keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kirjoitin yleisönosastoon





VM:n valtiosihteeri Martti Hetemäen mukaan Suomen ”työllisyysaste on vain 68,5 prosenttia. Tavoite on 72 prosenttia, jotta velkaantuminen pysähtyisi” (HS 10.82016). Ajantasainen osavuosikatsauksen tieto Tilastokeskuksesta on kuitenkin seuraava: ”Työllisyysaste eli työllisten osuus 15–64-vuotiaista oli kesäkuussa 72,0 prosenttia, kun se vuotta aiemmin oli 71,0 prosenttia.” Jos Hetemäen numero on vanhempi tilastotieto, se vastaa desimaalia myöten Tilastokeskuksen julkistusta vuodelta 2014 (joka siis kertoo tilanteen edelliseltä kuluneelta vuodelta 2013). Jos se on tilastollinen arvio kausivaihtelusta tasoitetun trendin suunasta vuoden loppuun mennessä, Hetemäki uskoo tavanomaisen sesonkimuutoksen olevan nyt tuplasti synkempi kuin vaikkapa viime vuonna.

Hetemäki kertoi samassa haastattelussa myös, että ”työllisyysasteemme on ainakin viisi prosenttiyksikköä matalampi kuin muissa Pohjoismaissa.” No oikeastaan neljä, kuten se oli myös ennen pitkittynyttä talouskriisiä. Mutta ehkä tähänkin voisi etsiä positiivisen näkökulman: Suomi on ensimmäisenä pohjoismaana ponnistelut lähimmäksi kriisiä edeltänyttätyöllisyysastetta. Tai vahingoniloisen: Suomen työllisyysasteen ero Tanskaan, jossa talouskriisin jälkeen on tehty pohjoismaiden radikaaleimmat työelämän muutokset, on nyt pienempi kuin ilmeisesti koskaan 2000-luvulla.

Lisäksi Hetemäki kertoi, että ”meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen.” Jos yhä pysytään Hetemäen mahdollisesti suosimassa julkistusvuodessa 2014, Kreikan työllisyysaste oli 49,4 %, Espanjan 56 % ja Italian 55, 7 %.

Yleinen johtopäätös ajantasaisesta tilastotiedosta näyttäisikin olevan, ettei sitä ole VM:n käytössä, tai että mahdollisista vaihtoehdoista pitää ainakin viitata siihen, jossa lasi taas on puoliksi tyhjä. Tai ettei vähän vanhempaakaan tietoa (vaikkapa Italian tai Espanjan verrokkiluvuista) voi esittää yleisölle totuudenmukaisesti, koska pitää hyväksyä, koska on pakko ja koska vaihtoehtoja ei ainakaan ole.

Johtopäätös hallituksen toimista on kysymyksen muotoinen. Velkaantumisen pysähtymisen kannalta tärkeä työllisyysasteen välitavoite (72 %) on nyt edes hetkellisesti saavutettu ennen kuin mikään taloutta edistävä päätös on ehtinyt sopimus- tai lainsäädäntöasteelta käytäntöön, joten missä määrin sama  päättäväinen mitään tekemättömyys olisi toimivin ratkaisu myös jatkossa?

[korjattu pohjoismaita koskeva tilasto, mistä kiitos FB-kaveri Kim Väisäselle]

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Humanisti selittää ekonomistille: irrationaalisen taloustiede


Moni taloustutkija on sitä mieltä, että politiikan taloudellinen analyysi vaatii paitsi kustannusten myös hyötyjen ottamista huomioon. Analyysissa kuvitellaan rationaalinen kansalainen, joka pyrkii mahdollisimman järkevään ratkaisuun. Ainakin itsensä kannalta.

Äskettäin luin tällaisen alkoholipoliittisen analyysin Liberan toiminnanjohtajalta, Heikki Pursiaiselta. Kirjoituksen olettama oli, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on tähän asti huomioinut julkaisuissaan vain alkoholin taloudelliset haitat, nyt Pursiainen ensimmäistä kertaa huomioisi myös taloudelliset hyödyt.

Kustannus-hyöty –analyysinsa Pursiainen perusti ajatusleikkiin. Leikin toisessa osiossa niiltä ihmisiltä, joihin oluen myynnin vapauttaminen vaikuttaa myönteisesti, kysyttäisiin kuinka paljon kukin heistä olisi valmis maksamaan siitä, että vapauttaminen toteutetaan. Toinen osio koskee niitä ihmisiä, jotka kokisivat vapauttamisesta haittoja, mutta siihen ei nyt ole tarpeen perehtyä. Pursiainen on jo tähänkin mennessä tehnyt kaksi taloustutkijan omista ajatusmalleista juontuvaa perusvirhettä.

Ensimmäinen virhe koskee taloustutkimuksen jäykkiä ja teoreettisia ajatusrakennelmia. Ne estävät tutkijaa näkemästä mitä hän ei odota näkevänsä. Toisin kuin Pursiainen väittää, THL on arvioinut alkoholin tuotannon ja myynnin taloudelliset hyödyt. Niitä ei kuulemma ole.

Asiaa voisi tarkastella Lafferin käyrän avulla.

Tarinan mukaan käyrä on taloustutkija Arthur Lafferin hiukan huumorimielellä servettiin piirtämä viiva. Perusajatus on, että valtion verotulot kasvavat veroasteen mukana vain tiettyyn viivan optimaaliseen pisteeseen asti. Sen jälkeen verojen kiristys alkaa tuottaa elinkeinotoiminnalle niin suurta haittaa, että verotulot laskevat.

Samalla tavoin voitaisiin alkoholin kulutukselle piirtää optimaalinen piste, jonka jälkeen kansantalouden hyödyksi koituvat myyntitulot ja valtion verotulot olisivat suuremmat kuin alkoholin haitoista syntyvät menot. THL:n näkemyksen valossa tämä piste on ohitettu jo aikoja sitten.

Hieman hankalampaa olisi piirtää kansantalouden kokonaisuutta kuvastavan käyrän rinnalle toinen käyrä, jonka optimaalisessa pisteessä painoteollisuuden tuotto omistajille ja työntekijöille lakkaa tuotannon kasvattamisesta huolimatta kasvamasta, koska lisääntyvän verorasitteen kautta kustannettava haittojen korjaus vie enemmän kuin myyntivolyymin lisäys tuo.

Mutta ihan mahdolliselta tämäkin kuulostaa.

Toinen virhe juontuu samasta taloudellisen analyysin jäykkyydestä. Pursiainen tekee väärän tai ainakin riittämättömän kysymyksen. Hintaa, jonka satunnainen kansalainen olisi oluen myynnin vapauttamisesta valmis maksamaan, ei voi kysyä vain kerran. Se on kysyttävä uudestaan jo kolmannen oluen jälkeen, sitten noin kahden oluen välein ja vielä kaksi kertaa juuri ennen ja jälkeen valomerkin.

Lisäksi on syytä muistaa, ettei alkoholipolitiikka ole mikään erityistapaus suhteessa Pursiaisen käsityksiin ”järkevästä” politiikasta. Humala on satunnaistekijä. Ihmisillä, ajatusleikeissä kuvitelluilla tai todellisilla, on lukemattomia muitakin syitä käyttäytyä muutoin kuin järkevästi. Siksi me tarvitsemme rationaalisten oletusten rinnalle enemmän irrationaalisen talousteoriaa.

Irrationaalinen on tähän mennessä mahtunut Pursiaisen blogikirjoituksiin lähinnä pieninä hinnaneroina yksilön kulutusvalinnoissa. Kuinka paljon suuremman taloudellisen riskin opiskelija on valmis ottamaan, jos huonommat työllistymismahdollisuudet tai matalamman palkan tarjoan opiskeluala miellyttää enemmän? Tai miten paljon enemmän asiakas on valmis maksamaan ajastaan, jos lentokentältä saisi tasahintaisten vaihtoehtojen sijaan hintavamman vaihtoehdon nopeammin?

Kansantalouden tasolla Pursiainen sokeutuu irrationaaliselle, puhumattakaan kansakuntien taloudesta, vaikka molempien luulisi kiinnostavan juuri niissä liikkuvien valtavien taloudellisten arvojen takia. Otetaan alkoholipolitiikan analyysin rinnalle toinen esimerkki, joka ei juuri ole korostunut Liberan julkaisuissa, vaikka liberalismin asialistalla sen ainakin luulisi olevan korkealla:

Sukupuolten tasa-arvo ja talous.

Miesverkostot jarruttavat tasa-arvoa johtopaikoilla, kertoi tuore Konsulttiyhtiö Ernst & Youngin tutkimus. Pientä kansanluokkaa ja sitä kautta hieman laajempaa henkisten resurssien tehokasta käyttöä koskevan ongelman taustalla on hämmästyttävän sitkeä sukupuolittuneen työelämän historia.

Maailman talousfoorumi WEF arvioi äskettäin, että kestää vielä 117 vuotta ennen kuin miesten ja naisten tasa-arvo toteutuu työpaikoilla globaalisti. Pidän arviota optimisena, mutta eihän tuo toisaalta olisi pitkä odotus, jos huomioi, että rationaaliset perustelut sukupuolitetuille työmarkkinoille katosivat suunnilleen silloin kun ihmiskunnan kehityksen eturintama asettui aloilleen Mesopotamiaan ja keksi maanviljelyn. Joskus 9000–8500 eaa.

Mitä tämä irrationaalisen taloushistorian ehkä suurin kustannuserä on sitten ihmiskunnalle maksanut? Kun sen hyödyt eivät ole kvantifioitavissa, niin ovat edes haitat? Kunnianhimoinen taloustutkija voisi aloittaa laskelmansa toisen konsulttiyhtiön numeroista. HS kertoi maanantain taloussivuillaan McKinseyn arvion viime vuodelta: täydellinen tasa-arvo kasvattaisi maailmantaloutta neljänneksen nykytilaan verrattuna.

Mitenkähän tuo pitäisi, jos mitenkään, kertoa reilulla kymmenellä tuhannella vuodella?

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Viimeksi kuultuna: Notes from New York / Mare Nostrum II


Bill Charlap Trio: Notes from New York. Impulse 2016.

Legendaarisen suurkaupungin ”henkevä” ja ”sofistikoitu” kulttuuri kuulostaa aluksi kehnolta verukkeella levyttää vielä yksi valikoima jazz-standardeja. Mutta jo ensimmäinen raita osoittaa, että Notes From New York –levy täyttää kansitekstin lupauksen.
                      Pianisti Bill Charlapin johtaman trion tulkinnoissa älyllisyys on kepeää, lemmekkyys ohimenevää ja blues ironista.
                      Standardien aateliin kuuluva I’ll Remember April alkaa melodian toteamisesta, jonka Charlap hyväilee pianonsa ylärekisteristä muutaman silmäniskulta vaikuttavan trillin säestämänä. Sitten hän leikkaa melodiasta sooloon, jonka rakentuu yllättäen basistin näppäämien sointujen varaan.
                      Samanlaiset siirtymät vaivattomasta osaamisesta vaativaan muusikkouteen luonnehtivat koko levyä samalla kun intiimi dynamiikka luo vaikutelman rennosta, aamuyöhön jatkuneesta nautiskelusta.
                      Urbaanin elämäntavan sivistyneisyys ja vapaus lienee toki vain yksi taiteen luomista illuusioista, mutta tämän paremmin sitä tuskin voi musiikissa kuvailla.


Paolo Fresu Richard Galliano Jan Lundgren Mare Nostrum II. Act 2016.

Jostakin syystä italialainen trumpetisti Paolo Fresu, ranskalainen haitaristi Richard Galliano ja ruotsalainen pianisti Jan Lundgren odottivat seitsemän vuotta ennen kuin palasivat studioon tekemään jatkoa Mare Nostrum –levylleen.
                      Roomalaisen numeraalin II peräänsä saanut uutuus on pitkälti edeltäjänsä kaltainen, enimmäkseen haikea ja harras. Levyn juju ei kuitenkaan ole jazzin, iskelmän ja kansanmusiikin raja-aidoista piittaamaton melodisuus. Eivätkä melankoliset mollisoinnut, joita kappaleiden otsikot selittävät muun muassa yön sineksi, hyvästeiksi, kärsimyksesi ja kaiken päättymiseksi.
                      Juju on artistien ja instrumenttien täydellisessä yhteen sointuvuudessa.
                      Jonkun mielestä Mare Nostrum II ehkä on itsetietoisen kultivoinutta hissimusiikkia - siis jos se hissi sijaitsisi jonkin vanhan eurooppalaisen aatelissuvun palazzossa. Minusta se on hiukan enemmän: nerokkuuden tai mestaruuden sijaan se luo kuulijan korville unelman sellaisista vaivattomuuden ja harmonian hetkistä, joita omaankin elämään toivoisi siunaantuvan useammin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Luvullinen lisääntyminen: Teuvo ja promilleongelma


Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, ps, esitteli tänään tiistaina Iltalehdelle kaljatölkin avaajista tehtyä solmiotaan ja puhui eduskunnalle kahdesta muusta lempiaiheestaan, naisista ja maahanmuuttajista: riittääkö edellisiä maaseudun poikamiehille, jos jälkimmäisten tuloa rajan yli ei pysäytetä piikkilangoin?

”- Rajat kiinni. Paras eriste islamisaatiolle on piikkilanka, Hakkarainen julisti eduskunnan puhujapöntöstä.
Hakkarainen kyseli, miten "islamilainen porukka" kotoutetaan Suomeen. Hän kantoi huolta kantasuomalaisista poikamiehistä, jotka asuvat kunnissa, joissa naiset ovat jo nyt vähemmistönä. Tällaisia vinoutuneen väestörakenteen kuntia kansanedustaja tiesi Suomessa olevan 155.
- Elikkä siellä pilkistää niitä poikamiehiä, tuolla maaseudulla, joka torpasta.
Hakkarainen muistutti, että maahanmuuttajista jopa 90 prosenttia on miehiä.
- Miten heidät tuonne sekaan laitetaan sitten, kun siellä ei ole ennestäänkään naisia heille, ja he siellä sitten - jääköön sanomatta - ovat, miten he kotoutuvat sinne? Siellä varmasti tulee yhteentörmäyksiä jossakin vaiheessa.
- Onko ministeri ottanut tämmöisen huomioon, vai syrjäytetäänkö kantasuomalaiset muslimimiesten tieltä, Hakkarainen tiukkasi sisäministeri Petteri Orpolta (kok).” IL 24.5.2016.

Suomalainen nainen valtioneuvoston valvomana hyödykkeenä ei ole tämän kirjoituksen eikä varmasti minkään muunkaan aihe, joten totean lyhyesti kansanedustan esille ottamasta prosenttiluvusta: No ei ihan, mutta jos olisikin, niin ei tässä mitään välitöntä hätää ole.

Jos maahanmuuttajien sukupuolijakaumaa tarkastellaan syntyperän mukaan, vuoden 2014 lopussa miesten osuus ulkomaalaistaustaisista oli 50,7 prosenttia, kertoo Tilastokeskus:

”Suomalaistaustaisten joukossa miesten osuus oli 49,1 prosenttia. Taustamaittain tarkasteltuna erot Suomessa asuvien taustamaaryhmien sukupuolijakaumissa ovat huomattavia. Suurin miesten osuus oli brittiläistaustaisilla, joista 80 prosenttia oli miehiä. Seuraavaksi suurimmat miesten osuudet olivat italialais-, nepalilais- ja nigerialaistaustaisilla. Thaimaalaistaustaisista peräti 85 prosenttia ja filippiiniläistaustaisista 71 prosenttia oli naisia. Suurimmista taustamaaryhmistä myös esimerkiksi venäläis-, kiinalais- ja vietnamilaistaustaisilla oli naisenemmistö.”

Entä viime vuonna tulleet turvapaikanhakijat, joita kansanedustaja kai ”maahanmuuttajilla” lähinnä tarkoittaa?

Tilastokeskuksen yliaktuaari Marja-Liisa Helmisen arvioi Tieto&Trendit-artikkelissaan mitä sukupuolijakautumalle tapahtuisi, jos kaikista 32 500 turvapaikanhakijasta noin 30-40 prosenttia, eli 10 000-13 000, saisi myönteisen päätöksen: ”Jos arvioidaan, että turvapaikan saaneista noin 80 prosenttia olisi miehiä kuten hakijoistakin, miesten osuus ensimmäisen polven ulkomaalaistaustaisessa väestössä nousisi 50,6 prosentista 51,6 prosenttiin ja koko väestön keskuudessa osuus nousisi 49,2 prosentista 49,3 prosenttiin.”

Siis lyhyesti ja yhteenvetona: vaikka pienetkin luvut voivat olla tärkeitä, niin ei se ole tämä promille, johon Hakkaraisen toivoisi vastaisuudessa kiinnittävän enemmän huomiota.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Aikamme ajattelijoita: Riitelyn taito


Kun kirjoittaja kertoo mistä ”kaikki” johtuu ”pohjimmiltaan”, niin ollaan totisesti asioiden ytimessä. Tällä kertaa taloustutkija ja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen harmistuu Hesarin äitienpäiväjutusta.

Heikille se oli ”jonkinlainen ennätys suomalaisessa valtiokeskeisyydessä”, mikä on suomalaisen markkinaliberaalin ulkomaisista esikuvista jonkin verran poikkeava tapa keskustella hyvinvointiyhteiskunnasta: turva- ja palveluverkkoa ei sinänsä tyrmätä, mutta julkisen sektorin rooli niiden keskeisenä tuottajana halutaan kyseenalaistaa ja verkon kehitys poliittisina valintoina halutaan unohtaa kokonaan. Toisin sanoen äitien nykyinen asema nyky-Suomessa oli saavutettavissa ja kenties saavutettiinkin ilman ideologista ohjausta, ja että ainoaa ideologiaa onkin kuvitelma valtiosta – eikä markkinoista – koettujen muutosten kivijalkana, ankkurina tai edes kukkakeppinä.

Heikki jatkaa: ”Jutusta syntyi otsikkoa myöten käsitys, että suomalaisten äitien hyvinvoinnin lisääntyminen sodan jälkeen on johtunut pääasiassa erilaisesta sääntelystä ja hyvinvointipalveluiden kehityksestä.” Heikin mielestä pitäisi puhua nimenomaan talouskasvusta ja teknologisesta kehityksestä. Ne mahdollistivat tuottavuuden lisääntymisen. ”Eikä vähiten naisten”, kuten Heikki täsmentää.

Hyvä idea sekin

On ihan mahdollista pohtia kumpi selätti lapsikuolleisuuden, neuvolalaitos vai jääkaappi? Kovin tarpeellista tai hyödyllistä se ei ole. Ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja tai vastakohtia. Mahdottomaksi taas menee, jos yrittää pohtia onko toimiva valtio markkinatalouden takuumies tai markkinatalous valtion? Silloin yritetään ajatuksella leikata kahtia orgaaninen kokonaisuus, joka elävässä historiassa ei näytä toimivan toisistaan irrotettuna.

Mitään näistä virheistä ei Heikki onneksi teekään. Mutta hän väittää, että HS tekee molemmat. Onko näin? Otetaan esimerkki:

Heikki: ”Äitiyttä koskeva sääntely ja äitien hyvinvointipalvelut ovat mahdollisia, koska olemme rikkaampia. Aivan samalla tavalla paremmat asuintalot ovat mahdollisia, koska olemme rikkaita. Rikastuminen mahdollistaa sääntelyn, ei päinvastoin. HS:n jutussa syyt ja seuraukset heittävät häränpyllyä.”

HS: ”Äitiyden olosuhteet ovat mullistuneet siinä missä Suomikin. Etenkin 1970-luvulla naiset alkoivat kouluttautua ja siirtyä ansiotyöhön kodin ulkopuolelle. Perheen ja työn yhteensovittamista tukemaan syntyi joukko sääntelyä, kuten lait päivähoidosta vuonna 1973, kotihoidon tuesta vuonna 1985 ja subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta vuonna 1990.”

Tämän perusteella epäilen (taas), että Heikki on jotain sukua vaimolleni. Molemmat osaavat riidellä myös silloin, kun ovat samaa mieltä riitakumppanin kanssa.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Lyhyt lehdistökatsaus: "Auto se kuitenkin oli."


1.

"Auto se kuitenkin oli." HS

Se latautunut hetki, kun pienet, joskin lukuisat vastoinkäymiset muuttuvat elettyä elämää kohtaan tunnetuksi lämmöksi. Neljä sanaa voi kertoa paljon, myös suomen kielestä ja sen puhujista. Erityinen kiitos kaikille haastatelluille ja toimittajalle siitä, ettei yksikään entinen Lada-kuski kuvaillut kokemuksiaan sanalla "huikee".

2.

Säveltäjä Kalevi Aho puhuu taloudesta. Ahon mielestä ”ei ole varaa” -hokema ei kulttuurin ja koulutuksen leikkausten perusteluna pidä paikkaansa: ”HS.fi julkaiseen Ahon puheen tänään perjantaina lähdelinkein ja -viittein, joita Aho täydensi HS:n pyynnöstä”, kirjoittaa HS. Ja koska muuten pyysitte viimeksi lähteen ja linkin Matti Apuselta, Aki Kangasharjulta tai Juha Sipilältä?

3.

Kun brändit risteytyvät. Ensin Alien v. Predator. Sitten Batman v. Superman. Ja nyt: "Matti Nykänen ja Amanda Harkimo suutelivat Alanyassa." IS.

4.

”Sipilä kiistää Postin pilkkomisen kahteen yhtiöön.” Ilkka.

"– Ei pidä paikkaansa. Muutenkin on liian aikaista keskustella omistajaohjausstrategiasta. Hallitus ei ole vielä tehnyt päätöksiä, Sipilä sanoo." Kun tuon sipiläpän pilkkoo kolmeen osaan, niin ensin on ehdoton kielto, sitten ehdollinen kielto ja lopulta kielto laimenee kokonaan kuin pisara homeopaatin ämpäriin. Ja muistakaa, koulutuksesta ei leikata.

5.

Oletteko huomanneet, ja totta kai olette, että jokainen ulkomaalainen tuntee nykyään saunan mutta sisun ja putkiremontin joutuu selittämään. Kolmas ulkomaalaiselle vieras suomalainen ilmiö on kestävyysvaje.
Meillä kestävyysvaje oli viime vaalien teema jokseenkin kaikilla puolueilla ja laskelmissa olisi ollut valittavaa vielä suuremmallekin joukolle. Suomessa seitsemän eri tahoa arvioi kestävyysvajetta. Viiden vuoden aikana ne ovat laskeneet maalle yhteensä kaksikymmentä eri kestävyysvajelukua. Suurimmillaan vajehaarukka oli 2013, jolloin alin vajearvio oli 1 prosentti ja korkein 7 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, kertoi Ylen MOT-ohjelma: ”Vajeluvun valtavalla vaihteluvälillä on iso merkitys. Yksi prosenttiyksikkö merkitsee suoraviivaisesti arvioiden kahden miljardin euron säästöpainetta julkisissa menoissa.”
Sillä välin Ruotsissa valtiovarainministeriön alainen Konjunkturinstitutet varoitti käyttämästä kestävyysvajetta talouspoliittisen päätöksenteon perustana. ”Tässä ruotsalaisten päätelmä on se, että koska nämä laskelmat ovat hyvin epävarmoja, merkittäviä poliittisia päätöksiä ei saisi niihin perustaa”, analysoi Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander: ”Meillä taas ehkä ajatellaan toisin päin. Vaikka tähän liittyy paljon epävarmuutta ja koska haluamme olla pessimistejä, niin suhtaudumme tähän vakavasti ja yritämme tehdä niin kun varovaista politiikkaa.”

6.

Uusi Tieteessä tapahtuu -lehti sisältää keskustelupuheenvuoron, jossa Helsingin yliopiston Kilpisjärven mittausaseman johtaja kertoo ilmastonmuutoksen olevan postmodernia pseudotiedettä. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että "postmoderni" on vanha, epiteetin tavoin käytettävä kirosana (vrt. "vitun"), jonka etymologia on vuosien varrella päässyt hämärtymään.

7.

ETLAn tutkimusjohtaja Mika Maliranta julkaisi Liberan verkkosivulla kaksi konkreettista ehdotusta ja yhden sairausmetaforan. Tuskin varainsiirtoveron poistaminen ja lukukausimaksut yliopistoihin kuitenkaan ratkaisevat kaikkia työmarkkinajärjestelmän ongelmia, joten minulla on parempi ehdotus: lopettakaa sairausmetaforien käyttö talouskeskustelussa.
Ensinnäkin: se on skleroosi tai (iho-oireena) skeloderma, ei "skleroosio". Ja toiseksi: miettikö Mika asiaa ihan loppuun asti ennen kuin valitsi talouden tilan metaforaksi sairauden, jota lääkärit eivät osaa parantaa, joka yleisimmässä muodossaan häviää itsestään ja jonka syntyä lääkärit eivät osaa selittää? Vai halusiko Mika ihan tieten tahtoen sanoa jotain taloustutkijoiden ja talouden suhteesta?


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Viikon somekohu: Moninopeusvärisevä Pearlescent Rabbit


Televisiosta tuttu Helsingin Sanominen kolumnisti ja psykoterapeutti Maaret Kallio on huolissaan Ylioppilaslehdestä ja sen sisällön vaikutuksista herkässä iässä oleviin lukijoihin. Lehti oli lähettänyt Kalliolle hieromasauvan ja käyttöohjeen, joka oli rakenneltu Kallion kolumnien otsikoista:
”Olen tehnyt 10 vuotta seksuaalisen häirinnän, hyväksikäytön ja väkivallan parissa ja sitä kokeneiden ihmisten kanssa töitä. Siksi en voi olla ottamatta kantaa siihen, millaista palautetta sain Ylioppilaslehdeltä, jota lukevat tuhannet nuoret naiset.”
Itse olin kyllä siinä käsityksessä, että Geneven sopimus kieltää ihmiskilpien käytön, mutta muutoin jaan satiirista loukkaantuneen Kallion huolen ”nuorista naisista”. 
Vaikka monet heistä ovat oppineet Sinkkuelämää-sarjan uusintoja katsomalla, että omien tarpeiden tyydyttäminen ilman kumppaniakin on luonnollista, ja että Kalliolle lähetetty niin sanottu pupumalli on alan markkinajohtaja, kaikkien voi silti olla vaikea samastua Kallion kolumnien holhoavaan, heteronormatiiviseen maailmankuvaan, jossa seksuaalisuutta parisuhteen ulkopuolella luonnehtivat erinäiset riskit ja parisuhteen puitteissa hämärät kiertoilmaukset. 
Ylioppilaslehti teki kieltämättä karkean arviointivirheen, kun se lähetti kolumnistille moninopeusvärisevän Pearlescent Rabbitin. Parempi esimerkki median rakentavasta suhtaumisesta naisiin ja naisten seksuaalisuuteen olisi se, jos Kallion kolumneja julkaiseva Helsingin Sanomat lähettaisi opiskelijatilauksen tehneille Suomi – eufemismi – suomi –sanakirja:
”Pitkissä suhteissa on turha odottaa kuumuutta kupeissa, jos parin välillä ei läikähdä lämpö sydämissä arjen aherruksessa... anteliaasti tarjoava pari luo antamisen kehän, jossa myös kovemman luokan hekuma viriää.”
Nuorista naisista huolestuneena vanhempana herrana opastan nyt nuoria naisia sen verran, ettei ”kuumuutta kupeissa” tarkoita tuplaespressoa vaan panettamista, ja että "hekuma" on perinteinen Raamatun tapa kuvata orgasmiin päättyvää naintia.