tiistai 22. syyskuuta 2015

Ymmärsinkö oikein?


Kyllä vain, myös minua nolottaa, että miten paljon kulttuuritoimittajan FB-seinällä on kommentteja kansantaloudesta. Ja nyt vielä blogissa. Mutta pari retoriikan luentoa pitäneenä sivutoimisena tuntiopettajana minua niin vain harmittaa tämä kielikuvien käyttö talouspuheessa:

”Olemme pudonneet kelkasta”. Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä päivän lehdessä. Ketkä me? Mikä kelkka?

Ymmärtääkseni tässä puhutaan Euroopassa virinneestä kasvusta, jonka taustalla oli lukemani mukaan kulutustavarakauppa. Ei mikään suomalaisen vientisektorin mukavuusalue. Eikä tämä ”putoaminen” sitä paitsi ulotu työn hintaan: teollisen työn yksikköhinta on jo nyt alhaisempi kuin Saksassa, Ruotsissa tai Ranskassa, ja työn hinta myös nousee verrokkimaissa nopeammin kuin Suomessa.

Mitään putoamista ei sen sijaan ole tapahtunut parjatulla julkisella sektorilla, jonka pitäisi nyt palkka- ja muilla leikkauksilla rahoittaa yksityisen sektorin työnantajamaksujen leikkaus – ja siis viennin tukeminen. OECD:n tuoreimmissa raporteissa Suomessa on keskimääräistä vähemmän virkamiehiä väestömäärään nähden. Ja he tekevät työtään keskimääräistä pienemmillä palkoilla, kun mittarina on bkt henkeä kohti. Julkinen sektori on myös talousjärjestön käyttämillä mittareilla keskimääräistä tehokkaampia mm. oikeuslaitoksessa ja veronkannossa ja erityisen tehokas koulutuksessa. Terveydenhoidossa ollaan vielä keskivertoa tehottomampia, mutta kehitys sairaalapäivissä ja perusterveydenhoidon asiakasjonojen lyhentämisessä onkin sitten ollut huipputasoa.

Ymmärsinkö nyt siis oikein, että ”kelkka” on ensinnäkin sellun, koneiden ja öljyjalosteiden maailmanmarkkinahinta, joka kaikille sama ja mihin mikään hallitus ei voi oikein vaikuttaa? Ja ”kelkka” on toiseksikin teollisen tuotannon rakenne, joka Suomessa eroaa useimmista muista EU-maista yksipuolisuudellaan, ja johon hallitus voisi enintään vaikuttaa ylläpitämällä koulutusta ja tutkimusta? Joista siis leikataan myös.

Ja ymmärsinkö oikein, että ”me” on ensinnäkin vientiteollisuus, joka on epäonnistunut kehittämään omaa toimintaansa, ja joka siksi palkitaan ns. sisäisellä devalvaatiolla? Ja että ”me” on toiseksikin julkisen sektorin työntekijä, joka on onnistunut kehittämään omaa toimintaansa, ja jota siksi rangaistaan palkan leikkauksella tai työpaikan menetyksellä?

Tuntuu jotenkin epäreilulta. Vaikka toisaalta reiluahan se on, jos kansalaiselle suunnitellaan huonompia ja siis halvempia julkisia palveluja, koska tämän eduskunnan äänesti valtaan.

torstai 3. syyskuuta 2015

Viimeksi kuultuna: Break Stuff / Covered


Vijay Iyer Trio: Break Stuff. ECM 2015.

Tämänvuotinen Porin Jazz –vieras Vijay Iyer Trio on kotimaansa Amerikan seuratuimpia kokoonpanoja. Uuden levyn suunta ei kuitenkaan enää ole askel eteenpäin, kohti vapaampaa improvisointia.
                      Pikemminkin Break Stuff poukkoilee edestakaisin trion johtajan romanttisten ja avantgardististen vaistojen välillä.
Levyn toinen raita Chorale kertoo oikeastaan jo kaiken. Barokkimaisesti alkava melankolia hajoaa klassistiseen koristeluun, jossa basson ja rumpujen orkesterillinen tausta korostaa pianisti Iyerin teknisyyttä ja musiikillista johtajuutta.
Iyerin ilmeiset vaikutteet ovat aikalaisilta ja hieman jazzin valtavirran ulkopuolelta. Instrumentin kaikupohjaa hyödyntävä raskas vasen käsi on kuin Bad Plus Trion Ethan Iversin. Tanssittavasta teknosta rytmisiä ideoita löytävä mutta silti herkkä oikea käsi on kuin E.S.T:n Esbjörn Svenssonin.
Tiensä selkeyttämiseksi Iyerin kannattaisikin uran tässä vaiheessa tehdä levyllinen standardeja. Break Stuffilla tulkitut Billy Strayhornin Blood Count ja Thelonius Monkin Work kertovat jo nyt enemmän Iyerin henkilökohtaisista pyrinnöistä kuin kaoottisiksi käyvät omat sävellykset.


Robert Glasper: Covered. Blue Note 2015.

Pianisti Robert Glasper jätti parilta edelliseltä levyltä tutut sähkölaitteet ja dj-kaverit kotiin. Hiphop–vaikutteita livenä äänitetty Covered ei silti hylkää.
                      Glasperin omissa sävellyksissä basistin ja rumpalin tehtäväksi jää horjumaton biitti, johon Glasper kuvioi soolonsa. Paljon kauemmaksi suomiräpin tasatahtisesta humpasta ei silti voisi päästä. Glasperin vaivaton flow ja nopeiden rytminvaihdosten aksentointi ovat kuin 1990-luvun lopun Jay Z:lta.
Lainakappaleiden tyylikirjo onkin sitten jo laajempi, Joni Mitchellistä John Legendiin, Radioheadistä jazzstandardiin (Stella by Starlight). Levyn yhteiseksi nimittäjäksi muodostuu lyyrinen melankolia, joka ulottuu myös keikan päättävään poliittiseen kannanottoon.
Oman aikansa aktivisti, laulaja Harry Belafonte, käy murtuneella äänellään kertomassa, ettei maailma ole vielä valmis, minkä jälkeen Glapsperin oma tytär luettelee poliisin luoteihin kuolleiden aseettomien mustien miesten nimiä. Sanoma tuntuu olevan se, että edellisten sukupolvien toivon on annettu muuttua synkän uutisvirran jättämäksi turtumukseksi.