Kansan palvelija?

Pienimuotoinen Kirja irti! –festivaali pieneni entisestään, kun kaksi muuta panelistia kieltäytyi kutsusta tai perui tulonsa. Mutta käy minulle paneelin sijaan haastattelukin.

                      Haastattelun teema oli etsitty tästä Ville Lähteen verkkokirjoituksesta, joka melko huolettomasti yhdistelee demokraattisen, kansallisen, elitistisen ja populaarin taiteen käsitteitä. Näistä neljästä vain viimeinen tulee artikkelissa selitetyksi. Se tarkoittaa suosittua, suuria yleisö- tai kansanjoukkoja miellyttävää. Sen sijaan kansalliseen ja elitistiseen Lähde viittaa vain ikään kuin lainausmerkeissä, muiden käyttämänä puheena, ja demokraattisuudesta hän tyytyy toteamaan, että ”sitä on yritetty toteuttaa sekavin seurauksin”.

                      Siksi oli varmaan viisasta, että haastattelija Helena Kulmala tarttui vain yhteen Lähteen esimerkkiin, ”perussuomalaisten äkkiväärään taidepoliittiseen ohjelmaan”.

Viime eduskuntavaalien alla perussuomalaiset herättivät kulttuuripiireissä hilpeyttä vaaliohjelmalla, jossa valtion tukeman taiteen ehdoksi asetettiin suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Sen sijaan postmodernit kokeilut tulisi jättää markkinoiden armoille.

                      Silloin istunut porvarihallitus ei tällaista sisällöllistä rajausta tehnyt. Pikemminkin se herätteli kaikkia taiteilijoita näkemään itsensä osana talouden kasvua ja kehitystä.

                      Linjaus ei herättänyt ansaitsemaansa huomiota, ja haastattelijan kysymyksistä päätellen on nyt jo päässyt unohtumaankin. Ja varmaan siksi, ettei sitä koeta kenenkään ideologiaksi vaan yhteisesti eletyksi realiteetiksi – ajan hengeksi.

                      Tamperelaisen kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöskirja Vallan kirjailijat (2010) tiivisti ilmiön niin, että vuosikymmenten saatossa kirjailija on palvellut kansallisvaltion ja hyvinvointivaltioin ihanteita, mutta nykyisin identiteettiä leimaa kilpailutalous. Tutkijan mukaan jopa valtion kirjailija-apurahasta on tullut markkinaehtoisemman elämän elementti, sillä se on sementoinut ajatuksen kirjailijuudesta ammattina ja ensisijaisena toimeentulon lähteenä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitysmies Tarja Cronbergin raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010) laventaa kilpailutalouden koskettamaan koko taiteilijakuntaa.

Raportissa on käytännöllisiä ehdotuksia, joilla taiteilijan juridista asemaa palkansaajan ja yrittäjän väliin putoavana ”itsensä työllistäjänä” selkiytettäisiin, mutta myös monia palaverioivalluksia luovan työn merkityksestä kansantaloudelle ja henkiselle ilmapiirille.

Kiinnostavin lienee luonnehdinta taiteilijoista työmarkkinoiden ”kipeästi kaipaamien uudistusten kokeilulaboratoriona”.

”Yli puolet taiteilijoista toimii vapaana taiteilijana tai freelancerina. He ovat itsensä työllistävien tulevaisuuden ammattien etujoukko”, Cronberg kirjoittaa.

                      Lausunnollaan Cronberg halusi muun muassa torjua Vanhasen I hallituksen kaavailut, joissa kulttuurialan koulutusta olisi muun ammattiin tähtäävän koulutuksen tavoin mitoitettu työllistymisen mukaan.

Cronberg muistuttaa, että talouden tulevien tarpeiden ennakoiminen on vaikeaa. Ja että luovan talouden sektoreista juuri taide on ennakoimattoman perustutkimusta. Käytännössä tämä kai tarkoittaa, että kansalaisia yhä kannustetaan sijoittamaan aikaa ja osaamista taiteelliseen koulutukseen ja tuotantoon, mutta samalla heidän tulisia valmistautua siihen, että sijoituksen riski on pitkälti yksityistetty

Seuraukset voi nähdä taiteilijoiden työttömyysluvuista (20 %), keskimääräistä kansalaista heikommasta toimeentulosta ja sosiaaliturvan aukoista, joista Cronbergin raportti antaa myös inhorealistista tietoa.

Tehtävänanto taiteille ja taidekoulutukselle on selkeämpi kuin perussuomalaisten vaaliohjelmassa, jossa suomalaisuus voi tarkoittaa mitä tahansa mitä sen tilanteen mukaan halutaan tarkoittavan. Ja selkeä oli myös silloisen kulttuuriministerin haastattelu Helsingin Sanomissa, vaikka se sivuutettiin vielä vähemmällä huomiolla ja vähemmillä kysymyksillä kuin Cronbergin raportti.

                      ”Vastedes yhä useampi kulttuurityöntekijä löytää työtä jostain muualta kuin kulttuurin ydinalueilta”, Stefan Wallin totesi (HS 15.2.2011).

Kulttuuriministerin poikkihallinnollisessa visiossa taiteen alan koulutus ja osaaminen alkaa tuottaa hyvinvointipalveluita ja liike-elämän resursseja perinteistä taide-yleisöä laajemmalle sektorille. Näin hyödynnettynä taide myös legitimoi valtiolta saamansa tuen, Wallin aprikoi.

Ajatuskulku on kieltämättä vieras perussuomalaisten vaaliohjelmalle, joissa taidetta tehdään jonkin perin hämäräksi jäävän kansallisen arvopohjan vuoksi.

Tätä arvopohjaa Ville Lähteen verkkokirjoitus kommentoi lisäämällä perussuomalaisten taidekannanottoon siitä puuttuvan sanaparin: ”Rappiotaide”.

                      Natsiviittaus ei ole mauton vaan huokea, köyhän ajattelun tulos. 1930-luvun sijaan ajatus pitää ensin palauttaa 1990-luvulle, jolloin joukko saksalaisia taiteilijoita päätti, ettei 1930-luvun tulisi enää määrittää heidän suhdettaan traditioon. Taide saisi taas puhua vaikka kansallisista arvoista, kunhan se ei teeskentelisi olevansa pelkästään modernia – ikään kuin kaikki olisi alkanut ja ikään kuin kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta natsivallan jälkeen.

Mikäli vanha ideologia ei enää tunnu pätevältä, sen voi yrittää korvata ikivanhalla: eurooppalainen kulttuuriälymystö alkoi entistä useammin legitimoida päähänpistojaan vasemmistolaisuuden sijaan konservatiivisilla arvoilla.

                      Saksalaisista kirjailijoista Günter Grass ja W.G Sebald kuuluttivat, että Saksa on jo sujut edellisen vuosisatansa kanssa, ja Botho Strauss katsoi vieläkin kauemmas menneisyyteen. Erityisesti Strauss vaati lojaalisuutta kansallisia traditioita kohtaan. Sillä, että julkinen mielipide on laiminlyönyt sankaruuden, armeijan, kirkon, auktoriteetin ja hallitsijavallan, Strauss perusteli, on ollut kohtalokkaita seurauksia.

                      Samaan aikaan myös Suomessa kansallis-isänmaallinen puheenparsi teki jonkinlaisen paluun. Tosin voitetuksi koettu trauma ei ollut aseveljeys natsien kanssa vaan rähmällään olo Neuvostoliiton suuntaan.

                      Julkinen keskustelu luki kansallistunteen nousun merkkejä Lotta-järjestön rehabilitoinnista, puolustusministeriön näyttävistä hävittäjähankinnoista, naisten armeijapalvelusta ja jääkiekosta. Myös akateemisissa piireissä oltiin ilmiön suhteen valppaina.

Kirja kiinni! -festivaalin teemaan sopivia esimerkkejä ovat nykyisen Itä-Suomen yliopiston professorin Erkki Seväsen lukuisat julkaisut taiteen yhteiskunnalle tekemistä tai siltä odotetuista palveluksista. Kirja Taide instituutiona ja järjestelmänä (1998) sisältää sen verran sosiologista puhetta ”taiteen normatiivisesta ja funktionaalisesta autonomiasta”, että onnistun ehkä paremmin, jos yritän kuvata taiteen kulttuurisia sidoksia Kulttuurintutkimus-lehdessä vuonna 1995 julkaistun artikkelin avulla.

Siinä Sevänen perehdyttää lukijaa suomalaisen kirjallisuudenopetuksen ideologisiin painotuksiin.

Seväselle kansallismieli ja isänmaallisuus on ”modernin valtion kansalaisuskontona”, joka sitoo erilaisia väestöryhmiä valtioon ja sen hallitsemaan alueeseen. Koska kansakunta on pitkälti poliittinen tuote, jonka ”olemassaolo perustuu psykologisiin samastumismekanismeihin”, pitää sitä jatkuvasti vahvistaa esimerkiksi peruskoulutuksessa ylläpidettyjen arvojen välityksellä.

                      Fennomaanista kansallisuusaatetta jäsensi useammin kieli kuin poliittinen itsenäisyys, Sevänen muistuttaa. Osin siksi autonomian ajan ja sotien välisen kauden kirjallisuudenopetuksella on ollut niin keskeinen tehtävä kansallis-isänmaallisen arvojärjestelmän muodostuksessa ja levittämisessä. Kun kotiseutu ja isänmaa asetettiin 1800-luvulla pedagogian tietoisiksi keskuksiksi, se ei myöskään aiheuttanut ristiriitaa tsaarinvallan kanssa - suomalainen nationalismi ei ollut kumoushenkistä vaan säilyttävää ja auktoriteettiuskoista.

                      Sisällissodan myötä kristillisyys ja agraarihenkisyys lujittuivat entisestään: äidinkielen lukemistot alkoivat todistaa ”kaupunkeja ja teollisuustyöväestöä kohtaan tunnettua epäluottamusta”, Sevänen kirjoittaa.

                      Kun ”jalostava” kuva suomalaisesta luonnosta ja talonpoikaisesta viljelystyöstä muurattiin kirjallisuutemme kivijalaksi, taustalla ei siis ollut pelkkä esteettinen makutottumus tai todellisen elinkeinorakenteen jälkeenjääneisyys vaan pikemminkin kansakoululaitosta ohjanneen poliittisen eliitin ihanteenmuodostus. ”Kotiseutu- ja isänmaanrakkauden herättäminen” sekä ”uskonnollisten arvojen” välittäminen säilyivät Seväsen mukaan opetusministeriön painotuksina aina 1960-luvulle saakka.

                      Tosin vaikuttaa siltä, että valtion kiinnostus kirjallisuudenopetukseen on vähentynyt samassa mitassa kuin opetuksen päämäärät ovat moniarvoistuneet. Tämä on ymmärrettävää: kirjallisuudenopetuksessa ei alun perinkään ollut ensisijaista taiteellis-kulttuurinen sivistys vaan yhteiskuntapoliittinen hyöty.

                      Ja siis vielä kertauksen vuoksi:

                      Jos perussuomalaisten löysästi muotoillut vaaliheitot olivat taidepoliittinen ohjelma (mitä epäilen), jota oli aikomus toteuttaa (mitä epäilen vahvasti), ei se ahdasmielisyydestään huolimatta asettanut taiteelle yhtä yksiselitteisiä, poliittista ja taloudellista eliittiä hyödyttäviä päämääriä kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama raportti tai istuneen kulttuuriministerin lehtihaastattelu.

Arkisto: Kauneuden sukupuoli

Huomenna lauantaina, 18.5. klo 15.15, Kirja irti! –festivaali järjestää Turun kirjakahvilan pihalla paneelikeskustelun ”taiteen demokraattisuudesta”. Lupauduin paneeliin mukaan, joten katson vielä tänään järjestäjän lähettämästä oheismateriaalista, että mitähän tuo mahtaa tarkoittaa. Tervetuloa!

                      Paneelissa on myös kuraattori ja kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi. Vuosien mittaan olemme tehneet paljon yhteistyötä, mutta aina puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Otso toimitti Taide-lehteä ja Kritiikin Uutisia, minä kirjoitin.

                      Nyt me molemmat toimitamme ja kirjoitamme vähemmän, syitä on selitetty molempien blogeissa. Otson perusteet on pitkälti moraalisia, periaatteellisia, omat ovat alhaisempia, suoraan tai välillisesti taloudellisia. Suoraan siten, että kymmenen vuotta sitten kirjoittaminen riitti kaikkeen elämiseen, nyt – inflaation ja palkkioleikkausten jälkeen – sama työmäärä ei maksaisi edes normaaleja asumiskustannuksia. Välillisesti siten, että tällaisiin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostus on sanomalehdissä nykyään sitä, mitä tällaisin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostuksen voisi luullakin olevan.

                      Vähiten päätoimisesta kriitikkoudesta kaipaan velvollisuutta ”seurata” kaikkea kaunokirjallisuutta (enää koskaan ei tarvitse lukea yhtään Juha Itkosen tai Asko Sahlbergin romaania). Eniten kaipaan sitä kiihtyneen väittelyn tuntua, joka mielessä syntyi kun jokin tietokirja herätti epäilyjä, ja epäilyt piti tarkistaa. Sitä lähemmäksi kirjallisuuskriitikko ei pääsee oikeaa toimittajaa, jos ”oikealla” toimittajalla nyt kuitenkin saa tarkoittaa Robert Redfordia ja Dustin Hoffmania elokuvassa Presidentin miehet.

                      Alla olevasta arvostelusta tuli sellainen tunne, aivan erilaisen arvostelun samasta kirjasta voit lukea tästä.

                      Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta Otson Turun vierailun kunniaksi valitsin kirjoituskokoelman joka sivuaa kuvataiteita. Tai ainakin taiteen teoriaa. Arvostelu ja siihen liittyvä kommentti ilmestyi Helsingin Sanomissa vuonna 2003. Arvostelussa toistuva sana ”feminismi” tuntuu nyt jotenkin vanhanaikaiselta, eihän enää puhuta edes naistutkimuksesta vaan avarammin ja neutraalimmin sukupuolen tutkimuksesta. Muutoin humanistisen poikkitieteellisen tutkimuksen ongelmat ovat pysyneet samoina.

Kun aika pysähtyi: Feministinen estetiikka hankkiutui eroon pitkästyttävästä kauneudesta ja tunteellisesta ylevästä

Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä, toim.: Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Gaudeamus. 340 s.

Diskurssi. Konstruoitu. Perinteinen länsimainen ajattelu.

                      Feministinen estetiikka soittaa vanhoja hitteja 1980-luvulta. Siksi Pauline von Bondsdorffin & Anita Sepän toimittama kirjoituskokoelma Kauneuden sukupuoli kaipaa pientä taustoitusta.

                      1980-luvulla keskustelu estetiikan kysymyksistä ei enää ollut samanlaista kuin ennen. Nyt se on samanlaista kuin se on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Aika pysähtyi. Akateemiseen kieleen vakiintui sanonta ”perinteinen länsimainen ajattelu”, joka kattoi koko kulttuurisen menneisyyden 1980-lukuun asti.

                      Rajaviivaa edeltävä vanha sivistystieto oli erottamattomassa yhteydessä mielen kouluttamiseen. Sitä alettiin pitää ”diskurssina”, kielenä, joka asetti yksilöön tietyn maailmankuvan.

                      Myös uusi välineellinen tieto oli diskurssiivista, mutta sen kuviteltiin olevan uudenlaisessa yhteydessä kielitieteelliseen analyysiin. Se purki maailmankuvia.

                      Muutos näkyi ensin muotijournalismissa.

                       Muotisuunnittelija Yves Saint-Laurentin pitkä valtakausi päättyi, minkä jälkeen sana ”naisellinen” ei enää merkinnyt tyylikästä ja uskaliasta (syvään uurrettua). Uudessa koodikielessä se tarkoitti taantumuksellista ja ikävää.

                      Sitten muutos näkyi taidekritiikissä.

                      ”Kauneus” hylättiin teosten kriteerinä. Sillä alettiin tarkoittaa pitkästyttävää, epäkiinnostavaa ja tunteellista. Lisäksi kaunis tarkoitti ”konstruoitua” eli tekemällä tehtyä, kuten erilaisilla kulutushyödykkeillä yhä söpömmäksi tuotettu ympäristö osoitti.

                      Klassismin elollisena ja luonnollisena pitämä kauneus ilmeni nyt elottomassa ja keinotekoisessa, modernistinen muodon vaatimus ilmeni kansikuvaihanteita tavoittelevan arjen ideologisissa hallintatekniikoissa. Siksi taidekriitikko pakeni tyylin ja kauneuden kääntöpuolelle. Sieltä hän löysi rumuuden sijaan ”abjektin”.

                      Julia Kristevan virallistetun määritelmän mukaan abjekti on jotain kiellettyä, inhottavaa mutta kiehtovaa, josta täytyy päästä eroon, jotta voisi tulla tulla minäksi.

                      Feminismin mukaan patriarkaatin abjekti on aina viime kädessä nainen. Feminismin abjekti ei ole mies. Ovathan feministitkin tyttäriä, sisaria, vaimoja ja äitejä. Feminismin abjekti on Yves Saint-Laurent: naisellisuus, joka on pinnan näyttämistä eikä jotakin syvällistä osaamista ja tekemistä.

Kauneuden sukupuolessa 1980-luvun seuraukset näkyvät. Taide saa tehdä tilaa teorialle, havainto ja kuva sanalle.

                      ”Tv-katsojan on mahdotonta tietää, millainen todellisuus kuvien taakse kätkeytyy”, kauhisteli Eero Hämeenniemi tämän lehden kolumnissaan. Tutkijalle mikään ei ole mahdotonta, sillä hän arvelee tuntevansa kuvan kieliopin ja sanaston.

                      Kauneuden sukupuolessa kielioppia kutsutaan ”käsitteellistämisen logiikaksi” ja sanastoa ”stereotyypeiksi”. Ne ovat havainnon tai kuvallisen esityksen kätkemää puhetta, joka samalla ilmentää kielen piilevää ideologisuutta. ”Ideologia” tarkoittaa, että muiden kieli välittää asenteita ja ennakkoluuloja, mutta tutkijan kieli on analyyttistä. Arkipuheessa sitä vastaa ”media”, joka tunnetusti vaikuttaa vain muiden mielipiteisiin, ei omaan.

                      Kaikkea auringon alla pitää siis epäillä, paitsi nykytutkijan tietoa siitä miten kieli ja kulttuuri toimii.

                      Useimmat Kauneuden sukupuolen kirjoittajat otaksuvatkin automaattisesti, että me voimme ymmärtää vain sen, mitä pystymme esittämään kirjallisesti tai ajattelemaan lukemisen vertauskuvin.

                      Pia Livia Hekanahon avausartikkeli kompastuu tämän dogmin puolusteluun, mikä johtaa vastapuolen vähättelyyn ja – kirjoittajan itse ehkä huomaamatta - kinasteluun siskojen kanssa. Ilmari Leppihalme on sopuisampi, Harri Kalha paavillisin.

                      Arkipuheessa Marilyn Monroe on kaunis nainen, sillä arkipuhe olettaa, että myös sukupuolen kaltaiset yleiskäsitteet ovat osa sosiaalista todellisuutta, jossa asioilla on todellisia ominaisuuksia. Kalhan artikkelissa Marilyn on tekstuaalinen diskurssi, sillä dogmi olettaa, että ”kauneus” ja ”naiseus” ovat erilaisten kulttuurituotteiden myötä syntyneitä harhakuvia.

                      Kalha ei kertaakaan edes myönnä katsoneensa Marilynin valokuvia. Se olisi kai liian aistillista. Hän ainoastaan lukee mitä kulttuuriset koodit ja ideologiat ovat ”arpeuttaneet” tai ”kirjanneet” Marilynin pintaan.

                      Leppihalme pohtii feminiinisyyden merkitystä naisbodauksen arvosteluperusteille ja kilpailijoiden minäkuville. Koska ristiriidattomia vastauksia ei ole, hän turvautuu taidehistorian ”ylevän” käsitteeseen.

                      Immanuel Kant (1724-1804) tarkoitti ylevällä kohottavaa tunnetta, kun kuvittelukyky ei kykene antamaan aistimellista hahmoa jollekin, jonka järki silti jotenkin käsittää tai – oikeastaan - hallitsee. Leppihalmi tarkoittaa sitä, ettei hän löydä kehonrakennuksen maailmaa ravistelleen Bev Francisin mahtaville muskeleille sopivia sanoja.

                      Bevinkin on vaikea selittää päämääriään. Mutta on silti ilmeistä, että hän on löytänyt niille Kantin mainitseman aistimellisen ja ymmärrettävän hahmon - plastisen kehon. Kantin termein Bevin itse tehty fysiikka kuuluisi siis ylevästä erotettuun ”kauniin” kategoriaan, luonnon ja hengen sopusointuun, vaikka misogyniastaan kuulu filosofi ei ehkä pitäisikään tekijää ihailtavana kaunottarena.

Tavalliselle lehdenlukijalle esteettisyys lienee sitä, että yksi osaa nauttia auringonlaskusta, toinen selittää taulun merkityksen. Elämyksen alkeisosia erittelevä psykologia on erikseen.

                      1700-luvulla havaintopsykologia oli vielä estetiikan osa, mistä on seurannut monia väärinkäsityksiä. Useimmat niistä sisältyvät Hekanahon artikkeliin.

                      Alkajaisiksi Hekanaho yhdistää filosofi Edmund Burken (1728-1797) perinteiseen länsimaiseen ajatteluun, jonka mukaan esteettisiä laatuja kokee yhtäläinen ”universaali subjekti” vailla normaalin elämänkokemuksen rasitteita. Uskooko Burke siis, että kaikki pitävät Mozartista ikään, sukupuoleen, koulutukseen ja etniseen alkuperään katsomatta?

                      Ei. Hän uskoo sielussa vaikuttaviin ”passioihin”. Kuten pelkoon, joka on sidoksissa puutteeseen: valon puute aiheuttaa pimeän pelkoa, lähimmäisen puute yksinäisyyden pelkoa, esineiden puute tyhjyyden pelkoa. Tällä tavoin pelot ”assosioituvat” tiettyihin tilanteisiin tai taiteeseen, mistä seuraa kauneuden ja ylevän kaltaisia monimutkaisia jännitteitä. Ehkä myös Mozartia kuunnellessa.

                      Nykytermein Burke viittaa esitietoisen ja tietoisen eroon, mihin feminismikin uskoo. Mutta Hekanahon kannalta on tarkoituksenmukaista väittää, että hän viittaa ”luonnollisen” ja ”kulttuurisen” eroon, jota feminismi pitää konstruoituna eli harhakuvana. Valitettavasti menneisyyden sovittaminen feministisen kielitieteen ”hierarkioihin ja binaarisiin oppositioihin” vaati muutakin vanhoille ajattelijoille tehtyä väkivaltaa.

                      Siten ylläpidetään luuloa meidän ylivoimaisesta viisaudestamme verrattuna heidän vähäiseen viisauteensa.

                      Toki Kauneuden sukupuoli sisältää parempaakin. Esimerkiksi Leena-Maija Rossin kommentit mainonnan roolimalleista ja Päivi Huuhtanen-Someron kuvaukset kristillisestä mystiikasta. Molemmat oikaisevat feminismin huokeimpia käsityksiä siitä, millaisia merkityksiä sukupuolittuneet kielikuvat ovat ”perinteisesti” tuottaneet.

                      Kirjan toimittajat selittävätkin lopputuloksen monipuolisuutta sillä, että ”feminismejä on monia”. Niin. Toiset feministit tekevät läksynsä.

Kommentti: Edistyksellinen mielipide

1980-luvun taiteentutkimuksen perusongelma kiteytyy, kun Pia Livia Hekanho alkaa puntaroida Edmund Burken neljännesvuosituhat sitten mainitsemaa kaihipotilaan tapausta: ylenpalttinen usko nykyteorian auktoriteettiin.

                      Hekanaho ilmoittaa heppoiseen amerikkalaiseen lähteeseen turvaten, ettei syntymäsokeudesta parannetun teinipojan näkemä ”neekeritär” itse asiassa herättänytkään Burken ylevään liittyviä tunteita. Neekeritär herättää pojassa Kristevan abjektiin liittyvää ”toiseuden” (nainen) ja vierauden (rotu) kammoa.

                      Hekanaholla ei ole aavistustakaan mikä Burkea oikein kiehtoi kirurgi Cheseldenin kuulussa tapausselostuksessa, eikä hän ilmeisesti pidä sitä tärkeänä. Taustalta kuitenkin löytyy aito ja yhä avoin tieteen kysymys: filosofi George Berkeleyn (1685-1753) hypoteesi näköaistista ennen kuin käsitteet ja ennakko-oletukset ohjaavat havainnon tulkintaa.

                      Berkeleyn mukaan teinipojan tapaus todisti, että me vain ajattelemme näkevämme muotoja ja kokoja, koska kokemuksessamme näköaistimukset ovat toistuvasti liittyneet kosketusaistimuksiin.

                      Toipilaan tajunta, jossa nämä aistimukset ovat vielä erillään, ei esimerkiksi näe palloa palloksi - tai toisen rotuista naispalvelijaa toisen rotuiseksi naiseksi - vaikka hän tunteekin sellaisten asioiden olemassaolon muiden aistiensa ja kokemustansa perusteella. Vuoteesta käsin hän on kuin nesteessä kelluviin aivoihin yhdistetty silmäpari, joka havaitsee jotain ei-esittävää ja ei-kielellistä: valon ja väripisteiden virran.

                      Burke lisäsi Berkeleyn metafysiikkaan ylevän, joka organisoi teinipojan näköhavaintojen aiheuttamia passioita, mielettömyyden tuntua.

                      Hekanaho lisää siihen abjektin. Näin hän sivuuttaa olennaisen, pojan sokeuden: miten poika voi ylipäänsä erottaa naisen kulttuurisesti merkityn ”toiseuden” kun kaikki näkyvä on hänelle Burken mukaan toiseutta vailla kulttuurista merkitystä?

                      Hekanahon mielivaltaisessa ratkaisussa on kyse mieltymyksestä, mikä tekee siitä tavallaan esteettisen valinnan. Ylevään liittyy häiritseviä esikielellisiä vivahteita, kuten tunne, havainto ja Jumala. Abjekti on tutumpi.

                      Milan Kunderan termein abjekti on ”paras mahdollinen edistyksellinen mielipide”. Se on käsite, jonka on oltava läsnä, vaikka sen selitysvoimaa ei tarvittaisi. Se on huudahdus, joka nostattaa tutkijapiiriin sisäistä tunnelmaa.

Viimeksi kuultuna: Indicum

Bobo Stenson Trio: Indicum. ECM 2013.

Saksalaisen ECM-levy-yhtiön perustaja ja tuottaja Manfred Eicher on jonkin sortin nero, mutta en ole varma minkä. Nerokas on myös ruotsalainen pianisti Bobo Stenson, joka oman uran ohella on toiminut yhtiön epävirallisena studiopianistina.

                      Yhtiön insinöörit saavat kaiken kuulostamaan siltä kuin se olisi äänitetty tyhjässä kivikirkossa. Ja Eicherin valtapiiriin joutuvat soittajat saavat kaiken kuulostamaan siltä kuin musiikillisia vaihtoehtoja olisi kaksi – pohjoismainen itkuvirsi ja yleiseurooppalainen apurahajatsi. Omintakeisuudesta, josta ihailijat käyttävät lempinimeä ”Scandinavian cool”, on tullut kaava.

                      Tuorein korvin kuultuna Bobo Stenson Trion Indicum olisi upea näyttö jazzin peruskokoonpanon kaikkien sointimahdollisuuksien hyödyntämisestä, kekseliäistä sovituksista ja epäsovinnaisesta materiaalin valinnasta.

Kaavaan turtuneissa korvissa sen on vielä yksi sivu luterilaisesta virsikirjasta ja vielä yksi entisestään hidastettu hidas valssi, joka herättää enää yhden kysymyksen:

Mitä tapahtuisi, jos Bobo yrittäisi svengata?

Arkisto: Kulttuuriteko vai kuluttajansuojan ongelma?

Eilinen Helsingin Sanomat kertoi, että kääntäjä ja kustantaja Kimmo Pietiläinen asui nuorena Kanadassa ja on siksi ”täysin kaksikielinen” (HS 11.5.2013). Sitä ei kerrottu mitkä nuo kaksi kieltä ovat. Pietiläisen omista käännöstöistä päätellen eivät ainakaan suomi ja englanti.

                      Ei Pietiläinenkään kertonut, kun olen tavannut hänen seminaareissa ja kirjamessuilla. Pitkien yksinpuhelujen aihe on yleensä ollut humanistinen tutkimuksen ylivalta, joka saa ihmiset unohtamaan luonnontieteen totuudet. Asia on arvokas, mutta esitys niin tunnekuohuinen ja varma, että kuulija alkaa mielessään laskea Pietiläisen hörhökerrointa.

                      Kerrointa korottaa Pietiläisen ilmoitus, että hänellä on tieteellinen maailmankatsomus. En tiedä mikä se on, mutta kuulostaa ilmiönä hieman samanlaiselta kuin nyt vaikkapa kristillinen maailmankatsomus. Itselläni ei ole kumpaakaan, vaan välttävät tiedot ja joukko kysymyksiä, jotka olen tarpeen vaatiessa esittänyt asiantuntijoille.

Yleensä kristillinen maailmankatsomus tarkoittaa, että henkilön ymmärrys Raamatun opeista ja teologian tulkinnoista on osin puutteellista ja loput itse keksittyä, mutta moraali on silti aina jotenkin Jumalan nimissä puhuvan puolella. Ja nähtävästi tieteellinen maailmankatsomus tarkoittaa, että ymmärrys fysiikasta ja biologiasta on osin puutteellista ja loput itse keksittyä, mutta järki on silti aina jotenkin Einsteinin ja Darwinin nimissä puhuvan puolella.

Arjen näkökulmasta kristillisen maailmankatsomuksen ongelma ei ole sen uskomuksellisuus vaan uskon puute. Jos nykyisin pitää meri ylittää tai parantaa sairaita, eivät papit ja piispat usko ihmeisiin vaan insinööriin ja lääkäriin, kuten uskonnottomatkin. Ja nyt tähän kohtaan tuntuisi johdonmukaiselta sanoa, että tieteellisen maailmankatsomuksen ongelma on tiedon puute, mutta valitettavasti luonnontieteitä harrastaa joukko ihmisiä, joiden luonnevikoja ei pelkkä faktojen tarkistaminen korjaa.

Kimmo Pietiläinen on yksi esimerkki, sosiaalipolitiikan professori emeritus J. P. Roos olisi parempi, mutta palataan häneen joskus toiste. Sanottakoon nyt kuitenkin, että tämän egotorakan tiedot evoluutiobiologiasta alkavat kummallisista väärinkäsityksistä ja tahattomasta sepittämisestä, ja jatkuvat – kun panoksena ei enää ole luonnontieteen arvovalta vaan oma arvovalta – suoranaisena valehteluna.

Nyt tyydyn julkaisemaan vanhan Kaleva-lehden kolumnin, jossa purin turhautumista Pietiläiseen toimiin kustantajana ja kääntäjänä. Julkaisuvuosi oli 2005, otsikkona ”Kulttuuriteko vai kuluttajansuojan ongelma?”.

Joidenkin mielestä Pietiläinen olisi sen jälkeen vakaumuksissaan nöyrtynyt, ja pyytänyt jopa asiantuntija-apua teknisen kielen korjaamiseksi, mutta en ole viitsinyt tarkistaa. Minulle riitti kun lupauduin arvioimaan Jared Diamondin kirjan Tykit, taudit ja teräs, ja parin sivun jälkeen tajusin, että minun oli pakko hankkia rinnalle omalla kustannuksella alkukielinen laitos.

Helsingin Sanomissa käytiin kesällä lyhyt keskustelu tietokirjallisuuden julkaisemisesta Suomessa. Sen käynnisti pienen Terra cognita –kustantamon johtaja Kimmo Pietiläinen, jonka mukaan suuret kustantamot laiminlyövät tärkeiden uutuuksien ja klassikoiden suomentamisen.

                      Toinen, samansuuntainen keskustelu on jatkunut jo pitempään. Se alkoi tasan kymmenen vuotta sitten, kun samainen Helsingin Sanomat arvioi Pietiläisen suomennoksen Thomas S. Kuhnin kirjasta Tieteellisten vallankumousten rakenne hutiloiduksi ja käsittämättömäksi (HS 4.3.1995).

                      Jotkut virheistä ovat kömmähdyksiä. ”Late Wittgenstein”, jolla Kuhn tarkoitti filosofin myöhäistuotantoa, kääntyy filosofi-vainajaksi. Osa kuvastaa Pietiläisen omia ennakkoluuloja. ”Ihmiskunnan heiveröinen ote tieteensä saavutuksiin” muuttuu ”humanistien heiveröiseksi otteeksi” luonnontieteen sisältöihin.

                      Entä mitä tarkoittaa: ”Paradigma on kirjoittamattomiin lakeihin perustuvan oikeudellisen päätöksen lailla uusissa ja täsmällisemmissä oloissa tehdyn tarkemman artikuloinnin ja spesifioinnin väline”?

No sitä, että paradigma eli tutkimuksen kenttää yleisesti hahmottava teoreettinen malli toimii common law –oikeudessa annetun tuomioistuinratkaisun tavoin. Se voidaan muotoilla ja täsmentää uudelleen, kun aihetta tiukempiin soveltamisehtoihin ilmenee.

Pietiläisen toimeliaisuuden johdosta arvostelun virta on jatkunut tasaisena. Professori Yrjö Haila esitteli viime vuoden Tiede & Edistys –lehdessä evoluutiobiologi Jared Diamondin palkitun kirjan kulttuurin kehityksen luonnonhistoriallisista edellytyksistä: Tykit, taudit ja teräs. Pietiläisen suomennoksen epätarkkuuksista ja virheistä johtuen kaikki artikkelin sitaatit ovat kuitenkin Hailan omia suomennoksia.

Tänä syksynä on Vesa Oittisen vuoro. Hän oudoksuu Tieteessä tapahtuu –lehdessä sitä, ettei Pietiläinen ole Patricia Churchlandin Neurofilosofiaa suomentaessaan kysynyt neuvoa kotimaisilta tutkijoilta, vaan tuntuu keksivän alan teknistä termistöä omasta päästään (6/2005). Myös Pietiläisen lausearvoitukset jaksavat yhä ihmetyttää: ”Pääpiirteissään hienot kognitiiviset kyvyt maksavat itsensä eläimen hermostoissa”.  Samanlaista tekstiä syntyy Koreassa, kun tietokoneet kääntävät automaattisesti mikroaaltouunin käyttöohjeita.

Muutoin Oittinen on yllättävän sopuisa, ja kiittää Pietiläisen kustantamoa kulttuuriteoista, vaikka maksavan asiakkaan näkökulmasta kyseessä voisi pikemminkin olla kuluttajansuojan ongelma.

Kotimainen kyläkomedia. Lyhyt oppimäärä

Vaikka oikea maaseudun asukas on todennäköisemmin valtion tai kunnan virkamies kuin maitotilallinen, ja vaikka maitotilallinenkin todennäköisesti seuraa rehuautomaatin toimintaa työhuoneensa tietokonepäätteeltä, kirjallisuudessa maaseutu on pakoa työstä, arjesta ja nykyajan teknis-taloudellisista paineista.

                      Elina Halttusen romaanissa Saaressa kaikki hyvin (2009) keski-ikäinen nainen palaa perheen vanhaan kesäpaikkaan, mikä tarkoittaa paluuta lapsuuteen. Kaiho Niemisen Hännikäisen tapauksessa (2010) paluumuuttaja kehuu vaihtavansa IT-asentajan työt kaupungissa luontaistalouteen rämettyneellä sukutilalla.  Matka maalle on matka menneisyyteen, joko omassa mielessä tai vähän laajemminkin, yhteiskunnan kehityksen portaikolla. Ja mitä syvemmälle maalle matka jatkuu, sitä kauemmas kuljetaan ajassa. Sari Mikkosen novellikokoelmassa Pakkasyön odottaja (1997) aika on myyttinen, ihmisen suhde luontoon on harras, turistimaisesti kansanomainen ja museonäyttelyn tavoin pysyvä.

                      Suomalaisen maaseuturomantiikan pikkuserkku on neuvostoromantiikka. Vaikka neuvostoyhteiskunta ei ollut pysyvä, oli se omassa olemassaolossaan samalla tavoin muuttumaton kuin maaseutu. Tai siltä ainakin näyttää Riina Katajavuoren novellikokoelmassa Kirjeitä Jekaterinburgiin (2007) tai Rosa Liksomin romaanissa Hytti nro 6 (2011). Kuten professori Matti Klinge, joka päiväkirjoissaan kiinnitti huomion virolaisten opiskelijatyttöjen puolihameisiin ja korkokenkiin, myös molemmat kirjailijat löytävät neuvostojärjestelmästä erään hyväksyttävän puolen: se säästi Venäjän vuosikymmeniksi länsimaille ominaiselta modernisoitumiselta.

                      Klingen tulkinta virolaisesta tyylitajusta voi olla pelkästään ivallinen ja minun tulkintani Katajavuoresta ja Liksomista yksinkertaisesti väärä. Silti samat maaseudun ja itäisen Euroopan troopit toistuvat, tällä kertaa Antti Leikaksen toisessa romaanissa Huopaaminen (2013).

Yksi kauneusvirhe romaanissa on. Elämäntavaltaan ja tekniseltä kehitysasteeltaan etäisesti 1950-luvun maalaiskylää muistuttava miljöö ei löydy nykyisen Venäjän alueelta vaan  – nimistöstä päätellen – Tshekinmaalta. Tshekki sijaitsee paitsi Suomesta etelään, myös Suomesta länteen, ja on muutoinkin vanha sivistysvaltio, joten mielikuva klassisesta itään matkaamisesta matkana alkukantaisempaan ja yksinkertaisempaan menneisyyteen ei aivan toteudu. Sen sijaan perinteistä kotimaista kyläkomediaa Leikas kirjoittaa niin, että jokainen piste on huolellisesti iin päällä.

Laji on maineeltaan konservatiivinen, ja sisältää seuraavia aineksia:

1.                                              Elämänkatsomuksellinen, kansanomainen ja tulkinnanvaraisuudessaan savolainen aforismi, esimerkiksi: ”Maailmaan mahtuu loputtomasti erilaisia asioita, ei täältä tila lopu.”

2.                                              Viinan käyttöön liittyvä, kansaomainen sutkaus, esimerkiksi: ”Tikkari pitää pientä rakennusta pystyssä kaksin käsin.” Tai: ”Kirpeää kuin Kinnusen Arvon kusi.”

3.                                              Jokin tilanteen herkistymistä tai tunnelman muutosta havainnoiva luontokuva: ”Polku kiertää kohti kirkon takana rönsyävää ryteikköä ja sen läpi. Viimein se puhkaisee aukon tiheään kuusiaitaan, ja miehet kumartuvat hämärästä ulos kirkkauteen, jota loppusyksyn aurinko läikyttää pitkin edessä avautuvaa näkymää.” Tai: ”Tulee lyhyt, napakka tulenpuuska ja löytää poppelista vielä yhden lehden, jonka saa riuhtaistua irti.”

4.                                              Jokin eläinsymboli, mieluusti lintu, jonka voi yleisöstä riippuen selittää joko Bo Carpelanin runoudesta tai Reino Helismaan ”Kulkurista ja joutsenesta” saaduilla vaikutteilla, esimerkiksi: ”Isokokoinen korppi istuu Tikkarin olkapäällä nokkaansa aukoen.” Tai: ”Eräältä oksalta hyppäsi siivilleen musta lintu, joka lähti lentämään kohti miesten venettä siivenkärjet vettä hipoen.”

Entä sitten länsimaiselta pinnallistumiselta ja rationaalisuudelta säästynyt slaavilaisuus suomalaiseen maaseuturomantiikkaan sopivana mausteena?

Venäläinen nykyrunoilija Vladimir Jermakov kuvaili kotimaansa kirjallisuutta näin: ”Venäjällä runoudella on perinteisesti ollut kolme ehtymätöntä lähdettä. Ikävä siihen mikä ei ollut, kaipaus siihen mikä ei tule ja murehtiminen oman itsensä vuoksi.”

Nobel-palkittu Joseph Brodsky kuvaili New Yorkissa maanpaossa kuolleen Sergei Dovlatovin romaanituotantoa seuraavaan tapaan: “Häntä on helppo lukea. Hän ei ikään kuin vaadi itselleen huomiota, ei tyrkytä itseään lukijalle eikä tuputa ajatuksiaan tai havaintojaan ihmisluonnosta. Keskeisin tekijä on jokaisen demokraattisen yhteisön jäsenen tunnistama sävy. Se kuuluu yksilölle, joka ei suostu ottamaan uhrin osaa ja joka on vapaa oman erityisyytensä pakkomielteestä. Tuo ihminen puhuu kuten vertainen vertaisille ja vertaisista - hän ei katso ihmisiä alhaalta ylös tai ylhäältä alas vaan ikään kuin sivusta.”

Dovlatov itse sanaili näin: “Tolstoin älyä voi kunnioittaa. Iloita Pushkinin hienostuneisuudesta. Arvostaa Dostojevskin hengellistä etsintää. Gogolin huumoria. Ja niin edelleen. Mutta Tšehov on sittenkin ainoa, jota haluaisin muistuttaa.”

Tässä peräkkäin luettuna nämä lainaukset kertovat Leikaksen romaanista enemmän kuin osaisin omin sanoin ilmaista.

Muistojen muistoja

Bryant kärtti muistoja, koska oli itse liian nuori ymmärtämään että muistot olivat vain muistojen muistoja.  Ja vaikka hän muistaisikin jotain, miksi hän haluaisi jakaa muistikuvansa juuri Paul Bryantin kanssa?

-- Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Englantilaisella kartanoromaanilla on pitkät perinteet, vaikka sitä ei nykyisin pitäisikään itsenäisenä lajityyppinä vaan BBC:n tv-sarjatuotannon aliurakointina.

Urakointisopimukseen kuuluu, että jokin tapahtuma kartanossa ”jättää jälkeensä mysteerin” – lainaan tässä kansilehteä Allan Hollinghurstin romaanista Vieraan lapsi – jota jälkipolvet selvittävät.

Tapahtuman ajankohdan kirjailija saa valita vapaasti, kunhan se on juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, kuten Vieraan lapsessa (2012), tai ennen toista maailmansotaa, kuten Ian McEwanin Sovituksessa (2002). Myös englantilaista luokkayhteiskuntaa saa ja pitää analysoida, kunhan yläluokan erityisasema osoittaa juuri nyt rapistumisen merkkejä. Ja kunhan eri yhteiskuntakerrokset kohtaavat tavalla, joka joskus aiemmin olisi ollut tavatonta.

Sopimuksen kolmas, vai oliko tämä jo neljäs kohta määrää, että teoksen on oltava itsessään tietoinen sopimuksen olemassaolosta. Kirjallisuudessa tämä ilmenee siten, että romaani jollakin tasolla käsittelee itseään kertomataiteena. Kuten McEwanin Sovitus tai Hollinghurstin Vieraan lapsi.

Edellisen alkulauseessa valmistellaan näytelmää, jälkimmäisessä ollaan uppoutuneina runokirjaan, joten lukija tietää jo kättelyssä, ettei keinotekoista ole vain nykyihmisen kuva menneestä. Myös menneisyyden ihminen katsoi omaa maailmansa jonkin sovitun ja sovinnaisen muodon läpi.

Asiaa voi havainnollistaa muutamalla englantilaisen tv-tuotannon perustyypillä.

Mennyt maailma (1981) oli perinteinen englantilainen laatudraama, jonka esteettisyyden takasi yläluokkainen miljöö ja klassinen kirjallinen pohja. Kahden kerroksen väkeä (1971-1975) yhdisti laatudraaman miljöön ja jatkuvajuonisen saippuaviihteen juonenkäänteet, nostalgian ja modernin. Tämän hetken englantilainen tv-menestys Downtown Abbey (2010-) yhdistää nostalgian ja postmodernin. Se on jatkuvajuoninen laatudraama, jonka kiittävissä arvosteluissa tv-kriitikot eivät enää muistele vanhoja hyviä aikoja vaan vanhoja hyviä tv-sarjoja.

 Amerikkalaisia trendejä matkineiden vuosien jälkeen englantilainen televisio on palannut perinteisten hyveidensä pariin, kuten nähtävästi myös englantilainen kirjallisuus. Kehityksen samanaikaisuus on huomattu ainakin englantilaissa lehdissä, joiden ollut vaikea kirjoittaa Vieraan lapsesta mitään sanomatta samalla jotakin Menneestä maailmasta, Kahden kerroksen väestä tai ainakin Downtown Abbeysta.

Romaanina Vieraan lapsi torjuu kysymyksen heti kättelyssä, mikä tarkoittaa, että se leijuu jatkuvasti romaanin yllä. Itse asiassa Hollinghurst yrittää niin huolella välttää vaikutelmaa tasaisesta etenevästä, television jatkuvajuonisesta sukutarinasta, että edennän sijaan hän tarjoaa neljä katkelmaa eri vuosikymmeniltä.

Yritys luonnollisesti epäonnistuu, kuten liika yrittäminen aina. Parin sivun jälkeen minusta tuntui kuin olisin aloittanut tarinan seuraamisen ensimmäisen tuotantokauden toisesta jaksosta. Haluanko tietää, keitä nämä ihmiset ovat, ja mitä tapahtuu seuraavaksi?

No, oikeastaan en. Mutta se ei ilmeisesti ole lukijan tympeyttä vaan osa tekijän snobistista irrottautumisstrategiaa. Hollinghurst ei halua tehdä pelkästään historiallista romaania, joka on valunut – television ja elokuvan epookkituotantojen avustuksella – yhä enemmän viihteelliseksi lajityypiksi, vaan jotakin romaanimaisempaa. Entä mitä se olisi? Nähtävästi jotain tylsempää. Tai ainakin vaikeampaa ja ivallisempaa.

Toisinaan Vieraan lapsen iva kohdistuu lukijaan, toisinaan kirjallisuuteen itseensä.

Romaanin keskeinen hahmo on aloitteleva runoilija Cecil, joka avausosassa naiskentelee kartanon pojan ja flirttailee tyttären kanssa. Isäntäväen puheista tiedämme, että Cecil on poikkeuksellinen hurmaava ja nokkela, vaikka hän ei koskaan käyttäydy hurmaavasti tai sanaile nokkelasti. Ivan kohteena on mahdollinen lukija, joka turhaan odottaa kaikkitietävän kertojan kiinnittävän lukijan huomion ristiriitaan, vaikka voisi itse käyttää omaa arvostelukykyään.

Vieraan lapsi on siis vaikea romaani, koska tekijä ei selitä sitä puhki. Ja se on hieman tylsä, koska Hollinghurstin Booker-palkitussa romaanissa The Line of Beauty edukseen esiintynyttä perinteistä kertomatekniikka on sysätty syrjään tyhjän dialogin tieltä. Ei kovin moni siinäkään kirjassa ollut hurmaava tai nokkela, mutta kirjailija itse oli yleensä molempia.

Romaanin toisessa osassa Cecil on jo kaatunut rintamalla. Jälkeensä hän on jättänyt aitoa englantilaista elämää ylistävän runon, jota itse Winston Churchill lainaa puheessaan. Viimeisessä osassa Cecil on osa kirjallisuushistoriaa, mutta ei aina imartelevassa merkityksessä. Näin asian muotoilee toinen kilpailevista elämäkertojen kirjoittajista:

”Cecil oli loistava esimerkki vähemmän loistavasta runoilijasta, joka on painunut syvemmälle yleiseen tietoisuuteen kuin moni tunnustettu mestari”. Tai hieman ytimekäämmin alkukielellä: ”First rate example of a second rate poet…”

Sama teema kirjallisuudesta arvonsa menettävien harhakuvien eikä pysyvien totuuksien varastona toistuu todellisen elämän runoilijassa.

Tarina siitä, miten Cecilin isäntäväki tapasi Sir Alfred Tennysonin, on osa sukuhistoriaa. Samoin hiljentyminen suurmiehen tuotannon äärelle, esimerkiksi kuuntelemalla Tennysonin omaa lausuntaa savikiekolta. Vuosien myötä rituaali alkaa tuntua nykypolven mielissä ”koomiselta”, mutta samalla myös ”koskettavalta” ja ”kunnioitusta herättävältä”. Siis ikään kuin joulukirkolta, jossa maallistunut tapakristitty voi kerran vuodessa olla sentimentaalinen ja harras, vaikka koko touhu noin arkiperspektiivistä katsottuna voikin olla hieman naurettavaa.

Ikävämmänkin kohtalon kirjallisuuden klassikoille voi kuvitella, mutta samalla pitää tietysti kysyä mitä historiallinen romaani tarjoaa samaa aikakautta kuvanneiden silminnäkijöiden rinnalle.

Cecil on ehkä jonkinlainen parodia runoilija Rubert Brookesta, joka oikeasti kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, ja jonka runoa ”The Soldier” Winston Churchill oikeasti siteerasi kansallistunnetta kohottaakseen. Mutta vaikka Brooke oli myös oikeasti ”second rate”, hänen tunnetuin runonsa on ainoastaan yhtä pompöösi kuin Hollinghurstin tyylijäljitelmä, ei yhtä kömpelö.

Samalla tavoin kuin Brooke kummittelee koko romaanin ensimmäisen osan ajan Cecilin taustalla, Hollinghurstin taustalla kummittelevat samaa aikaa ja aatemaailmaa ensikäden tiedoin kuvanneet kirjailijat. Ja aivan kuten Brooke, myös E.M Forster tai Ford Madox Ford olivat ajoittain pompöösejä, mutta eivät juuri koskaan niin kömpelöitä kuin Hollinghurst.

Vieraan lapsen eräs keskeinen teema on kansallisten identiteettien uudelleen arviointi. Ei vain kirjallisuuden vaan myös luokkayhteiskunnan ja homoseksuaaliesuuden sosiaalihistorian tuominen eri ajanjaksojen ristivaloon. Mutta juuri kirjallisuutta arvioitaessa Hollinghurst herättää mieliin vertailukohtia, joille hänen romaaninsa ei pärjää.

Tappio tässä vertailussa saa Vieraan lapsen lukemisen tuntumaan ajan tuhlaukselta (miksi en lukenut uudelleen Taloa jalavan varjossa?). Brooken runon (iva)mukaelma tuntuu puolestaan kirjailijan haasteelta toiselle kirjailijalle. Ja Hollinghurst häviää taas. Vieraan lapsen jälkeen palasin C.K Steadin klassikkotutkielmaan The New Poetics (1964), joka moittii Brooken sukupolven aliarvostusta.

Samalla tietysti löysin paljon hyvääkin Hollinghursdtin tavasta soimata eri aikakausien kirjallisuussnobeja. Tunsin tavallaan tulleeni huomioiduksi - kuten perhokalastaja, joka lukee romaanin perhokalastuksesta. Vieraan lapsen ivallisuus tuntuu mielekkäämmältä kirjallisen elämän ja itse kirjallisuuden itsereflektiolta kuin Ian McEwanin eräänlaisen sisarteoksen päätös.

Sovituksen lopuksi McEwan vertaa kirjailijaa Jumalaan, ja tulee siihen vaatimattomaan johtopäätöksen, ettei kirjailija ole Jumalaa kummempi:

”Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsensä ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä.”

P.S.

Tässä  romaanin Cecilin esikuvana olleen Rubert Brooken oikea runo

The Soldier

If I should die, think only this of me:

   That there's some corner of a foreign field

That is for ever England.  There shall be

   In that rich earth a richer dust concealed;

A dust whom England bore, shaped, made aware,

   Gave, once, her flowers to love, her ways to roam,

A body of England's, breathing English air,

   Washed by the rivers, blest by suns of home.

And think, this heart, all evil shed away,

   A pulse in the eternal mind, no less

     Gives somewhere back the thoughts by England given;

Her sights and sounds; dreams happy as her day;

   And laughter, learnt of friends; and gentleness,

     In hearts at peace, under an English heaven.