lauantai 26. marraskuuta 2016

Uusi normaali?


YLE 25.11.2016: ”Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) sukulaisten omistama konepajayhtiö Katera Steel on saanut merkittävän tilauksen valtion omistamalta Terrafamen kaivokselta.
Konepajayritys Katera Steelin pääomistajia on Sipilän enoja ja serkkuja. Myös Sipilän lapsilleen kolme vuotta sitten siirtämä sijoitusyhtiö Fortel Invest omistaa pienen osuuden yhtiöstä. Fortel Investin omistus Katera Steel -yhtiöstä on viisi prosenttia.
Kaksi viikkoa sitten hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti antaa Terrafamelle 100 miljoonaa euroa lisää valtion rahaa. Päätös poikkesi hallituksen kesällä ilmoittamasta linjasta, jonka mukaan kaivos ajetaan alas, jos sen rahoittamiseen ei löydetä yksityistä rahaa vuodenvaihteeseen mennessä.” Aiheesta kirjoitti ensimmäisenä KU.


Jos poliittisen taloustieteen perinteiset argumentit, kuten ”tietysti”, ”ei ole tästä ajasta” tai ”muita vaihtoehtoja ei ole”, eivät riitä, niin aina on mahdollista vedota köyhiin leskiin ja orpoihin.

Tällä perusteella elinkeinoelämän etujärjestöt saivat eräässä kyselytutkimuksessa yli 70 % tavallisista kansalaisista kannattamaan perintöveron poistamista, vaikka kyseessä on progressioltaan kenties jyrkin vero, josta pääosan valtiolle tilittää varakkaampi eliitti - itse asiassa tilastojen mukaan yli 50 % perinnönsaajista ei Suomessa joudu maksamaan perintöveroa lainkaan.

Tai jos lesket ja orvot eivät juuri nyt sovellu omaan tarinaan, niin hätätilanteessa poliitikko voi näköjään vedota vaikka serkkuihin.

Populismin perusajatuksiin kuuluu ”valtamedia”, jonka resurssien ja asiantuntemuksen ei pitäisi antaa asettua poliitikon ja kansan välisen suoran kommunikoinnin eteen ja tielle. Mistä sitten seuraa, ettei pääministeri Juha Sipilä enää edeltäjiensä tavoin teetä lehdistötiedotteita tai anna lausuntoja STT:lle. Donald Trumpin yöllisiä twiittejä ja oman ulkoministerimme Timo Soinin kaunablogeja mukaillen hän kertoo oman totuutensa sosiaalisessa mediassa.

Sipilän blogimerkinnässä itse asiaa olennaisemmaksi nostetaan sellainenkin virhe, ettei toimittaja ole huomioinut yksitäisen yrityksen omistajanvaihdoksissa tapahtuneita nimenmuutoksia (”ei ole totta, että olisin työskennellyt Katera Steel Oy:ssä 15 –vuotiaana, koska Kateraa ei ollut silloin vielä olemassakaan”), mihin vasta-argumenttina pääministerille pitäisi ilmeisesti huomauttaa, että ”15-vuotias” kirjoitetaan yhteen ilman välilyöntiä.  Pääministeri Sipilän saivartelua ja kieliopin tasoa (lisää tähän sarkastinen vitsi koulutusleikkauksista) suurempi huoli koskee silti hieman teennäistä loukkaantumisen esittämistä. Tunneraktion suojissa lukijan annetaan ymmärtää, että demokratian vaatimattomammatkin suojautumiskeinot vapaasti oman journalistisen arvionsa mukaan toimivista tiedotusvälineistä päättäjien ja elinkeinoelämän suhteita arvioiviin esteellisyyssäännöksiin ovat lasten ja muiden sukulaisten ”vetämistä lokaan”.

Kieltämättä pääministerin on viime aikoina jos toisenakin joutunut tutustumaan perustuslain sisältöön suhteessa hallituksen moniin hankkeisiin, mutta pitäisi aikaa säästää silti myös hallintolain lukemiseen. Siitä olisi käynyt ilmi, ettei kukaan vaadi "kaikkia sukulaisia luopumaan työstään" pääministerin aseman vuoksi, vaan että kaikki lain vaatimukset rajoittuvat vain tuohon Sipilän omaan asemaan pääministerinä.

Iltalehden Juha Ristamäki selittää: ”Ministeri on esteellinen, jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen. Ministeri on esteellinen myös, jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen läheiselleen. Läheisellä laki tarkoittaa muun muassa ministerin puolisoa ja lapsia, mutta myös ministerin vanhempien sisaruksia ja monia muita lähisukulaisia. Lisäksi mainitaan muun muassa ministerille ’muuten erityisen läheiset henkilöt samoin kuin tällaisten henkilöiden puolisot’. Läheisen määritelmä on laissa siis laaja. Jos läheinen liittyy päätännässä olevaan asiaan, ministerin pitää jäävätä itsensä päätöksen teosta. Jääviyden selvittäminen on ministerin itsensä vastuulla.” (IL 26.11.2016).

Hallintolain täsmällinen seuraaminen tässä yksittäisessä tapauksessa – Terraframen uusi ja taas satojen miljoonien rahoitus valtion piikkiin ja valtion investointien siirtyminen yksityiselle sektorille pääministerin lähipiirin kautta – voi tuntua pieneltä yksityiskohdalta, joka ei kepun vetämää maakuntapolitiikka tai elinkeinoelämän roolia politiikassa miksikään muuta. Mutta jokin perinteiselle avoimuudelle vieras raja tässä tuntuu taas vedetyn siihen, miten härskisti pääministeri voi mitätöidä olemassa olevan lainsäädännön vaatimukset tai legitiimin uutisaiheen - ja samalla sepittää tiedotusvälineille pahantahtoisia motiiveja (”toimittajalla ollut tarkoituskaan saada minua kiinni ennen jutun julkaisemista”).

Pääministeri Sipilä oli pahoin harhautunut tai harhauttamisen tiellä, kun hän valitsemassaan foorumissa uhriutuen julisti, ettei hän ”voi vaatia kaikkia sukulaisia liiketoimintakieltoon pääministerin tehtävän vuoksi”. Siitä ei ollut koskaan kysymyskään. Oikeassa hän sen sijaan oli tänään päättäessään, ettei hänen tarvitse vastata Yleisradion haastattelupyyntöihin. Populismin aallon tuoma uusi normaali alkaa olla yhä selvempi, meillä ja muualla.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ensimmäinen ja viimeinen vaaliblogi

Jasper Johns: Flag (1956)

Kyllähän sen periaatteessa ymmärtää, että Euroopan maahanmuuttovastaiset puoluejohtajat pitävät merkittävänä voittona sitä kun Valkoisen talon isäntä vaihtuu maahanmuuttajan pojasta maahanmuuttajan pojanpoikaan. Mutta onko alhainen ääniosuus alhaisesta äänimäärästä silti kovin vahva osoitus merkittävästä muutoksesta maan mielialoissa?

Donald Trumpin vaalivoittoa on yritetty sovittaa oikeaan mittakaavaan mm. sillä, että Trump voitti pienemmällä äänimäärällä kuin Hillary Clinton hävisi, tai että hän voitti pienemmällä äänimäärällä kuin kaksi edellistä republikaanisen puolueen presidenttiehdokasta hävisivät. Päivän lehdessä (HS 13.11.2016) Tommi Uschanov jatkaa listaa kahdeksalla lisäpointilla. Osa niistä vähättelee oletuksia ”yhden maailman lopusta ja toisen alkamisesta”, toiset löytävät muutoksia yleensä vähäpätöisempinä pidetyista seikoista. Kuten tämä lainaus New York Timesista: ”Yrityksiä, jotka ennen markkinoivat farkkujaan ja fleecetakkejaan pieninä paloina amerikkalaista unelmaa, neuvotaan nyt panemaan mainoskampanjansa uusiksi.”

Niin, tosiaan. Miksei jopa Amerikan lipulle voisi käydä kuin Suomen lipulle, joka yhä kelpaa kaikkien salkoon, mutta jota juuri kukaan ei juuri nyt haluaisi nähdä ommeltuna kenenkään takinhihaan?

Jos kolumnistin listaa haluaisi jollakin jatkaa, niin ehkä esimerkit voisi poimia eurooppalaisesta keskustelusta, ja eritoten hetkistä, jolloin siinä ilmaistulle helpotuksen tunteelle ei ole mitään todellista syytä.

Ensinnäkin reaktio Trumpin sovinnollisen voittopuheen ja kampanjapuheiden väliseen ilmeiseen kuiluun. Joskus ennen vanhaan, kuten pari viikkoa sitten, olisi ollut vaikea kuvitella yhdenkään eurooppalaisen poliittisen johtajan tai pääkirjoitustoimittajan kiittävän ihan näin auliisti sitä, että Yhdysvaltain uusi valittu presidentti taitaa sittenkin olla jopa luultua suurempi paskanpuhuja.

Toinen arveluttava reaktio oli se hengähdystauko, jonka koko vaalikampanja ja varsinkin Trumpin voitto näytti antaneen keskusteluille Euroopan viime vuosien poliittisesta liikehdinnästä. Eikö tämän oikeastaan olisi pitänyt mennä toisin päin? Siis niin, että pitkään jatkunut paskamyrsky Euroopassa olisi tarjonnut amerikkalaisille pienen hengähdystauon heidän huolilleen Trumpin oikeistopopulismin merkityksestä, joka kaikista enemmän tai vähemmän osuvista Hitler-vertauksista tai KKK:n virallisen lehden tuesta huolimatta ei sisällä kaavaa niin totaaliseen kansallisen poliittisen järjestelmän äärioikeistolaistumiseen kuin jolla Euroopassa nyt noustaan vähintään parlamenttiin asti?

Tai kuten amerikkalaiselle HBO-kanavalle ohjelmaa tekevä brittikoomikko John Oliver kommentoi mm. Ranskan Kansallisen rintaman, Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultainen aamunkoiton vaalivoittoja: ”Holy Shit! When Europe moves far right, it moves through Belgium!”

tiistai 8. marraskuuta 2016

Arkisto: Kuinka fasistista on "ekofasismi"?


Alfred Kordelinin säätiön myöntämä apuraha Suomen Sisun jäsenelle ja uusnatsien seurassa viihtyneelle Timo Hännikäiselle on ollut pieni uutinen ja jonkinlainen somekohu.

Tässä esimerkiksi Wilma Karikon blogi, jossa mm. vinoillaan säätiön päätökselle rajoittaa nettikommentoinnin tyyliä tavalla, joka kenties estää Hännikäiselle ominaisen ilmaisurekisterin autenttisen esiin nostamisen. No ehkä sen "hevosenkyrvän" pitäisi kelvata Kordelinin säätiön sivulle jos se kerran apurahataitelijan mielestä kelpasi Naisasialiitto Unionille. Mutta toisaalta minäkin saattaisin tuntea houkutusta poistaa omalta FB-sivulta mikä tahansa blogi tai muu kommentti, jossa vasemmistolaisuutta luonnehditaan sanalla "positio".

Ja tässä Koko Hubaran FB-päivitys, joka pyrkii tarkastelemaan säätiön päätöstä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti ovat Hännikäisen tekstien tähtäimessä. Nyt ”totuus” ja ”hyvä” ovat valmiiksi Hubaran lainausmerkeissä, ja sananvapauden epiteetiksi on valikoitunut ”niin sanottu”. Hankala arvioida, onko tämä esimerkki "intellektuellien laiskasta ajattelusta ja tiedostavan nuorison omahyväisestä paasauksesta", jota Hännikäinen kuvaili kriitikko Jukka Koskelaisen mukaan ihan pätevästi kirjassaan Ihmisen viheliäisyydestä; vai samaa umpimähkäistä humanistien huitomista, jota Hännikäisen esseissä on yllin kyllin. Ja vaikka jonkun mielestä voisi olla mielenkiintoista pohtia, miten Hännikäisen ja Hubaran teksteissä toistuva velvollisuus identifioitumiseen yhtenä kansallisuutena tai sen toisen lopulta kohtaavat Joseph de Maistren synkissä ajatuksissa, niin en todennäköisesti olisi tarjoamassa apurahaa kummallekaan.

Henkilönä, joka kaikesta huolimatta oli myöntämässä apurahaa stalinisti Matti Rossin ansiokkaiden Shakespeare-käännösten rahoittamiseksi, minun ei ehkä pitäisi ottaa kantaa tähänkään. Ja enkä ota, lukuun ottamatta vanhaa esseetä, josta käynee ilmi oma arvioni Timo Hännikäisen arvomaailmasta ja hänen kirjallisesta tai muusta kyvystään analysoida tai ilmaista sitä.



Kuinka fasistista on ”ekofasismi”?


Maaliskuussa 1995 Oklahoma Cityn virastotalon edessä räjähti autopommi. 196 ihmistä kuoli, joukossa 19 päiväkotilasta. Jäljet johtivat Montanan puolisotilaallisten militia-järjestöjen pariin.
                      Rikosta seuranneen mediakohun huomasi myös toinen amerikkalaisia vainonnut kotikutoinen terroristi, josta lehdistö käytti nimeä ”Unabomber”. Melkein 18 vuotta jatkunut kirjepommikampanja oli tappanut kolme ja haavoittanut kymmeniä. Uhrit olivat mielivaltaisesti valittuja ”teknis-teollisen järjestelmän” edustajia, kuten Unabomber itse perusteli, joukossa pari lentoyhtiön virkailijaa, Yalen yliopiston tietotekniikan professori ja viimeisenä metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja.
                      Syrjäytyminen FBI:n etsityimmän rikollisen paikalta näytti vaivaavan Unabomberia niin, että aluksi alkoi lähettää henkiin jääneille uhreilleen ilkkuvia kirjeitä, joissa hän korosti heidän typeryyttään ja haavoittuvuuttaan. Sitten hän lupasi lopettaa iskunsa, mikäli Washington Post ja New York Times julkaisevat hänen 34 000 sanaa pitkän manifestinsa.
                      Uusia johtolankoja etsivien viranomaisten toiveesta niin myös tehtiin.
                      Pari päivää myöhemmin sosiaalityöntekijä nimeltä David Kaczynski ilmoitti poliisille, että manifesti muistutti kovasti hänen veljensä vintiltä löytyneitä muistiinpanoja. Ted Kaczynski oli keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu, yhteiskuntaan ja ihmisiin katkeroitunut työtön erakko, mikä vastasi tarkoin FBI:n asiantuntijoiden tekemää psykologista profilointia.
                      Kun turkulainen Savukeidas päätti jostain kustantaa manifestin kirjana, oli ainakin nimi juhlava: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus (2006). Nuori runoilija Timo Hännikäinen lupaa suomennoksensa esipuheessa matemaattisen tarkkaa analyyttisia ja totunnaisia käsityksiä ravistavia ajatuksia. Kaczynski ei lupausta pidä, vaan tarjoaa tilalle harhaluuloja, omahyväisyyttä ja väkivaltaviihdettä.
                      Valistuneemmassa lukijassa Kaczynskin manifesti herättääkin lähinnä kolme kysymystä:
                      Miten fasistista on ”ekofasismi”, miten hullu on ”hullu pommimies” ja mitä haittaa väkivaltaa puolustavien manifestien julkaisemisesta voi olla? Kaksi ensimmäistä edellyttävät laajempaa käsittelyä, kolmanteen voi vastata lyhyesti.
Jotkut ihmiset ovat valitettavan herkkiä ulkopuolisille vaikutteille, kuten esimerkiksi metsäteollisuuden tarjoamille ilmaisille lounaille. Tähän mennessä kirjailija ja euroedustaja Lasse Lehtisen on sanottu levittäneen ympäristönsuojelusta monenlaista väärää tietoa. Mutta mitä sitten sanotaan, jos ikävä tieto on oikeaa, ja Lehtisellekin paljastuu, että ”radikaaliekologisen sukupolven” (sananvalinta Hännisen) uusi sankari on mielenterveysongelmainen, 70-vuotias neitsyt, joka kammoaa toisten ihmisten kosketusta niin, että mainitsee jalkakäytävien ruuhkat hyvänä syynä aloittaa aseellinen vallankumous?

I

Se, että tämäkin terroristipidätys tehtiin Montanan osavaltiossa, oli ainakin osittain sattumaa. Kaczynskin veljekset ostivat syrjäisen metsätonttinsa pari vuotta ennen Oklahoman pommi-iskusta tuomitun Timothy McVeighn syntymää ja kauan ennen kuin paikallisen äärioikeiston aatteet nousivat otsikoihin.
                      Paikallinen ilmanpiiri ei silti jäänyt Ted Kaczynskilta huomaamatta.
Manifestissaan hän viittaa amerikkalaisiin ”natseihin ja puolisotilaallisiin järjestöihin” kahdesti. Ensin luetelleessaan ”teknofiilejä” ja ”vasemmistoa” vastustavat kapinalliset, toisen kerran etsiessään teollisen yhteiskunnan kaatamiseen kykenevää etujoukkoa.
Siihen eivät luontoaktivistien puuhailut riitä. Ne edustavat vain säätelytoimia, jotka joustava ”demokratia” (lainausmerkit Kaczinskyn) omaksuu liiankin helposti. Kaczynskille kelpaa vain liikakansoituksen ja valtiovallan hävittävä sotatila.
Tässä mielessä Hännikäinen on esipuheessaan väärillä jäljillä, kun hän yhdistää manifestin ”radikaaliekologiaan”. Kaczynskin käsitys elämästä tai luonnosta on paljon hämärämpi ja hahmottomampi kuin useimmilla lajien alue-ekologisesta monimuotoisuuden huolestuneilla aktivisteilla. Pikemminkin se palautuu hyvin amerikkalaiseen käsitykseen metafyysisestä ”vapaudesta”, joka toteutuu ihmisten mielissä spontaanisti ja luonnollisesti, kunhan jokin vieras vaikutusvalta on raivattu pois.
Siksi Kaczynkin vapaus kuulostaakin enemmän fundamentalistisen uskon taivasosuudelta kuin poliittisen ideologin ohjelmalta – se on mitä tahansa, mitä juuri nyt ei ole.
                      Oikeilla jäljillä Hännikäinen on verratessaan Kaczynskia Pentti Linkolaan. Puolisen vuotta ennen kuin manifestin suomennos ilmestyi, Linkola herätti ansaittua huomiota antamalla Tampereen yliopiston Aikalainen-lehdelle seuraavan lausunnon: ”Mitkä tahansa diktatuurit ovat demokratioita parempia. Suurelta osin kansallissosialismi oli erittäin hieno filosofia.”
                      Tero Vadénin toimittamassa kirjoituskokoelmassa Linkolan ajamana (2008) onkin sittemmin todisteltu, ettei Linkola ole ollenkaan ympäristöajattelija, vaan ideologi ja äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia. Perustelut Linkolalta puuttuvat, Tapani Kilpelä jatkaa arviotaan, mutta hölynpöly saa tilaa, koska konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena: ”Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee.”
                      Ville Lähde on samassa kirjassa jokseenkin samaa mieltä, vaikka hänelle Linkolan mediakelpoisuus onkin merkki siitä, että äärimmäisyys tekee luontotuhojen päivittelystä vaivattomampaa. Kun maailmanloppu tulee joka tapauksessa, mitään ei ole pakko tehdä. Samalla Linkolasta on tietysti myös tullut lyömäase niitä vastaan, jotka haluavat toimia luonnon hyväksi järkevin perustein, Lähde murehtii.
                      Kovin pitkälle tätä vertausta ei silti pidä viedä. Samasta ideologiasta on syntynyt kaksi ainakin ulkoisesti erilaista arkea.
                      Ensinnäkin Linkolan ja Kaczynskin välillä ei ole Hännikäisen kuvittelemaa ”perinteisille elinkeinoille perustuvan elämäntavan” yhteyttä. Linkola elää metsästyksellä, kalastuksella, kirjoituspalkkioilla ja Kela-korvauksilla, Kaczynski eli kaupasta ostetuilla säilykkeillä. Linkolalla on rakentamiseen tarvittavat kädentaidot, Kaczynskin pommeista huomattiin ensimmäiseksi, etteivät suorat kulmat ja liitokset onnistuneet niiden tekijältä lainkaan. Linkola osaa tarpeen vaatiessa purkaa ja koota pienen kalastusveneen polttomoottorin, Kaczynski yksinkertaisesti jätti autonsa metsätien poskeen, kun siitä rikkoutui parinkympin hintainen osa.
                      Toiseksi amerikkalaisen uusnatsismin juuria ei kannata hakea kaukaa Euroopasta, jonne Linkola haaveellisesti tähyää. Sitä ruokkii kotikutoinen ja Kaczynskin manifestissa seikkaperäisesti selostettu fantasia, jossa Amerikan poliittinen kenttä on kokonaan myyttisen ”vasemmiston” miehittämä.
                      ”Vasemmisto on totalitaarinen voima”, Kaczynski kirjoittaa: ”Missä vasemmistolaisuus sitten onkin vallassa, sillä on tapana tunkeutua jokaiseen yksityiseen nurkkaan ja pakottaa kaikki ajattelemaan vasemmistolaisesti.” Totalitarismin vastavoima on luonto ja ihmisluonto. Vasta teknologian tuhoaminen varmistaa niiden autonomian, Kaczynski arvioi, sillä ilman kehittyneitä koneita ja kommunikaatioyhteyksiä hallitusten tai muiden laajojen organisaatioiden vaikutus ei voi ulottua talonpojan kodin kynnykselle tai metsästäjän reviiriin.
”Vasemmiston” ylivaltaa ei myöskään luonnehdi mikään julkilausuttu, näennäinen tavoite, vaan rajaton vallantunto, joka saa sen esittämään aina uusia vaatimuksia, mikäli entisiin on jo taivuttu. Eikä ”vasemmiston” perimmäinen virhe ole jonkin oikeudenmukaisemman politiikan kieltäminen vaan tieteellisesti ja rationaalisesti todistetun ihmisluonnon tukahduttaminen.
Tämä ilmenee esimerkiksi ns. ”poliittisena korrektiutena”, joka ajaa naisten, homojen ja etnisten vähemmistöjen oikeuksia, vaikka Kaczynskin mukaan ”uhreihin samastuminen” nakertaa elinkelpoisen ihmiskunnan itseluottamusta ja antaa väärän kuvan ihmisryhmien synnynnäisistä geneettisistä eroista. ”Me emme sano, että mustat ovat alempia”, kuninkaiden ja kylähullujen monikkomuotoa käyttävä Unabomber saivartelee, mikä yleensä tarkoittaa, että mieli tekisi. Kaczynskin näkemykset naisista ja homoista sisältävät vähemmän kiertoilmauksia, ja hän on muutenkin aulis selittämään, mitkä ovat ”normaaliuden” rajat.
”Vasemmiston” otaksutun irrationaalisuuden vuoksi Kaczynski on myös taipuvainen ajattelemaan, ettei kyse ole poliittisesta aatteesta vaan luonneviasta. Lisäksi ”vasemmiston” depressiivisyys ja tappiomieliala ovat jo levinneet koko yhteiskunnan ongelmaksi. Kaczynskin mukaan vasemmistolainen vastustaa kilpailun käsitettä, koska tuntee itsensä häviäjäksi, eikä koskaan puhu optimismista tai aloitteellisuudesta, koska hän on pohjimmiltaan pessimisti eikä osaa itse ratkaista omia ongelmiaan.
Itse asiassa ”vasemmistolaisilla on tapana vihata kaikkea, mikä näyttää voimakkaalta, hyvältä ja onnistuneelta”, Kaczynski selittää, joten siksi ”he vihaavat Amerikkaa ja länsimaista sivilisaatiota”.
Looginen askel länsimaisen teknologian hävittämisestä länsimaisen sivilisaation hyvyyteen ja onnistuneisuuteen voi tuntua pitkältä, ehkä jopa vähän hullulta, mutta Kaczynskista ensimmäisen vakavaksi tarkoitetun tutkimuksen julkaissut Alston Chase ei usko, että kyse olisi vain kielellisistä sekaannuksista tai hourupään yksityisajattelusta. Näin suuri tyhmyys edellyttää päinvastoin huolellista opettelua, mielellään jossakin Englannin tai Amerikan arvostetuimmista yliopistoista.

II

Osa Chasen kirjasta Harvard and the Unabomber (2003) kertoo Kaczynskin työväenluokkaisesta taustasta ja sosiaaliseen nousun paineista, loppu ivailee Harvardin yleissivistävää opetusohjelmaa, johon myös nuori matemaatikko Ted joutui pääaineensa ohella perehtymään.
1950-luvun humanistinen opetus edusti ”epätoivon kulttuuria”, joka ei kertonut tieteen ja teknologian edistyksestä vaan niiden turmiollisuudesta, Chase messuaa. Dostojevskin, Freudin ja Nietzschen sanomaksi tulkittiin se, että ihmisjärki on nujertunut, perinteiset moraaliarvot ovat vailla rationaalista perustaa eikä elämällä ole tarkoitusta. Tuimin epäily koskee Kaczynskiin otaksutusti istutettua tekopyhyyttä. Vapaasti tulkittuna Chase syyttää aikakauden älymystöä siitä, että se piti maailmansodan kauhuista kumpuavaa syyllisyyden tunnetta merkkinä omasta moraalisesta etevyydestä, mutta siirsi samalla kaiken todellisen vastuun jollekin vieraalle, salamyhkäisesti organisoidulle taholle – kuten tieteelle ja teknologialle.
Tämä ei ehkä anna kovin reilua kuvaa Harvardin maineikkaasta tiedekunnasta, mutta analyysina Kaczynskin retoriikan sisäisistä ristiriidoista se on sattuva: manifestin määrittelemä ”vasemmisto” on harhakuvana, johon ihmisarka ja lyhytjännitteinen Kaczynski heijasti omat ongelmansa, ja viranomaisia naruttava ekologinen sissi ”Unabomber” on kuvitteellinen identiteetti, jolla ongelmia ei ole.
 Näin asian laita ehkä onkin, mutta se ei vielä tarkoita, että Kaczynskin ajatukset olisivat erityisen hulluja, vaan että ne ovat oikeastaan aika latteita. Tekstinä manifesti on ”klisee”, Chase arvioi – tyypillistä kellokorttiin ja mikroaaltouunin käyttöohjeisiin turhautuneen kansalaisen narinaa. Vasta murhien myötä se saa lisämerkityksen, jonka Chase yhdistää fasismista ja stalinismista hurmaantuneen älymystön moraaliseen rappioon.
Valitettavasti Chasella ei ole juuri muuta konkreettista näyttöä kuin 17-vuotiaan Kaczynskin ainekirjoitus, joka päättyy seuraavaan tiivistelmään: “Minun filosofiani tärkeimmät osat ovat kilpailun ja taistelun haluttavuus. Moraalia tai objektiivisia arvoja ei ole. Keskeistä on riippumattomuus.“
Tästä on vielä vaikea päätellä, edustaako se Nietzschen nihilismiä, Tapani Kilpeläisen paheksumaa uusliberalismia vai nuoren tomppelin rehvastelua. Neljäs vaihtoehto on joukkomurhaajan sielunelämä. Myös jokelalainen Pekka-Eric Auvinen tähdensi nettikirjoittelussaan inhimillisen moraalin keinotekoisuutta, ryhmäkunnista ja hallituksista vapaata eksistenssiä, kuolemaa ja taistelua. Darvinistisessa elämänkilpailussa kaikkia ei tulisi säästää, ”älykkäiden, itsetietoisten ja vahvamielisten yksilöiden tulisi elää kun taas heikkojen, tyhmien, jälkeenjääneiden, heikkomielisten tulisi kuolla”.
Ihmiskunnan valikoitu harventaminen ja henkisesti kehittyneemmän eliitin johtajuus ovat suoria lainoja Hitlerin Mein Kampfista, jota Auvinen opiskeli yksityisesti, ja Pentti Linkolalta, jota pojan lisäksi ihaili myös äiti. Näkyvimmin nuoreen mieheen iskivät tuoreet kirjoitukset, joissa Linkolan puhe entisestään kärjistyi.
Elonkehä-lehdessä kalastaja kiitteli New Yorkin terrori-iskun tekijöitä heti tuoreeltaan (”se luoti tiesi paikkansa”) ja ilmaisi tukensa myös Unabomberille. Ainoa valituksen aihe oli se, että ”vaikka ihmisten massakuolemat ovat väestöräjähdystä vasten aina myönteisiä, muutama tuhat henkeä on hyttysen inahdus”. Hiidenkivessä Linkola kantoi puolestaan huolta kulttuurin turmeltumisesta. Syy oli ”roskaväen” ja ”paarialuokan”, ratkaisu yhteiskunnallisen eliitin käsitteen elvyttäminen. ”Olen kehittynyt askeleen ylemmäksi”, vastasi tilaukseen Auvinen, ”verrattuna teihin jälkeenjääneisiin massoihin, olen todellisesti jumalankaltainen”. Hyttysen inahdus jäi tuhansien sijasta yhdeksään ihmishenkeen.
Nuoren Auvisen kirjalliset harrastukset siis tunnetaan tarkoin, mutta Kaczynski ei alaviitteitä harrastanut, eikä edes FBI:lla ole täsmällistä tietoa siitä, mitä ”kuumeiseksi lukijaksi” mainittu Kaczynski oikeasti luki tai ymmärsi lukemastaan. Siksi Kaczynskin tekstiä onkin luontevinta tulkita ilman sille väkinäisesti ehdotettuja akateemisia lähteitä, ja ymmärtää se osaksi samoja Montanan sydänmaiden uskomuksia, joiden keskellä se on tuotettu.

III

Kaczynskin ja Amerikan aseistetun marginaalioikeiston jaetussa fantasiassa vastus on aina totaalinen, joten vastarinnan on vetäydyttävä vuorille, ja vastakkain on pienen etujoukon totuus ja ”vasemmiston” kollektiivinen valhe, joten normaalia poliittista neuvotteluvaraa ei ole. On vain väistämätön kamppailu, jonka runoilija Hännikäinen ennustaa esipuheessaan kuin aito aatteen mies:
                      ”Tällaisissa olosuhteissa on luultavaa, että osa kriitikoista radikalisoituu ja lähtee poliittisen väkivallan tielle.”
Toisinaan myös Kaczynski itse kuulostaa aivan menneen maailman linkolalaiselta kansallissosialistisilta.
Manifestissaan hän sanoo perinnöllisten sairauksien lääkitsemisen johtavan ihmiskunnan ”geneettiseen huonontumiseen”, tuomitsee kurjuutta ja epätoivoa ”orgiastisesti” kuvaavan rappiotaiteen ja ehdottaa rodunjalostusohjelmaa, jossa keskenään pariutuvat kapinalliset levittäisivät oikeaa aatetta myös verenperintönsä kautta.
                      Kaczynskin ja amerikkalaisen marginaalioikeiston todellisen yhtäläisyys liittyy kuitenkin kahteen hieman omintakeisempaan ilmiöön. Toinen on Hännikäisen visioima viimeinen taistelu, toinen on moderni kansanbiologia.
                      Viimeinen taistelu on utopia vanhan sivilisaation tuhoamisesta, ei uuden alkamisesta, eikä manifestinkaan fantastinen visio koskaan ulotu ”teollisen järjestelmän murskaamista” pitemmälle. Se on siis enemmän J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta kuin Francis Fukuyaman Historian loppu, minkä huomaa myös uusnatsien oman Stormfront-portaalin nettikeskusteluista (tammikuussa, kun suomenkielinen manifesti oli vielä painokoneissa, nimimerkki ”Aragorn” arveli, että ”luonnon tasapaino” palautuu vasta, kun Amerikan väestöstä on hävitetty kaksi kolmannesta, ja ”Dragonlord” oli samaa mieltä).
                      The Turner Diaries (1978) on epäilemättä tunnetuin sepite viimeisen taistelun mahdollisista tapahtumista. Romaani ilmestyi alun perin nimimerkillä ”Andrew MacDonald”, sittemmin todelliseksi tekijäksi paljastui omaa natsijärjestöään johtava fysiikan professori William L. Pierce. Yli 200 000 kappaletta myyneen kirjan alkajaisiksi valistunut etujoukko ryöstää kieron juutalaisen kauppiaan, puolivälissä on täsmälleen Oklahoman pommi-iskua muistuttava terroriteko, ja lopuksi mustat erotellaan valkoisista, ja toimittajat, näyttelijät ja älymystö hirtetään, kunnes koko läntinen pallonpuolisko on tuomiopäivän liekeissä. Vallankumouksen päämääränä ei olekaan vapaus kaikille. Kaczynskin tavoin ”Järjestön” sissit haluavat palata kuvitteelliseen alkutilaan, jossa eloon jääneiden pieni siemenjoukko kykenee välttämään nyt murskatun ”Systeemin” virheet.
Turner Diaries oli Timothy McVeigh’n lempikirja, Ted Kaczynski olisi ehkä pitänyt enemmän MacDonaldin toisesta menestysromaanista, jossa yksinäinen taistelija tekee täsmäiskuja teollisuuden johtohenkilöitä ja yliopisto-oppineita vastaan. Mutta kuten aiemmin todettiin, mitään luetteloa Kaczynskin oikeasti lukemista kirjoista ei ole olemassa.
                      Entä kansanbiologia? Sillä kansatiede tarkoittaa perinteistä, koulukirjoista poikkeavaa tapaa ymmärtää luonnon prosesseja. Eräs kansanbiologian olettamus liittyy eläinten ja ihmisten lajityypilliseen ”olemukseen”.
Olemus luo pohjan, jolta olion toimia voi tulkita, vaikka se kirjaimellisesti katsoen olisikin virheellinen. Se on jotakin pysyvää, jota on vaikea poistaa, ja joka on siirrettävissä perimän kautta tai tartuttamalla.
Modernissa kansanbiologiassa olemus ja sen synty osataan myös nimetä. Se on geeniperimä, jonka evoluutio on valikoinut juuri tiettyyn ympäristöön sopivaksi. Valitettavasti kansanbiologian käsitys genetiikasta on vähintäänkin puutteellinen, ja sisältää monia aiheettomia pelkoja siitä, mitä tartuntavaaroja ”luonnottomat” olosuhteet tai ”epänormaali” käytös voivat aiheuttaa.
Marginaalioikeistolle se tarkoittaa, että mustat ja valkoiset ovat kehittyneet erilaisiksi eri ympäristössä, joten yhteiselo on molempien biologisen olemuksen vastaista. Kaczynskin tapauksessa se tarkoittaa ns. ”savannihypoteesin” karkeaa väärintulkintaa.
Yhtä mieltä molemmat ovat siitä, että valtiobyrokraattinen demokratia on muokannut arkiympäristöä tavalla, joka on ihmiselle evolutiivisesti vieras, ja siksi laajamittainen konflikti on väistämätön.

IV

Savannihypoteesin mukaan me reagoimme tiettyihin asioihin synnynnäisesti, geeneihin kirjoitetun kaavan mukaan, joka kehittyi ihmislajin myötä muinaisessa Afrikassa. Siksi kaikilla ihmisillä on joitakin samoja universaalisia pelkoja, mieltymyksiä ja jopa esteettisiä arvostuksia.
Kaczynskin manifestissa kaikki poikkeamat ihmisen alkukantaisen elämänmuodon rytmistä, askareista ja mittakaavasta ovat myös kaiken inhimillisen onnettomuuden lähde. Ne, jotka kuvittelevat olevansa onnellisia, ovat joutuneet teknisteollisen järjestelmän henkisen manipuloinnin uhreiksi, hän todistelee aukottomasti.
Kaczynskia voi tietysti syyttää mielikuvituksen ja empatian puutteesta. Hän ei ymmärrä miten monimuotoiseen maailmaan ihmisen luontainen uteliaisuus ja kekseliäisyys voivat johtaa, eikä hän osaa kuvitella toisten ihmisten tunteita muutoin kuin omien tunteidensa keinotekoisina vääristyminä.
Manifestista voi myös päätellä, että Kaczynski on tutustunut savannihypoteesiin lukemalla maineikkaan evoluutiobiologi Edward O. Wilsonin kirjoituksia, mutta kovin huolimattomasti.
Wilson nimittäin rakastaa tieteellisiä ongelmia, maailmalla matkustelua ja lapsenlapsiaan, joten hänelle on tuskin tullut edes mieleen, että hän olisi onnellisempi primitiivisen ihmisen henkisesti köyhässä uurastuksessa ja ahtaasti rajatulla reviirillä, jossa jälkeläisten selviäminen on vähintäänkin epävarmaa.
Onnettomia ovat Wilsonin mukaan aina olleet ne, jotka eivät löydä lähiympäristöstään suojaa luonnonvoimilta, turvaa pedoilta ja riittävää ravintoa. Ihmisen alkukodissa tämän yltäkylläisyyden todennäköisimpiä merkkejä olivat puiden ympäröimä avara ruohikko ja kaistale vettä. Siksi samat elementit symboloivat meille yhä eräänlaista ihannemaisemaa, Wilson väittää.
Hyvänä esimerkkinä savannihypoteesin pitävyydestä Wilson mainitsee upporikkaan ystävänsä kattohuoneiston, jossa ikkunalaudan viherkasvit kehystävät näkymää New Yorkin keskuspuiston järvenselälle. Huono esimerkki olisi Kaczynskin metsämökki Montanassa. Siellä puusto on liian tiheää, maaperä kuivaa ja köyhää, ja palvelutkin etäällä.
Samasta syystä Wilson ei haaveile ihmiskunnan väkivaltaisesta harventamisesta vaan ajaa kehitysmaa-aktivistina köyhien asiaa. Peruste on paitsi yleisinhimillinen, myös tieteellinen. Kokemus kertoo, että yhteiskunnan korkea koulutustaso ja tehokas poliittinen organisaatio näkyvät väestönkasvun pienenemisenä ja kestävänä ravinnontuotantona. Samalla ympäristöä säästyy.
Ajatus, jonka mukaan aseellinen taistelu nykyisen elämänmenon niukentamista luonnonvaroista on vasta tuloillaan, osoittaa jälleen Kaczynskin näkökulman kapeuden. Todellisuudessa tällaisia taisteluita on käyty rikkaiden teollisuusmaiden ulkopuolella koko ajan.
Evoluutiobiologi Jared Diamond tekeekin kirjassaan Romahdus (2004) yksinkertaisen ehdotuksen:
Pyydä ympäristötutkijaa nimeämään maat, jotka väestönkasvu ja luonnonvarojen ehtyminen on ajanut kuilun partaalle. Pyydä sen jälkeen politiikantutkijaa nimeämään sisällissotien repimät maat, joiden poliittinen keskusjärjestelmä on murentunut. Diamondin mukaan molemmat antaisivat saman vastauksen: Afganistan, Bangladesh, Ruanda, Irak, Nepal, Filippiinit, ja niin edelleen.
Lyhyesti sanottuna Kaczynskin fantasia on ekologistin painajainen.
Ekologistin kannalta uutiset ovat onneksi hyviä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen aseelliset konfliktit ovat vähentyneet yli 40 prosenttia, arvioi Vancouverin yliopistossa Kanadassa julkistettu selvitys (2005).
Kaczynskin kannalta historian opetukset ovat valitettavasti huonompia. Paluu esiteollisiin tuotantomuotoihin olisi todennäköisesti tuhoisaa paitsi ihmisille, myös luonnolle.
Toistuvat luonnonilmiöt, kuten kuivuus tai tulvat, aiheuttavat yhä uusia kriisejä eri puolilla maailmaa. Suomessa kuoltiin nälkään ja tauteihin viimeksi vuosien 1867-1868 välisenä aikana. 100 000 ihmishenkeä menetettiin, mikä oli melkoinen lohkaisu vain noin kahden miljoonan väestöstä.
Ongelma ei syntynyt muutamasta katovuodesta. Taustalla olivat vanhentuneet tuotantotavat ja ajastaan jälkeen jääneet asetukset, jotka hidastivat yleistä kehitystä. Nälkävuosien Suomi oli kehitysmaa, jossa yhä harrastettiin kaskiviljelyä. Kaskeamalla yhden hehtaarin pelto elättää hyvänä vuonna neljä henkeä, traktorilla viljelty hehtaari elätti seuraavan vuosisadan alussa jo 17 henkeä.
Traktorin tuottamisesta syntyy tietysti suuri ”ekologinen jalanjälki”, kuten ympäristön kulutusta mittaava termi kuuluu, mutta huomattavasti pienempi kuin metsän polttamisesta viljakasvien ravinteeksi.
Jokainen voi myös mielessään pohtia muita modernin teknologian etuja ja haittoja. Ja jos seuraleikkiä ei halua jatkaa loputtomiin, sen voi päättää laskemalla ketkä leikkijöistä olisivat ylipäänsä mukana, jos tieteellisteknologinen kehitys olisi äkisti pysähtynyt vuoteen 1900. Puolet, vastaa amerikkalainen tutkimus, jossa vertailtiin elinajanodotteessa ja lapsikuolleisuudessa tapahtuneita muutoksia (Kevin M. White ja Samuel H. Preston, Population and Development Review 22/3, 1996). Edellinen kasvoi viime vuosisadalla yli kolmella vuosikymmenellä, jälkimmäinen pienentyi yli 90 prosenttia. Syyt ovat moninaiset ja liittyvät useammin sairauksien ehkäisyyn kuin niiden hoitoon (rokotuksiin, ravinnelisiin ja fyysisesti turvatumpiin oloihin työssä ja kotona).
Leikin ensimmäinen opetus on toivottavasti se, ettei väestönkasvu ole vain kasvoton ”ongelma” jossakin kaukana, vaan joukko elämäntarinoita. Toinen on se, miten nopeasti ihmisten talous muuttuu vähintään yhtä monimutkaiseksi kuin luonnon talous. Siksi molempia kannattaa lähestyä kärsivällisyydellä ja asiantuntemuksella, ei haihattelevilla ideologisilla julistuksilla. Edward O. Wilsonin kirjat ovat kohtuullinen lähtökohta, suomalaisen akatemiaprofessori Ilkka Hanskin elämäntyö on parempi.
Hanskin kirja The Shrinking World (2005) käsittelee elinympäristöjen menetysten seurauksia. Sanoma on kriittinen, varoittavakin, vaikka samalla sitä voi myös pitää terveellisenä muistutuksena siitä, miten kansanbiologia riitti sopeuttamaan ihmisen ympäristöönsä kun meitä vielä oli maapallolla muutamia miljoonia, mutta miljardit ihmiset tarvitsevat kipeästi ekologiaan erikoistuneen tieteen ja teknologian tuloksia.

V

Kun lupaava, mutta omituinen matemaatikko hylkää työn ja toisten ihmisten seuran, ja käy kahden vuosikymmenen ajan salaista taistelua länsimaisen vapauden tukahduttavaa vierasta vaikutusta vastaan, selityksenä on yleensä paranoidi skitsofrenia.
                      Näin oli nobelisti John Forbes Nashin kohdalla, kuten moni muistaa menestyselokuvasta Kaunis mieli (2002), ja saman arvion esitti oikeuden nimeämä psykiatri myös Ted Kaczynskista.
Erojakin tietysti löytyy. Nashin houreissa vihollisia olivat kiinalaiset kommunistit, Kaczynskia vainosi epämääräisempi ”vasemmisto”. Nash oli pakkomielteinen häntäheikki ja biseksuaali, Kaczynski oli homokammoinen naisvihaaja.
Pidätyksen jälkeen Kaczynskin mielentila kiinnosti erityisesti sukulaisia, jotka olivat jo vuosien ajan yrittäneet taivutella häntä hoitoon. Juridisesti asian merkitys oli vähäinen. Amerikkalainen lainsäädäntö sallii täyden rangaistuksen myös alentuneesti syyntakeiselle, mikäli tämä ymmärtää tekojensa seuraukset ja pystyy osallistumaan puolustukseensa. Laintulkintaa ei myöskään tarvinnut testata oikeudessa, sillä Kaczynskin elinkautisesta päätettiin syytetyn hyväksymällä sopimusmenettelyllä.
Omien sanojensa mukaan Kaczynski halusi välttää oikeudenkäynnin, jossa julkisuus leimaisi hänet mielisairaaksi. Käytännössä tunnustukselle ei ollut vaihtoehtoja. Kaczynskin toiminta pommimiehenä oli yhtä puolivillaista kuin hänen ajattelunsa ekofilosofina. Hän vältti huolellisesti jättämästä sormenjälkiä yhteenkään pommiin, ja sen jälkeen nuoli kirjekuoren ja postimerkit. FBI:n keräämät DNA-näytteet olivat kiistattomin todiste mökistä löytyneen, vielä postittamattoman räjähteen ohella.
                      Useimpiin mielenhäiriöihin liittyy perinnöllinen riskitekijä, ja ainakin se tiedetään, että Kaczynskin isä kärsi kliinisestä masennuksesta ja teki lopulta itsemurhan. Kaczynskin äidillä on toinenkin selitys. Hän syyttää synnytyssairaalan lääkäreitä. Aluksi Ted oli tavallinen, naurava lapsi, äiti kertoi Newsweek-lehdelle huhtikuussa 1996, mutta sitten hän sairastui, ja hänet eristettiin vanhemmistaan pitkäksi aikaa. Oudot oireet paljastuivat tavalliseksi allergiaksi, mutta kotiin päästyään Ted ei nauranut enää koskaan, äiti muistelee.
                      Lapsena Tedilla oli niukasti ystäviä, nuorena niitä ei ollut lainkaan. ”Yläasteella ja lukiossa Pekalla ei juuri kavereita ollut”, selitti puolestaan Jokelan joukkosurmaajan luokkakaveri Ilta-Sanomille: ”Hän ei ollut kiusattu, mutta omanlaatuisensa. Pekka oli sulkeutunut. Hän oli aika paljon omissa oloissaan. Jossain vaiheessa hän eristäytyi.” Harvardissa Ted protestoi muiden opiskelijoiden häiritsevää seuraelämää sulkeutumalla lukkojen taakse viikkokausiksi. Kun naapurit valittivat hajua, rehtori tunkeutui yleisavaimellaan huoneeseen ja löysi sen lattialta polviin kohoavan jätevuoren.
Oikeuden nimeämälle lääkärille Kaczynski avautui myös seksielämästään. Murrosiän vaikutus oli niin raju, että hän sai vapinakohtauksia, ja oli täysin vakuuttunut, että ainoa ratkaisu ahdistaviin mielikuviin olisi sukupuolenvaihdosleikkaus. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt houkutella opiskelijatoverista itselleen ensimmäistä tyttöystävää. Vastaus oli torjuva, eikä toista yritystä koskaan tullut, ellei mukaan lasketa potkuja, jotka Kaczynksi sai viimeisestä hanttihommastaan naistyöntekijän ahdistelun takia.
                      Nainen oli syynä myös veljesten välirikkoon. Kun omasta masennuksestaan toipunut David kertoi aikovansa avioon, Ted syytti morsianta pikkuveljen manipuloinnista, ja ilmoitti katkaisevansa kaiken yhteydenpidon välittömästi, mikäli David ei pura kihlausta. Itsepäinen Ted ei ole koskaan tavannut veljensä vaimoa, mutta välikohtaus ehkä osoittaa, ettei Unabomber tunnista salajuonia ja käytä aseenaan kiristystä ainoastaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä.
                      Lääkärin diagnoosista huolimatta Alston Chase ja moni muu on yhä sitä mieltä, ettei Kaczynski ollut riittävän harhainen ollakseen oikeasti sairas, ja myös FBI oli tutkimuksissaan samoilla linjoilla. Se ei etsinyt radikaalista politiikasta lumoutunutta tai perinnöllisestä sairaudesta kärsivää miestä, jotka tihutöiden tai harhojen alkaessa ovat yleensä nuoria. Se etsi katkeraa keski-ikäistä miestä, jolla on ollut riittävästi aikaa katkeruutensa kokoamiseen. Ja lopulta löysi hänet.
                      Väärä mielikuva Kaczynskin manifestista nimenomaan ekologisena ohjelmana lieneekin syntynyt siksi, että Kaczynski itse on väittänyt sitä sellaiseksi. Ja että tekstin pitkäpiimäisyyden takia harva viitsii itse tarkistaa asiaa.
                      Toinen syy voi olla, että manifestia levittäneet radikaalivihreät jättävät usein sen ”vasemmistoa” parjaavan alun pois epäolennaisena, vaikka se on Kaczynskin ajattelun avain. Kolmas on Amerikan ekologisen liikkeen kulttihahmo Henry David Thoreau, josta myös Timo Hännikäinen aloittaa esipuheensa ja Edward O. Wilson kirjansa Elämän tulevaisuus (2002).
                      On totta, että Kaczynski ihaili nuorena Thoreaun kirjaa Elämää metsässä (1854) ja piti sen kuvauksia oman erakoitumisensa mallina. Mutta jos hän voisi siirtyä ajassa taaksepäin, hän tuskin ilahtuisi kokemastaan.
                      Ensiksi Kaczynski ihmettelisi, miksi Waldenin lammella oli ennen vähemmän puita kuin nyt. Moderni suojelualue on entinen kaskiviljelyn ja puuhiilituotannon harventama teollisuusmetsä, jonka läpi kulki sittemmin ruohottunut rautatie. Seuraavaksi häntä ahdistaisi ihmisten paljous.
Thoreau oli sosiaalisesti niin vilkas, että parhaimmillaan hän viihdytti pienessä mökissä viittäkymmentä vierasta. Lisäksi ohi kulkevan kärrytien kuskit oppivat lammen kohdalla kiihdyttämään vauhtia, jotta eivät jäisi suustaan kiinni mökin puheliaan asukkaan kanssa.
Kaczynskilta sosiaaliset taidot puuttuvat kokonaan. Edes montanalaisen postiauton kuljettajalle hän ei koskaan pukahtanut sanaakaan, vaikka kulki tämän kyydissään kauppamatkalle joka viikko melkein kahden vuosikymmenen ajan.
Perinteisen ekologisen liikkeen sankarina H.D. Thoreau onkin yhtä aidosti ja oudosti amerikkalainen ilmiö kuin Herman Melville, Jackson Pollock tai Rosa Parks. Runoilija Hännikäisen tarkoittaman radikaaliekologian kulttihahmona Ted Kaczynski on yhtä amerikkalainen kuin Lee Harvey Oswald, Charles Manson tai David Koresh. Paremmin Unabomberin toimia ehkä selittääkin toinen lempikirja, jota Hännikäinen ei mainitse, mutta jonka pedantti Kaczynski itse laskee lukeneensa 14 kertaa: Joseph Conradin Anarkistit (1907). Monet pilkkakirjeistään hän myös allekirjoitti mestarikirjailijan nimellä.
Terrori-iskusta kertova romaani innoitti Kaczynskia paukuttelemaan pommeja jo pikkupoikana, aikuisena hourupäänä häntä kiehtoi erityisesti ”Professorin” mystinen hahmo, jota Conrad kuvailee seuraavaan tapaan:

”Ja lahjomaton Professori kulki hänkin, kääntäen silmänsä pois ihmiskunnan vastenmielisestä massasta. Tulevaisuutta hänellä ei ollut. Hän ylenkatsoi sitä. Hän oli voima. Hänen ajatuksensa hyväilivät perikadon ja tuhon mielikuvia. Hän kulki heiveröisenä, mitättömänä, nukkavieruna, kurjana – ja hirmuisen yksinkertaisen aatteensa vallassa, joka kutsui hulluutta ja epätoivoa luomaan maailmaa uudestaan. Kukaan ei katsonut häneen. Hän kulki eteenpäin epäilyksiä herättämättä ja kuolemaa kylväen, kuin rutto ihmisten täyttämillä kaduilla.”

torstai 15. syyskuuta 2016

IMD-indeksi ja kuinka sitä luetaan


”Elinkeinoelämän keskusliiton hallitus on päättänyt EK:n uudesta suunnasta”, kertoo EK:n tuore tiedote: ”Tavoitteena on nostaa Suomi yritysten toimintaympäristönä muiden Pohjoismaiden tasolle. Tämä edellyttää laajaa uudistumista ja muutosmyönteisyyttä maassamme. Esimerkiksi kilpailukykyä mittaavan IMD-indeksin mukaan Suomi on pudonnut selvästi muiden Pohjoismaiden tasolta (Ruotsi 5, Tanska 6, Norja 9 ja Suomi 20).”

Työmarkkinoihin EK on jo päättänyt vaikuttaa sääntömuutoksella, jonka myötä Suomessa ei enää tehtäisi keskitettyjä palkkaratkaisuja, minkä lisäksi mielessä näyttäisi olevan hallituksen ja EU:n päättävien elimien lobbaaminen mm. kauppapolitiikan ja yritys- ja kilpailulainsäädännön osalta.

"Putoaminen" ei ehkä ole täsmällisin termi sille, että Suomen sijoitus on pysynyt viime vuodet tässä nimenomaisessa rankissä samana, mutta toisaalta -  ero Ruotsiin on jopa kasvanut. IMD:n indeksisijoituksen parantamiselle on kuitenkin monia vaihtoehtoja, ei vain yhtä keinoa, käy ilmi EK:n viittaamasta raportista. Esim. Qatarin rinnalle (13) Suomi voisi yrittää purkamalla infrastruktuuriaan, tekemällä hallinnostaan tehottomamman mutta samalla tehostamalla talouttaan riistopalkoilla työskentelevällä siirtolaisarmeijalla. Ja nämä siis olivat vain IMD:n raporttiin perustuvia vaihtoehtoja, eivät poliittisia toimenpide-ehdotuksia.

Noin yleisesti ottaen Suomi ja muut pohjoismaat ovat hyvin yhtenäisiä IMD:n indeksin pääkriteereillä: "Focus on business-friendly regulation, physical and intangible infrastructure and inclusive institutions." Näissä ei Quatar sitten enää pärjääkään.

Toisin sanoen Suomi laahaa jäljessä elinkeinoelämän kasvuluvuissa, vaikka bisneksen tekemisen ympäristö on jo niinkin suotuisa (ja pohjoismainen), että hallitus jotakin tehdäkseen tekee aika paljon ehdotuksia kyseisen ympäristön heikentämiseksi (uusi lisäys VATT:n jo ennestään haitallisena pitämään sähkön verotukeen). Koulutus- ja tutkimuspanostusten leikkauksia EK on moittinut jo aiemmin, nyt olisi hyvä hetki moittia lisää.

Hallituksen toimista ja IMD:n julkaisusta juolahtaa myös mieleen, ettei Suomi ole köyhä eikä suurten tuloerojen maa, mutta hallitus käyttäytyy kuin se olisi – ja lähtee uusissa esityksissään kasvattamaan tuloeroja hyvätuloisimpien verohelpotuksilla ja pienituloisimpien turvaverkon leikkauksilla. IMD:n kilpailukykyselvitysten toiminnanjohtaja, professori Arturo Bris toteaa:

“Since 1995 the world has become increasingly unequal in terms of income differences among countries… Unfortunately, the problem for many countries is that wealth accumulation by the rich doesn’t yield any benefits for the poor in the absence of proper social safety nets. Innovation-driven economic growth in poorer countries improves competitiveness, but it also increases inequality. This is obviously an issue that demands long-term attention.”



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kahden lauseen blogit: Varainhoitaja ja kielten opettaja, kehityspäällikkö ja pankin asiakaspalvelija, lentokentän rahtaaja ja lentokentän tarjoilija.


Ikä on pelkkä numero, toisin kuin raha, joten Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijatiimi ei edellyttänyt pareilta tilastollista keskiarvoa, jossa suomalainen aviomies on vaimoaan kolme vuotta vanhempi. Sen sijaan vältettiin kiusallinen tilanne, jossa joku naisista olisi joutunut naimaan itseään alemmasta tuloluokasta.

maanantai 29. elokuuta 2016

Yhden lauseen blogit: Asioita, joissa en tänään aio neuvoa naisia

Burqa
Burkini
Bur..?

Nyt kun vuodenajan vaihtuessa ”tyylikkäästi peittävää mustaa” (IS) alkaa nähdä muuallakin kuin Minttu Räikkösen päällä Span varikolla, niin voisi olla juuri oikea hetki olla pohtimatta onko Ranskan burkini-kielto perustaltaan liberaali, koska tasavaltalaisuus-aate, vai pohjimmiltaan konservatiivinen, koska islamofobia, ja lopettaa kaikki naisten pukeutumista koskeva keskustelu, joka edes näyttäisi edellyttävän syvällistä perehtymistä filosofi John Rawlsin teokseen Oikeudenmukaisuusteoria (1971).

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kirjoitin yleisönosastoon





VM:n valtiosihteeri Martti Hetemäen mukaan Suomen ”työllisyysaste on vain 68,5 prosenttia. Tavoite on 72 prosenttia, jotta velkaantuminen pysähtyisi” (HS 10.82016). Ajantasainen osavuosikatsauksen tieto Tilastokeskuksesta on kuitenkin seuraava: ”Työllisyysaste eli työllisten osuus 15–64-vuotiaista oli kesäkuussa 72,0 prosenttia, kun se vuotta aiemmin oli 71,0 prosenttia.” Jos Hetemäen numero on vanhempi tilastotieto, se vastaa desimaalia myöten Tilastokeskuksen julkistusta vuodelta 2014 (joka siis kertoo tilanteen edelliseltä kuluneelta vuodelta 2013). Jos se on tilastollinen arvio kausivaihtelusta tasoitetun trendin suunasta vuoden loppuun mennessä, Hetemäki uskoo tavanomaisen sesonkimuutoksen olevan nyt tuplasti synkempi kuin vaikkapa viime vuonna.

Hetemäki kertoi samassa haastattelussa myös, että ”työllisyysasteemme on ainakin viisi prosenttiyksikköä matalampi kuin muissa Pohjoismaissa.” No oikeastaan neljä, kuten se oli myös ennen pitkittynyttä talouskriisiä. Mutta ehkä tähänkin voisi etsiä positiivisen näkökulman: Suomi on ensimmäisenä pohjoismaana ponnistelut lähimmäksi kriisiä edeltänyttätyöllisyysastetta. Tai vahingoniloisen: Suomen työllisyysasteen ero Tanskaan, jossa talouskriisin jälkeen on tehty pohjoismaiden radikaaleimmat työelämän muutokset, on nyt pienempi kuin ilmeisesti koskaan 2000-luvulla.

Lisäksi Hetemäki kertoi, että ”meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen.” Jos yhä pysytään Hetemäen mahdollisesti suosimassa julkistusvuodessa 2014, Kreikan työllisyysaste oli 49,4 %, Espanjan 56 % ja Italian 55, 7 %.

Yleinen johtopäätös ajantasaisesta tilastotiedosta näyttäisikin olevan, ettei sitä ole VM:n käytössä, tai että mahdollisista vaihtoehdoista pitää ainakin viitata siihen, jossa lasi taas on puoliksi tyhjä. Tai ettei vähän vanhempaakaan tietoa (vaikkapa Italian tai Espanjan verrokkiluvuista) voi esittää yleisölle totuudenmukaisesti, koska pitää hyväksyä, koska on pakko ja koska vaihtoehtoja ei ainakaan ole.

Johtopäätös hallituksen toimista on kysymyksen muotoinen. Velkaantumisen pysähtymisen kannalta tärkeä työllisyysasteen välitavoite (72 %) on nyt edes hetkellisesti saavutettu ennen kuin mikään taloutta edistävä päätös on ehtinyt sopimus- tai lainsäädäntöasteelta käytäntöön, joten missä määrin sama  päättäväinen mitään tekemättömyys olisi toimivin ratkaisu myös jatkossa?

[korjattu pohjoismaita koskeva tilasto, mistä kiitos FB-kaveri Kim Väisäselle]

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Humanisti selittää ekonomistille: irrationaalisen taloustiede


Moni taloustutkija on sitä mieltä, että politiikan taloudellinen analyysi vaatii paitsi kustannusten myös hyötyjen ottamista huomioon. Analyysissa kuvitellaan rationaalinen kansalainen, joka pyrkii mahdollisimman järkevään ratkaisuun. Ainakin itsensä kannalta.

Äskettäin luin tällaisen alkoholipoliittisen analyysin Liberan toiminnanjohtajalta, Heikki Pursiaiselta. Kirjoituksen olettama oli, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on tähän asti huomioinut julkaisuissaan vain alkoholin taloudelliset haitat, nyt Pursiainen ensimmäistä kertaa huomioisi myös taloudelliset hyödyt.

Kustannus-hyöty –analyysinsa Pursiainen perusti ajatusleikkiin. Leikin toisessa osiossa niiltä ihmisiltä, joihin oluen myynnin vapauttaminen vaikuttaa myönteisesti, kysyttäisiin kuinka paljon kukin heistä olisi valmis maksamaan siitä, että vapauttaminen toteutetaan. Toinen osio koskee niitä ihmisiä, jotka kokisivat vapauttamisesta haittoja, mutta siihen ei nyt ole tarpeen perehtyä. Pursiainen on jo tähänkin mennessä tehnyt kaksi taloustutkijan omista ajatusmalleista juontuvaa perusvirhettä.

Ensimmäinen virhe koskee taloustutkimuksen jäykkiä ja teoreettisia ajatusrakennelmia. Ne estävät tutkijaa näkemästä mitä hän ei odota näkevänsä. Toisin kuin Pursiainen väittää, THL on arvioinut alkoholin tuotannon ja myynnin taloudelliset hyödyt. Niitä ei kuulemma ole.

Asiaa voisi tarkastella Lafferin käyrän avulla.

Tarinan mukaan käyrä on taloustutkija Arthur Lafferin hiukan huumorimielellä servettiin piirtämä viiva. Perusajatus on, että valtion verotulot kasvavat veroasteen mukana vain tiettyyn viivan optimaaliseen pisteeseen asti. Sen jälkeen verojen kiristys alkaa tuottaa elinkeinotoiminnalle niin suurta haittaa, että verotulot laskevat.

Samalla tavoin voitaisiin alkoholin kulutukselle piirtää optimaalinen piste, jonka jälkeen kansantalouden hyödyksi koituvat myyntitulot ja valtion verotulot olisivat suuremmat kuin alkoholin haitoista syntyvät menot. THL:n näkemyksen valossa tämä piste on ohitettu jo aikoja sitten.

Hieman hankalampaa olisi piirtää kansantalouden kokonaisuutta kuvastavan käyrän rinnalle toinen käyrä, jonka optimaalisessa pisteessä painoteollisuuden tuotto omistajille ja työntekijöille lakkaa tuotannon kasvattamisesta huolimatta kasvamasta, koska lisääntyvän verorasitteen kautta kustannettava haittojen korjaus vie enemmän kuin myyntivolyymin lisäys tuo.

Mutta ihan mahdolliselta tämäkin kuulostaa.

Toinen virhe juontuu samasta taloudellisen analyysin jäykkyydestä. Pursiainen tekee väärän tai ainakin riittämättömän kysymyksen. Hintaa, jonka satunnainen kansalainen olisi oluen myynnin vapauttamisesta valmis maksamaan, ei voi kysyä vain kerran. Se on kysyttävä uudestaan jo kolmannen oluen jälkeen, sitten noin kahden oluen välein ja vielä kaksi kertaa juuri ennen ja jälkeen valomerkin.

Lisäksi on syytä muistaa, ettei alkoholipolitiikka ole mikään erityistapaus suhteessa Pursiaisen käsityksiin ”järkevästä” politiikasta. Humala on satunnaistekijä. Ihmisillä, ajatusleikeissä kuvitelluilla tai todellisilla, on lukemattomia muitakin syitä käyttäytyä muutoin kuin järkevästi. Siksi me tarvitsemme rationaalisten oletusten rinnalle enemmän irrationaalisen talousteoriaa.

Irrationaalinen on tähän mennessä mahtunut Pursiaisen blogikirjoituksiin lähinnä pieninä hinnaneroina yksilön kulutusvalinnoissa. Kuinka paljon suuremman taloudellisen riskin opiskelija on valmis ottamaan, jos huonommat työllistymismahdollisuudet tai matalamman palkan tarjoan opiskeluala miellyttää enemmän? Tai miten paljon enemmän asiakas on valmis maksamaan ajastaan, jos lentokentältä saisi tasahintaisten vaihtoehtojen sijaan hintavamman vaihtoehdon nopeammin?

Kansantalouden tasolla Pursiainen sokeutuu irrationaaliselle, puhumattakaan kansakuntien taloudesta, vaikka molempien luulisi kiinnostavan juuri niissä liikkuvien valtavien taloudellisten arvojen takia. Otetaan alkoholipolitiikan analyysin rinnalle toinen esimerkki, joka ei juuri ole korostunut Liberan julkaisuissa, vaikka liberalismin asialistalla sen ainakin luulisi olevan korkealla:

Sukupuolten tasa-arvo ja talous.

Miesverkostot jarruttavat tasa-arvoa johtopaikoilla, kertoi tuore Konsulttiyhtiö Ernst & Youngin tutkimus. Pientä kansanluokkaa ja sitä kautta hieman laajempaa henkisten resurssien tehokasta käyttöä koskevan ongelman taustalla on hämmästyttävän sitkeä sukupuolittuneen työelämän historia.

Maailman talousfoorumi WEF arvioi äskettäin, että kestää vielä 117 vuotta ennen kuin miesten ja naisten tasa-arvo toteutuu työpaikoilla globaalisti. Pidän arviota optimisena, mutta eihän tuo toisaalta olisi pitkä odotus, jos huomioi, että rationaaliset perustelut sukupuolitetuille työmarkkinoille katosivat suunnilleen silloin kun ihmiskunnan kehityksen eturintama asettui aloilleen Mesopotamiaan ja keksi maanviljelyn. Joskus 9000–8500 eaa.

Mitä tämä irrationaalisen taloushistorian ehkä suurin kustannuserä on sitten ihmiskunnalle maksanut? Kun sen hyödyt eivät ole kvantifioitavissa, niin ovat edes haitat? Kunnianhimoinen taloustutkija voisi aloittaa laskelmansa toisen konsulttiyhtiön numeroista. HS kertoi maanantain taloussivuillaan McKinseyn arvion viime vuodelta: täydellinen tasa-arvo kasvattaisi maailmantaloutta neljänneksen nykytilaan verrattuna.

Mitenkähän tuo pitäisi, jos mitenkään, kertoa reilulla kymmenellä tuhannella vuodella?

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Viimeksi kuultuna: Notes from New York / Mare Nostrum II


Bill Charlap Trio: Notes from New York. Impulse 2016.

Legendaarisen suurkaupungin ”henkevä” ja ”sofistikoitu” kulttuuri kuulostaa aluksi kehnolta verukkeella levyttää vielä yksi valikoima jazz-standardeja. Mutta jo ensimmäinen raita osoittaa, että Notes From New York –levy täyttää kansitekstin lupauksen.
                      Pianisti Bill Charlapin johtaman trion tulkinnoissa älyllisyys on kepeää, lemmekkyys ohimenevää ja blues ironista.
                      Standardien aateliin kuuluva I’ll Remember April alkaa melodian toteamisesta, jonka Charlap hyväilee pianonsa ylärekisteristä muutaman silmäniskulta vaikuttavan trillin säestämänä. Sitten hän leikkaa melodiasta sooloon, jonka rakentuu yllättäen basistin näppäämien sointujen varaan.
                      Samanlaiset siirtymät vaivattomasta osaamisesta vaativaan muusikkouteen luonnehtivat koko levyä samalla kun intiimi dynamiikka luo vaikutelman rennosta, aamuyöhön jatkuneesta nautiskelusta.
                      Urbaanin elämäntavan sivistyneisyys ja vapaus lienee toki vain yksi taiteen luomista illuusioista, mutta tämän paremmin sitä tuskin voi musiikissa kuvailla.


Paolo Fresu Richard Galliano Jan Lundgren Mare Nostrum II. Act 2016.

Jostakin syystä italialainen trumpetisti Paolo Fresu, ranskalainen haitaristi Richard Galliano ja ruotsalainen pianisti Jan Lundgren odottivat seitsemän vuotta ennen kuin palasivat studioon tekemään jatkoa Mare Nostrum –levylleen.
                      Roomalaisen numeraalin II peräänsä saanut uutuus on pitkälti edeltäjänsä kaltainen, enimmäkseen haikea ja harras. Levyn juju ei kuitenkaan ole jazzin, iskelmän ja kansanmusiikin raja-aidoista piittaamaton melodisuus. Eivätkä melankoliset mollisoinnut, joita kappaleiden otsikot selittävät muun muassa yön sineksi, hyvästeiksi, kärsimyksesi ja kaiken päättymiseksi.
                      Juju on artistien ja instrumenttien täydellisessä yhteen sointuvuudessa.
                      Jonkun mielestä Mare Nostrum II ehkä on itsetietoisen kultivoinutta hissimusiikkia - siis jos se hissi sijaitsisi jonkin vanhan eurooppalaisen aatelissuvun palazzossa. Minusta se on hiukan enemmän: nerokkuuden tai mestaruuden sijaan se luo kuulijan korville unelman sellaisista vaivattomuuden ja harmonian hetkistä, joita omaankin elämään toivoisi siunaantuvan useammin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Luvullinen lisääntyminen: Teuvo ja promilleongelma


Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, ps, esitteli tänään tiistaina Iltalehdelle kaljatölkin avaajista tehtyä solmiotaan ja puhui eduskunnalle kahdesta muusta lempiaiheestaan, naisista ja maahanmuuttajista: riittääkö edellisiä maaseudun poikamiehille, jos jälkimmäisten tuloa rajan yli ei pysäytetä piikkilangoin?

”- Rajat kiinni. Paras eriste islamisaatiolle on piikkilanka, Hakkarainen julisti eduskunnan puhujapöntöstä.
Hakkarainen kyseli, miten "islamilainen porukka" kotoutetaan Suomeen. Hän kantoi huolta kantasuomalaisista poikamiehistä, jotka asuvat kunnissa, joissa naiset ovat jo nyt vähemmistönä. Tällaisia vinoutuneen väestörakenteen kuntia kansanedustaja tiesi Suomessa olevan 155.
- Elikkä siellä pilkistää niitä poikamiehiä, tuolla maaseudulla, joka torpasta.
Hakkarainen muistutti, että maahanmuuttajista jopa 90 prosenttia on miehiä.
- Miten heidät tuonne sekaan laitetaan sitten, kun siellä ei ole ennestäänkään naisia heille, ja he siellä sitten - jääköön sanomatta - ovat, miten he kotoutuvat sinne? Siellä varmasti tulee yhteentörmäyksiä jossakin vaiheessa.
- Onko ministeri ottanut tämmöisen huomioon, vai syrjäytetäänkö kantasuomalaiset muslimimiesten tieltä, Hakkarainen tiukkasi sisäministeri Petteri Orpolta (kok).” IL 24.5.2016.

Suomalainen nainen valtioneuvoston valvomana hyödykkeenä ei ole tämän kirjoituksen eikä varmasti minkään muunkaan aihe, joten totean lyhyesti kansanedustan esille ottamasta prosenttiluvusta: No ei ihan, mutta jos olisikin, niin ei tässä mitään välitöntä hätää ole.

Jos maahanmuuttajien sukupuolijakaumaa tarkastellaan syntyperän mukaan, vuoden 2014 lopussa miesten osuus ulkomaalaistaustaisista oli 50,7 prosenttia, kertoo Tilastokeskus:

”Suomalaistaustaisten joukossa miesten osuus oli 49,1 prosenttia. Taustamaittain tarkasteltuna erot Suomessa asuvien taustamaaryhmien sukupuolijakaumissa ovat huomattavia. Suurin miesten osuus oli brittiläistaustaisilla, joista 80 prosenttia oli miehiä. Seuraavaksi suurimmat miesten osuudet olivat italialais-, nepalilais- ja nigerialaistaustaisilla. Thaimaalaistaustaisista peräti 85 prosenttia ja filippiiniläistaustaisista 71 prosenttia oli naisia. Suurimmista taustamaaryhmistä myös esimerkiksi venäläis-, kiinalais- ja vietnamilaistaustaisilla oli naisenemmistö.”

Entä viime vuonna tulleet turvapaikanhakijat, joita kansanedustaja kai ”maahanmuuttajilla” lähinnä tarkoittaa?

Tilastokeskuksen yliaktuaari Marja-Liisa Helmisen arvioi Tieto&Trendit-artikkelissaan mitä sukupuolijakautumalle tapahtuisi, jos kaikista 32 500 turvapaikanhakijasta noin 30-40 prosenttia, eli 10 000-13 000, saisi myönteisen päätöksen: ”Jos arvioidaan, että turvapaikan saaneista noin 80 prosenttia olisi miehiä kuten hakijoistakin, miesten osuus ensimmäisen polven ulkomaalaistaustaisessa väestössä nousisi 50,6 prosentista 51,6 prosenttiin ja koko väestön keskuudessa osuus nousisi 49,2 prosentista 49,3 prosenttiin.”

Siis lyhyesti ja yhteenvetona: vaikka pienetkin luvut voivat olla tärkeitä, niin ei se ole tämä promille, johon Hakkaraisen toivoisi vastaisuudessa kiinnittävän enemmän huomiota.