torstai 28. kesäkuuta 2012

Ideaalinen puhetilanne: Nimellä vai nimimerkillä?


”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”. 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987


”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”, lausui saksalainen yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Jürgen Habermas kolme vuosikymmentä sitten julkaistussa haastattelussa:
                      ”Ajatusten julkisessa vaihdossa nämä pätevyysvaatimukset jäävät tavallisesti verhotuiksi ja ongelmattomiksi, koska yhteinen elämismaailma tarjoaa kulttuuristen itsestäänselvyyksien muodossa lujan pohjan.”
                      Mutta entä jos pohja pettää? Senkin Habermas oli jo havaitsevinaan sähköisen tiedonvälityksen yleistymisen ja poliittisessa osallistumisessa havaitsemiensa muutosten myötä:
                      ”Minulla on sellainen vaikutelma, että kehityssuunnat kohti liberaalin julkisuuden hajoamista – sellaisen jossa mielipiteiden muodostaminen etupäässä tapahtui diskursiivisesti lukemalla, harkitsemalla, tietoja hankkimalla – ovat voimistuneet sitten viisikymmenluvun… Yleinen substanssi hajoaa narsismiksi, jossa kaikki yksilöllinen on kadonnut ja muuttunut stereotyyppiseksi.”
                      Kenties tämä oli vain ikääntyvän kirjanoppineen tapa sanoa, että nykyään kaikki luulevat olevansa oikeutettuja mielipiteeseensä, vaikka eivät olisi viitsineet sen eteen avata edes yhtä kirjaa, sanomalehteä tai verkkosivua? Ja huomatkaa, ettei Habermas kolme vuosikymmentä sitten osannut vielä kuvitellakaan sosiaalista mediaa ja trollaamista.

Jos kommunikaatio oli jo yksityistynyt tiedotusvälineiden asiakkuudeksi, muuttuiko itseensä käpertyneen asiakkaan tilanne 1990-luvulla, kun yhdensuuntaisen kommunikaation rinnalle kehittyi yksityisten viestijöiden verkko?
                      Ilmeisesti ei. Tai ei välttämättä. Sen sijaan jo Habermasin happamasti mainitsema ”narsismi” löytää uusia muotoja.
                      Amerikkalainen politiikantutkija Jean Bethke Elshtain arvelee kirjassaan Democracy on Trial (1995), ettei henkilökohtaisen elämänpiirin nostaminen julkiselle areenalle ole oikeastaan kaventanut yksityisyyttä. Pikemminkin se on hämärtänyt ihmisten käsitystä omasta roolista yhteiskunnassa. Kun kaikki kääntyy yksilöön itseensä viittaavaksi, ja jokainen kannattaa tai vastustaa asioita oman etunsa tai henkilökohtaisen tuntemuksensa perusteella, julkinen tila menettää erityisen yhteisöllisen sisältönsä. Jäljelle jää pelkkä näyttämö, jolla esitetään omia vaatimuksia ja penätään oikeuksia.
                      Mikäli näin tapahtuu, Elshtain sanoo, kaikki minkä minä haluan tai minä sanon, muuttuu sisällöltään oikeaksi ja perustelluksi: ”Sen jälkeen myös jokainen julkisesti esitetty epäily tai haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan.”
                      Esimerkkinä tutkijan analyysin osuvuudesta voisi kai käyttää sitä, miten Noam Chomskyn kirjat ja Chomskya kommentoivat kirjoitukset herättävät yhä voimakkaita tunteita, vaikka parempi tietysti olisi, jos lukeminen herättäisi punnittuja ajatuksia.
                      Tähän blogiin osallistuneelta ”Anonyymilta” kesti tuskin vuorokautta unohtaa Chomsky, Amerikka ja imperialismi, ja otaksua keskustelun pääteemaksi itsensä, jota ”herkänahkainen”, ”jaaritteleva” ja ”leimakirvestä heiluttava” blogikirjoittaja oli syvästi loukannut.
                      Uskon, että tämä valotti Anonyymin mielipidettä riittävästi, eikä kahta seuraavaa vuodatusta enää tarvitse julkaista. Sen sijaan kommentit, joissa vanhan kirja-arvostelun virheet osoitetaan ja korjataan, ovat yhä tervetulleita. Ne säästäisivät minulta tarkistamisen vaivan, mikäli aiheeseen tulee joskus kiusaus palata.
                      Entä missä määrin verkkokeskustelujen saamiin käänteisiin vaikuttaa se, että osa keskustelijoista haluaa aina tai ainakin joskus esiintyä nimen sijaan nimimerkillä? Kirjailija-kolumnisti Kaarina Hazardin näkemystä nimimerkillä kirjoittajista on lainattu usein, joten lainataan tässäkin. Kolumni oli otsikoltaan ”Urpot” ja se julkaistiin Iltalehdessä 21.9.2009:

Ja miksi sitten nimettömät nettikeskustelut ovat niin perseestä? Netinhän piti antaa puhelupa sillekin, joka vian, haitan tai vamman tahi muun pakottavan poissaolon takia on estynyt osallistumasta kuvaillun kaltaiseen, läsnäoloa vaativaan kokoontumiseen.
Aina auki oleva netti - tässähän sitä kantojen kirjo vasta kukkiikin, juhlittiin. Ja mitä saatiin? Pimeistä ja vielä pimeämmistä nurkista huutelun kakofonia, jossa oman kommentin ei suinkaan ole tarkoitus tuoda lisävalaistusta asiaan, vaan lopettaa muiden puhe.
Mikseivät nettikeskustelut toimi? Miksei nettikeskusteluissa tuoksu osallisuus, vaan haisee osattomuus? Miksi äänessä oleminen on vaille jäämistä eikä mukana olemista? Eihän se nyt se pelkkä netti voi olla. Onko se se kasvoja vaille jääminen? Onko se se nimettömyys? Miksi meistä tulee paskasakkia heti, kun omaa nimeä ei tarvitse sanoa? Tarjolla olisi kasvokkainen demokratia, mutta me heilumme mieluummin nimimerkkien kokoburkhan takana keskisormi pystyssä. Niinkö se on, että huppu päässä huutelu tekee meistä välttämättä ku klux klaanin?

Niinpä, mutta kummasta nyt lopulta on enemmän harmia?
Siitä, että yksi Anonyymi kirjoittaa nimettömänä, koska haluaa huijata lähinnä itseään? Vai siitä, että joku toinen kirjoittaa nimellä, koska haluaa huijata muita ihmisiä?
                      Kun arvio Chomskyn kirjasta Maailmanvalta vai maailmanloppu (2006) alun perin ilmestyi, palautetta tuli eversti ja valtiotieteen tohtori Pekka Visurilta, joka tuolloin tunnettiin presidentti Mauno Koiviston epävirallisena mutta luotettuna sotilaspoliittisen neuvonantajana. Tätä roolia Visuri tosin palautteessaan vähätteli, ja korosti, että ”Koivistoa tuntevat tietävät hänen muodostavan kantansa hyvin itsenäisesti laajan lähdeaineiston ja pitkän kokemuksensa pohjalta”.
                      Visurin vaatimattomuus onkin paikallaan. Koiviston kannat Jugoslaviaan hajoamiseen ovat kestäneet lähihistorian tarkastelua jokseenkin yhtä huonosti kuin hänen varhaiset julkilausumansa Viron itsenäistymisprosessista. Epäonnistuneena pidin ja pidän myös Visurin yritystä osoittaa, että ”Putte Wilhelmsson arvosteli Turun Sanomissa 14.6. Noam Chomskya valheellisten käsitysten levittämisestä kirjassa, mutta syyllistyy itse asiattomaan vihjailuun Kosovon sodan osalta”.
                      En toki. Kyse oli enemmänkin siitä, että sekä minä että Visuri pysyimme virallisten asiakirjojen mukaisessa totuudessa, mutta Visuri antoi numeroiden valehdella puolestaan.
                      Turun Sanomien julkaisemassa laajassa palautteessaan Visuri kirjoitti mm. näin:
                     
Omat tutkimukseni ilmenevät kirjasta Kosovon sota (Gaudeamus, Helsinki 2000), jossa tietojen alkuperä on osoitettu lähdeviittein. Arvioidessani sodan syitä ja alkamista totesin monivaiheisen kehityksen vieneen tilanteeseen, jossa Natolle ei jäänyt juuri muita vaihtoehtoja kuin aloittaa sota. Se tapahtui vastoin YK:n peruskirjan ja Naton perussopimuksen määräyksiä ja oli monille jäsenmaille niin kova kokemus, ettei niitä enää saatu mukaan Irakin sotaan.
Lainaus kirjastani lienee paikallaan: ”Kosovon albaanien laajamittainen karkotus sekä puolisotilaallisten kaartien ja muiden pyssymiesten päästäminen riehumaan Kosovon albaanikyliin oli Jugoslavian ja Serbian hallitusten strateginen virhe sekä myös yksiselitteinen sotarikos, aivan kuten Srebrenican valtaaminen ja sitä seuranneet joukkomurhat olivat Bosnian serbien suuri virhe, joka käänsi ulkomaiden mielialat lopullisesti heitä vastaan.”
Viittasin myös useiden tutkijoiden näkemykseen, että "Nato ilmasodan aloittajana kantaa vähintään osavastuun Kosovon albaaneja kohdanneista karkotuksista, murhista ja muista vaivoista." Käsitys on saanut vahvistusta, sillä syksyn 1998 aselevon tiedetään jo rauhoittaneen tilannetta.
Wilhelmsson mainitsee, että ennen Naton pommituksia keväällä 1999 ”rajan yli häädettyjä albaanipakolaisia oli jo edellisenä vuonna ollut 300 000”. Vertailun vuoksi lainattakoon Amnesty Internationalin raporttia. Sen mukaan helmikuusta syyskuuhun oli Kosovon konfliktissa saanut surmansa "useita satoja etnisiä albaaneja ja pienempi määrä serbejä" ja kodeistaan pakoon lähteneitä oli noin 170 000 Jugoslavian rajojen sisäpuolella ja 13 000 ulkomailla. Lisäksi oli muutama sata kadonnutta.” Yleisen arvion mukaan Kosovon taisteluissa vuonna 1998 kuoli yhteensä noin 2 000 henkeä.

Vastauksessa en voinut juurikaan puuttua Visurin tarkoituksenmukaisesti alhaisiin uhrilukuihin, sillä luotettavat tieteelliset arviot olivat vasta vuosien päässä.
                      Sen sijaan tyydyin arviomaan Visurin näyttöä siltä osin, kuin sen pyrkimyksenä oli siirrellä humanitaarisen katastrofin vastuuta ja samalla vähätellä sitä:

Arvioidessani Noam Chomskyn kirjaa Maailmanvalta vai maailmanloppu? (TS 14.6.2005) moitin erityisesti kirjoitustapaa, jossa kirjoittaja antaa sinänsä todellisten lukujen valehdella puolestaan. Se ei ole vieras tutkija Pekka Visurillekaan.
                      Vastauksessaan kirja-arvosteluuni hän haluaa kyseenalaistaa YK-lähteiden tiedon serbien julmuuksia paenneiden Kosovon albaanien lukumäärästä (lähes 300 000), ja esittää ”vertailun vuoksi” Amnesty Internationalin raportin (vain noin 170 000).
                      Satunnaiselta lukijalta voi kuitenkin jäädä huomaamatta, ettei albaaneja YK:n mukaan vainottu ja järjestelmällisesti karkotettu vain Amnestyn raportissa mainittuna aikana, helmikuusta syyskuuhun 1998, vaan vuosien ajan. Visuri ei myöskään mainitse, että pakolaisia olisi ollut enemmänkin, jos Makedonia ei olisi sulkenut rajojaan jo ennen Naton sotilasiskuja.
                      Turun Sanomien ulkomaankirjeenvaihtaja Marita Vihervuori arvioi tutkija Pekka Visurin asiasta kirjoittaman tutkimuksen heti tuoreeltaan otsikolla: ”Puolitotuuksia Kosovon sodasta” (TS 3.5.2000).
                      ”Kirjassa ei ole paljon suoranaisia virheitä”, Vihervuori toteaa: ”Teoksen heikoin kohta on lähteiden selektiivinen käyttö ja puolitotuudet. Vaikenemalla joistakin seikoista ja korostamalla toisia synnytetään vääristynyt kuva. Kirja ei kestä tarkastelua historiallisen lähdekritiikin valossa.”
                      Tästä syystä olenkin verrannut Chomskyn tulkintaa ensisijassa Harvardin yliopiston ulkopolitiikan tutkimuksen professorin Samantha Powersin kirjaan A Problem From Hell (2003), BBC:n kirjeenvaihtajien Laura Silberin ja Allan Littlen kirjaan The Death of Jugoslavia (1995) sekä Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien uutisarkistoihin.
                      Powersin kirjassa kerrotaan muuten myös serbien mittavista toimista, joilla kansanmurhan uhrien ruumiita kätkettiin ja hävitettiin, jotta kuolleiden määrä saataisiin näyttämään juuri niin pieneltä, kuin Visurin valitut palat esittää.
                      Kaikesta huolimatta olen kuitenkin Visurin kanssa yhtä mieltä siitä, että sotilaallinen puuttuminen inhimillisiin katastrofeihin on kaikista mahdollisista keinoista arvaamattomin ja kallein. Paljon halvemmaksi varmasti tuli, kun maailma käänsi selkänsä Srebrenicalle, ja käytti näin säästetyt rahat johonkin ”tehokkaampaan” tarkoitukseen, kuten Visuri sanailee.

Visurin palautteessa oli muitakin ongelmia kuin tilastojaksojen valinta siten, että ne tukevat ennalta valittua näkökulmaa eikä asian avointa tutkimista. Tai varhaisemman tutkimuslähteen valitseminen siksi, että sen väistämättömät puutteet tukevat omaa mielipidettä paremmin kuin myöhempi ja kattavampi lähde.
                      Niihin voi palata myöhemmin, jos siltä tuntuu. Olennaisempaa ehkä on, ettei tietoa laskelmoidusti manipuloiva tutkija syyllisty vain oman tai tutkijayhteisön etiikan mahdolliseen rikkomiseen. Nimensä, asemansa ja vaikutusvaltansa kautta hän voi syyllistyä yleisöä koskevaan petokseen.
                      Useimpien tutkijoiden mielestä tämä muotoilu on turhan mahtipontinen, kuten varmaan onkin. Mutta kovin vähättelevä on myös tutkijayhteisön – jos sellainen on oikeasti olemassa – suhtautuminen edellä kuvatun kaltaiseen faktatiedolla kikkailuun. Jos sitä pidettäisiin yleisesti tuomittavana, se ei olisi niin yleistä.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Viimeksi kuultuna: Brubeck / Bach


The Dave Brubeck Quartet feat. Bach Collegium Munich: Brubeck Meets Bach.  2-CD Sony BMG 2007.


Harjoitusajan puute ja kolkko äänitys tärvelee Dave Brubeckin (s. 1920) kunniaksi vuonna 2006 järjestetyn konsertin, kunnes mestari itse nousee lavalle kvartetteineen.
                      Isoin ongelma on silti vilttiketjusta löydetty veljespari, Anthony ja Joseph Paratore, jotka tulkitsevat sekä Bachin kaksoiskonserton kahdelle pianolle että Brubeckin uutuusteoksen Points on Jazz.
                      Yhdistelmä hahmottaa luontevasti Brubeckin klassisia juuria, ja varsinkin Points On Jazzin preludin hidas muotoliike mm. bluesin, fuugan ja ragtimen kautta tutuksi Blue Rondo Àla Turkiksi on mainio säveltäjän omaelämäkerta.
                      Harmi vain, että kummankin Paratoren tempot ajelehtivat, ja että trilleistä puuttuu barokin vaatima huoleton itsevarmuus.
                      Toinen levy on jo eri luokkaa.
                      Siinä uudet orkesterisovitukset Brubeckin vanhoista sävellyksistä jatkavat musiikinhistorian vuoropuhelua. Ja vaikka sormien notkeutta vaativat keinot ovat Brubeckin pianismissa vähentyneet ja kahden käden arpeggiot yleistyneet, vanha mies osoittaa silti, etteivät konsertin alun sointiväriongelmat olleet instrumentin syytä.
                      Takaisin hyllyyn? Divariin? Brubeckin levytuotannossa on valinnanvaraa eikä kerrostaloasunnossa ole tilaa Paratoren veljeksille.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Arkistosta: US vs. muu maailma 4/4


Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa vastaan?
Todennäköisesti, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta, jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.
Tässä viimeinen neljästä arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.
William Blum, joka mm. uskoo CIA:n murhanneen Olof Palmen, edustaa nyt kommentoitujen suurvaltapolitiikan arvostelijoiden äärilaitaa. Siksi journalistinen tasapuolisuus edellyttää, että julkaisen myös eriävän mielipiteen. Sävel ja sanat ovat Billy Joelin (1989):

”We didn't start the fire
It was always burning
Since the world's been turning
We didn't start the fire
No, we didn't light it
But we tried to fight it…”


Hämärän rajamailla

William Blum: Kuoleman imperiumi. Kirjoituksia Vapaudenpatsaan varjosta. Suom. Vesa Suominen. Sammakko 2006, 348 s.

Jos William Blum ei olisi olemassa, Valkoisen talon likaisten temppujen osaston olisi pakko keksiä hänet.
 Blum on markkinatalouden globaalia epäonnistumista julistava vaihtoehtolehden toimittaja ja Amerikan piskuisen vihreän puolueen jäsen, joka viime tammikuussa pääsi yllättäen otsikoihin, kun Osama bin Laden suositteli lämpimästi hänen kirjaansa. Roistovaltio (2000) nousi hetkessä verkkokauppa Amazonin myyntilistan sijalta 205763 sijalle 26.
                      Amerikkalaisessa julkisuudessa presidentin ulkopolitiikan arvostelijat on toisinaan leimattu pienten marginaaliryhmien edustajiksi, jotka tarjoavat terroristeille vähintään moraalista tukea, eikä Bushin kabinetti voi varmaankaan edes kuvitella väitteelleen tämän mieluisampaa todistusta.
                      Siinä kabinetti on tietysti aivan oikeilla jäljillä
Supervallan tekemien vääryyksien tuomitseminen olisi ehkä vakuuttavampaa, jos niistä ei Blumin tavoin kudottaisi saumatonta maailmanvallan ohjelmaa – tai jos ihan kaikkia amerikkalaisten etuja ja motiiveja ymmärtäviä puheenvuoroja ei aina verrattaisi ”kuolaamiseen”, ”hysteriaan” tai ”itsetyydytykseen”.
Sen sijaan bin Laden on Blumia ylistäessään pahasti harhateillä.
Ensinnäkään Blum ei bin Ladenin mainitsemassa Roistovaltiossa lupaa, että Amerikan presidenttinä hän pyytäisi ensimmäiseksi anteeksi ”kaikilta leskiltä ja orvoilta ja monilta miljoonilta muilta Amerikan imperialismin uhreilta”. Lause löytyy lehti- ja nettikolumnien kokoelmasta nimeltä Kuoleman imperiumi.
Toiseksi Blum ei ole järin kiinnostunut leskistä ja orvoista, jos he sattuvat olemaan muslimeja, ja lisäksi jonkun muun hirmuvallan kuin Amerikan uhreja.

Itse asiassa Blum, joka on ”Slobodan Milocevicin kansainvälisen puolustuskomitean” jäsen, kieltää Kosovon islaminuskoisen albaaniväestön vainot kokonaan. Enintään hän myöntää serbien sortuneen joihinkin ymmärrettäviin kostoiskuihin, kun Naton pommitukset alkoivat.
Samassa yhteydessä Blum myös jatkaa Noam Chomskyn sepittämää tarinaa albaanitaistelijoista kansainvälisinä muslimiterroristeina. Naton pommitusten varjolla al-Qaida perusti sillanpääaseman Kosovoon, parivaljakko analysoi yhteen ääneen.
Se on käypä esimerkki Chomsky ja Blumin harrastamasta piristävästä ironiasta: kaikki terrorismi on tavalla tai toisella Amerikan omaa tekoa. Tylsää todellisuutta edustaa puolestaan se, ettei al-Qaidasta ole Kosovossa nähty mainittavia merkkejä.
Blumin tulkinta Kosovosta on uskomaton, ja uskomattomia asioita on helpompi uskoa jos ne tapahtuvat kaukaisissa ja eksoottisissa paikoissa, kuten Euroopassa Amerikasta nähtynä.
Vaikuttaakin siltä, että Amerikasta näkökulmasta edes muslimiterrorismilla ei voi olla omia ja itsenäisiä pyrkimyksiä, vaan koko sen olemassaolo on pelkkä vastareaktio johonkin, jonka Amerikka on jo tehnyt. Todisteeksi Blumille riittää se, kuten hän muistuttaa heti Kuoleman Imperiumin aluksi, että syyskuun terrori-isku tehtiin New Yorkissa ja Washingtonissa.
Toinen Kuoleman imperiumissa toistuva uskomus on se, ettei sodanjälkeinen eurooppalainen idänpolitiikka voinut perustua eri maiden omaan, perusteltuun arvioon Neuvostoliiton uhasta, vaan amerikkalaisen tiedustelupalvelun luomiin harhakuviin.
Jos perspektiiviä kuitenkin hieman korjataan, muutama yksinkertainen totuus selviää.
Kuten se, että terrorismin uhreista vain murto-osa on amerikkalaisia, valtaosa on kotimaissaan eläviä muslimeja. Tai se, että sodan jälkeen puoli Eurooppaa oli oikeasti miehitetty tai kaapattu kommunistien käsiin. Myös neuvostojoukoilta säästyneessä Suomessa elettiin hetkittäin oikeita vaaran vuosia, vaikka Blum ei muistaisi omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan muuta kuin ”vainoharhan ja propagandan”.
Tavalliselle eurooppalaiselle tämä on kai itsestään selvää. Vain amerikkalaisella Blumilla on aihetta nähdä sekä sodanjälkeiset asekätkentäoperaatiot länsimaissa että kylmän sodan jälkeiset sametti- ja sateenkaarivallankumoukset idässä osana Yhdysvaltain rikollista ”interventiota”.

Kun Suomessa asekätkijöiden kunnia todettiin jo palautetuksi, monen muun länsimaan kansalaiset vasta lukivat otsikoista, mihin kaikkeen heidän kotimaissaan oli ryhdytty kommunistisen vallankaappauksen ja neuvostomiehittäjän pelossa.
                      Pahamaineisin operaatio oli Italiassa 90-luvulla paljastettu ”Gladio”.
                      Värikkäimmän salaliittoteorian mukaan Gladioon kuuluneet vapamuurarit syyllistyivät rituaalimurhiin ja saivat rahansa katolisen kirkon arvoitukselliselta Opus Dei –järjestöltä. Blumin myötäilemä hieman harmaampi teoria otaksuu, että rahat olivat CIA:n. Niillä salaisten palveluiden verkosto kustansi samaan aikaan sekä Italian äärioikeiston terroristeja että Punaisia prikaateja, jotta parlamentaarinen vasemmisto voitaisiin seuranneessa kaaoksessa syrjäyttää kokonaan.
                      Totuus lienee astetta värittömämpi, eikä sitä voi myöskään valikoida mielensä mukaan. Jos me haluamme uskoa yhdenkin Blumin ja hänen hengenheimolaistensa sellaisenaan toistamista todistajanlausunnoista, meidän on uskottava kaikki. Myös se, että Olof Palmen murhasi CIA George Bush vanhemman nimenomaisesta käskystä.
                      Kaukaa Amerikasta katsoen tämäkin voi tietysti kuulostaa ihan uskottavalta. Lähempää katsoen se on yhtä naurettavaa kuin operaatio Gladion Da Vinci koodi-versio, jossa Vatikaanin kätyrit vuodattavat kerettiläisten kommunistien verta pentagrammein koristetuilla tikareilla.

Blum toki ymmärtää, miten helposti salaliittoteorian voi kuitata naurulla. Niinpä hän onkin päättänyt pitää viranomaisten tai asiantuntijoiden hymähtelyä vain osoituksena siitä, että hän on oikeilla jäljillä.
                      Sitä Blum ei sen sijaan näytä tajuavan lainkaan, että osa hänen salakähmäisenä ja rikollisena pitämästään toiminnasta on oikeastaan aika avointa ja normaalia demokratiaa, vaikka ihan jokaista kuittia ei olisi säästetty.
                      Noin vuodesta 2000 lähtien eräät yksityisten säätiöiden ja viranomaisten tukemat tahot ovat kouluttaneet itäisen Euroopan ummehtuneimpia maita normaalissa poliittisessa kansalaistoiminnassa. Metodin yksinkertainen tehokkuus löisi ällikällä jopa agitaattori Puntarpään.
Aaltoliike, joka syrjäytti ensin Milosevicin, eteni Serbiasta Georgiaan, Slovakiaan ja Ukrainaan, ja kuuluu nyt olevan Valko-Venäjän ja Venäjän kiusana.
Jos amerikkalaiset lehtitiedot pitävät paikkansa, ja fläppitauluja ja banderolleja kuitattiin myös CIA:n pussista, niin onhan se aika harmillista. Paljon tympeämpi vaikutelma syntyy silti siitä, miten Blum jaksaa yhä surra esimerkiksi Eduard Shevardnadzen ”suistamista” vallasta, vaikka kyse oli vaalitappiosta, jonka jälkeen KGB:n vanha konna jätti rälssinsä kuten kuka tahansa entinen diktaattori – Georgian valtion kassa taskussaan.
Blumia lukiessa on ylipäänsä vaikea arvioida, koska pelkkä tietämättömyys päättyy ja älyllinen epärehellisyys alkaa, tai missä kulkee vallanpitäjien todellisen juonittelun ja siitä sepitetyn salaliittoteorian raja.
Mikäli joku hetkenkään epäilee, etteivät omat voimat riitä näiden asioiden erottelemiseksi toisistaan, kehotan etsimään jotakin muuta luettavaa. Suurvaltapolitiikan rikokset, terrori ja globalisaatio ovat sinänsä tuttuja aiheita, eikä kirjoista ole pulaa.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Arkistosta: US vs. muu maailma 3/4


Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa vastaan?
Todennäköisesti, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta, jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.
Tässä kolmas neljästä arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.
                      Vuonna 2006 amerikkalainen dokumentaristi ja humoristi Michael Moore sai Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun elokuvastaan Fahrenheit 9/11. Eräs dokumentin teemoista oli Lähi-idän öljyvaltioiden taloudellinen mahti, jolla ne saivat Washingtonin toimimaan tahtonsa ja etunsa mukaan.
                      Seuraavana vuonna Stephen Gaghan sai parhaan käsikirjoituksen Oscarin elokuvasta Syriana. Eräs poliittisen trillerin teemoista oli Washingtonin sotilaallinen mahti, jolla se sai Lähi-idän öljyvaltiot toimimaan tahtonsa ja etunsa mukaan.
                      Kiittävien arvosteluiden mukaan molemmat elokuvantekijät olivat ”kriittisiä”, vaikka ainakin toista olisi voinut moittia siitä, että hän oli väärässä. Mutta kumpi?
                      Se, ettei tämä kysymys kiinnostanut elokuvakriitikoita, synnytti minussa teorian. ”Kriittisyys”, kun kyseessä on USA, on vain eräs lapsuudessa (Walt Disney) ja nuoruudessa (rock’n roll) syntyneen fanikulttuurin jatke: aikuisemmaksi ja älyllisemmäksi koettu keino pitää jokin itselle tärkeä (Amerikka) mahdollisimman merkitytyksellisenä. Vaikka merkitykset toisinaan olisivatkin keskenään ristiriitaisia.


Onko Amerikka alistanut YK:n?

Phyllis Bennis: Tulilinjalla YK. Suom. Kirsi Komonen. Like 2006

Ensin hyvät uutiset.
                      Kylmän sodan jälkeen maailma on rauhoittunut. Vuonna 2003 aseellisia konflikteja oli 40 % vähemmän kuin vuonna 1992, toteaa viiden maan rahoittama Human Security Report. Lisäksi tappavimpien, yli tuhat henkeä vuodessa vaativien sotien määrä laski 80 %.
                      YK:n entinen strategisen suunnittelun johtaja Andrew Mack antaa tästä suuren kunnian maailmanjärjestölle. Kylmän sodan jälkeen se otti johtavan aseman ajamalla läpi ennen näkemättömän määrän rauhanaloitteita, Mack arvioi, ja Rand Corporation –tutkimuslaitoksen raportin mukaan sen rauhanturvaoperaatioiden onnistumisprosentti on ollut yli 60.
                      Sitten huonot uutiset.
                      Viime vuosikymmenellä ”sotia putkahteli esiin kuin myrkkysieniä happosademyräkän jälkeen”, Phyllis Bennis toteaa kirjassaan Tulilinjalla YK.
Samaan aikaan ”amerikkalaistyyppinen imperialismi” on syrjäyttänyt YK:n demokraattisen päätäntävallan ja tehnyt maailmanjärjestöstä sen omien operaatioiden viikunanlehden. YK on militarisoitu Washingtonin palvelukseen, Bennis varoittaa, minkä seurauksen muut, usein konflikteja ennalta ehkäisevät humanitaariset toiminnot kärsivät.
Bennisin johtopäätös onkin se, että otsikot YK:n kompuroinnista Somaliassa, Ruandassa, Irakissa tai Jugoslaviassa ovat osa poliittista peliä. Todellinen epäonnistuja on maailmanjärjestöä pillinsä mukaan tanssittanut Washington, joka käyttää omia virheitään YK:n arvovallan nujertamiseen.

Ensimmäinen Persianlahden sota tukee hyvin Bennisin tulkintaa, toinen Persianlahden sota vielä paremmin. Jugoslavia sopii kuvaan huonommin, ja Ruanda on ehkä aivan oma lukunsa julmuuden ja välinpitämättömyyden historiassa.
                      Viime vuosikymmenen alussa maailmanyhteisön oli kai jotenkin reagoitava Irakin ryöstöretkeen Kuwaitissa, mutta YK:n rooli jäi muodolliseksi. Seurauksena oli demokraattisen prosessin kannalta hämmentävä sota, joka pysähtyi enemmän verenvuodatukseen tympääntyneiden kenraalien vetoomuksesta kuin poliitikkojen päätöksestä.
                      Tällä vuosituhannella muodollisuudet hylättiin, ja USA kutsui YK:n vasta Irakin jälkisiivoukseen.
                      Myös Jugoslaviassa maailmanyhteisön oli reagoitava, mutta taas sotilaallista ratkaisua kiirehdittiin, Bennis väittää. Lisäksi hän uskoo, että Kosovossa YK:n mandaatti sivuutettiin tahallaan, koska USA halusi nöyryyttää maailmanjärjestöä. Mahdollinen veto turvallisuusneuvostossa oli kuulemma veruke, sillä halutessaan USA olisi voinut ”kauppasuhteilla” painostaa serbialaisista heimoveljistään huolestuneen Venäjän mukaan yhteiseen rintamaan.
                      Bennis ei tarjoa teoriansa tueksi ainoatakaan venäläistä diplomaattilähdettä tai edes lehtileikettä, koska sellaisia ei ole.
                      Todellisuudessa Venäjän suurin kauppakumppani on EU, kuten muuten myös otsikoissa jatkuvasti sotivan Israelin, ja kauppa on yksityisten yritysten eikä valtioiden välistä. Niinpä esimerkiksi Suomi on EU:n puheenjohtajamaana voinut moittia molempia demokratiakehityksen tai maailmanrauhan murheenkryyneiksi, tottelevaisuutta se ei voi edellyttää.
                      Kun oleelliset asiat ovat oikein, mutta pieniä yksityiskohtia puuttuu, voi lopputulos johtaa harhaan. Tämä ongelma toistuu erityisesti, kun Bennis kirjoittaa Ruandan murhenäytelmästä.

Jopa 800 000 kuolonuhria sadassa päivässä ilman normaaliin sisällissotaan kuuluvien asevoimien käyttöä tai rintamien siirtelyä tuntuu yhä käsittämättömältä.
Toinen omituisuus on se, että Ruandassa USA ei tehnyt mitään niistä asioista, joista sitä on Afganistanin, Jugoslavian tai Irakin tapauksessa moitittu, mutta kiitoksia ei silti ole herunut.
                      USA ei käyttänyt konfliktia tekosyynä sotilaallisen mahtinsa laajentamiseen, se ei levittänyt propagandaa taivuttaakseen haluttomat kansalaisensa sotatoimien kannalle eikä se painostanut liittolaisiaan. Itse asiassa se ei tehnyt mitään, paitsi vaati YK-joukkoja poistumaan maasta sen jälkeen kun kymmenen belgialaista sotilasta oli murhattu, ja säikähtänyt Belgia oli kotiuttamassa loputkin kansalaisistaan.
                      Realistinen otaksuma oli, että olosuhteisiin nähden heikot rauhanturvajoukot johtaisivat uuteen Somaliaan, jossa pelastustehtäviin lähteneiden amerikkalaisten sotilaiden ruumiita raahattiin tv-kuvissa kadulla. Ruandassa YK-joukkoja komentaneen kanadalaisen Romeo Dallairen mukaan otaksuma oli väärä, mutta kokematonta kenraalimajuria ei uskottu.
                      Bennis pitää tätä merkkinä USA:n valtapolitiikasta, joka aina pyrkii YK:n lamaannuttamiseen.
Ihmisoikeustutkija Samantha Powersin Pulitzer-palkittuun kirjaan A Problem from Hell (2003) sisältyy seikkaperäisempi kuvaus. Se kertoo enemmänkin poliittisen tahdon täydellisestä puuttumisesta, minkä seurauksena vääriä päätöksiä tehtiin yksi kerrallaan, lähinnä diplomaattilähteiden ja sotilasasiantuntijoiden suosituksen pohjalta.
                      Pienenä kauneusvirheenä voidaan ehkä pitää sitä, että Bennisin mukaan ”halveksittava” YK-suurlähettiläs Madeleine Albrightin ajoi ”tarmokkaasti” joukkojen vähentämistä Ruandassa. Todellisuudessa kyse oli katkerasti niellystä kompromissista, sillä esimiehistään poiketen Albright olisi halunnut niiden pysyvän paikoillaan.
Todellinen erehdys on sen sijaan kieltää, miten hyvin Ruanda näytti todistavan USA:n mahtipontisen käsityksen sen omasta johtajuudesta ja YK:n neuvottomuudesta: jos USA vetäytyy vastuusta, kukaan ei astu tilalle.
Afrikassa YK:n jäsenmaat sulkivat Ruandan pakolaisilta rajansa, eikä YK:n päämajassa New Yorkissa vaivauduttu edes paheksumaan sitä, että Ruanda oli turvallisuusneuvoston kiertävä jäsen samaan aikaan kun sen maaperällä suoritettiin lähihistorian mittavin kansamurha.
Yleensä riitaisa YK oli saavuttanut ennen näkemättömän yksimielisyyden, sittemmin samaa välinpitämättömyyden harmoniaa on voinut havaita Sudanin tapauksessa.

Phyllis Bennis on tietysti oikeassa kantaessaan huolta YK:n suunnasta.
Viime vuosina maailmanjärjestön budjetti on muistuttanut yhä enemmän USA:n budjettia, hän toteaa: ainoa kasvuosa ovat sotilasmenot, kun taas terveydestä, koulutuksesta ja kulttuurista tingitään.
Toisaalta hän näyttäisi olevan väärässä syyttäessään USA:n aggressiivisuutta maailman levottomuuksien kasvusta. Alussa mainitun Andrew Mackin mukaan YK:n sotilaallisten operaatioiden määrä on kasvanut yksinkertaisesti siitä syystä, että turvallisuusneuvoston sisäisten jännitteiden pienentyessä niitä oli mahdollista kasvattaa.
Kyse on siis ollut tilaisuudesta, johon YK:lla on velvollisuus tarttua, ei supervallan jälkien nöyrästä siivoamisesta. Toinen lukijan oman harkinnan varaan jäävä ongelma koskee Bennisin tarkoitushakuista ”epäonnistumisen” määritelmää.
YK:n ja merijalkaväen operaatio Somaliassa oli tietysti katastrofi, kun mittapuuna on uutiskuvien länsimaissa herättämä järkytys, mutta maailmanjärjestön oman arvion mukaan se pelasti ainakin 100 000 ihmishenkeä. Jos myös Ruandaan olisi lähdetty ajoissa ja riittävällä voimalla, puhuisimmeko me nytkin epäonnistumisesta, jossa satoja siviilejä kuoli YK-joukkojen tai amerikkalaisten luoteihin - vai pystyisimmekö me (tässä kuvitteellisessa skenaariossa) ylipäänsä ymmärtämään miten paljon kauheammalta olisi voitu säästyä?

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Jälkisanat: Kritiikin paradigmoja


”Arvostan asiantuntijuutta. Sitä löytyy myös sosiaalisesta mediasta. Putte Wilhelmsson, Jarmo Papinniemi ja Karri Kokko esimerkiksi bloggaavat aktiivisesti. Sekään ei ole minun syytä, että tällaisten kirjoittajien tekstejä ei ole kaupallisesti kannattavaa kustantaa nettiin. Tää jengi tekee sen sitten ilmaiseksi.”
-- Niklas Herlin, kustantaja


Eräs syy kritiikin merkityksen hupenemiseen journalismin lajina on kriitikoiden hidas ajatus ja ”ajankohtaisuuteen” neutraalisti suhtautuva asenne. Tämäkin blogimerkintä kertoo juhannusviikolla asiasta, joka tapahtui maaliskuussa:
Suomen arvostelijainliiton jäsenlehti Kritiikin Uutiset järjesti Vanhalla ylioppilastalolla oikeudenkäynnin, jossa kustantaja Niklas Herliniä syytettiin taidekritiikin lopettamisesta verkkolehti Uudessa Suomessa. Oikeutta istuneen Tuomas ”Judge Roy Bean” Nevanlinnan langettama tuomio oli ankara, 15 miljoonaa sakkoja, mutta toimeenpanovallan puuttuessa symbolinen.
”Suomeen on syntynyt hybridimedia 30 vuoden aikana”, summasi kulttuuritoimittaja Maila-Katriina Tuominen syyttäjän roolissa:
”Juttuja kierrätetään isojen konsernien eri julkaisuissa. Kriitikoiden työ- mahdollisuudet vähenevät ja tarvittavien avustajien määrä pienenee.”
Vahingollisimmaksi Tuominen arvioi ”asiantuntijuuden menettämisen”. Kulttuuritoimituksissa asiantuntevuus ei enää ole tavoiteltava arvo vaan kaihdettavaa monomaanisuutta. Toimitusten ulkopuolella nettiavaruus on puolestaan pitänyt Tuomisen mukaan huolta siitä, että taidekritiikin uskottavuus vähenee.
Syyttäjä Tuomisen ajatus sukupolvista, jotka yleissivistyksen välityksellä eivät enää pidä yhteyttä toisiinsa, sisältyi myös todistajan puheenvuoroon. Tai ainakaan Tampereella mediaprofessorina viihtyvä Heikki Hellman ei kuulostanut siltä, että olisi kiirehtimässä virkavapaaltaan takaisin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimieheksi:
”Kautta median on käynnissä ulosajokamppailu. Hesarissa minulle olisi ensi vuonna jo tarjottu eläkepakettia. Toimituksia halutaan nuorentaa, ja tarvitaan moniosaajia, jotka tekevät mitä tahansa. Tämä on erityisen kohtalokasta journalismissa, jossa erikoistuminen on keskeistä. Tämä huono trendi on monissa muissa maissa paljon pitemmällä.”
                      Sitä todistaja ei erikseen maininnut, että oli itse tätä trendiä toteuttamassa. Ja että tuoreemmassa muistissa se oli tuntunut huonon sijaan hyvältä suunnalta, tai ainakin luonnolliselta kehitykseltä. Painotuksen ero johtunee siitä, että vuonna 2009 elämä tiedemaailmassa oli vielä uutta ja samastuminen toimitusmaailmaan yhä vahva.

***

Kirjailijat kommentoivat sanomalehtien kulttuuritoimituksia harvakseltaan, mutta varmaan tämä lausunto tuli sydämestä, vaikka oli pantu sepitteellisen bloginpitäjän tiliin.
                      ”Kulttuuri on nykyisin sitä, että kulttuurin vaikuttajilta kysytään mikä on sinulle kaikkien aikojen rakkain kotimainen rock-biisi”, Juha Seppälä kirjoitti romaanissaan Paholaisen haarukka (2008).
                      Toinen, samansuuntainen epäily löytyy Fredrik Långin romaanista Minä, Dosentti ja Jane (2009). Siinä jotenkin sivuraiteelle ajautunut laatukirjallisuuden kriitikko tuumaa viihteellistymisen vääristävän koko kulttuurin kuvaa.
                      Nyt moitteiden maaliksi täsmentyy Helsingin Sanomat. Vaikka sitä ei Lång selitä, miksi moittijaksi on valittu tinapaperilla piponsa vuoraava houkka. Olisiko siksi, ettei kukaan selväjärkinen edes lähtisi vastustamaan ”lukijaystävällisempää” lehteä, joka lisäksi ottaa toimintojensa painotuksissa huomioon talouden realiteetit?
                      Pääkaupungissa Helsingin Sanomat tunnetaan valtakunnan päälehtenä, muualla Suomessa pääkaupungin paikallislehtenä. Kulttuuriväelle se on lyhyesti ”Pravda”.
                      Virallista taidemakua ohjaavan monopoliaseman ohella Hesaria epäillään muistakin synneistä, kuten kulttuurijournalismin supistumisesta ja kaupallistumisesta. Vanhassa Media & viestintä -lehdessä Hesarin oma Hellman ja tamperelainen mediatutkija Maarit Jaakkola todistavat yhdessä, että onhan siinä jotain perää (4-5/2009).
                      2000-luvulla Hesarin kulttuuritoimituksessa on tosiaan karsittu rakenteita, joita muualla ei ole edes ollut, tutkimusraportti toteaa. Ulospäin näkyi ainakin eri taiteenalojen erikoistoimittajista luopuminen, mikä tiesi suurempaa auktoriteettia edustaneiden pääkriitikoiden katoamista. Samalla kritiikkien määrä ja mitta muutenkin supistui, tutkijapari toteaa, kun vastuuta sivujen täyttämisestä siirrettiin ulkopuolisilta kriitikko-avustajilta omalle toimitukselle.
                      Toimitus siis tasa-arvoistui ja itsenäistyi, kirjoittajat luonnehtivat. Sitä ei erikseen mainita, että ”pääkriitikot” olivat kulttuurieliitin lisäksi palkkaeliittiä. Se ehkä selittää, miksi toimitukselta kerätystä haastattelumateriaalista voi aistia tiettyä kriitikon roolin eli ”snobiköörin” herättämää harmistusta.
                      Lisäksi ”journalistinen paradigma” vahvistui ”esteettisen” kustannuksella, tutkijat jatkavat. Se tarkoittaa, että kulttuurisivujen yleistajuisuutta korostettiin tietoisesti, ja että kulttuurielämän uutisointia kasvatettiin taiteen laadullisen arvioinnin kustannuksella.
                      Mutta mikä se kulttuurin uutinen sitten on?
                      Yleensä kai kulttuurisivuilla kirjoitetaan tekeillä olevasta elokuvasta, seuraavaksi jaettavasta palkinnosta ja taiteen riittämättömistä resursseista. Tai jos halutaan pureutua ”kovan” uutisoinnin perustoihin, kuten Hellmanin ja Jaakkolan mainitsemiin ”instituutioihin ja konflikteihin”, saatetaan jopa paljastaa, että jossain taidelaitoksessa kinataan uudesta johtajanimityksestä.
                      Sitä minäkin olen tehnyt, mutta ei se oikein tuntunut journalistisen työn ytimeen kuuluvalta vaativammalta eikä ainakaan ”omaehtoisemmalta” tehtävältä. Useimmiten se edellytti kirjekuorien ja sähköpostien avaamista, joilla toimituksia tavataan ohjata ulkopäin.
                      Kovempaa journalismia voi löytyä perinteisistä kritiikeistä. Ne eivät ainakaan suoraan perustu viranomaisen, tuotantoportaan tai muun intressitahon tiedotteeseen, kuten journalistisen paradigman ”proaktiivinen” tiedon etsintä. Se kuulemma tarkoittaa, että asioiden tapahtumista ennakoidaan. Tutkijoiden termistössä kritiikki onkin ”reaktiivista”, mikä puolestaan tarkoittaa jo tapahtuneen kommentointia.
                      Käytännössä tämä käsitteellis-pardigmaattinen ero näyttää kuitenkin jäävän siihen, että torstaina journalisti haastattelee filmitähden ja perjantaina kriitikko arvioi elokuvan. Itse asiassa tutkijatkin epäilevät, että eniten muutosta on nähty työtavoissa, resursseissa ja sukupolvissa, mikä jälkikäteen on komeampi selittää ammatillisilla arvoilla.
                       Muutoin olen melko varma, että esteettisen laadun määrittely on yhä toimituksellisista tehtävistä hankalampia, ja vei kovasti aikaa ja vaivaa myös vanhanajan ”snobikööriltä”.
                      Sen sijaan ”journalistisiin kriteereihin” kuuluvan ”uuden” ja ”suuren” tunnistaa helposti myös nykypäivän yleistoimittaja. Tutkimus luonnehtii hänen osaamistaan ”generalismiksi”, mikä kuulemma tarkoittaa erikoistumattomuutta. Juha Seppälälle ja Fredrik Långille se tarkoittanee kulttuuritoimitusten kaventumista siihen kulttuuripuoleen, minkä muut mediat ovat jo tehneet kaikille kaikkein tutuimmaksi.
                     
Tutkijaparista Hellman tutki tässä käytännössä omaa aikaansa Hesarin kulttuuritoimituksen johdossa. Seuraajaksi nimetty Saska Snellman (nyk. taas Saarikoski) ei tuloksia tietääkseni kommentoinut, mutta kahdesti hänkin ehti kirjoittaa samasta aiheesta.
                      Lyhyt kolumni muistutti, että parin vuosikymmenen sisään Helsinki ja muu maa on saanut Kiasman ja Oopperatalon lisäksi muita uusia instituutioita, joten laventuessaankin kulttuurijournalismi näyttä leikkaavan yksittäiseltä taiteenlajilta palstatilaa pois. Vuoden viimeisen päivän seikkaperäisempi katsaus vahvisti otsikolla ”Kuluttaja oli kuningas”, että ”viihteellistyminen oli yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ilmiöistä”. Niinpä yleisön toiveita seurattiin tarkasti myös kulttuurin tuotannossa, ”vaikka joillekin se oli tyhmyyden ylivaltaa”.
                      Lehtityön kannalta tämä ei ilmeisesti tarkoita vain ilmiöön mukautumista (mistä kirjoitetaan), vaan uuden arvonäkökulman omaksumista (miten kirjoitetaan). Kun Snellman taas käytti ”viihteen” määrittelyyn sen oletettua vastakohtaa, ”eliitin” makua, niin ”viihteellistyminen” nimettiin oikopäätä ”kulttuurin demokratisoitumiseksi tai moniarvoistumiseksi”.
                      Eturyhmien välinen ristiriita on väistämätön, jos ”demokratialla” viitataan Snellmanin tavoin pelkkään enemmistöön. Snellmanin virhe lienee kuitenkin siinä, että ”eliitti” ja ”yleisö” eivät ole eri asioita, joiden väliltä lehden toimitus voi valita. Me kaikki kuljemme joskus joukossa ja toisinaan yksin. Ainoastaan markkinointilogiikan näkökulmasta olen useita segmenttejä, toiset suurempia, toiset pieniä, lehden potentiaalisena tilaaja olen aina yksi asiakas.
                      Kyse on enemmän siitä, että minäkin voin - Heikki Hellmanin henkilökohtaisesti nimeämänä ”vaikeana” elitistinä - nimetä biisin tai pari, joita myyntiluvuista päätellen rakastaa myös moni muu. Mutta miksi maksaisin sanomalehtien toimittajille rupattelusta, jota voin itse käydä sosiaalisessa mediassa?
                      Maksamisen arvoiset asiat ovat kenties vaikeampia, ehkä liian vaikeita buffimateriaalista täytejuttuja tuottamaan joutuneille kulttuuriosaston rivitoimittajille. Muista selvityksistä päätellen he ovat myös keskimäärin huonommin koulutettuja ja huonommin palkattuja kuin sanomalehtien muissa toimituksissa, joissa ”asiantuntija” ei ilmeisesti vielä ole haukkumasana.

***

Ennen oli paremmin? Nuoriso on sivistymätöntä?
                      Oikeudenkäynnin mahdollisista johtopäätöksistä ensimmäinen on triviaalisti totta. Ainakin kriitikon kannalta. Kun sanomalehtien euromääräisiä palkkioita on kymmenessä vuodessa puolitettu, ja kun inflaatio on puolittanut ne toiseen kertaan, ei kritiikin kirjoittamisella ole enää mitään taloudellista merkitystä. ”Ennen” sillä saattoi tulla jopa toimeen.
                      Oikeudenkäynnin toinen mahdollinen johtopäätös on aina totta, mikäli emme sekoita maun diktatuuria sivistyksen ihanteeseen. Pääomia, myös henkisiä, on erikseen hankittava. Mitään muita pääomia ei kritiikistä sen kirjoittajalle kerry (kts. ens. johtopäätös).

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Arkistosta: US vs. muu maailma 2/4


Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa vastaan?
Todennäköisesti, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta, jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.
Tässä toinen neljästä arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.
Videomyymälöistä voi nykyisin ostaa Jacques Cousteaun (muistatteko?) varhaisen dokumentin vuodelta 1956. Minun ikäpolveni katsojalle ensimmäinen pettymys on se, ettei Cousteau-brändiin kuuluvaa punaista pipoa ole vielä otettu käyttöön. Toinen pettymys liittyy asenteiden muutoksiin, joiden rajuus tuli vähän yllätyksenä.
Elokuvassa merentutkimusalus Calypso kauhoo niin huolettomasti valaiden keskellä, että ainakin yksi poikanen ruhjoutuu raajarikoksi. Se lopetetaan, kuten auton alle jäänyt jänis. Entä veren paikalle houkuttelemat hait? Niitä Calypson miehistö teurastaa kivääreillä mielin määrin, sillä meren pedoille ei lasketa mitään elämänarvoa.
Eihän sen näin pitänyt olla? Ja toisesta lapsuuden sankarista puheen ollen – eikö Noam Chomskyn pitänyt olla tosiasioissa pitäytyvä ja tinkimättömän oikeudenmukainen yhteiskuntakriitikko eikä vainoharhainen saivartelija, jota nykyään kiinnostaa enemmän oma ego kuin maailman tapahtumat?
Molempien miesten suhde maailmaan muuttui iän ja kokemusten myötä, mutta vain toisella mielekkäämpään suuntaan…


Iso ego globaalissa maailmassa

Noam Chomsky: Maailmanvalta vai maailmanloppu? Yhdysvaltain globaali valtapolitiikka. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2005.

Reaalipoliitikon paatuneisuutta ja yhteiskuntakriitikon kyynisyyttä on joskus vaikea erottaa toisistaan.
                      Robert McNamara kuului armeijaurallaan Hiroshiman atomipommin sotilaallisia hyötyjä arvioivaan komiteaan, puolustusministerinä hän laajensi häikäilemättä Vietnamin sotaa. Kummankin ratkaisun tarkoituksena oli hänen mukaansa estää jokin arvioituja tuhoja suurempi katastrofi – konventionaalisen sodan miestappiot tai kommunistinen diktatuuri.
                      Noam Chomskyn uusin kirja Maailmanvalta vai maailmanloppu sivuuttaa pahamaineisen McNamaran pelkkänä valtioterrorismin kätyrinä, jonka ainoaksi poliittiseksi tehtäväksi jäi ”käyttökelpoisten verukkeiden keksimisen”. Tästä huolimatta myös amerikkalaisen ulkopolitiikan teräväkielisin arvostelija saattaa toisinaan tuntea tarvetta selittää laittomat sotatoimet parhain päin. Chomskya vastaan hyökkäävä tuore kokoomateos The Anti-Chomsky Reader tarjoaa esimerkiksi seuraavan luentokatkelman:
                      ”Japanilaisten pommi-isku Pearl Harboriin aiheutti paljon hyvää. Jos seuraatte jälkiä, se johti eurooppalaisten karkottamiseen Aasiasta, mikä pelkästään Intiassa pelasti kymmeniä miljoonia ihmishenkiä.”
Chomskyn poliittisten vastustajien mielestä varmasti on epäreilua, etteivät yhtä ilahduttavat jäljet johda koskaan länsimaisiin sotilasoperaatioihin.
                      Afganistanin miehityksen alla Chomsky ennusti, että sota eristää afkaanit muusta maailmasta, minkä seurauksena miljoonia kuolee katovuoden aiheuttamaan nälänhätään. Todellisuudessa vasta sotilastoimet avasivat avustusjärjestöjen tien Talibanien sulkemaan maahan, ja miljoonat pelastuivat. Mutta sitä ei Maailmanvallassa vai maailmanlopussa tietenkään mainita, vaikka terrorismin vastainen sota eli Chomsky termein ”imperiaalinen suurstrategia” saa muutoin yksityiskohtaisen käsittelyn.

Chomskylla on ilmeinen taipumus mahtipontisiin sananvalintoihin ja hämärään ironiaan, mutta nyt hänet on syytä ymmärtää kirjaimellisesti.
Käytännössä mikään amerikkalaisessa ulkopolitiikassa Kuuban ohjuskriisin ja Irakin sodan välillä ei Chomskyn mukaan ole perustunut ulkoiseen uhkaan reagointiin tai poliittisesta vallanvaihdosta johtuviin strategiamuutoksiin. Kaiken taustalla on johdonmukainen suunnitelma. Tässä on oltava tarkkana, sillä monet Chomskyn karkeista väärintulkitsijoista ovat hänen innokkaita ihailijoitaan – kuten suomalainen politiikantutkija Tuija Parvikko.
Chomskyn kirjaa Uusi sotilaallinen humanismi (suom. 2000) arvioidessaan Parvikko kirjoitti, ettei ”Yhdysvaltojen maailmahallintapyrkimys perustu amerikkalaisen taloudellisen eliitin etujen turvaamiseen, vaan kysymys on poliittisesta herruudesta ja vallasta itsestään”. Mistään näin metafyysisistä asioista Chomsky ei meitä varoittele, vaan – päinvastoin – juuri niistä talouden mahtimiehistä, joille poliitikot ovat asemansa velkaa. Todellisista henkilöistä todellisissa kabineteissa, ei Foucault’n valta-analyysin analyyttisistä käsitteistä, kuten Parvikko ehdotti.
”On vain luonnollista”, Chomsky täsmentää Maailmanvallassa vai maailmanlopussa, “että valtiollinen politiikka pyrkii perustamaan maailmanjärjestelmän, joka olisi avoin Yhdysvaltain taloudelliselle tunkeutumiselle, eikä siedä kilpailijoita tai uhkia”.
Tästä näkökulmasta presidentti George W. Bushin hallinto ei ole moraalisesti pahempi kuin muutkaan amerikkalaiset hallinnot. Se on vain pyrkimyksissään ja sidoksissaan läpinäkyvämpi.

Chomskylle ”suurstrategian” olemassaolo merkitsee yksinkertaisesti sitä, ettei mikään amerikkalainen toiminta maailmassa voi pyrkiä tai edes johtaa moraalisesti hyvään.
Tältä osin Chomskyn tulkintametodi on pysynyt samana Kambodzhasta Kosovoon: ensin jonkin kriisin mittakaavaa on julkisuudessa liioiteltu, sitten Yhdysvallat on pahentanut asiaa puuttumalla siihen.
                      Maailmanvallassa vai maailmanlopussa, kuten monesti aiemminkin, Chomsky perustaa Kosovo-tulkintansa ”laajaan arkistomateriaaliin”, jonka perusteella serbien julmuudet ja pakolaisongelma eivät olleet Naton pommitusten syy vaan niiden seuraus.
                      YK-lähteiden mukaan tilanne oli kuitenkin toinen. Nato aloitti iskunsa 24.3.1999, vaikka rajan yli häädettyjä albaanipakolaisia oli jo edellisenä vuonna ollut 300 000. Lisäksi tuhansia heidän miespuolisia omaisiaan oli joutunut serbipoliisien pidättämäksi, mikä silminnäkijätodistuksen mukaan merkitsi melkein varmaa teloituskuolemaa.
                      Se on melkoinen lohkaisu vain puolentoista miljoonan albaaniväestöstä. Etnisen puhdistuksen määrätietoisuudesta kertoi myös Serbian varapääministeri Volislav Seseljin toistama julkinen uhkaus, jota Chomskyn kirjassa ei tosin mainita: Kosovoa ”tullaan käsittelemään teräsharjalla niin, ettei yhtäkään albaania jää jäljelle”.
                      Itse asiassa hätä oli todellinen jo paljon aiemmin. Vuonna 1992 30 000 Kosovon albaania haki turvapaikkaa Ruotsista, 1600 Suomesta. Kuvauksia järjestelmällisestä vainosta ei uskottu, koska sodan piti silloin olla Bosniassa. Albaanit karkotettiin onnenonkijoina ja myöhempiä tulijoita vastaan nostettiin viisumipakko.
                      Myöhemmin tämä päätös vaivasi herkkänä moraalipohtijana tunnettua presidentti Mauno Koivistoa niin, että hän yksinkertaisesti kieltäytyi hyväksymästä tosiseikkoja. Kosovon sodan alettua hän toisteli julkisuudessa itselleen lohdullista Chomskyn versiota, jonka hänelle välitti luottotutkija Pekka Visuri. Se pienensi globaalin valtapolitiikan kentän niin, että vastuu ihmishengistä jäi suomalaisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Kaikesta Kosovosta sanotusta ei ole vaikeaa valita pinoa, jossa vainon järjestelmällisyyttä ja mittakaavaa vähätellään.
                      Esimerkkinä mainittakoon serbiterrorista kertovat silminnäkijäkertomukset. Amerikkalaiset viranomaiset luokittelivat ne muun konkreettisen näytön puuttuessa epävarmoiksi, mistä Chomsky omituisesti päättelee, että niitä olisi pidetty myös epäluotettavina. Näin hän saa kyseenalaisen todisteen teorialleen, jossa ”kansanmurhan” pysäyttäminen oli vain ”imperiaalisen suurstrategian” veruke:
                      Toisin sanoen suurvallan ilmeinen haluttomuus puuttua maantieteellisesti kaukaiseen humanitaariseen katastrofiin muuttuu Chomskyn mielikuvituksessa sen verhotuksi halukkuudeksi.
                      Chomskyn suhde lähdekritiikkiin on muutoinkin omalaatuinen.
                      Kun hän vaikkapa toteaa, että “johtava israelilainen sotilaspolitiikan tuntija” pitää Bill Clintonin puheita Kosovon operaation humanitaarisista perusteista ”naurettavina”, asiantuntijan henkilöllisyys ja perustelut jäävät avoimiksi, sillä Chomskyn alaviite viittaa vain toiseen Chomskyn kirjaan.
                      Kovin vakuuttavana ei voi myöskään pitää argumenttia, joka alkaa sanalla ”kiistattomasti” ja päättyy viittauksella nimettömiin ”arvovaltaisiin auktoriteetteihin”. Ja kun samaa menetelmää sovelletaan mielipiteisiin, jotka Chomsky torjuu, niille annetaan jokin lausujaansa suurempi, pahaenteinen taustavoima, kuten ”vallitseva intellektuaalinen kulttuuri” tai ”koulutetut yhteiskuntaluokat”.
                      Kosovon sodasta on sittemmin julkaistu runsaasti sekä journalistista että tieteellistä tutkimusta, joten Chomskylla olisi ollut tilaisuus tutustua uudelleen siihen, mitä länsimaisten poliitikkojen mielissä todella liikkui. Sen sijaan hän vain tyytyy jatkamaan kiukkunsa purkamista, jonka kohteeksi joutuvat tällä kertaa vainon uhrit. Ilman todisteen häivää Chomsky letkauttaa, että albaanit ovat todellisuudessa vaarallisia äärimuslimeja, jotka nyt ovat ”talibanisoineet” Kosovon.
                      Reaktio oli täysin odotettu.
                      Kun Tshekin tasavallan presidentti Vaclav Havel piti vuonna 1990 Yhdysvaltain kongressissa puheen, jossa hän kiitti isäntiään entisen itäblokin demokratiakehityksen tukemisesta, Chomsky ilkkui lausuntoa “nolostuttavan hassuksi ja moraalisesti vastenmieliseksi pyhäkoulusaarnaksi”, ja toisti oppinsa muuttumattoman totuuden:
                      ”Amerikkalaiseen tyranniaan ja väkivaltaan verrattuna Venäjän hallitsema Itä-Eurooppa oli paratiisi.”

Poliittisena vankina istunut vapaustaistelija Havel varmasti ansaitsisi nojatuolivallankumoukselliselta Chomskylta arvokkaamman kohtelun, mutta se ei ole ensimmäinen asia joka juolahtaa mieleen, kun Maailmanvaltaa vai maailmanloppua ja The Anti-Chomsky Readeria lukee rinnakkain.
                      Ensimmäinen on se, että elämässä pitäisi olla tärkeämpiäkin asioita kuin Chomskyn ego.
                      Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten Chomsky puolusti kansanmurhien uhreja amerikkalaiselta ulkopolitiikalta ja yleiseltä välinpitämättömyydeltä. Nyt hän puolustaa lähinnä vanhoja päähänpinttymiään niiden halveksittavilta arvostelijoilta. Itse asiassa Maailmanvalta vai maailmanloppu kierrättää sivukaupalla vanhoja tekstejä ilman uuden todistusaineiston edellyttämää normaalia uudelleen arviointia.
                      Errol Morrisin Oscar-palkitussa dokumenttielokuvassa The Fog of War reaalipoliitikko Robert McNamara muistaa omat tekonsa valikoivasti mutta kuulostaa silti vilpittömältä väittäessään, että Kuuban ohjuskriisi opetti hänelle paljon inhimillisistä heikkouksista ja voimankäytön rajoista.
                      Yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky muistaa kaiken mutta ei ole oppinut mitään.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Juha Sihvola 1957 - 2012


”Sotien ja muiden inhimillisten katastrofien maailmassa moraalisen objektiivisuutta peräävä joutuu vaikean tilanteen eteen: kun kansanmurhaa pakoileva maahanmuuttaja silpoo jälkeläisensä sukupuolielimet uskonnollisiin syihin vedoten, moraalinen kauhistus on selviömäinen reaktio tapahtuneeseen - mutta kuinka oikeutettu?
Mitä asia lopultakaan kuuluu meille, ja eikö ole jopa niin, että kieltämättä pöyristyttävän uskonnollisen rituaalin tuomitseminen osoittaa vain, että olemme eräänlaisia moraalirasisteja?
Jyväskylän yliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston filosofian historian ja historian dosentti Juha Sihvolan mielestä näin ei suinkaan ole. Uudessa globaalia etiikkaa pohtivassa teoksessaan Sihvola argumentoi sellaista moraalista relativismia vastaan, jossa arvoihin liittyvien kiistojen ratkaiseminen nähdään mahdolliseksi vain kulttuuristen yhteisöjen sisällä.
Sihvolan mukaan moraalifilosofian tutkijaa ajaa toive siitä, että tutkimusten tuloksilla olisi objektiivista merkitystä, että olisi kuin olisikin olemassa moraalisia tosiseikkoja, jotka koskevat kaikkia maapallon asukkaita.”
-- Jyrki Alenius: ”Etiikka voi olla myös todellisuudentajuista”, HS 1.7.2004

Jos minulla on ollut jotakin asiaa Aristoteleesta tai John Rawlsista, olen yleensä katsonut ensin Juha Sihvolan kirjoja ja edennyt tarpeen vaatiessa siitä.
Jos olen ollut eri mieltä Sihvolan kanssa, olen olettanut, että olen eri mieltä Aristoteleen ja Rawlsin kanssa. Usein me toimittajat olemme sillä tavoin laiskoja, että oletamme etevämpien tutkijoiden olevan tällä tavoin tarkkoja ja tunnollisia – mitä Sihvola on etiikan historiasta sanonut, pätee yleisesti hyväksyttävänä totuutena.
Tieteen popularisoijana Sihvolaa muistettiinkin kolmasti. Toivon vuosituhat (1998) sai Vuoden tiedekirja –palkinnon, Maailmankansalaisen etiikka (2004) Lauri Jäntin palkinnon ja Maailmankansalaisen uskonto (2011) valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Jotain uskoa ylempään tahoon kenties vaaditaankin, jotta tutkija jaksaa luottaa – kuten Jyrki Alenius kirjoitti Helsingin Sanomissa – kaikkia maapallon asukkaita koskeviin moraalisiin tosiseikkoihin.
Kaikki kolme kirjaa nojaavat ihmisen kykyyn selvitä vaikeista moraalisista ja yhteiskunnallisista ongelmista, kunhan avuksi otetaan antiikin viisaus, valistuksen järki ja liberaalin demokratian muovaama kansanvaltaisuus. Niiden välttämättömäksi sideaineeksi Sihvola nimeää humanistisen sivistyksen, jota hän häpeilemättä agitoi Maailmankansalaisen etiikan viimeisessä luvussa.
                      Kaikki edeltävät sivut eivät ehkä anna komealle loppunousulle aivan täyttä katetta.
                      Kansalaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja jopa moraalin kannalta länsimaiset demokratiat ovat ottaneet viime vuosisatoina lukuisia merkittäviä edistysaskelia. Eräistä kärsimystä aiheuttaneista järjestelmistä on luovuttu (orjuus) ja tasa-arvoa on lisätty (naisten äänioikeus). Kaikki nämä muutokset voidaan perustella filosofisesti, mutta mikään Sihvolan kirjassa ei sinänsä osoita, että filosofialla niihin olisi voitu myös vaikuttaa.
                      Arki jää taas filosofisten rivien väliin.
                      Suomalaisessa akateemisessa maailmassa Sihvola oli monipuolisen osaamisen ja kahden virkatehtävän mies, joten mieleen juolahtaakin kysymys: miksei filosofian dosentti Sihvola pysähtynyt kunnolla pohtimaan asioita historian professori Sihvolan kanssa, jotta moraalin teoria olisi hieman selkeämmin kytkeytynyt kansalaisyhteiskuntien toteutumiseen todellisessa elämässä?
Maailmankansalaisen etiikan takakansi lupaa ”ajankohtaista puheenvuoroa”, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että George W. Bush mainitaan kerran henkilöhakemistossa. Muutoin painotus on sama kuin Toivon vuosituhannessa.
                      Filosofian historiaa tarkastellaan antiikista nykypäivään, huipulta huipulle. Etiikkaa koskevan ajattelun kulminaatioina ovat Aristoteles, valistusfilosofi Kant ja viime vuosisadalta John Rawls, mutta kuitenkin niin, että antiikkiin erikoistuneen Sihvolan mielestä jo Aristoteles sanoi kaiken oleellisen, kunhan hänen kirjoituksiinsa tehdään historiallisen ajankohdan edellyttämät korjaukset.
                      Aristoteles eli kreikkalaisessa orjataloudessa, jossa naiset oli syrjäytetty julkisen päätösvallan ulkopuolelle, ja jossa oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat periaatteet ulottuivat vain kaupunkivaltion rajalle. Sihvolan mielestä näiden seikkojen ei pidä kuitenkaan estää meitä löytämästä sitä, mikä hänen ajattelussaan on kestävää ja yleispätevää.
                      Siinä Sihvola myös osoittaa olevansa oikeassa.
Sietämättömäksi moraaliteorian ja tapahtumahistorian ristiriita käy vasta Kantin yhteydessä, vaikka Sihvola ei näytä sitä huomaavan. Filosofisten teorioiden korkea abstraktisuuden aste käy puolestaan sietämättömäksi Rawlsin yhteydessä, minkä Sihvola myös terävästi huomaa.
                      Modernia keskustelua kansainvälisestä oikeudesta tai ns. ”humanitaarisista interventioista” olisi epäilemättä tyylitöntä käydä ilman Kantin tunnetuimpiin kuuluvaa teosta Ikuiseen rauhaan (1795).
                      Kant arveli jo entuudestaan, että ihmisillä on oikeus vapaaseen mielipiteen ilmaisuun ja velvollisuus poliittisten uudistusten ajamiseen. Nyt niiden päälle lisätään meille tutun globalisaatiokeskustelun kolmas avaintekijä – universaalin ihmisyhteisön keskinäinen riippuvuus. Kantin mukaan kansainvälinen laki säätäköön valtioiden väliset suhteet, mutta sen lisäksi on oltava kirjoittamaton kosmopoliittinen laki, joka säätelee kansalaisten moraalisia suhteita valtioiden rajat ylittävässä kanssakäymisessä.
                      Sihvola mainitsee, että Kantia huoletti erityisesti ”kolonialismin pahuus”. Kyse ei kuitenkaan ollut nykykeskustelun mukaisesta luonnonvarojen ja työvoiman riistosuhteesta, vaan väkivaltaisesta laittomuuden tilasta - siirtomaiden asukkaat olivat alituiseen ryöstön ja murhien kohteina.
                      Kantin käsitykset yhtäläisestä moraalilaista eivät missään vaiheessa palaudu yhtäläisiin ihmisoikeuksiin. Viime kädessä filosofi alistuu biologialle, jonka mukaisesti kaikki naiset ovat laista riippumatta miehiä alempana ja kaikki muut rodut valkoisia alempana.
                      Toisin sanoen Kant on merkkipaalu tiellä Sihvolaa askarruttaneeseen teoreettiseen maailmankansalaisuuden käsitteeseen. Sen sijaan Kant ei auta meitä lainkaan ymmärtämään miksi tai miten vaikkapa naiset ovat käytännössä nousseet täysivaltaisiksi kansalaisiksi.
Maailma rakentuu erillisistä tapauksista, joista naiset eivät ole yksi, vaan jokainen nainen on omansa.
                      Kantin jälkeen Rawls otti ongelmakseen rakentaa yleisen oikeudenmukaisuuden teorian, joka kattaisi mahdollisimman monet erilliset tapaukset, mielellään ne kaikki. Tämän seurauksena jokainen hän uusi kirjansa oli vastaus edellisen herättämään kritiikkiin, eikä yksi ihmisikä tietenkään riittänyt etevien kollegojen löytämien loogisten aukkojen paikkailuun.
                      Tätä Sisyfoksen tragediaa Sihvola kuitenkin kuvaa arvostavasti, sillä hänenkin mielestään moraalissa vaaditaan arvojen ja normien ristiriidoista vapaata järjestelmää. Aksioomien ja teoreemojen ohella Sihvola toki uskoo lapsen myötäsyntyiseen oikeudentajuun, aikuisen yksilön elämänkokemuksen ja yhteisöjen poliittisiin prosesseihin. Mutta hän uskoo myös, etteivät ne riitä.
                      Toista mieltä ovat moraaliteorioiden kriitikot, jotka Sihvola siirtää kohteliaasti sivuun jo kirjan ensimmäisessä luvussa. Kriitikoiden yhteiseksi lähtökohdaksi voitaisiin kuvitella se kohta Aristoteleen Nikomakhoksen etiikasta, jota Sihvola ei siteeraa:
                      Älä vaadi matemaatikolta retorisia todistuksia, äläkä reetorilta matemaattisia todistuksia.
                      Tämä ei tarkoita sitä, että moraalifilosofian olisi tyydyttävä olemaan pelkkää puhetaitoa, vaan että moraaliteoria jo on sitä väistämättä.
                      Ensinnäkin abstrakti moraaliteoria kuvaa vallitsevaa todellisuutta huonosti – kuten Kantin tapaus osoittaa. Toiseksi moraaliteorian suhteellinen hyöty ymmärretään usein väärin, poliittisen prosessin käynnistäjänä, vaikka käytännössä moraaliteorian kielelle on lähinnä juridista käyttöä. Kantin tai Ralwsin kirkas logiikkaa varmaankin auttaa virkamiehiä kirjoittamaan lain, mutta eduskunta osaa säätää sen ilmankin.
Itse asiassa moraaliteorian suhde oikeudenmukaisuuteen on suunnilleen sama kuin pornografian suhde seksiin.
Entä miten moraaliteoriaan perustuva kirjoittaminen ylipäänsä eroaa muusta moraalifilosofiasta? Asiaa voi yrittää valaista sotatoimien oikeutusta koskevalla esimerkillä, jonka Sihvola on valinnut brittifilosofi Jonathan Gloverin kirjasta Ihmisyys (suom. 2003).
Kun norjalaiset vastarintamiehet päättivät sodan aikana räjäyttää ydinpommin raaka-ainetta kuljettaneen natsien junan, he joutuivat hyväksymään myös sen, että viattomia sivullisia kuolee.
Moraaliteoreetikolle kyse on ”kaksoisvaikutuksen periaatteesta”: inhimillisellä toiminnalla on sekä tarkoitettuja että tarkoittamattomia seurauksia.. Niinpä aiheutetun hyvän ja pahan määrä on yksinkertaisesti pakko punnita, Sihvola kirjoittaa. Tuloksena voi olla, että satojen kuolema pelastaa satoja tuhansia.
Toteutunutta historiaa ei voi kuitenkaan verrata toteutumattomaan, joten tällainen spekulointi voi joko lykätä päätöstä loogisesti ratkaisemattomana loputtomiin. Tai se voi pukea vaikean valinnan rationalismin lohdulliseen valekaapuun.
Siksi Bernard Williams, merkittävin Sihvolan mainitsema moraaliteorian kriitikko, olisi ehkä valinnut Gloverin kirjasta aivan toisen esimerkin.
Se olisi voinut koskea Enola Gay –pommikoneen reittiselvityksen tehnyttä majuri Claude Etherlya, jota Hiroshiman tuho järkytti niin, että hän kuljeksi loppuikänsä atomipommia vastustavien mielenosoitusten ja mielisairaaloiden väliä.
Gloverille atomipommi oli hirmuteko, joka ylittää loogisen käsityskyvyn, mutta monen amerikkalaisen historioitsijan mielestä se mahtuu silti ”kaksoisvaikutuksen” piiriin: sodanjohto oli hyvin perillä miestappioiden kasvusta rintaman lähestyessä Japania, ja laski atomipelotteen säästävän ihmishenkiä molemmin puolin.
Mutta sekin on tietysti abstraktia spekulaatiota, kuten historiankirjoituksen erimielisyys osoittaa. Konkreettista on vamma, jonka majuri Etherly sai sielulleen siitä huolimatta mihin tulokseen historioitsijat tai filosofit tulevat pommituksen tarkoituksenmukaisuudesta.
Bernard Williamsille moraalifilosofia liittyykin luontevimmin historiallisten olosuhteiden ja psykologisten vaikutusten kuvailuun. Tässä vaatimattomassa tehtävässään se voi olla tarkkaa ja luotettavaa, kun sen sijaan moraaliteoreetikoiden kirjoitukset ovat ilmavissa spekulaatioissaan kovin epätarkkoja eivätkä lainkaan vaatimattomia.
Sihvolan kirjaan sisältyy juuri sen verran epäselvää meta-etiikkaa ja mahtavia unelmia filosofian roolista maailmannäyttämöllä, että Williams olisi hyvinkin voinut tuhahtaa sille kuten hän tuhahti vuonna 1971 brittiläisen moraalifilosofian valtavirralle: ”Tylsää ja tarkoituksetonta”. Mutta koska Williams kuului filosofian todellisiin suurmies, vähän epäedullisempikin vertailu on Sihvolan elämäntyölle vain kunniaksi.
Kaikista mahdollisista linjaerimielisyyksistä huolimatta hän on sentään julkaissut kirjan, joka on moraaliteoreettisen koulukunnan esittelynä esimerkillinen.