keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ideaalinen puhetilanne: Palautekeskustelu






”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.
 
-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Taisin jo kertoa, etten enää New York –trilogian jälkeen ole pitänyt Paul Austerin kirjoista. Nyt kerron, etten koskaan oppinut pitämään Juha Itkosen kirjoista.
Siksi varmaan ilahduin, kun kolumnisti Jyrki Lehtola niputti Austerin ja Itkosen samaan happamaan lauseeseen. On aina ilahduttavaa löytää samanmielisiä, varsinkin painetusta sanasta. Se virallistaa yksityisen mielipiteen yleistä huomiota nauttivaksi näkemykseksi.
Mutta entä jos johonkin painetaan väärä mielipide? Esimerkiksi tällainen. Jutun julkaisi Parnasso, samoin sen herättämän palautteen.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007.

Kokeneempikin kirjailija saattaa sokaistua omasta menestyksestä, ja erehtyä kuvittelemaan, että jokin kummallisuuden kaikkein tavanomaisin laji on merkki mielikuvituksen vapaudesta.
Minulle tähän asti katkerin taiteellinen pannukakku on ollut amerikkalaisen William Kennedyn Taikakalu, nyt se voisi yhtä hyvin olla tanskalaisen Peter Høegin Hiljainen tyttö.
Høegin uutuuden ikävin kuriositeetti on maailmankuulu sirkusklovni Kasper Krone, joka yliherkillä korvillaan voi kuulla jopa ihmisen sielun liikkeet.
Sen kummallisin kömmähdys on antiikin harmonisen tasapainon, musiikillisen harmonian ja uskonnollisen mielen harmonisuuden lomittuminen toisiinsa, vaikka kaksi ensin mainittua edellyttää eri aineellisten elementtien tai eri äänteen samanaikaisuutta, kun taas jälkimmäinen on kaiken olevaisen katoamista mystiseen samuuteen.
Siksi tämän samuuden tavanomaisin metafora on hiljaisuus, tai Høegin tapauksessa vaitonainen lapsi, jonka Kasperiakin herkempi kuulo ulottuu jonnekin kaikkien äänteen ja arkipäivän materialistisesta puuhastelusta nousevan melun taakse.
Tällainen fantisointi istuu sinänsä hyvin Høegin vanhahtavaan proosatyyliin.
Ruotsalainen Aftonbladet ehdotti tämän makuvivahteen lähteeksi Thomas Mannia, mutta Mannin seksuaaliset ristiriidat eivät oikein löydä luontevaa vastinetta Høegin kliinisemmästä proosasta, joka tarkastelee asioita mieluummin aineen ja hengen kuin ruumiin ja halun termein. Lisäksi hänen elämänfilosofinen kaunansa porvaristoa ja valistuksen oppeja kohtaan on Mannilta ammennettuja vaikutteita vanhempaa perua, ja löytää paremman saksalaisen vastineen Georg Büchneriltä.
”Moraali on moraalia, siinäpä vasta komea sana”, valottaa Woyzeckin parturoima upseeri oman sivistyksensä syvyyttä, ja jatkaa: ”Ikuisuus on ikuista.”
                      Büchnerin tavoin myös Høeg pilkkaa porvarillisia arvoja ja tieteen saavutuksia, jotka teennäisyydessään vain piilottelevat vallankäytön ja luokkarakenteen häikäilemättömyyttä.
                      Parhaan läpileikkauksen Høegin maailmankuvasta antaakin novellikokoelma Kertomuksia yöstä (1990), jossa ”sieluttomien, mekaanisten salahankkeiden” ja ”pelkkien julkisivujen ja silmänlumeen" paljastaminen on kirjan johtomotiivi.
                      Tosin novellikokoelmassa Høeg elää vielä nietzscheläistä kauttaan, jossa ”syvällisyyttä on etsittävä asioiden pinnalta". Hiljaisessa tytössä vehkeilyn monimutkainen pinta siivotaan pois esoteeriseksi jäävän haihattelun tieltä, minkä seurauksena romaanin haastava arkkitehtuuri litistyy konstikkaaksi ristisanatehtäväksi.
Hiljaisessa tytössä Tanskan palvotuin kirjailija on ylittänyt kynnyksen, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään näyttöä otaksunkin, että Høegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään kaksi Feng Chui –opasta ja uskovat homeopatiaan.

Ei kai ollut pelkkää sattumaa, että kielteinen arvio juuri Peter Høegin romaanista seuloi esiin kirjallisuuslehti Parnasson lukijoista ne ääripäät, joiden suhde julkisuuden pelisääntöihin on kaikkein nyrein?
                      Pertti Jokiselle väärä mielipide kulttuurilehdessä toi mieleen autoritaarisen menneisyyden. Vähän huonosti juuri tähän asiayhteyteen liittyvä termi ”poliittinen päämäärähakuisuus” leimasi kriitikon osaksi nimeämätöntä aikaa, jolloin taiteessakin oli ”aina vain yksi oikea ratkaisu”. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti jälkikäteen tuomita (”Vankkaa realismia”, Parnasso 5/2007).
                      Anna Saarelle väärä mielipide toi mieleen auktoriteetin. ”Parnasson toimituksen” tulisi ”jatkossa edellyttää” kriitikolta toisenlaista kirjoittelua. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti tulevaisuudessa estää (”Periaatteet selviksi”, Parnasso 6/2007).
                      Kahdesta palautteesta ensimmäinen kuvastaa ehkä paremmin Høegin omaa maailmaa.
Kirjailija kuvaa mieluusti tuhon edellä natisevaa, vehkeilyn ylläpitämää lavastetta. Tämä näkyvä vallankäyttö myös pettää ihmisiä monin tavoin, vaikka jokin romaanin sisältyvä poikkeusyksilö voikin paljastaa sen näkymättömät motiivit. Kuvitteliko Jokinen itsensä sellaiseksi henkilöksi, ja halusi siksi valistaa Parnasson lukijoita siitä, mitä Wilhelmssonin ”pinnallisuuden” alla oikeasti on?
Jälkimmäinen palaute kertoo enemmän siitä, miten Jokisen ja Saaren yhdessä edustamaan julkisuuskäsitykseen voi päätyä.
Jos kirjallisuudesta kirjoittamisen ”perusperiaatteena”, kuten Saari sanailee, on kenen tahansa lukijan siitä saaman tunnelman loukkaamattomuus, ei mikään arvostelun perustelu voi enää olla mitään muuta kuin henkilökohtainen. Se tarkoittaisi, että jokainen julkisesti esitetty epäily tai kriittinen haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan. Ja ettei kritiikille vastaava lukija enää puhu kirjallisuudesta vaan penää oikeuksiaan.
Jokinen katsoi oikeudekseen henkilökohtaisten loukkausten esittämisen, koska luuli jo tulleensa henkilönä loukatuksi kritiikissä, jossa häntä ei tietääkseni mainittu. Saari vetosi samasta syystä toimitukselliseen esivaltaan. Kritiikki oli Saarelle ”palveluammatti” – ei tietenkään ole - ja nähtävästi piika oli niskuroinut emännälle tai kassatyttö tahditon maksavalle asiakkaalle.
En ehkä riittävän auliisti ota vastaan neuvoja henkilöiltä, jotka eivät kirjallisuuskeskustelussa kerro juuri mitään kirjailijan ajatuksista, niiden konkreettisista lähtökohdista, esteettisistä valinnoista tai lähtökohtien ja valintojen merkityksistä arkikokemuksemme kannalta, mutta aivan liikaa omasta tunne-elämästään.
Tämä ei ole ”ylimielisyyttä”, kuten Jokinen ehdottaa. Se on saavutettu etu.
Iän myötä olen voinut tehdä ammattini eteen työtä, jotta minun ei tarvitsisi kuitata kokonaista romaania sanalla ”kompleksinen”, kuten Jokinen teki, tai ehdottaa sen vakuuttavimmaksi ansioksi ”vapaata soimista”, kuten Saari. Kaikki kolme sanaa ovat yleisessä kirjallisuuskeskustelussa yleispäteviä hyvän tai lukijalle mieluisan synonyymejä, joten ne eivät valitettavasti kerro mikä teoksessa tai kirjailijassa on erityistä.
Sen pohtimiseksi esitin ensin itselleni ja sitten Parnasson lukijoille kaksi kysymystä:
Onko tanskalainen kirjailija Peter Høeg goetheläinen humanisti, koska hän eräissä kirjoissaan tuomitsee tieteen ja teknologian ihmistä alistavan vaikutuksen? Vai onko hän linkolalainen antihumanisti, koska samoissa kirjoissa useimmat ihmiset on jo kuvattu ihmisarvonsa menettäneiksi tai siitä luopuneiksi, ”ison sieluttoman, mekaanisen salahankkeen” rattaiksi?

Astrologiaa harrastanut Pertti Jokinen – niin hän itse kertoi – ei vastannut kumpaakaan. Mutta palautteen ydin näyttikin olleen siinä, että arvelin Peter Høegin lukijoiden joukosta löytyvän astrologian harrastajia. Näin arvostelu ulottui intiimille alueelle, mikä osoittaa, että huonompikin taide (Hiljainen tyttö) paljastaa joskus totuuden.
Mitään vastausta tai muuta selvennystä ei tullut myöskään arvostelun ilmoitettuun ”poliittisuuteen” tai politiikan ”päämäärähakuisuuteen”. Mutta ilmeisesti ne ovat kirjallisuuskeskustelussa samalla tavoin pahan synonyymejä kuin ”kompleksinen” on hyvän. Toinen esimerkki Jokisen käyttämästä retorisesta kuviosta on kätevästi samalta syksyltä, vaikka dekkarikirjailija Ari Paulow olikin sananvalinnoissaan täsmällisempi. Joskaan ei harkitsevampi.
Juha Seppälä oli Aamulehden kolumnissa arvellut, että dekkari on manerisoitunut viihdeteollisuuden haara, jolle myynti on sopivin mittari, minkä johdosta Paulow vertasi Kalevan kolumnissa (11.9.2007) Seppälää ”natsi-Saksan, Neuvostoliiton, Pohjois-Korean ja Iranin totalitääristen valtioiden harjoittamaan sensuuriin”.
                      Oli Jokisella kriitikon poliittisen vinoutuman lisäksi toinenkin havainto. Hänen mukaansa arvostelusta puuttui se, mitä siinä oli enimmäkseen (”miksi Høeg tekee kirjastaan epäuskottavan?”).
No tuskinpa siksi, että kirjallisuuskeskustelussa uskottava on tylsän ja tavanomaisen synonyymi, mutta varma ei tietenkään voi olla. Siksi suora vastaukseni suoraan kysymykseen – annan niitä mielelläni – noudattaa pikemminkin muotoa ”miten” ja ”milloin”:
                      Ennen Høeg oli ajatteleva kirjailija, joka takertui liikaa 1800-luvun elämänfilosofiseen katkeruuteen. Nyt hän on kuin tv:n Lost-sarjaa kirjoittava senttari, jonka ei tarvitse kantaa älyllistä vastuuta juonenkäänteiden hämmentävyydestä, sillä Jokisen kaltaiselle yleisölle riittää, että hämmennys jotenkin symboloi elämän ”kaoottisuutta”.

torstai 24. tammikuuta 2013

Viimeksi kuultuna: On The Dance Floor





Enrico Rava: On The Dance Floor. ECM 2012

Muistatteko Michael Jacksonin levyn History pt. 1 (1995)? Ja siitä tehdyn videon?
Aluksi rautakorkojen marssia kuvittavat mustat kypärät. Sitten natsiteema vaihtuu neuvostohenkisiin uniformuihin ja koppalakkeihin, joita säestää venäläinen kuorolaulu.
Jackson itse on puettu korean kimaltelevasti, mutta ensivaikutelman perusteella on vaikea sanoa johtaako hän sotajoukkoja vai kapinaa militarismin yksituumaisuutta vastaan. Postmodernin popin posthistorian näkökulmasta sillä ei ole edes väliä, kun sekä uniformut että kapinallisuus ovat kaupaksi käyviä tyylejä.
Tai ehkä ”popin kuningas” halusi kertoa siitä historian vielä tuoreessa muistissa olleessa vaiheesta, jossa patsaat kaatuivat ja kommunismin diktatuuri vaihtui populaarikulttuurin monarkiaan myös rautaesiripun takana?
En tiedä, mutta Italiassa nuorten soittajien big band –projektia vetävällä Mauro Ottolinilla on asiasta jokin mielipide.
On The Dancefloor sovittaa uusiksi 10 hittiä, Jacksonin omien sävellysten lisäksi mukana ovat Charles Chaplinin Smile ja Rod Tempertonin Thriller.
Kaupallisista syistä levy on julkaistu vierailevan tähtisolistin nimellä (yleensä eteerisemmissä sfääreissä viihtyvä trumpetisti Enrico Rava), mutta keikan päällikkö on sovittaja ja kapellimestari Ottolini.
Hänen käsittelyssään voimaballadi Speechless on Umberto Marcato –tyylinen iskelmävalssi, They Don’t Care About Us on nykymusiikin keinoista ammentava karnevaali, Thriller on ripeä mambo ja Smooth Criminal on lyhyt, mollisointuinen elegia. Myös musiikillista huumoria on mukana. Tai ehkä poliittista.
Ottolini naurattaa konserttiyleisöä vaihtamalla Historyn rautakorot amerikkalaisen John Philip Sousan marssimusiikkiin ja puna-armeijan kuoron Amerikan kansallislauluun.
Sen sijaan katkelma Broadway-musikaalista Viulusoittaja katolla ei ole vitsi. Se löytyy jo Jacksonin originaalista Little Susie. Eikä sekään ole vitsi, että Michael Jackson tosiaan kirjoitti laulun, jonka tarkoitus oli kiinnittää huomio itsekkäiden aikuisten kaltoin kohtelemiin lapsiin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Nobelisti, jota en olisi halunnut lukea, 2/2



Alfred Nobelin testamentin mukaan kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnetään henkilölle, joka kirjallisuuden saralla on tehnyt merkittävimmän työn ”in an ideal direction”.
                      En tiedä, onko palkinnon kotisivuilla julkaistu lainaus käännetty ruotsista vai oliko kansainvälisen teollisuusmiehen testamentti laadittu englanniksi. Eikä kukaan näytä tietävän, tarkoittaako ”ideal” parasta mahdollista kirjallisessa muodossa ja tyylissä, vai jotakin muuta kirjallista arvoa, joka syntyy aatteissa ja ihanteissa.
                      Kumpikin käännös on sanakirjaa seuraten luonteva, mutta kaikkien Nobel-palkintojen yleisohjeen mukaan palkitun tulee olla ”ihmiskunnan” eikä vain tieteen tai taiteen hyväntekijä, joten jälkimmäistä vaihtoehtoa on käytetty sekä Ruotsin Akatemian tekemien valintojen perusteluna että niiden tulkinnan avaimena.
                      Vuonna 1907 palkittu Rudyard Kipling (1907) on hyvä esimerkki siitä, mitä arvoja Akatemia alun perin kirjailijalta toivoi. Vielä parempia esimerkkejä ovat ne kirjailijat, jotka Akatemia sivuutti: Ibsen, Zola, Tolstoi.
                      Akatemian koti, kirkko ja isänmaa –linjausta seurasi lyhyt periodi, jota palkinnon kotisivut luonnehtivat ”neutraaliksi”. Se tarkoittaa, että kohtuuton osa palkinnoista meni pohjoismaisille provinssikirjailijoille, joiden lusikka ei ollut kansainvälisten aateristiriitojen sopassa. Sitten seurasi ”suuren tyylin” etsintä, joka avasi tien mm. Thomas Mannille. Tosin perusteluissa mainittiin vain sukuromaani Buddenbrookit, eikä sanaakaan ihmiskunnan tilaa laajemmin ja synkemmin tarkastelevasta Taikavuoresta.
                      Mannista eteenpäin palkinnon kotisivut kertovat, että Akatemia on antanut tunnustuksen pioneerityölle kirjallisessa tyylissä (Faulkner, Eliot), pioneerityölle oman kielialueen kirjallisuudessa (Mahfouz) tai se on pyrkinyt löytämään omat tuntemattomat mestarinsa kirjallisten keskustelupiirien ulkopuolelta (Canetti, Seifert, Szymborska). Tyylin osalta myönnetiin, että myös syvä pessimismi voi olla kirjallisen syvällisyyden laji (Becket), mutta raja vedettiin Poundiin.
                      Erikseen kotisivut ei mainitse, että Akatemia aloitti kylmän sotansa kommunistisia diktatuureja vastaan ja länsimaisen demokratian puolesta jo silloin, kun sota vasta kuumeni Suomen ja Neuvostoliiton rajalla.

Vanhastaan on puhuttu, että F.E. Sillanpään Nobel-palkintoon vaikutti yhtä paljon talvisodan herättämä myötätunto kuin kirjalliset ansiot. Nyt ollaan tietävinään, että Boris Pasternak on omastaan kiitoksen velkaa CIA:lle. 
Neuvostoliitossa kielletty Tohtori Zhivago oli jo Akatemialle tuttu käännöksenä, todisteli nelisen vuotta siten julkaistu tutkimus. Mutta vasta kun amerikkalainen tiedustelupalvelu järjesti venäläisen laitoksen painamisen Itävallassa, sääntö alkukielellä julkaistuista teoksista täyttyi.
Väliin mahtuu joukko muita kommunismista kärsineitä tai apartheidia vastustaneita kirjailijoita, joiden tuotannosta voi jälkikäteen etsiä sekä Nobelin testamentissa mahdollisesti tarkoitettua idealismia että palkinnon jakajien ajankohtaisia poliittisia viestejä.
Erään suuremmista keskusteluista herätti – ainakin meillä ja Virossa - Jaan Krossin kuolema. Kaatuiko neuvostojärjestelmä sittenkin liian aikaisin, jotta Kross (1920 – 2007) olisi saanut ansaitsemansa tunnustuksen sekä kirjailijana että demokratian puolustajana? Samaan aikaan silmään sattui Kanadan laajalevikkisin sanomalehti Globe & Mail.. Istanbulissa asuva kirjailija Claire Berlinski pohti, olivatko Turkin ihmisoikeustilanne ja islamin usko olleet sopivasti otsikoissa, jotta vuoden 2006 Nobel voitiin myöntää Orhan Pamukille?

Edes otsikko ei anna kiitetylle kirjailijalle armoa. Vaihtoehdot ovat vain huonoja ja huonompia: ”Profeetta vai poseeraaja?”
                      Kirjailijakollegan myrkyllisimpiä argumentteja ovat silti suorat sitaatit. Berlinski lukee Pamukin juuri englanniksi ilmestynyttä esseekokoelmaa Other Colors (suomeksi Muita värejä), ja löytää mahtailijan, joka aina kokee olevansa jotenkin tavallisten turkkilaisten yläpuolella, koska hän sentään lukee länsimaista kirjallisuutta, ja tavallisten länsimaalaisten yläpuolella, koska hän sentään on ulkopuolinen sekä omassa maassaan että Euroopassa ja Amerikassa.
                      Melankolia ja huoli identiteetin menetyksestä ei tee Berlinskiin suurtakaan vaikutusta. Ne ovat mielentiloina yhtä tavallisia kuin Pamukin mielipiteet politiikkana. Tarvitsemmeko me tosiaan Nobel-kirjailijaa kertomaan, että historiasta pitää saada puhua ja että ihmisillä pitää olla oikeuksia, hän päivittelee.
                      Kirjailijan todellinen testi ei silti ole hänen elämänsä vaan hänen kirjansa. Berlinskille Pamuk edustaa omasta tärkeydestään vakuuttunutta, Istanbulin joutilasta pikkuporvaristoa (haute bourgeoisie), jonka korostunut estetismi ei avaa näkökulmaa muuhun Turkkiin, vaan synnyttää vain oman pilakuvansa.
Lisäksi Pamuk on huono kirjoittaja, jota elämässä näyttää ilahduttavan vain omien aatosten hienostunut synkkämielisyys, Berlinski summaa.

Berlinskin tulkinta on saanut tukea jopa Pamukia kiittävältä kritiikiltä.
                      Kolumnisti Christopher Hitchens aloitti Lumi-romaanin arvion länsimaisten lukijoiden tarpeesta löytää uusi idän tulkki New Yorkin terrori-iskun jälkeen, ja päätti sen moittimalla monisanaisuutta, pitkäveteisyyttä ja kömpelyyttä. Muu oli innostunutta analyysia Pamukin oletetusta ”kulttuurisesta sanomasta”. Sen mukaan demokraattinen islam Turkissa osoittautuu ennen pitkää samanlaiseksi harhakuvaksi kuin aiemmin Sadatin Egyptissä, shaahin Iranissa tai Saddamin Irakissa.
                      Toiset kirjallisuudentuntijat voisivat olla vastaanottavaisempia myös Pamukin tyylille.
                      Professori Eric Wilson kirjoitti taannoin amerikkalaisessa Chronicle of Higher Education –lehdessä alakulosta, jota paheksutaan moraalisesti ja diagnosoidaan lääketieteellisesti. Sellainen uhkaa tukahduttaa tietyn luovuuden lajin ja muuttaa osan taiteestamme käsittämättömäksi, Wilson varoitti.
                      Pamukin pitkästyneisyydestä tai pitkäveteisyydestä Wilson ei mainnut mitään, mutta vaarassa olisi hänen mukaansa ainakin romantiikan aikakauden klassikko John Keats. Jo nuorella iällä runoilija katseli elämäänsä kuin jotakin menetettyä ja loppuun kulunutta. Wilsonille tämä mielentila on eräs yksilöllisen luovuuden lähde, Pamukia löylyttävä Berlinski saattaisi epäillä sitä omasta surkeudestaan lumoutuneeksi tusinatavaraksi.

Berlinski arvelee tunnistavansa tyypin omasta tuttavapiiristään Istanbulissa.
Tämän yhteiskuntaluokan nuoret naiset, hän kirjoittaa, värjäävät hiuksensa purppuraksi ja kyynelehtivät usein. Vanhemmat naiset valittavat migreeniä. Nuoret miehet käyvät Amerikassa koulutetuilla psykoanalyytikoilla, pukeutuvat mustaan, ajavat harvoin partansa ja valittavat, ettei kukaan Turkissa ymmärrä heitä. Orhan Pamuk vetäytyy kirjastoonsa, jossa vietetyn pitkän hiljaisuuden jälkeen hän kuulee ikkunastaan lokin yksinäisen huudon.
”Aika kuluu”, Pamuk kirjoittaa, eikä hänen lukemissaan kirjoissa ole mitään joka vastaisi hänen kasvavaa kurjuuttaan. On vain ”synkkyys ja tappio”.
Viimeistään tässä vaiheessa Wilsonin Keatsilta löytämä kosminen kuolevaisuuden ja kaiken ohimenevyyden tietoisuus on sysätty syrjään. Tilalla on nobelistin atomistinen harha omien vastoinkäymisten ainutkertaisuudesta, jota jokainen arkipäivän tappio ruokkii.
Pamukin esseissä hänen vieraantumisensa lähde on ajelehtiminen menneen ja nykyisen, idän ja lännen välissä. Ajallisesti ja paikallisesti ne ovat tiloja, joissa me pakostakin olemme kaikki, huokaa tympääntynyt Berlinski. Ja kieltämättä huokailin itsekin, kun yritin kahlata saman esseekokoelman suomennosta. Kääntäjä Tuula Kojon ansiosta se tai romaani Lumi eivät ehkä ole aivan yhtä ”kömpelöitä” kuin Hitchensin lusimat englanninnokset, mutta jos Pamukissa on kirjailijana jotakin palkitsemisen arvoista, on sitä etsittävä Nobelin testamentissa mainittujen ideoiden eikä niinkään estetiikan – ”suuren tyylin” – maailmasta. Hitchens tässä etsinnässä onnistui, minä ja Berlinski emme.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Nobelisti, jota en olisi halunnut lukea 1/2



Mario Vargas Llosa: Keltin uni. Suomentanut Sulamit Hirvas. Otava 2011.

Kirja-ala ei ole muutamaan vuoteen järjestänyt yhteistä kirja-alennusmyyntiä, vaan jokainen kauppa tai ketju pitää omansa. Minulle on kerrottu, että muutoksen myötä touhusta katosi hohto. Silmämääräisen arvion mukaan myös ostajia on kadonnut. Ei tarvitse jonottaa kassalle vanhaan malliin. Tai nurista, että ennakkovarauskassista puuttuu alen bestseller.
Jotain myydään silti loppuunkin. Ainakin Turun Akateemisessa tyhjeni ensimmäisenä pino Mario Vargas Llosan romaania Keltin uni. Alta kymppi oli kai sopiva hinta toissavuoden nobelistista. Halvemmallakin sitä olen nähnyt myytävän, ja  vain puolisen vuotta julkaisun jälkeen.
 Yleensä sellainen tarkoittaa, että kustantaja arvioi väärin tavaran kysynnän. Tai lukijat arvioivat oikein teoksen arvon. Ainakaan minä en voi mitenkään ymmärtää, että Maailmanlopun sodan tekijältä tulee kolme vuosikymmentä myöhemmin jotain tällaista, jota kriitikon pitäisi kiitellä lähinnä hyvän tarkoituksen ja humaanin sanoman vuoksi…

***

Adam Hochschildin tietokirja Kuningas Leopoldin haamu (1998) pudotti jalustalta erään lapsuuteni sankareista. Henry Morton Stanley ei ollutkaan peloton lehtimies ja tutkimusmatkailija, vaan hirmuvallan palkkatyöläinen, joka Kongossa teurasti ja orjuutti ihmisiä Belgian kuninkaan toimeksiannosta.
                      Samalla Hochschild tosin nosti konnan tilalle suurmiehen. Keskeisen roolin kirjassa sai Roger Casement, joka vei Kongon veriteot julkisen mielipiteen tuomittaviksi.
                      Casement muistetaan yhä henkilönä, joka ensimmäisenä käytti termiä ”rikos ihmiskuntaa vastaan”. Keltin unessa Vargas Llosa jatkaa samaa tarinaa omalle kotimanterelleen, jossa Casement paljasti Amazonin intiaanien kärsimykset.
                      Keltin uni alkaa kuitenkin vankisellistä Englannissa. Casementia odottaa kuolemantuomio maanpetturuudesta.
                      Irlantilainen Casement piti itseään oman kansansa vapaussoturina eikä englantilaisten petturina, mutta keskellä ensimmäistä maailmansotaa Irlannin silloiset isännät eivät katsoneet hyvällä perivihollisen kanssa käytyjä neuvotteluja: Casementin suunnitelmissa oli Irlannin ja Saksan sotavoimien liitto maan itsenäisyyden toteuttamiseksi.
                      Vargas Llosa eläytyy vahvasti päähenkilönsä idealismiin, ja ehkä siksi pyyhkäisee maton alle Casementin elämän erikoisimmat ristiriidat.
                      Mainitsematta jää, että keisarin Saksa sopi kaikista mahdollisista liittolaisista huonoiten ihmisoikeuksien pioneerille. Saksan silloinen toiminta nykyisessä Namibiassa jäi jälkeen Belgian Kongosta vain mittakaavassa. Tarkoituksessa ja metodeissa mentiin yli.
                      Afrikassa Saksa toteutti 1800-luvulta peräisin olevaa ”lebensraum”-oppia, jonka mukaan tietyllä rodulla oli oikeus raivata tilaa muilta. Slaavien ja juutalaisten hävittämisen toteuttivat vasta natsit, mutta keskitysleirit, pakkotyö ja kansanmurha olivat käytössä jo Afrikassa.
                      Erikoisesti Vargas Llosa suhtautuu myös Casementin viimeisten päivien skandaaliin. Vaientaakseen kuolemantuomion herättämät protestit Englannin salainen poliisi julkisti päiväkirjoja Casementin seikkailuista ajan homoseksuaalisessa alamaailmassa. Se oli tehokas keino mustamaalata mies, joka ennen vehkeilysyytöksiä oli saanut kansallisankarin kohtelun.
                      Kovin harva enää väittää päiväkirjoja väärennetyiksi, enemmistö uskoo niiden aitouteen, mutta nyt Vargas Llosa on keksinyt kolmannen vaihtoehdon: päiväkirjat ovat oikeita, mutta Casementin kaunokirjallisia kuvitelmia.
                      Casement teki oikeutta kärsineille kansoilla, Vargas Llosa ei tee oikeutta Casementille. Romaanin päähenkilö on siivottu kirjailijan ideaaliseksi omakuvaksi, Vargas Llosan omia poliittisia häränpyllyjä, tuhottuja ystävyyssuhteita ja näiden ristiriitojen läpi kulkenutta diktatuurien jatkuvaa kritiikkiä heijastavaksi apologiaksi. Mitä arvoa tällaisella narsismilla on kun historioitsijoiden dokumentoimaa elämää selostetaan kuivan seikkaperäisesti ja sitä täydentävät yksityiset keskustelutkin ovat kovin teennäisiä?
Tärkeän tarinan vuoksi kirjailija näyttää tinkineen taiteestaan. Keltin unesta puuttuu Amazonin intiaaneista jo aiemmin kertoneen Vihreän talon (1965) postmoderni kikkailu, mutta myös Maailmanlopun sodan (1981) poliittinen analyysi ja mestarillinen eeppisyys.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Arkisto: Retrospektiivisen hallusinaation eräs lajityyppi, 2/2



Ihmisten erilaisuus ja epäilyt loukkaavista tai muutoin vahingollisista ennakkoluuloista sähköistävät julkista keskustelua tämän tästä. Ja aina mukaan tulevat yliopistojen päivystävät dosentit.
Vuonna 2007 kirjoitin Turun Sanomien kolumnissa seuraavaa:

”Tampereen yliopiston julkaisema Journalismikritiikin vuosikirja pähkäili tällä kertaa kohua, joka vuotta aiemmin syntyi muutamasta profeetta Muhammedia esittävästä tanskalaisesta piirroskuvasta. Kahdeksan jutun kärjeksi nostettiin Risto Kuneliuksen arvio kotimaisesta sananvapauskeskustelusta. Siinä tiedotusopin professori oletti, että kaikkien muslimien uskonnollisia tunteenpurkauksia voi pitää vilpittöminä ja pyyteettöminä, mutta useimpien läntisten poliitikkojen mielipiteitä ja journalistien linjanvetoja kuuluu epäillä salatuista motiiveista tai taloudellisesta laskelmoinnista.”

Kuneliuksen kuvitelmaa yhtenäisestä islamilaisesta maailmasta, jonka nimissä hän itse kykenee jotenkin kritisoimaan yhtenäistä länsimaista ennakkoluuloisuutta, voisi nimittää ”liberaaliksi rasismiksi” jollei termi jo olisi varattu Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinille. Siksi kutsun sitä ”neiti Quested –syndroomaksi”.
Termin selitys löytyy E.M. Forsterin romaanista Matka Intiaan. Ja tuosta alta, jossa julkaisen vanhan arkistosta kaivetun esseen jälkimmäisen osan. Termi on yhä ajankohtainen, kuten alkuvuoden rasismi-keskustelusta kävi ilmi.
Aluksi Appelsin ja toinen saman lehden toimittaja laskivat kolumneissaan, että toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hanna oli kertonut eri lähteissä kolme eri versiota lapsensa kärsimän rasistisen huutelun yleisyydestä ja kaksi eri versiota presidentille kesken linnan juhlien kättelyn sujautetun kirjeen synnystä ja sisällöstä.
Minusta lähdekritiikki on aina paikallaan, vaikka se asiakokonaisuuden huomioiden menisikin saivarteluksi. Päivystävä dosentti oli sen sijaan sitä mieltä, että valtaväestöön kuuluva kielsi toisen kokemuksen ja julisti tämän valehtelijaksi.
Aivan tällaista en itse huomannut, mutta päivystävän dosentin puheenvuorossa tunnistin neiti Questedin. Ja Azizin.
Aziz voi olla nimetön afrikkalaismies, jonka dosentti kertoo juuri tavanneensa. Tai nimetön muslimi, jonka Hesarin kulttuurin esimies Jaakko Lyytinen kertoi kolumnissaan juuri tavanneensa synnytysosastolla. Tai nimetön ulkomaalaistaustainen lapsi, jonka filosofi Pekka Himanen tapasi suomalaisia kouluja kiertäessään.
Lapsissa, jotka siis aina ovat viattomia, rehellisiä ja kuuliaisia, neiti Questedin kolmasmaailmalainen hyväuskoisuus ja länsimainen holhoavuus saavat täydellisen kaikupohjan. Siteeraan taas itseäni, tällä kertaa Turun Sanomien julkaisemaa arvostelua filosofi Himasen kirjasta Kukoistuksen käsikirjoitus (2010):

Juorupalstojen tai ”alansa johtavien” tiedemiesten ja talousjohtajien ulkopuolella filosofin maailma on anonyymi. Edes Himasen filosofiaryhmän lapsilla ei ole identiteettiä, vaikka heillä teetettyjä ”minä lupaan” –alkuisia pioneerivaloja siteerataan sanasta sanaan.
Lupaan äänestää ehdokasta jolle ihmisarvo on tärkeä, kirjoittaa ”eräs lapsi”, ja tehokkuuteen tähtäävä elämä vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, kirjoittaa ”eräs” toinen. Ja kieltämättä aika robottimaisesti.
Samaa Himasen teesien toistoa Himasen nuotilla löytyy lisää, poikkeuksena ”maahanmuuttaja”, jonka kielioppi ontuu. Himanen lienee tavoitellut ratkaisulla tiettyä realismia, mutta valitettavasti ”monikulttuurisen yhteiselämän” ylistys kompastuu muukalaisuutta aiheetta korostavaan hottentotti-efektiin, jota puuttuu vain vanhan lastenlaulun kaislahame.

Ehdotankin hallitukselle, jonka suosikkifilosofi Himanen on, että vastaisuudessa Pekka Himanen pidettäisiin erossa edes lapsista. Lisäksi ehdotan, että filosofit alkaisivat käyttää lapsista, toimitusten esimiehet muslimeista ja päivystävät dosentit afrikkalaismiehistä heidän oikeita nimiään aina kun se on suinkin mahdollista.
Ihmisten välitön esittely yksilöinä eikä puhujan omaa argumenttia pönkittävän ryhmän edustajina on kätevä keino estää neiti Quested –syndrooman leviäminen. Eräs syndrooman oire on tavallisen kansalaisen harhakuvitelma, että ulkomaalaiset haluavat myös tavallisessa elämässä puhua tavallisten ihmisten kanssa ulkomaalaisuudestaan, koska mediassa he eivät näytä puhuvan toimittajien kanssa mistään muusta.
Edellisessä blogimerkinnässä kutsuin tätä vaiheeksi kaksi, enkä ole huomannut rasismi-keskustelussa montaakaan repliikkiä, joka hyödyttäisi muutosta  tästä eteenpäin…


Retrospektiivisen hallusinaation eräs lajityyppi, 2/2

IV

Ranskalainen filosofi Paul Ricoeur kirjoittaa kirjassaan Histoire et vérité (1965) länsimaisen moderniteetin kehkeytymisestä, myöhäiskolonialistisesta oivalluksesta ja niiden ristiriitaisista seurauksista:
                      ”Kun me huomaamme, että yhden sijaan on lukuisia kulttuureita ja niin muodoin myönnämme eräänlaisen kulttuurisen monopolin päättyneen, oli se ollut kuvitteellinen eli ei, meitä uhkaa oman löytömme aiheuttama tuho. Äkkiä on mahdollista, ettei ole olemassa ainoastaan toisia, vaan että me itse olemme toisia toisten keskellä. Kun kaikki merkitykset ja päämäärät ovat kadonneet, on mahdollista vaeltaa sivilisaatioiden halki kuin ne olisivat raunioita. Koko ihmiskunta muuttuu kuvitteelliseksi museoksi - missä kävisimme tänä viikonloppuna, vierailisimmeko pyramideilla tai nauttisimmeko kävelystä Kööpenhaminan Tivolissa?”
Yksilön tai yhteisön kannalta Ricoeurin mainitsema ”toiseus” merkitsee eroa tai toimenpidettä, jonka perusteella tietoinen minä voi pönkittää olemassaoloaan. Mutta eksoottisen ja orientaalisen merkityksessä se on myös täydellinen peili. Se heijastelee vain haluttuja, ei todellisia kuvia.
Moderniteetin hämmentämä ja valistuksen jälkeisten itse-epäilyjen vaivaama porvaristo lujitti kokemustensa uuden moninaisuuden selkeiksi vastapareiksi: idäksi ja länneksi, menneeksi ja nykyiseksi, muutokseksi ja pysyvyydeksi. Näin vaikkapa matka itään oli myös matka menneisyyteen, joka luonteensa mukaisesti oli jo toteutunut ja siten vakaa.
Itämaisuus ei ilmaissut pelkkää maailmantalouden ja sosiaalisten suhteiden valta-asetelmaa (mutta toki sitäkin). Se kertoi ei-eurooppalaisen ihmisen ja kulttuurin pysähtyneisyydestä ja esineistymisestä. Arjen paineissa rasittunut turisti, tiedemies tai taiteilija saattoi vetäytyä itään ”kokoamaan” itsensä, kuten keräilijä vetäytyy kokoelmansa pariin.
Samaa etnisyyttä uutena objektin historiana ehti ivailla jo kirjailija E.M. Forster. Romaanissa Matka Intiaan (1924) brittituristit etsivät paikallisesta väestöstä, uskonnoista ja monumenteista hartautta herättävää aitoutta ja pysyvyyttä - kuten myöhemmät hippisiirtolaiset, jotka haikailivat Intian syvällisyyttä ja viisautta. Haihattelusta seuraa tietysti pettymyksiä, latteita tragedioita ja väärinkäsityksiä:
”Neiti Quested uskoi kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti Azizia 'Intiana' ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja ettei kukaan voi sanoa: minä olen Intia.”
Forster tunnisti myös paikallisen historian museointiin ja paikallisten elämäntapojen ja sisäisten sosiaalisten erojen samankaltaistamiseen liittyvän kohtuuttomuuden: ”Tuo pyrkimys 'ymmärtää Intiaa', joka kerran oli pettänyt hänet neiti Questedin hahmossa Chandraporessa, oli sekin vain keino kukistaa Intia; siihen ei sisältynyt minkäänlaista myötämielisyyttä.”
Sama taipumus näyttäisi yhä tänään olevan vastuussa ”euroamerikkalaisen akatemian hyväntahtoisesta kolmasmaailmalaisuudesta”, kuten tunnettu tutkija ja kääntäjä Gayatri Chakravorty Spivak on sarkastisesti määritellyt.
Spivak epäilee, että eräät hänen kaltaisistaan (entisten siirtomaiden kansallisen porvariston edustajat, jotka ovat nousseet osaksi kosmopoliittista älymystöä) ovat kuin kotonaan ”tuottaessaan ja simuloidessaan efektejä vanhemmasta maailmasta”. Nämä etnistä erityisyyttä ja jatkuvuutta tähdentävät kertomukset ovat omiaan ruokkimaan lähes saumatonta kansallista identiteettiä – ”retrospektiivisen hallusinaation erästä lajityyppiä”.

V

Kansallisten identiteettien ohella myös Unescon virallisesti torjuma rodullinen näkökulma saattaa yhä toimia kätevänä strategiamallina ja symbolisena taktiikkana.
Afrikkalais-amerikkalaisia opintoja vetävä professori Jon Michael Spencer kohahdutti taannoin edistyksellisiä piirejä artikkelilla The Black Scholar. Hän kirjoitti, että ”rotu” on yhä hyödyllinen vertauskuva kulttuurisille ja historiallisille eroille, koska se sallii eri sosiaaliluokkien yhdentymisen. Toisin sanoen se on poliittinen käsite, joka muistuttaa sekä köyhien mustien että mustan keskiluokan yhteisestä kohtalosta ja jaetuista eduista.
Amerikkalaisessa väestönlaskennassa rodullisia luokituksia käytetään yhä, vaikka tilalle pyritäänkin keksimään uusia etnisyyteen viittaavia sanontoja. Niiden tarkoituksena on luoda perusteltu pohja viranomaistoimille, jotka tähtäävät aktiiviseen tasa-arvoistamiseen (luomaan vähemmistökiintiöitä valkoisen enemmistön näkymättömien kiintiöiden rinnalle) ja tukemaan heikompiosaisia (jakamaan rahaa).
Tämä on taas johtanut siihen, että pitkälti byrokraattiset luokitusjärjestelmät ovat muokanneet kansalaisten poliittista käyttäytymistä, synnyttäneet uusia lobbausryhmiä ja eräissä tapauksissa nähtävästi jopa luoneet uusia identiteettejä. Joitakin vuosia sitten mohikaanit anoivat itselleen vähemmistöstatusta ja asiaan kuuluvia tukitoimia. Senaatin väestönlaskentaosastolta kuitenkin huomautettiin, että kyseessä on fiktiivinen intiaaniheimo, jonka James Fenimore Cooper keksi sekoitettuaan toisiinsa (joko tahallaan tai tahattomasti) kaksi todellista itärannikon alkuperäiskansaa.
Etninen identiteetti terävöittää sekä käsitteellisesti rajatun ryhmän etuja että sen ongelmia.
Uuden Seelannin maorit ovat yrittäneet taistella kansalaisoikeuksistaan Amerikan mustien tapaan, mutta käytännössä he ovat kokeneet Amerikan intiaanien kohtalon (näennäisesti kunnioittavan museoinnin ja unohduksen). Jotkut maorien perinteet on otettu osaksi Uuden Seelannin ylikansallista turismi-imagoa, kuten rugbyjoukkoeen maailmankuuluksi tekemä sotatanssi, mutta vähemmistön todellisesta arjesta ei juuri haluta elämöidä poliittisena erikoiskysymyksenä.
Vuonna 1995 etäisen saarivaltion huolestunut pääministeri tosin ilmaantui eurooppalaisiinkin televisioihin. Hän oli saanut riesakseen ennen näkemättömiä mellakoita, joissa maorit tuhosivat ostoskeskusten näyteikkunoita (aivan kuten nuorisojengit samaan aikaan Ranskan ja Englannin suurkaupungeissa). ”Me sentään yritämme”, totesi pääministeri närkästyneenä, ja viittasi hallituksensa eleisiin, joilla oli tarkoitus tyydyttää YK:n toiveet maailman alkuperäiskansojen kulttuurioikeuksista.
Uutiskuvien kohtaukset olisivat voineet olla peräisin Alan Duffin viisi vuotta aiemmin ilmestyneestä esikoisromaanista Kerran sotureita. Siinä maorikirjailija kertoi melkein rehennellen slummien juopoista, työttömistä tappelupukareista, piestyistä vaimoista sekä päämäärättömistä jenginuorista, jotka kopioivat heimotatuointinsa antropologisista kuvakirjoista.
Duffin mukaan maoriyhteisön väkivalta ei kumpua heimoperinteiden täyttämästä menneisyydestä, eikä myöskään sen unohtamisesta, vaan liiankin tyypillisestä nykypäivästä, jossa maoreille on jäänyt syrjäytyneiden b-kansalaisten rooli. Esseekirjassaan Maori - The Crisis and the Challenge (1993) hän jopa väittää, että juuri heimoidentiteetti ja avokätiset sosiaalietuudet eristävät etnisen vähemmistön toimivasta yhteiskunnasta. Maorien olisi syytä sopeutua arjen haasteisiin yhtä päättävästi kuin valkoisen valtaväestönkin, Duff inttää. Niinpä hän on itse kampanjoinut muun muassa koulutuksen ja oppikirjojen saatavuuden puolesta.
Duffin ironia on terävimmillään hänen kuvatessaan maorijengien nahkatakkisia retkuja, jotka käyttävät muinaista hakaa (soturihenkeä) toilailujensa verukkeena, mutta ovat käytännössä opetelleet eleensä, asenteensa, puheensa ja vaatteensa MTV:n rap-videoista. Ilmiö on tuttu myös suomalaisesta katukuvasta, jossa afrikkalaistaustaiset hiphop-nuoret yrittävät vapautua halventavasta pakolaisleimasta länsimaisen muodin avulla.
Otaksunkin, ettei Duff vähättele menneen haikailijoita ja autenttisuuden kulttia vain siksi, että hän on uusliberalismiin taipuvainen pragmatisti. Ilmeisesti hän ymmärtää, että etnisyyttä ja historiaa korostava keskustelu voi päästää myös maan pääministerin kuin koiran veräjästä: onhan kulttuurin määrittely paljon helpompaa kuin oikeudenmukaisuuden määrittely.

 VI

Oletus mytologisoidun alkuperäiskansan tai etnisen ryhmän ”autenttisesta äänestä” voi sulkea keskustelun ulkopuolelle lukemattomia asioita tai arvoja, joiden monimuotoisuutta, ristiriitaisuutta tai avointa käsittelyä etnisyyden ongelman yläpuolelle asettunut ”valkoinen rotu” on oppinut omalla kohdallaan pitämään itsestään selvänä.
Sitä paitsi myös läntiset konservatiivit voivat käyttää uutta kulturalismia omien ennakkoluulojensa ja vihamielisyytensä sujuvana alibina. Tämä kävi ilmi myös silloin, kun englantilaisen ylähuoneen arvovaltainen jäsen lordi Tebbit kommentoi tuoreeltaan Salman Rushdielle vuonna 1989 langetettua fatwaa:
”Herra Salman Rushdie on ensiluokkainen konna. Hänen julkinen elämänsä on ollut sarja hänen kasvatukseensa, uskontoonsa, uuteen kotimaahansa ja kansalaisuuteensa kohdistettuja petoksia. Nyt hän pettää jopa brittihallitukselle osoittamansa halveksunnan, kun hän kyyristelee saman yhteiskunnan ja poliisivoimien suojassa, jotka hän aiemmin tuomitsi rasistisina.”
Tuttu kolonialistinen kategorisointi määrää myös etnisten identiteettien aikakautena (ja nyt niiden nimissä) kunkin mitatun paikan ja hänen moraaliset oikeutensa. Rushdien, Bombayssa syntyneen brittikirjailijan ja Euroopan kirjailijaparlamentin puheenjohtajan vastaus löytyy hänen romaaneistaan.
Niiden taustalla ei suinkaan ole etnisen omaleimaisuuden yksioikoinen omaksuminen, eikä edes skitsofreeninen käsitys omasta yksilöllisestä ”välitilasta”. Rushdien kirjallisuutta (ainakin uuden vuosituhannen alkuun asti) on ruokkinut selkeä kuva sekä eurooppalaisuuden että intialaisuuden hajanaisista syntyvaiheista, sisäisestä rikkonaisuudesta ja jatkuvista muutoksista. Siis ajan kulusta, joka ei ole läntisten teollisuusvaltojen yksinoikeus.
Novellikokoelmassa Itä, Länsi (1994) intialainen mytologia saa rinnalleen länsimaisen kulutusjärjestelmän fantasiat. Maailmankylän viimeisin kansallislaulu vaihtuu notkeasti piirrossarjan rallatuksesta (”meet the Flintstones”) Sam Cooken soulserenadiin. Kun Rushdie poistuu etnistetyn intialaisuuden museosta, hän löytää itsensä ”maapallon sykkivästä sydämestä”, huutokauppakamarista. Siellä ei ehkä määritellä menneen ja tulevan arvoa, mutta ainakin niiden hinta:
”Kaikki on kaupan, ja meklareiden, heidän turvakoiriensa ja mellakkaosastojensa vakaassa mutta kuitenkin pohjimmiltaan lempeämielisessä valvonnassa me käymme henkien ja lompakkojen taistelua, hermosotaa. Täkäläisissä toimissamme on puhtautta, kuten myöskin esteettisesti tyydyttävää jännitystä toisaalta elämässä ilmenevän ja erilaisiksi eriksi pakatun suuren monimuotoisuuden sekä toisaalta sen yhtä suunnattoman koruttomuuden keskellä, jolla me tähän elämään suhtaudumme. Me tarjoamme, meklarit pamauttavat nuijaansa, me jatkamme”.
Tämä reaalisen sekoittuminen kuvitteelliseen on kulttuurimme moraalisen rappion oire, novellin kertoja huolestuu:
”Huutokaupan ollessa kiihkeimmillään, kun rahasta on tullut pelkkä tilastoluku, tapahtuu jotain jota en haluaisi tunnustaa - sitä irtautuu maasta. Lopullinen päämäärä ylittää mielipuolisuuden rajat. Sen saavuttamisesta ja omasta selviytymisestämme tulee - aivan! - fiktiota.”
Kolonialismi oli perimmiltään talousjärjestelmä ja maailmantalouden orastava vaihe. Sen hajaannusta ei seuraa vapauden automaattinen laadullinen lisääntyminen vaan määrään nojaava kulutusjärjestelmä, jossa vaihtoehtojen kuvitteellinen runsaus piilottaa yksilön toiminnalle yhä asetetut rajat.
Nykyaikainen kulttuuriteollisuus kykenee massatuottamaan yksilöllistettyjä sisältöjä, toisin sanoen käyttämään tietoyhteiskuntaa ja tietoteknologiaa monistaakseen erilaisuutta. Se, että sama monimuotoisuus leviää salamannopeasti kaikkialle, vie uskottavuuden sitä pönkittävien identiteettien erityisyydeltä ja paikallisuudelta.
Novelleissaan Rushdie vielä piikitteli informaation sähköistä verkottumista ja talouden maapalloistumista. Romaanissa Maa hänen jalkojensa alla (1998) Rushdie nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi.  Nyt hän ihastelee globalisaatiota hittilistojen rockmusiikkina, joka ylittää kaikki rajat ja horjuttaa kaikkia identiteettejä, mutta on kuitenkin kaikkialla samaa, kaiken aikaa.
Tätäkö hän todella tarkoittaa ”muodonmuutoksella, joka korvaa jumalantarpeemme”, ja ”metamorfoosin uudella, pysyvällä tilalla”? Epäilemättä tarkoittaakin.
Rushdie ei ehkä ole kuullut Kittilän elämäntapaintiaaneista tai amerikkalaisiin viranomaisiin vedonneista mohikaaneista, mutta seisoessaan lavalla ystävänsä Bonon rinnalla (kymmenien tuhansien ihmisten osoittaessa villisti suosiotaan) hän ilmeisesti tajusi, että me emme enää tarvitse autenttisuuden tai ajallisen ja tilallisen etäisyyden kaltaisia tukirakenteita saavuttaaksemme eksoottisia elämyksiä. Me voimme sepittää ne itse (me olemme aina sepittäneet ne itse).
Ennen pitkää me kaikki päädymme Argentiinan pustalle mumisemaan egyptiläistä mantraa.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Arkisto: Retrospektiivisen hallusinaation eräs lajityyppi, 1/2





Hesarin taloustoimitus kysyy päivän lehdessä kahdeksalta asiantuntijalta, miten Suomi houkuttelisi investointeja. Asiantuntijoista seitsemän on naisia, yksi on mies.
Se tarkoittaa, että sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta taloustoimitus on vaiheessa kolme.
Vaiheessa yksi kaikki talouden asiantuntijat ovat miehiä. Vaiheessa kaksi yksi asiantuntija on kiintiönainen, joka kertoo, että tasa-arvo ja naisten korkea koulutus on Suomen valtti kansainvälisillä markkinoilla. Sama kerrotaan myös vaiheessa kolme, mutta ikään kuin viran eikä sukupuolen nimissä: Anna Rotkirch on väestöntutkimuslaitoksen johtaja. Muutoin naisten ei tarvitse puhua ulkomaisista investoinneista naisina, vaan EK:n hallituksen jäsenenä, Kauppakamarin toimitusjohtajana tai Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajana.
Myös Hesarin urheilutoimitus on vaiheessa kolme, mikäli huomio käännetään eri sukupuolten välisestä tasa-arvosta erilaisten suomalaisten väliseen tasa-arvoon. Talven suuri puheenaihe on ollut suomalaisen jääkiekon väkivaltaisuus. Suomalainen jääkiekkoilija Semir Ben-Amor ei ole yhdessäkään uutisessa ollut ulkomaalaistaustainen jääkiekkoilija eikä nimen selittävää isän tunisialaisuutta ole mainittu, koska kumpikaan asia ei mitenkään liity suomalaisten jääkiekkoilijoiden kaukalokäytökseen.
Aivan kaikki toimitukset eivät ole näin pitkällä.
Yhden näkemyksen mukaan sunnuntai-sivun artikkelista yleisönosastoon ja verkkoon vuoden vaihtuessa levinnyt keskustelu kertoo, että koko maa on laajemminkin vaiheessa yksi: erilaisten suomalaisten epätasa-arvosta vaietaan mediassa. Toisen näkemyksen mukaan maa on vaiheessa kaksi: erilaiset suomalaiset pääsevät mediaan vain mikäli heillä on jotain sanottavaa erilaisten suomalaisten epätasa-arvosta.
Päivän lehden yleisönosastossa Tampereen yliopiston lehtori, Suomeen avioitunut maahanmuuttaja Mary McDonald, esittää tiedotusvälineille toiveen:
”Toi­mit­ta­jien pi­tää tuo­da eri­lai­sia ih­mi­siä ja ta­ri­noi­ta kult­tuu­ri­ses­ta mar­gi­naa­lis­ta etua­lal­le. Val­ta­me­dian pi­tää myös an­taa enem­män ti­laa toi­sin ajat­te­le­vil­le – ei vain suo­ma­lais­ten vä­hem­mis­tö­jen edus­ta­jil­le vaan myös maa­han­muut­ta­jil­le ja pa­ko­lai­sil­le.”
Toiveen kannustava sisältö on se, että Suomesta(kin) tulisi monikulttuurisempi ja siis suvaitsevaisempi maa. Toiveen lannistava sisältö on se, että ”erilaisten ihmisten” rooli tiedotusvälineissä olisi oman kulttuurisen identiteettinsä jatkuva tiedostaminen, sen ilmaiseminen ja ylläpitäminen. Siis vaihe kaksi.
Puheenvuoro tuo mieleen englantilaisen kirjailija Zadie Smithin romaanit. Ne eivät varsinaisesti kanna huolta monikulttuurisuudesta, vaan kertovat ihmisistä monikulttuurisessa Lontoossa, joille se on jatkuva huolenaihe.  
Perinteinen englantilainen sosiaalinen satiiri yläluokasta, joka on menettämässä arvonsa ja asemansa, on ikään kuin muuttunut satiiriksi erilaisista etnisistä ryhmiksi, jotka ovat menettämässä afrikkalaisuutensa, intialaisuutensa, brittiläisyytensä tai jonkin muun edeltäviä polvia määritelleen hyveen. Menetyksestä seuraava keskiluokkaisuus tai monikulttuurisuus ei ole aatelisilla arvoilla eikä myöskään eksoottisilla mausteilla rikastettu elämänmuoto (kuten McDonaldin kenties kuvittelee). Se on jotakin paljon enemmän turkulaisen katukuvan kaltaista, jossa Somaliassa syntyneen hiphop-nuoren pukeutuminen ja musiikkimaku ei kerro mitään kulttuurien historiasta vaan jotakin yksilön tekemistä statusvalinnoista kun hänen on kenen tahansa muun suomalaisen nuoren tavoin sulauduttava osaksi omaa aikaa ja paikkaa.
Mainitsin Zadie Smithin jonkin suomalaisen ilmiön vertailukohtana viimeksi noin vuosikymmen sitten. Sen jälkeen poterot, joista puheenvuoroja heitellään, ovat pysyneet melko lailla paikoillaan. Jutun lyhyemmän version julkaisi Nuori Voima. Pitemmän tein jotain muuta tarkoitusta varten, en juuri nyt muista mitä. Pituuden takia julkaisen sen tässä kahdessa osassa.


Retrospektiivisen hallusinaation eräs lajityyppi, 1/2

Tutut asiat ovat tuttuja kukin omalla tavallaan. Vieraat asiat ovat vieraita aina samalla tavalla. Tätä erilaiseen sisältyvää samuuden ylijäämä on tapana kutsua eksotiikaksi.
                      Eksoottista on esimerkiksi amerikkalainen jazzmuusikko Charles Lloyd soittamassa perinteistä pohjoisafrikkalaista oud-huilua. Kun kuulin Lloydin soittoa ensi kerran, oudin ääni vei ajatukset kauas menneeseen aikaan ja toiseen paikkaan. Nimittäin 1970-luvulle Luolavuoren kaupunginosaan itäisessä Turussa, jossa lapsena katselin televisiosta Pohjois-Afrikasta kertovia dokumenttielokuvia.

I

Helsingissä vuosituhannen alussa nähty ARS 01 muistutti kovasti monia muita suurten taidemuseoiden ja biennaalien kuvataidekatselmuksia. Ne ylpeilevät yhä useammin näyttelyillä, joissa ei lehdistötiedotteen mukaan ole esillä uusinta uutta vaan taiteilijoita mahdollisimman monesta eri maasta.
                      Kuvataide ei enää saa oikeutustaan taiteen historian myötä, mikä edellyttäisi edistystä ja kehitystä. Nyt se vetoaa tilaan ja maantieteellisiin etäisyyksiin, arvelee ranskalainen sosiologi Alain Quemin.
                      Taide näyttää kansainväliseltä, koska se risteytyy ja kohtaa. Mutta ainoastaan näyttää, Quemin tähdentää. Taidemaailman esiin nostama monikulttuurisuus ei ole merkki taidemarkkinoita hallitsevan keskuksen horjumisesta. Pikemminkin kyseessä on New Yorkin ja Berliinin siunaama viimeisin tyylisuunta.
                      Quemin havaitsi, että globaalisuutta tähdentäneissä suurnäyttelyissä taiteilijoiden kansallisuus saattoi olla kirjava, mutta kotiosoitteet ja työskentelypaikat olivat tuttuja taidemarkkinoiden etupihoja: ”Jos yksi neljästä oli syntynyt länsimaiden ulkopuolelle, vain yksi kymmenestä asui muualla kuin Yhdysvalloissa tai Länsi-Euroopassa.”
                      Samat länsimaiset portinvartijat, jotka joskus aiemmin päättivät mikä oli hyvää pop-taidetta, päättävät nyt mikä on hyvää monikansallista taidetta. Taidemessut, huutokaupat ja galleriat toki rekrytoivat kykyjä Itä-Euroopasta, kuten kymmenen vuotta sitten, tai Kiinasta, kuten nykyisin, mutta kyse on trendien kaltaisista aalloista. Niiden seurauksina vain harvat ovat saaneet pysyvämpää sijaa taiteen yksituumaisessa valtavirrassa.
                      Sama toive edistyksen ja kehityksen korvautumisesta risteytymisellä ja kohtaamisella vaikuttaa myös kirjallisessa elämässä.
                      Egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin perheeseen syntynyt Ranya ElRamly voitti Runeberg-palkinnon heti ensimmäisellä – ja ilmeisesti ainoalla - romaanillaan Auringon asema (2002). Sitä ennen ainakin kaksi arvostelijaa oli jo ehtinyt luonnehtia kirjan kielelle ominaista kuvallisuutta ja toistoa ”mantramaiseksi”.
Mantroilla ei tietenkään ole mitään tekemistä ElRamlyn islamilaisen sukutaustan kanssa, vaikka ne ovatkin tuttuja Intiassa, jossa palkintokirjailija sattui vanhempiensa työn takia syntymään. Epäilen silti, ettei runo tai rukous olisi ollut luontevampi vertauskuva, vaikka molemmat ovat tuttuja niin kirjailijan isän kuin äidinkin kotimaissa. Sen sijaan ElRamlyn henkilökohtainen ja romaanin esteettinen side hindulaisuuteen on niin ohut, että puhe mantroista sen yhteydessä kuulostaa hieman samanlaiselta kaukokaipuun kömmähdykseltä kuin ”Argentiinan pusta” Reino Helismaan sanoittamassa tangolaulelmassa.
Tuskin ElRamlyssa oli alun perinkään aineksia Suomen Zadie Smithiksi, vaikka sellaiselle näytti olevan vimmattu tilaus kansainvälisyydestään huolestuneiden suomalaisten kriitikoiden ja naistenlehtitoimittajien parissa. Pikemminkin ElRamlysta tuli Suomen Carmen Miranda.
Smith tunnetaan kirjailijana, jonka isä on kotoisin Englannista, äiti Jamaikalta, ja jonka romaanit ovat ”elämää sykkiviä kuvauksia nykypäivän monikulttuurisesta Lontoosta” (British Council of Literature). Miranda tunnetaan entisaikojen musikaalitähtenä, jonka kotimaasta ei oikein kenellekään ollut tarkkaa käsitystä, eikä tarvinnutkaan olla. Olennaista oli epämääräinen etelämaalaisuus, joka teki laulajattaresta erilaisen ja piristävän kaiken samanlaisen ja tavallisen keskellä.

II

Vanhoja ennakkoluulojaan karsivassa globalisoituvassa maailmassa erilaisuus on tietysti tärkeä moraalinen arvo.
Erilaisuuden kunnioittamisesta kertoo sekin, miten ihmisen moninaisille piirteille etsitään ajanmukaisia, luontevia ja positiivisia käsitteitä. Merkittävin ele oli varmaankin YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon virallinen julkilausuma, jonka opastuksella etnisyyttä alettiin nostaa uudeksi monikulttuurisuuden sisällöksi. Sen oli tarkoitus korvata epätieteelliseksi arvioitu ja syrjiväksi käytännöksi havaittu rodun käsite.
                      Helsingin Sanomat uutisoi asiasta 18.7.1950.
                      Kirjeenvaihtajan mukaan asiantuntijat muistuttivat, etteivät kansakunnat, kirkkokunnat tai kieliryhmät muodosta omia rotujaan, ja että ihmiskunnan ”sielullisten kykyjen” laajuus on ”jokseenkin” sama maapallon eri kolkilla, joten erot ”saavutuksissa” johtuvat erilaisista ”mahdollisuuksista hankkia sivistystä”. Toisin sanoen jos elämä olisi krikettiä (reilua), me kaikki voisimme olla brittejä (herrasmiehiä). Kenties Unescon asiantuntijaraati halusikin sanoa, ettei erilaisuuden moraalinen arvo (vieras kulttuuriperintö on pohjimmiltaan yhtä arvokas kuin oma kulttuuriperintömme) tee tyhjäksi samanlaisuuden moraalista arvoa (vieraat ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin me).
                      Julkilausumassa syrjäytetyn biologisen käsitteistön sijaan me puhumme nyt yhteisöllisestä alkuperästä, mikäli haluamme kuvailla maantieteen ja historian erottamia ryhmäkuntia omina ja oikeutettuina kokonaisuuksinaan. Etninen identiteetti ei silti ole pelkkä kolonialismia purkavan vapaamielisyyden tuote. Käsitteen sisältämä viittaus paikallisuuden ja traditioiden takaamaan erityisyyteen ja autenttisuuteen ei myöskään syntynyt vastineena valkoisen miehen omaksumalle yleismaailmalliselle ihmisyydelle, eikä sitä ole sepittänyt banaanivaltion itsenäisyystaistelija, oman vähemmistöryhmän etuja ajava poliitikko tai länsimaisen kulttuurin hegemoniaa moittiva eurooppalainen humanisti.
                      Ennen heitä sen keksi keskiluokkainen turisti.
                      Ihmisryhmien sisäisten ja ulkoisten suhteiden kuvauksena etnisyys juontaa juurensa hieman vanhempaan käsitteeseen, eksoottisuuteen. Eksoottisuuden vallitseva, virallinen määritelmä juontaa puolestaan ranskalaisen kirjallisuusteoreetikko Roland Barthesin vanhaan sanomalehtikolumniin. Barthes luonnehti sitä porvariston keinoksi käsitellä ja sietää erilaisuutta.
                      Kun erilaisuus muuttuu luonteenomaisuudeksi, Barthes täsmensi, se vahvistaa myös eksoottisuutta ihailevan turistikatseen omaa olemusta. Näin eksoottisuus ja erilaisuus tapetoivat murtumia, joita syntyi kun moderni eurooppalainen sivistys oivalsi, ettei se edustanut ainoaa mahdollista elämänmuotoa tai ainoita esteettisiä käytäntöjä.
                      Kuvitelmat länsimaisuudelta kokonaan varjeltuneista alkuperäistraditioista ovat omalta osaltaan ylläpitäneet saman ja erilaisen tai yhden ja moninaisen jännitteitä. Näkökulma sisäistyi myös antropologiaan, josta termi etnisyys on peräisin.
                      Antropologian monet klassiset kenttätyökuvaukset edustavat kertomuksia ”kahden maailman kohtaamisesta”, tunnustaa suomalainen antropologi Anja Nygren. Kun tutkitun yhteisön kulttuurinen tietämys ja etninen identiteetti nähdään tavalla tai toisella koskemattomana, juopa ”modernien meidän” ja ”perinteisten heidän” välillä entisestään syvenee: ”Kulttuurisesta erilaisuudesta tulee paradigma, jonka avulla tutkittavat ihmiset museoidaan ei-länsimaisiksi alkuperäiskansoiksi, jotka eivät vielä ole modernisoituneet.”
                      Maantieteellisellä ja sosiaalisella etäännyttämisellä kentästä luodaan erilainen ja eksoottinen tutkimuskohde ”kaukana siellä”, Nygren jatkaa. Näin tieteellinen tutkimus on kuin matka ajassa taaksepäin, paluu kadotettuun menneisyyteen ja länsimaisen yhtenäissivistyksen valloitusretkeä edeltäneeseen ei-historiaan.
    
III

1800-luvun Euroopassa alkunsa saaneisiin primitivistisiin liikkeisiin voidaan lukea paitsi turismi (matkustelu ja matkakirjallisuus olivat suosittua viihdettä englantilaisen imperiumin viimeisinä vuosina), myös lukuisat myöhemmin kukoistaneet taiteen tyylisuuntaukset.
                      Picasson kubistinen maalaustyyli perustui aluksi afrikkalaisvaikutteisiin, joihin sisältyi ajatus primääritunteesta ja sivilisoitujen estojen puuttumisesta. Myös Picasson kovasti ihailemaa Alfred Jarrya epäiltiin samoista vaikutteista. Runoilija W.B. Yeats ällistyi hänen absurdia näytelmäänsä Ubu Roi, ja piti sitä varoituksena sivilisaation alkukantaisesta vietistä, joka voisi ilmetä rappiona, epäjärjestyksenä ja villeytenä.
                      Arkeologien löytämät artefaktit, taiteilijoiden jäljittelemät tyylit ja turistien kohtaamat tavat edustivat modernille eurooppalaiselle tarkkailijalle ajan säilömiä ilmiöitä, syvää historiallista perspektiiviä vailla vuosien kierron aiheuttamaa patinaa. Sikäli niissä ilmenivät ”kaikille ihmisille yhteiset” impulssit alkukantaisessa ja siksi alkuperäisessä muodossaan.
                      Museoiva kunnioitus kiinalaisen tai intialaisen elämänmuodon suuruudenpäiviä kohtaan ilmeni ”orientalistisen” tieteenhaaran kukoistuksena ja ”japonismin” tapaisina seurapiirien muotivirtauksina. Sekä akateeminen maailma että läntisten suurkaupunkien salongit todistivat miten eurooppalainen sivistys kykeni arvostamaan ja imemään itseensä vaikutteita ”historian kulun” varhaisemmilta tai pysähtyneiltä vaiheilta.
                      Historia oli, ja on kenties vieläkin, yhteiskunnallisen eliitin omaksuma käytäntö. Sen avulla eurooppalainen ihminen irrottautui heräävän modernin globalisoimasta maailmantuntemuksesta ja kohotti itsensä ajan suunnan eturintamaan - edistyksen ja muutokseen kärkeen. Muualla aika oli jo ehtinyt jähmettyä. ”Muualla” olivat ajan etenemisen varhaisemmat portaat.
                      Tässä mielessä esimerkiksi Intian tai Arabian niemimaan kulttuurisaavutukset olivat ennen kaikkea ajan kontribuutioita länsimaisuuteen johtaneelle ihmiskunnalle. Ne tarjosivat menneisyyden pystyttämän kulissin siirtomaaporvariston, turistin, tutkimusmatkailijan tai orientalistisen taiteilijan rituaaleille.
                      Turisti, tutkimusmatkailija ja taiteilija pitivät luonnollisesti omaa asennettaan syvästi kunnioittavana, mitä se varmasti olikin. Historia on arvokasta, varsinkin vanha historia. Maan kolkka, jossa on sitä runsain mitoin, on rikas, ja siksi se ansaitsee kaiken mahdollisen kunnioituksen.
                       Sama retorinen kuvio ilmenee yhä edistyksellisten eurooppalaisten ajattelijoiden spengleriläisessä messuamisessa.
                      Kun edistysmielinen ajattelija sanoo, että terrorismia tukevia julkisia mielenilmauksia idässä ei voi selittää millään nykyhetken ilmiöllä (demokratian puute) vaan ainoastaan historiallisilla syillä, hän ei lausu perusteltua analyysia. Kyseessä on pikemminkin muodollisuuksien vaatima kohteliaisuus (itämaisen elämänmuodon syvällisyyttä ei pidä koskaan unohtaa).
                      Sen sijaan terrorismin vastaista sotaa tukevat julkiset mielenilmaukset lännessä voi selittää nykyhetken ilmiöllä (median manipulointi), edistyksellinen ajattelija täsmentää. Mutta ei sekään ole analyysi. Se on ivailua (länsimaisen elämänmuodon pinnallisuudesta kannattaa aina huomauttaa).