torstai 10. lokakuuta 2013

Hyvää Aleksis Kiven päivää!



Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Viikko sitten toimittaja soitti ja kysyi: ”Onko suomalaisen kirjallisuuden laatu tabu?”
En tiennyt oikeaa vastausta, mutta ehkä Tommi Melender ja Asko Sahlberg tietävät. Heiltäkin kuulemma kysyttiin. Kysymyksen taustan ymmärsin niin, että kotimaisen kirjallisuuden arvostelut olisivat nykyisin kovin maireita. En ihmettelisi, jos näin on. Ja jos on, siihen voi kuvitella montakin syytä.
                      Ensimmäinen voisi olla se, että taiteesta on tullut niin objektiivista. Voiko Riikka Pulkkinen olla huono, jos ulkomaisia käännössopimuksia on yli kaksikymmentä?
                      Toiseksi mieleen tulevat toimitukselliset syyt. Vanhanaikaiset, joilla on satunnaista merkitystä, ja nykyaikaiset, jotka liittyvät sanomalehtimedian rakenteellisiin uudistuksiin. Kerron aluksi miten minulle kävi vanhanaikaisesti Turun Sanomissa.

Vuonna 2007 arvioin lehden pyynnöstä Riitta Jalosen romaanin Veteen pudonneet. Kulttuuriosaston tuore esimies, nykyinen päätoimittaja Riitta Monto ilmoitti, ettei arvostelu vastaa lehden kritiikiltä edellyttämää journalistista tasoa. Sitä ei julkaistaisi eikä maksettaisi. Samoin kävi, kun tein arvostelun Olli Jalosen ”kirjallisuustieteellisestä” väitöskirjasta.
                      Sinänsä epätodennäköinen sattuma, että oman uran molemmat painokelvottomat kritiikit osuivat yhden ja saman avioparin kohdalle, joten Seurusteluravintola Uudessa Apteekissa palaveria pitäneet lehden toimittajat olivat todennäköisesti oikeassa, kun muistelivat molempien Riittojen olevan hyviä ystäviä yhteisiltä Yleisradion vuosilta.
                      Tällaista tilannetta on mahdoton ennakoida.
Ennakkoon kriitikko voi sen sijaan päätellä, että viime vuosikymmenten kuuluisat teilaajat ovat olleet Hesarin kuukausipalkkalaisia. Palkkioita ansaitsevien ja maakuntalehtiin kirjoittavien on heistä poiketen perusteltava joka kerta, miksi heidän juttujaan pitää ylipäänsä julkaista. Jos huonolla taiteella ei ole samaa merkitystä kuin hyvällä, niin miksi sillä olisi sama journalistinen merkitys? Tai kun toimituksen esimies sanoo, kuten minulle on monesti sanottu: ”Lue tämä, ja kirjoita jos se oli hyvä”. Onko arvio silloin enemmän kiinni kirjailijan taidoista kuin kriitikon pankkitilistä?
Olennaista ennakkotietoa on sekin, maksaako lehti jutun pituuden mukaan. Kaikissa lehdissä huono kirja pitää aina arvostella lyhyemmin kuin hyvä. Muinoin Hesarissa kriitikko sai palkkioon vielä bonuksenkin, jos samanmittainen teksti taitettiin isolla kuvalla sivun ylälaitaan eikä kuvatta alalaitaan. Muistan miten minä ja Mervi Kantokorpi kävimme tästä tilasta taistelua. Yleensä hävisin.
Lisäksi kriitikko, jos on kriitikko-kirjailija, voi päätellä mitä kielteiset kritiikit voivat vaikuttaa kirjailijan toimeentuloon järjestelmässä, jossa apurahat jaetaan kollegiaalisesti – komiteoissa ja toimikunnissa, joissa istuu lähinnä oman taiteensa edustajia. Ottaako tuo helposti nokkiinsa, onko pitkä muisti?

Istuin kuusi vuotta Valtion kirjallisuustoimikunnassa, enkä voi vahvistaa, että tällaiseen pelkoon olisi todellista aihetta. Enemmän kuin kirjailijoita ja enemmän kuin kirjailijoiden kavereita toimituksissa pitää nykyään pelätä lukijoita.
                      Ei siksi, että heitä on niin paljon, vaan siksi, että heitä on niin vähän.
                      Sanomalehtien kulttuuriosastoilla vähät lukijat on yritetty taikoa paljoiksi lähestymällä niitä ihmisiä, jotka eivät perinteisesti seuraa kulttuurisivuja. Tästä ei synny ongelmaa, jossa populaari vie tilaa taiteelta. Tästä syntyy ongelma, jossa kulttuurisivuja segmentoidaan markkinointitutkimuksissa oletetuille fokus-ryhmille. Kutakin fokus-ryhmää sitten edustaa ja puolustaa oma, erikoistunut kriitikko, jota lukiessa joutuu säälimään kansallisbaletin satunnaisia epäonnistumisia ja kuvataidenäyttelyiden keskinkertaisuutta, mutta ihailemaan suomalaisen dekkarin kestävää erinomaisuutta ja tietokonepelien väsymätöntä innovatiivisuutta.
                      Levikkilukujen lisäksi yleisön pelkoa lietsoo toimitusten resurssien niukentuminen. Joskus ennen kriitikon saamaa lukijapalautetta ehdittiin puntaroida ja puhua siitä kriitikon kanssa, jos tuntui olevan tarpeen. Nykyisin palaute on kiireiseen päivään sopimaton lisävaiva, josta syytetään kriitikkoa.
                      Vaikka suurinta pelko on tietysti kirjablogeissa, joilla on seuraajia monissa sadoissa ja joista bloggaaja saa arvostelukappaleita ja hieman mainostuloja.
Sanomalehtien talousjohto ohjaa toimituksellista työtä joko ylhäältä päin tai sitomalla kulttuurisivujen tuottajat osaksi taloudellista päätöksentekoa tavalla, joka oli tuntematon pari vuosikymmentä sitten. Mutta ei tämä journalistisen etiikan vääristymä taida olla mitään verrattuna siihen irvikuvaan, joka syntyy reaaliaikaista kävijälaskuria kuumeisesti seuraavasta bloggaajasta.

Ylistävää arvostelua tuottavaan perinteeseen kuuluu, ettei arvovaltainen kriitikko voi lopultakaan olla se, joka ei näe missään hyvää, vaan se joka löytää uutta ja kohottaa taiteen kentän näkyvyyttä ja arvoa. Pari teilausta silloin tällöin on uskottavuuden, ei arvovallan edellytys.
                      Jonkinlaisen perinteen katkeamisen ja uuden maireuden lähteen näen siinä, etteivät toimitukset yleensä enää pidä kritiikkiä kovin suuressa arvossa. Ja että minä en yleensä enää usko kriitikoihin.
                      Palaan molempiin asioihin myöhemmin. Siitä oli Kritiikin Uutisissa teatterikriitikko Matti Linnavuoren kolumni, joka kertoo oleellisen (”Ei sopimusta”, 3/2013). Oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi, arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti