Esse est percipi?

Koska me illan virkut luovutimme moraalisen etulyöntiaseman ilta kymmeneltä sohvan nurkkaan torkahtaville aamuvirkuille? Tapahtuiko tämä jo ihmisen asettuessa paikoilleen agraariyhteiskunniksi odottamaan kukonlaulua? Vai onko joka aamu kello seitsemältä soiva herätyskello pavlovilainen muistuma teollistumisen ajan tehtaan pillistä ja patruunoiden käskyvallasta, joka otti haltunsa sekä pääoman että elämänrytmin? Ja mistä tämä ylimielisten aamuvirkkujen betonoitu ”Esse est percipi” –harhaluulo, että arvollinen tekeminen ja todellisuus on läsnä vain silloin kun heidän silmänsä sattuvat olemaan auki?

Heikki Mäki-Kulmala 1951 - 2014

Kustannusjohtaja Teijo Makkonen kertoo Vastapainon FB-sivulla seuraavan suru-uutisen:

”Heikki Mäki-Kulmala menehtyi maanantai-iltana kotonaan sairauskohtaukseen. Heikki tunnettiin taitavana kynänkäyttäjänä, hersyvänä tarinankertojana ja uusien, yllättävienkin näkökulmien avaajana.

Vuonna 2002 Vastapaino julkaisi esseesarjassaan Mäki-Kulmalan teoksen Näin puhui Sarasvuo, jota voitaneen pitää esseistiikan tyyppitapauksena.

Tämän päivän Aamulehdessä Heikin ystävä, professori Veli-Matti Värri kuvaa Heikkiä ”viisauden rakastajaksi ja viisaustietäjäksi. ’Heikki oli erittäin hyväsydäminen, monipuolisesti ja laajasti oppinut, muttei vähääkään akateemisesti pöyhkeä’, Värri sanoo. Hänen mukaansa Mäki-Kulmala oli verraton tarinankertoja ja erittäin karismaattinen opettaja, joka tuli toimeen kaikkien kanssa.”

Tällaisena meilläkin oli ilo Heikki tuntea.”

Oheisen arvostelu Mäki-Kulmalan kirjasta julkaisi vuonna 1998 Turun Sanomat. Otsikkona oli ”Akateeminen ylpeys ja ennakkoluulo - mahtuuko yksilön vapaus Yrjö Ahmavaaran laskutoimituksiin?”

Heikki Mäki-Kulmala: Anti-Ahmavaara. Yrjö Ahmavaara yhteiskuntatieteen mullistajana. Tampere University Press 1998.

Tavanomaisen käsityksen mukaan maailma ei välity meille esteettömästi, kuin omien lainalaisuuksiensa puhtaana kielenä, vaan tulkitsemisen ja kulttuurisen ymmärryksen kautta. Yhä useammin tämä aistimellinen ja kokemuksellinen tulkinta on kuitenkin teknologisesti organisoitua.

 Maidon pilaantumista ei tarkisteta nenällä haistamalla tai kielellä maistamalla, vaan se katsotaan elintarvikeinsinöörin hyväksymästä päiväysmerkinnästä. Pukeutumista ei määrää iho vaan lämpömittari, joka varoittaa kehoa paleltamisesta.

                      Ruumiin irrottaminen ”minästä” ja sen kytkeminen tarpeellista tietoa välittäviin järjestelmiin ja standardeihin on elämäntapamme arkinen ulottuvuus. Me olemme taipuvaisia samastamaan ymmärtämisen paitsi matemaattiseen mitattavuuteen, myös tekniseen hallittavuuteen, yhdenmukaistamiseen, täsmällisyyteen ja tehostamisen vaatimukseen.

                       Joidenkin mielestä asioiden ja tilanteiden tarkastelu matemaattisina merkkeinä paljastaa satunnaisten ilmiöiden takana olevan todellisuuden ja sen säännönmukaisuudet: järjen ja oikeiden kalkyylien avulla ihmisen olisi mahdollista tietää kaikki tapahtuva syyn ja seurauksen lakien mukaisesti.

                      Professori Yrjö Ahmavaaran (s. 1929) mukaan myös yhteiskuntatieteen olisi pyrittävä antamaan todellisuudesta ja ihmisestä systemaattinen, kaikki vaihtoehtoiset mekanismit kattava kuvaus. Tietokoneiden ylivoimaisella kapasiteetilla voitaisiin muuttaa aksioomeiksi kaikki se sopusoinnuton ajattelu, jota Ahmavaaran ihannoima Eino Kaila vielä nimitti todellisuuden ”pohjattomuudeksi”.

                      Karkeasti sanoen Ahmavaara otaksuu, että mieli on eksaktin tieteen ”äärellisellä viestillä” ilmaistava yhdistelmä erilaisia käyttäytymisfunktioita ja ruumis puolestaan hermoverkko, joka realisoi nämä funktiot: ”Inhimillinen käyttäytyminen paljastuu laskemiseksi ja sen perusteoria laskettavuuden teoriaksi”, kuten Heikki Mäki-Kulmala tiivistää purevassa kirjassaan Anti-Ahmavaara.

         

Amerikkalaisessa menestyselokuvassa Matrix (1999) internetin kaltaiseen verkkoon kytketty ihmiskunta elää tietämättään lumemaailmassa. Vain pieni kapinallisjoukko saa selville, että kyseessä on tekoälyn luoma orjuuttava harha. Kartesiolainen epäily ei silti riitä kumoamaan hermoverkkoon syötettyjen aistiärsykkeiden henkistä ylivaltaa. Tarvitaan messiaaninen hakkeri Neo, joka kykenee näkemään yhteisen arkimaailman pelkistä nollista ja ykkösistä muodostuvina ohjelmistoriveinä.

                      Galilein lausahduksen mukaan luonto oli kirja, joka on kirjoitettu matematiikan symboleilla. Matrixin virtuaalinen lumemaailma ei muutu Neon oivalluksen myötä sen epätodellisemmaksi, mutta se näyttäytyy juuri sellaisena kuin se on: nähdessään jonkin asian matemaattisesti, ihminen näkee sen kuin Jumalan silmin, kuten Galilei ajatteli.

                      Ahmavaara muistuttaa Neoa lähinnä siinä, että hänen kapinansa yhteiskuntatieteen ja viime kädessä yhteiskunnan muuttamiseksi on pätevä vain mikäli pitäydytään Galilein, Descartesin tai Leibnitzin matemaattisiin luontokäsityksiin - se toimii toisin sanoen vain lumemaailmassa, jonka dogmatismista herääminen oli sekä Neon että Ahmavaaran halveksiman filosofi David Humen (1711-1776) varsinainen tarkoitus.

                      Matematiikka on ”todellisuuden perustiede”, Ahmavaara kirjoittaa, ja korottaa panoksia vielä radikaalimmalla väitteellä: ”Maailma on matemaattinen.”

                      Epäilemättä virtuaalisen lumemaailman tutkimus olisikin kuin läpikotaisin tunnettujen ja muuttumattomien matemaattisten olioiden tutkimusta. Lumemaailmaa koskeva teorianmuodostus voisi myös edetä käänteisessä järjestyksessä kuin reaalimaailman tutkimus: lähtien yleisistä ja abstrakteista periaatteista ja päätyen konkreettisiin yksityistapauksiin.

                      Mäki-Kulmala onkin huomaavinaan, ettei Ahmavaara johda ihmisen toiminnan kuvauksia kausaaliyhteydesta. Se on ikään kuin lisätty vasta sen jälkeen kun käyttäytyminen on tiedossa: ”Tämä ei ole selittämistä vaan tarinan kertomista, mielekkään ja uskottavan juonen konstruoimista. Syy ja seuraus eivät näin ole loogisesti toisistaan riippumattomia vaan sulautuvat tarinan osiksi, jotka käsitteellisesti edellyttävät toisiaan.”

                      Kyse ei tosin ole Matrixin kaltaisesta amerikkalaisesta scifi-tarinasta vaan aidoin sovcolor-värein sävytetystä neuvostoelokuvasta.

Ahmavaaran urahuippu sijoittui vasemmistoradikalismin aikaan. Kiinan ja Kuuban proletaarista kulttuurivallankumousta ihaileva Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia (1969) ansaitsi pääministeri Mauno Koiviston kehut Parnassossa ja Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet (1969) antoi ideologisia sysäyksiä Eino S. Revon Yleisradiolle.

                      Ahmavaara näytti olevan tärkeämpi taistelevien sosialistien guru kuin Antti Eskola tai Pekka Kuusi: Sosiologian sitaatioindeksissä hänet erotti Marxista ja Leninistä vain listan kolmanneksi kiilannut Erik Allardt, Mäki-Kulmala huomioi.

                      Se, että Ahmavaara alkoi sittemmin pitää vihollisena sallivaa vasemmisto-liberalismia eikä imperialistista porvaristoa, ei ole mikään kääntymys. Horjumattomat filosofiset ihanteet ovat Ahmavaaralle tärkeämpiä kuin viiteryhmät, Mäki-Kulmala päättelee:

                      ”Häntä voisi verrata tietokoneen ohjaamaan teleskooppiin, joka on suunnattu johonkin kaukaiseen kohteeseen. Maapallon pyörimisliikeen johdosta näyttää siltä, että laite muuttaisi alinomaan suuntaansa, vaikka laajemmassa katsannossa tapahtuu juuri päinvastoin.”

                      DDR:n kautta Suomeen saapunut kybernetiikka, joka NKP:n mukaan oli ”näkyvä osa kommunismin rakennustyötä”, sisältää Ahmavaaralle yhä kvantitatiivisten metodien ylittämättömän asteen. Yhtä lujasti hän pitää kiinni neuvostoyhteiskunnan autoritaarisesta asenteesta: poliittisiin ristiriitoihin on olemassa puhtaasti tieteellisiä ratkaisuja ja tiedostavan etujoukon kehittämiä keinoja, joilla yksilöt saadaan parhaiten tehostamaan yhteiskunnan rationaalisia arvopäämääriä.

                      Tuoreimmissa kiistakirjoituksissaan Ahmavaara viittaa mieluusti ihmisen vapauden alueeseen, mutta vapauden oikeutus etsitään jostain yhteisesti jaetun eli poliittisen kanssakäymisen ulkopuolelta. Itse asiassa "puhtaasti" tieteellisen yhteiskuntasuunnittelun tarkoituksena on poliittisesta epävarmuudesta irtoaminen ja yhteiskuntatieteellisen rationaliteetin kohottaminen ihmismaailman yläpuolella olevaksi objektiivisen arvioinnin paikaksi. Sieltä inhimillisen toiminnan voisi alistaa yli-inhimillisille lainalaisuuksille.

                      Tällä kertaa Ahmavaaran hierarkisoiva yhteiskuntaohjelma nojaa yksinkertaisesti siihen, että yksilön älykkyydestä 85 prosenttia on perinnöllistä ja muuttumatonta ja vain 15 prosenttia altista ympäristön vaikutukselle. Siksi tasapuolinen peruskoulutus on vastoin sekä luontoa että talouden kilpailukykyä.

                      Perinnöllisyystutkijoiden kannalta Ahmavaaran numerot olisivat kuitenkin yhtä merkityksettömiä, vaikka hän kääntäisi ne päälaelleen. Tai yhtä outoja, kuin hänen pedanttiset ilmoituksensa siitä, että ”henkinen lujuus” on perittyä 54 prosenttisesti ja ”radikalismi” 65 prosenttisesti. Perimä ei ole viipale, jonka voi erottaa psyyken suhteellisena osana kuin jauhot taikinassa, vaan ympäristön kosketuksessa toteutuva geneettisesti ohjelmoitu ja vakioitumaton skeema.

                      Yhteiskuntainsinööri Ahmavaaran demoniset visiot hyvinvointivaltion edistämästä rappiosta eivät ylipäänsä edellytä psykometrikko Ahmavaaran käsityksiä älykkyydestä ja sen periytyvyydestä. Hyvä laskupää ja kännykkä ovat tietysti ihmisen lajityypillisiä ominaisuuksia, ja siksi yhteydessä perintötekijöihin, mutta evoluutiomekanismien hitauden johdosta Nokian insinöörien ja nahkaan verhoutuneiden fennien älykkyysosamäärät on ammennettu samanlaisista geeneistä. Ihmisen suunattoman viisauden kasvulle ei siis löydy matemaatikon laskemia biologisia rajoja.

                      Viime kevään Kanavassa (3/99) Ahmavaara myös arveli, että vihamiehillä on vakaa aikomus leimata hänet vähintään rasistiksi ja demokratian viholliseksi. Siinä hän osuikin melkein oikeaan.

                      Yliopisto-lehden kirjepalstalla Ahmavaara sai innokkaan tukijan, joka kehotti surkeita epäilijöitä opiskelemaan Mankind Quartelya. Sieltä paljastuisi miten heikkoa suomalaisten älykkyys on jo nyt verrattuna toisiin ”kaukasoidisiin rotuihin” ja miksi Ahmavaaran oppeja siis tarvittaisiin.

                      Valitettavasti Mankind Quarterly ei ole perinteinen tiedejulkaisu vaan äärioikeistolaisen amerikkalaisen säätiön yritys kaataa ”kommunistinen ja egalitaarinen salaliitto”, joka laiminlyö ”rodullisten erojen tosiseikat”. Lehden perustajista on syytä mainita fasistisen Italian rodunjalostusohjelmaa johtanut Corrano Gini ja Hitlerin Saksan näkyvin rotutieteilijä Ottmar von Verchuer. Avustajaluettelon perusteella lehden on havaittu kiinnostavan myös uusnatseja.

                      Jos Ahmavaaran ystävillä on tällaisia ystäviä, mihin hän enää tarvitsee vihamiehiä?

    

Etevästi tiedettä popularisoiva Anti-Ahmavaara ei ole ivallinen tai ”pehmeä” kirja. Se ei perustu epämääräiseen otaksumaan, jonka mukaan inhimillisen todellisuuden määrittely matematiikan tai fysiikan keinoin on sinänsä jotenkin epähumaania ja arveluttavaa.

                      Mäki-Kulmala kuulustelee nimenomaan Ahmavaaran tietotasoa mitä tulee filosofian ”kovaan” loogiseen ytimeen sekä luonnontieteisiin. Monet vanhemman Ahmavaaran urautuneet väärinkäsitykset ja tieteen luonnetta koskevat jyrkät vakaumukset hän jäljittää nuoren Ahmavaaran lukemistoihin, "neuvostomarxilaisen typeryyden myrkyttämiin" oppikirjoihin. Lopputulos muistuttaa älyllisen konkurssipesän tilintarkastusta, jossa tosin taiteita ja huumoria ei ole tyystin unohdettu.

                      Sattuvimman tiivistelmän Ahmavaaran elämäntyöstä kirjoittaja löytääkin kaunokirjallisuudesta. Katkelma on peräisin Dostojevskin Riivaajista:
                     ”Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa - kuin tämä ehdottamani - ei voi olla olemassa.”

Muoti eksistentialismina: päivystävän dosentin paluu

When actress Emma Thompson walked shoeless on to the stage at the Golden Globes, she confirmed what the rest of us have known for a while. Comfy shoes make sense. Clutching her Christian Louboutin heels in one hand – and a martini in the other – she joked that their trademark red soles were stained with her blood. "I've taken my heels off as a feminist statement really, because why do we wear them? They're so painful. And pointless, really."

--The Guardian, 24.1.2014.

Valitse seuraavista vaihtoehdoista se, joka on lähinnä omaa näkemystäsi.

Mitä on Feminismi?

A)     Hyödyllinen mutta yhä ristiriitoja herättävä näkökulma, mikäli haluat pohtia mitä maailmassa voi tai pitää muuttaa.

B)     En osaa sanoa

C)    Hyödyllinen mutta enimmäkseen merkityksetön sana, mikäli haluat keksiä jotain hauskaa sanottavaa kokkareilla.

Mitä tarkoittavat naisten ulkonäköpaineet?

A)    Koko ajan pitäisi käyttää korkkareita, vaikka jalkaa ja selkää särkee.

B)     En osaa sanoa

C)    Koko ajan pitäisi näyttää hoikalta ja jumalaiselta kuin palkintopuhetta tuhannen dollarin mekossa pitävä filmitähti ja sanoa jotain nokkelasti tiedostavaa, vaikka vauvakiloja on kahdesta kakarasta ja enimmäkseen v*tuttaa kaikki.

Mitä eroa on ulkonäköpaineella, joka määrittää länsimaisen naisen pukeutumista, ja fatwalla, joka määrittää ortodoksisen musliminaisen pukeutumista?

A)    Ei mitään

B)     En osaa sanoa

C)    Ulkonäköpaineita voi purkaa vaikuttamalla omiin asenteisiin, fatwan voi purkaa vaikuttamalla miljoonien muiden asenteisiin.

Mitä eroa on korkkareilla ja burqhalla?

A)    Ei mitään

B)     En osaa sanoa

C)    Korkkarit on markkinatalouden sisäistämään kulttuurin nivoutunut ilmiö, joka saa naisen markkina-arvon kohoamaan omassa ja muiden silmissä. Burqha on uskonnon sisäistämään kulttuuriin nivoutuva ilmiö, joka merkitsee naisen arvon miehen omaisuudeksi.

Jos vastausrivisi on ACCC olet oikeassa

Jos vastausrivisi on CAAA olet väärässä

Jos vastausrivisi on BBBB olet todennäköisesti mies

Muodin merkityksestä henkilökohtaiselle elämälle ja yhteiskunnan kasvavalle eriarvoistumiselle kannattaa keskustella, mutta onko maailmassa niin paljon niin monien kauniina pitämiä asioita, että niitä kannattaisi jo vähentää? Vastaus ei ole aidosti ja todesti kauniin puolustaminen mielikuvien kauneutta vastaan. Kauneuden suhde todellisuuteen on kuin oikeuden suhde lakiin. Länsimainen oikeus ei perustu lakiin vaan lain tulkintaperinteeseen, kuten kauneuskaan ei perustu todellisuuteen vaan sen tulkintaan.

Muoti omalla tavallaan, kuten taide omallaan, on tulkitsevan, sisäisen kaudentajumme ristiriitojen kenttä, kuten demokratia on tulkitsevan, sisäisen oikeudentajumme ristiriitojen kenttä. Siten muodin ”pakko” toistaa olemassaolomme perusmuotoa, jossa meidän jokaisen on valittava oma vapautemme.

Kts lisää muodista kirjassa Turmio ja perikato (Savukeidas), luku: ”Mikä on muoti-imperiumin valtiomuoto”.

Kuulostaa tutulta

I

Miten filosofia lunastaa paikkansa tieteenä tieteiden maailmassa? Sipoolainen toimittaja Päivi Karvinen vastaa kysymykseen Helsingin Sanomien mielipide-palstalla (”Arvokas elämä unohtui”, HS 10.11.2013).

                      Pekka Himaseen työryhmän saama palaute peittää itse asian muotoseikkoihin, Karvinen arvioi. Karvisen mukaan Himanen on tehnyt filosofin tehtävän, ja luonut sinänsä abstraktin käsitteen, elämän arvokkuuden (”dignity”). Sen sijaan ”konkretian määritteleminen olisi meidän toimittajien tai yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtävä”.

                      Niin varmaan onkin, mutta samalla Karvinen esittää käsityksen filosofiasta, joka ei juuri eroa termin pejoratiivisesta käytöstä. Arkikeskustelussa ”filosofointi” tarkoittaa itseensä käpertyvää, asiasta ja muista osallisista irtaantunutta puheenvuoroa, etuliite ”akateeminen” puolestaan tähdentää, ettei filosofiaa voi soveltaa käytäntöön.

                      Useimmat filosofit uskovat, että heidän ajatuksensa sisältävät yhteiskunnallisesti relevantteja vaihtoehtoja, jotka on mielekästä tarjota poliittisen prosessin käyttöön. Osa jopa uskoo tehtäväkseen valintojen ohjailun oikeaan suuntaan. Näin myös Himanen, joka lehdistötilaisuudessa tähdensi tuoreen raportin sisältävän lukuisia ”konkreettisia ehdotuksia”. Eri asia sitten on, jos kritiikki ei niitä löydä, mutta löytää kyllä Karvisen itseisarvoksi nostamia abstrakteja käsitteitä.

”Jotta tämä kirja toimisi varsinaisena tutkimuksena, se tulisi aloittaa siitä, mihin se nyt päättyy”, akatemiaprofessori Pertti Alasuutari kirjoittaa Helsingin Sanomien julkaisemassa kirja-arvostelussa (”Himasen teos ei ole tutkimusta”, HS 8.11.2013):

 ”Tulisi alkaa lopussa esitellystä dignity-indeksistä ja esimerkkimaiden vertailusta. Indeksin oikeutus tulisi lunastaa osoittamalla, miten se selittää maiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä sekä eri tekijöiden välisiä kausaalisuhteita paremmin kuin aikaisemmat indeksit.”

Siis se, minkä tekijä painokkaasti kertoo kirjan ytimeksi, puuttuu kriitikon mukaan kirjasta lähes kokonaan.

Alasuutarin näkemystä voi yrittää vähätellä sosiologin tulkintana filosofiasta, mutta kovasti se kuulostaa tutulta. Oikeastaan samalta kuin filosofin tulkinta filosofiasta.

Vuonna 1994 filosofi ja politiikantutkija Mikko Lahtinen arvioi filosofisessa aikakauslehdessä N&N Himasen uran toistaiseksi ainoan tieteellisen tutkimusjulkaisun, väitöskirjan Bertrand Russellin haaste: Russellilainen uskontokritiikki esimerkkinä aikalaiskriittisestä filosofiasta.

Toimittaja Karvisen tavoin Lahtinen kiinnitti huomion Himasen abstraktiin käsitetuotantoon, mutta Karvisesta poiketen sitä ei nostettu filosofian ensisijaiseksi tehtäväksi eikä filosofin ansioksi:

Russellin yhteiskunnallisista malleista Himanen toteaa: "konservatismin ja revolutionismin sijasta ne ovat bernsteinilaisittain revisionistisia ja tai reformistisia" (s. 155). Himanen ei erittele yksityiskohtaisesti näitä Russellin yhteiskunnallisia malleja, jolloin esimerkiksi yllättävä viitaus Russellin bernsteinilaisuuteen jää hämäräksi. Sen sijaan Himanen luokittelee hirmuisella tarmolla Russellin ajattelua erilaisiin ismeihin, joita mainitaan Bertrand Russellin haasteessa kymmeniä, ehkä jopa satoja. Himanen luottaakin vakaasti siihen, että asia on selvitetty ja selitetty, kun se on saatu luokitelluksi joksikin tietyksi ismiksi: "näiden luokittelujen avulla on mahdollista luonnehtia täsmällisesti tutkimukselle tärkeitä käsitteitä, kuten 'rationalisti', 'irrationalisti', 'arationalisti', 'teisti', 'fideisti', 'pistikko', 'agnostikko', 'skeptikko' jne."

                      Sosiologi Alasuutarin tavoin Lahtinen kiinnitti myös huomion tutkijan itsensä määrittelemään tutkimuksen käytännölliseen ytimeen. Se tuntui silloinkin jäävän jonnekin teorian varjoon ja varsinaisen tutkimustyön tavoittamattomiin.

                      Ensin lainaus Himasen väitöskirjasta:

Russellin uskontokritiikkiä ei voi ymmärtää in abstracto. Russellin uskontokritiikin luonteeseen kuuluu sen osallistuvuus ja soveltavuus. Tärkeä osa Russellin moraalisesta kritiikistä on esitetty suurelle yleisölle tarkoitetuissa artikkeleissa, esseissä, haastatteluissa, luennoissa jne. lehdissä, kirjoissa, radiossa ja televisiossa.

                      Sitten Lahtisen kirja-arvostelusta:

Kuitenkin Himasen piirtämä kuva Russellin uskontokritiikistä ja aikalaiskriittisyydestä jää juuri tässä suhteessa abstraktiksi. Himanen hallitsee kyllä sujuvasti Russellin teoksissaan esittämän "kirjallisen" uskontokritiikin sekä sen taustalla olevat teoriat ja teoreettiset kontekstit (mm. utilitarismi, liberalismi, rationalismi). Pelkistäen voi todeta, että mitä teoreettisempia ja "akateemisempia" asioita Himanen käsittelee sitä varmempi hänen otteensa on. Sen sijaan Russellin elämän toiminnallisten kontekstien erittely jää heppoiseksi. [--] Himanen ei myöskään pohdi, minkälaisia vaikutuksia Russell odotti ja toivoi aikalaiskritiikillään olevan ja millaisia sen tosiasialliset vaikutukset olivat? Minkälaisia vaikuttamisen strategioita Russell käytti? Miten hän hahmotti ja rakensi suhdettaan akateemisten piirien ulkopuolisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin? Väitöskirjan motto on Russellin raamatullinen elämänohje "Älä seuraa joukkoa pahuuteen". Halusiko hän johtaa joukkoja hyvyyteen vai pysyä niistä erossa? Miten hän hahmotti suhteensa tähän joukkoon? Mistä joukosta tarkkaan ottaen oli kyse vai oliko kyse ainoastaan epämääräisestä iskulauseesta, jonka konkreettinen sisältö jäi hämäräksi?

Kaksi arvostelua saman tekijän eri kirjoista, eri vuosikymmeniltä, voisivat olla yhtäläisempiä vain, jos Alasuutari olisi todennut, että ”suomalaisen yhteiskunnan toiminnallisten kontekstien erittely jää heppoiseksi.” Tai sittenkin – juuri niin hän toteaa, ja vielä lukuisia kertoja.

II

Kovasti tutulta kuulostaa muutama muukin asia.

                      Helsingin Sanomien älymystöraati kiinnitti eniten - tai ainakin muita seikkoja useammin – huomionsa raportin marxilaisiin ja kristillis-uskonnollisiin sävyihin. Ne lienevät perua Manuel Castellsin poliittisesta taustasta ja Himasen väitöskirjatyöstä.

                      Pääoman ja Raamatun yhdistelmä ei ole yllätys. Akateemisesta nimistöpörssistä löytyy myös toinen, Castellsin ja Himasen kanssa melkein identtinen parivaljakko, vanhempi ja radikaalimpi julkkis Antonio Negri sekä nuorempi ja tuntemattomampi humanisti Michael Hardt, joilta evankelointi ja agiotointi käy varsinaista yhteiskuntatutkimusta luontevammin.

                      Oheisen arvostelu julkaisi Turun Sanomat vuonna 2006 otsikolla ”Kapitalismin loppu palaa takaisin - Italialainen kelmi ja amerikkalainen tomppeli selittävät uuden maailmanjärjestyksen”.

Michael Hardt & Antonio Negri: Imperiumi. Suom. Arto Häilä, Mika Ojakangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Akseli Virtanen, Jussi Vähämäki. WSOY, 451 s.

Michael Hardt & Antonio Negri: Multitude. Penguin, 426 s.

Mistä oli kysymys viime lokakuussa, kun turhautuneet siirtolaisnuoret sytyttivät Pariisissa tuleen satoja autoja, tai tammikuussa, kun tanskalaisista pilakuvista ärsyyntyneet muslimit polttivat Syyriassa lähetystöjä ja Nigeriassa kirkkoja?

Kenties globalisaatiosta, jossa erilaisia sosio-ekonomisia ympäristöjä erottanut poliittinen maantiede menettää perinteisen merkityksensä? Tai ehkä multikulturalismista, jossa politiikka menettää merkitystään suhteessa uskonnollisiin tai muihin kulttuurisiin arvoihin? Kolmas vaihtoehto on se, että hetkeksi ”Imperiumin” kadut täyttyivät ”Väenpaljoudesta”.

                      Sitaateilla merkityt sanat ovat amerikkalaisen Michael Hardtin ja italialaisen Antonio Negrin yllätyksellisten menestyskirjojen otsikoita. Ensimmäinen on ilmestynyt nyt myös suomeksi, tosin trendifilosofialle kohtalokkaalla viiden vuoden viiveellä.

                      Hardtille & Negrille ”Imperiumi” ei ole enempää eikä vähempää kuin uusi maailmanjärjestys. Tämä uudenlainen suvereniteetti syntyy ”kansallisten ja ylikansallisten organismien ketjusta”, Hardt & Negri kuvailevat. Mikään kansallisvaltio, edes mahtava Yhdysvallat, ei voi enää ohjata sitä modernin ajan imperialismin tapaan.

                      Postmodernin ajan ”Imperiumille” onkin ominaista se, että ”valtiokoneisto hajautuu ja deterritorialisoituu”, sekä nähtävästi myös se, että filosofien kieli kangistuu ja kömpelöiden sivistyssanojen määrä lisääntyy.

                      Kolmas ”Imperiumin” olennainen ominaisuus on sen toivottavuus.

Vasemmiston mielenosoitukset globalisaatiota vastaan ovat Hardtin & Negrin mukaan urheita mutta turhia, sillä ”Imperiumissa” markkinatalous aiheuttaa itse oman romahtamisensa. Romahduksen seurauksena ”postmodernin biopolitiikan tuottavuus” vapautuu ”älyllisten ja affektiivisten verkostojen tuottavaksi yhteistyöksi”.

Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että ortodoksisen marxismin ennustus kapitalismin lopusta on palannut takaisin kuin Lassie-koira, ilahduttamaan taas uutta lapsellisten sukupolvea.

Erona edelliseen kertaan on lähinnä se, ettei katolisessa seminaarissa filosofian opinnot aloittanut Negri enää puhu mitään ”neitsyt Mariasta syntyneestä taistelijoiden uskonnollisesti järjestöstä”, kuten ns. aseen vuonna Italiassa 1977, jonka päätteeksi hänet tuomittiin ensin vankilaan ja lopulta kotiarestiin terrorijärjestö Punaisten prikaatien tukemisesta.

Nyt hän tyytyy viittaamaan hurskaasti Fanciscus Assisilaisen pyhimyslegendaan, joka hänen tulkintansa mukaan ”nosti koko luomakunnan orastavaa kapitalismia vastaan”.

Ranskalainen historioitsija Michel Foucault esitteli biopolitiikan käsitteen tarkastellessaan väestötutkimuksen historiaa ja valtion hallittavuuden ongelmia parin viime vuosisadan aikana.

                      Uusi termi oli hänestä välttämätön sen jälkeen, kun valtiovallan laillinen oikeutus ei liittynyt niinkään kuolemalla uhkaamiseen vaan elämän haltuunottoon erilaisten terveyttä ja yleistä järjestystä edistävien hankkeiden nimissä.

Foucault korosti osuvasti, että nämä ihmisten elämää määrittävät olosuhteet ovat yksilöllisesti katsottuna sattumanvaraisia ja ennustamattomia, mutta kollektiivisella tasolla niistä voi tunnistaa tiettyjä vakioita. Toisin sanoen väestötutkimuskeskuksen ilmoittama suomalaisen miehen elinajanodote ei pidä minun kohdallani paikkaansa, jos jään huomenna auton alle, mutta pitkällä tähtäimellä se osoittaa, että nyt syntyvät lapset elävät keskimäärin yli 30 vuotta pitempään kuin sata vuotta sitten syntyneet.

Hardt & Negri kuitenkin sivuuttavat Foucault’n tilastollisesti analysoitavat populaatiot ja korvaavat ne pelkästään kuviteltavissa olevalla yksilön suvereniteetilla. Heille biopolitiikka tarkoittaa talouden tunkeutumista niin syvälle tunteiden ja tarpeiden alueelle, että lopulta Marxin perustasta ja päällysrakenteesta muodostuva kapitalismin pyramidi kääntyy dramaattisesti päälaelleen.

”Perusta” on tavaratuotanto, jolle työläinen myy aikansa ja lihasvoimansa. Palkalla hän maksaa työvoimansa ”uusintamisen” seuraavan päivän ponnistuksia varten, ja siinä ”päällysrakenteeseen” kuuluvilla henkisen levon ja virkistyksen lähteillä on suuri merkitys. Kapitalismin kehittyessä on kuitenkin käynyt niin, että lepo on kytketty yhä tehokkaammin tuotannon kaltaiseen suorittamiseen, ja vapaa-aika on nopeimmin kasvava teollisuudenhaara.

Toisin sanoen se, mitä Hardt & Negri kutsuvat kömpelösti ihmisen ”haluksi” ja Marx hieman yksinkertaisemmin ”luonnollisiksi elinvoimiksi”, muodostaa nyt massiivisen aineettoman arvotuotannon markkinan. Yhdessä savupiipputeollisuuden korvanneen tietoteollisuuden kanssa se on luonut uuden talouden, joka ei enää tuota niinkään tavaroita kuin sosiaalisia suhteita, jopa yhteisöllisyyttä.

Imperiumi - connecting people?

Nokian insinööreille on tuskin tullut edes mieleen, että koska he myyvät yhteistyönä syntyviä kommunikaatiopalveluja, heidän tuotettaan ei voi enää oikeutetusti pitää yksityisenä omaisuutena, vaan se kuuluu kaikille.

                      Tähän kuitenkin perustuu Hardtin & Negrin käsitys kansallisvaltioihin sidotun proletariaatin korvaavasta ja globaalisti virtaavasta ”Väenpaljoudesta”, jonka ei enää ole pakko katsella sivusta kun sen tuottavat kyvyt varastetaan.

Ratkaisu myötäilee Marxin tuttua käsitystä kansalaisyhteiskunnasta, jossa jokainen kansalainen luovuttaa valtiolle osan itsemääräämisoikeudestaan, ja sitä seuraavasta aidosta sosialismista, jossa jokainen osallistuisi poliittiseen prosessiin konkreettisena yksilönä eikä edustuksellisen demokratian kansalaisena tai tilastollisen tutkimuksen populaationa.

Foucaultin biopolitiikassa itsemääräytyvyydestä luopuminen vastaisi vallan ”mikrofysikaalista” ulottuvuutta, eli yksinkertaisesti sitä, miten me arjessa sisäistämme terveyden ja turvan vaatimukset vaikka mikään hallitsevien piirien salajuoni ei siihen pakotakaan. Sen sijaan Foucaultin biopolitiikassa ei ole vastinetta Hardtin & Negrin suvereenille yksilölle.

Se ei tosin johdu Foucaltin ihmiskuvasta vaan Hardtin & Negrin kategorisesta virheestä.

Sekoittaessaan toisiinsa modernin tieteen luoman populaation käsitteen ja Marxin ”lajinmukaisen” ihmisyyden, heiltä ovat menneet puurot ja vellit pahasti sekaisin. Saman ylimielisen kohtelun kokee myös käytännössä kaikki muukin yhteiskuntatiede, jonka varaan kaksikko teeskentelee kirjoittavansa. Hämärillä käsitteillä tehty silmänkääntötemppu toimii seuraavan kaavan mukaan.

”Konstituutio” on eräs Imperiumin avainsanoista. Hardtin & Negrin mukaan se tarkoittaa sekä Yhdysvaltojen perustuslakia että valtion materiaalista rakennetta, ”yhteiskunnallisten voimasuhteiden jatkuvaa muotoutumista ja uudelleenmuotoutumista”.

Tämän jälkeen Yhdysvaltojen todellisesta ”rakenteesta” ei sanota enää mitään, sillä pelkkä ”konstituution” mainitseminen vihjaa, että se olisi tekijöiden hallussa, mikäli he vain viitsisivät paneutua tylsiin yksityiskohtiin.

Yksityiskohtia Imperiumissa ja Multitudessa on ylipäänsä vähän. Eräs harvoista koskee kasvavaa aseellisten konfliktien määrää maailmassa, joka Hardtin & Negrin logiikan mukaan johtuu kansallisvaltioiden koventuneesta vallankäytöstä vastauksena globalisaation hajottavaan paineeseen: ”Yli 2000.”

Imperiumin ilmestymisvuonna oikea luku oli ranskalaisen Le monde diplomatique –lehden yleensä luotettavan indeksin mukaan 62. Kylmän sodan jälkeen määrä ei myöskään ole kasvanut, kuten Hardt & Negri olettavat, vaan pienentynyt. Lisäksi väkivalta ja sitä edeltävä kurjuus, epävarmuus ja kansalaisten voimattomuus ei näytä olevan seurausta kansallisvaltioiden ylenpalttisesta vallasta vaan päinvastoin niiden heikkoudesta.

Pariisin siirtolaislähiöt, jotka ovat käytännössä eristyneet muusta ranskalaisesta yhteiskunnasta, ja Lähi-itä, joka ei ole Aasian tiikeritalouksien tavoin noussut kolmannesta maailmasta ensimmäiseen, ovat esimerkkejä juuri näistä ongelmista, joita pelkät sosiaaliset verkostot eivät ratkaise.

Ne edellyttävät Hardtin & Negrin väheksymää hierarkista ja edustuksellista vallankäyttöä. Kokemus osoittaa, että ne tuottavat tehokkaimmin ihmisten kaipaamia aineellisia ja henkisiä resursseja – ja lisäksi vapauttavat ihmiset elämään normaalia elämää, joka ei ole pelkkää taloyhtiön loputtomissa kokouksissa istumista tai muuta ”lähidemokratian” tuottamaa helvettiä.

Imperiumi ja sen jatkoksi viime vuonna ilmestynyt Multitude ovat merkillinen yhdistelmä vasemmistoradikaali Negrin eskatologiaa, jossa kommunismi ei ainoastaan vapauta työstä, vaan jotenkin myös vapahtaa siitä, sekä kirjallisuudentutkija Hardtin mahtipontista postmodernismia, jossa jokainen oppisuunta on aina ”paradigma”, sen kehitys on ”genealogiaa” ja kriittinen arvosteleminen ”dekonstruointia”.

                      Negrin mystilliset lupaukset, jotka Hardtin kieli jättää melkein käsittämättömiksi, selittävät varmasti osaltaan kirjan herättämää huomiota.

”Postmodernisuudessa me jälleen huomaamme olevamme pyhän Franciscuksen tilanteessa, tarjoamassa olemisen iloa kurjuutta vastaan”, Hardt & Negri maalailevat Imperiumin lopuksi: ”Tähän perustuu kommunistin elämän ikuinen ilo ja riemu.” Multitudessa he pistävät paremmaksi: ”Me tarvitsemme anteliaan ja rajattoman rakkauden määritelmän. Meidän on elvytettävä esimoderneissa perinteissä vallinnut rakkauden julkinen ja poliittinen käsite.”

Viimeistään tässä vaiheessa Antonio Negrin uskonnollis-yhteiskunnallinen paatos tuo elävästi mieleen toisen politiikan ja laittomuuden rajamailla sujuvasti liikkuneen italialaisen kelmin, pääministeri Silvio Berlusconin.

Viime kuukausina Berlusconi on verrannut itseään sekä Jeesukseen että Napoleoniin, mutta asiantuntijoiden mukaan häpeämätön hurskastelu ja omien ajatusten nostaminen maailmanhistorian lakipisteeksi ovat Italiassa pelkkää small-talkia. Niinpä tällaiset höpisijät on viisainta sivuuttaa olan kohautuksella.

Taiteen sopimus todellisuuden kanssa

Mitä tehdään lauantai-aamupäivillä? Voisiko ne koota käyttökelpoisemmiksi kokonaisuuksiksi ja hyödyntää joskus myöhemmin?

Tämän olen kuluttanut taas vaatekaapilla, muuttokuorman karsimista silmällä pitäen. Tiede & Edistys -lehdestä löytyi lisää kuvataidetta, tällä kertaa vuodelta 2008. Käytin sen jo silloin Turun Sanomien kolumniin – viimeiseen ennen kuin uusi johto lopetti kolumnisarjan - joten joko tämä joutaisi kierrätykseen…

Antiikin filosofiassa silmää pidettiin tiedonetsinnän vertauskuvana.

Jos ajattelu on näkemistä ja ajattelija hallitsee maailmaa katseellaan, visuaalinen havainto on tiedon riittävä todistusaineisto, ja sen tulkitseminen katseen eli näkökulman harkittua säätelyä.

Renessanssin ja perspektiiviopin myötä sama ”näkökulma” yhdisti ajanmukaisen taiteen ja tieteen.

Realismin oppijärjestelmässä ihmismieli oli todellisuuden peili. Sen ulkopuolella olevat kohteet voitiin käsitteiden tai taideteosten avulla esittää tavalla, joka on täsmällinen ja tosi.  Ja jos totuus maailmasta on siis kuva, kuva syrjäyttää havainnon ja antaa lähtökohdan karkeasta havaintoavaruudestamme poikkeavalle formaaliselle, tieteelliselle ja tilastolliselle tosiseikan käsitteelle.

Representaatio, eli luonnon uudelleen esittäminen, oli nyt osa järjen ja kuvataiteen välistä sopimusta. Sopimuksen mukaan me voimme havaintojemme avulla puhua luotettavasti läsnä olevasta maailmasta. Jotta sopimusta voitiin jatkaa, taiteen ei tullut luopua järjestä tai kuvasta vaan representaatiosta. Johtopäätös oli looginen, mutta sen myrskyisää esittämistä edelsi pitkä tyyni kausi.

Havainnon epätarkkuuden ja havaintomaailman moninaisuuden välisestä suhteesta juontuva tyytymättömyys ohjasi taidemaalari Paul Cézannen (1839-1906) kumoukselliselle tielle.

Impressionismi oli jo osoittanut, että valo ja liike ratkaisivat sen, miltä esineet näyttivät. Tämä ei vielä riittänyt, Cézanne väitti. Hänelle kuvan ongelma ei koskettanut maalattavan kohteen tai sitä mielensisäisesti ilmaisevan idean muuttumattomuuden astetta. Se koski vaihtelevien näkökulmien ja havaitsemiseen liittyvien kysymysten vuorovaikutusta.

Omasta mielestään Cézanne jatkoikin tieteen ja taiteen dialogia. Ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) mukaan hän aloitti fenomenologisen tieteenfilosofian.

Fenomenologisen perusajatuksen mukaan todellisuuden merkitys nojaa elävästi aistivaan ruumiiseen, Sara Heinämaa opastaa Tiede & Edistys –lehden sivuilla. Havaitseminen ei ole tietämistä tai edes tekemistä, vaan perusta, jolta kaikki teot lähtevät. Merleau-Pontylle tämä tarkoitti suunnilleen sitä, ettei antiikista periytyvä katseen teoria kaipaa rinnalleen vaikkapa koskemisen teoriaa, vaan päinvastoin katseen riisumista ja pelkistämistä.

Tämän filosofiasta aiemmin puuttuvan, tinkimättömän aineksen Merleau-Ponty arveli löytäneensä Cézannelta, Heinämaa jatkaa.

Se merkitsi ”luonnon houkuttelemista esiin”, kuten kuvataiteilija itse kirjoitti, tai näkemisen ehtojen esille saattamista, kuten Heinämaa muotoilee.

Filosofin ajatus puhtaasta kuvasta, jossa taiteilija on ”palannut kokemuksen äänettömiin ja yksinäisiin lähteisiin”, voi silti olla vain eräs taidetta koskeva unelma muiden joukossa.

Fenomenologina Merleau-Ponty etsi Cézannelta ilmausta, joka kaivautuu tieteellisen havainnoinnin ja sitä ohjaavan teoreettisen ajattelun edellytyksiin, Heinämaa kirjoittaa. Siten se ikään kuin paljastaisi aistimellisen, välineelliselle järjelle alistumattoman luonnon, joka edeltää luonnon ymmärtämistä tai siitä saatujen aistimusten soveltamista erilaisiin arjen ja tieteen askareisiin.

Sen sijaan Cézannelle itselleen kuvataiteen paljastus eteni nimenomaan tieteen uuteen horisonttiin eikä suinkaan palannut sen juurille.

Merleau-Ponty fenomenologinen tieteenfilosofia tuntuu ylipäänsä olevan kytköksissä tiettyyn viime vuosisadan sitkeään kulttuuriseen myyttiin. Sen mukaan Newtonin mekaniikassa kiteytynyt realistinen, ristiriidaton ja varma maailma katosi, kun sen tilalle syntyi arvoituksellinen suhteellisuusteoria ja arkijärkeä uhmaava kvanttimekaniikka.

”Cézannen epäily”, kuten eräs filosofin essee on otsikoitu, ei kuitenkaan kyseenalaistanut luonnontieteen totuttuja käsitteitä. Cézanne pyrki päinvastoin laajentamaan maalaustaidetta niin, että se huomioisi myös siihen asti laiminlyödyt fysiikan lait - kuten ne, jotka liittyvät aikaan ja liikkeeseen. Häntä kiinnosti toisin sanoen luonnon harmonia, jota saattoi tutkia vain optiikan ja logiikan keinoin.

Arjen merkityksessä ymmärretyn havaintoavaruuden tilalle Cézanne halusi löytää havaintojen moninaisuutta yhdistävän perustan, eräänlaisen vaihtelun ja vakauden yhtenäisen kenttäteorian, jollaiseksi hän arveli geometrisia perusmuotoja. Kuuluisassa kirjeessään vuodelta 1904 hän kehottaa ”käsittelemään luontoa sylinterin, pallon ja kartion muodoin”.

Niinpä se, mikä Cézannen kuvataiteessa näyttää vihdoin ottavan voiton representaatiosta ja realismin oppijärjestelmästä, ei sittenkään ole fenomenologin puhdas aistimus. Se on puhdas järki.

Kriitikko Clive Bell kiteytti modernistisen eetoksen vuonna 1914 näin: ”Osataksemme arvostaa taideteoksia emme tarvitse mitään ympäröivästä maailmasta”. Seuraavana vuonna Kasimir Malevits maalasi valkoisen neliön valkoiselle pohjalle.

Työstä ja taiteesta

Juhannuksen jälkeinen aika tuppaa olemaan kriitikolle tai muutoin kulttuuriin erikoistuneelle freelancer-toimittajalle loma-aikaa. Tai pakkolomaa, kun toimeksiantoja ei ole. Paitsi festivaaleilla roikkuville.

Ja jos sää ei suosi esseekirjoittamista, vähäisemmän energian voi suunnata vaatekaapin siivoamiseen. Enimmäkseen kaapin täyttää vanhojen tiede- ja taidelehtien arkisto, josta löytyy kaikenlaista ilmestymishetkellä laiminlyötyä tai sittemmin unohtunutta luettavaa. Vaikkapa työstä ja taiteesta.

Nähtävästi taiteen historia alkoi Lascauxin luolamaalauksista noin 15 000 vuotta sitten. Eikä siihen ole sen koomin ollut paljoakaan lisättävää.

Silmiinpistävää luolamaalauksissa on eläinhahmojen yksityiskohtaisuus ja realistisuus sekä ihmishahmojen viitteellisyys ja symbolisuus, sosiologi Tiina Arppe kirjoitti vuosikymmen sitten Taide-lehdessä (3/03). Eräs kuvien metsästäjistä näyttäisi olevan eläinpäinen, lisäksi hän tekee kuolemaa sukuelin jäykistyneenä.

Tällainen erotiikan ja kuoleman liitto kiehtoi surrealistisessa liikkeessä vaikuttanutta yhteiskuntateoreetikkoa ja poikkitaiteellista filosofia, George Bataillea (1897-1962). Hän väitti, että Lascauxissa me kohtaamme ensimmäistä kertaa heijastuksen siitä ihmisen sisäisestä elämästä, josta voidaan puhua vain taiteen välityksellä.

Bataille tulkitsi luolamaalauksia kaksinapaisen mallin kautta, Arppe selittää. Taide, laajemmin leikin maailma, syntyi vastakohtana työn maailmalle. Asetelma toistuu monissa muissa kahtiajaoissa, maallisessa ja pyhässä, orjamaisessa ja suvereenissa, hyödyssä ja tuhlauksessa.

Työ on olemassaololle tutuinta ja välttämättömintä. Ihmisyys syntyy kapinana välttämättömyyttä vastaan, Bataille aprikoi – työn orjuuttavan järjestyksen rinnalle avautuu leikin suvereeni maailma. Samalla taide on tietysti myös työstä ja esineiden valmistamisesta kumpuavan tulevaisuuden kuvittelun tulosta.

Bataillen ajatuksissa työnteko on ensimmäinen ihmistä muista eläimistä erottava piirre, Arppe toteaa. Suunnitellessaan tulevaisuutta ja valmistaessaan kestäviä esineitä ihminen tajuaa itsensä ensikertaa abstraktisti, välittömästi olevista asioista irrallaan. Hän ymmärtää, että hän uhmaa aikaa ja että hän siitä huolimatta kuolee.

Hautalöydöt antavat paljon tietoa varhaisesta kuolemantajusta. Alkuihminen kunnioitti kuolemaa ympäröimällä ruumiit erilaisilla kielloilla. Myöhemmin kieltojen järjestelmä ulottui seksuaalisuuteen. Bataillen mukaan kiellot varjelivat työn maailmaa kuoleman ja sukupuolisuuden aiheuttamilta häiriöiltä.

Vastuuttomaan hillittömyyteen ja hävitykseen kohdistuva kielto ei voi kuitenkaan olla ehdoton, Arppe jatkaa. Se tuomitsisi ihmisen lopullisesti eristettyyn, esinemäiseen ja työn rattaistoa palvelevaan olomuotoon, joka ei ole suvereeni ja itsessään arvokas. Kiellon hetkellisen ylittämisen kautta hyödyllisen työn tulokset kumoutuvat suvereenissa juhlassa, tuhlauksessa, erotiikassa ja kuolemassa.

Bataillen mukaan taide ilmaisee tämän alkujaan uskonnollisen kiellon rikkomista. Kiellon ylittäminen ohjaa ihmisen vaatimusta työn maailman tuolla puolen avautuvasta anteliaasta ja pyhästä maailmasta. Lascauxin maalauksissa sen merkkinä on eläinpäisyys, joka toi jumalaisen aspektin työn säänneltyyn todellisuuteen. Arjen orjuuttamalle primitiiviselle ihmiselle eläimellisyys edusti tutkimatonta kaikkivoipaisuutta ja itsemääräävää rajattomuutta, halua ”vääristää” hyödyttävää työtä palvelemaan tuomitun ihmisen muoto...

Kauppasuhteita ja kalvosloganeita

Presidentti Sauli Niinistö vieraili viime viikonvaihteessa Kiinassa edistämässä maiden välistä kauppaa. Samalla puhuttiin ihmisoikeuksista, vaikka kotimaiset lehdet eivät enää tee siitä numeroa.

Tapa periytyy ajoilta, jolloin Kiinaakin pidettiin kommunistisena diktatuurina, nykyisen taloudenhoidon valossa sitä on alettu sanoa varovasti ”yksipuoluemaaksi”. Tavan tarkoituksena oli muistuttaa, ettei länsimainen valtionpäämies ole ”rähmällään” vaan ”osallistuu maan sisäiseen muutokseen”.

                      Lainausmerkit siksi, että nämä ovat lainauksia, ei siksi, että ironisoin perinteistä idänsuhteiden kieltä. Tämän kielen mukaan Suomi ei ole rähmällään Kiinaan päin, koska Kiina ei vanhasta Neuvostoliitosta poiketen puutu Suomen sisäpolitiikkaan. Eikä Suomi osallistunut Neuvostoliiton sisäiseen muutokseen, koska historiaa on varaa tulkita moralisoivasti vaikka samaa tyyliä ei sopisikaan soveltaa nykypäivään.

Lisäksi kirjoitin ”moralisoivasti” enkä moraalisesti tai eettisesti, koska puhe rähmällään olosta ei punnitse vaihtoehtoja. Se esittää ne valmiina: jokin kestäväksi koettu arvo (poliittinen itsenäisyys) asetetaan lyhytnäköiseksi koetun edun (kansantalous) edelle. Toisin sanoen se on kieltä, joka on omiaan helpottamaan valintaa, kun taas eettinen pohdinta vaikeuttaa sitä.

Vaikeus johtuu siitä, että etiikka filosofian lajina pyrkii hyvän määrittelyyn. Määritelmiä etsiessään filosofi ei tee keksintöjä eikä törmää yllätyksiin, ennemminkin hän tekee ihmetteleviä kysymyksiä. Jos hyvän määritelmiä on siis eettisessä keskustelussa lainkaan, niitä on monia. Ja jos vaihtoehtoja haluaa supistaa, kannattaa lukea lakikirjoja, joissa kerrotaan oikea ja väärä. Mikäli kahdessa on jo liikaa, voi kääntyä historiankirjoituksen puoleen. Siinä esimerkiksi Suomella ei jatkosodassa olut vaihtoehtoja lainkaan.

Satunnaisesti silmään silti osuu ratkaisuja, joissa myös filosofian tyypillisesti avointa ja jatkuvaa argumentointia halutaan yksinkertaistaa lakikirjojen suuntaan. Silloin ei suoran mallintamisen pelossa puhuta oikeasta ja väärästä vaan esimerkiksi myönteisestä ja kielteisestä, positiivisesta ja negatiivisesta. Kovin vaikeaa ei kuitenkaan ole arvata kumpaa ajattelua tällä tavoin filosofoiva filosofi pitää oikeana ja kumpaa vääränä.

                      1980-luvulla tämä ratkaisu kuulemma täytti Helsingin yliopiston luentosalit, viime aikoina olen lukenut, että sillä saa tuntuvia tutkimusrahoituksia ohi normaalien kanavien.

Palataan hetkeksi idänsuhteiden kieleen, ja Helsingin Sanomien torstaiseen pääkirjoitukseen. Ihmisoikeudet on nähtävä osana demokratiakehitystä, lehti myötäilee Niinistön puhetta Aasian Boao-talousfoorumissa, mutta ”on epäselvää, mikä osa Niinistön viestistä upposi kiinalaisiin” (HS 11.4.2013).

Me emme ehkä ole aivan varmoja, kuvaako ”rähmällään olo” kattavasti kaiken sen, mitä lähihistoriassa tehtiin kansakunnan edun kannalta oikein tai väärin, mutta varmasti se antaa lähihistoriasta negatiivisen kuvan. Ja emme me ole varmoja, osallistuiko Suomi viime viikonvaihteessa Kiinan ”sisäiseen muutokseen”, mutta varmasti se antaa kauppapolitiikastamme vähän positiivisemman kuvan.

Tätä positiivista kuvaa voisi luonnehtia vaikkapa ”rikastavaksi ja raikastavaksi näkökulmaksi”. Lainausmerkit kertovat jälleen, että tämä on lainaus, ei ironiaa. Lähde on filosofi Esa Saarisen haastattelu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (Huhtikuu 2013). Viime viikonvaihteen tapahtumia sekin, vaikka toimittaja Saska Saarikoski myöntää, että mieluummin olisi haastateltu Saarisen tunnetuinta oppilasta. Uusi tilaisuus avautuu huomenna perjantaina, kun Pekka Himanen nousee perunakellaristaan esittelemään valtioneuvoston tilaustutkimusta.

Haastattelussa Saarinen muistelee itsekin käyneensä ennen ”yhteiskunnallista debattia”. Nykyään hän luennoi enemmän ”arjen filosofiasta ja positiivisesta elämänkatsomuksesta”. Minä muistan, että Saarinen käytti ennen lauseita, joita nykyään kutsutaan ”kalvosloganeiksi”. Mahtaako se tarkoittaa samaa kuin ”arjen filosofia”?

2000-luvulla Saarinen on julkaissut vain henkisen kasvun oppaan ja saman artikkelin systeemiälystä seitsemässä eri kirjoituskokoelmassa, joten yritän havainnollistaa kalvosloganin käsitettä Glorian Koti –lehdellä (Huhtikuu 2013). Teksti kuulostaa juuri nyt aika samanlaiselta kuin Saarinen silloin ennen.

Gloriassa Lumi-laukkumerkin perustaja Sanna Kantola sanoo arvostavansa ”kulkemattomien polkujen etsintää”, mutta tuskin hän silti sanoisi halveksivansa yhteisöllisyyttä ja perinnemaisemaa. ”Mottoni on, että jos jotakin haluaa, sen voi myös saavuttaa”, Kantola sanoo, mutta tarkemmin kysyttäessä hän varmasti sanoisi myös, että onnistuminen toistaa itseään, ja vasta epäonnistuminen auttaa löytämään uuden ja oikean päämäärän. ”En pelkää työntekoa ja etsin ratkaisuja mieluummin kuin valitan”, Kantola sanoo edelleen, mutta arvaan, että hän joskus sallii itselleen laiskottelun eikä koskaan pelkää kyseenalaistamista vaikka kaikki vastaukset eivät heti olisikaan valmiina. Lopuksi Kantola Kantola vielä sanoo ”terveyden” ja ”menestyksen” olevan tärkeää, sillä vasta konkurssin ja vaikean sairauden jälkeen huomaa miten henkisesti rajoittavaa menestyksen perässä juokseminen oli ja miten tuli kasvettua ihmisenä.

Kalvosloganille on ominaista, että se on yleisesti ja ilmeisesti totta, ja että yleensä sen vastakohtakin on. Minun onkin vaikea keksiä positiivisempaa elämänkatsomusta kuin se, että vaihtoehtoja toki on, mutta kaikki vaihtoehdot ovat hyviä. Ainoa negatiivinen seuraus on ehkä se, ettei kalvosloganeita tuottava ja seuraava ihminen menetä ainoastaan moraalisen kompassinsa suuntaa – sen neulaa hyppii nyt kaikkialle – vaan identiteettinsä.

1990-luvun puolivälissä, kun Saarisen tähti oli jo laskussa, jouduin minäkin pohtimaan, onko Saarinen poikkeuksellisen moraaliton ihminen vai – poikkeuksellisesti – onko häntä lainkaan?

Tein alla olevan lyhennelmän kirja-arvostelusta, joka oli väkinäisen vitsaileva, mutta samalla aidosti tuskastunut arvioidun kirjan perinpohjaiseen ääliömäisyyteen. Silti se synnytti akateemisesta maailmasta niin ison kehuryöpyn, että viikon verran luulin sanoneeni jotain oivaltavaa ja fiksua. Tulehtuneet välit varsinaiseen tiedemaailmaan näkyvät yhä Saarisen haastattelun katkerissa kommenteissa. Ei kai kukaan voi olla positiivinen koko ajan?

Esa Saarisen Poppamies on johtamistaidon ja henkisen valmennuksen markkinointitempaus: Voittajien itsehoito-opas

Esa Saarinen - Curt Lindström - Antero Raevuori - Marjaana Virta: Poppamies. WSOY 1995.

Poppamies ei ole henkilökuva jääkiekon maailmanmestareita luotsanneesta Curt Lindströmistä, Esa Saarinen varoittaa. Se ei myöskään ole MM-kisojen historiikki tai lajivalmennuksen teoriaesitys.

Mitä sitten? Nähtävästi johtamistaidon ja henkisen valmennuksen markkinointitempaus, taloudellisen menestymisen ja kilpailuetiikan siveysoppi, joka tähdentää tiimin ”kurinalaisuutta, voimakkuutta, keskittymistä ja tarkkuutta” sekä johtajapersoonan ”syväkarismaa”, lempeää auktoriteettia ja hyväntahtoista itsevaltiutta. Poppamiehen todellinen aihe on seminaariesitelmiä ja yrityskonsultointia markkinoiva yhden miehen menestystuote, jonka nimeä ei kummallista kyllä mainita: Curt Lindström Coaching Ab.

[---]

Poppamies ei tyydy havainnollistamaan miten monta rumaa fonttia taittaja Marjaana Virta on löytänyt tietokoneestaan. Se todistaa myös, että Esa Saarinen on oikeilla jäljillä valitessaan taas erään menestysjohtajan (Curren) omaksi moraaliseksi esikuvakseen.

Saarinen ei nimittäin vielä osaa olla nöyrä, vaikka nöyryys on Curt Lindströmin rakkain hokema. Mutta ehkä Saarinen ottaa vielä opikseen. Mutta ei vielä, sillä nyt kirjan kannessa Esa Saarisen nimi on ensimmäisenä, vaikka haastattelijan, toimittajan tai haamukirjoittajan nimi kuuluisi tahdikkaasti alalaitaan tai vasta nimiösivulle. Esipuheen lopussa Saarisen nimikirjoituksensa esiintyy voimakkaasti suurennettuna. Hän on itse signeerannut teoksen, jonka oli tarkoitus esitellä ja kunnioittaa toisen ajatuksia.

Saariselta puuttuu myös suoruutta, ”uskallusta kohdata erilainen” omana itsenään. Hän ei ymmärrä ”tuloksellisen kommunikoinnin” periaatetta, joka näkyisi toisen kunnioituksena ja luonnollisena tasaveroisuutena.

Sen sijaan hän ilmentää sosiaalista kameleonttimaisuutta ja eriarvoisuuden tiedostamista, vallan liehakointia ja holhoavaa suhtautumista jäykän hierarkian alamaisimpiin jäseniin.

Niinpä hän puhuttelee johtajaa (Currea) koulutetun ihmisen kirjakielellä, tiimin kiekkotähtiä (Peltosta ja Jutilaa) rennommalla yleiskielellä mutta joukkueen hanslankaria (huoltaja Tomi Mäkipäätä) kieliopillisesti karkealla slangilla.

Ja vaikka Saarinen alleviivauttaa tai raamittaa omat kysymyksensä, hän ei kykene peittämään oman tekemisensä ylimalkaisuutta. Poppamies-kirjasta puuttuu maailmanmestariuden henkisiä edellytyksiä luonnehtiva päämäärän ennakoiminen, tulosnäkemys, oman osaamisen arviointikyky ja henkilökohtainen vastuunkanto.

Vaikka Saarinen kysyy sattuvasti kuin urheilutoimituksen kesäharjoittelija (”mihin perustuu menestyksesi valmentajana?”; ”entä joukkueen päämäärät?”), hän ei kirjantekijänä ”keskity toteutukseen” eikä ole ”oman totuutensa tae”.

[---]

Tuoreessa oppikirjassa Filosofia (1994) Saarinen kirjoitti innostavasti, miten ”filosofia kyseenalaistaa, pyrkii kääntämään selviöitä päälaelleen” ja miten ”filosofian kriittinen koneisto” on ”erilaisuuksien taidetta”.

Hän unohti mainita, että jo seuraavana vuonna Poppamiehen ”mahdollisuuksien filosofia” muuttuisi sovinnaisuuden taiteeksi, kokoelmaksi triviaaleja ”loitsuja”, joita filosofian yliassistentti saattaisi nimittää myös analyyttisiksi totuuksiksi (väittämä on analyyttisesti tosi - tai epätosi - silloin kun sen totuus perustuu vain sen sisältämien sanojen tai käsitteiden merkityksiin, eikä mihinkään tiettyyn kielen ulkopuoliseen tosiasiaan tai asiantilaa):

”Minä olen vastuussa minusta”; ”uskalla olla oma itsesi”; ”tiimityö on elämän olemus”; ”innosta ihmisten innostajaa itsessäsi”; ”elä upea elämä”; ”anna itsellesi vapaus olla maailman paras”; jne.

Ei Curt Lindström tietenkään myy t-paitoja tai puskuritarroja. Nämä ovat konsulttiviihteen iskulauseita, joilla vahvistetaan yrityselämän uskoa siihen, että talousongelmat ovat johtajuuskriisejä, että superjohtajuus on osa stilisoitavaa persoonallisuutta ja että taloudellinen menestys on luonteenominaisuuksista suoritettava oikeudenmukainen palkkio.

Saarinen tuntee rutiinit, sillä hän on itse kaupitellut yrityksille ”sikaenergiaa”. Ja nähtävästi hän tietää myös, miten kalliisti yritykset ovat valmiita maksamaan reaaliaikaisen maailmantalouden horjuttamasta psyykkisestä perusturvallisuudesta.

Sen sijaan Saarinen on väärässä kun olettaa, että tehdessämme voittamisesta sankaruutta jäljittelisimme Curt Lindströmin yksilöllisistä kokemuksista kasvanutta humaanisuutta. Pikemminkin jäljittelemme Lindströmin henkilöstä riippumatonta nousukkuuden toimintamallia ja raadollisen kilpailun ihannointia.

Huolimatta siitä mitä Horatio Alger kirjoitti yli sata vuotta sitten tai Dale Carnegie paljon myöhemmin tai Esa Saarinen tänään: taloudellinen menestyminen tai urheilullinen paremmuus eivät ole yksilön eettisiä ulottuvuuksia.

Curt Lindström tietää tämän. Siksi hän kykenee onnellistumaan henkilökohtaisista onnistumisista, mutta nolostumaan julkisuuden sankaripalvonnasta.

Filosofian oppikirjassaan Saarinen kirjoitti mukaansa tempaavasti, miten ”Sokrates halveksi rikkautta ja ulkoista menestystä” ja ”puhkoi estottomasti näennäisviisauksia”, mutta hän unohti mainita että Sokrateen oppi on läpikotaisin vanhentunutta. Poppamiehessä positiivinen ja epäkyyninen Saarinen viestittääkin meille ”tässä ajassa elintärkeää pyrkimystä ylöspäin”, ”energia-ajattelua”, ”kunnioitusjohtamista” ja ”kiihkoa olla maailman paras”.

Epäilemättä Saarinen on vilpitön liehakoidessaan vallanpitäjiä tai tukiessaan arvojen rahallisia mittareita ja menestysjohtajien kulttia, jossa hyvän yhteiskunnan päämääriä ja yksilön etiikkaa kysellään yritysten keulahahmoilta. Ilmeisesti hän etsii uskallusta kirjoittaa kuten propagandaministeri Göbbelsin lempihistorioitsija, viktoriaaninen Thomas Carlyle, jolle ”aikansa henkisiä totuuksia” olennoivissa suurmiehissä ”yhdistyi salaperäisellä tavalla yksilön itsekkyys ja yhteisöllinen tahto”.

[---]

Curt Lindström vaikuttaa melko mutkattomalta ja pyrkimyksissään onnistuneelta medelsvenssonilta, joka löysi itselleen sopivan johtamisfilosofian maanmiestensä hyvin tuntemasta revyyiskelmästä ”Det går litet bättre / Dag för dag”.

Hänen toiminnalleen yrityskonsultoinnin tai urheiluvalmennuksen parissa Poppamiehestä tuskin on mitään haittaa, sillä ei kirja suinkaan tahallaan yritä jymäyttää jääkiekkofaneja tai isänpäivälahjaa etsiviä lapsia. Sen sijaan kiistelty julkkisfilosofi Saarinen vahvistaa vihamiesten ennakkoluuloja ja pettää ihailijoiden odotukset.

Ymmärrän kyllä, ettei Saarinen halua ikävystyttää lukijaa erittelemällä symbolista interaktionismia etnometodologisen keskusteluanalyysin keinoin, kuten varsinaiset johtamiskulttuurin tutkijat. Mutta on vastaavasti outoa, ettei hän esitä edes niitä todellisia kysymyksiä, joihin hänellä oman koulutuksensa ja virka-asemansa perusteella olisi parhaat edellytykset. Kuten:

Eivätkö vahvemman ylistys, yritysjohtajien henkilöpalvonta ja urheilusankaruus ole auktoriteettiuskoa? Entä olisiko Platon karkottanut ihannevaltiostaan taiteilijoiden ohella myös konsultit?