Ideaalinen puhetilanne: Kuka nyt toimittajaan uskoisi?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 
 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Torstain pääkirjoitussivu lietsoo edellisenä päivänä aloitettua kohua: ”Kuka nyt naiseen luottaisi?”, HS 20.2.2014.

                      Toimituksen mukaan kansaedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps) ”harmitteli, että oli tullut palkanneeksi avustajaksi naisen. Parempi valinta olisi ollut kuulemma nuori mies, sillä naisilla on taipumus jäädä äitiyslomille”. Johtopäätöksessään toimitus vertaa Ruohonen-Lernerin sanoja Timo Kallin (kesk) avoimuuteen vaalirahoituksen suhteen: kansanedustajien todelliset asenteet paljastuivat taas lipsahduksen kautta.

                      Samalla tietysti paljastui myös se, miten mediakohut syntyvät.

                      Keskiviikon maakuntapainoksessa Helsingin Sanomien otsikko oli vielä leppoisa: ”Hankala nainen hymyilee taas” HS 19.2.2014. Lähestymiskulma muuttui vasta verkkolehdessä, jossa aamuvuoron uutispäällikkö sormeili otsikon sensaatioksi: ”Kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia.”

Syntyneistä tulkinnoista ei voi suoraan syyttää toimittaja Olli Pohjanpaloa. Varsinaisessa jutussa kohulausunnon asiayhteys on luonteva ja selkeä. Toimittaja kertoo Ruohonen-Lernerillä olevan hankalan ihmisen maine: ”Osa maineesta on tullut siitä, että tällä vaalikaudella hänellä on ollut jo viisi eri avustajaa. Miksi ihmissuhteet eivät toimi?”

Ruohonen-Lerner vastaa kysymykseen, että vaihtuvuus pääosin johtuu äitiyslomista. Ja koska toimittajan kysymys koski poliitikon mainetta, on hieman vaivalloista päätellä, että vastauskaan olisi selittänyt sitä, miten avustajien vaihtuvuudelta olisi vältytty, eikä sitä, miten hankalan ihmisen maineelta olisi vältytty.

Todellinen ongelma ovat siis lukijat, jotka eivät lue verkkouutisia otsikkoa pitemmälle, sekä verkkolehden toimitusmoraali, jolle riitti, että sitaatti oli sanatarkka. Irrottamista asiayhteydestä ja toimittaja kysymyksestä ei huomioitu, vaikka nyt, alkuperäisen asiayhteyden nojalla, Ruohonen-Lernerin ironia-selityksessä ei ole lainkaan selityksen makua.

Kohun seurauksena kokematon Ruohonen-Lerner lienee nyt oppinut, ettei poliitikon pidä yleensä vastata toimittajan kysymyksiin. Mikä tekee poliitikoista meille toimittajille hankalia haastateltavia. Entä oppiko Helsingin Sanomien toimitus tästä mitään? Torstain lehdessä esiintyneeltä työoikeuden professori Seppo Koskiselta en edes kysy, sillä arvioin hänet toivottomaksi tapaukseksi.

Professori pyytää toimia ja arvelee Ruohonen-Lernerin rikkoneen tasa-arvolakia ja syyllistyneen syrjintään. Tavallaan kyllä, sillä Ruohonen-Lerner on lukuisia naisia palkatessaan saattanut sivuuttaa yhtä pätevät miehet. Yhteiskunnan yleinen etu ei kuitenkaan puolla syytetoimia tilanteessa, jossa eduskunta-avustajien valtaenemmistö on miehiä. Lisäksi toimittajan kysymys ja poliitikon vastaus kuuluvat perustuslaissa suojatun ilmaisuvapauden piiriin. Aivan riippumatta siitä, miten opportunistisesti ja julkisuuden kipeästi professori haluaa niitä tulkita.

Ideaalinen puhetilanne: Palautekeskustelu

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.
 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Taisin jo kertoa, etten enää New York –trilogian jälkeen ole pitänyt Paul Austerin kirjoista. Nyt kerron, etten koskaan oppinut pitämään Juha Itkosen kirjoista.

Siksi varmaan ilahduin, kun kolumnisti Jyrki Lehtola niputti Austerin ja Itkosen samaan happamaan lauseeseen. On aina ilahduttavaa löytää samanmielisiä, varsinkin painetusta sanasta. Se virallistaa yksityisen mielipiteen yleistä huomiota nauttivaksi näkemykseksi.

Mutta entä jos johonkin painetaan väärä mielipide? Esimerkiksi tällainen. Jutun julkaisi Parnasso, samoin sen herättämän palautteen.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007.

Kokeneempikin kirjailija saattaa sokaistua omasta menestyksestä, ja erehtyä kuvittelemaan, että jokin kummallisuuden kaikkein tavanomaisin laji on merkki mielikuvituksen vapaudesta.

Minulle tähän asti katkerin taiteellinen pannukakku on ollut amerikkalaisen William Kennedyn Taikakalu, nyt se voisi yhtä hyvin olla tanskalaisen Peter Høegin Hiljainen tyttö.

Høegin uutuuden ikävin kuriositeetti on maailmankuulu sirkusklovni Kasper Krone, joka yliherkillä korvillaan voi kuulla jopa ihmisen sielun liikkeet.

Sen kummallisin kömmähdys on antiikin harmonisen tasapainon, musiikillisen harmonian ja uskonnollisen mielen harmonisuuden lomittuminen toisiinsa, vaikka kaksi ensin mainittua edellyttää eri aineellisten elementtien tai eri äänteen samanaikaisuutta, kun taas jälkimmäinen on kaiken olevaisen katoamista mystiseen samuuteen.

Siksi tämän samuuden tavanomaisin metafora on hiljaisuus, tai Høegin tapauksessa vaitonainen lapsi, jonka Kasperiakin herkempi kuulo ulottuu jonnekin kaikkien äänteen ja arkipäivän materialistisesta puuhastelusta nousevan melun taakse.

Tällainen fantisointi istuu sinänsä hyvin Høegin vanhahtavaan proosatyyliin.

Ruotsalainen Aftonbladet ehdotti tämän makuvivahteen lähteeksi Thomas Mannia, mutta Mannin seksuaaliset ristiriidat eivät oikein löydä luontevaa vastinetta Høegin kliinisemmästä proosasta, joka tarkastelee asioita mieluummin aineen ja hengen kuin ruumiin ja halun termein. Lisäksi hänen elämänfilosofinen kaunansa porvaristoa ja valistuksen oppeja kohtaan on Mannilta ammennettuja vaikutteita vanhempaa perua, ja löytää paremman saksalaisen vastineen Georg Büchneriltä.

”Moraali on moraalia, siinäpä vasta komea sana”, valottaa Woyzeckin parturoima upseeri oman sivistyksensä syvyyttä, ja jatkaa: ”Ikuisuus on ikuista.”

                      Büchnerin tavoin myös Høeg pilkkaa porvarillisia arvoja ja tieteen saavutuksia, jotka teennäisyydessään vain piilottelevat vallankäytön ja luokkarakenteen häikäilemättömyyttä.

                      Parhaan läpileikkauksen Høegin maailmankuvasta antaakin novellikokoelma Kertomuksia yöstä (1990), jossa ”sieluttomien, mekaanisten salahankkeiden” ja ”pelkkien julkisivujen ja silmänlumeen" paljastaminen on kirjan johtomotiivi.

                      Tosin novellikokoelmassa Høeg elää vielä nietzscheläistä kauttaan, jossa ”syvällisyyttä on etsittävä asioiden pinnalta". Hiljaisessa tytössä vehkeilyn monimutkainen pinta siivotaan pois esoteeriseksi jäävän haihattelun tieltä, minkä seurauksena romaanin haastava arkkitehtuuri litistyy konstikkaaksi ristisanatehtäväksi.

Hiljaisessa tytössä Tanskan palvotuin kirjailija on ylittänyt kynnyksen, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään näyttöä otaksunkin, että Høegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään kaksi Feng Chui –opasta ja uskovat homeopatiaan.

Ei kai ollut pelkkää sattumaa, että kielteinen arvio juuri Peter Høegin romaanista seuloi esiin kirjallisuuslehti Parnasson lukijoista ne ääripäät, joiden suhde julkisuuden pelisääntöihin on kaikkein nyrein?

                      Pertti Jokiselle väärä mielipide kulttuurilehdessä toi mieleen autoritaarisen menneisyyden. Vähän huonosti juuri tähän asiayhteyteen liittyvä termi ”poliittinen päämäärähakuisuus” leimasi kriitikon osaksi nimeämätöntä aikaa, jolloin taiteessakin oli ”aina vain yksi oikea ratkaisu”. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti jälkikäteen tuomita (”Vankkaa realismia”, Parnasso 5/2007).

                      Anna Saarelle väärä mielipide toi mieleen auktoriteetin. ”Parnasson toimituksen” tulisi ”jatkossa edellyttää” kriitikolta toisenlaista kirjoittelua. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti tulevaisuudessa estää (”Periaatteet selviksi”, Parnasso 6/2007).

                      Kahdesta palautteesta ensimmäinen kuvastaa ehkä paremmin Høegin omaa maailmaa.

Kirjailija kuvaa mieluusti tuhon edellä natisevaa, vehkeilyn ylläpitämää lavastetta. Tämä näkyvä vallankäyttö myös pettää ihmisiä monin tavoin, vaikka jokin romaanin sisältyvä poikkeusyksilö voikin paljastaa sen näkymättömät motiivit. Kuvitteliko Jokinen itsensä sellaiseksi henkilöksi, ja halusi siksi valistaa Parnasson lukijoita siitä, mitä Wilhelmssonin ”pinnallisuuden” alla oikeasti on?

Jälkimmäinen palaute kertoo enemmän siitä, miten Jokisen ja Saaren yhdessä edustamaan julkisuuskäsitykseen voi päätyä.

Jos kirjallisuudesta kirjoittamisen ”perusperiaatteena”, kuten Saari sanailee, on kenen tahansa lukijan siitä saaman tunnelman loukkaamattomuus, ei mikään arvostelun perustelu voi enää olla mitään muuta kuin henkilökohtainen. Se tarkoittaisi, että jokainen julkisesti esitetty epäily tai kriittinen haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan. Ja ettei kritiikille vastaava lukija enää puhu kirjallisuudesta vaan penää oikeuksiaan.

Jokinen katsoi oikeudekseen henkilökohtaisten loukkausten esittämisen, koska luuli jo tulleensa henkilönä loukatuksi kritiikissä, jossa häntä ei tietääkseni mainittu. Saari vetosi samasta syystä toimitukselliseen esivaltaan. Kritiikki oli Saarelle ”palveluammatti” – ei tietenkään ole - ja nähtävästi piika oli niskuroinut emännälle tai kassatyttö tahditon maksavalle asiakkaalle.

En ehkä riittävän auliisti ota vastaan neuvoja henkilöiltä, jotka eivät kirjallisuuskeskustelussa kerro juuri mitään kirjailijan ajatuksista, niiden konkreettisista lähtökohdista, esteettisistä valinnoista tai lähtökohtien ja valintojen merkityksistä arkikokemuksemme kannalta, mutta aivan liikaa omasta tunne-elämästään.

Tämä ei ole ”ylimielisyyttä”, kuten Jokinen ehdottaa. Se on saavutettu etu.

Iän myötä olen voinut tehdä ammattini eteen työtä, jotta minun ei tarvitsisi kuitata kokonaista romaania sanalla ”kompleksinen”, kuten Jokinen teki, tai ehdottaa sen vakuuttavimmaksi ansioksi ”vapaata soimista”, kuten Saari. Kaikki kolme sanaa ovat yleisessä kirjallisuuskeskustelussa yleispäteviä hyvän tai lukijalle mieluisan synonyymejä, joten ne eivät valitettavasti kerro mikä teoksessa tai kirjailijassa on erityistä.

Sen pohtimiseksi esitin ensin itselleni ja sitten Parnasson lukijoille kaksi kysymystä:

Onko tanskalainen kirjailija Peter Høeg goetheläinen humanisti, koska hän eräissä kirjoissaan tuomitsee tieteen ja teknologian ihmistä alistavan vaikutuksen? Vai onko hän linkolalainen antihumanisti, koska samoissa kirjoissa useimmat ihmiset on jo kuvattu ihmisarvonsa menettäneiksi tai siitä luopuneiksi, ”ison sieluttoman, mekaanisen salahankkeen” rattaiksi?

Astrologiaa harrastanut Pertti Jokinen – niin hän itse kertoi – ei vastannut kumpaakaan. Mutta palautteen ydin näyttikin olleen siinä, että arvelin Peter Høegin lukijoiden joukosta löytyvän astrologian harrastajia. Näin arvostelu ulottui intiimille alueelle, mikä osoittaa, että huonompikin taide (Hiljainen tyttö) paljastaa joskus totuuden.

Mitään vastausta tai muuta selvennystä ei tullut myöskään arvostelun ilmoitettuun ”poliittisuuteen” tai politiikan ”päämäärähakuisuuteen”. Mutta ilmeisesti ne ovat kirjallisuuskeskustelussa samalla tavoin pahan synonyymejä kuin ”kompleksinen” on hyvän. Toinen esimerkki Jokisen käyttämästä retorisesta kuviosta on kätevästi samalta syksyltä, vaikka dekkarikirjailija Ari Paulow olikin sananvalinnoissaan täsmällisempi. Joskaan ei harkitsevampi.

Juha Seppälä oli Aamulehden kolumnissa arvellut, että dekkari on manerisoitunut viihdeteollisuuden haara, jolle myynti on sopivin mittari, minkä johdosta Paulow vertasi Kalevan kolumnissa (11.9.2007) Seppälää ”natsi-Saksan, Neuvostoliiton, Pohjois-Korean ja Iranin totalitääristen valtioiden harjoittamaan sensuuriin”.

                      Oli Jokisella kriitikon poliittisen vinoutuman lisäksi toinenkin havainto. Hänen mukaansa arvostelusta puuttui se, mitä siinä oli enimmäkseen (”miksi Høeg tekee kirjastaan epäuskottavan?”).

No tuskinpa siksi, että kirjallisuuskeskustelussa uskottava on tylsän ja tavanomaisen synonyymi, mutta varma ei tietenkään voi olla. Siksi suora vastaukseni suoraan kysymykseen – annan niitä mielelläni – noudattaa pikemminkin muotoa ”miten” ja ”milloin”:

                      Ennen Høeg oli ajatteleva kirjailija, joka takertui liikaa 1800-luvun elämänfilosofiseen katkeruuteen. Nyt hän on kuin tv:n Lost-sarjaa kirjoittava senttari, jonka ei tarvitse kantaa älyllistä vastuuta juonenkäänteiden hämmentävyydestä, sillä Jokisen kaltaiselle yleisölle riittää, että hämmennys jotenkin symboloi elämän ”kaoottisuutta”.

Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 2/2

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Kts myös "Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 1/2",  "Ideaalinen puhetilanne: Nimellä vai nimimerkillä?" ja "Kirjoitan yleisönosastoon".

Heinäkuun blogimerkinnässä muistutin vanhasta erimielisyydestä eversti Pekka Visurin kanssa. Ilmiannoin kokeneen ulkopolitiikan tutkijan ja maanpuolustuskorkeakoulun dosentin tilastojen manipuloinnista, ja julistin itseni kiistan voittajaksi niin asiallisin kuin moraalisin perustein.

Sellaiseen oma blogi sopii mainiosti. Tilanne on toinen sanomalehdissä, joissa sisällöstä vastaa yksittäisestä kirjoittajasta riippumaton toimitus, ja joissa myös arvostelun kohteeksi joutuneen henkilön sananvapautta suojaa lainsäädäntö ja hyvä toimitustapa.

Visurin vastaus minulle ja minun vastaukseni Visurille löytyvät tästä. Muualta niitä ei voi lukea. 

Visurin kannalta pidän epäoikeudenmukaisena, ettei Turun Sanomien sähköinen arkisto enää sisällä alkuperäisen kirja-arvostelun perään liitettyä linkkiä Visurin vastineeseen. Aiemmin sellainen löytyi. Omalta kohdaltani pidän epäoikeudenmukaisena, ettei minun vastinettani Visurille löydy arkistosta enää lainkaan. Alun perin sekin on ollut verkosta luettavissa.

Ongelma ei koske vain yksittäistä historian tapahtumaa ja sen tulkintaa (Kosovon sota).

Se koskee kommentoinnin kohteeksi joutuneen tutkijan (Visuri) oikeutta saada lähteensä ja perustelunsa esille. Ja sanomalehden lukijoiden oikeutta arvioida tieteessä esitettyä näyttöä, tosiseikkana kerrotun tarkistettavuutta, käydyn keskustelun mielekkyyttä ja viime kädessä jopa tieteen teon taustalla olevia motiiveja ja tekijän ammatillista etiikkaa.

Itse pidän minun ja Visurin välillä käytyä vuoropuhelua asiakokonaisuuden ja ajankohdan kannalta olennaisena. Lisäksi tulkitsen tapahtuneen niin että vastineoikeutta, jonka Visuri sai silloiselta kulttuurin esimieheltä Jyrki Vuorelta, on taannehtivasti heikennetty. Ja että minun on mitätöity kokonaan.

                      Syy on sanomalehtien sähköisten arkistopalvelujen teknisissä muutoksissa, joiden seurauksena painolehdessä julkaistua materiaalia näyttää kadonneen sattumanvaraisesti. Tai, kuten Helsingin Sanomissa, julkaistujen juttujen kappaleita puuttuu, kappaleet ovat epäjärjestyksessä tai kirjoittajan nimi on pudonnut pois (päätoimittaja Mikael Pentikäinen pahoittelee sähköpostitse, ja vakuuttaa, että ongelmaa korjataan).

                      Toinen syy on toimituskäytännöissä.

                      Kun Riitta Monto tuli Turun Sanomiin kulttuuriosaston päälliköksi, hän lopetti muissa lehdissä yhä normaalina pidetyn käytännön, jonka mukaan lehden ulkopuolinen kriitikko voi tarpeen ilmaantuessa vastata saamaansa lukijapalautteeseen.

Ratkaisuun todennäköisesti vaikutti Monton lehtimieskokemus, joka rajoittui yhteen kesätoimittajan pestiin Salon Sanomissa. Lyhyt käynti Yleisradiossa ja vuodet TS-konsernin sähköisissä viestimissä eivät valmistaneet häntä sanomalehtien keskustelevampaan tiedonvälitykseen. Eivätkä valistaneet häntä lainsäädännöstä, jossa vastineoikeus on määritelty osaksi sananvapautta ja siten kansalaisen perusoikeuksia.

Monton luomassa käytännössä lainsäädäntö joutuukin alistumaan työnjohdolliselle määräykselle. Ja toisinaan Monton työnjohdollisissa toimissa on korostunut journalistisen linjan sijaan kurinpidollinen tai Monton omaa esimiesasemaa korostava vivahde. TS-konsernissa ei Montoa kai turhaan tunneta lempinimillä ”Hymyilevä kuolema” ja ”Kim Jong-il”

Määräyksen muodollisen perusteen mukaan vastinepyynnöt yhä arvioidaan tapaus kerrallaan. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että määräys on ehdoton.

Monton aloitettua Turun Sanomissa vuonna 2005 kulttuurisivut eivät ole julkaisseet ainoatakaan ”vastineen vastinetta”, kuten halveksiva toimituksellinen ilmaisu kuuluu. Jyrki Vuoren kaudella moniosaisiksi venyviä keskusteluja käytiin muutamia vuodessa, Helsingin Sanomissa niitä näkee yhä parin kuukauden välein.

”Avoimuus on tieteen perusta”, Monto kirjoitti pääkirjoitussivun kolumnissaan 18.11.2012, ja kieltämättä hieman tekohurskaasti. Sen sijaan journalismissa avoimuutta voi olla vähemmänkin, mikäli se säästää toimituksilta vaivaa ja korostaa toimituksen johdon hierarkista valtaa suhteessa lehden ulkopuolelta ostettuun asiantuntijatyöhön.

Voinkin vain otaksua, etteivät kaikki tosiasiat olleet Turun yliopiston tiedossa, kun se nimesi Monton vuoden 2012 alumniksi, perusteluina mm. Monton työ ”yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välisen vuoropuhelun edesauttajana”.

Ideaalinen puhetilanne: Ymmärsinkö oikein?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Tänään en lukenut Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjuttua, kuten en yleensäkään lue, koska otsikossa oli sana ”kansallisooppera”.

                      Minulla ei ole mitään kansallista ja oopperaa vastaan, pikemminkin päinvastoin, mutta yhdessä ne tarkoittavat, että juttu sisältää taiteilijan itsekehua tai taiteellisen johtajan näkemyksiä taiteen julkisesta rahoituksesta. Sellaista ei ole koskaan hyvä lukea, vaikka aina siitä olisi hyvä jotakin tietää.

                      Sen sijaan viime sunnuntaina luin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutun.

Jutussa kirjailija Riikka Ala-Harjan sisar kertoo, että kirjailijan uusi romaani Maihinnousu on käyttänyt häntä hyväksi, raiskannut hänet ja varastanut häneltä, koska romaanin ranskalaisen tytön sairaskertomus on sama kuin sisaren suomalaisen pojan. ”Mei­dän hä­täm­me ja tus­kam­me oli kir­jai­li­jal­le vain ma­te­riaa­lia, jos­ta kus­tan­ta­ja te­kee bis­nes­tä”, sanoo kirjailijan lanko kirjailijasta. Kirjailija sanoo kaikenlaista romaanistaan, mutta ei mitään siskostaan ja langostaan, koska hänestä perheriita on perheen sisäinen asia.

Juttu oli asiallinen, koska se löysi minusta lukijan. Vasta myöhemmin luin samasta lehdestä, että lukijat olivat asiattomia.

                      ”HS:n ar­tik­ke­li nos­tat­ti kii­vaan verk­ko­kes­kus­te­lun, mut­ta sii­nä kä­vi ku­ten usein”, kirjoittaa kulttuurin esimies Jaakko Lyytinen kolumnissaan: ”Kes­kus­te­lu ei juu­ri si­vun­nut ydin­ky­sy­mys­tä.”

Ymmärsinkö oikein?

Lyytisen mukaan HS:n ydinkysymys oli kir­jal­li­suu­den etii­kka sekä se, saako tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa? Ja edelleen Lyytisen mukaan HS:n lukijoiden sivuun mennyt kysymys oli journalismin etiikka sekä se, saako toimittaja kerätä materiaalia mistä ja miten tahansa?

Nimeltä kolumni moittii ul­ko­mi­nis­te­ri Erkki Tuomiojaa, joka kirjoitti blo­gis­saan: ”En­nem­min kuin kir­jal­li­sen etii­kan pe­rään voi­si täs­sä ta­pauk­ses­sa ky­syä leh­den etii­kan pe­rään, kun ta­van­omai­nen tra­giik­ka­viih­de on ver­hoil­tu kei­no­te­koi­ses­ti etiik­ka­ky­sy­myk­sek­si.”

”So­siaa­li­sen me­dian ja jat­ku­vas­ti jae­tun vir­tuaa­li­to­del­li­suu­den ai­ka­na ra­jat hä­mär­ty­vät, ja tois­ten elä­mäs­tä am­men­ta­mi­nen tu­lee en­tis­tä yk­sin­ker­tai­sem­mak­si”, vastaa Lyytinen: ”Ai­he on polt­ta­va. Sik­si on eri­kois­ta, et­tä sa­nan­va­paut­ta yleen­sä puo­lus­ta­vat hen­ki­löt ovat täs­sä ta­pauk­ses­sa ko­vin va­li­koi­via sen suh­teen, keil­le kai­kil­le suo­vat va­pau­den kes­kus­tel­la fik­tion etii­kas­ta.”

Ymmärsinkö oikein?

Eettisen normiston mukaan on oikein, että sanomalehdessä julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perheriidasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen? Mutta eettisen normiston mukaan on väärin, että romaanissa julkaistaan yhden sisaren kertomia yksityiskohtia perhetragediasta, joita toinen sisar ei halua lainkaan julkisuuteen?

Lyytisen virhe ei ole siinä, ettei hän tiedosta tilanteensa ironisuutta, koska sanomalehden ei pääsääntöisesti tulisi tiedostaa ironisuutta. Virhe on siinä, että hän yrittää selittämällä selittää, ettei mitään ironiaa oikeasti ole. On vain komealta kuulostavaa ”etiikkaa”.

                      Oletteko koskaan lukeneet sanomalehden nimettömästi julkaistua pääkirjoitusta, jossa moititaan verkkokeskustelua siksi, että verkossa julkaistaan kirjoituksia nimettömästi? Aivan varmasti olette, esimerkiksi Helsingin Sanomista.

                      Tilanne on kieltämättä ironinen, mutta ironian tiedostaminen olisi estänyt pääkirjoitustoimitusta esittämästä sinänsä järkeviä pohdintoja sananvapaudesta ja vastuusta.

                      Hieman samanlaisia ovat myös ne toimittamistyön tehtävät, joissa toimittaja kirjaa haastateltavan näkemyksen sellaisenaan, lisätietoa tarjoamatta, vaikka toimittaja epäilisi, että tiedon saatuaan haastateltava voisi hioa tai jopa muuttaa kantaansa. Jos poliitikko antaa taloudesta väärää tai ainakin kyseenalaista tietoa, poliitikko huomaa sen vasta seuraavan päivän lehdestä, jossa poliitikon lisäksi on haastateltu taloustutkijaa. Toimittaja ei tee politiikkaa poliitikon puolesta, hän yrittää kirjata tilanteen sellaisenaan.

                      Sama koskee toimittamistyötä, jossa kyse ei ole yhteiskunnallisesti olennaisista seikoista ja tulkintojen todenperäisyydestä vaan – kuten Lyytinen sanoisi – yksilöistä ja eettisyydestä.

                      Jos haasteltavalta lipsahtaa jotain sopimatonta, toimittaja ei pyydä pitämään pienempää suuta. Jos haastateltava käyttää kömpelöä metaforaa, joka arvokkaan sijaan antaa puhujasta koomisen vaikutelman, toimittaja ei ehdota tilalle parempaa. Taas tilanne yritetään kirjata sellaisenaan. Eikä sitä ainoastaan kirjata, vaan siitä voi tehdä jutun kärjen:

                      ”Poi­kam­me tu­li­si saa­da jät­tää sai­raus taak­seen ja unoh­taa se. Ro­maa­ni, sen mark­ki­noin­ti ja si­tä seu­raa­va jul­ki­suus, pi­tää asiaa jat­ku­vas­ti pin­nal­la”, he sa­no­vat. Hei­tä kau­his­tut­taa myös se aja­tus, et­tä poi­ka po­ti­si syyl­li­syyt­tä su­vun vä­li­ri­kon vuok­si.

                      Tämän kuulleessaan toimittaja on varmaan kysynyt mielessään, että miten sairaus unohtuu tai lapsen osallisuus perheen välirikkoon hälvenee, jos asiaa vähälevikkisen romaanin lisäksi ”pidetään pinnalla” maan suurimmassa sanomalehdessä. Lapsen vanhemmilta hän ei sitä kysy, koska ei ole tämän eettisen ristiriidan subjekti eikä perheriidan osapuoli.

                      Toisin sanoen toimittaja ei ota kantaa siihen, miten tästä olisi viisainta keskustella tai olla keskustelematta, koska vastuu on aikuisten ja oikeustoimikelpoisten vanhempien. Sen sijaan toimituksen esimies Lyytinen ottaa kantaa, ja jyrähtää lukijoilleen etiikasta ja sananvapaudesta, joten ottaako hän myös vastuun?

Lyytinen on siis väärässä puolustaessaan kolumnissaan alkuperäisen jutun julkaisua. Mutta miksi hän oli oikeassa julkaistessaan jutun?

                      Siksi, ettei toimittajilla tulisi olla niin paljon valtaa toimittamistyön etiikkaan, että se alkaa näyttää ennakkosensuurilta tai julkisuusviranomaisen toiminnalta, jossa aina etukäteen päätetään, mitä yleisön sopii ja kuuluu tietää tai kuulla. Tällaista viranomaistehtävää toimituksille tyrkyttävät yleensä Tampereen tiedotustutkijat, jotka näillä ja muilla päättömyyksillä yrittävät tähdentää vaatimattoman tieteenalansa merkitystä. Se, mikä demokratioissa kuuluu julkiseen tilaan, tulisi ensisijaisesti ratkaista julkisessa tilassa, ei tutkijoiden, ammattikuntien eikä poliitikkojen kabineteissa.

                      Entä sitten sisaren ja langon esittämät kysymykset? Niihin on niin helppo vastata, etten ymmärrä mihin Lyytisen mahtipontisesti kuuluttamaa keskustelua oikein tarvitaan.

                      1: Mur­to­vuo­ri [kirjailijan lanko] ja Ala-Har­ja [sisar] ky­sy­vät­kin nyt, saa­ko tai­tei­li­ja ke­rä­tä ma­te­riaa­lia mis­tä ja mi­ten ta­han­sa.

                      Kyllä saa. Saavat muutkin kuin kirjailijat, mutta muiden on syytä muistaa, että perustuslakiin on kirjattu kansalaisvapauksien lisäksi erityiset sivistykselliset vapaudet, jotka takaavat tieteelliselle ja taiteelliselle ilmaisulle suuremman itsenäisyyden kuin nyt vaikkapa naapuririidoissa käytetylle ilmaisulle.

Sama suurempi itsenäisyys ohjaa myös sananvapauslain tulkintaa. Ensin kannattaa muistaa, että ilmaisun vapaus on yksilön oikeus, jota laki pyrkii suojaaman eikä säätelemään. Toiseksi kannattaa muistaa yksityisyyden suojan osalta, että sen loukkaamisen puinti julkisuudessa voi näyttää oikeuden silmissä siltä, että mahdollisen kanteen nostaja sietää enemmän julkisuutta kuin on halukas myöntämään. Tämän esimerkiksi pääministeri Vanhanen taktikoi taitavammin kuin kirjailijan sisar ja lanko, jotka kertovat haastattelussa enemmän kuin kirjailija romaanissa.

2: Hei­dän mie­les­tään tai­tees­sa pi­täi­si ol­la sa­man­kal­tai­sia eet­ti­siä sään­tö­jä kuin esi­mer­kik­si tie­tees­sä tai jour­na­lis­mis­sa, jos­sa ala sää­te­lee it­se it­seään Jul­ki­sen sa­nan neu­vos­ton kaut­ta.

 Ei pitäisi. Tieteissäkin eettinen neuvottelukunta valvoo vain luonnontieteen etiikkaa, joten historia, sosiologia, kirjallisuustiede ja muu semmoinen kukkii omalla kesannollaan.

Taiteissa jokainen taiteilija valvo omaa etiikkaansa sen sijaan että kaikki taiteilijat valvoisivat toistensa etiikkaa. Tässä tilanteessa ja varsinkin kirjailijan sisaren ja langon näkökulmasta rinnastus julkisen sana neuvostoon ja journalistin ohjeisiin on epäonnistunut. Eikä vähiten siksi, etteivät journalistit enää edes kehtaa sanoa niitä ”eettisiksi” ohjeiksi.

Juristi Jukka Kemppisen tiivistys on osuva: ”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”

Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siten, ettei journalistin ohje täydennä sananvapauslakia vaan se käsittelee rinnakkain sananvapauslaissa säädettyjä seikkoja. Yleensä siten, että toimitusten eettinen taakka on kevyempi kuin niiden todellinen juridinen vastuu. Neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen onkin Helsingin Sanomien kirjoituksellaan avannut listan lainkohdista, joiden rikkominen ei journalistin ohjeen mukaan ole ”hyvän tavan vastaista”. Odottelemme listan täydentymistä.

Jos taiteilijoilla olisi samanlainen ohje ja Neuvosto kuin toimittajilla, tuskin lainkuuliaisuus siinäkään olisi kovin korkealla. Taiteilijoita viruu vankiloissa paikallisen lain mukaan tuomittuina ja käräjäoikeudet ovat olleet ankaria Suomessakin – Hannu Salamasta Anja Snellmaniin. Tuskin taiteilijoiden maine on tästä heikentynyt, ja julkinen paheksuntakin on ollut laajemman kulttuurin tilan mukaan aaltoilevaa.

Mainita voisi myös vastarintaliikkeeseen kuuluneen Albert Camus’n, jonka juhlavuosi on tulossa. Miehitetyssä Ranskassa hän sai merkkiteoksiaan julki tavalla, jota ajan sensuuriviranomainen voisi jälkikäteen kutsua yhtä salakähmäiseksi kuin sisar ja lanko kirjailija Ala-Harjan toimia.

Jaakko Lyytisen mielestä ainakin tämä viimeinen vertaus on kovin abstrakti, teoreettinen, mutta sitä hänen haluamansa eettinen keskustelu aina on: hyvän ja pahan teoriaa. Hyvän ja pahan käytäntöä ovat perheriidat, joista lehdet sitten tekevät meitä yleisöä kiinnostavia juttuja.

Ideaalinen puhetilanne: Kodinkonekauppias kirjallisuuskriitikkona

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

”Älä us­ko krii­tik­koa”, kirjoittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Juhani Karila, ”us­ko ka­ve­ria”. Ja en­nen kaik­kea, Karila jatkaa: ”Us­ko it­seä­si” (HS 28.7.2012).

Lauantai-esseenä julkaistun kirjoituksen jatko on vielä osuvampi: ”Näil­le oh­jeil­le on help­po nyö­ky­tel­lä.”

Karila tietää, ettei ohjeista mitään uutta, vaan että näin on aina tehty. Ja että ennen kuin markkinatutkimus käänsi huomionsa mediamainonnasta sosiaaliseen mediaan, se jo ymmärsi miten arvokasta on ”word-of-mouth”.

Markkinatutkimuksen ja Karilan yhteisenä oivalluksena on, että kaveri on pyyteetön tai ainakin vaikuttaa siltä. Sen sijaan virallinen viestijä pyrkii johonkin, oli hän sitten mainostaja tai kriitikko. Mainostaja pyrkii kuluttajan kustannuksella taloudelliseen hyötyyn, ja jos Karilan kirjoituksesta voi jotain päätellä, niin kriitikko pyrkii taiteen ystävän kustannuksella ”auktoriteetin” asemaan.

Molemmat ovat ikäviä asioita. Taloudellisen hyödyn tavoittelu itsestään selvästi, auktoriteetiksi pyrkiminen siksi, että Karilan esimerkit kritiikin kirjoittamisesta rajautuvat lähinnä nöyryyttävään murskakritiikkiin.

Toinen esimerkkien rajaus on kriitikko taiteen ja viihteen erottelijana, minkä Karila näyttäisi jotenkin kytkevän kysymykseen autoritaarisesta ”yhtenäiskulttuurista” ja kansanvaltaisesta moniarvoisuudesta. Kyse olisi siis kulttuurin demokraattisuudesta ja populaarikulttuurin suosiosta sen mittarina?

Jos on, demokratialle jää pelkkä metaforan asema, enkä ole tätä metaforaa koskaan ymmärtänyt.

Demokratia ei ole ollut ihmiskunnan historiassa erityisen populaari poliittisen järjestelmän muoto, mikä nykypäivän poliittisessa retoriikassa näkyy esimerkiksi siten, ettei kansansuosion kalastelusta moitittuja populistisia puolueita pidetä pohjimmiltaan demokraattisina. Enemmän niiden sanotaan nojaavan vahvaan johtajaan, auktoriteettiuskoon.

Toisaalta ei kai taidekaan ole demokraattisempaa kuin viihde.

Demokratian menestys länsimaissa ei ymmärtääkseni perustu sitä puolustaneiden filosofien vakuuttavuuteen vaan sen monille ihmisille tuottamaan hyötyyn. Onko Louis-Ferdinand Célinen romaanista Ja niin kauas kuin yötä riittää (1932) ollut mainittavaa hyötyä kenellekään, joidenkin mielestä varmaan haittaa?

Taide-keskustelun ja demokraattisen prosessin välisestä metaforasta ymmärrän kuitenkin yhden näkökulman. Se liittyy tässä blogissa jo aiemmin käytettyyn avoimen yhteiskunnan määritelmään, ja löytyy taas kursivoituna heti tämän blogimerkinnän otsikon alta.

Filosofi Habermasin tarkoittaman puhetilanteen kannalta ei oikein riitä, että kaikki ovat valmiita kuulemaan kaikkia. Tai että luemme mitä tahansa mitä ”kaveri” ehdottaa, kuten itseäni avarakatseisempi Karila heittää.

Sellainen halvaannuttaa, mitä Karilan kaltaisten nuorempien on ehkä vaikea tajuta, koska eivät ole vielä istuneet loputtomissa taloyhtiön kokouksissa.

Kokous päättyy ja elämä jatkuu vasta kun riittävän moni on kuunnellut ja edes yksi on tullut kuulluksi – ja mieluusti sellainen, joka filosofin sanoin on täyttänyt ”vakavaan argumentaatioon” osallistumisen edellytykset.

Työn ja vapaa-ajan parissa olen tavannut sellaisia henkilöitä useita, joten minulle Karilan ohjeen noudattaminen on yleensä helppoa: ”Usko kaveria”.

Turun Sanomien legendaarista elokuvakriitikkoa, Tapani Maskulaa, uskoin jo ennen kuin meistä tuli kavereita. Turun Sanomien kirjallisuuskriitikoista uskon Kaisa Kurikkaa, joka oli opiskelukaveri. Aamulehdestä uskon lähinnä Juhani Branderia, jota näen silloin tällöin Ravintola Uudessa Apteekissa ja nykyään myös kuntosalilla. Helsingin Sanomissa uskon Matti Mäkelää, jonka kanssa kaveerasimme kirjallisuustoimikunnassa, Jukka Petäjää en usko, koska olemme lähinnä tuttavia. Toisaalta tuttavista uskon myös Parnasson Arto Virtasta ja Lasse Koskelaa.

Juhani Karilaa en usko. Tai en usko kuuna päivänä, kuten Karila kirjoittaisi, sillä hänellä on tapana topata tekstiään kuluneilla sananparsilla.

Jos Karila olisi kaverini, hän olisi se kaveri, jolla on porukan tylsimmät jutut. Ja joka käyttäisi paljon ilmalainausmerkkejä, koska hän haluaisi meidän tietävän, että hän tietää, että hänen juttunsa ovat tylsiä.

Sunnuntaina, heti lauantai-esseen jälkeen, Karila arvioi Roope Lipastin romaanin Virtasen historia (HS 29.7.2012). Ikään kuin näytteeksi siitä, miten teoria kriitikon roolista toimii käytännössä.

Arvostelu oli varmaankin osuva, koska tekijän suoritusta sekä kiitetään hyväksi että moititaan huonoksi.

                      Karilan mukaan Lipasti on ”kunnostautunut” lastenkirjailijana ja kolumnistina, mikä tarkoittaa Lipastin kirjoittaneen niitä. Jos Karila olisi elokuvakriitikko, ja miksei olisi, hän kertoisi kuka elokuvaa ”tähdittää”. Kohdakkoin ”vauhti on kohdallaan”, mutta valitettavasti ”kirja ei ole huolellisesti tehty”, Karila jatkaa: kaivattujen ”timanttisten hetkien” tilalla on ”hassuuksia kuin liukuhihna T-fordeja”. Silti, Karila täsmentää arvostelunsa, ”homma ei lähde kunnolla lapasesta”.

                      Teos ei siis ole yksityiskohdiltaan hiottu, vaan tyytyy täyttämään massatuotannon standardin, mutta mitä ihmettä Karila tarkoittaa lapasella ja lähtemisellä? Meille muille se tarkoittaa, että jonkin toiminnan hallinta on nyt menetetty, Karilalle ehkä sitä, että jokin suoritus kantaa pitkälle.

                      Käyttääkö Karila sananpartta eri tavoin eli luovasti? Tuskin.

Olen joutunut selittämään Karilan ikäisille luovan tietokirjoittamisen opiskelijoille, ettei ”aasin silta” ole kahden asian välinen looginen yhteys ja ettei ”syntipukki” ole oikeasti aiheuttanut kyseistä ongelmaa, ja nyt minulla olisi jotain selitettävää myös Karilalle. Selittäisin, että kieli muuttuu, mutta että muuttuminen ei mielellään saisi olla samaa kuin kielen unohtaminen.

Karilan arvio Tuuve Aron Himokoneesta (HS 12.4.2012) alkaa samassa kappaleessa ”kättä pidemmällä” ja ”vipuvarrella”. Toisessa kappaleessa mainitaan ”aimo pätkä”, joka ei ole novellin päähenkilön nimi vaan tarkoittaa laaja katkelmaa. Tällä kertaa kirjailija ei ole huolimaton, kuten Lipasti, vaan liian huolellinen: ”Muutama repsottava lause, kauneuspilkku, ei olisi pahitteeksi.” Muutoin kirjaa kiitetään näin: ”Homma toimii kelvollisesti.” Sanaa ”kiva” käytetään kahdesti.

Aron novellikokoelman arvostelussa johtava metafora on sisustaminen, josta mainitaan erikseen lattialaudat, tapetit, huonekalut, huonekalujen siirtely, tilpehööri ja miljöö. Risto Ahdin kirjan Metsän mies (HS 25.3.2012) arvostelussa johtava metafora on metsä, josta mainitaan runko, näre, nokkospusikko, ravintomulta, rihmajuuri, emäpuu, mänty, sammalet ja vielä uudelleen nokkoset.

Arvostan kriitikkoa, joka esittelee jotain metaforaa hyvinkin seikkaperäisesti, kunhan se on kirjailijan metafora eikä kriitikon.

Kirjailijana Risto Ahti ei ilmeisesti ole yhtä kiva kuin Tuuve Aro, mutta kuitenkin ”näppärä”, Virpi Hämeen-Anttilan ”suoritus” on puolestaan ”perusvarma”. Luulen, että nämä kirjailijat loukkaantuisivat vähemmän, jos heistä näiden kehujen sijaan olisi kirjoitettu jokin loukkaus.

Mikäli Karilan lukemista jaksaa pitempään, käy ilmi, että kirjallisuuden yleisin vika on tyhjäkäynti, vajavainen editointi, puuttuva terävöinti, unohtunut viipalointi tai laiminlyöty siivilöinti, mahdottomiin mittoihin paisuminen, karsimattomuus, junnaaminen, lukijan turha odottelu, henkilöhahmojen turha jaarittelu, istumalihaksiin meneminen, kirivaihteen puuttuminen tai jokin kirjaan kuulumaton, joka sinne on työnnetty.

Se tarkoittaa, että työkseen lukevalle kirja on liian pitkä. Ajanvietteeksi lukevalla tämä näkökulma lienee aika merkityksetön.

Kiitoksissa toistuvat vakiintuneiden tinkimättömän ja terävän lisäksi ”toimiva”. Jos minulla olisi kirjallisuudelle jokin tietty, valmiiksi suunniteltu käyttötarkoitus, kuten minulla on silitysraudalle, sauvasekoittimelle ja pölynimurille, vaatisin siltäkin toimivuutta. Mutta koska kirja ei ole kodinkone enkä minä kodinkonekauppias, en ole yleensä osannut ottaa tähän kysymykseen kantaa.

Teatteriohjaaja Arto af Hällström tavallaan ottaa. Lauri Meren tekemässä syntymäpäivähaastattelussa asia linjataan näin: ”Hällströmin mukaan teatteria ei pidä käyttää välineenä. Ei ole kiinnostavaa tehdä esitystä, jonka voi nähdä valmiina mielessään” (HS 1.8.2012).

No, ei varmaan, eikä lukea kirjaa. Sitten sivutaan pyyteettömyyttä, johon Karila (mahdollisesti) nojaa kirjallisuuskritiikin kaveri-kriteerinsä: ”Teatteriesitys tulee tehdä pyyteettömästi, eikä se suinkaan tarkoita vaatimattomuutta.”

Kaverin luonteenpiirteenä vaatimattomuus kaunistaa, teatteriohjaajan, kriitikon tai monen muun ammatillisena näköalana se on valitettava. Melkein kuin varastaisi työn maksajilta. Esimerkiksi meiltä lehden tilaajilta. Lauantai-esseessä Karila vaatimattomasti vähättelee kriitikon auktoriteetin merkitystä ja korostaa kriitikkoon tutustumista. Ohje on taas tuttu, hyväkin, mutta muotoilu mahdollisimman kummallinen:

”Kun krii­tik­kon­sa op­pii tun­te­maan, hä­nen yli- ja ali­lyön­te­jään voi käyt­tää kai­ku­luo­tai­me­na omas­sa kult­tuu­ri­ses­sa hel­men­ka­las­te­lus­saan.”

Miksi haluaisin tuntea kriitikon, joka (taas) sekoittaa yhdessä lauseessa kaksi metaforaa, joilla kummallakaan ei ole mitään tekemistä puheena olevan asian kanssa?

Mieluummin ottaisin jonkun, joka edes yrittää vaikuttaa sivistyneeltä. Jopa auktoriteetilta. Minulle ”auktoriteetti” ei varsinaisesti ole joutavan teeskentelyn synonyymi, kuten kenties Karilalle, joka taiteen ”kaanonin” yhteydessä kirjoittaa irtopisteistä Trivial Pursuitissa ja anopille briljeeraamisesta. Mieluummin näkisin auktoriteetin ominaisuuksina asiantuntemuksen ja osaamisen. Yksimielisyyttä on juuri sen verran, että Karilallekin kaanonin tunteminen - taiteen jälkipolviin vaikuttanut perinne - on kriitikon osaamista. Ero syntyy siitä, etten pidä perinteiden parissa askartelua vain kriitikon ominaisuutena enkä ammatikunnan sisäisenä "kuvitelmana", josta yleisön ei tarvitse piitata. Näen siinä yleisen, elävän ja muotoaan muuttavan omaisuuden - ja toisinaan ainoan asian, jolla löytyy yhteinen pohja toimittajan työn ja lukijan harrastuksen välille.

Asiantuntemuksesta ja osaamisesta lehtiyhtiöt maksavat ainakin taloustoimittajille, urheilutoimittajille ja politiikan toimittajille.

Entä mistä Hesari nykyään maksaa kulttuuritoimittajille? Siitäkö, että he ovat lukijan kavereita? Ja siitä, että he tahallisen huolimattomalla kielellä todistelevat laskeutuvansa meidän lukijoiden tasolle?

Kts myös

Kriittinen harmonia

Kriitikko puhekiellossa

Kritiikin paradigmoja

Traagisia virityksiä

Ideaalinen puhetilanne: Kriitikko puhekiellossa, 1/2

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Onko viime aikoina tuntunut siltä, että Hesarin kulttuurisivuilla kirjoittavat yhä useammin vieraat ihmiset?

                      Ei ihme, sillä tutummista Hesaria julkaisevan Sanoma-konsernin freelancereista 353 on yhä kieltäytynyt allekirjoittamasta konsernin uutta avustajasopimusta, kertoo Suomen arvostelijain liiton jäsenlehti Kritiikin uutiset (2/2012).

                      Kiistelty sopimusmalli on ollut pöydällä jo kolmatta vuotta, ja Suomen journalistiliitto on yrittänyt taistella sitä vastaan markkinatuomioistuinta myöten. Yksityistä ammatinharjoittajaa suuryrityksen eduksi kyykyttävässä sopimuksessa puhuttaa erityisesti pykälä, jolla Sanoma-konserni ei ainoastaan halua yhden tiedotusvälineen lunastaman jutun tai kuvan julkaisuoikeuksia kaikkiin välineisiinsä. Lisäksi se haluaa itselleen täydet tekijänoikeudet.

                      Sopimuksesta ja sitä vastaan esitetystä arvostelusta voi lukea lisää kirjasta Turmio ja perikato (2009), luku ”Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa”. Täydentävänä tietona kerrottakoon, että sopimusta vastaan lakkoilevia kriitikoita ja muita freelancereita vastaan on käytetty myös työantajan työsulkua: konserni on yksipuolisesti irtisanonut niskoittelevien freelancereiden vanhoja sopimuksia.

                      Ikävimmin temppu on osunut kriitikko Heikki Jokiseen, joka on kirjoittanut Hesariin 27 vuotta. Lisäksi on hän vuosien ajan toiminut kriitikoiden epävirallisena edunvalvojana, mm. neuvoen sopimusoikeuksissa sekä ottamalla julkisesti kantaa Sanoma-konsernin sopimusmalliin ja tapaan jolla konserni on sitä kulissien takana ajanut.

                      Tämän seurauksena Hesari ei enää tule koskaan käyttämään Jokisen palveluksia missään sopimusmuodossa. ”Kehitys ei lupaa hyvää”, Jokinen toteaa happamasti Kritiikin uutisissa: ”Aiemmin esimerkiksi lehden taidearvostelijoista päätti yksin toimitus, nyt yhtiön juristi määrää kuka saa lehteen kirjoittaa ja kuka ei.”

                      Sehän olisi tietysti iso uutinen, jos yritys lain vastaisesti erottaisi luottamusmiehen, koska tämä on ollut luottamustehtävässään aktiivinen. Mutta koska freelancereiden asemaan sovellettavia lakipykäliä on kovin niukasti, luette uutisen ainoastaan närkästyneistä verkkokirjoituksista.

                      Edes Kritiikin uutiset ei jaksa uskoa, että tämä tilanne tästä missään muodossa kääntyisi freelancerin eduksi. Optimistisesti lehti silti toteaa, että ”suurin tappio on koitunut kuitenkin Sanoma Magzines Finland –yrityksen imagolle”. Minun on vaikea uskoa, että imagot kovin paljon kärsivät asioista, joista kukaan ei ole kuullut, koska valtakunnalliset mediat ovat haluttomia kertomaan toisten valtakunnallisten medioiden asioista.

P.S.

Ihan konsernikohtaisista sopimusmalleista riippumatta ”medioiden yleinen käytäntö on kierrättää juttuja, joiden julkaisusta eri lehdissä tai olomuodoissa – kuten verkossa – ei makseta tekijälle erillistä korvausta”, muistuttaa kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi toisaalla samassa Kritiikin uutisten numerossa:

                      ”Edesmennyt Kritiikkiportti-portaali heijasti omalle sivulleen linkit näihin juttuihin. Lakia rikkomatta sivusto rakentui muiden tuottaman sisällön varaan. Asetelma on ironinen. Kritiikkiportin päätoimittaja Sisko-Tuulikki Toijonen toimi samaan aikaan Suomen arvostelijain liiton SARV:n puheenjohtajana.”

                      Itse käyttäisin - ja olen käyttänyt – "ironian" sijaan hieman vahvempaa sanaa. Heikki Jokisen vilpitöntä toimintaa lukuun ottamatta SARV:n rooli kriitikoiden edunvalvojana oli Toijosen ohjauksessa yleensä jotakin naurettavan ja halveksittavan tai hyödyttömän ja vahingollisen välimailta.

                      Tästäkin lisää kirjassa Turmio ja perikato, sama luku kuin edellä. Ja lisää Kritiikkiportista Esa Mäkinen: ”Kritiikkiportti oli huono ja kallis”, HS 29.6.2011. Käy kirjastossa, Hesarin verkkoarkistosta tämä kolumni on valitettavasti kadonnut.

Ideaalinen puhetilanne: Nimellä vai nimimerkillä?

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”, lausui saksalainen yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Jürgen Habermas kolme vuosikymmentä sitten julkaistussa haastattelussa:

                      ”Ajatusten julkisessa vaihdossa nämä pätevyysvaatimukset jäävät tavallisesti verhotuiksi ja ongelmattomiksi, koska yhteinen elämismaailma tarjoaa kulttuuristen itsestäänselvyyksien muodossa lujan pohjan.”

                      Mutta entä jos pohja pettää? Senkin Habermas oli jo havaitsevinaan sähköisen tiedonvälityksen yleistymisen ja poliittisessa osallistumisessa havaitsemiensa muutosten myötä:

                      ”Minulla on sellainen vaikutelma, että kehityssuunnat kohti liberaalin julkisuuden hajoamista – sellaisen jossa mielipiteiden muodostaminen etupäässä tapahtui diskursiivisesti lukemalla, harkitsemalla, tietoja hankkimalla – ovat voimistuneet sitten viisikymmenluvun… Yleinen substanssi hajoaa narsismiksi, jossa kaikki yksilöllinen on kadonnut ja muuttunut stereotyyppiseksi.”

                      Kenties tämä oli vain ikääntyvän kirjanoppineen tapa sanoa, että nykyään kaikki luulevat olevansa oikeutettuja mielipiteeseensä, vaikka eivät olisi viitsineet sen eteen avata edes yhtä kirjaa, sanomalehteä tai verkkosivua? Ja huomatkaa, ettei Habermas kolme vuosikymmentä sitten osannut vielä kuvitellakaan sosiaalista mediaa ja trollaamista.

Jos kommunikaatio oli jo yksityistynyt tiedotusvälineiden asiakkuudeksi, muuttuiko itseensä käpertyneen asiakkaan tilanne 1990-luvulla, kun yhdensuuntaisen kommunikaation rinnalle kehittyi yksityisten viestijöiden verkko?

                      Ilmeisesti ei. Tai ei välttämättä. Sen sijaan jo Habermasin happamasti mainitsema ”narsismi” löytää uusia muotoja.

                      Amerikkalainen politiikantutkija Jean Bethke Elshtain arvelee kirjassaan Democracy on Trial (1995), ettei henkilökohtaisen elämänpiirin nostaminen julkiselle areenalle ole oikeastaan kaventanut yksityisyyttä. Pikemminkin se on hämärtänyt ihmisten käsitystä omasta roolista yhteiskunnassa. Kun kaikki kääntyy yksilöön itseensä viittaavaksi, ja jokainen kannattaa tai vastustaa asioita oman etunsa tai henkilökohtaisen tuntemuksensa perusteella, julkinen tila menettää erityisen yhteisöllisen sisältönsä. Jäljelle jää pelkkä näyttämö, jolla esitetään omia vaatimuksia ja penätään oikeuksia.

                      Mikäli näin tapahtuu, Elshtain sanoo, kaikki minkä minä haluan tai minä sanon, muuttuu sisällöltään oikeaksi ja perustelluksi: ”Sen jälkeen myös jokainen julkisesti esitetty epäily tai haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan.”

                      Esimerkkinä tutkijan analyysin osuvuudesta voisi kai käyttää sitä, miten Noam Chomskyn kirjat ja Chomskya kommentoivat kirjoitukset herättävät yhä voimakkaita tunteita, vaikka parempi tietysti olisi, jos lukeminen herättäisi punnittuja ajatuksia.

                      Tähän blogiin osallistuneelta ”Anonyymilta” kesti tuskin vuorokautta unohtaa Chomsky, Amerikka ja imperialismi, ja otaksua keskustelun pääteemaksi itsensä, jota ”herkänahkainen”, ”jaaritteleva” ja ”leimakirvestä heiluttava” blogikirjoittaja oli syvästi loukannut.

                      Uskon, että tämä valotti Anonyymin mielipidettä riittävästi, eikä kahta seuraavaa vuodatusta enää tarvitse julkaista. Sen sijaan kommentit, joissa vanhan kirja-arvostelun virheet osoitetaan ja korjataan, ovat yhä tervetulleita. Ne säästäisivät minulta tarkistamisen vaivan, mikäli aiheeseen tulee joskus kiusaus palata.

                      Entä missä määrin verkkokeskustelujen saamiin käänteisiin vaikuttaa se, että osa keskustelijoista haluaa aina tai ainakin joskus esiintyä nimen sijaan nimimerkillä? Kirjailija-kolumnisti Kaarina Hazardin näkemystä nimimerkillä kirjoittajista on lainattu usein, joten lainataan tässäkin. Kolumni oli otsikoltaan ”Urpot” ja se julkaistiin Iltalehdessä 21.9.2009:

Ja miksi sitten nimettömät nettikeskustelut ovat niin perseestä? Netinhän piti antaa puhelupa sillekin, joka vian, haitan tai vamman tahi muun pakottavan poissaolon takia on estynyt osallistumasta kuvaillun kaltaiseen, läsnäoloa vaativaan kokoontumiseen.

Aina auki oleva netti - tässähän sitä kantojen kirjo vasta kukkiikin, juhlittiin. Ja mitä saatiin? Pimeistä ja vielä pimeämmistä nurkista huutelun kakofonia, jossa oman kommentin ei suinkaan ole tarkoitus tuoda lisävalaistusta asiaan, vaan lopettaa muiden puhe.

Mikseivät nettikeskustelut toimi? Miksei nettikeskusteluissa tuoksu osallisuus, vaan haisee osattomuus? Miksi äänessä oleminen on vaille jäämistä eikä mukana olemista? Eihän se nyt se pelkkä netti voi olla. Onko se se kasvoja vaille jääminen? Onko se se nimettömyys? Miksi meistä tulee paskasakkia heti, kun omaa nimeä ei tarvitse sanoa? Tarjolla olisi kasvokkainen demokratia, mutta me heilumme mieluummin nimimerkkien kokoburkhan takana keskisormi pystyssä. Niinkö se on, että huppu päässä huutelu tekee meistä välttämättä ku klux klaanin?

Niinpä, mutta kummasta nyt lopulta on enemmän harmia?

Siitä, että yksi Anonyymi kirjoittaa nimettömänä, koska haluaa huijata lähinnä itseään? Vai siitä, että joku toinen kirjoittaa nimellä, koska haluaa huijata muita ihmisiä?

                      Kun arvio Chomskyn kirjasta Maailmanvalta vai maailmanloppu (2006) alun perin ilmestyi, palautetta tuli eversti ja valtiotieteen tohtori Pekka Visurilta, joka tuolloin tunnettiin presidentti Mauno Koiviston epävirallisena mutta luotettuna sotilaspoliittisen neuvonantajana. Tätä roolia Visuri tosin palautteessaan vähätteli, ja korosti, että ”Koivistoa tuntevat tietävät hänen muodostavan kantansa hyvin itsenäisesti laajan lähdeaineiston ja pitkän kokemuksensa pohjalta”.

                      Visurin vaatimattomuus onkin paikallaan. Koiviston kannat Jugoslaviaan hajoamiseen ovat kestäneet lähihistorian tarkastelua jokseenkin yhtä huonosti kuin hänen varhaiset julkilausumansa Viron itsenäistymisprosessista. Epäonnistuneena pidin ja pidän myös Visurin yritystä osoittaa, että ”Putte Wilhelmsson arvosteli Turun Sanomissa 14.6. Noam Chomskya valheellisten käsitysten levittämisestä kirjassa, mutta syyllistyy itse asiattomaan vihjailuun Kosovon sodan osalta”.

                      En toki. Kyse oli enemmänkin siitä, että sekä minä että Visuri pysyimme virallisten asiakirjojen mukaisessa totuudessa, mutta Visuri antoi numeroiden valehdella puolestaan.

                      Turun Sanomien julkaisemassa laajassa palautteessaan Visuri kirjoitti mm. näin:

                     

Omat tutkimukseni ilmenevät kirjasta Kosovon sota (Gaudeamus, Helsinki 2000), jossa tietojen alkuperä on osoitettu lähdeviittein. Arvioidessani sodan syitä ja alkamista totesin monivaiheisen kehityksen vieneen tilanteeseen, jossa Natolle ei jäänyt juuri muita vaihtoehtoja kuin aloittaa sota. Se tapahtui vastoin YK:n peruskirjan ja Naton perussopimuksen määräyksiä ja oli monille jäsenmaille niin kova kokemus, ettei niitä enää saatu mukaan Irakin sotaan.

Lainaus kirjastani lienee paikallaan: ”Kosovon albaanien laajamittainen karkotus sekä puolisotilaallisten kaartien ja muiden pyssymiesten päästäminen riehumaan Kosovon albaanikyliin oli Jugoslavian ja Serbian hallitusten strateginen virhe sekä myös yksiselitteinen sotarikos, aivan kuten Srebrenican valtaaminen ja sitä seuranneet joukkomurhat olivat Bosnian serbien suuri virhe, joka käänsi ulkomaiden mielialat lopullisesti heitä vastaan.”

Viittasin myös useiden tutkijoiden näkemykseen, että "Nato ilmasodan aloittajana kantaa vähintään osavastuun Kosovon albaaneja kohdanneista karkotuksista, murhista ja muista vaivoista." Käsitys on saanut vahvistusta, sillä syksyn 1998 aselevon tiedetään jo rauhoittaneen tilannetta.

Wilhelmsson mainitsee, että ennen Naton pommituksia keväällä 1999 ”rajan yli häädettyjä albaanipakolaisia oli jo edellisenä vuonna ollut 300 000”. Vertailun vuoksi lainattakoon Amnesty Internationalin raporttia. Sen mukaan helmikuusta syyskuuhun oli Kosovon konfliktissa saanut surmansa "useita satoja etnisiä albaaneja ja pienempi määrä serbejä" ja kodeistaan pakoon lähteneitä oli noin 170 000 Jugoslavian rajojen sisäpuolella ja 13 000 ulkomailla. Lisäksi oli muutama sata kadonnutta.” Yleisen arvion mukaan Kosovon taisteluissa vuonna 1998 kuoli yhteensä noin 2 000 henkeä.

Vastauksessa en voinut juurikaan puuttua Visurin tarkoituksenmukaisesti alhaisiin uhrilukuihin, sillä luotettavat tieteelliset arviot olivat vasta vuosien päässä.

                      Sen sijaan tyydyin arviomaan Visurin näyttöä siltä osin, kuin sen pyrkimyksenä oli siirrellä humanitaarisen katastrofin vastuuta ja samalla vähätellä sitä:

Arvioidessani Noam Chomskyn kirjaa Maailmanvalta vai maailmanloppu? (TS 14.6.2005) moitin erityisesti kirjoitustapaa, jossa kirjoittaja antaa sinänsä todellisten lukujen valehdella puolestaan. Se ei ole vieras tutkija Pekka Visurillekaan.

                      Vastauksessaan kirja-arvosteluuni hän haluaa kyseenalaistaa YK-lähteiden tiedon serbien julmuuksia paenneiden Kosovon albaanien lukumäärästä (lähes 300 000), ja esittää ”vertailun vuoksi” Amnesty Internationalin raportin (vain noin 170 000).

                      Satunnaiselta lukijalta voi kuitenkin jäädä huomaamatta, ettei albaaneja YK:n mukaan vainottu ja järjestelmällisesti karkotettu vain Amnestyn raportissa mainittuna aikana, helmikuusta syyskuuhun 1998, vaan vuosien ajan. Visuri ei myöskään mainitse, että pakolaisia olisi ollut enemmänkin, jos Makedonia ei olisi sulkenut rajojaan jo ennen Naton sotilasiskuja.

                      Turun Sanomien ulkomaankirjeenvaihtaja Marita Vihervuori arvioi tutkija Pekka Visurin asiasta kirjoittaman tutkimuksen heti tuoreeltaan otsikolla: ”Puolitotuuksia Kosovon sodasta” (TS 3.5.2000).

                      ”Kirjassa ei ole paljon suoranaisia virheitä”, Vihervuori toteaa: ”Teoksen heikoin kohta on lähteiden selektiivinen käyttö ja puolitotuudet. Vaikenemalla joistakin seikoista ja korostamalla toisia synnytetään vääristynyt kuva. Kirja ei kestä tarkastelua historiallisen lähdekritiikin valossa.”

                      Tästä syystä olenkin verrannut Chomskyn tulkintaa ensisijassa Harvardin yliopiston ulkopolitiikan tutkimuksen professorin Samantha Powersin kirjaan A Problem From Hell (2003), BBC:n kirjeenvaihtajien Laura Silberin ja Allan Littlen kirjaan The Death of Jugoslavia (1995) sekä Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien uutisarkistoihin.

                      Powersin kirjassa kerrotaan muuten myös serbien mittavista toimista, joilla kansanmurhan uhrien ruumiita kätkettiin ja hävitettiin, jotta kuolleiden määrä saataisiin näyttämään juuri niin pieneltä, kuin Visurin valitut palat esittää.

                      Kaikesta huolimatta olen kuitenkin Visurin kanssa yhtä mieltä siitä, että sotilaallinen puuttuminen inhimillisiin katastrofeihin on kaikista mahdollisista keinoista arvaamattomin ja kallein. Paljon halvemmaksi varmasti tuli, kun maailma käänsi selkänsä Srebrenicalle, ja käytti näin säästetyt rahat johonkin ”tehokkaampaan” tarkoitukseen, kuten Visuri sanailee.

Visurin palautteessa oli muitakin ongelmia kuin tilastojaksojen valinta siten, että ne tukevat ennalta valittua näkökulmaa eikä asian avointa tutkimista. Tai varhaisemman tutkimuslähteen valitseminen siksi, että sen väistämättömät puutteet tukevat omaa mielipidettä paremmin kuin myöhempi ja kattavampi lähde.

                      Niihin voi palata myöhemmin, jos siltä tuntuu. Olennaisempaa ehkä on, ettei tietoa laskelmoidusti manipuloiva tutkija syyllisty vain oman tai tutkijayhteisön etiikan mahdolliseen rikkomiseen. Nimensä, asemansa ja vaikutusvaltansa kautta hän voi syyllistyä yleisöä koskevaan petokseen.

                      Useimpien tutkijoiden mielestä tämä muotoilu on turhan mahtipontinen, kuten varmaan onkin. Mutta kovin vähättelevä on myös tutkijayhteisön – jos sellainen on oikeasti olemassa – suhtautuminen edellä kuvatun kaltaiseen faktatiedolla kikkailuun. Jos sitä pidettäisiin yleisesti tuomittavana, se ei olisi niin yleistä.