”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu
joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen
puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa
vakavissaan osallistua argumentaatioon”.
-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio.
Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987
Taisin jo kertoa, etten
enää New York –trilogian jälkeen ole
pitänyt Paul Austerin kirjoista. Nyt kerron, etten koskaan oppinut pitämään
Juha Itkosen kirjoista.
Siksi
varmaan ilahduin, kun kolumnisti Jyrki
Lehtola niputti Austerin ja Itkosen samaan happamaan lauseeseen. On aina
ilahduttavaa löytää samanmielisiä, varsinkin painetusta sanasta. Se virallistaa
yksityisen mielipiteen yleistä huomiota nauttivaksi näkemykseksi.
Mutta
entä jos johonkin painetaan väärä mielipide? Esimerkiksi tällainen. Jutun
julkaisi Parnasso, samoin sen herättämän palautteen.
Peter Høeg: Hiljainen tyttö. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2007.
Kokeneempikin kirjailija saattaa sokaistua omasta
menestyksestä, ja erehtyä kuvittelemaan, että jokin kummallisuuden kaikkein
tavanomaisin laji on merkki mielikuvituksen vapaudesta.
Minulle tähän asti katkerin
taiteellinen pannukakku on ollut amerikkalaisen William Kennedyn Taikakalu, nyt
se voisi yhtä hyvin olla tanskalaisen Peter Høegin Hiljainen tyttö.
Høegin uutuuden ikävin kuriositeetti on
maailmankuulu sirkusklovni Kasper Krone, joka yliherkillä korvillaan voi kuulla
jopa ihmisen sielun liikkeet.
Sen kummallisin kömmähdys on antiikin
harmonisen tasapainon, musiikillisen harmonian ja uskonnollisen mielen
harmonisuuden lomittuminen toisiinsa, vaikka kaksi ensin mainittua edellyttää
eri aineellisten elementtien tai eri äänteen samanaikaisuutta, kun taas
jälkimmäinen on kaiken olevaisen katoamista mystiseen samuuteen.
Siksi tämän samuuden tavanomaisin
metafora on hiljaisuus, tai Høegin tapauksessa vaitonainen lapsi, jonka
Kasperiakin herkempi kuulo ulottuu jonnekin kaikkien äänteen ja arkipäivän
materialistisesta puuhastelusta nousevan melun taakse.
Tällainen fantisointi istuu sinänsä
hyvin Høegin vanhahtavaan proosatyyliin.
Ruotsalainen Aftonbladet ehdotti
tämän makuvivahteen lähteeksi Thomas Mannia, mutta Mannin seksuaaliset ristiriidat
eivät oikein löydä luontevaa vastinetta Høegin kliinisemmästä proosasta, joka
tarkastelee asioita mieluummin aineen ja hengen kuin ruumiin ja halun termein.
Lisäksi hänen elämänfilosofinen kaunansa porvaristoa ja valistuksen oppeja
kohtaan on Mannilta ammennettuja vaikutteita vanhempaa perua, ja löytää
paremman saksalaisen vastineen Georg Büchneriltä.
”Moraali on moraalia, siinäpä vasta
komea sana”, valottaa Woyzeckin parturoima upseeri oman sivistyksensä syvyyttä,
ja jatkaa: ”Ikuisuus on ikuista.”
Büchnerin tavoin myös Høeg pilkkaa porvarillisia arvoja ja tieteen saavutuksia,
jotka teennäisyydessään vain piilottelevat vallankäytön ja luokkarakenteen
häikäilemättömyyttä.
Parhaan läpileikkauksen Høegin maailmankuvasta antaakin novellikokoelma
Kertomuksia yöstä (1990), jossa ”sieluttomien, mekaanisten salahankkeiden” ja
”pelkkien julkisivujen ja silmänlumeen" paljastaminen on kirjan
johtomotiivi.
Tosin novellikokoelmassa Høeg elää vielä nietzscheläistä kauttaan, jossa
”syvällisyyttä on etsittävä asioiden pinnalta". Hiljaisessa tytössä
vehkeilyn monimutkainen pinta siivotaan pois esoteeriseksi jäävän haihattelun
tieltä, minkä seurauksena romaanin haastava arkkitehtuuri litistyy konstikkaaksi
ristisanatehtäväksi.
Hiljaisessa tytössä Tanskan palvotuin
kirjailija on ylittänyt kynnyksen, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja
mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman
mitään näyttöä otaksunkin, että Høegin uuden romaanin varauksettomimmat
ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään
kaksi Feng Chui –opasta ja uskovat homeopatiaan.
Ei kai ollut pelkkää
sattumaa, että kielteinen arvio juuri Peter Høegin romaanista seuloi esiin
kirjallisuuslehti Parnasson lukijoista ne ääripäät, joiden suhde julkisuuden
pelisääntöihin on kaikkein nyrein?
Pertti Jokiselle väärä mielipide kulttuurilehdessä toi mieleen autoritaarisen
menneisyyden. Vähän huonosti juuri tähän asiayhteyteen liittyvä termi
”poliittinen päämäärähakuisuus” leimasi kriitikon osaksi nimeämätöntä aikaa,
jolloin taiteessakin oli ”aina vain yksi oikea ratkaisu”. Kirja-arvostelu
edusti siis jotakin, joka piti jälkikäteen tuomita (”Vankkaa realismia”, Parnasso 5/2007).
Anna Saarelle väärä mielipide toi mieleen auktoriteetin. ”Parnasson toimituksen” tulisi ”jatkossa edellyttää” kriitikolta
toisenlaista kirjoittelua. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti
tulevaisuudessa estää (”Periaatteet selviksi”, Parnasso 6/2007).
Kahdesta palautteesta ensimmäinen kuvastaa ehkä paremmin Høegin omaa maailmaa.
Kirjailija
kuvaa mieluusti tuhon edellä natisevaa, vehkeilyn ylläpitämää lavastetta. Tämä
näkyvä vallankäyttö myös pettää ihmisiä monin tavoin, vaikka jokin romaanin
sisältyvä poikkeusyksilö voikin paljastaa sen näkymättömät motiivit.
Kuvitteliko Jokinen itsensä sellaiseksi henkilöksi, ja halusi siksi valistaa Parnasson lukijoita siitä, mitä
Wilhelmssonin ”pinnallisuuden” alla oikeasti on?
Jälkimmäinen
palaute kertoo enemmän siitä, miten Jokisen ja Saaren yhdessä edustamaan
julkisuuskäsitykseen voi päätyä.
Jos
kirjallisuudesta kirjoittamisen ”perusperiaatteena”, kuten Saari sanailee, on
kenen tahansa lukijan siitä saaman tunnelman loukkaamattomuus, ei mikään
arvostelun perustelu voi enää olla mitään muuta kuin henkilökohtainen. Se
tarkoittaisi, että jokainen julkisesti esitetty epäily tai kriittinen haaste on
suora hyökkäys omaa itseä vastaan. Ja ettei kritiikille vastaava lukija enää
puhu kirjallisuudesta vaan penää oikeuksiaan.
Jokinen
katsoi oikeudekseen henkilökohtaisten loukkausten esittämisen, koska luuli jo
tulleensa henkilönä loukatuksi kritiikissä, jossa häntä ei tietääkseni mainittu.
Saari vetosi samasta syystä toimitukselliseen esivaltaan. Kritiikki oli
Saarelle ”palveluammatti” – ei tietenkään ole - ja nähtävästi piika oli
niskuroinut emännälle tai kassatyttö tahditon maksavalle asiakkaalle.
En
ehkä riittävän auliisti ota vastaan neuvoja henkilöiltä, jotka eivät
kirjallisuuskeskustelussa kerro juuri mitään kirjailijan ajatuksista, niiden
konkreettisista lähtökohdista, esteettisistä valinnoista tai lähtökohtien ja
valintojen merkityksistä arkikokemuksemme kannalta, mutta aivan liikaa omasta
tunne-elämästään.
Tämä
ei ole ”ylimielisyyttä”, kuten Jokinen ehdottaa. Se on saavutettu etu.
Iän
myötä olen voinut tehdä ammattini eteen työtä, jotta minun ei tarvitsisi
kuitata kokonaista romaania sanalla ”kompleksinen”, kuten Jokinen teki, tai
ehdottaa sen vakuuttavimmaksi ansioksi ”vapaata soimista”, kuten Saari. Kaikki
kolme sanaa ovat yleisessä kirjallisuuskeskustelussa yleispäteviä hyvän tai
lukijalle mieluisan synonyymejä, joten ne eivät valitettavasti kerro mikä
teoksessa tai kirjailijassa on erityistä.
Sen
pohtimiseksi esitin ensin itselleni ja sitten Parnasson lukijoille kaksi kysymystä:
Onko
tanskalainen kirjailija Peter Høeg goetheläinen humanisti, koska hän eräissä
kirjoissaan tuomitsee tieteen ja teknologian ihmistä alistavan vaikutuksen? Vai
onko hän linkolalainen antihumanisti, koska samoissa kirjoissa useimmat ihmiset
on jo kuvattu ihmisarvonsa menettäneiksi tai siitä luopuneiksi, ”ison
sieluttoman, mekaanisen salahankkeen” rattaiksi?
Astrologiaa harrastanut
Pertti Jokinen – niin hän itse kertoi – ei vastannut kumpaakaan. Mutta
palautteen ydin näyttikin olleen siinä, että arvelin Peter Høegin lukijoiden
joukosta löytyvän astrologian harrastajia. Näin arvostelu ulottui intiimille
alueelle, mikä osoittaa, että huonompikin taide (Hiljainen tyttö) paljastaa joskus totuuden.
Mitään
vastausta tai muuta selvennystä ei tullut myöskään arvostelun ilmoitettuun
”poliittisuuteen” tai politiikan ”päämäärähakuisuuteen”. Mutta ilmeisesti ne
ovat kirjallisuuskeskustelussa samalla tavoin pahan synonyymejä kuin
”kompleksinen” on hyvän. Toinen esimerkki Jokisen käyttämästä retorisesta
kuviosta on kätevästi samalta syksyltä, vaikka dekkarikirjailija Ari Paulow
olikin sananvalinnoissaan täsmällisempi. Joskaan ei harkitsevampi.
Juha
Seppälä oli Aamulehden kolumnissa
arvellut, että dekkari on manerisoitunut viihdeteollisuuden haara, jolle myynti
on sopivin mittari, minkä johdosta Paulow vertasi Kalevan kolumnissa (11.9.2007) Seppälää ”natsi-Saksan,
Neuvostoliiton, Pohjois-Korean ja Iranin totalitääristen valtioiden
harjoittamaan sensuuriin”.
Oli Jokisella kriitikon poliittisen vinoutuman lisäksi toinenkin havainto.
Hänen mukaansa arvostelusta puuttui se, mitä siinä oli enimmäkseen (”miksi Høeg
tekee kirjastaan epäuskottavan?”).
No
tuskinpa siksi, että kirjallisuuskeskustelussa uskottava on tylsän ja
tavanomaisen synonyymi, mutta varma ei tietenkään voi olla. Siksi suora
vastaukseni suoraan kysymykseen – annan niitä mielelläni – noudattaa
pikemminkin muotoa ”miten” ja ”milloin”:
Ennen Høeg oli ajatteleva kirjailija, joka takertui liikaa 1800-luvun
elämänfilosofiseen katkeruuteen. Nyt hän on kuin tv:n Lost-sarjaa kirjoittava senttari, jonka ei tarvitse kantaa
älyllistä vastuuta juonenkäänteiden hämmentävyydestä, sillä Jokisen kaltaiselle
yleisölle riittää, että hämmennys jotenkin symboloi elämän ”kaoottisuutta”.