keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Aikamme ajattelijoita: Kuukauden Apunen


Matti Apunen, elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja. Kolumnisti, joka nostaa esiin ongelman, jota ei ole, ja esittää ehdotuksen, joka on jo toteutettu.

Vasemmisto ja vihreät käyttävät ”shoppailu”-sanaa aina, kun ”haluavat kieltää ihmisiltä valinnanvapauden ja mielipiteen ilmaisun”, analysoi Matti Apunen tammikuussa pidettyä koulutuspoliittista Educa-messutapahtumaa (”Sivistyksen Supermarketissa”, HS 27.1.2015, A 5).
                      Vihreillä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Apunen näyttäisi tällä kertaa tarkoittavan keskustan puheenjohtajaa Juha Sipilää. Sipilän mukaan ”koulushoppailu” eli muun kuin lähikoulun valitseminen oman lapsen peruskouluksi on perusteltua vain jos muualta löytyy sopivampi opetusohjelma. Esimerkiksi mieluisampi kieli tai musiikkiluokka. Vasemmiston Paavo Arhinmäki oli tosin samaa mieltä.

Messu-keskusteluissa eniten esille noussut teema oli lasten paras mahdollinen oppimistulos. Apusen painottamat ideologisesti valveutuneiden vanhempien perustuslailliset oikeudet jäivät vähemmälle huomiolle. Uhkakuvana nähtiin Ruotsin malli, jossa Pisa-keskiarvo romahti, kun koulutetut perheet alkoivat sulloa omia lapsiaan samoihin kouluihin.
                      Jos kuitenkin otaksutaan, että kaikki haluavat hyvää kaikille, jokin todellinenkin ristiriita nousee vihdoin esiin.
Messuilla rkp:n edustaja arvioi, että vapaan kouluvalinnan suosiminen eriyttää koulujen oppilasaineksen lisäksi myös asuinalueet. Apunen kiertelee asiaa, mutta ilmeisesti näkee sen ikään kuin päinvastoin: ”Ne jotka voivat, shoppailevat asuinpaikkansa.” Otaksun tämän tarkoittavan, että tiukkaa koulupiirijakoa voi aina kiertää muuttamalla mieleisen koulun lähelle. Ja siihen koulutetulla keskiluokalla on paremmin varaa kuin työttömillä, maahanmuuttajilla tai työttömillä maahanmuuttajilla.
Entä kumpi on oikeassa? Tavallaan molemmat. Ero syntyy lähinnä siitä, ettei koulushoppailun suosiminen tai rajoittaminen ole riippumattomia yhteiskunnan muista ratkaisuista. Siksi ongelmaa ei oikein pitäisi lähestyä Apusen tavoin, ideologinen arvo tanassa. Paljon esimerkiksi riippuu siitä, vievätkö hyvät veronmaksajat koulujen taloudellisia resursseja mukanaan muuttaessaan vaikkapa suurten keskusten ympäryskuntaa vai pidetäänkö kaikista kouluista yhtä hyvää huolta. Pitäisi siis ensin päättää, onko peruskoulu se aste, jossa eliitin palkitseminen aloitetaan, vai onko pitääkö juuri nyt keskittää lisää oppimistuloksia tuottavia resursseja sinne missä ollaan jäämässä jälkeen. Toistaiseksi jälkimmäinen vaihtoehto on maan vallitseva periaate, ja käytäntöönkin sitä on joskus sovellettu - muun muassa Turussa.

Omana ratkaisunaan koulujen kehittämiseen Apunen ehdottaa, että opettajia ”voisi palkita” suorituksen mukaan vuosittaisella bonusrahalla. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, Apunen jatkaa, ”kos­ka muis­sa kun­nan hom­mis­sa ei ole vas­taa­vaa jär­jes­te­lyä”.
                      Huomion kääntäminen oppilasaineksesta opettaja-ainekseen voi olla paikallaan, mutta todellisuudessa tulospalkkaus tai bonus, virallisesti ”henkilökohtainen lisä”, tuli kuntien virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) osaksi jo vuonna 2004. Helsingissä opettajat saavat omasta henkilökohtaisesta suorituksestaan bonuksina vuosittain noin 3 miljoonaa euroa palkanlisää.
                      Hieman yllättäen Apunen ei kuitenkaan maalaile bonuksen perusteeksi lasten koulumenestystä, vaan talouspuheesta tutut ”säästöt”. Linjaus ei merkittävästi poikkea vallitsevasta käytännössä. Tulospalkan perusteet vaihtelevat kouluittain, mutta yhtenä esimerkkinä on julkisuudessa mainittu kierrätyksestä huolehtiminen. Kun se toteutetaan oikein, koulun jätemaksut voivat eittämättä laskea

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kolumnisti liukuvalla pinnalla


”Mut­ta jos aja­tus­ta seu­raa lop­puun saak­ka…”

Kolumnistin argumentti tunnetaan retoriikassa nimellä ”liukuva pinta”, ja sitä pidetään syystäkin huonona argumentointina. Samaa sanotaan usein myös analogioiden eli vertausten käytöstä. Mistä ei voi puhua kuin vertauksin, siitä on syytä vaieta.

Nyt Tommi vertaa uskonnollisen tunteen loukkaamista petokseen, koska molemmat voivat toteutua ”juu­ri käyt­tä­mäl­lä kiel­tä”. Jos yksi poistetaan lakitekstistä, eikä toinenkin pitäisi poistaa? Kysymys on kompakysymys, mutta samalla hyvä esimerkki liukuvaan pintaan usein liittyvästä kielikuvien mielivallasta. Lakitekstissä voidaan toki säätää yhtä ja toista, mutta verbaalinen akti ei yhdistä uskonnollisen tunteen loukkaamista petokseen sen enempää kuin sama akti yhdistää petosta avioliiton solmimiseen. Sekin on teko, joka toteutuu pelkin sanoin, mutta ymmärrettävistä syistä Tommin liukastama pinta ei yllä vihkiseremoniaan asti. Siitähän huomasi argumentin hölmöyden heti.

Entä mikä sitten olisi oikea kysymys? Mistä mihin jonkun kuulijan loukkaamaksi kokema kielellinen, kenties uskonnollisia arvoja sivuava teko voi venyä ennen kuin Tommin ”kuulijan vastuu” alkaa kovasti näyttää puhujan vastuulta?

Tommi viittaa Pariisin terrori-iskun herättämään keskusteluun. Minustakin se on ollut monin paikoin omituista. Itse asiassa keskustelussa on toistunut sävy, jonka nojalla moni Hesarin tänään haastattelema juridiikan asiantuntija voitaisiin ilmiantaa jehovanfobiseksi perustuslakifundamentalistiksi (HS Sunnuntai 25.1.2015,  C 6-7).

Kysymyksessä on kuitenkin tunnollisesti tutkittu artikkeli sanomalehdessä. Aivan samoin kuin satiirilehti Charlie Hebdon karikatyyrit uskonnollisista opeista ja johtajista ovat karikatyyreja satiirilehdessä. Ne eivät pitkälti kielellisestä ja/tai ristiriitoja herättävästä luonteestaan huolimatta ole sama asia kuin huutaa ”Sieg Heil!” Birkenaun polttonuunien äärellä tai Pariisissa murhattujen kosher-kaupan omistajien hautajaisissa.

Kaikki kolme esimerkkiä toki kuuluvat sananvapauden kysymyksen piiriin. Mutta jos kolmatta esimerkkiä jossakin rajoitetaan uskonrauhan tai yleisen järjestyksen nimissä, niin Tommin kuvittelemaa kielellisten tekojen liukumaa ei silti ole syntynyt. On vain havaittu todellinen ero todellisen kritiikin ja todellisen vihan välillä.

Tämän eron välittäminen kaikille niille Tommin mainitsemille keskustelijoille, jotka uskoivat Pariisin tapahtumien vahvistaneen juuri heidän ennakkokäsityksiään, ei tietenkään ole helppoa. Mutta siksi kai mm. Ranskassa ja Suomessa voimassaolevaa lakia kansanryhmää kiihottamista vastaan pidetään niin vaativana, erityistä koulutusta ja ammattitaitoa edellyttävänä tulkintatyönä. Ja siksi kai Suomessakin on esimerkkejä eri oikeusasteiden erilaisista ratkaisuista.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Vertailun vuoksi


Iltalehti julkaisi taas eilen (15.1.2015) vielä yhden tutkimuslaitoksen luvut ulkomaalaisten Suomessa tekemistä rikoksista.
Tutkimusjakso oli kolme vuotta, 2011 – 2013, ja tuttuun tapaan tilastosta löytyvät eri kansallisuuksien lukumäärä, rikostuomioiden määrä sekä suhdeluku, joka kertoo kuinka usein kunkin ulkomaan kansalainen syyllistyy rikokseen kantasuomalaiseen verrattuna.
Perussuomalaisen selityksen mukaan ulkomaalaisen rikoksentekijän kulttuuri eroaa niin voimakkaasti suomalaisesta kulttuurista, ettei ulkomaalainen halua tai pysty noudattamaan suomalaista lainsäädäntöä. Kukkahattu-selityksen mukaan rikollisuuden syy on ulkomaalaisiin kohdistuva syrjintä, mikä vaikeuttaa kotoutumista suomalaiseen arkeen.
Molemmista selitysmalleista on varmasti hyötyä, kun yritämme ymmärtää, miksi ruotsalaiset ovat rikostilaston ylimmässä desiilissä. Sijaluku on kymmenen ja suhdeluvun mukaan ruotsalainen tekee Suomessa rikoksia 3,18 kertaa useammin kuin suomalainen.
Ja koska asia kuitenkin kiinnostaa, kerrottakoon että ”maahanmuuttokriittisten” perussuomalaisten silmätikkuna olevat somalialaiset löytyvät ruotsalaistan alapuolelta, sijalta 14.
Tutkimusjakson aikana Suomessa asui 7 500 somalialaista, jotka tuomittiin rikoksista 150 kertaa. Se tarkoittaa, että Suomen somalialaiset tekivät 0,02 rikosta yhtä somalialaista kohti. Vertailun vuoksi mainittakoon, että saman ajanjakson aikana eduskunnassa istui 37 perussuomalaisten kansanedustajaa, jotka tuomittiin rikoksista 2 kertaa. Se tarkoittaa, että perussuomalaiset kansanedustajat tekivät 0,05 rikosta yhtä kansanedustajaa kohti.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Meemi-romaani?



Matti Kangaskoski: Sydänmarssi. 261 s., Teos 2014.

Interrail-sukupolven lapset ovat jo aikuisia, jotka eivät vain matkaile Euroopassa. He asuvat siellä ja opiskelevat. Silti vastaan voi vielä tulla romaani, jossa suomalaista tuntumaa eurooppalaisuuteen ei etsitä välittömästä ja omasta kokemuksesta vaan menneisyydestä ja kirjastosta.
                      Itse asiassa runoilijana debytoineen Matti Kangaskosken Sydänmarssi ei tyydy johonkin tyylilliseen viittaukseen. Mika Waltari ja Pariisi oikein nimetään. Nimeämistä seuraa lyhyt kohtaus ”palavasilmäisen” naisen kanssa. Tästä eteenpäin luen huolellisesti, jotta mahdolliset niskojaan nakkelevat konttoritytöt ja muut antikvaariset kliseet eivät jäisi huomaamatta. Mutta en kovin pitkään.
                      Kangaskosken valitsema teennäisyys muuttuu rasitteeksi jo kauan ennen tätä huipentumaa:
                      ”Olin etsimässä syyllistä vaimoni kuolemaan taulusta joka oli maalattu 1400-luvulla Italiassa. Kaikki tiet näyttivät johtavan Lauraan. Ajattelin vittu ihme on ellei tämä kohta ala liittyä yhteiskunnan hämeiköissä naruja veteleviin salaliittoihin.”
En tiedä kirjoittiko Kangaskoski nämä lauseet romaaninsa selitykseksi vai puolustukseksi, mutta asiaa voi toki yrittää pohtia. Jos edellinen vaihtoehto on oikea, romaani kyseenalaistaa juonellisen rakenteensa tasot ja kysyy käänne käänteen jälkeen: mikä läpikotaisin fiktiivisessä teoksessa on lukijalle todellista ja mikä romaanihenkilön sisäistä harhaa?
                      Valitettavasti kysymyksen oletettu kiinnostavuus nojaa väärinkäsitykseen. Fiktiossa nämä seikat jäävät temaattiselle tasolle ilman sen kummempaa merkitsevyyttä – kirjoittaisinko tänään puutarhan hoidosta vai ontologiasta? Filosofisen problematiikan sijaan kyse on pikemminkin esteettisestä mieltymyksestä, avantgarden arkipäiväistyneestä traditiosta, jonka mukaan romaani romaanin aiheena – tekstuaalisuus, joka tekee itselleen tai lukijalle kysymyksiä tekstin luonteesta - kohoaa jotenkin muiden aiheiden yläpuolelle:
                      Sydänmarssin alussa on Tuomo Mana, joka sanelee kokemuksiaan nauhalla pariisilaisessa kahvilassa, ja on komisario Malinen, joka Helsingissä litteroi nauhan sana sanalta paperille. On Manan vaimo, joka on murhattu tai ehkä ei ole. On Manan sisko, joka on kadonnut tai ehkä ei ole. On epäluotettava kertoja, ”jännityskirja” ja ”jännityskirjan parodia”, kuten kirjan takakansi avuliaasti vahvistaa. Ja on ironian takaportti, josta tekijä livahtaa ees ja taas lajityyppiensä välillä. Se portti on levällään.
Mieltymystä romaaniin, joka ensi sijassa kertoo romaanista, on ollut tapana perustella tekstiin syntyvillä tasoilla. ”Tasot” kertovat toisesta mieltymyksestä, monimutkaisuudesta. Palapeli, jossa on sataa palaa enemmän kuin toisessa palapelissä, on yhä palapeli. Eikä romaani, joka panee lukemiselle vastaan, ole aina moderni. Toisinaan se on vain pitkäveteinen.

Romaanin kannalta edellinen vaihtoehto (selitys) ei siis ole järin hyvä. Mutta ei huonompi kuin jälkimmäinen vaihtoehto (puolustus). Jos Kangaskoski itse ei usko johonkin romaaninsa kokoavaan kehykseen tai ytimeen, miksi minun pitäisi?
                      Tosikkona joudun usein esittämään itselleni tällaisia kysymyksiä. Jos minulla olisi huumorintajua, en niin välittäisi. En jättäisi kertomatta romaanin viimeisen sivun paljastusta yhdestä tarinan mahdollisista ruumiista, joka vetää maton tarinaan siihen asti uskoneen lukijan alta, koska otaksuisin, että se on viimeisen sivun paljastusten parodia. Tyytyisin yksinkertaisesti ajattelemaan Sydänmarssin epäluotettavaa kertojaa (jos siinä sellainen on) ja murhajuonta (jos sellainenkin on) eräänlaisena ”alustana kaikennäköisten meemien ja erilaisten populaarien massakulttuuristen ilmiöiden tsekkailuun”.
Lainaus on Kangaskoskelta, ja kertoo tekeillä olevasta yhteishankkeesta, Susikoira Roy -vitseihin perustuvasta esityksestä. Apurahakin saatiin, uutisoi HS:n NYT-liite, se tuli Koneen säätiöltä. Kangaskosken mukaan esitys tulee tarjoamaan ”kohtauspintoja”, ”hupia” ja ”mahdollisesti paljon päänvaivaa”.
Kirjailijan haastattelusta poimittu ”meemi” tarjoaa Sydänmarssillekin kattavamman rinnastuksen kuin Esa Silanderin Turun Sanomissa ehdottama Wikipedia. Kriitikko kirjoittaa: ”Tämä on ties kuinka mones kotimainen romaani, jota lukiessa tajuaa, miten tärkeä Wikipedia on nykykirjailijoille. On puhuttu dekkarigenrestä, elokuvaleikkauksista, miksei siis wikipediarakenteesta? Onko se jo liiankin ilmeinen?”
Silander viittaa kertojan seikkailuun Italian renessanssihistorian läpi, johtolankana Petrarcan sonetti, mutta leikkaa ja liimaa -vaikutelma ulottuu informatiivisista anekdooteista ”suuriin asioihin”: rakkaus, syyllisyys, vapaus, kuolema, totuus, Silander luettelee.
Toisin sanoen Kangaskoski tietää, miten kirjallisuutta tehdään, mutta tämä tieto välittyy länsimaisen kirjallisuuden melko rajallisen ja tarkoin kartoitetun viisauden toistona, ”kulttuurin välittymisen yksikköinä eli matkimisen yksikköinä”, kuten termin keksijä Richard Dawkin on itse kuvannut meemiä.
Biologisen geenin pohjalta luotuun meemin käsitteeseen liittyy monia ongelmia - mikä ehkä selittää miksi se toimii parhaiten ”kohtauspintojen” tapaisena, apurahahakemuksille tyypillisenä bullshitbingo-sanana. Eräs ongelmista kiteytyy Sydänmarssin juonenkäänteisiin, jotka ovat odottamattomia juuri siten, kuin vähemmänkin ahkerat lukijat ovat tottuneet odottamaan. Biologiassa kopioitavuus on elämän ja evoluution selittämisen lähtökohta, kulttuurissa se ei yleensä riitä selittämään edes suosiota.

Sydänmarssin siedettäviä hetkiä ovat pitkähköt aforismit, jotka juontunevat Kangaskosken runoilija-minästä. Esimerkiksi näin: ”Pakotettu vapaus on eläintarhan vapautta. Orangille annetaan tussi ja baskeri ja katso se piirtää kalterinsa.”
Melko pian nämäkin hetket latistetaan, ehkä tietoisesti, mainitsemalla jotakin ”kohtalosta” tai muusta sellaisesta, joka kovin automaattisesti hyväksytään aivan liian monen nykyromaanin juoniautomatiikaksi. Ne taas juontuvat meemitutkijalta, joka samassa lehtihaastattelussa selittää: ”Meitä kiinnostaa erityisesti se, voiko aihetta käsitellä vakavasti” (HS Nyt-liite)
Kangaskosken romaanin osalta, vastaus on: ei, ei voi.  Vika on meemirakenteessa, johon on pantu kaikenlaista Suuresta Illusionista Da Vinci –koodiin, mutta oli aavistettavissa jo ensimmäisestä luvusta alkaen. Kun suomalainen nykykirjailija nimeää päähenkilönsä ”konsultiksi”, hän kokee jo saaneensa lukijalta luvan kaavoittuneeseen ihmiskuvaan jossakin yliolkaisesti rakennetussa ympäristössä.

Julkaistu aiemmin verkkolehti Kiiltomadossa