Arkistosta: US vs. muu maailma 4/4

Onko Amerikka salaliitossa muuta maailma ja maailmanrauhaa vastaan?

Todennäköisesti, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta, jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.

Tässä viimeinen neljästä arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.

William Blum, joka mm. uskoo CIA:n murhanneen Olof Palmen, edustaa nyt kommentoitujen suurvaltapolitiikan arvostelijoiden äärilaitaa. Siksi journalistinen tasapuolisuus edellyttää, että julkaisen myös eriävän mielipiteen. Sävel ja sanat ovat Billy Joelin (1989):

”We didn't start the fire
It was always burning
Since the world's been turning
We didn't start the fire
No, we didn't light it
But we tried to fight it…”

Hämärän rajamailla

William Blum: Kuoleman imperiumi. Kirjoituksia Vapaudenpatsaan varjosta. Suom. Vesa Suominen. Sammakko 2006, 348 s.

Jos William Blum ei olisi olemassa, Valkoisen talon likaisten temppujen osaston olisi pakko keksiä hänet.

 Blum on markkinatalouden globaalia epäonnistumista julistava vaihtoehtolehden toimittaja ja Amerikan piskuisen vihreän puolueen jäsen, joka viime tammikuussa pääsi yllättäen otsikoihin, kun Osama bin Laden suositteli lämpimästi hänen kirjaansa. Roistovaltio (2000) nousi hetkessä verkkokauppa Amazonin myyntilistan sijalta 205763 sijalle 26.

                      Amerikkalaisessa julkisuudessa presidentin ulkopolitiikan arvostelijat on toisinaan leimattu pienten marginaaliryhmien edustajiksi, jotka tarjoavat terroristeille vähintään moraalista tukea, eikä Bushin kabinetti voi varmaankaan edes kuvitella väitteelleen tämän mieluisampaa todistusta.

                      Siinä kabinetti on tietysti aivan oikeilla jäljillä

Supervallan tekemien vääryyksien tuomitseminen olisi ehkä vakuuttavampaa, jos niistä ei Blumin tavoin kudottaisi saumatonta maailmanvallan ohjelmaa – tai jos ihan kaikkia amerikkalaisten etuja ja motiiveja ymmärtäviä puheenvuoroja ei aina verrattaisi ”kuolaamiseen”, ”hysteriaan” tai ”itsetyydytykseen”.

Sen sijaan bin Laden on Blumia ylistäessään pahasti harhateillä.

Ensinnäkään Blum ei bin Ladenin mainitsemassa Roistovaltiossa lupaa, että Amerikan presidenttinä hän pyytäisi ensimmäiseksi anteeksi ”kaikilta leskiltä ja orvoilta ja monilta miljoonilta muilta Amerikan imperialismin uhreilta”. Lause löytyy lehti- ja nettikolumnien kokoelmasta nimeltä Kuoleman imperiumi.

Toiseksi Blum ei ole järin kiinnostunut leskistä ja orvoista, jos he sattuvat olemaan muslimeja, ja lisäksi jonkun muun hirmuvallan kuin Amerikan uhreja.

Itse asiassa Blum, joka on ”Slobodan Milocevicin kansainvälisen puolustuskomitean” jäsen, kieltää Kosovon islaminuskoisen albaaniväestön vainot kokonaan. Enintään hän myöntää serbien sortuneen joihinkin ymmärrettäviin kostoiskuihin, kun Naton pommitukset alkoivat.

Samassa yhteydessä Blum myös jatkaa Noam Chomskyn sepittämää tarinaa albaanitaistelijoista kansainvälisinä muslimiterroristeina. Naton pommitusten varjolla al-Qaida perusti sillanpääaseman Kosovoon, parivaljakko analysoi yhteen ääneen.

Se on käypä esimerkki Chomsky ja Blumin harrastamasta piristävästä ironiasta: kaikki terrorismi on tavalla tai toisella Amerikan omaa tekoa. Tylsää todellisuutta edustaa puolestaan se, ettei al-Qaidasta ole Kosovossa nähty mainittavia merkkejä.

Blumin tulkinta Kosovosta on uskomaton, ja uskomattomia asioita on helpompi uskoa jos ne tapahtuvat kaukaisissa ja eksoottisissa paikoissa, kuten Euroopassa Amerikasta nähtynä.

Vaikuttaakin siltä, että Amerikasta näkökulmasta edes muslimiterrorismilla ei voi olla omia ja itsenäisiä pyrkimyksiä, vaan koko sen olemassaolo on pelkkä vastareaktio johonkin, jonka Amerikka on jo tehnyt. Todisteeksi Blumille riittää se, kuten hän muistuttaa heti Kuoleman Imperiumin aluksi, että syyskuun terrori-isku tehtiin New Yorkissa ja Washingtonissa.

Toinen Kuoleman imperiumissa toistuva uskomus on se, ettei sodanjälkeinen eurooppalainen idänpolitiikka voinut perustua eri maiden omaan, perusteltuun arvioon Neuvostoliiton uhasta, vaan amerikkalaisen tiedustelupalvelun luomiin harhakuviin.

Jos perspektiiviä kuitenkin hieman korjataan, muutama yksinkertainen totuus selviää.

Kuten se, että terrorismin uhreista vain murto-osa on amerikkalaisia, valtaosa on kotimaissaan eläviä muslimeja. Tai se, että sodan jälkeen puoli Eurooppaa oli oikeasti miehitetty tai kaapattu kommunistien käsiin. Myös neuvostojoukoilta säästyneessä Suomessa elettiin hetkittäin oikeita vaaran vuosia, vaikka Blum ei muistaisi omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan muuta kuin ”vainoharhan ja propagandan”.

Tavalliselle eurooppalaiselle tämä on kai itsestään selvää. Vain amerikkalaisella Blumilla on aihetta nähdä sekä sodanjälkeiset asekätkentäoperaatiot länsimaissa että kylmän sodan jälkeiset sametti- ja sateenkaarivallankumoukset idässä osana Yhdysvaltain rikollista ”interventiota”.

Kun Suomessa asekätkijöiden kunnia todettiin jo palautetuksi, monen muun länsimaan kansalaiset vasta lukivat otsikoista, mihin kaikkeen heidän kotimaissaan oli ryhdytty kommunistisen vallankaappauksen ja neuvostomiehittäjän pelossa.

                      Pahamaineisin operaatio oli Italiassa 90-luvulla paljastettu ”Gladio”.

                      Värikkäimmän salaliittoteorian mukaan Gladioon kuuluneet vapamuurarit syyllistyivät rituaalimurhiin ja saivat rahansa katolisen kirkon arvoitukselliselta Opus Dei –järjestöltä. Blumin myötäilemä hieman harmaampi teoria otaksuu, että rahat olivat CIA:n. Niillä salaisten palveluiden verkosto kustansi samaan aikaan sekä Italian äärioikeiston terroristeja että Punaisia prikaateja, jotta parlamentaarinen vasemmisto voitaisiin seuranneessa kaaoksessa syrjäyttää kokonaan.

                      Totuus lienee astetta värittömämpi, eikä sitä voi myöskään valikoida mielensä mukaan. Jos me haluamme uskoa yhdenkin Blumin ja hänen hengenheimolaistensa sellaisenaan toistamista todistajanlausunnoista, meidän on uskottava kaikki. Myös se, että Olof Palmen murhasi CIA George Bush vanhemman nimenomaisesta käskystä.

                      Kaukaa Amerikasta katsoen tämäkin voi tietysti kuulostaa ihan uskottavalta. Lähempää katsoen se on yhtä naurettavaa kuin operaatio Gladion Da Vinci koodi-versio, jossa Vatikaanin kätyrit vuodattavat kerettiläisten kommunistien verta pentagrammein koristetuilla tikareilla.

Blum toki ymmärtää, miten helposti salaliittoteorian voi kuitata naurulla. Niinpä hän onkin päättänyt pitää viranomaisten tai asiantuntijoiden hymähtelyä vain osoituksena siitä, että hän on oikeilla jäljillä.

                      Sitä Blum ei sen sijaan näytä tajuavan lainkaan, että osa hänen salakähmäisenä ja rikollisena pitämästään toiminnasta on oikeastaan aika avointa ja normaalia demokratiaa, vaikka ihan jokaista kuittia ei olisi säästetty.

                      Noin vuodesta 2000 lähtien eräät yksityisten säätiöiden ja viranomaisten tukemat tahot ovat kouluttaneet itäisen Euroopan ummehtuneimpia maita normaalissa poliittisessa kansalaistoiminnassa. Metodin yksinkertainen tehokkuus löisi ällikällä jopa agitaattori Puntarpään.

Aaltoliike, joka syrjäytti ensin Milosevicin, eteni Serbiasta Georgiaan, Slovakiaan ja Ukrainaan, ja kuuluu nyt olevan Valko-Venäjän ja Venäjän kiusana.

Jos amerikkalaiset lehtitiedot pitävät paikkansa, ja fläppitauluja ja banderolleja kuitattiin myös CIA:n pussista, niin onhan se aika harmillista. Paljon tympeämpi vaikutelma syntyy silti siitä, miten Blum jaksaa yhä surra esimerkiksi Eduard Shevardnadzen ”suistamista” vallasta, vaikka kyse oli vaalitappiosta, jonka jälkeen KGB:n vanha konna jätti rälssinsä kuten kuka tahansa entinen diktaattori – Georgian valtion kassa taskussaan.

Blumia lukiessa on ylipäänsä vaikea arvioida, koska pelkkä tietämättömyys päättyy ja älyllinen epärehellisyys alkaa, tai missä kulkee vallanpitäjien todellisen juonittelun ja siitä sepitetyn salaliittoteorian raja.

Mikäli joku hetkenkään epäilee, etteivät omat voimat riitä näiden asioiden erottelemiseksi toisistaan, kehotan etsimään jotakin muuta luettavaa. Suurvaltapolitiikan rikokset, terrori ja globalisaatio ovat sinänsä tuttuja aiheita, eikä kirjoista ole pulaa.