maanantai 28. maaliskuuta 2016

Luvullinen lisääntyminen: Brutto vai netto?


Kuinka suuri on julkinen sektori? Kuin suuri on suuri? Ovatko eläkemaksut ja eläkkeet julkisia verotuloja ja sosiaalimenoja vai yksityisiä palkkamenoja ja vakuutuskorvauksia? Kahteen jälkimmäiseen kysymykseen ei ilmeisesti ole selkeää vastausta. Ensimmäiseen on useitakin.

HS otsikoi viime torstaina: ”Suomessa on EU:n suurin julkinen sektori – taloustieteen professorin mukaan pelkkä julkisen sektorin koko ei kerro juuri mitään.” HS 24.3.2016.

Ja nähtävästi julkisen sektorin koko ei kerro edes sen kokoa, sillä jo seuraavana päivänä HS otsikoi: ”Suomi sijoittuu neljänneksi – nettomenoilla laskettuna Ranskassa, Tanskassa ja Belgiassa on suurempi julkinen sektori.” HS 25.3.2016.

Jutun mukaan nettomenolaskelma on ihanteellinen tapa laskea julkisen sektorin koko, sillä se kertoo mikä määrä julkisen talouden menoista on kustannettava veroilla: ”Erotusta kokonaisveroasteeseen selittää pääasiassa julkiset omaisuustulot, julkisyhteisöjen muut tulot ja julkisyhteisöjen alijäämä.”

Sitä juttu ei kerro, että mikä tai millä mittarilla olisi julkisen sektorin ihanteellinen koko. Tai miten vertailukelpoisia julkiset taloudet ovat keskenään. Tämän luin henkilöltä Mikael Erola toiselta seinältä. Lainaan luvatta, mutta palautan tiedon alkuperäisessä kunnossa heti käytön jälkeen:

Pienestä julkisesta sektorista tunnetun Saksan vahva yksityinen sektori ”vahvistuu mm. siitä, että esim. terveydenhoito ei perustu kunnallisiin terveyskeskuksiin, vaan pakollisiin, 90% julkisiin vakuutuksiin. Palvelut tuottaa sairaskassojen kanssa sopimuksen tehnyt yksityinen lääkäri tai sairaala, jotka laskuttavat niistä suoraan kassoja. Ammattikoulutus taas toimii niin, että koulutettavat ovat 4 päivää viikossa yrityksissä kisälleinä ja yhden arkipäivän + lauantain ammattikoulussa. On asia sinänsä minkälainen järjestelmä on parempi, mutta joka tapauksessa samankaltaiset palvelut tuotetaan kummassakin maassa ja niiden lasku lankeaa enemmän tai vähemmän samoille tahoille. Käytännön ero on paljon pienempi, kuin mitä pelkistä numeroista voisi olettaa.”

Helsingin Sanomien juttu jatkuu: ”Toinen tapa tarkastella julkisen talouden kokoa suhteessa bruttokansantuotteeseen on kokonaisveroaste. Vuonna 2014 kokonaisveroaste Suomessa oli EU-jäsenmaista 43,9 prosenttia eli neljänneksi suurin. Tanskassa kokonaisveroaste oli 49,9 prosenttia, Ranskassa 45,9 prosenttia ja Belgiassa 45,3 prosenttia. EU:ssa keskimäärin kokonaisveroaste oli 38,8 prosenttia vuonna 2014.”

Mutta miksi tyytyä toiseen, jos on olemassa kolmaskin tapa? Jolla siis saadaan taas numerot muutettua – ja hieman sekoitettua niitä ehtoja, joiden nojalla eri maat ovat tai eivät ole vertailukelpoisia. Myös kokonaisveroaste voidaan laskea nettona: ”Nettoveroaste kuvaa veroastetta vähennettynä yksityisen sektorin julkisyhteisöiltä saamien tukipalkkioiden sekä tulon- ja pääomansiirtojen (pois lukien ns. vapaaehtoiset rahamääräiset sosiaalietuudet) BKT-suhteella.” Tilastokeskus.

2015 nettoveroaste oli 17,8 %. Vuodesta 1975, jolloin se oli 20,8 trendi on laskeva. Keskiarvo mainitulla aikavälillä on reilut 20 %, korkeimmillaan vuonna 2000 noin 25 % BKT:stä. Mutta koska nettoveroasteen vertaaminen muihin maihin on kuulemma vielä vaikeampaa kuin minkään muun edellä mainitun julkisen sektorin koon indikaattorin vertailu, niin sivuutetaan se – ja laitetaan tähän lopuksi muutama perustieto siitä, mikä ero on osuudella ja suhteella:

”Tilastokeskuksen mukaan bruttokansantuote koostuu yksityisen ja julkisen sektorin tuottamasta arvonlisäyksestä. Julkinen sektori tuotti viime vuonna hieman yli 20 prosenttia ja yksityinen sektori lähes 80 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Luku 58 prosenttia tulee julkisten menojen suhteesta bruttokansantuotteeseen. Osuus ja suhde ovat kuitenkin eri asioita. Kun verrataan julkisia menoja bruttokansantuotteeseen, kyse on kahden tunnusluvun suhteesta toisiinsa, ei osuudesta.

Suhdeluku voi nousta hyvinkin korkeaksi. Yksityisen sektorin suhde viime vuonna tuotettuun bruttokansantuotteeseen oli Savelan mukaan 240 prosenttia, mikä jää yleensä mainitsematta, kun julkisten menojen suuruutta päivitellään.” TS 24.11.2014.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

"Kaksinkertainen osinkovero" ja muita säkeitä EK:n virsikirjasta


Verot. Asia, joka saa aina liikkeelle ihmiset, joiden nettiyhteydellä pääsee sosiaaliseen mediaan valittamaan, mutta ei verohallinnon omille sivuille tarkistamaan, että oliko valitukseen kuinkakin hyvät perustelut vai eikö ollut. Ja ihmisillä tarkoitan miehiä, joilla aina tuntuu olevan täydelliset tiedot verotuksesta, autoista ja maahanmuutosta.

Edellistä somen verokeskustelua todistin, kun joku vuorineuvos taas muutti Portugaliin. Välttääkseen perintöveron. Somessa tiedettiin heti, että perintövero on kohtuuton, vaikka kohtuuden nimissä on sanottava, etten ikinä ole maksanut mistään niin pientä veroa kuin perinnöstä. Tiedettiin myös, että köyhä leski joutuu ulos kodistaan, koska ei pysty maksamaan vainajan omistusosuudesta koituvaa perintöveroa. Itse asiassa leski saa verohallinnolta pyynnöstä käyttöoikeuden kotiinsa, eikä tästä oikeudesta mene veroa lainkaan.

Kauhuskenaariona pidettiin tilannetta, jossa puoliso kuolee kun lapset ovat vielä alaikäisiä. Kauheaa sellainen onkin, mutta fiskaalisesti katsoen näin saavutetaan tavallisen ihmisen verosuunnittelun huipputulos. Leski selviää verotta ja lasten verotettavasta perinnöstä tehdään maksimaalinen, euromääräinen vähennys. Jos kotitalon tai osakehuoneiston verotettavasta arvosta jää kahdelle tai useammalle lapselle mitään maksettavaa, niin aika hulppeasta asumisesta pitäisi olla kysymys. Oikea taloudellinen kauhuskenaario taitaakin osua niiden perheiden kohdalle, jotka eivät mitään peri, mutta joilla ei enää toisen elättäjän menetettyään ole varaa vanhan asunnon vuokraan.

Vielä somessa todisteltiin, ettei perintöä pidä verottaa, koska edellinen sukupolvi on jo maksanut tuloveron palkoista, joilla perintö on koottu. Aika erikoinen ajatus. Ihan kuin sanoisi Antti Herlinille, ettei Herlinin tarvitse maksaa satojen miljoonien osinkotuotoistaan veroa, koska ne osakkeet on ostettu niillä edellisen vuoden satojen miljoonien osinkotuotoilla, joista Herlin jo maksoi veroa edellisenä vuonna.

Tai ei oikeastaan maksanut. Tai oasata vähemmän kuin tavallinen piensijoittaja.

Huono esimerkki siis, vaikka käytännössä edellisen sukupolven perheelleen ostama koti on pääomaa, jonka arvonnoususta valtio ottaa vuosikymmenien jälkeen pienen osan. Ikään kuin pääomaveron. Joskin reilusti pienemmällä prosentilla kuin osinkotuloissa. Tai hyvä esimerkki, koska uusin verokeskustelu käytiin juuri YLE:n ”MOT – Kapitalistin tilipäivä” ohjelmasta, jossa Koneen suurin omistaja ja Suomen rikkain mies mainittiin.

Käyty keskustelu unohti ohjelmasta yhden tärkeän asian, joten ei puututa tässäkään piensijoittajan ja suuromistajien erilaiseen verokohtelu. Arvaatte kuitenkin, kenelle se on epäreilu. Katsotaan lyhyesti ns. verosuunnittelun tunnetuinta elementtiä, holding-yhtiöitä.

Ainoa syy holding-yhtiön perustamiseen tai vakuutuskuoriin on verosuunnittelu. Keskustelua tästä ei kannattaisi jatkaa, eikä sitä olisi kannattanut edes aloittaa, koska muita syitä ei ole. Eri asia sitten on, että kasvattaako verosuunnittelu omistajan pääomastaan saamaa käteen jäävää tuloa vai pienentääkö se vain valtion verotuloja. Koska omistajan ideologia niin vaatii.

Huonosti kävi ainakin Laura Rädylle. Entisen ministerin kuvio, jossa sivutyön tuloja siirrettiin osakkuusyhtiö DocOnen osinkoina holding-yhtiö Groundhogiin, nieli mm. DocOnen tarjoamien konsulttipalveluiden maksujen ja muiden kulujen myötä enemmän kuin tavallisena sivutulona nostetun palkan veroaste. Ainakin jos KHT-tilintarkastaja ja IL:n kolumnisti Pauli Vahtera osaa ps-taustastaan huolimatta oman ammattinsa vaatimat laskutoimet oikein, ja että Vahteralle "Facebookissa julkaistu" on automaattisesti totta vain siinä tapauksessa, että hän kirjoittaa maahanmuutajista eikä tilinpäätöksistä.

Pääministeri Juha Sipilän vakuutuskuoren kanssa voi periaatteessa käydä samoin, koska ideologia on sama.

Tai voi toki käydä niinkin, että Sipilä saa, ja todennäköisesti saakin, kuorestaan konkreettista hyötyä samalla tavoin kuin Antti Herlin saa holding-yhtiöstään. MOT-ohjelman tekijätiimiin kuulunut MagnusBerglund selittää:

”Ohjelman palautteissa on muistutettu, että ohjelmassa ei kerrottu, että kun omistaja joskus nostaa rahaa holding-yhtiöstään, hän maksaa veroa. Ohjelma käsittelee tänä keväänä omistajille maksettavia osinkoja ja niiden verotuskohtelua.
Omistaja ei välttämättä maksa veroa silloinkaan kun ottaa rahaa ulos holding-yhtiöstään. Katsokaamme Antti Herlinin tilannetta. Herlinin yhtiössä, Holding Manutaksessa, oli viime kesänä 500 miljoonaa euroa. Helmikuussa Holding Manutas osti lisää Kone-osakkeita noin 27 miljoonalla eurolla. Ensi viikolla Holding Manutas saa 124,2 miljoonaa euroa Kone-osinkona verottomana, jonka jälkeen kassassa on todennäköisesti noin 600 miljoonaa.
Herlin on ostanut 11 prosenttia Sanoma Oy:stä - Holding Manutaksen rahoilla. Hän ei ole ottanut Sanomaan käytettyjä varoja ulos yhtiöstään käteisenä ja maksanut niistä veroja ja ostanut sitten itselleen Sanoman osakkeita.
Sanoman markkina-arvo oli maanantaina 677 miljoonaa euroa eli Herlininin (Manutaksen kautta) 11 prosentin osuus Sanomasta oli 74 miljoonaa. Ensi viikolla hän pystyisi ostamaan koko Sanoma Oy:n näillä verottomasti saaduilla Kone-osingoilla.”

Samaa, Berglundin oikomaa virhekäsitystä holding-yhtiöiden merkityksestä osakkeiden suuromistajille toistivat sosiaalisessa mediassa monet, hyvinkin koulutetut henkilöt. Eräät heistä merkittäviä poliittisia vaikuttajia politiikkojen taustalla. Osa keskusteloijoista vaikutti sitten vähemmän koulutetuilta. Tässä yksi FB-kommmentti henkilölta, josta käytettäköön nimeä N.N:

”Osingot eivät suinkaan ole ilmaisia, ensiksi niistä maksaa veron yhtiö, sen jälkeen toisen veron piensijoittaja. Suomi on harvoja maita jossa osinkovero maksetaan kaksinkertaisena.”

En ole varma, miksi N.N. haluaa sanoa yrityksen tuloksesta maksettavaa yhteisöveroa ja osakesijoittajan osingoistaan maksamaa pääomatulon veroa osingon "kaksinkertaiseksi" veroksi. mutta tiedän varmasti mitä N.N. tarkoittaa "harvoilla" mailla, joissa näitä molempia veroja Suomen lisäksi kerätään: kaikki – siis kaikki - paitsi Viro ja Makedonia.

Osinkojen ”ilmaisuudesta” myös sen verran, että 15 % osinkotulosta saa ilmaiseksi ja 85 % osinkotulosta on veronalaista tuloa.

Jos osinkotulo on esimerkiksi 100 euroa, veronalaisesta 85 eurosta peritään veroa 30-33 % eli 25,50 -28,05 euroa. Osingon veroaste saajalle on näin 25,5 - 28,05 prosenttia. Yrityksen tuloksestaan maksama yhteisövero on 20 %. Yhteisöveron ja osingonsaajan maksamien verojen kokonaisveroaste yrityksen tuloksesta laskettuna on näin 20 % + 25,5 % = 45,5 %.

Mielenkiitoista muuten, että talousasioihin työkseen perehtynyt henkilö tekee joskus saman virheen: laskee kokonaisveroasteen todellista korkeammaksi, koska unohtaa osinkotuoton verottoman osan.  Kätevästi sillä kuitenkin saa Suomen nostettua pääomaverottajien kärkeen, kun erot teollisuusmaiden välillä eivät enimmäkseen liiku kovin monissa prosenttiyksiköissä.

VATT:n tutkimusjohtaja Seppo Kari julkaisi pari vuotta sitten selvityksen osakeyhtiöiden voitonjaon verotuksesta 12 suurimmassa EU-maassa ja 3 suurimmassa OECD-maassa. Henkilöveroaste oli Suomessa vertailun kolmanneksi kevein. Voitonjaon kokonaisveroasteessa Suomen sijoitus oli puoliväli eli kahdeksas.

N.N:n kommentti kertoo eniten ehkä siitä, miten EK:n ja EVA:n veroproganda tuottaa tarttuvia kertosäkeitä, joita jotkut sitten toistelevat somessa. Osingon ”kaksinkertainen” verotus on kieltämättä hyvä oivallus, vähän niin kuin mainosten ”syväpuhdas pyykki” (voiko pyykki olla syvää?) tai ”terveemmät hiukset” (voiko keratiini, jossa ei ole yhtään elävää solua, olla terve?). Varsinkin, jos se huijaa verovelliset virheellisesti ajattelemaan, että Suomessa verotus on jotenkin pääomalle erityisen ankaraa. Koska se siis on ”kaksinkertaista”. 

Eivätkä yhteisövero ja osinkojen pääomavero ole eri asioita siksi, että toinen kohdistuu yritykseen juridisena henkilönä ja toinen sijoittajaan/omistajaan luonnollisena henkilönä. Vaikka sekin tietysti kannattaa ottaa huomioon.

Ennen kaikkea niillä ja niiden keskinäisellä osuudella voitonjaon kokonaisveroasteesta on erilaisia kannustavia tai haitallisia vaikutuksia. Alhaisella yhteisöverolla voi yrittää auttaa yritysten toimintaa, kuten Suomi juuri teki. Mutta jos samalla veromenetyksiä kuitataan osinkotulon verotusta kiristämällä, kuten Suomi teki myös, niin miten vaikutus näkyy osakemarkkinoilla? Pahimmillaan kai kurssien laskuna, sijoittajien pakona ja yritysten ajautumisena vihamielisen valtauksen kohteeksi. Parhaimmillaan näyttönä hallituksen päättämättömästä ja päättömästäkin talouspolitiikasta. Mistä tulikin mieleen tämä Sixten Korkamin kolumnin alkuperäisestä yhteydestä tyystin irrotettu lause:


”Voisi olla parempi, ettei hallitus tekisi yhtään mitään.”

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kuinka tulos tulkitaan


”Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimuksessa kansa tukee laajasti paikallisen sopimisen voimakasta lisäämistä. Tuki koskee melkein kaikkia työsuhteen osa-alueita, ja kannatusta tulee myös ay-liikkeen jäseniltä. Nämä antavat eliitille moitteet takertumisesta vanhoihin etuihin.” Matti Apunen, HS 8.3.2016.

Aha. Ja minä kun luulin, että EVA:n kyselyyn saadut vastaukset mukailevat varsin hyvin paikallisen sopimisen nykyistä käytäntöä – mitä laajemmat mahdollisuudet yrityksillä ja työntekijöillä on jo nyt sopia paikallisesti, sitä useampi vastaaja pitää paikallista tasoa oikeana sopimisen tasona.
Niinpä kannustinpalkkiot löytyvät EVA:n grafiikan kärkisijalta, ja pohjalta lomarahojen suuruus. Kannustimien määräytymisperuste on periaatteessa henkilökohtaisesti määriteltyjen tavoitteiden saavuttaminen, kun taas lomarahoihin voi työpaikoilla vaikuttaa vain maksamalla ne sovitun mukaan tai muuttamalla vapaiksi. Aivan pohjimmaisena ovat irtisanomiskorvaukset ja muutosturva. Siis se, mihin ay-liike nyt hakee hallituksen tuella työnantajaa sitovia parannuksia kilpailukykysopimuksen tarjoamien heikennysten vastineena.
EVA:n tutkijoiden mukaan ”suomalaisten valmius paikalliseen sopimiseen on laajaa”, minkä ymmärsin niin, että paikallinen sopiminen on suomalaisilla työpaikoilla hieman laajempaa kuin julkisen keskustelun perusteella voisi kuvitella. Tutkijoiden teksti jatkuu: ”Myös työajan pituudesta sovittaisiin mieluiten yritystasolla. Työajan tuomista paikallistasolle kannattaa 45 prosenttia, vain 23 prosenttia antaisi asian liittojen ja 26 prosenttia keskusjärjestöjen päätettäväksi.” Itse asiassa ”vain” 45 % kannattaa työajan sopimista paikallisesti, 48 % sopisi sen ”mieluiten” liittotasolla.
Ilmeisesti EVA:ssa on sovittu, että tulosten tulkinnassa Elon laskuoppi on alisteista tutkimuksen tilaajan tarpeille. Mutta toivottavasti on sovittu vain paikallisesti, sillä menettelyn ei soisi sitovan kaikkea yhteiskuntatiedettä yleisesti.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

"Näin nämä asiat koetaan"


”Ohjelman jälkeisessä keskustelussa sanalta ”ääripää” on haluttu riistää merkitys. Nyt asialla ovat jotkut meistä maahanmuuttajien puolustajista. He kyselevät, missä muka on toinen ääripää. Ihmisoikeuksien tunnustamisessa ei ole tietenkään ääripäitä, mutta maahanmuuttokeskustelussa on tunnistettavissa ääripäät. Toisessa laidassa ovat fasismilla, rasismilla ja uusnatsismilla flirttailevat keskustelijat ja toisessa laidassa ajatuspoliisit, jotka pyrkivät moraalisen ylemmyyden tunnossa sanelemaan sen, miten maahanmuutosta ja maahanmuuttajista tulisi keskustella. Ajatuspoliisit haluavat viedä julkisen tilan äärioikeistolaisen ideologian lisäksi niiltäkin, jotka eivät osaa tai halua puhua omista kielteisistä maahanmuuttajiin liittyvistä kokemuksistaan heidän hyväksymällään tavalla.”




Hmmm... Yle:n A2 Turvattomuus-iltaan osallistunut sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo näyttää tarkoittavan "kokemuksella" tunnetta. Hänen itsensä moittimaa sanojen hämärtämistä tämäkin, vaikka Heikki siteeraa Konfutsea ajatustensa tueksi: “Kun sanat menettävät merkityksensä ihmiset menettävät vapautensa”. Paremmin voisi nyt sopia Riikka Slunga-Poutsalon, ps, lentävä lause: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Voi tietysti, että sekä että. Kokemus ja tunne, kontekstista riippuen, vastuu siirtyy lukijalle. Mikä ei ainakaan selvennä argumenttia. Otetaan tähän kaksi lausetta, joista edellinen on selvä ja puhuu tunteista. Jälkimmäinen on epäselvä ja voi ehkä puhua muustakin. Vaikka ei ilmeisesti puhu.

”He [ajatuspoliisit] pyrkivät kärjistämään vastustajiensa kokemuksia ja siten herättämään moraalista pahennusta ja mobilisoimaan omia kannattajia. Aito vihapuhe on vakava ongelma. Keskustelu maahanmuutosta on kuitenkin vaikeaa, jos kielteiset kokemukset maahanmuuttajista ja maahanmuutosta leimataan vihapuheeksi ja äärioikeistolaisen ideologian ilmaisuiksi.”

Seuraava kappale nimittäin jatkuu näin: ”Koen perussuomalaisten puolueen arvot vieraiksi itselleni. Puolue on kuitenkin tehnyt mielestäni valtavan palveluksen suomalaiselle demokratialle toimimalla paineventtiilinä ahdistetun keskiluokan, erityisesti miesduunareiden kokemuksille.”

Heikin ”kokeminen” ei tässä nojaa empirian suuntaan, josta syntyy kokemusperäinen tieto teoreettisen tiedon rinnalle ja toistensa palvelukseen. Se laajenee tunnesuhteesta sellaisiin hämäriin käsitteisiin kuin identiteetit ja mielikuvat. Tai miesduunareiden asenteet ja äärioikeiston ideologiat.

Lyhyesti sanoen: Heikki varmasti kokee, että hän on löytänyt oman, muita analyyttisemman keskitiensä, mutta minusta tuntuu, että Heikki kompuroi semanttisiin väärinkäsityksiin.

Itse asiassa uusi blogimerkintä on pitkälti Hesarin aiemmin julkaiseman esseen puolustus: ne nyt ”ajatuspoliiseiksi” leimatut ovat mitä ilmeisimmin samankaltaisia tahoja, joiden mielestä maahanmuuttokeskustelun pelkistäminen sosio-ekonomisiin indikaattoreihin aliarvioi ilmiöön liittyvää ideologista indoktrinaatiota. Ja se ”moraalinen ylemmyyden tunto”, jolla jotkut muut ”pyrkivät sanelemaan sen, miten maahanmuutosta ja maahanmuuttajista tulisi keskustella”, taitaa olla myös yksi Heikin kirjoitusta kehystävistä tuntemuksista.

Tästäkin huolimatta Heikin essee Hesarissa oli monin tavoin hyvä. Ja hyvin se myös ratkaisee yllä esitetyn kysymyksen. Ja ihan tutkimustenkin vahvistamalla tavalla. Missä maahanmuutosta ja -muutajista on vähiten konkreettista kokemusta, siellä maahanmuuttoon ja -muuttajiin liittyy enemmän tunnetta. Näin Heikki Hesarissa:

”Taantuvan teollisuuspaikkakunnan duunari puhuu erilaisista maahanmuuttajista ja olosuhteista kuin omassa elämänpiirissään ulkomaalaisia kohtaava yliopisto-opiskelija tai koulutettu asiantuntija. Jälkimmäisillä ei ole asiallista syytä olla huolissaan siitä, että maahanmuuttajat heikentäisivät heidän asemaansa – pikemminkin päinvastoin. Sen sijaan vaikeassa asemassa olevat suomalaiset saattavat helposti kokea ja tulkita ulkomaalaiset uhaksi omalle hyvinvoinnilleen. Tämä pätee erityisesti vähän koulutettuihin, pienituloisiin ja työttömiin miehiin.”