”Musiikista kirjoittaminen on kuin tanssisi arkkitehtuurista”,
vinoili Elvis Costello.
Toisinaan tietysti joku musiikkitoimittajia
etevämpi kirjoittaja, kuten kirjailija, onnistuu sanomaan jotain niin
ytimekästä ja yksinkertaista, että se paperillakin koskettaa. Kuten Philip Roth
romaanissaan Ihmisen tahra (1998). Tavallisempaa on, että musiikin maailmasta
kertova romaani epäonnistuu juuri, kun sen pitäisi kuvata musiikkia.
Amerikassa tasaisesti uraa tehnyt
Eric Miles Williamson unohtui suomalaisilta kustantajilta heti esikoisen jälkeen.
Ja juolahti ehkä mieleenkin vain siksi, että omaelämäkerralliset tarinat
kovasta lapsuudesta olivat silloin muodissa. Eat Bay Grease (1999), jonka Antti Eerikäinen suomensi ja Desura
kustansi vuonna 2002 nimellä Tunkiolla,
onnistui monessa, paitsi olennaisessa: mikä musiikissa todella kosketti
romaanin päähenkilöä? Tai trumpettia itsekin soittanutta kirjailijaa?
Näin Williamson kuvailee nuoren
T-Bird Murphyn ankeita koti-oloja:
”Olin viimeksi nähnyt isän sinä
iltana kun astronautit laskeutuivat kuuhun. En nähnyt kuun pinnalle
laskeutumista, koska äitini ei päästänyt minua pöydästä ennen kuin olin syönyt
kaiken maksan lautaseltani. Yökkäsin joka haukkauksella, joten en voinut
muutakaan kuin istua ja tuijottaa ateriaani. Lopulta minun ei tarvinnut syödä
maksaa loppuun, koska isä ja äiti alkoivat huutaa toisilleen ja äiti tarttui
veitseen.”
Näin
hän kuvailee T-Birdin rappioitunutta kotikaupunkia:
”Risteyksessä
oli kaksi viinakauppaa ja kaksi baaria. Betonipäällysteisen jalkakäytävän
halkeamista kasvoi heinää. Puiden paljaat oksat olivat liikkumatta ja
kietoutuivat puhelinlankoihin, jotka menivät ristiin rastiin. Jossain ihmiset
huusivat toisilleen, mutta oli mahdotonta sanoa mistä talosta äänet tulivat.
Kaikkien verhot olivat kiinni.”
Ja
näin trumpetin soittoa, jonka pitäisi kohottaa T-Birdin mieli kaiken ankeuden
ja rappion yläpuolelle:
”Lakkasin
ajattelemasta soittoani eikä ulos tuleva ääni ollut sitä mitä halusin vaan
jotain erilaista, jotain joka kiehui ja vyöryi sisälläni, jotain joka pursui
keuhkoistani, pakotti itsensä kaulani läpi ja piiskautui ulos trumpettini
hopeisista putkista. Se mitä tuli ulos, oli laulu – ei nuotteja vaan laulu,
jonka en tiennyt olevan sisälläni, laulu, joka kartoitti sukuni sielut halki
aikojen.”
Arjesta kirjoittaessaan
Williamson on niukka ja toteava. Myötätunnon puute, ihmisarvon riisto,
aineellisen kurjuuden anonyymi yhdenmukaisuus ja sitä ylläpitävät
persoonattomat voimat ilmenevät selittelemättä. Onko yksinkertaisempaa tapaa
ilmaista lapsen unelmien ja todellisuuden ristiriitaa kuin kuulento ja paistettu
maksa?
Myös toisen lainauksen kielikuvat
perustuvat ristiriitaan: elämänhaluun ja välinpitämättömyyteen. Ristiriita puhuttelee
lukijaa vahvemmin kuin T-Birdin kokema turruttava väkivalta, joka oikeastaan on
vain sopusoinnussa slummikorttelien elinehtojen kanssa. Kielikuvalla turtunut
lukija herätetään.
Musiikista
Williamson kirjoittaa toisin kuin arjesta. Se yllyttää hänet selittelyyn, josta
sitä paitsi puuttuu muun tekstin melodinen johdonmukaisuus ja rytminen
iskevyys.
Arjesta kirjoittaessaan
Williamson ymmärtää, että mekin ymmärrämme, jos hän vain punnitsee keinonsa
tarkoin. Musiikista hän kirjoittaa kuin kuvittelisi meidät kuuroiksi ja selkeän
musiikin ilmaisukyvyttömäksi äänimaailmaksi, joka pitää kääntää toiselle,
paljon hämärämmälle kielelle – mahtipontiseksi höpinäksi.
Tunkiolla romaanin tapahtuma-aikoina
klubeja kierrellyt beatnik Jon Hendricks oli toista mieltä. Hän tiivisti jazzin
olemuksen klassiseen yhden sanan runoon: ”Listen!” (kuuntele). Myös Williamson
osaa tiivistää, mutta jostakin syystä hän teki sen vasta lehtihaastattelussa
eikä romaanissaan.
Houston Chroniclessa hän kertoi
isästään, entisestä sinfoniaorkesterin puhaltajasta, joka T-Birdin isän tavoin harhautui
linnareissulle ja päätyi töihin bensa-asemalle. Töiden jälkeen isä kuulemma
soitti trumpettiaan, jonka hän aina ensin kääri valkoiseen liinaan, jotta
rasvan tahrimat sormet eivät pilaisi instrumenttia.
Ilmeisesti
juuri tätä sydämensivistystä ja ihmisen vaistomaista kykyä erottaa ylevä ja
alhainen toisistaan Williamson tavoittelee myös T-Birdin hysteerisillä
monologeilla. Kaikki me makaamme katuojassa mutta jotkut meistä katsovat
tähtiin, kuten Oscar Wilde sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti