Kazuo Ishiguro, kirjallisuuden Nobel-palkinto 2017

Kazuo Ishiguro. Tästä ei varmaan yhtä monella ole niin paljon huomautettavaa kuin Le Clezion, Modianon tai Dylanin Nobel-palkinnoista? Lainaan itseäni vuodelta 2005, arvostelun julkaisi muistaakseni Turun Sanomat: 

"Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita."

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suom. Helene Bützow. Tammi 2005.

Jos englantilaisen Kazuo Ishiguron nimeä tullaan joskus käyttämään luontevana adjektiivina, kuten tshehovilaisuutta tai kafkamaista, se todennäköisesti tarkoittaisi jotain seuraavan kaltaista:

Melankolinen tunne, kun ihminen tietyssä iässä alkaa hahmottaa menneisyytensä kokonaisuutena, tunnistaa sitä ylläpitäneen elämänvalheen, ja tuttua itsehillintää osoittaen myöntyy siihen, ettei harhakuvien haihtuminen tee vielä jäljellä olevista menetyksistä ainakaan helpompia.

Ishigurolaisuuden ruumiillistuma on hovimestari suosikkiromaanissa Pitkän päivän ilta (1989), Ole luonani aina sisältää sen yksinkertaistetuimman ja ehkä koskettavimman kaavan.

1.
Lehtihaastattelussa Ishiguro kertoo romaanin aiheen vaivanneen häntä pitkään. Se alkoi tavallisista lapsista, siitä mitä me teemme heille, ja kääntyi jossakin vaiheessa erikoiseen rinnakkaismaailmaan sijoittuvaksi allegoriaksi.

Omaa tarinaansa kertova 31-vuotias Kathy elää ”Englannissa, 1990-luvun lopulla”, kuten Ishiguro avuliaasti selittää, mutta lukijaa hämmennetään heti kättelyssä oudoilla puheilla ”valvojista”, ”luovuttajista” ja ”toipumiskeskuksesta”, jotka eivät romaanin sisäisessä todellisuudessa selitystä kaipaa.

Nykyisessä kotimassaan 7-vuotiaasta asunut Ishiguro on omaksunut täydellisesti brittiläisen lajityypin, jossa erikoinen kerrotaan itsestään selvänä, pidättyvästi ja jopa naiivisti.

Sisäoppilaitos on myös romaanille luonteva sosiaalistamisen ympäristö, jossa kasvattajien säännöt ja lasten välille syntyvät hierarkiat auttavat yhdessä luomaan vaikutelman järjestelmän luonnollisuudesta ja väistämättömyydestä. Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita.

Juuri tässä mielessä Kathyn eristetty Hailsham on luokkahuoneineen ja urheilukenttineen niin uskottava ja aito lapsuuden ympäristö. Sen myyteistä ja leikeistä Kathy uskoo yhä aikuisena löytävänsä vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä – oman elämänsä merkityksen.

Se, että Kathy tovereineen paljastuu klooneiksi, joita käytetään tavallisten ihmisten elinluovutuksiin, jää kaikessa karmeudessaan sivuseikaksi. Se on ovela juonellinen apukeino, mutta Ishiguro on nähnyt paljon vaivaa, jotta edes huolimattomin lukija ei luulisi hänen pohtivan uuden bioteknologian eettisiä ulottuvuuksia.

Kloonauksen tekniset yksityiskohdat ja epäkäytännöllisyyden hän sivuuttaa kokonaan, ja niiden perään kyseleminen olisi yhtä naurettavaa kuin jos vaatisimme Jonathan Swiftia osoittamaan Lilliputtien maan kartalta tai muistuttaisimme Italo Calvinolle, että hänen Näkymättömät kaupunkinsa sotii historian totuutta ja Kosmokomiikkansa fysiikan lakeja vastaan.

Pohjimmiltaan Ole luonani aina kertoo kenestä tahansa, jota vain sitkeään juurrutetut illuusiot estävät romahtamasta elämän mielettömyyden edessä, ja joka kapinoimatta hyväksyy menneisyydessä tekemänsä ratkaisevat erehdykset, harhaan johtavat muistot, rakkauden menettämisen ja ruumiin hitaan rapistumisen.

”En nyyhkyttänyt, vaan pystyin hillitsemään itseni”, Kathy toteaa väärentämättömän ishigurolaisesti, ja kääntyy lähteäkseen sinne minne hänen oli määrä mennä.

2.
Ishiguron mukaan me herätämme lapsissa toiveita, jotka eivät voi täyttyä, ja annamme lupauksia, joita emme voi pitää. Me teemme sen kaiken suojellaksemme heitä, mikä on aivan välttämätöntä, mutta samalla me luomme perustan itsepetokselle tarkoituksen lähteenä ja sentimentaaliselle alakulolle ainoana lohtuna.

Tällaista synkkyyttä vastaan ei tarvitse erikseen protestoida, sillä kaikki järkevät vastaväitteet löytyvät jo valmiina Kathyn kasvattaneiden ”valvojien” selityksistä. Ole luonani aina onkin helppo kieltää, jos sen lukee yksinkertaistettuna sanomana. Mestarillisena draamana sitä on mahdoton torjua.

Kazuo Ishiguron näennäinen tieteisromaani ei kerro miten maailma muuttuu jos bioteknologian mitattavat hyödyt sivuuttavat sen mahdolliset moraaliset haitat. Todellisena kirjailijana hän tekee jotakin enemmän. Sivu kerrallaan hän muuttaa lukijansa.

Arkisto: Imre Kertész 1929 – 2016

Molemmat kirja-arvostelut on julkaistu Kaleva-lehdessä.

Väärää kirjallisuutta

Imre Kertész: KADDISH SYNTYMÄTTÖMÄLLE LAPSELLE. Suom. Outi Hassi. Otava 2004.

Kylmän sodan jälkeisessä Unkarissa kirjallisuus on yhä politiikkaa.

Kun Imre Kertesz sai vuonna 2002 maan ensimmäisen Nobel-palkinnon, kirjailijaliitto jakaantui kahtia. Ilmassa lensi syytöksiä antisemitismistä. Julkisessa sanassa Nobel jäi kommunistien rikoksia muistavan Terrorin talon varjoon.

Ennätyskalliissa museohankkeessa nuoliristiläiset, juutalaisia Tonavaan mielin määriin upottaneet kotikutoiset natsit, ovat pelkkä alaviite. Mieluiten unkarilaiset näkevät itsensä uhreina, jotka vahva eurooppalainen kulttuuriperintö pelasti Neuvostoliiton vieraalta vaikutukselta.

Vallitsevassa ilmapiirissä Kerteszin omaelämäkerrallinen romaanisarja Kohtalottomuus, Kaddish syntymättömälle lapselle ja vielä suomentamaton Eliminointi edustaa väärää asennetta.

Kotimaisena vertailukohtana mieleen juolahtaa Kerteszin ikätoveri, oululainen Paavo Rintala. Hänenkin epäiltiin aluksi kohdelleen kansankunnan kohtalonhetkiä epäkunnioittavasti. Viimeisissä kirjoissaan Rintala myös soimasi samaa julmuuden kuvaamista kohottavina Goethelaisina tragedioina, jota Ketrész nyt luonnehtii ”maailmanhistoriaksi oopperavalaistuksessa”.

Olennainen ero on Kertészin kauhutarinoiden omakohtaisuudessa. Hän joutui 14-vuotiaana Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin keskitysleirille.

Kaddish syntymättömälle lapselle olisi epäilemättä helpompaa luettavaa, mikäli sen monologi olisi etäännytetty rooli, kuten Camusin Putoamisessa. Camusin sepittämän tuomarin elämänasenne on luontevasti arvioitavissa – se haiskahtaa itsepetokselle. Kertészin kertojan vilpitön tuska koettelee lukijan sietokykyä kuin kyse olisi tarttuvasta taudista.

Romaanin päähenkilö on kirjailija ja kääntäjä B., jonka vaimo haluaisi lapsen. B. kieltäytyy, ja osoittaa selityksensä juutalaisena muistorukouksena olemattomalle jälkeläiselleen.

Entä mistä hän haluaa säästää lapsensa? Pakosta ymmärtää itsensä ennen kaikkea juutalaisena, ja pakosta kieltää ja salata juutalaisuutensa.

”Assimiloitumisesta”, jolla ennen viime sotia tarkoitettiin juutalaisten sulautumista valtaväestöön, tulee eräs romaanin avainsanoista. Se on totalitaristisen vallan äärimmäinen muoto, jossa yksilö itse kieltää itsensä, mutta tietysti omaksi edukseen.

Psykologeilla on tapana puhua sisäisestä herruudesta, kun ihmisestä tulee oma vanginvartijansa. Kertész esittää saman rasittamatta lukijaa teorioilla tai lupaamatta korjaavaa terapiaa.

Alistumisesta juontuva nöyryytys ja häpeä ovat osa B:n olemusta kuin hengitys. Hän on illalliskutsujen häirikkö, joka pilaa rattoisan yksimielisyyden.

                      ”Auschwitzille ei ole selitystä”, hänen oppineet ystävänsä hymisevät, ja uskovat keksineensä filosofisesti siedettävän tavan sysätä paha syrjään. Auschwitz on helppo selittää, inttää B.

Ajatus Auschwitzin poikkeuksellisuudesta on väärää maailmanhistoriallista toiveikkuutta, B. epäilee. Holokausti ei ollut ainoastaan antisemitismin ja kansalliskiihkon loogista soveltamista käytäntöön. Se noudatti samaa vallan lainalaisuutta, jonka hän koki jo lapsuudessaan, isänvallasta alkaen.

Tästä juontuu ristiriita, jota Kertész ei kuvaa filosofisten vaihtoehtojen erittelynä, vaan ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti repivänä olemisen ja kysymisen tilana. Auschwitzin muistamisen moraalinen velvollisuus on holokaustin häpeän ja alistumisen jatkamista toisin keinoin, mutta mihin ihminen alistuisi unohtamalla?

                      Ongelma on ajankohtainen varsinkin Unkarissa, jossa nobelistiin on suhtauduttu kuin tahraan valtion uudessa julkisivussa.

                      Mutta ehkä Kerteszin väsymättä purnaava alter ego on juuri se juutalaisten joukkotuhon kirjallinen muistomerkki, jonka Eurooppa ansaitsee. Ei uhrikuoleman kokenut sankarivainaja eikä jalo ihmisyys, jonka sanoinkuvaamattomat kärsimykset ovat karaisseet, vaan jokin ”pyöreä, kivettynyt esine”, joka kieltäytyy kuolemasta, kieltäytyy onnesta, kieltäytyy menemästä pois.

Kuollut kirjain vai elävä häpeä?

Imre Kertész: TAPPIO. Suom. Outi Hassi. Otava 2005.

Kulunut kirjavuosi toi mukanaan poikkeuksellisen monta sota-aiheista kirjaa, vaikka silminnäkijöiden luomisvoimat hupenevat ja rivit harvenevat.

Unkarilaisen nobelisti Imre Kertészin Tappio on sekin parin vuosikymmenen takaa, mutta tarjoaa oivan opastuksen tekijän vaativampiin mestariteoksiin, mikäli Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990) ovat vielä lukematta.

Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus kertoi kirjailijan lapsuudesta, joka päättyi Auschwitzissa varmalta näyttävään kuolemaan ja, mielivaltaisen pelastuksen kautta, eräänlaiseen uudestisyntymään, kuten toinen romaani selittää.

Tappio kertoo ”sen yhden ainoan” kirjan kirjoittamisesta, jonka Kertészin toisiaan muistuttavat päähenkilöt katsovat itselleen ”mahdolliseksi”. Kaikki muu on tämän välttämättömyyden kommentointia, mukaan lukien vielä suomentamaton Felszámolás (2003), jonka nimi voi tarkoittaa sekä tuhoamista että pesänselvitystä.

Siinä vaimo toteaa kirjailijan ”myrkyttävän” itsensä Auschwitzin muistolla - aivan kuten varhainen lääketieteen tutkija myrkytti itsensä raivotaudilla testatakseen keksimänsä rokotteen tehon.

Kommunistisessa Unkarissa Kohtalottomuuden tie julkaistuksi kirjaksi oli kivinen ja sen herättämä huomio olematonta ennen pari vuosikymmentä myöhemmin syntynyttä saksannosta.

                      Tappio on Beckettiä ja Kafkaa sekoittava musta komedia kirjailijan alkutaipaleesta, jonka silkka olemassaolo on historialliset olosuhteet huomioiden jo sinänsä ällistyttävää. Melkein yhtä hämmästyttävää on marttyyriyden puute.

”Kokemusmaailman taiteellinen käsittely ei ole mielestämme onnistunut”, valtion kustantamon hylkäyskirjeessä todetaan, ”vaikka itse aihe on tärkeä ja järkyttävä”. Kustantamon mukaan siitä ei kuitenkaan kehity lukijaa järkyttävää elämystä, sillä kirjan sankari omituiset reaktiot ja välinpitämätön käytös eivät oikeuta häntä tekemään omia moraaliarvostelmia.

                      Arvio ei ole kohtuuton.

                      Kertészin romaaneissa kärsimys ei jalosta vaan tahraa, eikä moraalista ja taiteellista pakkomiellettään toteuttava kirjailija herätä ihastusta, vaan tuhlaa omat voimansa ja kuluttaa loppuun lähimmäisten rakkauden ja kärsivällisyyden.

”Ukko”, joksi kirjailijaa aluksi kutsutaan, ei vaikuta järin hienotunteiselta tai kohtuulliselta ihmiseltä, eikä Kövesiä, joksi hänet myöhemmin nimetään, säästetä ankaraltakaan ivalta. Romaanin nimenmukainen ”tappio” ei myöskään ole odotettu hylkäys, vaan odottamaton julkaisupäätös.

Käsikirjoituksen valmistuminen lopetti piinan hetkeksi, julkaiseminen aloittaa sen uudelleen. Julkaistu teos on kiistaton merkki sanoinkuvaamattoman alistumisesta yleiselle esteettiselle ja moraaliselle keskustelulle, ja todistus alkuperäisen muiston hukkumisesta kirjallisuuden painokelpoisen kuonan alle.

Kövesistä tuntuu teloitetun Josef K:n tavoin siltä, kuin ”häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä”, Kafkaa siteeraava Kertész kirjoittaa. Se olisi parempi ihmiskunnan julmuuden muistomerkki kuin Auschwitzista kertova romaani, joka saa kirjailijan oman elämä tuntumaan hänelle itselleenkin vieraalta ja etäiseltä. Kuolleelta kirjaimelta.

Oikaisuja. Dialogi yhdessä osassa.

Saska Saarikoski, HS 10.12.2015, A 5: "Sivistys ei ole tuhoutumassa eikä Suomesta ole tulossa natsi-Saksa – mutta kulttuuriväki tarvitsisi rohkaisevaa taikajuomaa."

”Kirjailijaliiton vuoden 2010 tutkimuksen mukaan keskimääräinen kirjailija sai apurahoja yli neljä kertaa enemmän kuin kirjatuloja.”

Sinänsä totta, Saska. Mutta mainitaan nyt samalla, että kirjailijoiden mediaanitulo kirjallisesta työstä oli kyselytutkimuksen mukaan 2000 €. Siis vuodessa. Ja laskettaessa yhteen kirjailijan kaunokirjallisesta työstä saadut verolliset tulot, muut kirjailijan työhön liittyvät verolliset tulot, saadut apurahat sekä kirjallisuuspalkinnot mediaani nousi 9 745 euroon, Saska. Vuodessa.

”Kirjailijoiden luokka-asema on kuitenkin sikäli erikoinen, että vaikka apurahat eivät ole vapauttaneet heitä vähäosaisuudesta, ne ovat vapauttaneet monet palkkatyön ikeestä. Kirjailijaliiton tutkimuksessa vain 16 prosenttia kirjailijoista kertoi tekevänsä myös muita töitä.”

Ei, Saska. Kirjailijaliiton kyselyn mukaan 16 % kirjailijoista julkaisi kirjallisuutta säännöllisen virka- tai työsuhteen ohessa. Hyvä yritys, Saska, mutta olisiko tullut rehellisempi kolumni, jos olisit vielä tämänkin lisäksi kertonut, että 52 % kaikista kirjailijoista sanoo tekevänsä muuta työtä rahoittaakseen kirjallisuuden kirjoittamisen? Ja jos olisit vielä kertonut, että yli 71 % toimittaja Saarikoskea (s. 1963) nuoremmista kirjailijoista sanoo tekevänsä muuta työtä rahoittaakseen kirjallisuuden kirjoittamisen?

Ja ihan yltiörehellisenä olisit voinut vielä kertoa, että muun työn tekemisen vähyys vastanneiden joukossa johtunee ainakin osin siitä, että heistä 38 % on yli 64-vuotiaita eikä siis ihan normisti työvoimaa? Ja että 21 % vastanneista on 55-63 –vuotiaita, joten osa heistäkin nauttii jo jotain varhennetun tai sairauseläkkeen muotoa – ja muutama jopa taiteilijan lisäeläkettä - joten tarve ja fyysinen kyky muuhun kuin kirjoittamiseen on ehkä laskenut?

”Vuonna 2007 yritimme Helsingin Sanomien kulttuuriosaston juttua varten selvittää, löytyykö Suomesta oikeistolaisia taiteilijoita. Jutun tekeminen oli lähes mahdotonta, koska useimmat oikeistolaisiksi epäillyt joko kieltäytyivät haastattelusta tai halusivat puhua nimettöminä. Sen sijaan Lindstedtiä ei pelottanut yhtään. Se kertoo kai siitä, että hän tiesi olevansa vahvoilla eli marxilaisfilosofi Antonio Gramscin terminologiaa lainaten ”hegemonisessa asemassa” kulttuurin kentällä.”

Niin, Saska. Varmaan moni kirjailija voisikin lainata terminologiaa esimerkiksi Gramskilta. Mikä voi johtua siitä, että peräti 63 % kyselyyn vastanneista oli suorittanut korkeakoulututkinnon. Kirjoittamisen lisäksi ovat siis lukeneet paljon ja laajasti.

Mutta jos asiaa ajattelee arkisemmin, hegemoniat unohtaen, niin onko se outoa, jos kirjailijoiden joukosta ei löydy kovin monia perinteisiin porvarillisiin puolueisiin samastuvia henkilöitä? Kun ottaa huomioon kirjailijakunnalle tyypillisen tulotason ja halun muuttaa Helsinkiin, niin miksi kovin moni heistä kokisi yhteisyyttä hallintarekisterin lobbareiden kanssa, tai miksi heitä kiinnostaisi montako uutta siltarumpua kepulandiaan rakennetaan? Jäljelle jäävät valittaviksi sitten ne muut puolueet ja puoluekannat.

Arkisto: 2 x Günter Grass

Günter Grassin (1927 – 2015) kirjallista merkitystä on mahdoton kiistää, joten en edes yritä. Grassin kirjojen ihailu on vaikeaa, enkä siihen pysty. Grassin omaksuman julkisen roolin arvostelu onkin jo helpompaa, joten se sopii minulle.

                      Alla olevat tekstit on julkaistu Turun Sanomissa. Kolumni on vuodelta 2006, Peltirummun uuden suomennoksen arvio vuodelta 2009. Jos surupäivä tuntuu sopimattomalta niiden lukemiseen, yritä uudelleen huomenna.

Saksalainen pyhimysnäytelmä

Runsas viikko sitten Günter Grass paljasti lehtihaastattelussa nuoruuden hairahduksen. Viimeisenä sotavuotena hän ei palvellutkaan vakinaisen armeijan ilmatorjuntajoukoissa, kuten hän on tähän asti väittänyt, vaan pahamaineisen Waffen SS:n univormussa.

                      Kohu oli odotetun mittainen, ja kaikki mitä asiasta pitääkin sanoa, on varmasti myös sanottu.

                      Yhtäältä Grassin valhe aselajistaan ei ole mitätön seikka. SS-joukot perustettiin vuonna 1933 toteuttamaan natsipuoleen tahtoa, ja sen suorittamien kansamurhien luettelo on mittava. Toisaalta Grassin puolustuskin on ilmeinen. Hän on jo kauan sitten tunnustanut uskoneensa Hitleriin sodan loppuun asti, mutta samalla tavoin aivopestyjä poikasia oli lukemattomia.

                      Siksi julkinen huomio onkin keskittynyt pitkään hiljaisuuteen. Tarkoittaako se, että Saksan ”kansallinen omatunto” on kaikki nämä vuodet ollut tekopyhä?

Katkerin kommentti löytyy amerikkalaisesta New York Sunista.

Grassia lukuisia kertoja haastatellut Daniel Johnson on kaivanut mestarikertojan tuotannosta esiin kaikki ne kohdat, joissa tämä itse tuomitsee jyrkästi historian pienimmistäkin yksityiskohdista vaikenemisen. Sekin on mittava luettelo.

New York Timesin näkökulma on pragmaattisempi. Yksi vierailu Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin luona maksoi Jorge Luis Borgesille muutoin varman Nobelin, kirjailija Daniel Kelhmann muistuttaa, joten voidaan vain kuvitella miten pelkkä SS-joukkojen mainitseminen olisi vaikuttanut Grassin mahdollisuuksiin.

Grass tiesi ansaitsevansa Nobelin, ja hän halusi sen, Kehlmann jatkaa. Oikeastaan asiassa onkin siis kyse Grassin vanhasta paheesta, turhamaisuudesta, eikä jostakin uudesta käänteestä hänen koko moraalisessa olemuksessaan.

                      Kirjailijakollega John Irving ottaa Frankfurter Rundschaun julkaisemassa avoimessa kirjeessä vieläkin suopeamman kannan.

Irvingille oman menneisyyden asteittainen tunnustaminen on jatkettua rohkeutta. Toista ihmisluokkaa edustavat sen sijaan Grassin teon arvostelijat. Juuri heidän toimintansa on tekopyhää, ”ns. älymystölle tyypillinen pelkurimainen hyökkäys jälkiviisauden turvin”, Irving messuaa, ja vakuuttaa Grassin yhä pysyvän hänen sankarinaan ja moraalisena kompassinaan.

                     

Paljon kummempaa ajattelua ei Irvingin tasoiselta kirjailijalta ehkä pidäkään odottaa.

Myös Irvingin omissa romaaneissa tekojen seuraukset ja kysymys vastuusta alistuvat viime kädessä kohtalolle ja symboliikalle, josta päähenkilön todellinen karaktääri nousee hitaasti esiin. Näin elämästä tulee kvasiuskonnollinen rituaali, jollaiseen myös moni muu kommentaattori arvelee Grassin nyt ottavan osaa.

Tämän näkemyksen mukaan Grassin pitkän hiljaisuuden arvostelu ja hänen motiiviensa arvailu on farisealaisuutta, jossa syyttäjät kuvittelevat itsensä viattomiksi ja vain katuva syytetty on oivaltanut syntisyytensä. Vertauskuva on vahva, mikä on tosin havaittu myös vastapuolella.

Die Zeitin Evelyn Finger kohautteleekin olkiaan sotamies Grassin kauluslaattojen pääkallokuville ja sille mitä hän vajaana palvelusvuotenaan ehti tehdä tai ei tehnyt. Halveksuntansa hän säästää haastattelun julkaisseelle Frankfurter Allgemeine Zeitungille, joka teki kirjailijan muistelmien yksinkertaisesta markkinointitempauksesta pyhimyksen kärsimysnäytelmän.

Kuvassa etualalla historian taakan painama mies, taustalla kultainen valo, johon hän on uransa päätteeksi valmis astumaan, Finger piikittelee: ”Todellinen skandaali ei ole 17-vuotiaan poikasen asepalvelus, jota pelkurimainen kirjailija ei aikuisena tohtinut myöntää, vaan se liioiteltu mea culpa, jonka avulla Grassin annetaan väistää todellisten kysymysten kohtaaminen.”

Neue Zürcher Zeitungin otsikko ”Lavastettu tunnustus” osoittaa, että historioitsija ja toimittaja Roman Bucheli on samoilla linjoilla. Hänestäkin henkilöhistoriallinen yksityiskohta, josta Grass vaikeni 60 vuotta, on aika merkityksetön verrattuna siihen moraaliseen ylväyteen, jolla kirjailija yhä ilmaisee arveluttavimmatkin ajatuksensa.

Kohuhaastattelussa Grass kertoi myös miten hän amerikkalaisten sotavankina huomasi mustien ja valkoisten sotilaiden kireät suhteet, ja tutustui ensi kertaa halventamaan sanaan ”nigger”:

                      ”Äkkiä jouduin kasvokkain todellisen rasismin kanssa.”

                      Sellaisen sanomana, joka on Saksassa omin silmin todistanut juutalaislakien toteuttamisen ja joukkokuljetukset, tämä on häpeämättömään lapsellisuuteen puettua ivaa, Bucheli äimistelee. Die Zeitin mukaan Grassin ”itsensä armahtavaa” haastattelu sisältää tosin vieläkin hälyttävämpiä aineksia.

                      Grass ei ainoastaan piilota Natsi-Saksan juutalaisvainoja Amerikkaan kohdistetun herjansa laskoksiin, Jens Jensen muistuttaa. Lisäksi Grass korostaa tarmokkaasti natsien “keskiluokkaisuuden vastaista” asennetta, kuvaa ihastumistaan “kansojen yhteisöön”, jossa “luokkaeroilla ja uskonnollisella arroganssilla” ei enää ole merkitystä, paheksuu Adenauerin kauden tunkkaisuutta, johon aidosti radikaalit natsit “eivät koskaan sortuneet”, sekä ivaa juutalaisen Paul Celanin sodan jälkeen kirjoittamien runojen pateettisuutta.

Kuulostaako tämä siltä, Jensen kysyy, että Grass on todella kasvanut ulos kansallissosialistisen propagandan taikatempuista? Jensenin oma vastaus on, että 78-vuotiaana kirjailija on selvin sanoin tuominnut Natsi-Saksan, mutta samat ideologiset syyt, jotka viekoittelivat hänet 17-vuotiaana, ovat yhä lähtemätön osa hänen pessimististä ja konservatiivista.

”Jonkun on lyötävä tahtia”

Günter Grass Peltirumpu. Suom. Oili Suominen. Tammi.

Laadukasta syväpainoa ja samettista paperia näkee nuukailevassa kustannustoimessa harvoin, mutta harvinaista on sekin, että elävän kirjailijan teos suomennetaan kahdesti.

                      Kunnia kuuluu Günter Grassin Peltirummulle (1959), jonka myös Ruotsin Akatemia erikseen mainitsi, kun se vuosikymmen sitten perusteli Grassille jo pitkään uumoiltua Nobelia. Kovin hyviä perustelut eivät ehkä olleet.

                      Alfred Nobelin testamentin velvoittamana Akatemia etsii kaunokirjallisuudesta universaaleja ja humaaneja arvoja, joten myös Peltirumpua lukiessa se halusi nähdä jonkin virkoavan ja kasvavan, vaikka romaanissa kaikki mätänee ja kuolee:

                      Peltirumpu elvytti saksankielisen kirjallisuuden ”vuosikymmenien kielellisen ja moraalisen rappion jälkeen”, Akatemia tuumaili.

                      Lähemmäksi totuutta taisi osua suomalainen kriitikko.

Ensimmäiseen suomennokseen perehtynyt Toini Havu päivitteli silloista kotimaista ”konjunktuurikirjallisuutta”, jolle ajan ilmiöiden riena oli huokea trendi. Autenttisemmalta tuntui Grassin myrkyllinen kauna, vaikka lopulta malja menikin alas huulia lipoen:

                      ”Grassin romaani kuuluu kerman kermaan” (HS 24.9.1961).

Viime vuosisadan eurooppalaisena romaanina Peltirumpu kuuluu samaan kouralliseen kuin Joycen Odysseus tai Camus’n Sivullinen. Juuri kukaan ei voi lukemattakaan väittää, ettei tietäisi niistä jotain, mikä tosin lisää väärinkäsityksiä.

                      Eräs on se, että Peltirummun Oskar muka päättäisi kolmivuotiaana lopettaa kasvamisen, koska vastustaa sotaa.

                      Vastaan Oskar tietysti ihmeteolla hangoittelee, mutta ei hänessä ole lapsen viattomuutta. Luontaista itsekkyyttä kylläkin.

                      Toinen väärinkäsitys koskee kirjan tunnetuinta kohtausta: rumpuaan lehterien suojasta lyövä Oskar sotkee marssiorkesterin rytmin, ja natsijohtajaa tervehtivän väen askeleet muuttuvat valssiksi.

                      Eipä taida Grass tässä nostaa taidetta totalitarismin kesyttäjäksi, kuten on väitetty. Enemmän tämä taas näyttää samalta saksalaisten laumalta, jonka tahto kirjan mittaan alistuu milloin millekin. ”Jonkun on lyötävä tahtia”, täsmentää opportunistinen sirkuskääpiö, joka sodan jälkeen saa Grassin syvästi halveksiman Adenauerin roolin.

                      Ajan poliittisten armahdusten pilakuvaelmassa Oskar saa häneltä väärät tekonsa anteeksi, minkä jälkeen Oskar voi alkaa kerätä oman osansa jälleenrakennuksen dollareista. Teema on vankistunut Grassin myöhemmässä tuotannossa: kansallissosialismin korvannut amerikkalainen markkinatalous on Saksan turmeluksen jatke.

                      Tästä ja muista mittakaavavirheistä sitten johtuu, ettei Grassista ole kaikkien mielessä kasvanut samanlaista Thomas Mannin moraalisen manttelin perijää, joksi Grass tuntuu itse itsensä kuvittelevan. Viimeksi muuttamalla lähemmäksi mestarinsa synnyinkotia.

Oskar on epämiellyttävä päähenkilö epämiellyttävässä romaanissa, jonka toistuvat ristikuvat yhdistävät mädännäisyyden, nälän ja sitä seuraavan kuvotuksen – kuten kohtauksessa, jossa ankeriaita kalastetaan kuolleen hevosen päällä.

                       Toini Havun tiivistelmässä hän on äärimmäinen individualisti, jolla ei ole persoonallisuutta, ja infantiili, edesvastuuton ja yliälykäs kääpiö, josta ei koskaan tule kokonaista ihmistä, koska hän ei uskalla luopua lapsena olemisesta.

                      En taida paremmin sanoa.

Peltirummun ilmestyessä tämä pako vastuusta tulkittiin symboliseksi isänmurhaksi, jossa yhteys menneeseen katkaistiin. Kun sekä natsiajan tapahtumista että Grassin omasta osallisuudesta tiedetään enemmän, Peltirummusta on löydetty syytösten ja muistutusten ohella myös verukkeen ja karttelun piirteitä. Nyt romaanin yökerho, jossa asiakkaat hierovat sipulia silmiinsä, koska eivät ole muuten oppineet itkemään, on yhdistetty Grassin myöhäsyntyiseen tunnustukseen.

Grass paljasti vasta muutama vuotta sitten, etteivät viimeiset sotakuukaudet kuluneet tavallisissa armeijan harmaissa vaan SS-joukoissa.

                      Tuhkaa ylleen ripottanutta kirjailijaa soimattiin näytelmän järjestämisestä, jossa hän vielä kerran yritti nostaa itsensä viime vuosisadan suuren moraalisen kysymyksen ytimeen.

                      Tunnustus mahdollisena hurskastelun lajina ja mahdollisimman suuri häpeä elämän mitättömyyden tunteen vastapainona on siis Peltirummun uusi suola. Siksi voi kestää vielä tovin, ennen kuin Ruotsin Akatemian kaltaiset kulttuuripapistot onnistuvat peittämään Grassin toivottomimmat kappaleet tavanomaiseen taideuskon muminaan – hyvä olkoon ihminen ja jalo…

Kirja-alen alkulämmittely?

Kirja-alen alkulämmittely jo välipäivinä – oliko tällaista viime vuonna? No jotain nyt tuli otettua mukaan kun hinnat vaikuttivat sopivilta eikä arvostelukappaleina saa nykyään kuin sellaista jota ei kyllä palkatta lukisikaan…

1.

Siis 14,90 € Akateemisessa. Muutkin uudet Dostojevskin suomennokset olen hankkinut vasta alesta, mutta en näin tuoreeltaan. Eikö sivistyneistö päivittänyt somessa vasta viime keväänä, että Karamazovin veljekset on kuluvan vuoden pakollista kesälukemista? Lisää tähän oma nillitys, jossa käytät sanoja ”kulttuuri”, ”rappio” ja ”kvartaalitalous”, en nyt itse jaksa.

2.

Suomalaisessa kympin. Kaikki Doctorowit ovat neroutta Marssiin asti, joka on hieman tylsä ja melko paksu. Unohda Kuikkajärvi, julkaisuajankohdalleen tyypillinen pakkopostmoderni. Ehkä tämän Homerin & Langleyn tiivimpi muoto palauttaa mestarin ruotuun?

3.

Anne Tyler on kirjoittanut kaksi hyvää romaania, josta toisesta tehtiin huono elokuva. Ollaan siis lähellä Hemingwayn saldoa, joten miksei mukaan yksi naisen tekemä perinteinen ihmissuhderomaani – leski suree. Näppärä mittakin, seitsemän euroa ja alle kaksi sataa sivua niin Jää hyvästit on maksettu ja luettu. Voi olla leipääntyneen tekijän pakkopuristus tai pitkän taiteilijauran kiteytymä. Tylerista ei ole sanottu, joten sanon sen nyt, että näin osaisi myös Siri Hustvedt kirjoittaa, jos Hustvedt ei aina ruokakaupan kassalla ajattelisi, että tässä nyt on kirjailija ruokakaupan kassalla.

…ja vielä pari sotahistoriaa, mutta ei niistä enempää. Ne eivät ole sivistystä, paheita ne ovat.

...terrified by this dark thing

“A phenomenon that a number of people have noted while in deep depression is the sense of being accompanied by a second self — a wraithlike observer who, not sharing the dementia of his double, is able to watch with dispassionate curiosity as his companion struggles against the oncoming disaster, or decides to embrace it. There is a theatrical quality about all this, and during the next several days, as I went about stolidly preparing for extinction, I couldn't shake off a sense of melodrama — a melodrama in which I, the victim-to-be of self-murder, was both the solitary actor and lone member of the audience.”
― William Styron, Darkness Visible: A Memoir of Madness

“I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.”
― Sylvia Plath, Ariel

Varmaan monikin kirjailija aloittaa tasolta, josta tie voi johtaa vain ylöspäin. Tämä näyte on Sylviä Plathilta (1932 – 1963):

”Sitä päivää ei voi koskaan unohtaa, vaikka kuinka haluaisit. Muistat aina, kuinka kesä oli taas tuloillaan ja ilma oli jo tarpeeksi lämmin melontaretkeä varten. Ensimmäisen, sinisen kesäkuun päivän saavuttua nousee muisto, elävä, kristallinkirkas, kuin kyynelten läpi nähty…”

Paremmin runoilijana tunnetun Plathin proosakirjoituksia koottiin yhteen kahdesti jo 1970-luvulla.

Suomeksi julkaistu Paniikki-Johnny ja Uniraamattu (Basan Books 2014, suom. Jussi Korhonen) on vaihtoehdoista laajempi. Runsaasti kommentoidun ja kiitetyn niminovellin lisäksi se sisältää muita, jo kirjailijan elinaikana lehdissä julkaistuja kertomuksia, pari lehtijuttua, otteita päiväkirjoista sekä tyyliltään varsin yhtenäisen valikoiman novelliharjoitelmia, jotka on nimetty niiden arkistointipaikan mukaan: ”Lilly Libraryn tarinoita.”

Yllä oleva lainaus on tämän kokonaisuuden aloitus. Plath halusi osoittaa, että hän kykenisi tuottamaan ammattimaisesti novelleja, jotka sopivat ajan makuun ja ylittäisivät lehtien julkaisukynnykset, selittää runoilija Ted Hughes, Plathin leski, kirjan alkusanoissa. Enempää hän ei niitä vaivaudu puolustamaan, eikä siihen aihetta olekaan.

Kertojan ääni jatkuu tarinasta toiseen teennäisenä, täynnä imitoituja tehokeinoja (huokaukset ja kolme pistettä ovat suosiossa). Omaelämäkerrallisesta näkökulmasta kiinnostavin, ja Plathin kohdalla omaelämäkerrallinen näkökulma näyttäisi kiinnostavan aina, on nimeltään ”Kimalaisten parissa”.

Melkein raamatullisesti alkava tarina kertoo itsekeskeisestä pikkutytöstä, joka palvoo isäänsä kaikkien muiden ihmisten ja tunteiden kustannuksella – ja sitten menettää tämän sairaudelle. Plath menetti oman isänsä diabeteksen komplikaatioille ollessaan vasta 8-vuotias. Jumaliksi julistetut miehet olivat osa Plathin elämää myöhemminkin, oli sitten kyseessä kirjallinen esikuva (Dylan Thomas) tai rakastaja (Hughes). Mutta juuri mitään muuta kuin asetelma ei tästä sisäisen elämän intonaatiosta välity paperille asti.

Tunnetun kirjailijan julkaisemattoman tuotannon julkaisemattomuudelle on yleensä syynsä.

Tämä on suomennoksen ensimmäinen opetus. Toinen opetus on se, että päiväkirja ja lehtiartikkeli ovat parempia kirjoittajakouluja kuin väkinäinen, yleisiin tai henkilökohtaisiin esikuviin takertuva kaunokirjallisuuden väkertäminen.

Vaivattomasti ja vilpittömällä mielenkiinnolla luin lähinnä Punch-lehdessä Plathin kuolinvuonna julkaistun artikkelin ”Amerikka, Amerikka!”, otteet muistikirjoista ja toki myös kuuluisan niminovellin.

Postuumisti vuonna 1968 julkaistu – ja vuosikymmentä aiemmin kirjoitettu – ”Paniikki-Johnny ja Uniraamattu” on sekin monin tavoin harjoitustyö. Satiirinen, absurdi virkamies, joka kerää ihmisten unia, on etäännytetty, symboliikalle sopivasti avoin näkökulma, jonka kaltaisia tapaan nykyäänkin kirjoittajakursseilla. Sen sijaan novellin sisällön kääntyminen kuvaukseksi vakavasta masennuksesta kärsineen Plathin sähköshokkihoidoista viittaa henkilökohtaisen lisäksi johonkin yleispätevään.

Omaa masennushistoriaansa ylös kirjanneen William Styronin mukaan tauti lyö kiilan itsen ja arkisen minäkokemuksen väliin. Toisin kuin Plathin elämän härskeimmät tulkitsijat, jotka ovat etsineet selitystä kirjailijan itsemurhalle isäsuhteesta, aviomiehen uskottomuudesta tai naistaiteilijoiden yleisen vähättelyn myytistä, Styron korostaa masentuneen tietoisuutta henkisen kärsimyksen irrationaalisuudesta.

Ero Styronin tunnustuskirjan ja Plathin novellin välillä on ehkä siinä, että Styron näkee masennuksen melodraamana, jossa kärsimyksestä tulee itsen määrittelyn keskiö. Sen sijaan Plathin novellissa itse katsoo kärsimystä kuin mädäntynyttä ruumiinosaa, josta kenties tulisi päästä eroon.

Mutta koska johtopäätös on näkökumien erosta huolimatta sama – itsemurhan mahdollisuus – kyse on oikeastaan samoin havaitun olosuhteen kahdesta tulkinnasta.

(Julkaistu aiemmin kirjallisuuden verkkolehti Kiiltomadossa)

Pari kysymystä tuoreelle nobelistille

Patrick Modiano, s. 1945. Kirjallisuuden Nobel-palkinto 2014.

Unohtunutta kadonnutta muistamassa. Tai muistamassa kadonneen unohduksen. Kaikki Modianon romaanit, siis aivan kaikki, tiivistettynä yhteen kappaleeseen:

Ja minusta tuntui luonnolliselta ottaa numero 01 13 24 Klostersin tässä Rochoyn asunnossa joka kuitenkin liittyi kokonaiseen, nyttemmin jo niin kaukaiseen osaan elämässäni. Kyllä kyllä, luonnolliselta. Ehkä se johtui auringosta, joka tulvehti ikkunoista huoneeseen tänä aamuna. Tai päätöksestä jonka olin tehnyt.  Tunsi olevani kevyellä mielellä. Entä jos menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa. Miksei niillä voisi olla mitä erilaisimpien elämänkäänteiden kautta salainen yhtenäisyys, hallitseva parfyymi.

Kadonnut kortteli, Quartier perdu (1984). Suom. Jorma Kapari.

Aivan.

Ymmärrän kyllä miksi ”tunteen” pitää aina olla ”luonnollinen” (kyllä kyllä), ja miksi ”hallitsevan” on samalla oltava ”salainen”. Se vapauttaa meidät vastuusta ja tekee olon ”kevyeksi”. Mutta miksi ”osan” pitää olla ”kokonainen”? Ja kenen oli se valkoinen Lancia, ja miksei Citroen?

Saattaisin keksiä vastaukset itsekin, mutta kuten kaikki aina sanovat: Modianon romaaneista ei oikein muista mitään…

Ajan leima, ehkä. Tai jälki tapauksesta joka menettämään muistin koko elämän ajaksi. Minäkään en tästä päivästä lähtien halua muistaa enää mitään.

Erittäin lyhyt kirjallisuusvisa

Mitä ovat “bowels of death,” “thick cloud of nothingness” and “dark, stagnant void”?

1. Lauseita, joilla Haruki Murakami kuvaa nuoren miehen itsesääliä.
2. Ajatuksia, jotka juolahtavat lukijan mieleen, kun hän tajuaa, että romaania Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage (2014) on jäljellä vielä yli 200 sivua.

Balzac, Austen, Piketty

Ote Thomas Pikettyn kirjasta Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press 2014. Ranskasta englanniksi kääntänyt Arthur Goldhammer.

Notwithstanding the extravagance of some of their characters, these nineteenth-century novelists describe a world in which inequality was to a certain extent necessary: if there had not been a sufficiently wealthy minority, no one would have been able to worry about anything other than survival. This view of inequality deserves credit for not describing itself as meritocratic, if nothing else. In a sense, a minority was chosen to live on behalf of everyone else, but no one tried to pretend that this minority was more meritorious or virtuous than the rest. In this world, it was perfectly obvious, moreover, that without a fortune it was impossible to live a dignified life. Having a diploma or skill might allow a person to produce, and therefore to earn, 5 or 10 times more than the average, but not much more than that. Modern meritocratic society, especially in the United States, is much harder on the losers, because it seeks to justify domination on the grounds of justice, virtue, and merit, to say nothing of the insufficient productivity of those at the bottom.

It is interesting, moreover, to note that the most ardent meritocratic beliefs are often invoked to justify very large wage inequalities, which are said to be more justified than inequalities due to inheritance.

From the time of Napoleon to World War I, France has had a small number of very well paid and high-ranking civil servants (earning 50–100 times the average income of the day), starting with government ministers. This has always been justified—including by Napoleon himself, a scion of the minor Corsican nobility—by the idea that the most capable and talented individuals ought to be able to live on their salaries with as much dignity and elegance as the wealthiest heirs (a top-down response to Vautrin, as it were). As Adolphe Thiers remarked in the Chamber of Deputies in 1831: “prefects should be able to occupy a rank equal to the notable citizens in the départements they live in.” In 1881, Paul Leroy-Beaulieu explained that the state went too far by raising only the lowest salaries. He vigorously defended the high civil servants of his day, most of whom received little morethan “15,000 to 20,000 francs a year”; these were “figures that might seem enormous to the common man” but actually “make it impossible to live with elegance or amass savings of any size.”

The most worrisome aspect of this defense of meritocracy is that one finds the same type of argument in the wealthiest societies, where Jane Austen’s points about need and dignity make little sense. In the United States in recent years, one frequently has heard this type of justification for the stratospheric pay of supermanagers (50–100 times average income, if not more). Proponents of such high pay argued that without it, only the heirs of large fortunes would be able to achieve true wealth, which would be unfair. In the end, therefore, the millions or tens of millions of dollars a year paid to supermanagers contribute to greater social justice. This kind of argument could well lay the groundwork for greater and more violent inequality in the future. The world to come may well combine the worst of two past worlds: both very large inequality of inherited wealth and very high wage inequalities justified in terms of merit and productivity (claims with very little factual basis, as

noted). Meritocratic extremism can thus lead to a race between supermanagers and rentiers, to the detriment of those who are neither.

It also bears emphasizing that the role of meritocratic beliefs in justifying inequality in modern societies is evident not only at the top of hierarchy but lower down as well, as an explanation for the disparity between the lower and middle classes. In the late 1980s, Michèle Lamont conducted several hundred in-depth interviews with representatives of the “upper middle class” in the United States and France, not only in large cities such as New York and Paris but also in smaller cities such as Indianapolis and Clermont-Ferrand. She asked about their careers, how they saw their social identity and place in society, and what differentiated them from other social groups and categories.

One of the main conclusions of her study was that in both countries, the “educated elite” placed primary emphasis on their personal merit and moral qualities, which they described using terms such as rigor, patience, work, effort, and so on (but also tolerance, kindness, etc.). The heroes and heroines in the novels of Austen and Balzac would never have seen the need to compare their personal qualities to those of their servants (who go unmentioned in their texts).

Arkisto: Elian tuoli

Identiteetti verenperintönä ja/tai kansallisena kulttuurina ja historiana, jopa muinaishistoriana. Propagandan saastuttama mediatodellisuus ja uskon kaltainen vakuuttuneisuus jossakin välittömän takana olevasta totuudesta.

Kaikki nämä ovat osa Maidanin tapahtumia, Krimin kriisiä ja linjapuhetta, jonka Putin piti Krimin miehityksen jälkeen. Ja jotain tekemistä niillä tuntuu olevan myös päivän uutisista tutun Finbay-verkkosivuston kanssa, jonka toimipisteen osoite on sepitteellinen, tekijät tuntemattomia ja vastuuhenkilöt tavoittamattomissa.

Teemoiksi pilkottuna ne ovat myös tuttuja - tuttuja Jugoslavian hajoamisesta, kuten kävi ilmi 2011 suomennetusta romaanista. Arvostelun julkaisi Lukukeskuksen verkkolehti Kiiltomato.

Igor Štiks: Elian tuoli. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda.

Kun vanhaa valtaa kumottiin Romaniassa, ja kumouksen tiimellyksessä Timisoaran joukkohaudat paljastuivat mediaa varten rakennetuksi lavasteeksi, ranskalainen sosiologi ja esseisti Jean Baudrillard julkaisi sarkastisimman kirjansa Lopun illuusio (1992).

”Tiedonvälitys on tehnyt kaikesta uskottavaa, toisin sanoen epävarmaa”, Baudrillard sanaili: ”Uskottavuusperiaate on ottanut totuusperiaatteen paikan. Se on tiedonvälityksen todellinen periaate. Tämä epävarmuus on kuin virus, joka vaikuttaa tai oikeastaan saastuttaa kaiken historian, kaikki nykytapahtumat ja kaikki kuvat.”

Toisin sanoen tiedotusvälineissä maailma esitetään tavalla, joka vaikeuttaa reaalisen ja virtuaalisen erottelua. Mediasimulaation aavemainen nykyisyys saa kuvien ”takana” olevan nykyisyyden vaikuttamaan hetkelliseltä ja vaikeasti tavoitettavalta. Neuroosin seuraus ei kuitenkaan ole se, että yhä useampi kääntäisi selkänsä realiteeteille ja uppoutuisi kuvitelmaan.

Pikemminkin todelliselle kumarretaan syvään kuin mille tahansa muulle palvonnan kohteelle, joka – kuten kaikki jumaluudet – määritellään lähinnä tavoittamattoman kautta, via negativa. Ikuista on se mikä ei ole juuri nyt, todellista on se, mikä ei juuri nyt ole nähtävissä.

Kukaan ei ole pitkään aikaan kuvannut tätä neuroosia yhtä tarkasti kuin Sarajavosta Pariisin ja Chicagon kautta Edinburghiin päätynyt, mutta yhä äidinkielellään kroatiaksi kirjoittava Igor Štiks. Tosin tarkkuus voi johtua tahattomuudesta.

Eksistentiaalinen paatos, löydetyt kirjeet, jälkeen jääneet käsikirjoitukset ja viittaukset kirjallisuuden klassikoihin ovat käteviä keinoja nykypäivän ilmiöiden torjumiseen, tutkailuun ne voivat sopia huonommin. Tässä mielessä Elian tuolin ensi sivuilta lähtien ilmaistu huoli yksityiskohdista ja niiden riittävyydestä, valheesta, petoksesta ja huijauksesta sekä lopulta kuolemasta, kun luja kamara katoaa jalkojen alta, ei kerro vain romaanin päähenkilön todellisuus-fetisismistä. Ne ovat myös esimerkkejä esteetikon vetäytymisestä kokoelmansa pariin.

Romaanin aluksi pitkään kadoksissa ollut kirje saa Richard Richterin suunniltaan. Edesmenneen äidin tunnustuksen mukaan hän ei ehkä olekaan sitä mitä luuli olevansa, mutta oikean isän etsintä Sarajevosta - tai ”uusi syntynä” - ei johda syvempään selkeyteen vaan identiteetin lopulliseen murentumiseen. Sen mahdottomuuteen.

Romaani on ristiriitojen kenttä, eikä Štikskään lähde kaatamaan itsetietoista eurooppalaista identiteettiä ilman, että ensin vähän kohottaa sitä. Richerin matkan lohdutonta tahtia lyövät muiden muassa Sofokles, Shakespeare, Lawrence Durrell ja Albert Camus. Ratkaisu tuo mieleen naapurimaa Albaniasta kotoisin olevan Ismail Kadaren. Tosin tunnetuimmassa teoksessa Särkynyt huhtikuu (1978) Kadare ei pudotellut nimiä, vaan tyytyi pönkittämään romaanin kansallista kulttuuri-statusta hieman yleisemmillä viittauksilla tragedia-muodon kreikkalaisiin alkulähteisiin.

Kadaren ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen on seurausta perinteen ja modernin välitilasta, jossa mitään muutakaan oikeudenmukaisuuden ja velvollisuuden määritelmä ei enää tai vielä ole. Štiksin ironiassa, jos hänellä sellaista on, kohtalon toteuttaminen on kytköksissä Richterin harhakuvaan, että hänellä olisi sellainen. Tässä mielessä hamartian seuraus ei ole rangaistus vaan oivallus: kaikki lopuksi menetetty oli harhaa jostakin, jota hänellä ei aluksi ollutkaan.

Muutoin entinen Jugoslavia on tietysti oivallinen paikka tarkastella kielten, kansallisuuksien, uskontojen ja tapahtumahistorian yhteyttä siihen, mitä itse kukin haluaa kokea juurikseen. Richterin matkan suunta, joka kulkee pettymyksistä ja kärsimyksistä tyhjyyteen, ei silti tule suurena yllätyksenä.  

Eheytetyn minän tilalla on kasvava taakka, paluun mahdollisuutta ei ole, eikä edessä mitään uutta päämäärää. On vain ajaton, loputon, itseyteen vangittu vaellus, joka suomalaiselle lukijalle lienee entuudestaan tuttu Kjell Westön, Markku Pääskysen tai Joel Haahtelan uusvanhoista modernismin muunnelmista.

Nähtävästi Igor Štiks onkin halunnut kirjoittaa suuren eurooppalaisen romaanin, jollaisia ei enää ole, tai ei ehkä ole koskaan ollut. Onko Elian tuolin rivien välissä jokin reaalisen tavoin pakeneva symbolinen merkitys, jollaisia varsinkin kirjallisuusarvosteluissa on mahdoton avata, vai pelkkä estetiikastaan lumoutuneen kirjailijan porsaanreikä? Mistäpä sen voisi tietää.

Fiktion olemus?

Mitä tammikuun kirja-ale opetti minulle fiktion olemuksesta?

”Huolimatta kertojan huolellisesti rakentamasta peitetarinasta tekstin ei-mimeettisellä tasolla, mimeettisen tason alla piilevä mystiikka hohkaa kausaalisen kankaan läpi.” --Dorrit Cohn: Fiktion mieli (2006).

Eli siis Kuolema Venetsiassa -kertomuksen kertoja ei erikseen kommentoi Gustav von Aschenbachin kohtaamien ihmisten pahaenteisyyttä ja epätodellista yhdennäköisyyttä, vaikka lukija ei voi olla sitä huomaamatta?

En nyt oikein tiedä, onko Cohnin valitsema ”fantastinen” sattuva termi, kun houreenomainen olisi arkisempi ja symbolinen tai myyttihistoriallinen aikakauden kirjalliselle elämälle uskollisempi.

Narrativistina Cohn myös kirjoittaa paljon siitä, miten ”teoksen takana piilevä kirjailija viestittää jotakin, mitä teoksen sisällä piilevä kertoja ei huomaa”. Entäpä sitten se, miten teoksen takana piilevä kirjailija viestittää jotakin, mitä teoksen edessä istuva lukija ei huomaa, koska Thomas Mannin viittaukset manalaan johdattavaan jumala Hermekseen (Aschenbachin kohtaamat ”fantastiset” hahmot) olivat aikalaislukijalle ilmeisempi kuin nykylukijalle?

”Tiedän puhuvani käsittämättömiä, kun väitän että todellisuus – tuo perin venyvä käsite -, olevaisen mahdollisimman tarkka tunteminen, on ihmisten yhteinen kosketuskohta ja väylämme asioihin, jotka ovat todellisuuden tuolla puolen.” --Marquerite Yourcenar (motto Jose Saramagon romaanissa Balthasar ja Blimunda).

Hyvä, että tiedät, mutta sinänsä hyvin sanottu.

”Once upon a time there lived in Berlin, Germany, a man called Albinus. He was rich, respectable, happy; one day he abandonedhis wife for the sake of a youthful mistress; he loved; was not loved; and his life ended in disaster.

This is the whole of the story and we might have left it at that had there not been profit and pleasure in the telling; and althoughthere is plenty of space on a gravestone to contain, bound in moss, the abridged version of a man's life, detail is always welcome.” --Vladimir Nabokov: Laughter in the Dark (1938).                                                                       

Vielä paremmin sanottu. Kahdella sanalla sanottuna: naulan kantaan.

Arkisto: Ingrid Caven

Vain pari päivää sen jälkeen kun olin tilannut Amazonilta Rachel Kushnerin uuden romaanin, löysin Facebookista linkin kirjailijan haastatteluun. Siinä Kushner mm. nimeää kirjoja, joihin hän palaa yhä uudelleen. Yksi on Jean-Jacques Schuhlin Ingrid Caven

                      Kelpo valinta, varmasti kirjoitettu ”taiteellisessa tyylissä”, kuten joku (oliko Hyry?) sanoisi. Ja ihan riittävä tekosyy poimia arkistosta tämä vanha Parnasson arvostelu. Otsikko oli ”Sanan ja näyttämön ihme”.

Jean- Jacques Schuhl: Ingrid Caven. Suomentanut Marjatta Ecaré. Tammi 2003.

”Suloutta sen puhtaimmassa muodossa on marionetissa tai Jumalassa”, arveli Heinrich von Kleist kirjoitelmassaan Marionettiteatterista.

Valitsemalla tämän lauseen omaelämäkerrallisen romaaninsa motoksi, ranskalainen Jean-Jacques Schuhl liittää nimensä Rilken ja Thomas Mannin rinnalle. He kaikki ovat tulkinneet samaa lähdettä, jota muiden määritelmien puutteessa on luonnehdittu Kleistin ”hengelliseksi omaelämäkerraksi”.

                      Schuhlin  Goncourt-palkittu Ingrid Caven ei tosin kerro niinkään kirjailijasta itsestään, joka esiintyy sen sivuilla salanimellä ”Charles”, vaan kirjailijan vaimosta, josta Kleistin lause paljastaa jo kaiken olennaisen. Hän on hauras ja tyhjä mutta myös jumalainen. Ingridin tulevaisuus miesten taiteen ja kansakunnan raskasmielisyyden (Sensucht) tulkkina tehdään selväksi romaanin prologissa. Jouluyönä 1943 sotamiehet nostavat lavalle pikkutytön, joka alkaa laulaa ”ihmeellisellä, epätodellisen kauniilla äänellä”.

Schuhl ei muutoinkaan suhtaudu erityisen pidättyvästi oman esteettisen herkkyytensä tähdentämiseen tai naisensa suurenmoisuuteen. Kuvitelkaa Panu Rajalaa, joka osaisi kirjoittaa.

Piirrettä voi pitää ranskalaisena vaikka Ingrid Caven vaikuttaa jo tapahtumapaikkojen perusteella saksalaiselta romaanilta. Tai oikeastaan kyse on mielikuvien saksalaisuudesta.

Kuvatessaan Ingridin vaiheita berliiniläisissä elokuva- ja teatteripiireissä sodan aikana, lamavuosina ja korskealla nousukaudella, Schuhl on Weimarin tasavaltaan liitetyn ekspressionistisen tyylin ja kyynisen keikaroinnin lumoissa. Ingridin ja hänen ystäviensä elämässä lavastuksellisuus ja hirtehinen teeskentely jatkuu näyttämön ulkopuolella. Sen avulla ei nautita vain asioista, joihin ei aina ole varaa (ylellisyys), vaan myös arvoista, joihin ei enää oikein uskota (laupeus, solidaarisuus, henkevyys).

Ranskalainen kirjailija tulkitsee vaimoaan kuin saksalaista kielikuvaa.

Ratkaisumalli palautuu Kleistiin, mutta olosuhteet ovat toiset. Ingridin sukupolvi on nähnyt kansallissosialistisen utopian kaatuvan Hitlerin sotaan ja sosialistisen utopian kaatuvan Punaisen prikaatin terrorismiin. Lisäksi se on taipuvainen pitämään molempia tragedioita kapitalistisen utopian seurauksina. Kun idealismi on käynyt mahdottomaksi, jäljelle jää estetismi. Tässä tapauksessa Kleistin romanttisen perinteen tyhjiin puristava laulusarja, Arnold Schönbergin Pierrot Lunaire (1912), joka avaa ja sulkee romaanin elliptisen rakenteen.

Resitaali La Grande Hallessa perustuu Ingridin pieniin maneerimaisin eleisiin ja ”naamioon”, kuten maskeerausta saksaksi kutsutaan (die Maske), Schuhl selittää. Tuokio on lyhyt, mutta jotenkin ylihistoriallinen ja yli-inhimillinenkin: Ingrid on ”tuskin minkään varassa, kaukaiset langat tuntuvat liikuttavan häntä, ja hän oli varjonsa kanssa elävä, katoava hieroglyfi, melkein ei kukaan, ja kun näkökulmaa äkkiä käännettiin, tuntui kuin meidän raskas ja sekasortoinen elämämme olisi kovin vähän olemassa tuon illuusion rinnalla…”

 Pierrot Lunairen libretossa todetaan Albert Giraudin sanoin: ”Pyhät ristit ovat säkeitä, joilla runoilijat vuotavat verta hiljaisuudessa.”

Se selventää Schuhlin uskonnollis-formalistisia vertauskuvia, joissa taiteilija ja taiteen kieli rinnastuvat Kristuksen lunastustekoon ja Raamatun kieleen. Raamatun kirjoitukset, kuten kirkkoisä Augustinus tähdensi, ovat myös ”tyhjiä”, sillä ne ovat keinoja tarkoituksen saavuttamiseksi, joita ei pidä sekoittaa itse tarkoitukseen.

Epäselvää on enää se, suhtautuuko Schuhl skolastiseen teologiaansa yhtä vakavasti kuin edesmennyt maanmiehensä Robert Bresson? Bresson uskoi, että elokuvan katsoja päätyy ohjaajan ennalta määräämään pyhään merkitykseen, mikäli hänet ensin vapautetaan arkipäiväisistä sitoumuksistaan, Schuhlin mainitsemasta tuntemuksesta, että ”meidän raskas elämämme” olisi todellisempaa kuin Jumalan tai näyttämön todellisuus. Vai onko skolastiikka Schuhlille vain virkistävä tapa verhota tavanomainen nostalgia (hän vetoaa muotoihin, jotka edeltävät 1900-luvun taideriitoja) ja vielä tavallisempi mahtipontisuus (hän vetoaa muotoihin, jotka omana aikanaan vallitsivat kaikkialla taidemaailmassa, ja jotka siksi vaikuttavat modernin paikallisia makuja universaaleimmilta)?

Hän on nähnyt sodan, vammaisuuden, terrorismin, kaikki ne hyvin läheltä, kuolemat kulkutautiin, haamut ja kauhukuvat, mutta juuri nyt, siinä, tällä hetkellä, maailman tärkein asia on pieni liukuva askel, puhelaulun, Sprechgesangin sointi, meikki, die Maske, oikeassa suhteessa valoon, pieni käden maneerimainen liike, ota pieni sivuaskel, sivuun, älä jää menneisyyden panttivangiksi: ruumis viittaa toiseen maailmaan, toiseen aikaan, se on epätarkka merkki jostain muusta.

Meemi

Pyyhinkö pölyt ikkunalaudoilta ja piironkien päältä, vai teenkö meemin? Vastaukset kysymyksiin ovat kirjoja omasta kirjahyllystä.

1) Oletko mies tahi nainen? Putoava mies
2) Kuvaile itseäsi. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
3) Mitä elämä sinulle merkitsee? Naurua pimeässä
4) Kuinka voit? Taipumaton tahto
5) Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Chateau Inkeroinen
6) Minne haluaisit matkustaa? Kohti valkeaa merta
7) Kuvaile parasta ystävääsi. Henkilääkäri
8) Mikä on lempivärisi? Valkoinen kohina
9) Millainen sää on nyt? Tuokio tuulessa
10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Äiti yö
11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Tänään en halunnut tavata itseäni
12) Millainen on parisuhteesi? Sota ja rauha
13) Mitä pelkäät? Nöyryytys
14) Päivän mietelauseesi. May We Be Forgiven
15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Älä käy yöhön yksin
16) Miten haluaisit kuolla? Sipulia kuoriessa

Ei ole meemi, keksin vasta tänään kuntosalilla. Enkä varmasti ensimmäisenä. Valitse todellinen kirja, vaihda kirjalle paremmin sopiva tekijä. Lisää enintään lauseen mittainen alaotsikko tai muu sisällön kuvaus.

 Kevään kirjauutuuksia.

1) Jussi Halla-Aho, et al.: Tuomittu. Kiistelty kansanedustaja ja 27 muuta perussuomalaista kertovat kokemuksistaan käräjäoikeudessa.

2) Jan Vapaavuori: Lumotut siemenet. Elinkeinoministeri kertoo millä keinoin hallitus saa talouden kasvuun, jos Suomella ei enää ole varaa halpakorkoisen lainaan.

3) Stuart Hall: Hitlerin tytär. ”Thatcherismi”-termin keksineen tutkijan postuumi teos paljastaa pääministerin todellisen sukutaustan.

4) Erkka Westerlund: Tuuliajolla tappion maisemissa. Päävalmentajan pelikirja.

5) Sauli Niinistö: La Carte postale. Presidentin koko talousviisaus Martta Wendelinin kauniisti kuvittamana, toimitusmaksu Suomessa 0,90 €.

6) Martti Häikiö: Veitikka. Historioitsija palaa V.A. Koskenniemen ajatuksiin kansallissosialismista ja juutalaisista, tällä kertaa eurooppalaisen huumoriperinteen valossa.

7) Jussi Pajunen: Uiva ooppera. Kaupunginjohtaja visioi Helsingin Guggenheim-museon ympärille syntyvää kulttuuri-klusteria.

8) Matti Klinge: Barbaarit tulevat. Rakastetun päiväkirjasarjan parhaat palat yksissä kansissa.

9) Juhani Suomi: Kärpästen herra. Historioitsijan yllättävä uudelleen arviointi presidentti Urho Kekkosesta.

10) Mika Koskinen: Oryx ja Crake. Ilta-Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen kuvia kumartamaton arvio Merja Kyllösen ja Jutta Urpilaisen ministerintiestä, jatkoa Koskisen aiemmalle teokselle Rutto, jossa pohdittiin yleisemmin naisten nousua politiikan merkkipaikoille.

11) Heikki Ylikangas: Kvanttilainen maailma. Veteraanihistorioitsija osoittaa, miten hänen tutkimustensa väitetyt virheellisyydet ovat vain invariansseja etsivän teoreettisen kuvauksen abstraktioita.

12) Antti Nylen: Jumalan sana. Kiitetty esseisti paneutuu yhä syvemmälle Morisseyn taiteeseen

Älä unohda näitä.

Ernest Hemingway: Viski tekee vallattomaksi. Kuinka kirjani ovat syntyneet.

Asko Sahlberg: Viinakortti. Kuinka kirjani ovat syntyneet.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani. Kuinka kirjani ovat syntyneet.