Viimeksi kuultuna: Hit It!

Onko se edes mahdollista, että joku tekisi huonon jazz-levyn? Tai jos kaikki jazz-levyt ovat hyviä, kuten ne aina ovat Hesarissa, ovatko jotkut niistä edes tylsiä? Se ainakin on mahdollista, että toinen kriitikko on väärässä.

Ensin pääkohdat pääkaupungin paikallislehden arvostelusta, sitten oma viritelmä Oulussa ilmestyvästä Kalevasta. Levy on Teemu Viinikainen Trion Hit It!

Ja ihan tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, ettei Miles Davis koskaan levyttänyt Direction-kappaletta kitaristin kanssa. Eri livetaltioineilla "ulvovat" Joe Zawinulin, Chick Corean tai Keith Jarrettin sormiot, välillä myös Dave Hollandin sähköbasso. Ja että Weather Reportin levytys on vain ensimmäinen studiolevytys samasta kappaleesta, ei "alkuperäinen". Davis ehti taltioida sen pari kuukautta ennen konsertissa. 

Ja vielä sekin, että Viinikainen soittaa jokseenkin kaikkien jazz-kitaristien levyttämän Ellingtonin melodian samassa tempossa kuin jokseenkin kaikki jazz-kitaristit, eikä "häily" improvisaatioissa Cecil Taylorin, Evan Parkerin ja Anthony Braxtonin seuroissa viihtyvän Baileyn lähimaillekaan. Itse asiassa Viinikaisen keikoilta yleensä puuttuu levylle otettu sointivärin särökin, joten tässä ollaan hiukan lähempänä Barney Kesselia kuin brittiläista vipellysfreetä.

HS

Toki Viinikaisen, basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion kolmikko on muutenkin kekseliäs ja entistä energisempi.

Edistyksen kuulee ehkä parhaiten lainakappaleista – Joe Zawinulin Directions, Mercer Ellingtonin Things Ain't What They Used to Be –, joista yhtye irrottelee omanlaisensa mutta yhteismitattomat versiot.

Edellisessä kitara ulvoo kuin kappaleen useasti tulkinneen Miles Davisin levyllä, jälkimmäisessä säröinen puoliakustinen häröily lähestyy häilyvästi jo Derek Baileyn standardi-improvisointeja.

Kaleva

Kitaristi Teemu Viinikainen aloittaa omalla swing-melodialla ja pilkkoo seuraavaksi Duke Ellingtonin säveltämä bluesin lajityypin perusosiin. Siitä Hit It! –levy jatkuu nykyjazzille tyypillisellä melankolialla ja menevän boogie-riffin ympärille kootulla vapaalla improvisaatiolla.

                      Ideoiden hajonta on ennen levyn puoliväliä jo sitä luokkaa, ettei session täydellinen kirpoaminen tekijöiden käsistä enää yllätä.

                      Viinikainen uppoutuu yhtä syvemmälle instrumenttinsa elektronisen äänenmuuntelun mahdollisuuksiin, ja basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion aulius seurata mukana valuu pitkälti hukkaan.

                      Ilman säveltäjä Joe Zawinulin sormiota ja Wayne Shorterin saksofonia toteutettu trio-versio fuusioklassikosta ”Directions” on jo melkein tuskallista seurattavaa. Vertailukohtina ei tarvitse pitää Weather Report –yhtyeen alkuperäislevytystä tai Zawinulin myöhempiä big band –sovituksia. Itsenäisestikin arvioituna Viinikaisen kitara hukkuu jonnekin omaan napanöftään.

Kiertoilmauksia

Homoseksuaalisuus (kreikan sanasta ὁμός ”sama” ja latinan sanasta sexus ”sukupuoli”) tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus, romanttiset ajatukset, tunteet tai molemmat kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa.

Homoseksuaalisuus tai lyhentäen homous ei ole leimaava, nolo, loukkaava tai muustakaan syystä kielletty sana. Myös ilmiönä homoseksuaalisuus on arkipäiväistynyt, muuttunut muodollisesti hyväksytystä yhä enemmän itsestään selväksi. Paitsi ehkä maan suurimman sanomalehden kulttuuriosastossa.

14.11. 2014 palkintoraati julkisti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajan lisäksi voittajan lähimmän kilpailijan sekä kaksi ”kunniamainintaa”. Kolmessa romaanissa neljästä homoseksuaalisuus oli päähenkilön olennainen piirre, neljännessä se oli tärkeä sivujuonne, yksi parisuhteiden mahdollisista rakennusaineista. Yhdessäkään Helsingin Sanomien arvosteluista ei käytetä sanaa homoseksuaalisuus.

Ratkaisu olisi väkinäisen edistyksellinen, mikäli tietoisena lähtökohtana olisi se, että pystyyhän Anna Kareninastakin kirjoittamaan käyttämättä sanaa heteroseksuaalisuus. Itse arvostelujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse on kainostelusta ja kiertoilmaisuista, jolle varsinkin kaikenlainen kirjoissa harjoitettuun naimiseen viittaava on kauhistus.

Seuraava luettelo HS:n kriitikoiden kiertoilmaisuista ei ole valikoiva vaan tyhjentävä. Muita viittauksia romaanien homoseksuaaliseen tematikkaan tai päähenkilöiden seksuaalisiin tekoihin ei arvosteluissa ole.

1. ”Toisenlainen seksuaali-identiteetti.” Kriitikko Helena Ruuska Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia arvostelussa.

2. ”Sukupuolinen suuntaus”. Kriitikko Antti Majander Antti Holman romaanin Järjestäjä arvostelussa.

3. ”Miesten välinen rakkaus.” Kriitikko Suvi Ahola Henna Kittin romaanin Elävän näköisen arvostelussa.

4. ”Suomalaisen asenneilmaston muutoksen kipeä historia”, ”luvattomat onnen hetket”. Kriitikko Antti Majander Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys arvostelussa.

Sanoista: luin arvostelun

“Something in your eyes took a thousand years to get here”, Bono laulaa omasta äidistään U2.n uudella levyllä.

Ymmärsin tämän. Sata vuotta olisi liian lyhyt aika ilmaista, ettei ihminen ole vain oman elämänkokemuksensa summa.

“Te­ra­vuo­sia van­ha ta­jun­ta”, kirjoittaa runoilija Kaj Kajander esikoiskokoelmassaan.

Tätä en ymmärtänyt. Enkä luultavasti ymmärtäisi, vaikka kriitikon valikoiman sitaatin sijaan lukisin koko runon. Miljoona miljoonaa on käsite vailla metaforan kuvallista ulottuvuutta tai samaistamisen elämyksellistä kohdetta. Ymmärtämistä ei auta, että ”teran” lisäksi kokoelma ilmeisesti sisältää ainakin sellaiset sanat kuin gee­ni­, kvar­kit, neut­ro­nit, ato­mit ja mo­le­kyy­lit ja hiuk­kas­kiih­dy­tin.

Hiukkaskiihdyttimiä on käytetty tv-kuvaputkissa, röntgenkuvauksissa ja syövän sädehoidossa. Vähän isommilla kiihdyttimillä voidaan sitten havaita ne kvarkit, jotka ovat neutronin osia. Neutronit muodostavat yhdessä protonin kanssa atomin ytimen. Molekyyli on kahden tai useamman atomin muodostama sähköisesti neutraali ryhmä. Geeni on nukleiinihappoihin tallentunut elävän organismin perimän molekylaarinen yksikkö.

Yhdessä ne kertovat elämän muutamista perustekijöistä, eivät sen enempää. Matemaattisen käsitteen tavoin ne ovat vailla kuvallista ulottuvuutta tai samaistamisen elämyksellistä kohdetta. Voi tietysti olla, että runoilijalle ne ovat teknisiä ja etäisiä sanoja, elämän tarkoituksesta vieraantuneita elämän kuvauksia. Tai juuri päinvastoin: tunnesiteensä ympäristöön menettäneen viimeinen järkiperäinen kiinnike elämän kokonaisuuteen.

Kummassakin vaihtoehdossa on kuitenkin yksi vika. Ne kuulostavat kirjan ideoilta, eivät kirjallisuudelta.

Kirjallisuuskritiikin mielentiloja

Kielteinen kritiikki: kuin heittäisi kiven järven pohjaan, mutta ensin sitoo sen omaan jalkaansa.

Ylistävä kritiikki: ei Bonnierin palkintoa ole ennenkään kriitikolle annettu, joten jos haluaa kohota, pitää tarttua jonkun takin liepeisiin.

Murskakritiikki: kaksi vuotta oman luomisen tuskan ja munahien haistelua tietokoneen ääressä on itsekäs perustelu sille, että varastat kymmenen tuntia toisen elämästä, jonka olisi voinut käyttää lasten, vaimon, koiran tai Tsehovin seurassa.

Analyyttinen kritiikki: tämä ei ole tiedote sanomalehden lukijalle vaan rakkauskirje kirjailijalle tai hansikas tämän naamaan, haaste.

Toimikuntatehtävät, joissa saa ammatillisia kontakteja ja rikkoo oman työn yksinäisyyden ja merkityksettömyyden: pääseekö niihin paremmin kirjailijoiden vai sanomalehden lukijoiden tuella?

"Latinalainen syke"?

Tämä on taas niin näitä.

6-vuotiaana Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin muuttaneen MIT:n professorin Junot Diazin ”tekstissä tuntuu latinalainen syke”, analysoi Hesarin kriitikko (HS 22.4.2014, B3). Siis kriitikolla on mielessä etnis-musiikillinen vertaus tai muu kielikuva.

Mutta onko mainittu syke Bachata, Banda, Bolero, Bossa nova, Compas, Cuarteto, Cumbia, Duranguense, Guaracha, Méringue, Música Popular Brasileira, Norteño, Nueva canción, Pagode, Plena, Ranchera, Reggaeton, Salsa, Samba, Son, Tango, Tejano, Twoubadou, Vallenato tai mitä näitä nyt ison mantereen eteläiseltä puolikkaalta löytyy? Vai kenties Diazin vanhempien kotimaan Merengue? Ja mitenkään unohtamatta New Yorkin kuubalaisten Mamboa?

Tai kysytään toisiin. Onko Hannu Raittilan syke humppa vai foxtrot? Vai oliko nyt niin, että vain latinalainen Amerikka ”sykkii”? Vaikka modernissa, globaalissa maailmassahan molemmat kirjailijat tietysti elävät, joten miksi laskea vaihtoehdoista pois japanilainen koto-musiikki, kamerunilainen bikutsi ja Diazin kotimaassa Yhdysvalloissa syntynyt Crossover Thrash Metal?

Kirjallisuustsaari

Helsingin Sanomat tänään: Zadie Smith. Johtopäätös: Tommi Melender on uusi kirjallisuustsaari, joka määrittää kritiikin ajanmukaiset standardit.

Melenderin Antiaikalainen on kiinnostavin ja varmaankin kulttuuripiireissä seuratuin kirjailijablogi, jossa heppoisella näkökulmatekniikalla kirjoitettu valtavirtaromaani kuulee kunniansa. Helppo ei pidä olla vaan esimerkiksi ergodinen, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani. Tai ainakin työläs ja pitkä kuten David Foster Wallacen Infinite Jest.

Tämä on huomioitu myös Hesarissa, joten yhä harvempi kirja on enää ”toimiva”, yhä useampi on ”vaativa mutta samalla palkitseva”.

Suomen keskinkertaisin romaani

Otsikko on asioista paremmin perillä olevien ehdotus, sillä somessa pitää kuulemma provosoida. Minusta ”kolmen tähden arvostelu” olisi kuvannut täsmällisemmin ”riittävän hyvää” romaania, joita kirjoitetaan ”riittävästi”, kuten Matti Apunen muotoili HS-raadissa (”Kirjallisuus voi sittenkin hyvin”, HS16.11.2013).

                      Oliko se diplomaattisempi tapa sanoa sama, jonka kirjallisuudentutkija Lea Rojola sanoi raadilta nyt kysytyssä Suomen kuvalehden jutussa? Että huonoa julkaistaan vähemmän kuin joskus ennen, samoin hyvää, vain siihen väliin jäävän määrä kasvaa?

Lisäksi käytettiin sanoja ”tasapaksu”, ”kaventunut” ja ”yllätyksetön”, vaikka myös ”keskinkertainen” olisi ollut hyvä. Kellokäyrällä mitatessa keskinkertainen viittaa aineiston enemmistöön, neutraalimmin sanottuna keskivertoon. Keskivertoarvostelu on kolmen tähden arvostelu. Kolme tähteä viidestä on tyydyttävä tulos, jopa hyvä. Seitsemän miinus viiva kahdeksan puoli vanhalla peruskoulun ja lukion asteikolla. ”Rutiinisuoritus” se ei ole, ainakaan sillä mittapuulla, että matikan viitosen korottaminen kevättodistuksen seiskaksi vaati muistaakseni määrätietoista ponnistelua. Mutta se on suoritus, joka riittää riippumatta siitä missä suhteessa siihen on käytetty raakaa työtä tai raakaa lahjakkuutta.

Entä millainen on riittävän hyvä, tyypillinen suomalainen romaani? Poiminnat ovat mielivaltaisia, rajoittuen kuitenkin 2000-lukuun.

Esimerkiksi Markku Envallin Jäät lähtevät (2004) on huono romaani, tavattoman huono romaan. Ei lainkaan tavallinen ja keskinkertainen, jolloin tasan puolet tekijän kunnianhimosta toteutuu ja välittyy lukijalle. Romaanin ääni on sama kuin tekijän essee-kokoelmissa, ja mielipiteet entuudestaan tuttuja. Uutta on estottomuus, jolla Envall nyt fiktion turvin ilmaisee pikkuporvarillista ahdasmielisyyttään.

Viileästi tarkastellen Envallin kirjamies on kuin muunnelma Dostojevskin kellariloukkojen miehestä. Tosin sillä erotuksella, ettei häntä ole eristänyt elämästä köyhyys ja urbaani nimettömyys vaan tutkijan virka ja kaunotaiteellinen haihattelu.

Tavallisen rahvaan kirjamies tuntee lähinnä hajusta, joka nousee raitiovaunun töhritystä takaosasta. Kirjoilla vuorattuun kotiinsa tunkeutuvaa pianonvirittäjää hän ei tervehdi edes ovella, vaan piiloutuu lukusoppeen, jossa hänen mieleensä juolahtavat mm. keskitysleirit, kovakuoriaisten evoluutio ja saksankielinen sitaatti. Se tarkoittaa, että lukeneistoa kiinnostaa moraali, tiede ja kulttuuri, toiset ihmiset ja heidän tekemänsä työ ei sitä kiinnosta.

Ympärillään kirjamies näkee arvostelukyvyttömyyttä ja lahjattomuutta, toisinaan myös harmaan yksinkertaisuuden seinän, jonka pintaa vasten oma tai muun lukeneiston viisaus voi loistaa.

Pintasivistyksellä ylpeilyä kirjamies ei murehdi lainkaan. Hän tekee pienestä paheesta merkittävän hyveen. Tasapäistyvässä maailmassa latinan- ja kreikankielisillä sanoilla snobbailu on ”uskaliasta”, kirjamies väittää, vaikka todellisuudessa Stella ja Gaia pojantytärten niminä olisivat aika koominen esimerkki akateemisesta nousukasluokasta, jolle lapset eivät ole lapsia vaan julkisesti esiteltävää sivistyspääomaa.

Jäät lähtevät sisältää muutoinkin ajatuksia ja lauseita, jotka arvostelukykyinen kirjoittaja tai vastuullinen tuotantoprosessi olisi hionut pois. Siihen ei ole myöskään lisätty tarvittavaa määrää takautumia ja yllätysloppua (”luku-elämys”), eikä se vastaa kotimaisen kirjallisuuden sosiaaliseen tilaukseen kertoa syrjäytyneistä tai maahanmuuttajista. Itse asiassa se ei vastaa mihinkään. Se vain ilmoittaa, että tällaista on.

Pitäisi olla enemmän. Vähemmän voisi olla tällaista.

Vielä takavuosina saattoi luottaa siihen, että maaseutuepiikka on romaanin kansallisesti omaleimaisin lajityyppi, joka on sidoksissa paikalliseen historiaan ja kertomusperinteeseen. Nykyisin pikkukylät peltoineen edustavat yhä useammin jotakin niin kaukaista ja vierasta, että siellä eivät arkirealismin aikaan ja paikkaan sidotut pelisäännöt enää päde.

                      Nyt jo Finlandia-ehdokkaaksi kypsyneen Riikka Pelon esikoiskirjassa Taivaankantaja (2006) uskonnollisen ahdasmielisyyden kuvaus sekoittuu noituuden myytteihin, ja äpäränä syntynyt Vendla-tyttö joutuu nujerretuksi ”pahan silmänsä” takia.

Asetelma johtaa kirjoittajansa enemmän fantasian lajityyppiä muistuttaviin ratkaisuihin kuin Timo K. Mukan jäljille, vaikka Pelo sepittääkin Vendlaan elämään tulevasta Ihmisenpojasta melkein Kristusperkeleen kaltaisen avainhahmon.

Siltana fantisointiin toimii lapsen näkökulma ja Vendlan isoäidin ankara herännäisyys. Yhtä olennaista on Pelon lyyrinen lause. Kun vilkkain mielikuvitus pysyy vain vaivoin kurjuuskertomuksen naturalistisissa suitsissa, myös vertauskuvan ja todellisen outouden, symbolin ja fyysisen muodonmuutoksen raja on häilyvä. Lopputulos on lukijalle konstikas mutta ilman muuta kolmen tähden väärti.

Romaanin itseriittoinen illuusio rikkoutuu oikeastaan vain silloin kun Vendlan tajunvirtaa pilkkova uudiskieli ei enää tunnukaan lapsenomaiselta ja vaistomaiselta, vaan se alkaa liiaksi muistuttaa satumaisemman viihteen laskelmoitua tapaa luoda yhdyssanoista keinotekoisia arkaismeja: ”salaisuuskieli”, ”suuttuhuuto”, ”ikiväri”.

Ilmeisenä tyylirikkeenä voi jo pitää sitä, että pikkuinen Vendla kutsuu rinnallaan kulkevaa näkymätöntä ja ”saman sieluista” olentoa Almaksi, vaikka Jungin psykoanalyyttisten termien ei luulisikaan kuuluvan 6-vuotiaiden yleissivistykseen. Enemmän kirjoitusvirheeksi kuin kolmen tähden arvostelussa edellytetyksi verbaali-iloitteluksi lasken puolestaan sen, että sähähtämisen sijaan isoäiti äsähtää ja luisumisen sijaan mudassa liusutaan.

Olen varmasti jostakin lukenut kriitikon kirjoittaneen, että fantasia ”rikkoo perinteisen realismin rakenteen”, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa, että kirjailija vaihtoi yksilöllisen havainnon lajityypilliseen maneeriin.

                      Maneeri jonkinlaisena kirjallisuudellisuuden takeena on vakio myös Joel Haahtelan kolmen tähden proosassa. ”Vuoden 1968 elokuussa me olimme kolilla”, toteaa keski-ikäinen oikeustieteen professori saksalaisesta nuoruuden rakastetusta: ”Pari vuotta myöhemmin Sigrid oli siirtynyt maanalaiseen toimintaan ja valmisteli terrori-iskuja.”

                      Lumipäiväkirja (2008) yhdistää Joel Haahtelan varhaisempien kirjojen lakonisuuden hänen myöhempään romanttiseen tyylittelyynsä. Nimettömäksi jäävä kertoja on Elenasta (2003) ja Perhoskerääjästä (2006) tuttu valveunivaeltaja, joka etsii kadonnutta aikaa ja samalla hukkaa itsensä.

Heidelberg tapahtumapaikkana tuo romaaniin arjesta vieraantuneen, mannermaisen tunnelman, jota tarinan viitteet Punaisen armeijakunnan veritekoihin eivät millään tavoin kumoa. Poliittinen väkivalta ei ole romaanin kytkös yhteiskuntaan ja ajanmukaisiin ilmiöihin. Se on jotain Haahtelalta tutumpaan, joka aina erottaa ihmisen kulissilta vaikuttavasta todellisuudesta, kuvitelman kaltaisesta menneisyydestä ja jopa lähimmäisistä.

Ulkomaailma on pohjimmiltaan pelkkä mielenmaisema myös Sigridille, joka terapiaryhmässä päätteli, että kapitalismi on patologinen järjestelmä ja ”sairaus oli jokaisen yksilön ase”. Tästä sisäisyydestä sitten seuraa irrallisuus, irrallisuudesta yksinäisyys ja yksinäisyydestä askartelu kuoleman ajatuksen kanssa.

Näin Lumipäiväkirjat toistaa Haahtelan vakiintuneet, mutta vähän vanhahtavat johtomotiivit, joita Thomas Mannin sukupolvi ehkä käsitteli nykykirjallisuutta luontevammin. Elenan tavoin mukana on jopa viittaus James Joycen Kuolleet-novellin loppulauseeseen. Viimeistään tässä vaiheessa Haahtelan kertomisen kiireettömyys voikin jo tuntua tylsyydeltä, ja hänen kirjallisen makunsa antikvaarisuus rasitteelta.

Pidän Haahtelan romaania hyvin tyypillisenä nykypäivän kotimaisena romaanina, mutta myönnän, ettei se ehkä osu aivan mediaanin keskelle. Mutta mikä sitten osuu?.

Osuakseen romaanilla pitää olla omakohtainen aihe, josta kirjailijan on luonteva kertoa lisää lehtihaastattelussa. Toiseksi tarvitaan lapsen näkökulma, joka tarpeen vaatiessa auttaa kerrontaa irtautumaan arkirealismin kahleista. Kolmanneksi romaani sijoittuu lähimenneisyyteen, jonka seikkaperäinen esineistö herättää tekijän ikäisissä lukijoissa tunnistamisen iloa ja vähän nostalgiaa.

                      Lisäksi loppuun kannattaa lisätä jokin toivoa sisältävä luontokuva, sillä ihmisten elämässä sitä on niukemmin.

                      Laura Honkasalon Erokirja (2009) on juuri sellainen romaani, eikä lainkaan huono, vaikka kirjallisille yllätyksille person lukijan kannattaa hakeutua muualle.

                      Romaanin Sinikka ja Jokke eroavat, kuten Honkasalon omatkin vanhemmat, mutta eron synkeät seuraukset hakevat tietoista etäisyyttä kirjailijan julkisuudessa kertomiin lämpimämpiin lapsuusmuistoihin. Romaanin kaari 60-luvulta nykypäivään venyy joskus Grimmin satuihin asti, kun isän uusi vaimo paljastuu melkoiseksi noita-akaksi. Muutoin kerrontaa hallitsee ajankuvan esineellinen seikkaperäisyys ja naisten väliset psykologiset jännitteet.

                      Romaanin voimahahmo on Sinikan anoppi, ”viisas matriarkka”, jonka vanhuus silti murentaa unohdettuna ja loppuun käytettynä. Toinen, vielä suoremmin toisten tarpeille alistettu nainen on avioerolapsi. Sara oppii nopeasti, ettei isän uudessa kodissa saa rakastaa äitiä.

                      Romaanin miehet ovat ulkopuolisempia, jotakin, jota lapsi tuijottaa mykkänä aavistellen. Erilaisten alistuskierteiden ja tunteiden hyväksikäytön katkaisu jää siis naisten omille harteille. Romaanissa, jossa vakava sanataide on yhtä kuin synkkä sisältö, ei kuitenkaan mitään takeita anneta.

                      Tässä tutussa tyylilajissa Erokirja tuo myös mieleen Heidi Köngäksen edellisvuotisen romaanin Jokin sinusta (2008), jonka viimeistä sivua valaisi ainoastaan kevätaurinko. Honkasalolla sen sijaan ”taivaalla pääskyt kiisivät savun läpi, ylös sineen”.

                      Pelkästään loppulauseen perusteella kumpi tahansa voisi olla Suomen keskinkertaisin romaani. Mutta molemmat myivät aika hyvin, eivätkä romaanit keksimäärin myy hyvin, joten…

                      Sama vika myös Juha Itkosen romaanilla Anna minun rakastaa enemmän (2006), jolla on myös toinen vika. Suomalaiset kirjailijat ovat keskimäärin naisia ja Itkonen on mies. Muutoin se olisi oma subjektiivinen valintani. Objektiivisesti arvioiden Suomen keksinkertaisin kirjailija on Riita Jalonen ja Jalosen keskinkertaisin romaani on Veteen pudonneet (2007).

Riitta Jalosesta viime vuosina kirjoittaneiden kriitikoiden lempisanoja ovat ”symboli” ja ”surrealismi”. Jalosen oma lempisana tässä romaanissa on ”tumma”, vaikka parempi vertauskuva hänen kirjoitustavalleen olisi voinut olla ”hämärä”.

                      Veteen pudonneissa tummia ovat lieskat nuotiossa, möykyt polun varrella sekä heti ensimmäisellä sivulla pöydän pinta ja tuolin verhoilu. Myöhemmin tummaa on tietysti myös vesi, mutta siihen mennessä lukija tietää muutenkin, että kymmenvuotiaan Elsin elämää varjostaa jokin murhenäytelmä, josta aikuiset vaikenevat (”hiottu rakenne”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

                      Romaanissa eletään 1960-lukua, jonka mittaan Elsi vähän kasvaa, ja kokeilee rajojaan sekä liftausmatkalla että heikoilla jäillä.

                      Näkökulma on silti lapsen, jolle menneisyys on koko ajan läsnä haamuina ja kuvitelmat näkyinä. Elsin maailmassa on jäljellä ”taikaa”, kuten hän itse ajattelee äitinsä kädentaidoista (”Rikkoo perinteistä realismia”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

                      Tästä päästäänkin aika luontevasti tekijän muihin kerronnallisiin ratkaisuihin, nimittäin ”unissakävelijän outoon logiikkaan”, jolla Helsingin Sanomien Satu Koskimies yritti avata Jalosen edellistä romaania Kuvittele itsellesi mies (2006), sekä ”estetisoituun atmosfääriin”, joka vaivasi Tero Liukkosta romaanissa Yö on oranssi häkki (2000).

                      Jalonen on siis löytänyt oman äänen, jota kirjailijoilta usein kaivataan. Mutta aina ääni ei kanna oikein mihinkään, vaan jättää lukijan yksin aavisteltavaksi paljon sellaista, jota tämä ehkä mieluummin olisi pohtinut yhdessä kirjailijan kanssa.

                      Itse asiassa Jaloselle ehdotettu psykologinen romaani on huono termi hänen kirjojensa kuvaukseksi, parempi olisi antipsykologinen.

Myytit ja mysteerin kaltainen toden kokeminen, joista Jalonen on puhunut myös kirjailijakiertueiden luennoilla, kuuluivat Freudin psykologiassa ihmiskunnan lapsuusvaiheisiin. Jaloselle ihmisyksilön lapsuus on tämän muinaishistorian toistumista, jossa kaikki lapsenmielelle käsittämätön tai salattu kietoutuu fantastiseen ja sadunomaiseen.

Ero on siinä, että Freudille psykologian tarkoitus oli tehdä tyhjäksi myytin idea, ja tuoda asiat ulos pimeydestä ja hiljaisuudesta. Sen sijaan Jaloselle myytti on veruke kiertää arjen kuvauksen konventioita, ja päästää symboliikka, surrealismi ja outo logiikka taas valloilleen.

Tuloksena ei siksi olekaan psykologisen henkilökuvan johdonmukaisuus, jossa jotain nousee tummista varjoista esiin, vaan esteettinen atmosfääri, jossa kätkemisestä tulee itsetarkoitus (”Monille tulkinnoille avoin”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

Jälkisanat: Vielä jotakin ”hyvistä” arvosteluista….

Aleksis Kiven päivänä alkanut ajatus katkesi mediassa esitettyyn, pohjimmiltaan masentavaan poliittiseen näytelmään (piti katsoa tv-sarjan Boss viimeiset jaksot, ennen kuin katosivat Yle Areenasta).

                      Sitä ennen SK:n toimittaja esitti kysymyksen, enkä minä osannut vastata. Jäin siihen, miten ”oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi, arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.”

                      Jos kritiikki on lyhytaikaista sivutointa, kuten myyntityö Hesburgerissa tai pimeä siivous, siihen ei kannata panostaa liikaa eikä herättää huomiota. Huomiota herättävää voisi olla kielteinen kirjallisuuskritiikki, johon on jäänyt jokin juoniselostusta koskeva virhe tai kyseenalainen tulkinnallinen väärinkäsitys, koska kriitikko on ollut haluton tekemään sadan euron arvoista työtehtävää alle kymmenen euron tuntipalkalla.

                      Turhasta kehumisesta ei kai jää koskaan kiinni. Enintään siitä seuraa Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kotimaista kirjallisuutta epäillään kehuttavan jo liikaakin.

Mainitsin esimerkkinä satasen, joka on ollut Turun Sanomien standardipalkkio siitä lähtien kun Suomi siirtyi markasta euroon. On totta, että Aamulehdestä tai Kalevasta voi saada jopa sata kaksikymppiä, mutta koska molemmat ovat vuosien mittaan laskeneet palkkioitaan vaikka Turun Sanomat ei ole, on vain ajan kysymys koska Turun standardi on maan standardi.

                      Jos ja kun tällaisia summia saa romaanin arvostelusta, jonka pelkkään lukemiseen menee liki kahdeksan tuntia, tai tietokirjan, jonka vertailuun muuhun alan keskusteluun menee viikko, kriitikolta voi rapautua tunne, että hän olisi enää vastuussa lukijoilleen.

                      Se ei ole mukava tunne. Vielä epämukavampi on tieto siitä, ettei tällaisia palkkioita tarjoava toimitus tunne olevansa vastuussa kenellekään. Vähiten kriitikoille, joista toimitukset käyttävät sellaisia ilmauksia kuin ”fakkiutunut” ja ”akateeminen”. Tällä tavoin kriitikko erotetaan lehden kuukausipalkkaisista toimittajista, jotka fakkiutuneisuudesta ja akateemisuudesta poiketen ovat erikoistuneita ja asiantuntevia. Seuraavaksi sitten eroaa kriitikko. Lehdestä.

                      Viimeksi kokenut ja arvostettu teatterikriitikko Matti Linnavuori, joka Kritiikin uutisissa kertoo, miksi ei allekirjoittanut Alma Aluemedian avustajasopimusta (”Ei sopimusta”, KU 2/2013).

                      Ei luemma siksi, että kriitikko olisi ollut siihen liian ylpeä. Pikemminkin vuodet lehtien palveluksessa, jotka käytännössä ovat aina voineet sanella haluamansa sopimukset, ovat opettaneet säyseäksi ja nöyräksi. Uran piste tuli siitä, ettei edes saneluun enää vaivauduta, vaan jopa palkkion määrä jää allekirjoittajalle arvailun varaan. Tai se, maksetaanko mitään, vai maksaako kriitikko vastaisuudessa juttujensa julkaisusta:

                      ”Roope Ankka käyttää pientä pränttiä, kun haluaa epäreiluja ehtoja, mutta ei pankkiiri Ankka sentään vaadi myymään tyystin sokkona.”

                      Kynnyskysymyksenä Linnavuori mainitsee myös sopimuksen kohdan, jonka mukaan molemmat osapuolet ”hyväksyvät” Viestinnän keskusliiton ja Journalistiliiton freelance-tehtävien myynti- ja toimitusehtojen sisällön oman sopimuksensa osaksi, ja keskustelun toimituksen päällikön kanssa, joka auliisti kertoi, mitä ehtojen sisältöä ei tulla missään nimessä noudattamaan.

                       Miksi pitää allekirjoittaa paperi, josta molemmat tietävät, ettei sen teksti ole totta? Linnavuori kysyy. Niin, miksi?

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Viikko sitten toimittaja soitti ja kysyi: ”Onko suomalaisen kirjallisuuden laatu tabu?”

En tiennyt oikeaa vastausta, mutta ehkä Tommi Melender ja Asko Sahlberg tietävät. Heiltäkin kuulemma kysyttiin. Kysymyksen taustan ymmärsin niin, että kotimaisen kirjallisuuden arvostelut olisivat nykyisin kovin maireita. En ihmettelisi, jos näin on. Ja jos on, siihen voi kuvitella montakin syytä.

                      Ensimmäinen voisi olla se, että taiteesta on tullut niin objektiivista. Voiko Riikka Pulkkinen olla huono, jos ulkomaisia käännössopimuksia on yli kaksikymmentä?

                      Toiseksi mieleen tulevat toimitukselliset syyt. Vanhanaikaiset, joilla on satunnaista merkitystä, ja nykyaikaiset, jotka liittyvät sanomalehtimedian rakenteellisiin uudistuksiin. Kerron aluksi miten minulle kävi vanhanaikaisesti Turun Sanomissa.

Vuonna 2007 arvioin lehden pyynnöstä Riitta Jalosen romaanin Veteen pudonneet. Kulttuuriosaston tuore esimies, nykyinen päätoimittaja Riitta Monto ilmoitti, ettei arvostelu vastaa lehden kritiikiltä edellyttämää journalistista tasoa. Sitä ei julkaistaisi eikä maksettaisi. Samoin kävi, kun tein arvostelun Olli Jalosen ”kirjallisuustieteellisestä” väitöskirjasta.

                      Sinänsä epätodennäköinen sattuma, että oman uran molemmat painokelvottomat kritiikit osuivat yhden ja saman avioparin kohdalle, joten Seurusteluravintola Uudessa Apteekissa palaveria pitäneet lehden toimittajat olivat todennäköisesti oikeassa, kun muistelivat molempien Riittojen olevan hyviä ystäviä yhteisiltä Yleisradion vuosilta.

                      Tällaista tilannetta on mahdoton ennakoida.

Ennakkoon kriitikko voi sen sijaan päätellä, että viime vuosikymmenten kuuluisat teilaajat ovat olleet Hesarin kuukausipalkkalaisia. Palkkioita ansaitsevien ja maakuntalehtiin kirjoittavien on heistä poiketen perusteltava joka kerta, miksi heidän juttujaan pitää ylipäänsä julkaista. Jos huonolla taiteella ei ole samaa merkitystä kuin hyvällä, niin miksi sillä olisi sama journalistinen merkitys? Tai kun toimituksen esimies sanoo, kuten minulle on monesti sanottu: ”Lue tämä, ja kirjoita jos se oli hyvä”. Onko arvio silloin enemmän kiinni kirjailijan taidoista kuin kriitikon pankkitilistä?

Olennaista ennakkotietoa on sekin, maksaako lehti jutun pituuden mukaan. Kaikissa lehdissä huono kirja pitää aina arvostella lyhyemmin kuin hyvä. Muinoin Hesarissa kriitikko sai palkkioon vielä bonuksenkin, jos samanmittainen teksti taitettiin isolla kuvalla sivun ylälaitaan eikä kuvatta alalaitaan. Muistan miten minä ja Mervi Kantokorpi kävimme tästä tilasta taistelua. Yleensä hävisin.

Lisäksi kriitikko, jos on kriitikko-kirjailija, voi päätellä mitä kielteiset kritiikit voivat vaikuttaa kirjailijan toimeentuloon järjestelmässä, jossa apurahat jaetaan kollegiaalisesti – komiteoissa ja toimikunnissa, joissa istuu lähinnä oman taiteensa edustajia. Ottaako tuo helposti nokkiinsa, onko pitkä muisti?

Istuin kuusi vuotta Valtion kirjallisuustoimikunnassa, enkä voi vahvistaa, että tällaiseen pelkoon olisi todellista aihetta. Enemmän kuin kirjailijoita ja enemmän kuin kirjailijoiden kavereita toimituksissa pitää nykyään pelätä lukijoita.

                      Ei siksi, että heitä on niin paljon, vaan siksi, että heitä on niin vähän.

                      Sanomalehtien kulttuuriosastoilla vähät lukijat on yritetty taikoa paljoiksi lähestymällä niitä ihmisiä, jotka eivät perinteisesti seuraa kulttuurisivuja. Tästä ei synny ongelmaa, jossa populaari vie tilaa taiteelta. Tästä syntyy ongelma, jossa kulttuurisivuja segmentoidaan markkinointitutkimuksissa oletetuille fokus-ryhmille. Kutakin fokus-ryhmää sitten edustaa ja puolustaa oma, erikoistunut kriitikko, jota lukiessa joutuu säälimään kansallisbaletin satunnaisia epäonnistumisia ja kuvataidenäyttelyiden keskinkertaisuutta, mutta ihailemaan suomalaisen dekkarin kestävää erinomaisuutta ja tietokonepelien väsymätöntä innovatiivisuutta.

                      Levikkilukujen lisäksi yleisön pelkoa lietsoo toimitusten resurssien niukentuminen. Joskus ennen kriitikon saamaa lukijapalautetta ehdittiin puntaroida ja puhua siitä kriitikon kanssa, jos tuntui olevan tarpeen. Nykyisin palaute on kiireiseen päivään sopimaton lisävaiva, josta syytetään kriitikkoa.

                      Vaikka suurinta pelko on tietysti kirjablogeissa, joilla on seuraajia monissa sadoissa ja joista bloggaaja saa arvostelukappaleita ja hieman mainostuloja.

Sanomalehtien talousjohto ohjaa toimituksellista työtä joko ylhäältä päin tai sitomalla kulttuurisivujen tuottajat osaksi taloudellista päätöksentekoa tavalla, joka oli tuntematon pari vuosikymmentä sitten. Mutta ei tämä journalistisen etiikan vääristymä taida olla mitään verrattuna siihen irvikuvaan, joka syntyy reaaliaikaista kävijälaskuria kuumeisesti seuraavasta bloggaajasta.

Ylistävää arvostelua tuottavaan perinteeseen kuuluu, ettei arvovaltainen kriitikko voi lopultakaan olla se, joka ei näe missään hyvää, vaan se joka löytää uutta ja kohottaa taiteen kentän näkyvyyttä ja arvoa. Pari teilausta silloin tällöin on uskottavuuden, ei arvovallan edellytys.

                      Jonkinlaisen perinteen katkeamisen ja uuden maireuden lähteen näen siinä, etteivät toimitukset yleensä enää pidä kritiikkiä kovin suuressa arvossa. Ja että minä en yleensä enää usko kriitikoihin.

                      Palaan molempiin asioihin myöhemmin. Siitä oli Kritiikin Uutisissa teatterikriitikko Matti Linnavuoren kolumni, joka kertoo oleellisen (”Ei sopimusta”, 3/2013). Oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi, arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.

Paul Auster keksii moraalisen periaatteen

En tiedä toista kirjailijaa jonka kirjoista julkaistaisiin niin hyviä ja niin huonoja arvosteluja, Paul Auster kirjoittaa ystävälleen.

                      Lause on kirjoittajalleen tyypillinen monestakin syystä.

                      Ensinnäkin se kertoo Paul Austerista. Toiseksi se kertoo, että Paul Auster on kirjailija. Kolmanneksi se sekoittaa itsesääliin omakehua. Ja neljänneksi se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

                      Ei missään julkaista enää hyviä arvosteluja Paul Austerin kirjoista. Paitsi Helsingin Sanomissa, mitä nyt tuskin voi laskea.

Paul Auster & J.M. Coetzee Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen & Seppo Loponen. Tammi 2013.

Amerikkalainen Paul Auster on aiemmin julkaisut kolmen kirjan verran elämäkerrallisia esseitä. Eteläafrikkalainen J.M. Coetzee on julkaissut kolme elämäkerrallista romaania. Nyt he julkaisevat yhdessä valikoiman keskinäistä kirjeenvaihtoa otsikolla Tässä ja nyt – kirjeitä ystävyydestä.

                      Miten julkisuuteen tarkoitettujen muistelmien ja yksityisten kirjeiden minät eroavat toisistaan? Eivät kovin paljon. Tai eivät ainakaan siten kuin tekijöitä ihaileva lukija kenties toivoisi.

                      Esseistinä Auster tekee elämän tavanomaisista vastoinkäymisistä taiteelle omistautuneen poikkeusyksilön suuren tragedian. Lisäksi hänellä on tapana luetella kirjallisuuden mestareita ikään kuin muistuttaakseen kenen seurassa on nähnyt itsensä jo nuoresta pitäen.

                      Omahyväisyydestä Auster ei tingi kirjeissäkään, vaikka toisinaan taiteilijan kärsimyksen korvaa menestyksen ylellisyys. Aurinko, ruoka, keskustelut ja kaikkinainen joutilaisuus Portugalin seminaarimatkalla oli epäilemättä ”ikimuistettavaa”. Kuten varmasti myös Cannesin elokuvajuhlilla.

                      Lisäksi Auster ei enää jankuta itsensä vertaisista mestareista vaan itsestään.

                      Ensimmäinen kirje Cotzeelle luettelee heti kolme Austerin romaania. Ja lisää tulee sitä mukaa kun Coetzee mainitsee jonkin asian, jonka Auster jotenkin liimaa omaan tuotantoonsa.

                      Entä Coetzee?

                      Nobelistin romaanisarjan ”Johnia” hävettää oma koppava esteettisyys. Se vierotti läheisistä, joille taide ei antanut samanlaisia elämyksiä. Myös kirjeiden John on esteetti, mutta häpeämätön, sillä romaanimuotoon kuuluva itseironinen yliminä ei enää kommentoi kirjeen kirjoittajaa.

                      Kirjailijat voivat siis olla rasittavaa seuraa. Mitään omaperäistä sanottavaa heillä ei ole edes ”ystävyydestä”, josta kustantaja on keksinyt kirjekokoelman alaotsikon. Mieluummin he lausuvat sitaatteja klassikoilta, kuten lukeneistolla on tapana.

                      Tai ehkä kollegalle ei voi paljastaa mitään, mitä voisi itse käyttää seuraavassa romaanissa? Entä mitä jää jäljelle? Ei kovin paljon. Itsensä lisäksi Auster ja Coetzee puhuvat joutavia maailmantilanteesta, vailla mieliin painuvaa oivallusta tai painavaa proosaa. Otan esimerkin.

                      Oletteko joskus kuulleet joltakin, että Hesarin juttu Lähi-idän tilanteesta oli pinnallinen, minkä jälkeen puhuja syvällisesti analysoi, että ongelman ydin ovat siirtokunnat ja että Benjamin Nertanjahu on paha ihminen?

                      Totta kai olette, maailma on täynnä tylsimyksiä. Ja tylsiä kirjailijoita, mutta sillä erotuksella, että maailmanluokan kirjailijan mielestä pinnallinen juttu oli New York Timesissa.

Toinen, vielä nolompi vuoropuhelu käydään Amerikan rahoitusmarkkinoilta alkaneesta finanssikriisistä (Euroopan julkisten talouksien kriisi on toinen juttu, vaikka edelliseen kytköksissä ja seurauksiltaan samankaltainen).

                      Coetzee viittaa koturneiltaan Platonin luolavertaukseen, minkä nojalle hän päättelee, että finanssikriisi on markkinaeliitin oma illuusio. Ja että kyse on vain numeroista, jotka voidaan muuttaa toisiksi ja kriisi katoaa.

                      En nyt paneudu päivän talousuutisiin, jotka ovat taas huonoja, vaan kysyn: miksi kirjailija, joka nuorena koodasi tietokoneohjelmia ja on lisäksi etevä shakinpelaaja, päätti sekoittaa toisiinsa illuusion (miten kaikki maallinen on harhaa) ja abstraktion (miten sosioekonominen järjestys voi perustua kielen ja numeroiden symbolijärjestelmään)? Ehkä vastaus liittyy siihen, ettei kansainvälisiä kirjallisuuskonferensseja ole vielä siirretty neljän tähden hotelleista kahden tähden hotelleihin, joten koko kohu tuntuu tarpeettomalta.

                      Nyt Auster esiintyy hetken edukseen. Yrittäjän poikana hän muistuttaa, miten toimivat luototusmarkkinat ovat toimivan yhteiskunnan ehto. Mutta sitten hän tekee saman sykofanttisen eleen, joka toistuu kirjassa vielä monia kertoja. Hän väittää olevansa Coetzeen kanssa samaa mieltä, vaikka tietää, että Coetzee on väärässä.

                      Tapaus osoittaa, että Auster sekoittaa ystävyyden mairitteluun. Entä mitä tekee Coetzee? Hän toistaa samat typeryydet vielä kolmasti, ja miksei toistaisi, sillä vastarinta on kadonnut.

Tällainen ystävyys tuntuu hyödyttömältä, mutta ehkä se juuri siksi on pyyteetöntä. Coetzee ei saa ystävyydestä mitään, ei ainakaan älyllistä haastetta. Ja näin kuuluukin olla. Ystävyyden kannalta on merkityksetöntä, mitä mieltä ystävä on Lähi-idän tilanteesta tai finanssikriisistä. Ystävyys on.

En tietenkään tarkoita, ettei ystävää pidä puolustaa. Joskus silmittömästi. Mutta se on jo toinen ystävyyden laji. Sellainen, jossa teinitytöt ovat mestareita, mutta joka onnistuu myös maailmanluokan kirjailijoilta.

Auster kertoo vuosia sitten tavanneensa kriitikon, joka oli julkaissut hänestä loukkaavan arvostelun. Sisäinen moraalinen voima esti Austeria vetämästä kriitikkoa kuonoon, mutta jotain tyydytystä hän sai siitä, että tavatessa kriitikko ”valahti kalpeaksi”. Tapojaan kriitikko ei silti korjannut, vaan loukkasi Austeria uudella arvostelulla, josta Austerille jäi mieleen tämä käsittämätön lause: ”Paul Auster ei usko perinteisiin kirjallisiin arvoihin.”

Minustakin lause on käsittämätön, sillä sitä ei ilmeisesti ole arvostelussa, jonka kirjoittajan Auster jättää hieman raukkamaisesti nimeämättä. Hän on – Austerin antamista johtolangoista päätelleen - Tom LeClair, viisi romaania julkaissut kirjailija ja kirjallisuuden professori. Raukkamaisen lisäksi Auster on siis ainakin huonomuistinen, ellei sitten epärehellinen. Ja lisäksi aika lapsellinen.

Tietääkseni oikeudenmukaista vihaa kohtaavat väärintekijät ”valahtavat kalpeiksi” vain eilispäivän halvassa viihdekirjallisuudessa, jossa mustalaisnaisen silmät välähtävät ja konttoritytöt nakkelevat niskojaan. Varmasti Coetzeekin tietää tämän, mutta lähtee silti Austerin fantasiaan mukaan. Ystävyyden nimissä.

Lisäksi ystävyyteen kuuluu, ettei loukkauksilta ainoastaan puolustauduta yhdessä. Niitä jaetaan yhdessä. Kuten teinitytöillä on tapana.

Coetzee ei vaivaudu pohtimaan onko kritiikillä journalismin lajina jotakin virkaa, mutta ei hän ainakaan yritä olla kriitikoita jalompi. Coetzeen kirjeistä lukija voi koota itselleen lyhyen listan eri taiteiden teoksista, jotka kovin kriittisen, suorastaan skeptisen nobelistin mukaan ovat ”kaavamaisia”, ”keskinkertaisia” eivätkä ”erityisen mainittavia”. Mainitsemisen arvoisten teosten ja tekijöiden lista on vieläkin lyhyempi, mutta sisältää ainakin Heinrich von Kleistin (1777-1811).

Entä Auster? Hän lausuu harkitsemattoman mielipiteen, jonka puolesta on vaikea esittää järkeviä perusteluita, joten hän esittää sen jalona periaatteena. Kriitikon ei pitäisi arvostella työtä, johon ei itse pysty, Auster kirjoittaa jotakin Hemingwayn ajatusta tapaillen. Sitten ajatus unohtuu, ja silmääkään räpäyttämättä Auster mitätöi näyttelijä Charlton Hestonin koko elämäntyön: huono näyttelijä, jäykkä, epäuskottava, mahtipontinen, jne.

Hestonin Julius Caesarin olen jo nähnyt, ja olin siitä vaikuttunut, Austerin repertuaariin sen sijaan kuuluu lähinnä suuren kirjailijan esittäminen lehdistötilaisuuksissa.

Austerin letkaus on syytä sivuuttaa normaalina kantapöydän suun soittona. Paitsi tietysti jos on kovin happamalla tuulella, ja arvelee, että sen(kin) taustalta löytyisi jotain Austerille niin tyypillistä ajattelematonta, jopa kyseenalaista käytöstä. Itse asiassa koko Heston-jakson syntyy Austerin tyrmistyksestä: miten elokuvajuhlilla tavattu Hollywood-näyttelijä, jota Austerin pitäisi inhota tämän poliittisten vakaumusten perusteella, voikin vaikuttaa niin miellyttävältä? Ja miten Hollywood-näyttelijä, jonka tulisi inhota Austeria tämän poliittisten vakaumusten perusteella, voikin vuosia myöhemmin tervehtiä häntä lentokentällä niin sydämellisesti?

No, varmaankin siksi, että lasten, ystävien ja kollegojen lukuisissa lehtihaastatteluissa antamien lausuntojen perusteella Charlton Heston oli poikkeuksellisen sydämellinen ja rehti ihminen.

Austerin toisenlaisesta käsityksestä päätelleen hän tietää, että viimeisinä elinvuosinaan Heston tuki presidentti Ronald Reagania ja esiintyi kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n keulakuvana. Ja ehkä Auster tietää myös, että viimeisinä elinvuosinaan Heston piti ”poliittista korrektiutta” merkkinä laumasieluisuudesta ja pelkuruudesta, joka estää nykypolvia toimimasta vapauden hyväksi yhtä päättäväisesti kuin heidän isänsä ja esi-isänsä ovat toimineet.

Sen sijaan Auster tuskin tietää, että näytellessään Ben-Hurissa ”mahtipontisesti” tai Apinoiden planeetassa ”jäykästi” Heston samaan aikaan marssi kansalaisoikeuksien puolesta ja taisteli oman aikansa konservatiivisia virtauksia vastaan demokraatti-puolueen näkyvänä tukijana.

Austerilla ja Hestonilla olisi siis ollut paljon yhteistä lentokentällä käydyn keskustelun pohjaksi. Kuten se, että me kaikki muutumme vanhemmiten vähän ahdasmielisemmiksi ja kaunaisemmiksi. Mutta tietysti erojakin löytyy. Kuten se, ettei Austerin romaaneista, esseekokoelmista ja kirjekokoelmasta löydy samanlaista sydämensivistystä ja ainutkertaista taiteellista testamenttia, jonka todistuskappaleina ovat Hestonin omaelämäkerta, päiväkirjat, elokuvat, lähipiirin lämpimät lausunnot ja kritiikin kiitokset:

”From start to finish, Heston was a grand, ornery anachronism, the sinewy symbol of a time when Hollywood took itself seriously, when heroes came from history books, not comic books. Epics like Ben-Hur or El Cid simply couldn't be made today, in part because popular culture has changed as much as political fashion. But mainly because there's no one remotely like Charlton Heston to infuse the form with his stature, fire and guts” (Richard Corliss, Time Magazine April 10, 2008).

Kuinka peittelin tietämättömyyden

”Musiikista kirjoittaminen on kuin tanssisi arkkitehtuurista”, Elvis Costello vinoili toimittajille.

                      Siitä huolimatta arvioin Oulussa ilmestyvälle Kalevalle yhden uuden jazz-levyn joka kuukausi. Ja siitäkin huolimatta, ettei minulla ole sellaista musiikillista taustaa, jonka perusteella pitäisin itseäni oikeana musiikkikriitikkona. Mutta ketä sitten pitäisi pitää?

                      Jukka Isopuroa, varmaankin.

Keskiviikon Hesarissa Isopuro kirjoitti ”kromatiikasta” ja ”sointikentistä” (HS 5.6.2013). Se tarkoittaa, että sävelteoksen tehokeinona on käytetty kokosävelaskeleen kahtia jakavia säveliä, ja että oikean kriitikon mielestä sointikenttä on täsmällisempää kieltä kuin nyt esimerkki musiikillinen tila, vaikka ne minusta tarkoittaisivatkin ihan samaa.

Entä sitten Harri Uusitorppa? Ei, ehkä.

Uusitorppa kirjoitti samana päivänä kolmesta suomalaisjohtoisesta pianotriosta, ilman hankalaa musiikillista termistöä. Sellainen ei ilmeisesti ole tarpeen, eikä ehkä edes sopivaa, jos arvioidaan populaarimusiikkia – johon myös jazz kuuluu, populariteetin puutteesta huolimatta.

Musiikin sijaan pop(ulaarimusiikin)kriitikko analysoi yleisöä. Tai jakaa sen kuluttajalohkoihin mainitsemalla arvostelussa muita, lukijalle entuudestaan tuttuja pop-artisteja. Tällä tavoin hän osoittaa olevansa skenen tuntija, ainoastaan oikean musiikkikriitikon tarvitsee osoittaa olevansa asiantuntija.

Keskiviikon kirjoituksessa Uusitorppa mainitsee yhden artistin: ”Nyt näyttää, että pianisti Bill Evansista siinneellä kamarimusiikillisemmalla tyylillä pääsee välivuosien jälkeen pitkälle.”

Miksi? Siksi, sanoi pianisti Brad Mehldau, että ”kaikkia valkoisia jazzpianisteja pitää aina verrata Bill Evansiin”. Vinoilua toimittajille tämäkin, sillä vertaus ärsytti Mehldauta, joka väitti, ettei ”oikeastaan ole edes kuunnellut Evansia”.

Voi olla totta, tai voi olla nuoren jazz-polven turhautunut yritys sanoa, ettei jazz ole pelkkää nostalgiaa ja vanhojen mestarien opettelua. Silti pitää kysyä, että mikä tekee Evansista niin erityisen, ja miten Evans sitten kuuluu Mehldaun tai vaikkapa Uusitorpan arvostelussa mukana olleen Alexi Tuomarilan soitossa?

Evansin luomisprosessia on musiikkikirjallisuudessa analysoitu paljon, osin siksi, että myös Evans itse puhui siitä poikkeuksellisen analyyttisesti. Poimin seuraavan katkelman AllAboutJazz-lehden artikkelista (August, 2004):

Evans was the main person responsible for reforming jazz voicings on piano. A voicing is the series of notes used to express a chord. Up until that time chords had been expressed either by spelling the chord, with root, 3rd, 5th, 7th and sometimes 9th, or with a selection of these notes. Bud Powell had pioneered the so-called "shell" voicings or alternations between outer and inner notes of a chord, that is root-7th or 3rd-5th or 3rd-7th. Evans abandoned roots almost entirely to develop a system in which the chord is expressed as a quality identity and a color, with the root being left to the bassist, or to the left hand on another beat of the measure, of just left implied. The system has become quite widespread, and a student can find it explained in any number of books on jazz piano theory and technique. But Evans had to derive them from composers like Debussy and Ravel and make a standard system out of them so they could be used unconsciously, automatically, and in doing so he transformed jazz piano.

Jos tästä jotakin ymmärsin, niin en sitä, että miten tämä kuuluu Alexi Tuomarila Trion soitossa. Ehkä Uusitorppa voisi valaista asiaa tarkemmin, sillä itse arvostelussa kyseisestä levystä ei sanota juuri tämän enempää:

”…vaihteleva materiaali on ykkösluokkaa sekä verevä yhteissoitto vapautuneen lennokasta.”

Voi olla osuvakin kuvaus, sillä voihan soitto lennokkuuden sijaan myös laahata. Olen kuullut sellaisia jazz-levyjä useita, varsinkin jos kustantajaksi mainitaan ECM. Silti tuntuu, että arvostelun selkeimmäksi informaatioksi jäi se, että Tuomarila on valkoinen jazz-pianisti. Kuten myös Evans - ja Mehldau.

Ehkä jazz-kritiikissä ei olekaan kyse asiantuntevuudesta eikä edes skenen tuntemisesta vaan tietämättömyyden peittelystä. Omani peittelin mielestäni ihan hyvin, Hesarin kritiikkiin verrattuna. Nimiäkin pudottelin enemmän. Arvostelu, joka ilmestynee Kalevassa lähipäivinä tai -viikkoina, on tässä:

Vaellus koskettimilla

Alexi Tuomarila Trio: Seven Hills. Edition Records 2013.

Jokin vuosi sitten pianojazzin supertähti Brad Mehldau ilmoitti seuraavansa Alexi Tuomarilan (s. 1974) tulevaisuutta ”innostuneena”. Sittemmin trumpetisti Tomasz Stanko kutsui Tuomarilan mukaan kokoonpanoonsa.

                      Jotain suomalaispianistin kansainvälisestä arvostuksesta kertoo sekin, että hänen omaan kokoonpanoonsa kuuluu skandinaavisen melankolisilla levyillä kultaa vuolleen Tord Gustavssen Trion basisti Mats Eilertsen.

                      Hieman samanlainen melankolinen melodisuus leimaa myös Alexi Tuomarila Trion uutta levyä Seven Hills.

Ihailemansa Keith Jarrettin tavoin Tuomarilalla on taipumus vaeltaa pitkin koskettimia kunnes sieltä löytyy jokin liiankin montaa kertaa toistettava teema. Basistin ja rumpalin rooliksi jää svengin luominen, mihin Eilertsen ja Olavi Louhivuori eivät ehkä ole omiaan. Johtajansa tavoin hekin käyttävät instrumentteja mieluusti vapaaseen unelmointiin.

Siis liiankin yksituumaista. Mutta myös yhteen hitsautunutta. Herkimmillään kolmikko on Louhivuoren sävellyksessä Cyan, kuin kuulostelisi nukkuvan lapsen hengitystä. Sen sijaan kahdeksan minuutin rajan ylittävä Ceremony tuntuu jo Tuomarilan vaikutteiden tai oman tyylin parodialta.