Epäilen ettei Melvillekään tiennyt tarkoin. Se siinä on parasta.”
                      Jackson Pollockin maalaukset ja Herman Melvillen romaaniklassikko ovat päteviä esimerkkejä amerikkalaisen estetiikan obskurantimmasta juonteesta.
                      Modernin taiteilijamyytin kannalta on tärkeää, että jotkut hiovat tuotantonsa ja luonteenlaatunsa vaikeutta suhteellisessa yksinäisyydessä, joko kaukana lännessä (Pollock) tai merellä (Melville). Sen otaksutaan suojaavan heitä yleisen maun turmelevalta vaikutukselta.
                      Klassikoiden ymmärtämisen kannalta voi olla tärkeämpää, että Lawrence ja Brooks ovat väärässä. Tavallaan.
                      Pollock sanoi roiskemaalauksistaan, ettei niitä pidä katsoa etsien vaan katsellen. Nykyfilosofi Gilles Deleuze sanoi Melvillen mestarillisesta novellista, ettei Bartlebyn (1853) nimihenkilö ole kirjailijan metafora eikä symboloi mitään. Sitten hän sanoi suunnilleen samaa Moby Dickista.
                      Amerikkalaisen kirjallisuuden psykoosi (Brooksin ”se voi tarkoittaa mitä tahansa”) ujuttautuu englannin kielen neuroosiin (Brooksin ”sen täytyy tarkoittaa jotakin”). Tästä skitsofreniasta syntyy Melvillen sanatarkkuus, Deleuze inttää, ”kirjallisuuden mestariteoksille ominainen vieras kieli siinä kielessä, jolla ne kirjoitetaan”.


Kommentti: Joskus suomentaja valitsee lukijan puolesta

”Kutsu minua Ismaeliksi.”
                      Maailmankirjallisuuden kuuluisin alkulause on ja pysyy. Muutoin Moby Dickin uudesta suomennoksesta arvaa, että Antero Tiusanen on huomioinut Herman Melvillen ympärille syntyneen valtava eksegeettisen tutkimuksen. Lisäksi Seppo Virtasen vuonna 1956 julkaistun vanhan suomennoksen meritermistö on korjattu, kustantaja vakuuttaa. Tarkan pilkun mies.
                      Ahabin virvatulipuhe luvussa 119 käy esimerkistä. Se ei kerro niinkään kahden ammattilaisen laadullisista kuin tyylillisistä eroista.
                      Virtasen ”sanaton, sijaton voima” herättää lyyrisen vaikutelman. Tiusasen ”voima joka ei puhu ja jolla ei ole paikkaa” herättää luottamusta. Jos Virtanen tulkitsee väärin, hän tekee sen epäjohdonmukaisesti, kuin sujuvan kynän lieveilmiönä. Tulen hengen ”sinä” vaihtuu käsittämättömästi Ahabin ”minäksi”. Tiusasella tulkinnanvaraisuuskin on johdonmukaista. Ahabin uho kasvaa zarathustralaiseksi isotteluksi.
                      Tiusasen tekstissä Ahab ilmoittaa omistavansa (”own”) tulen voiman, mutta Virtasen mukaan hän vain tunnustaa sen mahdin. Runous on taas Virtasen puolella. Mitä komeaa hintelän Daavidin uhmassa olisi ollut, jos hän olisi omistanut - tai edes luullut omistavansa - Goljatin raamit?
                      Suomentajat valitsevat lukijan puolesta, koska joskus täytyy. Huonona valintana pidän sitä, että kolonialismi peittää jälkensä. Virtasen kiiltävän musta neekeri on muuttunut korrektimmaksi, Tiusasen kiiltäväksi mustaksi. Vaikka ”kiiltävä afrikkalais-amerikkalainen” olisi tietysti ollut vielä korrektimpi.
                      Eroa kahdessa Moby Dickissa on siis niukalti. Vanhakin kelpaa. Otavan kustannuspäällikkö Minna Castrén on silti oikeassa. Hän muistuttaa, että uusi suomennos näkyy markkinoilla aivan toisin kuin uusintapainos. Tiusasen ja Castrénin kulttuuriteko on huomattava.


torstai 23. helmikuuta 2012

Aikamme ajattelijoita: Suvaitsevaisuus


Historioitsija Markku Ruotsila, Helsingin Sanomien älymystöraadin oikea laitapakki, sanoi sen presidentinvaalien alla: ”Ei tässä maassa mitään kulttuuriväen poliittista heräämistä ole, vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemista ja poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä” (HS 3.2.2012).
                      Vaalien jälkeen teemaa jatkoi Sampo-konsernin, UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos. ”Rouva Halonen”, Wahlroos lausui tapaillen sävyä jolla Englannin aateli puhutteli ”rouva Wallis Simpsonia”, on ”kerännyt ympärilleen varsinkin kulttuurielämän ja sivistyneistön piiristä hovin, jolla taas sitten on ollut suhteeton vaikutus julkiseen debattiin”(HS 12.2.2012).
Kaksi päivää myöhemmin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vahvisti analyysin, jossa vasemmistoa luonnehtii liika kulttuuri, äkillinen kiihko ja sekava joukko trendejä. ”Suvaitsevaisuus, juu”, Apunen hekotteli selvällä suomen kielellä, ilman Ruotsilan "poliittista korrektiutta" tai muuta amerikkalaista lainasanaa (HS 14.2.2012).

UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymän julistuksen mukaan suvaitsevaisuus tarkoittaa ”meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista”. Hommaforumin mukaan se tarkoittaa omien, muka parempien arvojen tyrkyttämistä toisille.
Kahdesta määritelmästä edellinen unohtuu pikku hiljaa, jälkimmäinen vakiinnuttaa asemiaan myös yleisessä journalistisessa kielenkäytössä. Helsingin Sanomien ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimittaja Kari Huhta kertoi kolumnissaan mitä kaikkea epämukavaa sananvapaus tuo ihmisten elämään, yhtenä esimerkkinä ”suvaitsevaiset”, joiden ei omasta mielestään pitäisi joutua lukemaan Wahlroosin ajatuksia aamun lehdestä (HS 22.2.2012).
Innovaatio on retorinen, eikä perustu uusiin havaintoihin ympäröivästä maailmasta, joka ainakin vaaleja kommentoineen porvaritroikan näkökulmasta on pysynyt samana. Näkökulman mukaan kulttuurivasemmistolla on aina jonkinlainen mediakeskustelussa erottuva hegemonia (Wahlroos), minkä seurauksena se aina tyrkyttää omia arvojaan kansan enemmistön arvojen kustannuksella (Ruotsila), mistä sitten aina seuraa, että vasemmistolainen toiminta on moraalisen mielihyvän etsintää vaikeiden taloudellisten valintojen kustannuksella (Apunen).

Amerikan uskonnollista oikeistoa tutkineen, ja tutkimusaineistoonsa nähtävästi samastuneen, Ruotsilan ajatuksissa asiat menevät jotenkin niin, ettei heteroilla pitäisi olla oikeutta abortoida eikä homoilla oikeutta adoptoida. Linjaus on agendaltaan kapea ja - ”poliittisen korrektiuden” tavoin - juuriltaan epäsuomalainen, joten sen esittäminen kulttuurivasemmistosta poikkeavana enemmistön arvona edellytti Ruotsilalta melkoista vaalipiirin laajennusta.
Mahdollisena presidenttinä Pekka Haavistoa karsastettaisiin Afrikan maissa, joissa monista homous on lailla kiellettyä, ja Yhdysvalloissakin yleinen arvomaailma on sellainen, että ulkosuhteet vahingoittuisivat, Ruotsila analysoi Aamulehdelle (AL 28.12.2011).
Ruotsilan listasta unohtuneen Aasian paikkasi vaaliväittelyssä Sauli Niinistö, joka ei Kiinan vuoksi kättelisi Dalai Lamaa, joten kampanjan mittaan vain Australian ja Etelämantereen kanta Suomen sisäpolitiikkaan jäi pohtimatta.
”Länsieurooppalaiset vapaamieliset asenteet ovat pisara valtameressä koko maailmaa ajatellen”, Ruotsila vielä täsmensi: ”Tässä jos missä on kyse kulttuuri-imperialismista.”
"Ite oot", sanoi siis porvari suvaitsevaiselle kulttuurivasemmistolle.
Tai, jos omaksutaan suopeampi tulkinta, historioitsija Ruotsila ironisoi kulttuurivasemmiston arvoja. Ironia on julkisessa keskustelussa yleistynyt tehokeino, josta viestintätutkija Risto Kunelius on sanonut seuraavaa: "Kun totuutta ei ole, ironia on paras tapa varmistaa, ettei ole väärässä."

perjantai 17. helmikuuta 2012

Arkisto: Hytti nro 6

Otteita venäläisestä sielunelämästä. Ja lisää otteita venäläisestä sielunelämästä.
Vuosikymmenen lisäksi kahta romaania erottaa tekijän kansallisuus, lajityyppi ja muu semmoinen. Yhtäläisyyksiä lienee enemmän, kuten molempiin arvosteluihin eksyneet venäläiset runoilijat todistelevat. Voisivat hyvin vaihtaa keskenään paikkaa arvostelijan tarkoituksen tai kirjailijan eetoksen siitä suuremmin kärsimättä.
Venäjälläkö siis ei oikein mikään muutu? No, Suomessa sentään kulttuuriosastojen toimituspolitiikka. Finlandia-voittajat arvioidaan nykyään samassa mittakaavassa kuin ennen dekkarit.

Ensimmäinen teksti on julkaistu Turun Sanomissa, jälkimmäinen Aamulehdessä.


Boris Akunin: Akilleen kuolema. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY 2003

Mikä muistuttaa eniten venäläistä 1700-luvun kylää, arvuutteli Pushkin. Venäläinen 1800-luvun kylä, kuului kansallisrunoilijan oma vastaus.
                      Boris Akuninin maineikas dekkariromaanien sarja piirtää samat perusasioiden muuttumattomuudesta kertovat yhtäläisyysmerkit 1800-luvun Moskovan ja 2000-luvun Moskovan välille. Silloin - kuten myös nyt - toiset uskoivat ”slaavien historialliseen tehtävään ja johonkin Venäjän omaan tiehen”, kun taas toiset arvelivat Venäjän kaipaavan eurooppalaista ”valistusta ja perustuslakia”. Juonittelu ja korruptio pitävät huolen siitä, ettei kumpikaan näkemys saavuta selkeää voittoa. Se taas saa yhä useamman kohtalonuskoisen arvelemaan, että puhe Moskovasta kolmantena Roomana on haihattelua eikä Venäjän paikkana ole enää koskaan loistaa maailmannäyttämöllä.
Akuninin temppu on historialliselle viihteelle ominainen. Mennyt tehdään tutuksi vakuuttamalla lukijalle, että ihmisen sielunelämä ja kansakunnan suunta ovat vuosien saatossa pysyneet perin samanlaisina. Silti kirjailijan leppeässä pessimismissä on omintakeinen paikallisvivahde.
Ensinnäkin, Akunin tuntuu sanovan maanmiehilleen, ennen kaikki oli paremmin tai ainakin komeampaa (tsaarin Pietari ja Moskova eivät hävinneet kosmopoliittisuudessaan Pariisille tai Berliinille). Toiseksikin optimismi on perusteltua vain jos hylkää realismin (päättelykyvyt ja itämaiset taistelutaidot, joilla Akuninin sankari pärjää salapoliisitehtävissään, ovat enemmän satumaisia kuin uskottavia).
Oman lisänsä tuo lauseiden elegantti, suorastaan tshehovilainen tai gontsharovilainen rytmi, joka vakuuttaa lukijan johtopäätöstensä ilmeisyydellä. Jokaisen Akuninin sepittämän dekkarijuonen taustalla on politikointia, mutta viime kädessä eri salahankkeet eivät kaadu aatteiden vaan luonteen heikkouksiin. Tähän on helppo yhtyä. Vetelyys ja viekkaus ovat kasanneet venäläisten niskaan enemmän murheita kuin dardanellit ja anarkistit yhteen laskettuna, mutisee nykyvenäläinen lukija partaansa.
Akilleen kuolema on jo Erast Fandorinin tutkimusten neljäs osa, joten hyväksi havaittua kaavaa on aika virkistää. Siinä Akunin onnistuu kertomalla saman tarinan kahdesti, ensin jaloluonteisen kollegia-asessorin, sitten häikäilemättömän mutta traagisen salamurhaajan näkökulmasta.
Kansallisankarina pidetty kenraali on murhattu, eikä vehkeilyn taustalta tunnu löytyvän niinkään tekijää ja motiivia kuin yhä uusia vehkeilyjä. ”Vehkeily” onkin tässä yhteydessä mitä mainioin sana, kuten ovat myös ”kapsäkki”, ”kokotti”, ”komplotti” ja ”krumeluuri”. Nykykirjallisuudessa niihin törmää harvemmin, mutta ensiluokkainen suomentaja Kari Klemelä on pitänyt huolen, että Akuninin antikvaarinen tyylitaju välittyy myös suomalaislukijoille.


Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011

Anton Tšehovin novellissa Sali n:o 6 lääkäri on tarkastusmatkalla mielisairaalassa ja päättelee, että laitos on törkeässä kunnossa ja hoidokkien terveydelle vaarallinen.
                      Sulkea se pitäisi ja päästää potilaat menemään, mutta siihen hänen tahtonsa ei riitä eikä se mitään edes hyödyttäisi:
                      ”Jos henkinen ja ruumiillinen likaisuus häädettiin yhdestä paikasta, siirtyi se toiseen. Parasta oli odottaa kaiken tuulettumista itsestään.”
                      Rosa Liksomille lienee juolahtanut mieleen, että 1893 julkaistua venäläistä novellia voi lukea kuin satiiria Neuvostoliiton viimeistä ajoista 1980-luvulla. Niin muodoin uusi romaani on saanut vanhaan mestariin viittaavan nimen Hytti nro 6.
                      Erona on sairaalaosaston vaihtuminen junan vaunuosastoon. Samaa on murhe, lamaantuneisuus, kohtalonusko ja vähään tyytyminen, kuten Liksom luetteloi venäläistä kansanluonnetta. Siitä myös muodostuu romaanin tapahtumattomuuden taustalla vaikuttava draama.
Kun Liksom uransa aluksi kirjoitti henkisestä lamaannuksesta suomalaisissa lähiöissä, ei tunnelmaa kohotettu Raamattu-sitaateilla, kuten nyt: ”Sillä se mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.”
Liksomin romaanissa Jobin kirja tavoittelee samaa traagisen ylevää tai katkeran suloista, jonka parin vuoden takaiseen Parnassoon kirjoittanut runoilija Vladimir Jermakov ilmaisi näin:
                      ”Venäjällä runoudella on perinteisesti ollut kolme ehtymätöntä lähdettä. Ikävä siihen mikä ei ollut, kaipaus siihen mikä ei tule ja murehtiminen oman itsensä vuoksi.”
                      Liksomin tyttö murehtii Mitkaa, joka päätyi mielisairaalaan välttyäkseen kutsunnoilta. Tolstoilaiseen tapaan menetyksen kuitenkin korvaa eksyneen päähenkilön löytyminen venäläisen kansan poveen
Moskovasta Ulan Batoriin päästyä käy ilmi, ettei tyttöä kiusannut törkyturpainen, rangaistusleirit nähnyt murhamies olekaan osoitus ihmisyyden tappiosta sieluttomassa järjestelmässä vaan merkki sen sitkeydestä.
Ilman ”stahanovilainen lihakoneen” asennetta tytön matkan pää olisi jäänyt saavuttamatta, Liksom todistelee. Kirjailijan käsitykselle neuvostoihmisen sisään kätketystä toivosta tämäkin mies on yhtä tärkeä kuin piirakoita tarjonnut muori, jonka seinällä on Stalinin painokuva ja pyhän Nikolain ikoni.
Liksomin romaanin, kuten myös runoilija Jermakovin lauseen ymmärtämiseksi onkin mielekästä olettaa, ettei kummassakaan ole lainkaan ironiaa.
Liksomin kuva neuvostoarjen ”kamaluudesta ja ihanuudesta” on tarkka, kuten venäläisen kirjallisuuden professori Pekka Pesonen siunaa kirjan jälkisanoissa. Sitä Pesonen ei erikseen mainitse, että arjen alle pyrkiessä kuvaa hämärtävät kirjalliset viiterakenteet ja tietty sovjetti-romantiikka.

Keskeneräinen Sanakirja: "Kriitikon lajityypit"


Kriitikon lajityypit

Hollantilaisen professori Roen van Toornin mukaan kriitikoita on kahdeksaa eri lajia.

Haamukirjoittaja. Kirjoittajaa ihastuttavasti ja luettavasti taiteilijan puolesta, selittelee eri töitä, editoi teosten ristiriitaisuudet ja valitsee edustavimmat esimerkit.
Lanseeraaja. Löytää uudet ja nerokkaat tekijät, avaa tietä trendeille ja nauttii itsekin mainetta edelläkävijänä.
Lähettiläs. Välittää hyviä uutisia ulkomailta.
Informoija. Selvittää menestyksen kannalta olennaiset teemat ja aihepiirit, ja pitää aktiivisesti yhteyttä taiteen tuki- ja tuottajaportaisiin.
Tutkija. Piiloutuu akateemisen menetelmän taakse, ja painottaa arvoarvostelmien sijaan teoksen historiallista, tyylillistä tai teknistä kontekstia.
Journalisti. Kääntää vaikeita ja monimutkaisia asioita selkeästi ymmärrettävään asuun, mutta on juuri siksi aina vaarassa muuttua sanomalehden toimittajasta oman taiteenalansa mainostoimittajaksi.
Kaksoisagentti. Esiintyy näennäisen kriittisesti, mutta hankkii siten vain alibin, jolla kuulua kulloinkin vallitsevan maku- ja arvohegemonian piiriin.
Agitaattori. Asettuu aina periaatteessa vastaan, mikä ruokkii väittelyä mutta nostaa turhia barrikadeja.


Kts. myös Kriitikon motivaatio

13-vuotiaan Arto Mellerin kirje Yhteisvoimin-lehdelle vuodelta 1970, julkaistu näköispainoksena Kirjailija-lehdessä 2/2006: ”Toivoisin nyt saavani tilaisuuden arvioida kirjoja teidän lehdessänne. Sama se, minkälaisia kirjoja, sillä kritiikin tekeminen on mielenkiintoista puuhaa mistä vain.”

Keskeneräinen Sanakirja: "Kritiikki"


Kritiikki

Kreikan kielen sanasta “krinein”: päättää, valita, tutkia, erotella.

Kriitikko

Kreikan kielen sanasta ”kritikos”: arvostelemaan kykenevä. Ennen kulttuurielämän tunnettu merkkimies, kuten professori V.A. Koskenniemi tai professori Kai Laitinen, nykyisin tuntematon nainen, jolla pätkävirka kirjallisuustieteen assistenttina. Mahdollisesti myös kulttuuritoimituksen kesäharjoittelija, tai jos mies, eläkkeellä oleva kansakoulun opettaja.

Kts. myös Toiset kriitikot

”Kriitikoilla on oma lehtensä, Kritiikin Uutiset, joka pahimmillaan näyttää mistä kulttuurikirjoittamisessa on kyse: siitä, että kaikki muut ovat tyhmiä ja väärässä. Lehden uusimmassa numerossa kirjoittajat selittävät kerta toisensa jälkeen, kuinka Hesarin toimittajat ovat tyhmiä, suomalainen kansa tyhmää, Euroviisut tyhmiä ja keskustelutilaisuudetkin ovat tyhmiä, koska niissä tyhmät ihmiset keskustelevat vääristä asioista. Arvostelijoiden keskeinen asenne on ylimielisyys, joka ei kohdistu edes maailmaan, mikä voisi olla jossain määrin virkistävää, vaan toisiin arvostelijoihin, joiden vika on se, että ne ovat tosi tyhmiä ihmisiä.”
Jyrki Lehtola, kolumnisti ja kirjallisuuskriitikko