torstai 15. syyskuuta 2016

IMD-indeksi ja kuinka sitä luetaan


”Elinkeinoelämän keskusliiton hallitus on päättänyt EK:n uudesta suunnasta”, kertoo EK:n tuore tiedote: ”Tavoitteena on nostaa Suomi yritysten toimintaympäristönä muiden Pohjoismaiden tasolle. Tämä edellyttää laajaa uudistumista ja muutosmyönteisyyttä maassamme. Esimerkiksi kilpailukykyä mittaavan IMD-indeksin mukaan Suomi on pudonnut selvästi muiden Pohjoismaiden tasolta (Ruotsi 5, Tanska 6, Norja 9 ja Suomi 20).”

Työmarkkinoihin EK on jo päättänyt vaikuttaa sääntömuutoksella, jonka myötä Suomessa ei enää tehtäisi keskitettyjä palkkaratkaisuja, minkä lisäksi mielessä näyttäisi olevan hallituksen ja EU:n päättävien elimien lobbaaminen mm. kauppapolitiikan ja yritys- ja kilpailulainsäädännön osalta.

"Putoaminen" ei ehkä ole täsmällisin termi sille, että Suomen sijoitus on pysynyt viime vuodet tässä nimenomaisessa rankissä samana, mutta toisaalta -  ero Ruotsiin on jopa kasvanut. IMD:n indeksisijoituksen parantamiselle on kuitenkin monia vaihtoehtoja, ei vain yhtä keinoa, käy ilmi EK:n viittaamasta raportista. Esim. Qatarin rinnalle (13) Suomi voisi yrittää purkamalla infrastruktuuriaan, tekemällä hallinnostaan tehottomamman mutta samalla tehostamalla talouttaan riistopalkoilla työskentelevällä siirtolaisarmeijalla. Ja nämä siis olivat vain IMD:n raporttiin perustuvia vaihtoehtoja, eivät poliittisia toimenpide-ehdotuksia.

Noin yleisesti ottaen Suomi ja muut pohjoismaat ovat hyvin yhtenäisiä IMD:n indeksin pääkriteereillä: "Focus on business-friendly regulation, physical and intangible infrastructure and inclusive institutions." Näissä ei Quatar sitten enää pärjääkään.

Toisin sanoen Suomi laahaa jäljessä elinkeinoelämän kasvuluvuissa, vaikka bisneksen tekemisen ympäristö on jo niinkin suotuisa (ja pohjoismainen), että hallitus jotakin tehdäkseen tekee aika paljon ehdotuksia kyseisen ympäristön heikentämiseksi (uusi lisäys VATT:n jo ennestään haitallisena pitämään sähkön verotukeen). Koulutus- ja tutkimuspanostusten leikkauksia EK on moittinut jo aiemmin, nyt olisi hyvä hetki moittia lisää.

Hallituksen toimista ja IMD:n julkaisusta juolahtaa myös mieleen, ettei Suomi ole köyhä eikä suurten tuloerojen maa, mutta hallitus käyttäytyy kuin se olisi – ja lähtee uusissa esityksissään kasvattamaan tuloeroja hyvätuloisimpien verohelpotuksilla ja pienituloisimpien turvaverkon leikkauksilla. IMD:n kilpailukykyselvitysten toiminnanjohtaja, professori Arturo Bris toteaa:

“Since 1995 the world has become increasingly unequal in terms of income differences among countries… Unfortunately, the problem for many countries is that wealth accumulation by the rich doesn’t yield any benefits for the poor in the absence of proper social safety nets. Innovation-driven economic growth in poorer countries improves competitiveness, but it also increases inequality. This is obviously an issue that demands long-term attention.”



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kahden lauseen blogit: Varainhoitaja ja kielten opettaja, kehityspäällikkö ja pankin asiakaspalvelija, lentokentän rahtaaja ja lentokentän tarjoilija.


Ikä on pelkkä numero, toisin kuin raha, joten Ensitreffit alttarilla -ohjelman asiantuntijatiimi ei edellyttänyt pareilta tilastollista keskiarvoa, jossa suomalainen aviomies on vaimoaan kolme vuotta vanhempi. Sen sijaan vältettiin kiusallinen tilanne, jossa joku naisista olisi joutunut naimaan itseään alemmasta tuloluokasta.

maanantai 29. elokuuta 2016

Yhden lauseen blogit: Asioita, joissa en tänään aio neuvoa naisia

Burqa
Burkini
Bur..?

Nyt kun vuodenajan vaihtuessa ”tyylikkäästi peittävää mustaa” (IS) alkaa nähdä muuallakin kuin Minttu Räikkösen päällä Span varikolla, niin voisi olla juuri oikea hetki olla pohtimatta onko Ranskan burkini-kielto perustaltaan liberaali, koska tasavaltalaisuus-aate, vai pohjimmiltaan konservatiivinen, koska islamofobia, ja lopettaa kaikki naisten pukeutumista koskeva keskustelu, joka edes näyttäisi edellyttävän syvällistä perehtymistä filosofi John Rawlsin teokseen Oikeudenmukaisuusteoria (1971).

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kirjoitin yleisönosastoon





VM:n valtiosihteeri Martti Hetemäen mukaan Suomen ”työllisyysaste on vain 68,5 prosenttia. Tavoite on 72 prosenttia, jotta velkaantuminen pysähtyisi” (HS 10.82016). Ajantasainen osavuosikatsauksen tieto Tilastokeskuksesta on kuitenkin seuraava: ”Työllisyysaste eli työllisten osuus 15–64-vuotiaista oli kesäkuussa 72,0 prosenttia, kun se vuotta aiemmin oli 71,0 prosenttia.” Jos Hetemäen numero on vanhempi tilastotieto, se vastaa desimaalia myöten Tilastokeskuksen julkistusta vuodelta 2014 (joka siis kertoo tilanteen edelliseltä kuluneelta vuodelta 2013). Jos se on tilastollinen arvio kausivaihtelusta tasoitetun trendin suunasta vuoden loppuun mennessä, Hetemäki uskoo tavanomaisen sesonkimuutoksen olevan nyt tuplasti synkempi kuin vaikkapa viime vuonna.

Hetemäki kertoi samassa haastattelussa myös, että ”työllisyysasteemme on ainakin viisi prosenttiyksikköä matalampi kuin muissa Pohjoismaissa.” No oikeastaan neljä, kuten se oli myös ennen pitkittynyttä talouskriisiä. Mutta ehkä tähänkin voisi etsiä positiivisen näkökulman: Suomi on ensimmäisenä pohjoismaana ponnistelut lähimmäksi kriisiä edeltänyttätyöllisyysastetta. Tai vahingoniloisen: Suomen työllisyysasteen ero Tanskaan, jossa talouskriisin jälkeen on tehty pohjoismaiden radikaaleimmat työelämän muutokset, on nyt pienempi kuin ilmeisesti koskaan 2000-luvulla.

Lisäksi Hetemäki kertoi, että ”meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen.” Jos yhä pysytään Hetemäen mahdollisesti suosimassa julkistusvuodessa 2014, Kreikan työllisyysaste oli 49,4 %, Espanjan 56 % ja Italian 55, 7 %.

Yleinen johtopäätös ajantasaisesta tilastotiedosta näyttäisikin olevan, ettei sitä ole VM:n käytössä, tai että mahdollisista vaihtoehdoista pitää ainakin viitata siihen, jossa lasi taas on puoliksi tyhjä. Tai ettei vähän vanhempaakaan tietoa (vaikkapa Italian tai Espanjan verrokkiluvuista) voi esittää yleisölle totuudenmukaisesti, koska pitää hyväksyä, koska on pakko ja koska vaihtoehtoja ei ainakaan ole.

Johtopäätös hallituksen toimista on kysymyksen muotoinen. Velkaantumisen pysähtymisen kannalta tärkeä työllisyysasteen välitavoite (72 %) on nyt edes hetkellisesti saavutettu ennen kuin mikään taloutta edistävä päätös on ehtinyt sopimus- tai lainsäädäntöasteelta käytäntöön, joten missä määrin sama  päättäväinen mitään tekemättömyys olisi toimivin ratkaisu myös jatkossa?

[korjattu pohjoismaita koskeva tilasto, mistä kiitos FB-kaveri Kim Väisäselle]

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Humanisti selittää ekonomistille: irrationaalisen taloustiede


Moni taloustutkija on sitä mieltä, että politiikan taloudellinen analyysi vaatii paitsi kustannusten myös hyötyjen ottamista huomioon. Analyysissa kuvitellaan rationaalinen kansalainen, joka pyrkii mahdollisimman järkevään ratkaisuun. Ainakin itsensä kannalta.

Äskettäin luin tällaisen alkoholipoliittisen analyysin Liberan toiminnanjohtajalta, Heikki Pursiaiselta. Kirjoituksen olettama oli, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on tähän asti huomioinut julkaisuissaan vain alkoholin taloudelliset haitat, nyt Pursiainen ensimmäistä kertaa huomioisi myös taloudelliset hyödyt.

Kustannus-hyöty –analyysinsa Pursiainen perusti ajatusleikkiin. Leikin toisessa osiossa niiltä ihmisiltä, joihin oluen myynnin vapauttaminen vaikuttaa myönteisesti, kysyttäisiin kuinka paljon kukin heistä olisi valmis maksamaan siitä, että vapauttaminen toteutetaan. Toinen osio koskee niitä ihmisiä, jotka kokisivat vapauttamisesta haittoja, mutta siihen ei nyt ole tarpeen perehtyä. Pursiainen on jo tähänkin mennessä tehnyt kaksi taloustutkijan omista ajatusmalleista juontuvaa perusvirhettä.

Ensimmäinen virhe koskee taloustutkimuksen jäykkiä ja teoreettisia ajatusrakennelmia. Ne estävät tutkijaa näkemästä mitä hän ei odota näkevänsä. Toisin kuin Pursiainen väittää, THL on arvioinut alkoholin tuotannon ja myynnin taloudelliset hyödyt. Niitä ei kuulemma ole.

Asiaa voisi tarkastella Lafferin käyrän avulla.

Tarinan mukaan käyrä on taloustutkija Arthur Lafferin hiukan huumorimielellä servettiin piirtämä viiva. Perusajatus on, että valtion verotulot kasvavat veroasteen mukana vain tiettyyn viivan optimaaliseen pisteeseen asti. Sen jälkeen verojen kiristys alkaa tuottaa elinkeinotoiminnalle niin suurta haittaa, että verotulot laskevat.

Samalla tavoin voitaisiin alkoholin kulutukselle piirtää optimaalinen piste, jonka jälkeen kansantalouden hyödyksi koituvat myyntitulot ja valtion verotulot olisivat suuremmat kuin alkoholin haitoista syntyvät menot. THL:n näkemyksen valossa tämä piste on ohitettu jo aikoja sitten.

Hieman hankalampaa olisi piirtää kansantalouden kokonaisuutta kuvastavan käyrän rinnalle toinen käyrä, jonka optimaalisessa pisteessä painoteollisuuden tuotto omistajille ja työntekijöille lakkaa tuotannon kasvattamisesta huolimatta kasvamasta, koska lisääntyvän verorasitteen kautta kustannettava haittojen korjaus vie enemmän kuin myyntivolyymin lisäys tuo.

Mutta ihan mahdolliselta tämäkin kuulostaa.

Toinen virhe juontuu samasta taloudellisen analyysin jäykkyydestä. Pursiainen tekee väärän tai ainakin riittämättömän kysymyksen. Hintaa, jonka satunnainen kansalainen olisi oluen myynnin vapauttamisesta valmis maksamaan, ei voi kysyä vain kerran. Se on kysyttävä uudestaan jo kolmannen oluen jälkeen, sitten noin kahden oluen välein ja vielä kaksi kertaa juuri ennen ja jälkeen valomerkin.

Lisäksi on syytä muistaa, ettei alkoholipolitiikka ole mikään erityistapaus suhteessa Pursiaisen käsityksiin ”järkevästä” politiikasta. Humala on satunnaistekijä. Ihmisillä, ajatusleikeissä kuvitelluilla tai todellisilla, on lukemattomia muitakin syitä käyttäytyä muutoin kuin järkevästi. Siksi me tarvitsemme rationaalisten oletusten rinnalle enemmän irrationaalisen talousteoriaa.

Irrationaalinen on tähän mennessä mahtunut Pursiaisen blogikirjoituksiin lähinnä pieninä hinnaneroina yksilön kulutusvalinnoissa. Kuinka paljon suuremman taloudellisen riskin opiskelija on valmis ottamaan, jos huonommat työllistymismahdollisuudet tai matalamman palkan tarjoan opiskeluala miellyttää enemmän? Tai miten paljon enemmän asiakas on valmis maksamaan ajastaan, jos lentokentältä saisi tasahintaisten vaihtoehtojen sijaan hintavamman vaihtoehdon nopeammin?

Kansantalouden tasolla Pursiainen sokeutuu irrationaaliselle, puhumattakaan kansakuntien taloudesta, vaikka molempien luulisi kiinnostavan juuri niissä liikkuvien valtavien taloudellisten arvojen takia. Otetaan alkoholipolitiikan analyysin rinnalle toinen esimerkki, joka ei juuri ole korostunut Liberan julkaisuissa, vaikka liberalismin asialistalla sen ainakin luulisi olevan korkealla:

Sukupuolten tasa-arvo ja talous.

Miesverkostot jarruttavat tasa-arvoa johtopaikoilla, kertoi tuore Konsulttiyhtiö Ernst & Youngin tutkimus. Pientä kansanluokkaa ja sitä kautta hieman laajempaa henkisten resurssien tehokasta käyttöä koskevan ongelman taustalla on hämmästyttävän sitkeä sukupuolittuneen työelämän historia.

Maailman talousfoorumi WEF arvioi äskettäin, että kestää vielä 117 vuotta ennen kuin miesten ja naisten tasa-arvo toteutuu työpaikoilla globaalisti. Pidän arviota optimisena, mutta eihän tuo toisaalta olisi pitkä odotus, jos huomioi, että rationaaliset perustelut sukupuolitetuille työmarkkinoille katosivat suunnilleen silloin kun ihmiskunnan kehityksen eturintama asettui aloilleen Mesopotamiaan ja keksi maanviljelyn. Joskus 9000–8500 eaa.

Mitä tämä irrationaalisen taloushistorian ehkä suurin kustannuserä on sitten ihmiskunnalle maksanut? Kun sen hyödyt eivät ole kvantifioitavissa, niin ovat edes haitat? Kunnianhimoinen taloustutkija voisi aloittaa laskelmansa toisen konsulttiyhtiön numeroista. HS kertoi maanantain taloussivuillaan McKinseyn arvion viime vuodelta: täydellinen tasa-arvo kasvattaisi maailmantaloutta neljänneksen nykytilaan verrattuna.

Mitenkähän tuo pitäisi, jos mitenkään, kertoa reilulla kymmenellä tuhannella vuodella?

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Viimeksi kuultuna: Notes from New York / Mare Nostrum II


Bill Charlap Trio: Notes from New York. Impulse 2016.

Legendaarisen suurkaupungin ”henkevä” ja ”sofistikoitu” kulttuuri kuulostaa aluksi kehnolta verukkeella levyttää vielä yksi valikoima jazz-standardeja. Mutta jo ensimmäinen raita osoittaa, että Notes From New York –levy täyttää kansitekstin lupauksen.
                      Pianisti Bill Charlapin johtaman trion tulkinnoissa älyllisyys on kepeää, lemmekkyys ohimenevää ja blues ironista.
                      Standardien aateliin kuuluva I’ll Remember April alkaa melodian toteamisesta, jonka Charlap hyväilee pianonsa ylärekisteristä muutaman silmäniskulta vaikuttavan trillin säestämänä. Sitten hän leikkaa melodiasta sooloon, jonka rakentuu yllättäen basistin näppäämien sointujen varaan.
                      Samanlaiset siirtymät vaivattomasta osaamisesta vaativaan muusikkouteen luonnehtivat koko levyä samalla kun intiimi dynamiikka luo vaikutelman rennosta, aamuyöhön jatkuneesta nautiskelusta.
                      Urbaanin elämäntavan sivistyneisyys ja vapaus lienee toki vain yksi taiteen luomista illuusioista, mutta tämän paremmin sitä tuskin voi musiikissa kuvailla.


Paolo Fresu Richard Galliano Jan Lundgren Mare Nostrum II. Act 2016.

Jostakin syystä italialainen trumpetisti Paolo Fresu, ranskalainen haitaristi Richard Galliano ja ruotsalainen pianisti Jan Lundgren odottivat seitsemän vuotta ennen kuin palasivat studioon tekemään jatkoa Mare Nostrum –levylleen.
                      Roomalaisen numeraalin II peräänsä saanut uutuus on pitkälti edeltäjänsä kaltainen, enimmäkseen haikea ja harras. Levyn juju ei kuitenkaan ole jazzin, iskelmän ja kansanmusiikin raja-aidoista piittaamaton melodisuus. Eivätkä melankoliset mollisoinnut, joita kappaleiden otsikot selittävät muun muassa yön sineksi, hyvästeiksi, kärsimyksesi ja kaiken päättymiseksi.
                      Juju on artistien ja instrumenttien täydellisessä yhteen sointuvuudessa.
                      Jonkun mielestä Mare Nostrum II ehkä on itsetietoisen kultivoinutta hissimusiikkia - siis jos se hissi sijaitsisi jonkin vanhan eurooppalaisen aatelissuvun palazzossa. Minusta se on hiukan enemmän: nerokkuuden tai mestaruuden sijaan se luo kuulijan korville unelman sellaisista vaivattomuuden ja harmonian hetkistä, joita omaankin elämään toivoisi siunaantuvan useammin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Luvullinen lisääntyminen: Teuvo ja promilleongelma


Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, ps, esitteli tänään tiistaina Iltalehdelle kaljatölkin avaajista tehtyä solmiotaan ja puhui eduskunnalle kahdesta muusta lempiaiheestaan, naisista ja maahanmuuttajista: riittääkö edellisiä maaseudun poikamiehille, jos jälkimmäisten tuloa rajan yli ei pysäytetä piikkilangoin?

”- Rajat kiinni. Paras eriste islamisaatiolle on piikkilanka, Hakkarainen julisti eduskunnan puhujapöntöstä.
Hakkarainen kyseli, miten "islamilainen porukka" kotoutetaan Suomeen. Hän kantoi huolta kantasuomalaisista poikamiehistä, jotka asuvat kunnissa, joissa naiset ovat jo nyt vähemmistönä. Tällaisia vinoutuneen väestörakenteen kuntia kansanedustaja tiesi Suomessa olevan 155.
- Elikkä siellä pilkistää niitä poikamiehiä, tuolla maaseudulla, joka torpasta.
Hakkarainen muistutti, että maahanmuuttajista jopa 90 prosenttia on miehiä.
- Miten heidät tuonne sekaan laitetaan sitten, kun siellä ei ole ennestäänkään naisia heille, ja he siellä sitten - jääköön sanomatta - ovat, miten he kotoutuvat sinne? Siellä varmasti tulee yhteentörmäyksiä jossakin vaiheessa.
- Onko ministeri ottanut tämmöisen huomioon, vai syrjäytetäänkö kantasuomalaiset muslimimiesten tieltä, Hakkarainen tiukkasi sisäministeri Petteri Orpolta (kok).” IL 24.5.2016.

Suomalainen nainen valtioneuvoston valvomana hyödykkeenä ei ole tämän kirjoituksen eikä varmasti minkään muunkaan aihe, joten totean lyhyesti kansanedustan esille ottamasta prosenttiluvusta: No ei ihan, mutta jos olisikin, niin ei tässä mitään välitöntä hätää ole.

Jos maahanmuuttajien sukupuolijakaumaa tarkastellaan syntyperän mukaan, vuoden 2014 lopussa miesten osuus ulkomaalaistaustaisista oli 50,7 prosenttia, kertoo Tilastokeskus:

”Suomalaistaustaisten joukossa miesten osuus oli 49,1 prosenttia. Taustamaittain tarkasteltuna erot Suomessa asuvien taustamaaryhmien sukupuolijakaumissa ovat huomattavia. Suurin miesten osuus oli brittiläistaustaisilla, joista 80 prosenttia oli miehiä. Seuraavaksi suurimmat miesten osuudet olivat italialais-, nepalilais- ja nigerialaistaustaisilla. Thaimaalaistaustaisista peräti 85 prosenttia ja filippiiniläistaustaisista 71 prosenttia oli naisia. Suurimmista taustamaaryhmistä myös esimerkiksi venäläis-, kiinalais- ja vietnamilaistaustaisilla oli naisenemmistö.”

Entä viime vuonna tulleet turvapaikanhakijat, joita kansanedustaja kai ”maahanmuuttajilla” lähinnä tarkoittaa?

Tilastokeskuksen yliaktuaari Marja-Liisa Helmisen arvioi Tieto&Trendit-artikkelissaan mitä sukupuolijakautumalle tapahtuisi, jos kaikista 32 500 turvapaikanhakijasta noin 30-40 prosenttia, eli 10 000-13 000, saisi myönteisen päätöksen: ”Jos arvioidaan, että turvapaikan saaneista noin 80 prosenttia olisi miehiä kuten hakijoistakin, miesten osuus ensimmäisen polven ulkomaalaistaustaisessa väestössä nousisi 50,6 prosentista 51,6 prosenttiin ja koko väestön keskuudessa osuus nousisi 49,2 prosentista 49,3 prosenttiin.”

Siis lyhyesti ja yhteenvetona: vaikka pienetkin luvut voivat olla tärkeitä, niin ei se ole tämä promille, johon Hakkaraisen toivoisi vastaisuudessa kiinnittävän enemmän huomiota.