sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Viranomainen tiedottaa - onko Suomi Euroopan turvattomimpia maita?

Supon mukaan ”Euroopassa estetään kymmeniä terrori-iskuja vuosittain”, otsikoi Aamulehti viime joulukuussa. Luku ei kuulosta kovin täsmälliseltä. Sisäministeri Paula Risikko kertoi Ylen Ykkösaamussa eilen lauantaina (16.9.2017), että Suomessa estettyjä yrityksiä on ”monta”. Ei kovin täsmällisesti sanottu sekään, varsinkin kun emme tiedä, että millä aikavälillä. Huolestuttava se silti on, jos ”monta” on enemmän kuin kolme mutta vähemmän kuin kaksikymmentä (joka siis jo olisi Supon ”kymmeniä” koko mantereella).

Valtioita Supon mainitsemassa Euroopassa on 50 (joista puolisen tusinaa osin Aasian puolella). ”Kymmenistä” laskettava keskiarvo jokaista valtiota kohti on siis jokin melko pieni numero, joten onko Risikon ”monta” sen yläpuolella? Mahdotonta sanoa, mutta oletetaan, että Supon viimevuotinen ”kymmeniä” pyöristyy tai on sittemmin kasvanut siten, että se on nyt hakukoneen löytämän suomalaisen asiantuntijan esittämä, Euroopassa vuosittain estettyjen terrori-iskujen määrä 200.

Euroopan valtioiden keskiarvoksi laskettuna tuo olisi neljä, mikä mahtuu edellä esitettyyn ”monen” määritelmään. Eikö Suomi siis ole terroriuhan näkökulmasta Euroopan turvallisimpia maita, vaan keskikastia, kuten aika monessa muussakin tilastossa? Vai meneekö Risikon ”monta” jopa keskiarvon yli? Ja jos, niin kuinka paljon?

Kysymys ei ihan ratkea etsimällä jokin toinen maa, jossa tiedotuslinja on perustuu vähän täsmällisempiin lukuihin. Mutta yritetään. Alkuviikosta Ranskan poliisi kertoi uutistoimisto AFP:n mukaan estäneensä jo 12 iskua. Lisääkin voi siis tulla, mutta Ranskan osuuden siitä asiantuntijan kahdesta sadasta odottaakin olevan korkea. Itse asiassa korkein, yhdessä Englannin kanssa. Muiden Euroopan maiden estettäviksi siis jäisi yhä ehkä noin 150-160 iskua ja tuollaiset 3,2 maata kohti?

Jos pysytään alussa asetetussa ehdossa, niin teknisesti tuo on yhä ”monta”, mutta kuinka monta Suomessa? Kun mitään tarkempaa tietoa suomalaisen viranomainen ei osaa antaa, niin otetaan vertailukohdaksi aikaisempi tiedotuslinja, kun uhkatekijänä oli ulkomaisen terrorijärjestön sijaan kotimainen koulusurmaaja.

”Suomen poliisi estää vuosittain jopa kymmeniä joukkosurmia”, otsikoi Ilta-Sanomat 25.7.2016).

Se nyt ainakin on monta, itse asiassa oikein monta, jos sitä vertaa poliisiylijohtaja Paateron vuonna 2009 Alibille antamaan lausuntoon yhdestä ”todennäköisesti” estetystä surmasta. Jokelan jälkeen se tarkoittaisi 0,5 tapausta vuotta kohti. Paljon se siihenkin nähden, että koulusurmien valmistelujen esitutkinnasta tai oikeudenkäynnistä on Kauhajoen jälkeen uutisoitu kerran (Kiviniityn koulu Kokkolassa).

Vaikuttaa siis siltä että Supon ja poliisin ”kymmeniä” ei ole luku lainkaan, vaan konditionaalin imperfekti. Oman uhka-arvion mukaan jotain olisi voinut tapahtua, vaikka välttämättä ei tapahtunutkaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei koulusurmien ehkäisyyn tulisi jatkuvasti panostaa ja etteikö tilanne Suomessa seuraisi muuta Eurooppaa siinä, miten terroritekojen uhka kehittyy. Mutta se tarkoittaa, että suomalaisen viranomaisen tiedotetta pitää lukea kuin ranskalaista avantgardista romaania, mutta ranskalasien viranomaisen tiedotetta kuin Kalle Päätaloa. Jos selkosilla oli jotain 12, niin niitä on 12 kaksitoista myös paperilla.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Terrorismi ja kuinka meistä tuli viisaampia

“Some nights I need to be held. Tonight I'm a listener. So nice to lie in rumpled sheets and listen. Cover me with words.” ― Don DeLillo, Libra


Sattuneesta syystä yhä useampi suomalainen eri puolilla maata tietää nyt mitä terrorismi on ja miten siitä kuuluu puhua. Ikään kuin viisaus olisi lisääntynyt sitä mukaa mitä lähemmäs uutisista tutut tapahtumat tulevat. Pariisin ja Lontoon jälkeen Tukholmaan – ja nyt Turkuun.

Itsessäni en tosin ole samaa viisastumista havainnut, vaikka etäisyys perjantain puukotuksiin oli vain kolme sataa metriä. Ja yhtä huonosti ymmärrän yhä teini-ikäisiä, jotka lähtevät kaupungille pahoinpidelläkseen jonkun, vaikka yksi vuoden 1999 vappupuukotuksista tapahtui sadan metrin päässä.

Sosiaalisesta mediasta löytyville kirjoituksille on yhteistä juuri löydetty juhlavuuden ja varmuuden tasapaino. Tyypillisiä ovat myös moitteet terrorismin ”vähättelijöille”.

Ilmiötä ei saisi rinnastaa toisiin ilmiöihin, jotka meillä ovat muutoinkin vaivoina. Kuten naisiin kohdistuva väkivalta, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, eriarvoisuus, yksinäisyys, vaikeiden kokemusten traumatisoivuus, mikä tahansa muu elämän raiteiltaan lähtö tai terrorismia tilastollisesti suuremmat uhat terveydelle ja hengelle. Terrorismi on siis todellisuutta, joka jotenkin on irti muusta todellisuudesta. 

Omalla tavallaan somessa kiertävät ja peukutetut terrorismin selitykset ovat myös hyvin samanlaisia kuin Turussa välittömästi liikkeelle lähteneet huhut.

Tekijöitä ei ollut monta, he eivät liikkuneet paikasta toiseen autolla iskuja tehden, aseistus ei ollut raskaan luonteinen eikä kukaan iskenyt yhtä aikaa kauppatorille ja kahteen kaupungin laidoilla olevaan kauppakeskukseen. Mutta järjellä ajatellen niin olisi varmaan pitänyt tehdä, jotta terroristinen tarkoitus olisi maksimoitu.

Järjen sovittaminen Turun tapahtumiin on kuitenkin työlästä, eikä sitä kokonaiskuvaa, jossa 18-vuotias marokkolainen on palapelin osa, ehkä edes ole olemassa.

Kuvan hahmottamista vaikeuttaa toistaiseksi sekin, ettei mikään organisaatio ole vielä ehtinyt kiittää soturiaan. Sellainen on ymmärtääkseni ollut tapana, mutta protokollan noudattamista on voinut viivyttää se, että päähuomion ollessa Barcelonassa mm. New York Times –lehden otsikko antoi Turun iskulle terrorismia neutraalimman nimen ”rampage”.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

EK:n vaihtoehtoiset faktat?


Sunnuntain some-myrskyä voi tarkastella kuten Liberan Heikki oikealta tekee twitterissä, tai sitten kysyä, että onko sarkasmikin liian vakava tapa suhtautua elinkeinoelämän viime aikaisiin ulostuloihin?

Elisan henkilöstöpolitiikka on sunnuntaina EK:n äänellä puhuneen toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan aikana kieltämättä ollut aktiivista ja innovatiivista, kun ainoastaan työpaikkoja ei ole ulkoistettu Intiaan vaan myös niitä irtisanomisia. Tästä ei voi kuitenkaan vielä päätellä, että Mattila olisi tilinpäätöksen menoerien lisäksi lukenut myös kaikki Elisaa suoraan tai välillisesti koskettavat TESsit. Eikä siitä varsinkaan voi päätellä, että Suomea ns. kilpailijamaihin vertaava Mattila tietäisi, miten Ruotsissa oikeasti sovitaan hitsarin työajoista tai Saksassa sosiaalityöntekijän palkoista.

Elinkeinoelämälle työlainsäädäntöön kirjattu yleissitovuus on kirous ja paikallinen sopiminen on hopealuoti, joka vapauttaisi kansantalouden mm. liian suurista palkoista:

”On ajan kysymys, poistuvatko liittojen TES-sopimukset vai eivät. En osaa siihen vastata, mutta ainakin työehtosopimusten pitäisi olla niin joustavia, että niiden perusteella voidaan sopia työpaikoilla [--] Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa tehdään valtavasti paikallista sopimista, eikä siellä ole tapahtunut niitä sinänsä ymmärrettävistä syistä esitettyjä uhkakuvia.”

Esimerkit ovat tuttuja, mutta miten hyvin Mattilan visioimat muutokset kytkeytyvät työmarkkinapolitiikkaan ja työn hintaan meillä ja tavanomaisissa verrokkimaissa? Eivät ainakaan niin suoraviivaisesti kuin Mattilankin näyttäisi kuvittelevan.

Ruotsin koordinoidussa palkkamallissa palkanmuodostus on periaatteessa hajautunut, mutta työehtosopimusten kattavuudessa Ruotsi on yhä pohjoismaiden huipulla ja palkkahajonnassa pohjalla. Yksikään LO:n jäsenliiton piirissä oleva työntekijä ei sovi palkoistaan paikallisesti ilman rajoituksia. Ne jotka sopivat, ovat todennäköisimmin valtion toimihenkilöitä, kun taas keskittyneintä palkanmuodostus on yksityisen sektorin duunarilla.

Yksityisen sektorin ruotsalaisilla duunareilla kehitys on myös viime vuodet kulkenut kohti keskitetympää sopimista (julkisen sektorin toimihenkilöillä päinvastoin). Tässä on ehkä yksityisen työnantajan kannalta järkeä, jos irlantilainen tutkimus vuodelta 2010 pitää kutinsa myös pohjoismaissa: verrattuna yksilötason sopimiseen keskitetty palkoista sopiminen pienentää sekä palkkakustannuksia että palkkahajontaa.

Kun vielä katsoo, miten pienipalkkaiset alat ovat Ruotsissa saaneet ihan kohtuullisia palkankorotuksia ja julkisen sektorin toimihenkilöt parempia, niin JUKOn tai PAMin luulisi olevan Ruotsin ratkaisuista jopa kiinnostuneempia kuin EK:n, jonka visioita ne eivät millään automaatilla toteuta.

Ja mitä Saksaan tulee, niin Eurostatin graafeista näkyy hyvin, miten taantumassa työn hinta näyttää nousevan Suomessa enemmän kuin Saksassa, vaikka kyse lienee siitä miten meillä nimenomaan pienipalkkaisia on irtisanottu samaan aikaan kun näille Saksassa luotiin yhteiskunnan tukemia minityöpaikkoja. Kun vielä ottaa huomioon Suomen Saksaa pienemmät palkkaerot, niin tilastoharha on valmis:

Työn keskihinta ei näytä meillä joustavan alas taloustilanteen mukaan, kun aiempaa suurempi osa työnsä säilyttäneistä työllisistä on sitä hyvätuloisempaa luokkaa. Tai toisin ilmaistuna: vertailu Saksaan ei anna mitään perusteita yleiselle palkka-alelle Suomessa, jossa tyypillisesti hajautetumpia palkkoja saavat asiantuntija-alat tekevät työnsä jo nyt halvemmalle kuin saksalaiset


torstai 16. helmikuuta 2017

Kenen oikeus, mikä velvollisuus?


”Minusta tuntuu, että tässä keskustelussa on sellaisia aukkoja, joita on hyvä valaista.” Merja Ylä-Anttila, MTV-uutisten vastaava päätoimittaja YLE:n uutisille.

Yleensä aukot kai paikataan, mutta sikäli osuva kielikuvan käyttö, että omallakin uralla olen jopa kahdesti joutunut keskustelemaan päätoimittajan kanssa, jota noin selän takana olen saattanut kuvata sillä aukolla jonne ei päivä paista.

Muutoin olen sitä mieltä, että Päätoimittajayhdistyksen (PTY) julkinen kannanotto vie YLE:n Sipilä-uutisoinnista alkaneen keskustelun pahasti harhaan: "Päätoimittajien yhdistys painottaa, että päätoimittajan tekemät uutisointipäätökset tai uutisoimatta jättäminen eivät rajoita tiedotusvälineen palveluksessa olevien sananvapautta. Toimittajat eivät käytä työssään sananvapauttaan kansalaisina, vaan työnantajansa sananvapautta."

Työnantajan määräysvalta on kirjattu työsopimuslain ensimmäiseen ja kolmanteen lukuun. Yhdistyksen painottama sananvapaus on puolestaan perustuslaillinen oikeus, joka 2. luvun 12 pykälän mukaan sisältää jokaisen oikeuden ”vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Journalistin ohjeissa yleisön oikeus saada tietää on tulkittu yksittäisen toimittaja velvollisuudeksi ”torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä”. Lisäksi toimittajalle on ohjeisiin kirjattu ”mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa”.

Laki tai ohje ei erikseen kerro, miten toimia jos painostus tulee suoraan esimieheltä tai esimiehen välityksellä. Mutta jos esimies näyttää toimivan enemmän omaa etuaan ja ajatusmaailmansa kuin alaisiaan tai yleisön oikeutta tukien, niin YLE:sta eronneiden toimittajien ratkaisu näyttää johdonmukaisemmalta kuin PTY:n julkinen kannanotto.

Jos julkaisu oli tahallinen harhautus, niin sekin olisi jotenkin vähemmän noloa kuin päätoimittajien kollektiivinen väärinkäsitys journalismin ja yleisön tai YLE:n ja yle-veroa maksavien kansalaisten suhteesta. Itse asiassa samasta väärinkäsityksestä näki merkkejä jo viime joulukuussa, kun sanomalehtien pääkirjoitusten teemaksi nostettiin työntekijän lojaalisuus johtoa kohtaan. Ikään kuin se olisi jokin hyve. Ei kuulkaa, ”hyve” on johdon lojaalisuus työntekijöitä kohtaa, koska siitä ei määrätä mitään työehtosopimuksessa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Luvullinen lisääntyminen: Perussuomalainen, nuhteeton vai konna?


Perussuomalaisten kunnan(vara)valtuutettujen rikosepäilyistä on ”valtamediassa” tehtailtu vajaan kahden istuntokauden aikana "tuhansia" nettiuutisia, valittaa tamperelainen kunnanvaltuutettu Heikki Luoto, ps, FB-kommentissaan. Jos tuo on totta, niin pitää olla aika lujassa perussuomalaisessa uskossa, jos ei tässä näe muuta ongelmaa kuin lehdistön vinoutuman.

Mietitään tätä vähän numeroina:

Suomessa on 313 kuntaa, asukasluvun mukaisen valtuuston keskimääräinen koko on 32. Valtuutettuja on yhteensä eri kunnissa noin 10 000, heistä reilut 1000 perussuomalaisia. Plus ne varajäsenet. Valtuutettujen keski-ikä on sen verran muuta väestöä korkeampia, että nuorin ehti syksyllä täyttää 23 vuotta (Vihdin Antti Hyytiäinen, kok) ja vanhin löytämäni 72 (Turun Mikael Miikkola, ps). Tässä ikäryhmässä suomalaisia epäillään rikoksista noin 80 000 kertaa vuodessa, mikä on hieman alle puolet kaikkiin suomalaisiin kohdistuvista epäilyistä.

Periaatteessa rikoksesta epäiltyjä perussuomalaisia valtuutettuja voisi siis olla jopa toista kymmentä, eivätkä he silti olisi muita kansalaisia epärehellisempiä. Mutta miten toista kymmentä epäilyä muuttuu tuhansiksi valtamedian nettiuutisiksi? Ja paljonko on ”tuhansia” ja mikä on ”valtamedia”?

No, sovitaan, että ”tuhansia” on vähintään 3000 ja enintään 9000. Ja jotta Heikki saisi kaikki mahdollisuudet olla oikeassa, sovitaan myös, että jokainen Tampereen kirjaston lukusaliin tuleva sanomalehti on ”valtamedia” (n. 90), vaikka niillä ei edes olisi Luodon mainitsemia nettisivuja. Päälle tietysti Yle paikallistoimituksineen sekä Maikkari, Uusi Suomi ja SK. Tai miksei Seiskakin? Lopuksi sovitaan, että jokainen media teki jokaisesta epäillyksi joutuneesta perussuomalaisesta kuntatason luottamushenkilöstä vähintään 3 juttua: epäily, tutkinta, oikeudenpäätös.

Näillä ehdoilla päästään luontevasti Heikki Luodon väittämiin lukuihin ilman, että perussuomalaiset näyttäisivät muita kansalaisia rikollisemmilta. Juttumäärät olisivat sovitun haitarin puolivälistä. Valitettavasti koko laskelma kuitenkin romahtaa nopeasti, jos käy ilmi, että Sastamalan Alueviesti uutisoi juupajokelaisen perussuomalaisen näpistämistä irtokarkeista vain kerran. Tai jos pudasjärvellä ilmestyvä Iijoki-seutu unohti kokonaan kihniöläisen perussuomalaisen haitan viranomaiselle valomerkin jälkeen.

Mitä pitemmälle ja useammin todellisuus eroaa laskelmalle annetuista ehdoista, sitä pahemmalta kuntatyötä tekevien perussuomalaisten tilanne näyttää, jos heidän rikollisuusasteensa mittarina joutuu käyttämään Luodon laskemia ”tuhansia” nettiuutisia. Itse asiassa google-haku ”perussuomalainen + rikosepäily”, tuottaa sekin vain 7000 osumaa, joista monet kyllä kertovat rikoksista mutta perussuomalaisten kohdalla lähinnä "somekohuista". Joukosta nousee esiin Oulun varavaltuutettu Tynkkynen, perässä Viitasaaren valtuustossa harvakseen näyttäytyvä Hakkarainen, kolmantena Kiemunki, jonka nykyinen rooli Pirkanmaan kunnalliselämässä jäi tosin minulle vähän epäselväksi. Useita osumia saanut Mäntylä pitää sivuuttaa, koska ex-ministeri erosi luottamustehtävästä Sallan kunnassa jo ennen kuin petosepäily tuli ilmi - ja varavaltuutettu Sademies oli jo erotettu valtuustoryhmästä, kun viimeksi istui käräjiä. Ehkä Luoto voisi jatkaa lista, kun kerran on asiaan perehtynyt?

Sitä odotellessa johtopäätös on yksiselitteinen: Heikki Luodon mustamaalaus menee kohteesta ohi (”valtamedia”), mutta osuu ikävästi sivullisiin perussuomalaisiin luottamushenkilöihin. Epätieteellisen tarkastelun nojalla he näyttäisivät olevan keskimäärin äänestäjiään nuhteettomampia, kuten uutisointi heijastaa, ja kuten kuntien asioista päättäviltä toivookin. Paitsi tietysti Heikki Luoto Tampereelta, jota voi todennäköisin syin epäillä perussuomalaisesta uhriutumisesta, ”median vika” -selittelystä puolueen kansansuosion huvetessa ja numerolukutaidottomuudesta.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Uusi normaali?


YLE 25.11.2016: ”Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) sukulaisten omistama konepajayhtiö Katera Steel on saanut merkittävän tilauksen valtion omistamalta Terrafamen kaivokselta.
Konepajayritys Katera Steelin pääomistajia on Sipilän enoja ja serkkuja. Myös Sipilän lapsilleen kolme vuotta sitten siirtämä sijoitusyhtiö Fortel Invest omistaa pienen osuuden yhtiöstä. Fortel Investin omistus Katera Steel -yhtiöstä on viisi prosenttia.
Kaksi viikkoa sitten hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti antaa Terrafamelle 100 miljoonaa euroa lisää valtion rahaa. Päätös poikkesi hallituksen kesällä ilmoittamasta linjasta, jonka mukaan kaivos ajetaan alas, jos sen rahoittamiseen ei löydetä yksityistä rahaa vuodenvaihteeseen mennessä.” Aiheesta kirjoitti ensimmäisenä KU.


Jos poliittisen taloustieteen perinteiset argumentit, kuten ”tietysti”, ”ei ole tästä ajasta” tai ”muita vaihtoehtoja ei ole”, eivät riitä, niin aina on mahdollista vedota köyhiin leskiin ja orpoihin.

Tällä perusteella elinkeinoelämän etujärjestöt saivat eräässä kyselytutkimuksessa yli 70 % tavallisista kansalaisista kannattamaan perintöveron poistamista, vaikka kyseessä on progressioltaan kenties jyrkin vero, josta pääosan valtiolle tilittää varakkaampi eliitti - itse asiassa tilastojen mukaan yli 50 % perinnönsaajista ei Suomessa joudu maksamaan perintöveroa lainkaan.

Tai jos lesket ja orvot eivät juuri nyt sovellu omaan tarinaan, niin hätätilanteessa poliitikko voi näköjään vedota vaikka serkkuihin.

Populismin perusajatuksiin kuuluu ”valtamedia”, jonka resurssien ja asiantuntemuksen ei pitäisi antaa asettua poliitikon ja kansan välisen suoran kommunikoinnin eteen ja tielle. Mistä sitten seuraa, ettei pääministeri Juha Sipilä enää edeltäjiensä tavoin teetä lehdistötiedotteita tai anna lausuntoja STT:lle. Donald Trumpin yöllisiä twiittejä ja oman ulkoministerimme Timo Soinin kaunablogeja mukaillen hän kertoo oman totuutensa sosiaalisessa mediassa.

Sipilän blogimerkinnässä itse asiaa olennaisemmaksi nostetaan sellainenkin virhe, ettei toimittaja ole huomioinut yksitäisen yrityksen omistajanvaihdoksissa tapahtuneita nimenmuutoksia (”ei ole totta, että olisin työskennellyt Katera Steel Oy:ssä 15 –vuotiaana, koska Kateraa ei ollut silloin vielä olemassakaan”), mihin vasta-argumenttina pääministerille pitäisi ilmeisesti huomauttaa, että ”15-vuotias” kirjoitetaan yhteen ilman välilyöntiä.  Pääministeri Sipilän saivartelua ja kieliopin tasoa (lisää tähän sarkastinen vitsi koulutusleikkauksista) suurempi huoli koskee silti hieman teennäistä loukkaantumisen esittämistä. Tunneraktion suojissa lukijan annetaan ymmärtää, että demokratian vaatimattomammatkin suojautumiskeinot vapaasti oman journalistisen arvionsa mukaan toimivista tiedotusvälineistä päättäjien ja elinkeinoelämän suhteita arvioiviin esteellisyyssäännöksiin ovat lasten ja muiden sukulaisten ”vetämistä lokaan”.

Kieltämättä pääministerin on viime aikoina jos toisenakin joutunut tutustumaan perustuslain sisältöön suhteessa hallituksen moniin hankkeisiin, mutta pitäisi aikaa säästää silti myös hallintolain lukemiseen. Siitä olisi käynyt ilmi, ettei kukaan vaadi "kaikkia sukulaisia luopumaan työstään" pääministerin aseman vuoksi, vaan että kaikki lain vaatimukset rajoittuvat vain tuohon Sipilän omaan asemaan pääministerinä.

Iltalehden Juha Ristamäki selittää: ”Ministeri on esteellinen, jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen. Ministeri on esteellinen myös, jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen läheiselleen. Läheisellä laki tarkoittaa muun muassa ministerin puolisoa ja lapsia, mutta myös ministerin vanhempien sisaruksia ja monia muita lähisukulaisia. Lisäksi mainitaan muun muassa ministerille ’muuten erityisen läheiset henkilöt samoin kuin tällaisten henkilöiden puolisot’. Läheisen määritelmä on laissa siis laaja. Jos läheinen liittyy päätännässä olevaan asiaan, ministerin pitää jäävätä itsensä päätöksen teosta. Jääviyden selvittäminen on ministerin itsensä vastuulla.” (IL 26.11.2016).

Hallintolain täsmällinen seuraaminen tässä yksittäisessä tapauksessa – Terraframen uusi ja taas satojen miljoonien rahoitus valtion piikkiin ja valtion investointien siirtyminen yksityiselle sektorille pääministerin lähipiirin kautta – voi tuntua pieneltä yksityiskohdalta, joka ei kepun vetämää maakuntapolitiikka tai elinkeinoelämän roolia politiikassa miksikään muuta. Mutta jokin perinteiselle avoimuudelle vieras raja tässä tuntuu taas vedetyn siihen, miten härskisti pääministeri voi mitätöidä olemassa olevan lainsäädännön vaatimukset tai legitiimin uutisaiheen - ja samalla sepittää tiedotusvälineille pahantahtoisia motiiveja (”toimittajalla ollut tarkoituskaan saada minua kiinni ennen jutun julkaisemista”).

Pääministeri Sipilä oli pahoin harhautunut tai harhauttamisen tiellä, kun hän valitsemassaan foorumissa uhriutuen julisti, ettei hän ”voi vaatia kaikkia sukulaisia liiketoimintakieltoon pääministerin tehtävän vuoksi”. Siitä ei ollut koskaan kysymyskään. Oikeassa hän sen sijaan oli tänään päättäessään, ettei hänen tarvitse vastata Yleisradion haastattelupyyntöihin. Populismin aallon tuoma uusi normaali alkaa olla yhä selvempi, meillä ja muualla.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ensimmäinen ja viimeinen vaaliblogi

Jasper Johns: Flag (1956)

Kyllähän sen periaatteessa ymmärtää, että Euroopan maahanmuuttovastaiset puoluejohtajat pitävät merkittävänä voittona sitä kun Valkoisen talon isäntä vaihtuu maahanmuuttajan pojasta maahanmuuttajan pojanpoikaan. Mutta onko alhainen ääniosuus alhaisesta äänimäärästä silti kovin vahva osoitus merkittävästä muutoksesta maan mielialoissa?

Donald Trumpin vaalivoittoa on yritetty sovittaa oikeaan mittakaavaan mm. sillä, että Trump voitti pienemmällä äänimäärällä kuin Hillary Clinton hävisi, tai että hän voitti pienemmällä äänimäärällä kuin kaksi edellistä republikaanisen puolueen presidenttiehdokasta hävisivät. Päivän lehdessä (HS 13.11.2016) Tommi Uschanov jatkaa listaa kahdeksalla lisäpointilla. Osa niistä vähättelee oletuksia ”yhden maailman lopusta ja toisen alkamisesta”, toiset löytävät muutoksia yleensä vähäpätöisempinä pidetyista seikoista. Kuten tämä lainaus New York Timesista: ”Yrityksiä, jotka ennen markkinoivat farkkujaan ja fleecetakkejaan pieninä paloina amerikkalaista unelmaa, neuvotaan nyt panemaan mainoskampanjansa uusiksi.”

Niin, tosiaan. Miksei jopa Amerikan lipulle voisi käydä kuin Suomen lipulle, joka yhä kelpaa kaikkien salkoon, mutta jota juuri kukaan ei juuri nyt haluaisi nähdä ommeltuna kenenkään takinhihaan?

Jos kolumnistin listaa haluaisi jollakin jatkaa, niin ehkä esimerkit voisi poimia eurooppalaisesta keskustelusta, ja eritoten hetkistä, jolloin siinä ilmaistulle helpotuksen tunteelle ei ole mitään todellista syytä.

Ensinnäkin reaktio Trumpin sovinnollisen voittopuheen ja kampanjapuheiden väliseen ilmeiseen kuiluun. Joskus ennen vanhaan, kuten pari viikkoa sitten, olisi ollut vaikea kuvitella yhdenkään eurooppalaisen poliittisen johtajan tai pääkirjoitustoimittajan kiittävän ihan näin auliisti sitä, että Yhdysvaltain uusi valittu presidentti taitaa sittenkin olla jopa luultua suurempi paskanpuhuja.

Toinen arveluttava reaktio oli se hengähdystauko, jonka koko vaalikampanja ja varsinkin Trumpin voitto näytti antaneen keskusteluille Euroopan viime vuosien poliittisesta liikehdinnästä. Eikö tämän oikeastaan olisi pitänyt mennä toisin päin? Siis niin, että pitkään jatkunut paskamyrsky Euroopassa olisi tarjonnut amerikkalaisille pienen hengähdystauon heidän huolilleen Trumpin oikeistopopulismin merkityksestä, joka kaikista enemmän tai vähemmän osuvista Hitler-vertauksista tai KKK:n virallisen lehden tuesta huolimatta ei sisällä kaavaa niin totaaliseen kansallisen poliittisen järjestelmän äärioikeistolaistumiseen kuin jolla Euroopassa nyt noustaan vähintään parlamenttiin asti?

Tai kuten amerikkalaiselle HBO-kanavalle ohjelmaa tekevä brittikoomikko John Oliver kommentoi mm. Ranskan Kansallisen rintaman, Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultainen aamunkoiton vaalivoittoja: ”Holy Shit! When Europe moves far right, it moves through Belgium!”