torstai 26. syyskuuta 2013

Päivän sana: Hoitoyksikkö, mopo ja muita diskursseja






Soitin eilen asiasta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Virkahenkilö kysyi, olenko ollut yhteydessä hoitoyksikkööni? Vastasin, etten tiennyt minulla olevan sellaista. Virkahenkilö selitti tarkoittaneensa terveyskeskuksen lääkäriä.
                      Tästä ranskalaista lähdekirjallisuutta väärin tulkitseva suomalainen sosiologi tekee sen johtopäätöksen, että vallan diskurssi artikuloi kansalaisen tai kuntalaisen alamaisuuden (alaviite Michel Foucault). Itse päättelin, että hoitohenkilöstö suojelee asemaansa jonkin kentän asiantuntijana, ja puhuu siksi käsittämättömiä (alaviite Pierre Bourdieu).
                      Tarkoitus ei siis ole, että kansalainen tai kuntalainen tuntee itsensä nöyräksi, vaan että hän tuntee itsensä tyhmäksi. Tarkoitus on enimmäkseen hyvä, sillä minäkin kuulun siihen kasvavaan kansanosaan, joka lähtee lääkärille valmis internet-diagnoosi kielen päällä.
                      Huonommalta tilanne näyttää, kun virkahenkilö ei selitä omia sanomisiaan, vaan kääntää kysyjän sanat omalle kielelleen.

Pääkaupungin paikallislehti on seurannut pienempien koulujen vai pitäisikö tuo olla koulutusyksiköiden lakkauttamista Vantaalla (HS.26.9.2013).
                      Toimittaja kysyi asiasta: ”Onko kyse siitä, että lakkautetaan toimivia kouluja ja kootaan oppilaat suurkouluihin?
                      Virkahenkilö vastasi asian vierestä: ”Ei ole suurkoulusuunnitelmaa. On kuitenkin etsitty tontteja kahdelle suurelle koululle.”
                      Ero ei tule määriteltävistä tosiseikoista, vaan toimittajan ja virkahenkilön vastakkainasettelusta, vaikka järkevästi ajatellen ei ole mitään syytä, miksi heidän tulisi olla toisiaan vastaan. Näin arkikielestä tulee diskurssi, joka kuvaa huonosti todellisuutta, mutta aika hyvin sosiaalisten kenttien välisiä jännitteitä ja muita suhteita.
                      Vantaan virkahenkilön korvissa ”oppilaiden kokoaminen” saattoi kuulostaa byrokraattisen pakkovallan metaforalta. Metaforan torjumiseksi virkahenkilö sanoi jotakin, joka hänen korvissaan kuulosti metaforan sijaan kirjaimellisen kielen ilmaisemalta totuudelta. Kahden suuren koulun suunnitteleminen ei ole sama asia kuin suurkoulusuunnitelma.  
                      Itse en ole varma, onko kirjaimellista kieltä lainkaan olemassa (alaviite Roland Barthes). Siitä olen varma, että ajatus kirjaimellisesta kielestä on todellisuuden matemaattisen (filosofia) tai juridisen (byrokratia) kuvantamisen metafora.
Toisinaan kirjaimellisen kielen olemassaoloa ei edes erikseen ajatella. Sen sijaan ajatusta ohjaa jonkinlainen antiikin ideaoppia tahattomasti mukaileva reaalifetisismi (alaviite Jean Baudrillard).

Määritän reaalifetisismin seuraavasti, ja jos vastaväitteitä ilmenee, korjaan vastaväitteet, en määritelmää:
Pakonomainen usko, että oma ajatus on oikea todellisessa todellisuudessa, ja että vastustavat ajatukset – vaikka hyvin argumentoidut – eivät ole oikeita, vaan omaan ajatukseeni kohdistettuja väärinkäsityksiä.
                      Ensimmäisen vastalääkkeen reaalifetisismille sain fysiikan tunnilla, kun opettaja täsmensi, ettei fysiikka voi tutkia lämpötilaa, koska se on pelkkä (kielellinen) abstraktio. Fysiikka voi tutkia vain aineen lämpötiloja. Viimeisimmän vastalääkkeen sain kokoomusnuorten periaateohjelmasta.
                      Miksei mopolla saa ajaa kuutta kymppiä, kokoomusnuoret kysyivät? Kysymys on vaikea, ja teini-iässä mekin pohdimme sitä lukuisissa keskusteluissa, joissa aina nolasin itseni, koska en ymmärrä polttomoottorin teknologiaa. Toisaalta vastaus on helppo. Jos mopolla saisi ajaa kuutta kymppiä, se olisi moottoripyörä.
                      Kokoomuslaiselle reaalifetisistille vastaus ei kelpaa, sillä hänen on ehkä vaikea ymmärtää, että mopo on keinotekoinen, juridinen käsite paperilla eikä metafyysisen arkkityypin emanaatiota trendikkään punaisena Vespana. Helpommin hän ymmärtää, että holhousyhteiskunta estää yksilöä ajamasta mopolla miten lystää vaikka oikeasti se sallii, että moottoripyörällä saa ajaa normaalien tie- ja katunopeusrajoitusten puitteissa.

Ei kokoomusnuorten tavassa käyttää sanaa ”mopo” silti ole mitään erikoista. Se on jokseenkin sama tapa, jolla kaikki hallituspuolueet käyttävät sanaa ”rakennemuutos”.
                      Kumpikaan poliittinen diskurssi ei sinänsä kuva todellisuutta, jota politiikalla pyritään muuttamaan, eikä oikeastaan edes aatetta, joka on muutoksen ohjelma. Ne ovat kentän sisäänpääsyn määritelmiä. Tai kutsuhuutoja: jos olet ymmärtävinäsi sanan käytön ja merkityksen samoin kuin me, kuulut meihin (alaviite Michel Maffesoli).
                      Sanan käyttöön kutsuna tai suljetun ryhmän embleeminä kuuluu, että sanalla saa olla useita, jopa ristiriitaisia merkityksiä, mutta silti ”me” pidämme kaikkia niitä oikeina.
                      Tämäkin esimerkki on toisen käden esimerkki kokoomusnuorten käymästä julkisesta keskustelusta.
                      Henri Heikkinen ja Antti Vesala antavat kirjassaan Elämää hyvinvointivaltiossa (2013) ahneudelle tämän määritelmän:
                      ”Kun ahneutta ei toteuteta väkivalloin, kyseessä on tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima.”
                      Ja sitten tämän: ”Kun ahneus toteutuu väärin, kyseessä on tärkein planeettaamme tuhoava voima.”
                      Kahta lausetta voi tuskin kutsua argumentiksi ja vasta-argumentin ennakoinniksi mahdollisten lukijoiden asemaan samastuen, mistä tapaa puhua retoriikan luennoilla. Eikä ahneuden määritelmää näillä lauseilla kannata sekoittaa moraalista, psykologiasta tai taloudesta käytyyn keskusteluun. Heikkisen ja Vesalan kirjoituksessa oikea ja väärä jäävät näin laajojen kysymysten ulkopuolelle, ja täsmentyvät ryhmävalintaan:
                      Ahneus voi merkitä tilanteesta riippuen mitä tahansa, ja varmasti merkitseekin, kunhan se on yhteisesti hyväksytty embleemi, jonka ympärille ryhmä kerääntyy (alaviite Ayn Rand).

Vaikka parivaljakon hapuilema iskulause ”greed is good” palautuu nykynäkökulmasta antikvaariseen objektivismi-oppiin, on se myös perin nykyaikaista, staattisen tai politiikasta menetetyn vallanjaon poliittista retoriikkaa.
                      Ensinnäkin se ei pyri vaikuttamaan kuulijoihin, kuten perinteisempi agitaatio, vaan tulemaan huomatuksi. Toiseksi se ei pyri erittelemään vallitsevaa todellisuutta, vaan solmimaan sopimuksia todellisuutta koskevista kielivalinnoista. Kolmanneksi se ei pyri lisäämään kuulijoidensa määrää, vaan seulomaan heidät. Kuntaministeri Henna Virkkunen sanoi sen parhaiten vanhassa HS kuukausiliitteen haastattelussa. Kokoomukseen ei vetänyt ideologia vaan ”samanhenkinen porukka”. Vakaumuksen valinta on kuin valitsisi golf-klubin ja tennisseuran välillä.
Tästä jo kävi ehkä ilmi, etten pidä mopoa ja ahneutta kovin kekseliäänä enkä fiksuna poliittisena retoriikkana. Fiksu sen sijaan oli – anteeksi nyt vain – keskustan entinen puoluesihteeri Pekka Perttula. Kannatusluvuissa putoavan päähallituspuolueen kannattaa ottaa talteen ja opetella (”Kokoomusnuorten ohjelma ei syntynyt tyhjästä”, HS 25.9.2013).
Perttula luonnollisesti syleilee kokoomusnuorten ”avointa keskustelua oikeistolaisuudesta”, koska sitä on mediassa ja somessa kavahdettu.
Suomessa on kannatusta oikeistolaisille arvoille, vaikka se on vähän lymyten tehty vaihtoehto, Perttula kirjoittaa. Oikeisto ja oikeistoradikalismi pelottavat, hän jatkaa, ja varmaan siksi, että halusi heti alussa liittää ”oikeiston” ja ”radikalismin” lukijan mielissä toisiinsa. Näppärää elettä seuraa toinen.
Olisi väärin olettaa, että oikeistolainen vaihtoehto viihtyisi vain harvalukuisten, pienellä porukalla ohjelman kirjoittaneiden kokoomusnuorten päissä, Perttula jatkaa. Entä mikä olisi ”oikea” olettama? Sitä ei tarvitse sanoa, sillä Perttula ei ole esittämässä analyysiä vaan istuttamassa siemeniä. Otollisen maaperän Perttula kastelee seuraavalla amplifikaatiolla:
”Kokoomusnuoret tekivät palveluksen poliittiselle keskustelulle. Oikeistolaisia arvoja ei vain puhuttu julki, vaan myös muutettiin suorasanaisiksi poliittisiksi tavoitteiksi. Ohjelma oli viesti. Se ei syntynyt tyhjästä, eikä uponnut tyhjään.”

Perttulan tekstin konteksti suomalaisessa puoluepolitiikassa on se, ettei keskusta halua (vieläkään) olla oikeistolainen puolue vaan konservatiivinen. Ja se, ettei kokoomus halua (enää) olla konservatiivinen puolue vaan oikeistolainen.
                      Perttulan tekstin preteksti on puolestaan se, että me olemme kaikki viime vuosina kuulleet ja lukeneet varoituksia ajatuksista, jotka eivät ole pienen porukan, vaan ”lymyten” uppoavat laajempiin kerroksiin. Ja että me kaikki olemme kuulleet ja lukeneet kiitoksia, että nämä ajatukset tulevat esiin, jotta näkisimme niiden kannatuksen laajuuden. Ja sen, etteivät tule tyhjästä eivätkä uppoa tyhjiin.
                      Tosin aikaisemmin nämä puheenvuorot ovat koskeneet yleensä rasismia ja sitä osaa perussuomalaisista, joiden blogikirjoitukset poikivat säännöllisiä tutkintapyyntöjä.
Mielipidekirjoitus, joka rakenteen ja sävyn valinnalla asettaa kokoomusnuoret samaan asemaan suhteessa kokoomukseen, jossa Suomen Sisu on aikaisemmin ollut suhteessa perussuomalaisiin, on taitavaa poliittista viestintää laajalle yleisölle. Arvelen sen vetävän äänestäjiä keskustaa kohti, ei suodattavan heitä pois, kuten kokoomusnuorten julkituloilla on ollut tapana. Ja ehkä tarkoituksena.
                      Tilanneanalyysinakin valtiotieteen tohtori Perttula onnistuu sivuamaan tutkittua todellisuutta. Otsikko päivän lehdestä: ”Kokoomus loitontuu valtavirrasta” HS 26.9.2013.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Sukupolvi, kokemus, Apulanta




Eri sukupolvia yhdistää tunne, että sen omat kokemukset ovat jotenkin olennaisesti erilaisia kuin edellisten tai sitä seuraavien sukupolvien kokemukset.
                      Tunne on sikäli perusteltu, että maailma muuttuu ja uusia asioita ilmaantuu muutaman vuosikymmenen välein. Tai muutaman vuoden. Perusteeton tunne on sikäli, että tuoreesta esimerkistä päätellen jokainen sukupolvi kokee uuden samalla tavoin.

Esimerkki on toimittaja Oskari Onnisen lauantaiessee ”Y-sukupolvenproosaa etsimässä" (HS 21.9.2013). Puhe on siis 80-luvulla syntyneistä.
                      Ensimmäiseksi y-sukupolven prosaistiksi Onninen ehdottaa newyorkilaista Tao Linia, 30 v., jonka nyt tiedän olevan ”alt.lit-kirjallisuuden suurin nimi”. Ja nyt tiedän senkin, että ”alt.lit on sateenkaarinimitys uudelle kirjallisuudelle, jossa internet on olennaisessa osassa sekä sisällössä että julkaisukanavana”.
                      Vertailun vuoksi Onninen mainitsee tunnetun x-sukupolven kirjailijan, Brett Easton Ellisin. Vertaus on hyvä vaikka Tao Linin uran tässä vaiheessa voi vielä olla ennen aikaista sanoa, olisiko Tama Janowitz ollut parempi.
Jos et ole koskaan kuullut Tama Janowitzista, tai olit jo ehtinyt unohtaa hänen huomiota herättäneen novellikokoelmansa The Slaves of New York (1986), tiedät mitä tarkoitan. Onninen puolestaan tarkoittaa, että Ellis kuvaa tv-sukupolvea, jonka elämää leimaavat nihilismi, tuotemerkit ja menestyksekkään työn etsiminen. Ja että Talo Lin kuvaa sukupolvea, jonka elämää leimaavat ironia, internet ja merkityksellisen työn etsiminen.
Myöhemmin Onninen tarkoittaa myös jotain muuta, mutta palataan siihen sitten.

Tao Linin kolmannessa romaanissa Taipei (2013) tekijän teemoja ovat edelleen internet-ajan eksistentialismin, tylsyyden ja identiteetin tutkiminen, Onninen täsmentää:
”Henkinen ydin on kirjan ajankuva – maailma, jota keski-ikäiset yrittävät harvoin edes ymmärtää sosiaalista mediaa käsittelevissä kolumneissaan. Linin romaaneissa internet on luontaisesti läsnä. Päähenkilöt kuvaavat MacBookien webkameroilla performanssivideoita ja menevät elokuviin twiittailemaan keskenään.”
Suorituspaineita romaanin henkilöhahmojen niskaan lastaavatkin työn lisäksi juuri sosiaaliset tilanteet:
”Sosiaalisen median aika on mahdollistanut jatkuvan identiteettipelin ja supertietoisen persoonan rakentamisen. Siksi myös Tao Linin kirjojen maailma vaikuttaa äärimmäisen pinnalliselta.”
Onnisen mukaan hänen Tao Linilta löytämänsä ”subjektiivisen sukupolvikokemuksen ydin” ei silti ole ”teeskentelyn rakentama jää” vaan sen ”sulaminen”. Romaanin lemmenpari alkaa vihdoin puhua jollekin – siis toisilleen – eikä vain jostakin.

Ajatus jonkin teeskennellyn sulamisesta jonkin aidon tai välittömän tieltä ei todennäköisesti tee oikeutta Talo Linin romaanille. Mutta se antaa tukea Onnisen edellä tekemälle vertaukselle.
Myös Ellis – jonka Tao Lin muuten mainitsee yhdeksi suosikkikirjailijakseen – kirjoittaa sosiaalisesta teeskentelystä ja kulisseista ja kaipaa yksilön kokemaa aitoutta ja välittömyyttä.
                      Onnisen sijaan lainaan itseäni. Tämäkin kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa, vuonna 1999:

Bret Easton Ellis on kerännyt mainetta kulutuskulttuurin yhdenmukaistavien ja epäinhimillistävien vaikutusten tallentajana.
                      Romaaneissaan hän kuvaa amerikkalaista yläluokkaa eräänlaisten syvyydettömien metonymioiden kautta: halujen, toiveiden, kärsimysten tai häpeän sijaan hän luetteloi rikkaan väen merkkitavaroita, päihteitä ja mielimusiikkia.
                      Kyseessä ei ole niinkään kirjallinen metodi kuin tuomio. Ellisin näkökulmasta hänen henkilöidensä ongelma ei ole piittaamaton ja tuhoisa käytös, vaan epäaitous.
                       Ajatus kuulostaa räikeän vanhanaikaiselta, mutta Ellis tähdentää sitä suorasukaisesti. Joskus kannattaa uskoa kirjailijaa itseään, eikä ensimmäisenä mieleen juolahtavaa mannermaista filosofia, jonka lennokas näkemys "mediavälitteisen merkkimaailman merkityksettömyydestä" saa tyypillisen teininihilismin kuulostamaan taas uskottavalta.
                      Glamorama tuokin mieleen Edith Whartonin ja Booth Tarkingtonin klassisen realismin.
                      Heidän tarkoituksenaan ei ollut vakuuttaa lukijalle, että kirjallisuus on totta, vaan että New Yorkin hienoston todellisuus on näytelmää. Tai, kuten Ellisin tapauksessa, että se on pintajulkkisten esittämää elokuvaa, jossa julmuus on helpointa ohittaa erikoistehosteina ja läheisten tunneperäiset vaatimukset käsikirjoituksen sanelemina kohtauksina.
                      Whartonin ja Tarkingtonin historiallinen laajakulma tarkasteli sitä, mikä Wellandien ja Ambersonien elämässä oli katoavaa. Ellisin kapea katse kiinnittää huomion lähinnä siihen, mikä yläluokkien elämän abstraktilla tasolla näyttäisi olevan pysyvää mutta samalla täysin kuvitteellista..
Whartonin Viattomuuden aikaa mukaillen: Miesmalli Victor Wardin hengittämä muodin ilmapiiri on täynnä pienen pieniä seikkoja, joita pitää noudattaa ja joita vaaditaan, ja joka aina tunkeutuu hänen olemukseensa huumeen tavoin.

Nyt pitää olla hieman tarkkana.
                      Ensinnäkin siksi, ettei Whartonin romaanin tragedia perustuu siihen, että rakastavaiset eivät saa toisiaan. Eikä siihen, että rakkauden velvollisuudesta torjunut mies elää valheessa. Tragedia perustuu siihen, että vain sukupolvessa – päähenkilön omien lasten elämässä – velvollisuus ja sitä kannatellut sosiaalinen järjestelmä ovat käytännössä kadonneet.
                      Toiseksi pitää olla tarkkana siksi, ettei Ellisin romaanissa ole mitään tragediaa. Eikä oikeastaan edes Onnisen tälle polvelle ominaiseksi kuvittelemaa nihilismiä. On vain ”tähdet” ja ”vuori”, kaksi ”meren” ohella kuluneinta ikuisuuden metaforaa.
                      Siteeraan taas itseäni:

Muodin tavoiteltavuus ei perustu estetiikkaan. Se perustuu perustuu maailmaan, josta kaikki yhteiskunnalliset erot juontuvat. Siksi voisi luulla, että muoti tarjoaa luonnolliset kehykset yhteiskuntasatiirille.
                      Toisaalta muodin tarkoituksena ei ole herättää keskustelua vaan osoittaa ketkä henkilöt ovat mainitsemisen arvoisia. Näin suljetun logiikan murtaminen vaatisi Ellisiltä monipuolisempia keinoja ja suurempia älyllisiä riskejä.
                      Kun maailma on tämmöinen, ei siitä tehty kirja voi olla kummoisempi, tarjottiin tosin jo Ellisin esikoisromaanin selitykseksi. ”Ajanmukaisuudesta” tulee löysän ajattelun kätevä veruke. Ellisin kyvyttömyys kirjoittaa tai lukijan haluttomuus lukea etevämpää tekstiä esitetään kiistattomana todistuksena ”maailman tilasta”.
                      Jos jatkuva kauneuden tavoittelu tapahtuu jonkin muun kustannuksella, kuten Victor kysyi jo Glamoraman alussa, niin mitä se muu muka olisi?
                      Victor ei tiedä, eikä todellisuusperiaatteen katoamisesta sokaistunut Ellis osaa sanoa sen enempää. Siksi Glamorama päättyy tekijälleen ominaiseen romanttiseen fantasiaan.
                      Sen tarjoama mielikuva median ja kuluttamisen ulottumattomiin jäävästä olemassaolon sirpaleesta on tietoisen banaali. Sen lienee tarkoitus heijastaa kirjailijan käsitystä kahden viimeksi päättyneen vuosikymmenen kulttuurisesta tyhjänpäiväisyydestä:
                      ”Tähdet ovat todellisia”, Victor söpöilee tyhjän hotellibaarin edustalla: "Tulevaisuus on tuo vuori". Ambient-kirjallisuutta?

Ambient-kirjallisuutta on Onnisen kuvauksen mukaan y-sukupolven alt.lit. vaikka hän käyttää siitä sellaisia nimityksiä kuin ”minimalistinen” tai ”naivistinen” kirjoitustapa.
                      Tämä x:n ja y:n samuus ei kai ole silti olennaista, olennaisempaa voisi olla sukupolvikokemuksen (Ellis, Tao Lin) ja sukupolvikuvauksen eroavaisuus.
Myös Edith Whartonin  klassikkoromaani on omakohtaisista aineksista koottu romaani tekijän omasta ikäpolvesta. Mutta se on kirjoitettu perspektiivistä, jossa ikäpolven elämää määrittäneet ainekset ovat haihtuneet muutokseen. Ellisin romaanissa - ja Tao Linin romaanissa, siten kuin Onninen sen kuvaa – selitystä etsitään sille, minkä menneisyyttä ei huomioida, minkä muutosta ei vielä voi nähdä ja jota ei osata edes kuvitella – paitsi ehkä jonkinlaisen ekokatastrofin kaltaisena, raamatullisen kaiken päättymisenä. Ja siksi selitys on aina sama.
                      Itse asiassa Onninekin tämän oivaltaa, ja hieman yllättäen hylkää esseensä alkuperäisen teeman, joka oli y-sukupolven erityinen kokemus. Uusi teemaa on minkä tahansa sukupolven kokemus silloin kun sukupolvi koostuu n. 20-vuotiaista.
                      Onninen lainaa Mika Waltarin romaani Suuri illusioni (1928), ja täsmentää että sen ja Taipein teemoissa on paljon samaa - teosten ikäerosta huolimatta:
”Meidän koko olemuksemme on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä, eikä mitään muuta. Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko.”
Kaikkien sukupolvien etuoikeus, silloin kun ne ovat parikymppisiä, on tietysti lukea huonoa kirjallisuutta. Ja kaikkien sukupolvien etuoikeus, silloin kun ne ovat viisikymppisiä, on huomauttaa siitä. Tarkoitan tässä tietysti Suurta illusionia, en Taipeita. Sen arvioinnin jätän tältä erää oman sukupolveni kirjailijalle Brett Eason Ellisille, joka Twitter-tilillään kertoi seuraavaa:
                      “With Taipei Tao Lin becomes the most interesting prose stylist of his generation, which doesn't mean that Taipei isn't a boring novel...

Omasta puolestani tyydyn vain toteamaan, etten ole enkä voi olla eri mieltä toimittaja Oskari Onnisen kanssa asioista, jotka on ilmaistu niin epätäsmällisesti, etteivät ne herätä edes vastarintaa.
Jään silti odottamaan jostakin tulevaa näkemystä, joka kertoisi miten ja miksi jollekin sukupolvelle ominaisen teknologian tulisi näkyä ja merkityksellistyä jollekin sukupolvelle ominaisessa kirjallisuudessa.
Onnisen mainitsema televisio tuli jo ennen minua ja Ellisiä, meidän aikakanamme tulivat c-kasetti ja Commodore-tietokone, mutta en silti osaa sanoa, miksi romaani, jossa on c-kasetti ja Commodore-tietokone olisi minulle jotenkin ”sisällöllisesti” puhuttelevampi kuin Augie Marchin kiemurat tai Taipumaton tahto.
Ehkä en edes osaa etsiä sukupolvikokemuksia kirjallisuudesta kun niitä joka tapauksessa tulee koko ajan musiikista. Se on entistä huonompaa.
Tätä kirjoittaessa YleX on ollut auki ja huomasin taas seuraavaa. Korvaan tarttuvia melodialinjoja ei ole, paitsi jos räp-artisti lainaa sampleksi pätkän kuolleen jazz-muusikon sooloa tai lauluosuudeksi Anita Hirvosen iskelmää. Ei ole myöskään B- tai C-osaa, mutta kertsi korvataan siten, että A-osan loppu soitetaan nopeammin tai lauletaan lujempaa (kaikki rock, erityisesti Apulanta). Vaihtoehtoisesti A-osan taite ennen saman toistoa lauletaan falsetissa (kaikki pop, varsinkin jos artisti on ollut kilpailija tai tuomari jossakin television laulukilpailussa).

perjantai 20. syyskuuta 2013

Keskeneräinen Sanakirja: ”Kriitikon huoneentaulu”


Kriitikon huoneentaulu

Othello. Toinen näytös, ensimmäinen kohtaus.

Desdemona: “What wouldst thou write of me, if thou shouldst praise me?”
Iago: “O gentle lady, do not put me to't; For I am nothing, if not critical.”

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Ekosysteemin alamainen





Siitä alkaen, kun ostin ensimmäisen tietokoneeni, olen kuulunut Microsoftin ekosysteemiin.
Puhumalla ”ekosysteemistä” jokin organisoitu ja johdettu saadaan kuulostamaan luonnonmukaiselta ja kasvavalta, asiakkaiden elämää ruokkivalta perustalta. Se on pehmeämpää puhetta kuin demokratian ja yksilön vapauden syrjäyttänyt korporaatioiden ylivalta, josta luin teini-ikäisenä tieteisromaaneista. Ne olivat tietysti kärjistyksiä, mutta silti havainnollisempia kuin markkinointi- ja yhteiskuntasuhdeosastojen pehmennykset.
En ole Microsoftin tiskillä, jossa valitsen yksittäisen tuotteen ja maksan sen hinnan. Olen Microsoftin systeemissä kuten olen kansalaisena Suomessa, kirjoilla Turussa ja – joskus muinoin – jäsenenä luterilaisessa kirkossa. Muodollisesti vain kolmella viimeksi mainitulla on verotusoikeus, käytännössä kaikilla neljällä. Lisäksi kaikki neljä voivat vaikuttaa ihmisten elämään säätämällä erilaisia, itselleen mieluisia ”asetuksia”.
Viimeksi olisin jättänyt valitsematta Microsoftin uusimman Office-paketin.
Annan arvoa Officen monipuolisille palveluille, samoin arvostan markkinointiosastoa, joka keksi lisätä tietoteknologian ekologiseen luonnonmukaisuuteen eräänlaisen hengellisen aspektin, ”pilven”. Tunnen samoin kuin Roland Barthes, joka näki minunkin sukupolvelleni tutun mainoksen ”syväpuhtaasta pyykistä”, ja huokaisi: ”Vain mainosmiehelle juolahtaisi mieleen, että pyykki voi olla syvää.”
Silti tulen hyvin toimeen vanhalla Word-ohjelmalla ja OpenOfficella. Paitsi että näin rikon ekosysteemiä vastaan.
Muistutus rikkeestä tuli viimeksi perjantaina, totta kai 13. päivä. Päivitys, jonka erittely mainitsi ainoastaan ”tärkeäksi”, latasi ja asensi koneelleni automaattisesti uuden Office-paketin. Joka puolestaan esti minua avaamasta omia tekstitiedostojani. Minulla ei ollut ”käyttäjäoikeuksia”.
Käyttäjäoikeuden olisi saanut muutamalla klikkauksella ja kirjautumismenettelyllä. Joko kuukauden ilmaiseksi koeajaksi tai maksua vastaan pitemmäksi määrä-ajaksi (olin ymmärtävinäni, ettei ohjelmia enää osteta omaksi, kuten muistan joskus tehneeni, vaan niiden käyttöä ikään kuin verotetaan). Tarjous ei kuitenkaan tuntunut tarjoukselta vaan kiristykseltä, joten kieltäydyin. Palautin järjestelmän haittaavan ohjelman poistamiseksi
Amatöörimäinen virhe.
Palautuksen jälkeen Microsoftin vuodesta 2009 suunnilleen viime vuoteen ilmaiseksi jakama Office Starter esti yhä omien tiedostojen käytön, mikäli verkkoyhteys oli auki. Starter sisältää – sisälsi – lähinnä tekstinkäsittelyn yksinkertaisen muodon, ei juuri kehittyneemmän kuin Word, joten en ollut sitä koskaan käyttänyt. Enkä poistanut, koska siitä ei ollut haittaakaan. Paitsi nyt.
                      Yksinkertaisuuden vuoksi peruin hyödyttämän järjestelmän palautuksen, valikoin poistettavat ohjelmat ohjauspaneelista, muutin päivitysasetuksia, jotta Microsoft ei pakottaisi samaa ”tärkeää” päivitystä yhä uudelleen (tämä piti tehdä kahdesti) ja palautin tekstitiedostojeni tallennemuodon Officesta takaisin Word-muotoon.
                      Sinänsä yksikertaista, mutta osaan nimetä suoralta kädeltä aika monta kaltaistani tietokonelukihäiriöistä, joilta tämäkään ei onnistuisi. Lisäksi aikaa kului. Koneen jatkuvan käynnistämisen, sulkemisen, toimenpiteiden toistamisen ja Windowsin uudelleen määrittelyn seurauksena kolmisen tuntia.
                       Olen luonnollisesti pyytänyt Microsoftin Suomen toiminnoilta korvausta menetetystä ajasta ja kuluneesta vaivasta, mutta valitettavasti molemmat ovat asioita, joita Suomen löyhä kuluttajansuoja ei edellytä korvattaviksi.
Lisäksi olen kysynyt Microsoftin ekosysteemistä ja tietoyhteiskuntasuhteista vastaavalta toimitusjohtajalta, Ari Rahkoselta, että miten hän erottelee toisistaan eettisesti kestävän kauppatavan ja vaihtoehdoistaan epätietoisten asiakkaiden kiristyksen?
Lisäksi kysyin Arilta: kuka hänen mielestään omistaa tekijänoikeuden (oikeuden lukea, muokata tai julkaista) minun kirjoittamiini teksteihin, kirjoittaja vai ohjelmistovalmistaja.
Kysykää muutkin. Yhteystieto on tässä: ari.rahkonen@microsoft.com.
En odota vastauksia henkeäni pidätellen, ja jos ne tulevat, arvaan, että ne ovat hieman erilaiset kuin omani. Sillä välin kaikki Applen ekosysteemiin kuuluvat voivat levittää tätä blogimerkintää keskuudessaan, sillä minä tiedän, miten mieluusti kaikki Applen käyttäjät nauravat meidän Microsoftin käyttäjien loputtomille vastoinkäymisille ja vedätyksille. Keskustelun eli pilkan tagline voisi esimerkiksi olla:
”Microsoft estää yksityisten käyttäjien pääsyn heidän omille tiedostoilleen.” Tai sama Arin ja Microsoftin näkökulmasta: ei se mitään estä, se vain laskuttaa siitä.

torstai 5. syyskuuta 2013

Elmore Leonard 1925-2013






Jokin vuosi sitten luetusta iltapäivälehdestä jäi mieleen neuvontapalstan kirje. Nainen kertoi kärsivänsä miesvaltaisella alalla epätasa-arvoisesta kohtelusta.
Kuvauksen perusteella kohtelu sisälsi jokapäiväistä piikittelyä ja huumoriksi tarkoitettua huomauttelua. Kuvauksesta päättelin, että ilmeisesti työpaikan ainoaa naista kohdeltiin kuin ketä tahansa miestä. Yhtenä jätkistä.
Naiset eivät tätä ehkä tiedä – eivät ainakaan kaikki naiset – että miesten kulttuuri on puhumisen kulttuuri. Ei esimerkiksi lyömisen. Tosin puheella voidaan selvittää, onko lyömiseen tarvetta. Karkea, primitiivinen esimerkki on ravintoloissa ja koulujen pihoilla syntyvä, miesten ja poikien välinen väistämisvelvollisuus. Periaate on sama kuin romanikulttuurissa, paitsi että valtakulttuurissa se ei ole sukukohtaista, vaan selvitetään tapaus kerrallaan. Velvollisuus ei synny suoraan väkivallan uhasta, vaikka se on taustalla. Kuten kultavaranto valuutan taustalla. Se syntyy tappiosta, joka koetaan julkisena nöyryytyksenä tai sisäisenä kunnian menetyksenä jo siinä vaiheessa kun vaihdetaan vasta sanoja.
Väistämisvelvollisuus voi syntyä, jos epäröi sanoja vaihtaessa muutaman sekunnin liian pitkään. Kerron kokemuksesta. Velvollisuuden kääntäminen toisin päin vaati viidesluokkalaiselta useita kuukausia, likaantuneita vaatteita, kolme vierailua rehtorin kansliassa ja yhden verisen nenän. Ei oma.

Ravintola, jossa lasten sijaan on humalaisia, on koulun pihaan verrattuna joustavampi ja sivistyneempi kulttuuriympäristö.
Normaali tapa reagoida sanojen vaihtoon, johon jossakin vaiheessa lisätään turpaan vetämisen uhkaus, menee suunnilleen näin: uhattu ei vastaa tappelukutsuun kyllä tai ei, vaan sanoo jotakin, jolla selviää, onko uhkaaja valmis uhkauksen toteuttamiseen.
Suomeksi sanottuna jätkät vittuilevat toisilleen, Amerikassa, jossa substantiiveista tehdään mielellään verbejä, puhutaan ”fronttaamisesta”. Se ei tarkoita yksinkertaisesti uhoamista, vaan julkisivun rakentamisesta sille, mitä toisen ei kuulu nähdä.
Fiksumpi tapa menee suunnilleen näin: jos kaveri ehdottaa tappelua ulkona, sanotaan heti kyllä ja annetaan kohteliaasti kaverin astua ensin ulos. Sitten huomautetaan pokelle, että kaveri halusi välttämättä ulos, joten henkilökunnan on syytä myös pitää hänet siellä.
Fiksun tavan minulle neuvoi kokenut poke Hotel Marina Palacen asiakaspalvelukoulutuksessa. Kokeilin sitä kerran, ja sain siitä hyvän tarinan ja pöytäseurueen kunnioituksen. Nahinasta jazzravintola Monkin edustalla sain sääliviä katseita ja kahden viikon porttarin. Sekin kertoo miesten kulttuurin piirteestä, josta naiset ehkä eivät tiedä. Voima on pelkkä ominaisuus, fiksuus on taitoa.
Lauseen ”vedän sinua turpaan” kuulin ensimmäisen kerran ekan luokan toisena päivänä. Muistan yhä lausujan etunimen (Olli). Ensimmäisestä ihastuksesta, niin ikään ekalta luokalta, muistan etu- ja sukunimen (Jaana Karelius).
                      Ollin lause ei ollut lupaus, sillä se ei toteutunut. Se oli isoilta pojilta matkittua kieltä. Ei aivan ajatus, vaan enemmän jotain sellaista kuin pallon käsittelyn harjoittelu ennen kuin on valmis opettelemaan pelin luonteen. Ne, jotka eivät opi, jäävät hiljaisiksi miehiksi.
                      Vahva, hiljainen mies on Hollywoodista tuttu fantasia, kuten John Wayne, joka ei elokuvassa Cowboys (1972) alennu vastaamaan mitään häntä aseella uhkaavalle, puheliaalle Bruce Dernille. Fantasiassa Waynen kuolema kostetaan, elävässä elämässä sellaisella ei ole niin merkitystä. Ja elokuvan fantasiassa Wayne on vapaa miesten välisestä, arkea ja työtä rasittavasta puheen kulttuurista, kuten sarjakuvien supersankarit ovat vapaita veroista ja kuolemasta.
                      Hyvä esimerkki todellisen elämän hiljaisesta miehestä on pikku-uutisista tuttu ”tuntematon mieshenkilö”. Sellainen on lyönyt minua kahdesti, aina takaapäin ja sanomatta sanaakaan. Turun kokoisessa kaupungissa, paljon yöelämään katsoneelle keski-ikäiselle miehelle, se lienee kentän par.
                      Jos kumpaakaan tekoon on jokin selitys, vaikka sellaista ei useinkaan ole, se voisi olla jokin sanan vaihdossa koettu, kirvelemään jäänyt tappio. Joko siviilielämässä tai sitten työelämässä, kuten iltapäivälehden neuvontapalstalle kirjoittaneella naisella.

Hollywoodin fantasia vahvasta hiljaisesta miehestä voisi olla eräs syy siihen miksi Elmore Leonardin romaanien filmatisoinnit eivät yleensä ole onnistuneet.
                      Turhaa puhetta halveksiva Wayne olisi tietysti ollut väärä henkilö pääosaan, vaikka Waynen tähtivuosina Leonard tunnettiin nimenomaan westernien kirjoittajana, ei rikoskirjailijana, kuten nykyisin. Yhden iskulauseen Clint Eastwood (”do you feel lucky, punk”) puhui puolestaan kuin kovanaamaa jäljittelevät konnat, joita Leonardin romaaneissa ennemmin tai myöhemmin nöyryytetään.
                      Puhtaimmin Leonardin luoma miestyyppi on tähän mennessä tallentunut elokuvaan Raakaa peliä (1974). Konnien kiristämää, taustaltaan hieman hämärää viljelijää esittävä Charles Bronson ei selviä ongelmista puhumalla, mutta parilla lauseella hän selvittää, onko vastapuoli todellinen ongelma. Suomeksi sanottuna Bronson on siis hyvä vittuilemaan, amerikaksi hän fronttaa. Kuin tökkisi koko ajan kevyesti sormella toisen ihmisen kipeän kohdan löytämiseksi.
Oikeastaan koko Leonardin keskeinen tuotanto on tapainkuvausta katu-uskottavuudesta, oikeista poseerauksista ja yrityksistä tavoitella lainsuojattoman elämäntavan rahvaanlyriikkaa. Leonardin nujertuvan konnan tai pärjäävän (anti)sankarin aikamuoto ei ole perinteiselle dekkarimuodolle ominainen imperfekti, jossa menneisyys ja syyllisyys restauroivat lajityypitettyjä ihmiskuvia. Pikemminkin se on Robbe-Grillett'n indikatiivin preesens. Jokin ehdollistamaton, tavoitteellinen läsnäolo, jota heidän kielellinen taktikointinsa maalailee.
Omien peilikuviensa ennakointeina ja ilveilijöinä he ovat tragikoomisia, kuten Jean Cocteaun Thomas L'Imposteur (1923):
”Luoti, hän sanoi itselleen. Olen hukassa, ellen teeskentele kuollutta. Mutta hänelle runo ja todellisuus olivat sama asia, joten Guillaume Thomas oli kuollut.”