Todennäköisesti, mutta varmaa
tietoa asiasta ei ole, sillä ”varma tieto” on yleensä tullut hörhöfalangilta,
jonka kanssa ei mieluusti olisi samaa mieltä mistään asiasta.
Tässä kolmas neljästä
arkisto-esimerkistä. Kaikki kirjoitukset on alun perin julkaistu Turun Sanomissa.
Vuonna
2006 amerikkalainen dokumentaristi ja humoristi Michael Moore sai Cannesin
elokuvajuhlien Kultaisen palmun elokuvastaan Fahrenheit 9/11. Eräs dokumentin teemoista oli Lähi-idän
öljyvaltioiden taloudellinen mahti, jolla ne saivat Washingtonin toimimaan
tahtonsa ja etunsa mukaan.
Seuraavana
vuonna Stephen Gaghan sai parhaan käsikirjoituksen Oscarin elokuvasta Syriana. Eräs poliittisen trillerin
teemoista oli Washingtonin sotilaallinen mahti, jolla se sai Lähi-idän
öljyvaltiot toimimaan tahtonsa ja etunsa mukaan.
Kiittävien
arvosteluiden mukaan molemmat elokuvantekijät olivat ”kriittisiä”, vaikka
ainakin toista olisi voinut moittia siitä, että hän oli väärässä. Mutta kumpi?
Se,
ettei tämä kysymys kiinnostanut elokuvakriitikoita, synnytti minussa teorian. ”Kriittisyys”,
kun kyseessä on USA, on vain eräs lapsuudessa (Walt Disney) ja nuoruudessa
(rock’n roll) syntyneen fanikulttuurin jatke: aikuisemmaksi ja älyllisemmäksi
koettu keino pitää jokin itselle tärkeä (Amerikka) mahdollisimman merkitytyksellisenä.
Vaikka merkitykset toisinaan olisivatkin keskenään ristiriitaisia.
Onko Amerikka
alistanut YK:n?
Phyllis Bennis: Tulilinjalla YK. Suom. Kirsi Komonen. Like
2006
Ensin hyvät uutiset.
Kylmän
sodan jälkeen maailma on rauhoittunut. Vuonna 2003 aseellisia konflikteja oli
40 % vähemmän kuin vuonna 1992, toteaa viiden maan rahoittama Human Security Report. Lisäksi
tappavimpien, yli tuhat henkeä vuodessa vaativien sotien määrä laski 80 %.
YK:n
entinen strategisen suunnittelun johtaja Andrew Mack antaa tästä suuren kunnian
maailmanjärjestölle. Kylmän sodan jälkeen se otti johtavan aseman ajamalla läpi
ennen näkemättömän määrän rauhanaloitteita, Mack arvioi, ja Rand Corporation
–tutkimuslaitoksen raportin mukaan sen rauhanturvaoperaatioiden
onnistumisprosentti on ollut yli 60.
Sitten
huonot uutiset.
Viime
vuosikymmenellä ”sotia putkahteli esiin kuin myrkkysieniä happosademyräkän
jälkeen”, Phyllis Bennis toteaa kirjassaan Tulilinjalla
YK.
Samaan aikaan ”amerikkalaistyyppinen
imperialismi” on syrjäyttänyt YK:n demokraattisen päätäntävallan ja tehnyt
maailmanjärjestöstä sen omien operaatioiden viikunanlehden. YK on militarisoitu
Washingtonin palvelukseen, Bennis varoittaa, minkä seurauksen muut, usein
konflikteja ennalta ehkäisevät humanitaariset toiminnot kärsivät.
Bennisin johtopäätös onkin se,
että otsikot YK:n kompuroinnista Somaliassa, Ruandassa, Irakissa tai Jugoslaviassa
ovat osa poliittista peliä. Todellinen epäonnistuja on maailmanjärjestöä
pillinsä mukaan tanssittanut Washington, joka käyttää omia virheitään YK:n
arvovallan nujertamiseen.
Ensimmäinen Persianlahden sota tukee hyvin Bennisin tulkintaa,
toinen Persianlahden sota vielä paremmin. Jugoslavia sopii kuvaan huonommin, ja
Ruanda on ehkä aivan oma lukunsa julmuuden ja välinpitämättömyyden historiassa.
Viime
vuosikymmenen alussa maailmanyhteisön oli kai jotenkin reagoitava Irakin
ryöstöretkeen Kuwaitissa, mutta YK:n rooli jäi muodolliseksi. Seurauksena oli demokraattisen
prosessin kannalta hämmentävä sota, joka pysähtyi enemmän verenvuodatukseen
tympääntyneiden kenraalien vetoomuksesta kuin poliitikkojen päätöksestä.
Tällä
vuosituhannella muodollisuudet hylättiin, ja USA kutsui YK:n vasta Irakin
jälkisiivoukseen.
Myös
Jugoslaviassa maailmanyhteisön oli reagoitava, mutta taas sotilaallista ratkaisua
kiirehdittiin, Bennis väittää. Lisäksi hän uskoo, että Kosovossa YK:n mandaatti
sivuutettiin tahallaan, koska USA halusi nöyryyttää maailmanjärjestöä.
Mahdollinen veto turvallisuusneuvostossa oli kuulemma veruke, sillä halutessaan
USA olisi voinut ”kauppasuhteilla” painostaa serbialaisista heimoveljistään
huolestuneen Venäjän mukaan yhteiseen rintamaan.
Bennis
ei tarjoa teoriansa tueksi ainoatakaan venäläistä diplomaattilähdettä tai edes
lehtileikettä, koska sellaisia ei ole.
Todellisuudessa
Venäjän suurin kauppakumppani on EU, kuten muuten myös otsikoissa jatkuvasti
sotivan Israelin, ja kauppa on yksityisten yritysten eikä valtioiden välistä. Niinpä
esimerkiksi Suomi on EU:n puheenjohtajamaana voinut moittia molempia
demokratiakehityksen tai maailmanrauhan murheenkryyneiksi, tottelevaisuutta se
ei voi edellyttää.
Kun
oleelliset asiat ovat oikein, mutta pieniä yksityiskohtia puuttuu, voi
lopputulos johtaa harhaan. Tämä ongelma toistuu erityisesti, kun Bennis
kirjoittaa Ruandan murhenäytelmästä.
Jopa 800 000 kuolonuhria sadassa päivässä ilman
normaaliin sisällissotaan kuuluvien asevoimien käyttöä tai rintamien siirtelyä
tuntuu yhä käsittämättömältä.
Toinen omituisuus on se, että
Ruandassa USA ei tehnyt mitään niistä asioista, joista sitä on Afganistanin,
Jugoslavian tai Irakin tapauksessa moitittu, mutta kiitoksia ei silti ole
herunut.
USA
ei käyttänyt konfliktia tekosyynä sotilaallisen mahtinsa laajentamiseen, se ei
levittänyt propagandaa taivuttaakseen haluttomat kansalaisensa sotatoimien
kannalle eikä se painostanut liittolaisiaan. Itse asiassa se ei tehnyt mitään,
paitsi vaati YK-joukkoja poistumaan maasta sen jälkeen kun kymmenen belgialaista
sotilasta oli murhattu, ja säikähtänyt Belgia oli kotiuttamassa loputkin
kansalaisistaan.
Realistinen
otaksuma oli, että olosuhteisiin nähden heikot rauhanturvajoukot johtaisivat uuteen
Somaliaan, jossa pelastustehtäviin lähteneiden amerikkalaisten sotilaiden
ruumiita raahattiin tv-kuvissa kadulla. Ruandassa YK-joukkoja komentaneen
kanadalaisen Romeo Dallairen mukaan otaksuma oli väärä, mutta kokematonta
kenraalimajuria ei uskottu.
Bennis
pitää tätä merkkinä USA:n valtapolitiikasta, joka aina pyrkii YK:n
lamaannuttamiseen.
Ihmisoikeustutkija Samantha
Powersin Pulitzer-palkittuun kirjaan A
Problem from Hell (2003) sisältyy
seikkaperäisempi kuvaus. Se kertoo enemmänkin poliittisen tahdon täydellisestä
puuttumisesta, minkä seurauksena vääriä päätöksiä tehtiin yksi kerrallaan,
lähinnä diplomaattilähteiden ja sotilasasiantuntijoiden suosituksen pohjalta.
Pienenä
kauneusvirheenä voidaan ehkä pitää sitä, että Bennisin mukaan ”halveksittava” YK-suurlähettiläs
Madeleine Albrightin ajoi ”tarmokkaasti” joukkojen vähentämistä Ruandassa.
Todellisuudessa kyse oli katkerasti niellystä kompromissista, sillä esimiehistään
poiketen Albright olisi halunnut niiden pysyvän paikoillaan.
Todellinen erehdys on sen sijaan kieltää,
miten hyvin Ruanda näytti todistavan USA:n mahtipontisen käsityksen sen omasta johtajuudesta
ja YK:n neuvottomuudesta: jos USA vetäytyy vastuusta, kukaan ei astu tilalle.
Afrikassa YK:n jäsenmaat sulkivat
Ruandan pakolaisilta rajansa, eikä YK:n päämajassa New Yorkissa vaivauduttu
edes paheksumaan sitä, että Ruanda oli turvallisuusneuvoston kiertävä jäsen
samaan aikaan kun sen maaperällä suoritettiin lähihistorian mittavin
kansamurha.
Yleensä riitaisa YK oli
saavuttanut ennen näkemättömän yksimielisyyden, sittemmin samaa
välinpitämättömyyden harmoniaa on voinut havaita Sudanin tapauksessa.
Phyllis Bennis on tietysti oikeassa kantaessaan huolta YK:n
suunnasta.
Viime vuosina maailmanjärjestön
budjetti on muistuttanut yhä enemmän USA:n budjettia, hän toteaa: ainoa
kasvuosa ovat sotilasmenot, kun taas terveydestä, koulutuksesta ja kulttuurista
tingitään.
Toisaalta hän näyttäisi olevan
väärässä syyttäessään USA:n aggressiivisuutta maailman levottomuuksien
kasvusta. Alussa mainitun Andrew Mackin mukaan YK:n sotilaallisten
operaatioiden määrä on kasvanut yksinkertaisesti siitä syystä, että
turvallisuusneuvoston sisäisten jännitteiden pienentyessä niitä oli mahdollista
kasvattaa.
Kyse on siis ollut tilaisuudesta,
johon YK:lla on velvollisuus tarttua, ei supervallan jälkien nöyrästä
siivoamisesta. Toinen lukijan oman harkinnan varaan jäävä ongelma koskee
Bennisin tarkoitushakuista ”epäonnistumisen” määritelmää.
YK:n ja merijalkaväen operaatio
Somaliassa oli tietysti katastrofi, kun mittapuuna on uutiskuvien länsimaissa
herättämä järkytys, mutta maailmanjärjestön oman arvion mukaan se pelasti ainakin
100 000 ihmishenkeä. Jos myös Ruandaan olisi lähdetty ajoissa ja
riittävällä voimalla, puhuisimmeko me nytkin epäonnistumisesta, jossa satoja
siviilejä kuoli YK-joukkojen tai amerikkalaisten luoteihin - vai pystyisimmekö
me (tässä kuvitteellisessa skenaariossa) ylipäänsä ymmärtämään miten paljon
kauheammalta olisi voitu säästyä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti