tiistai 30. lokakuuta 2012

Kirjoitan yleisönosastoon



Kulttuurijournalismi kannattaa, mutta kenelle?

Janne Salomaa jatkaa mielipidesivulla keskustelua, jota Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kävi omalla kolumnipalstallaan (HS Kulttuuri 27.10; HS Mielipide 30.10):
                      Kannattaako kulttuurijournalismi? Vai ajetaanko sitä alas? Vastaus kysymyksiin on kyllä ja kyllä.
                      Olisi ihme jos kulttuurijournalismi ei kannattaisi näillä palkoilla. Mutta tietysti vain keskustelussa mainituille mediakonserneille, ei kulttuurijournalisteille. Rajaan esimerkit kirja-arvosteluihin, jotka Aamulehti ja Turun Sanomat teettävät minun ja Salomaan kaltaisilla vapailla toimittajilla.
                      Vuosi sitten Aamulehti maksoi minulle arvostelusta 130 e. Vuoden alkaessa Aamulehti siirtyi Sirénin kolumnissa mainittuun järjestelmään, jossa kulttuuritoimitus on ikään kuin kaikkien Alma Median omistamien lehtien yhteinen. Mitä Aamulehti maksaa Satakunnan Kansan kriitikolle, jonka arvostelu ilmestyy myös Aamulehdessä? ”Ei noin paljon”, kuului kollegan vastaus.
                      Turun Sanomissa kulttuurin kirjoituspalkkio on pysynyt siinä, mihin se Suomen siirtyessä euroon asettui: 100 e.
                      Turun Sanomien toimituskulttuurissa huomaa myös sen, miten kulttuurijournalismin hinta heijastaa journalistin arvostusta. Nykyjohdon aikana lehteen tulevaa palautetta ei enää tarkisteta entiseen tapaan, eikä palautteen saanut vapaa toimittaja voi vastata, vaikka palaute vaikuttaisi asiattomalta.
                      Uuden käytännön aikana kirjailijan kaveri rinnasti minut Putte Possuun ja dosentti ilmoitti, että olen aina tahallaan, tarkoituksellisesti ja metodisesti väärentänyt jutuissa käyttämäni sitaatit.
                      Edelliseen palautteeseen on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Jälkimmäisestä olisin sanonut, että molemmat lukijoille esitetyt esimerkit olivat dosentin omia väärennöksiä.
                      Aamulehden ja Turun Sanomien uudet toimintatavat säästävät toimituksilta aikaa, vaivaa ja rahaa, mikä ilmeisesti on kulttuurijournalismin kannattavuuden hinta. Nolot palkkiot ja totuudenmukaisen tai edes keskustelevan journalismin hylkääminen ovat merkkejä kulttuurijournalismin alasajosta.

Putte Wilhelmsson
Vapaa toimittaja
Turku

Kts. myös

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tilastollinen nainen ja muita kunnallisvaalien avainkäsitteitä




Keski-ikäisen freelance-toimittajan ja järjestäytyneen yhteiskunnan välinen juopa näyttää olevan syvempi kunnallisvaaleissa kuin eduskuntavaaleissa. Ylen vaalikoneessa pääsin nyt parhaimmillaan 68 prosentin yksimielisyyteen ehdokkaiden kanssa, kun luku eduskuntaa valitessa oli yli 80.
                      Ilmeisesti EU on sittenkin yksinkertainen kysymys kunnallistalouteen verrattuna, ja myös arvovalintoja helpottavat puolueiden imagot eli entiset aatteelliset erot ovat valtakunnan tasolla selkeämpiä. Eduskuntavaaleissa ainakin tuntuu, että äänestäjä voi valita vaikkapa demarien ja kokoomuksen välillä, mutta kuntavaaleissa täällä Turussa kuten muissa suurissa kaupungeissa äänestäjä valitsee demarien ja kokoomuksen aseveliakselin sekä muiden välillä.
                      Ja nyt kerron miksi esimerkiksi vihreät ei oikeasti ole ”muut”. Ja miten naistutkimuksen tunnustama biologinen ja sosiaalinen sukupuoli eivät ole äänestyskäyttäytymistä ennakoidessa yhtä merkittävä tekijä kuin vaalikoneen tunnistama tilastollinen sukupuoli.

Kutistuneesta yksimielisyydestä huolimatta Ylen kuntavaalikone antaa minulle hyvin samannäköisen listan kuin viime eduskuntavaaleissa.
Kärkikymmenikössä yliedustettuina ovat korkeakoulutetut, 30-45 -vuotiaat naiset, mikä osin johtunee siitä, että 30-45 -vuotiaat naiset ovat usein korkeakoulutettuja. Enemmistö heistä on vihreitä naisia, tyypillinen ammatti tutkija, seuraavaksi tulevat kokoomuksen naiset, todennäköisesti kunnan palveluksessa opetus- tai sosiaalialalla. Listan pohjalla ovat ne, joiden kanssa olen eniten eri mieltä: 20-vuotiaat, kauppakorkeakoulua käyvät pojat ja yli 60-vuotiaat perussuomalaiset miehet, enintään ammattikoulututkinto.
Tämän nojalla tulkitsen, että olen porvarillinen äänestäjä, ja että vihreät on - monien toimittajakollegoiden jatkuvista letkauksista huolimatta - porvarillinen puolue. Lisäksi tulkitsen, että äänestäjänä olen tyypillinen tilastollinen nainen: humanistinen koulutus, koulutukseen nähden alhainen tulotaso, harrastaa kulttuuria, ei ajokorttia. Näin ehdokkaatkin tulevat lähinnä omien joukosta.
Sukupuolen, akateemisuuden ja porvarillisuuden ohella neljäs kärjen erityispiirre on siinä, ettei juuri kenelläkään heistä ole pitkää kokemusta valtuutetun tai muun kunnallisen luottamushenkilön tehtävistä. Toisin sanoen he eivät pohdi jokaista vastausta niin, että se jo etukäteen sopisi paremmin aseveliakselin tai muiden kunnan vakiintuneiden yhteistyöjärjestelmien mielipiteisiin.
Minä ja ehdokkaani olemme siis oppositiohenkisempiä kuin puolueemme keskimäärin. Tai naiiveja. Yleensä olenkin äänestänyt henkilöitä, joita ei valita, joten en ole paljon joutunut heidän takiaan häpeämään.
Vaalikone siis karsii valmiiksi vasemmiston, joka haluaa näpertää kuntataloutta poistamalla terveyskeskusmaksut ja alentamalla joukkoliikenteen lipunhintaa samalla kun sen kustannukset kasvavat. Minusta demarit ja vasemmistoliitto ovat ymmärtäneet perinteisen työväenaatteen väärin, jos he kuvittelevat, että kaikki joille ei ole tarjolla työterveyspalveluita ja joilla ei ole varaa omaan autoon, ovat kunnan avustuksia tarvitsevia köyhiä. Ihan mielellään mekin osallistumme kustannuksiin.
Lisäksi vaalikone karsii vanhat äijät ja keskenkasvuiset nulikat, joten minun tehtäväkseni jää karsia hölmöt ja kaveripiirin houkutuksesta väärään seuraan eksyneet.
Ensin karsin kokoomuksen nuoren naisen, jonka mielestä hyvätuloisten pitäisi maksaa kunnan palveluista enemmän. Varmaan pitäisi, mutta saakohan ehdokas asialleen kokoomuksen puoluehallituksen tuen?
Sitten karsin demarien nuore(hko)n naisen, jonka mukaan terveyskeskusmaksu rankaisee terveyspalveluita usein tarvitsevia. Turussa terveyskeskusmaksu kerätään kolmessa erässä kolmen ensimmäisen käynnin osalta, jonka jälkeen palvelu on ilmaista. Minusta ”usein” on enemmän kuin kolmasti vuodessa, ja lisäksi ehdokkaan tulisi minusta tietää, miten palvelumaksujärjestelmä omassa kunnassa toimii ja millä perusteella.
Lopuksi karsin ne vihreät ehdokkaat, joilla Ylen vaalikoneen kysymyksiin vastatessa on ollut keskittymis- tai motivaatiovaikeuksia.
Vaalikoneen perusteella näyttää siltä, että kysymys Turun toriparkin rakentamisesta jakaa vihreitä voimakkaasti. Mutta siis vain näyttää. Tilanteessa, jossa kunnanvaltuusto ja kunnanhallitus ovat tehneet hankkeesta täysin vastakkaiset päätökset, osa ehdokkaista ei ole ymmärtänyt mitä tarkoittaa vaalikoneen kysymys ”tulisiko päätös palauttaa takaisin kunnanvaltuuston käsittelyyn?”.
Karsinnan jälkeen äänestäminen on helppoa, ja mahdollisesti hauskaakin, jos äänestys taas järjestetään paikassa, jossa olin elämäni ensimmäisessä limudiskossa. Yleensä tutut seinät tuovat mieleen jonkun ihmisen, jonka jo luuli unohtaneensa.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Lehtikirjoittamisen lajeja: Tehdään stoori







Kun helmikuussa aloitin kirjallisen blogin, en arvannut, että tekisin blogimerkinnän Turun ja Porin välisestä kasitiestä. En myöskään arvannut, että tekisin siitä kaksi blogimerkintää.
Keissi näyttää kuitenkin olevan sellainen, joista Journalismikritiikin Vuosikirjaan kirjoittavat ivalliset mediatutkijat voivat yleensä vain unelmoida. Tapahtui viime keskiviikkona:
                      Liikenneministeri Merja Kyllönen erottaa Juhani Tervalan liikenneviraston pääjohtajan paikalta ja siirtää tämän toisiin tehtäviin. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Tervala on ”kova jätkä”, joka yhteistyössä maakuntapäättäjien kanssa kiirehti kasitien valmistumista. Turun Sanomien pääkirjoitussivulla Tervala on ”pöyhkeä” virkamies, joka oli ”valmis olankohautuksella sivuuttamaan maakunnissa valmistellut tiesuunnitelmat”. Tästä omapäisyydestä johtuen tiehanke olisi myös ajautunut ministeriössä paitsioon.
                      Uutisointia voi sanoa ”monipuoliseksi”, mikäli lukija sattuu seuraamaan lehtiä riittävän monipuolisesti. Muussa tapauksessa mieleen tulee toisenlaisia ja vähemmän kohteliaita nimityksiä. Eilen tilanne jatkui Ilta-Sanomissa, tänään Helsingin Sanomissa
                     
1.

Eduskuntavaalin ja meneillään olevan kunnallisvaalin perusteella olen päättänyt, että Ilta-Sanomien toimittaja Mika Koskinen on Suomen Mitt Romney: vaikka tv-väittelyissä olisi ”mapeittain naisia”, eivät he Koskisen arvioiden mukaan pärjää tiedoissa ja esiintymistaidoissa yhtä hyvin kuin porvaripuolueiden tai demarien miehet.
                      Odotettua siis oli, että Koskinen ymmärtää paremmin pääjohtaja Tervalan kuin ministeri Kyllösen näkökulman. Odottamatonta oli se, että Tervalan asiaa ajaessaan Koskinen ryhtyy työmarkkinapoliitikoksi.
                      Ilta-Sanomien eilisessä uutiskommentissa Koskinen kertoo tehtävistä erottamisen tulleen niin äkkiä ja varoittamatta, ettei Tervalalle annettu tilaisuutta ottaa mukaan ”oikeudellista avustajaa”. Onko ministeriöissä tapana, että alaista läksytetään tai siirretään toisiin tehtäviin vain jos alaisen tukena on ”oikeudellinen avustaja”? Onko missään työpaikassa?
                      Älä sitten tee tästä mitään stooria, meitä toimittajia neuvottiin ennen vanhaan, jos jutun formaattiin kuului asia ilman sille kuviteltuja vaikuttumia tai merkityksiä. Koskinen kuitenkin tekee. Hän kuvittelee, tai luo lukijalle kuvitelman, että Tervalan erottaminen on uutinen koska menettely oli poikkeuksellinen ja epäilyttävä. Todellisuudessa Tervalan erottaminen on uutinen, koska menettely oli harvinainen ja yllättävä.
                      Stoori jatkuu. Stoorissa ministeri on juoruämmä.
                      Koskisen mukaan ministeri Kyllösen ”toimet” ovat herättäneet ihmettelyä. Kenessä? Sitä passiivimuodon taakse piiloutuva Koskinen ei kerro. Mitkä toimet? Sen Koskinen kertoo. Ministeri on puhunut erottamispäätöksensä perusteista ja siis Tervalan johtamistavasta suljetuissa tilaisuuksissa.
                      Totta kai on, jos Koskinen tarkoittaa tilaisuuksia, joissa Koskisen tai muiden toimittajien sijaan kuulijoina on valiokuntajäseniä, eduskuntaryhmien puheenjohtajia ja hallituksen avainministereitä. Ainakaan Koskinen ei nimeä muita vaihtoehtoja. Siksi Kyllösen voi ehkä jättää ihmettelemättä ja ihmetellä Tervalaa. Esimiehen arvostelu julkisissa tiedotusvälineissä ei kuulu perinteiseen virkamiesetiikkaan. Tervalalle tämän poikkeuksen silti mieluusti suo. Varmasti moni muukin työntekijä haluaisi sanoa pomostaan suorat sanat Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla, jos siihen vain annettaisiin tilaisuus.
                      Stoori huipentuu. Stoorissa ministeri on kokematon tyttö.
                      Nimettömään lähteeseen vetoava Koskinen kertoo myös, ettei Tervalan erottaminen ollut Kyllösen idea, vaan jo pitempään meneillä ollut toisen korkean virkamiehen hanke. Koskisen tulkinnan mukaan vanhempi ja kokenut virkamies vei nuorta ja kokematonta naisministeriä kuin pässiä narussa.
                      Ilta-Sanomien eilisessä versiossa ministeri Kyllönen on huono johtaja. Jutun uskottavuutta nakertaa se, että ainoa lähde on nimetön. Helsingin Sanomissa on tänään toinen versio. Sen mukaan pääjohtaja Tervala on huono johtaja. Jutun uskottavuutta lisää se, että lähteitä on useita ja että yksi heistä esiintyy omalla nimellään:
                     
Lii­ken­ne­vi­ras­tos­sa teh­dyn ky­se­lyn mu­kaan ylim­män joh­don joh­ta­mis­tai­dois­sa oli pal­jon toi­vo­mi­sen va­raa.
"Pää­joh­ta­ja on voi­ma­kas­tah­toi­nen hen­ki­lö ja ha­luaa ajaa pää­tök­siä no­peas­ti lä­pi. Hän ha­luaa, et­tä asiat teh­dään he­ti, ei­kä vält­tä­mät­tä mie­ti seu­raa­muk­sia muil­le", sa­noo vi­ras­ton aka­va­lais­ten pää­luot­ta­mus­mies Seppo Mäkinen.

                      Samalla Helsingin Sanomat heikentää toistakin Ilta-Sanomien stooriin kuulunutta juonielementtiä. Vielä eilen Ilta-Sanomien lukijoiden annettiin Tervalaan nojaten uskoa, että Tervala houkuteltiin eronpyyntöön tekaistulla väitteellä, jonka mukaan Kyllösellä oli hallituksen tuki. Tänään Helsingin Sanomat kertoo hallituslähteisiin nojaten, että tuki oli.
                      Myös Kyllösen ministeritaidoista voi Helsingin Sanomissa syntyä erilainen kuva kuin Ilta-Sanomissa. Ilta-Sanomissa Kyllösestä on toimittajan oma arvio, tehdystä työstä ei anneta esimerkkiä. Helsingin Sanomissa on esimerkki, ei toimituksen arviota, vaikka liikennejaoston ja liikenneministerin erimielisyydet mainitaan:

Edus­kun­ta hy­väk­syi vii­me ke­sä­nä Kyl­lö­sen val­mis­te­le­man lii­ken­ne­po­liit­ti­sen se­lon­teon, jon­ka mu­kaan lii­ken­ne­mi­nis­te­riö al­kaa to­teut­taa en­tis­tä hal­vem­paa tie­suun­nit­te­lua. Pi­lot­ti­hank­kee­na oli Kou­vo­la–­Lah­ti-tie, jon­ka kus­tan­nuk­set lä­hes puo­lit­tui­vat.

2.

Toimittajien omien kolumnien määrä alkoi reilu vuosikymmen sitten kasvaa varsinkin Sanoma Newsin julkaisemissa lehdissä, Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa. Lisäksi uutisten rinnalle tulivat toimittajan kuvalla varustetut uutiskommentit.
                      Kommenttien ja kolumnien tarkoitus kerrottiin minullekin Sanomien avustajapalaverissa. Niiden tuli taustoittaa uutisia mielipitein ja tulkinnoin. Nyt molempia tulee niin ripeästi, että on odotettava pari päivää uutista, joka taustoittaisi mielipiteen ja tulkinnan.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Lehtikirjoittamisen lajeja: Monipuolinen media




Pari vuotta sitten käteen sattui Kari Karppisen väitöskirja, kuka lieneekään, mutta otsikko oli tyypillisen komea ”Rethinking Media Pluralism: A Critique of Theories and Policy Discourses”.
                      Kirjassaan väittelijä harmitteli, että käsitystä median monipuolisuudesta ja moniarvoisuudesta määritti julkisessa keskustelussa mediateollisuuden näkökulma, jossa monipuolisuus tarkoitti kuluttajan mahdollisuutta valita mahdollisimman monen mediatuotteen välillä. Tällainen näkökulma nojaa ensisijassa kilpailun vapauteen mediaelinkeinossa, demokraattiseen prosessiin kuuluva informaation vapaus ja kansalaisen valinnan vapaus ovat vasta sen toissijaisia mutta varmaankin toivottavia seurauksia.
                      Tutkijan mielestä prioriteettien tulisi mennä juuri toisin päin. Tiivistelmä päättyy näin:
”Tutkimuksen keskeinen väite on, että mediapluralismin käsite tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin julkisuuden valtarakenteiden näkökulmasta. Sen sijaan, että moniarvoisuutta pyritään arvioimaan mittaamalla määrällisesti sisältöjen ja tiedotusvälineiden kirjoa, mediapluralismi tulisi ymmärtää kriittisenä käsitteenä, jonka avulla on mahdollista tarkastella mediajulkisuuden hierarkkisia valtasuhteita ja pohtia uusia mahdollisuuksia julkisuuden demokratisoimiseksi.”
Silloin kirjoitin jotain mediakriittistä kolumnia sanomalehti Kalevaan, ja mielessä oli yhä EU:n elintarvikevirastosta käyty keskustelu.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus oli sydämistynyt Italialle, joka – sittemmin onnistuneesti – yritti kaapata Suomelle jo periaatteessa luvatun viraston itselleen, ja korosti viraston saamisen Suomeen olevan ”kansallinen etu”. Toisaalla saman päivän lehdessä Helsingin Sanomien toimittaja korosti, että virastojen hajottaminen poliittisista syistä eri puolille yhteisön rajoja oli vastoin yleistä etua, ja siis myös jäsenmaiden kansalaisten etua.
Tässä, saman media kahdessa vastakkaisessa tulkinnassa, väittelijän suositus epäilemättä toteutui. Median monipuolisuuden, tai ”pluralismin”, tulisi ensisijaisesti olla journalistinen johtoajatus ja vasta toissijaisesti mediamarkkinoinnin väline.
Mutta mikä toteutui tänään, kun luin ensin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun ja sitten Turun Sanomien?
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield taustoittaa toissapäivän suuruutista, liikenneministeriön johtavan virkamiehen eroa. Blåfieldin mukaan linjaerimielisyys ministeri Merja Kyllösen ja liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan välillä kärjistyi valtatie 8:n parantamiseen Turun ja Porin välillä.
Blåfieldin mukaan Tervala oli huomannut, että vesioikeuden antama pohjavesien suojelujärjestelyä koskeva vesilupa oli raukeamassa, ja siksi Tervala oli ryhtynyt yhteistyössä maakuntajohtajien kanssa kiirehtimään hanketta. Tämä taas ei olisi sopinut ministeriön poliittisesti nimetyille päättäjille, joita kiinnostaa raideliikenne ja informaatioajan logistiikkaa, eivät moottoritiet.
Toisin asian kertoo omia maakuntajohtajiaan yleensä herkällä korvalla kuunteleva Turun Sanomat.
Pääkirjoituksessa Tervala ei ole kiirehtinyt moottoritietä, vaan häntä epäillään hankkeen ”jarrumieheksi”. Eikä Blåfieldin raportoimasta ”yhteistyöstä” ole tietoakaan, vaan Tervala oli ”pöyhkeästi valmis olankohautuksella sivuuttamaan maakunnissa valmistellut tiesuunnitelmat”.
Kaksi saman lehden erilaista tulkintaa saatavilla olevista tosiseikoista täydentävät toisiaan, jolloin voin tehdä oman valintani perusteluja arvioimalla (pelkkä sanapari ”kansallinen etu” ei ole koskaan saanut minut nostamaan lippua salkoon). Sen sijaan kahden lehden kaksi erilaista tosiseikkojen kuvausta kumoavat toisensa, joten yleisvaikutelmakaan ei ole monipuolinen, ainoastaan ristiriitainen.
Arvaan, että lukijaa hämmentävä ristiriita havaitaan molemmissa toimituksissa, mutta kumpikaan ei tarkista faktojaan, koska itse uutinen on jo vanhentunut. Ja arvaan, että myös toimitusten tietolähteet tietävät tämän, joten oman edun tai asialistan puolustamiseen ei tarvitse valmistautua, mikäli sen on jo kerran saanut läpi.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Filosofian turhamaisuus: Hämärämpi kuin ranskalaiset, 1/2






Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa Jyrki Alenius kertoi uuden suomennoksen pohjalta millaista on amerikkalaisen John Deweyn (1859-1952) pragmatistinen filosofia:
                      ”Dewey haki konkreettisempia vastauksia ja sovelluksia päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Muutama vuosi ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen julkaisemassaan teoksessa Dewey toteaakin, että filosofian tehtävä on ihmisten ajatusten selventäminen aikansa sosiaalisissa ja moraalisissa kiistoissa.”
                      Samalla sivulla Harri Mäcklin kertoi uuden suomennoksen pohjalta millaista on ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn (1908-61) fenomenologinen filosofia:
                      ”Hän näet yrittää sanoa asioita, jotka pakenevat sanoja ja edeltävät kaikkea kielenkäytön mahdollisuutta. Tästä syystä Merleau-Pontyn teksteissä kielen tekstuureilla, rytmillä, sanojen hengityksellä ja äänettömällä puheella on vähintään yhtä suuri rooli kuin tekstin sisällöllä. Suomennoksen olisi kyettävä nappaamaan Merleau-Pontyn käyttämän ranskan elävyys.”
                      Filosofiasta on siis moneksi. Toisinaan filosofien välillä on suurikin päämäärien ja keinojen välinen kuilu, ja toisinaan kuilu on suurimmillaan filosofeista kirjoittavien välillä.
                      Mäcklin varmaankin tuntee Merleau-Pontyn tuotantoa paremmin kuin minä, ja mahdollisesti alkukielellä, joten siinä on jo kaksi syytä, miksi en ole huomannut filosofin tuotannossa hänen nyt mainitsemaansa ilmiötä. Mutta kuinka moni muu on huomannut?
                      Mäcklinin kuvauksesta päätelleen Merleau-Pontyn kirjoituksilla luulisi olevan kunniapaikka antologioissa, joiden otsikoissa on sana ”postmodernismi”. Minulla on sellaisia viime vuosisadan perintönä useita. Merleau-Ponty ei ole mukana yhdessäkään.
                      Olisiko siis mahdollista, että Merleau-Pontyn filosofia on – Deweyn sanoin – ”selventävämpää” kuin Mäcklinin lehtikirjoituksesta on lupa päätellä? Ja olisiko mahdollista, että Merleau-Ponty on ymmärtänyt kielen eritavoin kuin Mäcklin on ymmärtänyt Merleau-Pontyn kielen?
                      Seuraava lainaus filosofin esteettisen tutkielman englanninnoksesta osoittaa oikeaksi Mäcklinin uumoilun, jonka mukaan filosofin kääntäminen ei ole helppoa.
Lukijalle tuskallisista lauserakenteista huolimatta se osoittaa myös, että Mäcklinin sanoja ”pakenevat” ja ”edeltävät” asiat ovat mahdollisimman hämärä tapa kuvata Merleau-Pontyn sitoutumista Husserlin klassisen fenomenologian periaatteisin. Ja että Mäcklinin ”rytmi”, ”hengitys” ja ”äänetön puhe” on mahdollisimman hämärä tapa kuvata Merleau-Pontyn samanaikaista sitoutumista kirjallisuuteen näkökulmana, joka aidosti rikastaa filosofiaa:
In a sense the whole of philosophy, as Husserl says, consists in restoring a power to signify, a birth of meaning, or a wild meaning, an expression on experience by experience, which in particular clarifies the special domain of language. And in a sense, as Valéry said, language is everything, since it is the voice of no one, since it is the very voice of things, the waves, and the forests. And what we have to understand is that there is no dialectical reversal from one of these views to the other; we do not have to reassemble them into a synthesis: they are two aspects of the reversibility which is the ultimate truth.
Olen varma, että Mäcklin uskoo arvostelussaan tarkoittaneensa jokseenkin samaa asiaa, josta Merleau-Ponty kirjoitti kirjassaan Le Visible et l’invisible (1964). Lisäksi olen varma, ettei Mäcklin arvostelussaan tarkoittanut yhtään mitään. Paitsi ehkä toisen käden filosofiasta muutoinkin tuttua tekniikkaa, jossa ranskalaisen filosofian otaksutun hämäryyden kanavoinnin kuvitellaan jotenkin ilmentävän tietoista olemassaoloa edeltävää metafyysistä hämärää. Ja ilmentävyydellään säästävän kirjoittajalta tarkoittamisen vaivan.
Yritän edelleen havainnollistan tätä teknikkaa lainaamalla Timo Hännikäistä, vaikka en koskaan mielelläni lainaa Timo Hännikäistä. Tämäkin arvostelu on Helsingin Sanomista ja arvioi kirjallisuudentutkija Kuisma Korhosen esseekokoelmaa Lukijoiden yhteisö (2011). Hännikäisen lainaamissa kohdissa Korhonen puolestaan arvioi tai oikeastaan kanavoi kirjansa läpi kulkevaa avainhahmoa, ranskalaista filosofi-kirjailija Maurice Blanchot’a:

Tarkastellessaan historiaa, ihmissuhteita ja politiikkaa kirjoituksena Korhonen tekee monia kiinnostavia havaintoja, mutta kompastuu jatkuvasti abstraktioihin. Ilmaisun muuttuessa sanamagiaksi tekisi mieli muistuttaa kirjoittajaa hänen arvostamastaan kill your darlings -ohjeesta. ”Kohtaaminen on merkityksen merkitys. Vasta kohtaamisen horisontti tekee kirjallisuudesta nousevat merkitykset merkittäviksi, merkityksellisiksi.” Tai: ”Kirja on itkevä kivi, sukua tuulelle ja tuhkalle.” Tällaiset lauseet kuulostavat naurettavilta kaikista, jotka eivät ole sisäistäneet taiteiden tutkimuksen kielenkäyttöä.
                     

torstai 11. lokakuuta 2012

Viiden vuoden tuomio



Sosiaalityön professori Mikko Mäntysaari Jyväskylän yliopistosta osallistui kirjoituksellaan keskusteluun sosiaalialan työvoimapulasta ja epäpätevistä sosiaalityöntekijöistä (”Sosiaaliala kaipaa yhä lisää työvoimaa”, HS 11.10.2012).
                      Mäntysaaren mukaan tilannetta jo helpotetaan esimerkiksi niin, ettei ammattikorkeakoulussa sosionomin tutkinnon suorittaneen henkilön tarvitse aloittaa täyden pätevyyden takaavaa maisterin tutkintoa alusta, vaan aikaisempi tutkinto huomioidaan opintopisteinä.
                      Valitettavasti tämä ei ole ratkaisu vaan osa ongelmaa. Herää kysymys:
                      Miten ammattikorkeakoulu ei kykene kolmessa vuodessa tuottamaan pätevää sosiaalityöntekijää?
                      Kysymys on vaikea, ehkä kiusallinenkin, sillä vastaus ei liity sosiaalityön asiakkaan tarpeisiin. Se liittyy koulutuspolitiikan tavoitteisiin, yliopistojen rahoitukseen ja ammatilliseen edunvalvontaan.
                      En ymmärrä lainkaan koulutuspolitiikkaa, jossa aikaa vievistä tutkinnoista tehdään kynnys hyvinkin vaatimattomasti palkattuihin ammatteihin.
                      Hieman paremmin ymmärrän tieteen palvelijoiksi perustettuja yliopistoja, jotka taloutensa pyörittämiseksi joutuvat tehtailemaan ammattitutkintoja. Otaksun, että vain murto-osa professori Mäntysaaren perustutkintoa suorittavista oppilaista tuottaa koskaan merkittävän tieteellisen julkaisun. Ja että pieni osa sosiaalityön jatkotutkintoa suorittavista maistereista uskoo väitöskirjasta olevan etua johtotehtävistä kilpailtessa mutta useimmille se merkitsee sapattivapaata kuormittavasta arkityöstä.
                      Parhaiten ymmärrän ammattiliittoja. Ne pystyvät paremmin puolustamaan jäsentensä etuja, jos palkkataulukko perustuu korkeakoulututkintoon. Ja jos tutkinnon suorittaminen muodostaa työvoiman tarjonnan pullonkaulan.
                      Viime vuodet olenkin voinut seurata kotioloissa mitä sosiaalityön tutkinto vaatii, ja mitä sosiaalityö.
Opiskelijaa olen tukenut vastaamalla kysymyksiin yliopiston satunnaisen tuntiopettajan tiedoilla ja taidoilla. Olen esimerkiksi selittänyt, miten klassisia teorioita lapsen kielen ja sosiaalistumisen kehityksestä ei voi näennäisistä ristiriitaisuuksista huolimatta käyttää toisiaan vastaan, vaan teoriapohjan erilaisuuden vuoksi niitä on tarkasteltava ikään kuin rinnakkain.
Varsinaisessa sosiaalityössä George Herbert Meadin (1863-1931), Lev Vygotsin (1896-1934) tai Jean Piaget’n (1896-1980) pioneerityölle ei näytä olleen paljon käyttöä. Sen sijaan minulta on kysytty:
 Pitääkö ryhtyä johonkin toimiin, jos on sosiaalipäivystäjänä käynyt asunnossa, jossa on luteita?
Tätä ei opetettu yliopistossa minullekaan, joten katsoin netistä.
Yliopistossa ei myöskään opeteta miten sosiaalityön organisaatiokaavio professori Mäntysaaren kotikaupungissa Jyväskylässä eroaa vaikkapa Turun organisaatiosta. Tai mitä kotipalveluja tarjotaan Vaasassa ja mitkä niistä puuttuvat Oulussa. Tai minkä nimiseen konttoriin vanhuspalvelutyöntekijä soittaa Tampereella, jotta vanhukselle saadaan rollaattori.
Nämä ovat asioita, jotka sosiaalityön tulevat maisterit oppivat työssä koulun ohella. Koulussa he oppivat viranomaisen vastuun, asiakkaan oikeudet, soveltuvat lakipykälät ja asetukset. Ja siihen sosiaalityön yleensä teräväpäinen väki tuskin tarvitsee viiden vuoden korkeakoulutuomiota.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Debatti: ”Mistä illuusioissa on kysymys?”




My design is to shew the manner wherein we perceive by sight the distance, magnitude, and situation of objects. Also to consider the difference there is betwixt the ideas of sight and touch, and whether there be any idea common to both senses.
-- George Berkeley: An Essay Towards a New Theory of Vision (1709).

Pakkaan yhä hyllystä pois kirjoja, joihin en halua enää palata, ja teen tilaa kirjoille, joiden en tiedä vielä olevan olemassa. Paul Austerin romaanin Illuusioiden kirja välistä löytyy kellastunut lehtileike. Se on Jan Blomstedtin arvostelu, julkaistu Helsingin Sanomissa 26.8.2002.
                      Omista lyijykynämerkinnöistä huomaan – muistan – mikä minua on arvostelussa askarruttanut niin, että olen ottanut sen talteen. Olen arvellut löytäneeni tilaisuuden oikaista filosofian tohtoria ja Helsingin yliopiston filosofian dosenttia tämän omalla alalla.
Arvelinko oikein? Yhteys mieltä silloin askarruttaneen asian perusteisiin on siinä määrin katkennut, etten enää tiedä.  Sen sijaan haalistuneista muistiinpanoista voi yhä rekonstruoida sen, mitä kymmenen vuotta sitten halusin Blomstedtille sanoa.
                      ”Mistä illuusioista on kysymys?”, Blomstedt kysyy arvostelussaan, ja lähtee itse etsimään vastausta: ”Filosofi George Berkeleyn nimen vilahtaminen tuntuu merkitykselliseltä vihjeeltä.”
                      Viittaus Austerin mainitseman filosofin subjektiiviseen idealismiin jää kuitenkin turhan tylyksi: ”Berkeley väitti, että niin sanottu todellisuus on vain sarja havaintoja. Se on ihmisten päässä.”
                      Oikeastaan Berkeley (1685-1753) väitti, että me voimme muodostaa idean ulottuvaisesta, käsin kosketeltavasta kappaleesta vain, jos sillä on jokin aistimellinen, tajunnasta riippuvainen ominaisuus - väri, pehmeys, tuoksu, tms.
         Berkeleyn fysikaalisiin kokeisiin perustuvilla argumenteilla ei sinänsä ole mitään tekemistä Blomstedtin seuraavaksi mainitseman postmodernin todellisuuskuvan kanssa (”postmodernit tulkinnat median muovaamasta todellisuuskuvasta, jossa olevaa on vain mikä nähdään teeveessä”).
                      Eikä postmodernismilla liene puolestaan kovin paljon tekemistä Austerin romaanin nimen kanssa: ”Iluusioiden kirja”. Blomstedt ehdottaa tahallisen naiivisti, että illuusiot ovat ”käsityksiä jotka eivät vastaa todellisuutta”, minkä hän edelleen kytkee fiktion kykyyn ”todistaa asioista, joita ei ole”.
                      Ilmeisesti Blomstedilla on mielessään Berkeleyn teos Principles. Sen mukaan me emme voi ajatella kappaletta, joka on olemassa ilman että sitä havaitaan. Olemattomia (pyöreä kolmio, yksisarvinen, Jumala) kuvitteleva fiktio ei kai silti ole säännön poikkeus. Fiktio on havaittavaa - ääniä, muotoja, värejä - eikä se tässä merkityksessä harhauta aisteja enempää kuin muukaan todellisuus tai todellisuuden esittäminen (joidenkin mielestä tietysti näköhavaintokin on verkkokalvon esitys aivoille). Jos jotakin, se harhauttaa johtopäätöksiämme todellisuudesta. Mikä puolestaan on varsin yleinen ominaisuus myös faktuaalisiksi tarkoitetuissa kuvallisissa tai kirjallisissa esityksissä, kuten teeveen uutisissa tai tohtorien väitöskirjoissa.
                      Otaksuttavasti Austerilla onkin ollut mielessään toinen Berkeleyn teos, New Theory of Vision. Sen mukaan illuusio, esimerkiksi näköharha kuun koon kasvamisesta sen lähestyessä horisonttia, on viime kädessä luonteeltaan kontekstisidonnainen tai - vielä modernimmin - hahmopsykologinen.
                      Berkeley vertasi näköharhaa tapaan, jossa sanojen merkitys määräytyy usein käyttöyhteyden perusteella:
                      ”Tiedossa on, että kun sana lausutaan tietyissä olosuhteissa tai kun sitä käytetään tietyssä yhteydessä toisten sanojen kanssa, se ei aina merkitse samaa kuin lausuttuna jossain toisissa olosuhteissa tai käyttöyhteydessä.”
                      Tämä leikkaustekniikka tai kielen montaasi, kuten klassinen elokuvateoria asian ilmaisee, palauttaa kysymyksen illuusiosta takaisin Austerin romaanin keskeiseen ja myös Blomstedtin kommentoimaan teemaan – elokuvaan.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Niin kaukana, niin lähellä?



Seuraava ei ole väite, se on kysymys. Joukko kysymyksiä.
Jos merkittävä kirjallisuus edustaa taiteen uutta aaltoa (nouvelle vogue), onko television saippuaooppera seisovaa vettä? Jos merkittävä kirjallisuus edustaa taiteen etuvartiota (avant garde), livahtiko television saippuaooppera jo takaportista?
Entä ovatko molemmat niin kaukana valtavirtaa edustavasta laaturomaanista, että ne ovat lähellä vain toisiaan?
Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä”, ilmoittaa Jaakko Yli-Juonikkaan uuden kirjan takakansi. Eikä Kauniiden ja rohkeiden jälkeen ole entisellään myöskään Aristoteles, vahvistaa päivän lehti.

Tässä kirjailija Tommi Melender kirjoittaa blogissaan Neuromaanista:
”Se edustaa ergodista kirjallisuutta, jota ei ole tarkoitus lukea lineaarisella kaavalla, vaan tekemällä valintoja, seurailemalla yksiä polkuja toisten polkujen kustannuksella. Ensimmäisen lukukerran jälkeen rupesinkin harjoittamaan ruutuhyppelyä, ja heti ensiksi valitsin nihilistisen etenemislinjan ja jatkoin sitä romaanin kertojan varoittelusta huolimatta - päätyäkseni umpikujaan. Sen jälkeen olen kokeillut Neuromaanissa erilaisia reittejä, eikä kirja ole vieläkään ammentanut itseään tyhjiin.”

Tässä radiotoimittaja Harri Moisio puhuu päivän lehdessä Kauniista ja rohkeista:
”Se on päättymätön satu. Se ei ole alkanut mistään, siinä ei ole keskikohtaa, eikä siinä tunnu olevan minkäänlaista loppua. Siinä kumotaan kaikki Aristoteleen kerronnan lait, mutta silti se pysyy omituisella tavalla kasassa.”

Ja tässä puhuu kirjailija-toimittaja Miika Nousiainen, arvatkaa itse kummasta:
                      ”Siinä maailmassa kaikki on mahdollista. Se on niin taidokkaasti kirjoitettu, että omat kirjat hävettävät. Sellainen luovuus puuttuu itseltäni.”

tiistai 2. lokakuuta 2012

Asiaton ja hämmentävä JSN




Kulttuuritoimittajalla, varsinkaan freelancerilla, ei yleensä ole sopivia kontakteja ja riittävää uskottavuutta, jolla jonkin epäkohdan saisi nostettua julkiseen keskusteluun. Ja oikeallakin toimittajalla ammatti nousee esteeksi, jos on itse asianosainen.
                      Tästä on olemassa journalistin ohjekin, ”ammatillinen asema”, no. 4: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”      
                      Hyvä esimerkki ongelmasta on alla oleva kirjoitus. Oletan sen sisältävän tärkeitä näkökohtia muillekin kuin itselleni, joten olen tarjonnut sitä mm. Helsingin Sanomien mielipiteeksi ja Aamulehden Näkökulma-kolumniksi. Ja täysin tietoisena siitä, että juttua tuskin julkaistaan.
                      Syyt eivät ole kuviteltuja vaan yleisessä keskustelussa toimituksilta kuultuja. Ensinnäkin tiedotusvälineet eivät mieluusti käsittele toisten tiedotusvälineiden asioita. Toiseksi Julkisen sanan neuvostosta ei voi julkaista mitään, mitä joku näsäviisas ei myöhemmin leimaisi tiedotusvälineen kostoksi neuvostolle. Ja niin edelleen.
                      Siksi tässäkin kirjoituksessa on niin monia anonyymeiksi jääviä tahoja. En yritä vaikuttaa puolueettomalta vaan välttää kaikkien mahdollisten tahojen ilmiantoa, joten Turun Sanomia ei nimetä omaan kanteluuni johtaneen kirjoituksen julkaisijaksi eikä turkulaista dosentti Vesa Varesta sen kirjoittajaksi.
                      Palaan varmasti molempiin myöhemmin, eikä yli 12 vuotta jatkuneen suhteen katkeaminen lehden uuden johdon touhuihin ole tämän blogin lukijoille uutta tietoa. Nyt tyydyn käyttämään tuoretta neuvoston päätöstä ja Risto Uimosen siitä esittämiä kommentteja osoittaakseni, että kyllä, kyllä minä pystyn kirjoittamaan päätoimittaja Kari Vainiosta käyttämättä sellaisia maallikoille vaikeasti avautuvia teknisiä termejä kuten ”kuolaava selkärangaton paviaani”.
                     

”Julkisen Sanan Neuvoston toimena on varjella sanoma- ja aikakauslehtiä oikeudenkäynneiltä. Se tarkoittaa varjeltumista ikäviltä seuraamuksilta, kuten vahingonkorvauksilta ja sakoilta.”
-- Jukka Kemppinen, juristi, kirjailija, kulttuurihistorian dosentti 


JSN ei suojaa kantelijan henkilöllisyyttä

”Harvinaista, asiatonta ja hämmentävää”, luonnehti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen lehtihaastattelussa, ja antoi Ylelle langettavan tuomion (HS 28.9.2012).
                      Kantelu oli seurausta Patrian asekauppoja käsittelevästä ohjelmasta, jonka taustamateriaalia Yle julkaisi verkossa. Mukaan lipsahti kantelijan nimi, vaikka tällä ei ollut mitään tekemistä rikostutkinnan kanssa. Kesken kanteluprosessin Ylen toimittaja otti kantelijaan yhteyttä sähköpostitse, ja väitti - neuvoston päätöstekstin mukaan - virheellisesti, että neuvoston tuomio toisi henkilön nimen vielä kerran julkisuuteen.
                      Yhteydenotosta jäi ”painostuksen maku”, Uimonen paheksuu.
                      Tapaus ei ole harvinainen, vaan samalla tavalla asiaton ja hämmentävä kuin oma kokemukseni neuvoston kanssa asioinnista. Tosin sillä erotuksella, ettei mikään tiedotusväline sotkenut minua vaan neuvosto sotki itsensä rikostutkintaan. Ja etten minä saanut painostukselta maistuvaa yhteydenottoa toimittajalta vaan neuvoston sihteeriltä. Myös julkisuutta tuli, aivan kuten Ylen toimittaja varoitti.
                      Oman kanteluni ratkaisussa minua ei tosin nimetty, mutta kantelun taustalla olevan lehtikirjoituksen otsikko julkaistiin, joten myös nimi löytyy lehden arkistohaulla. Lisäksi julkaistiin lehtikirjoituksen väite, jonka mukaan työni ”metodi” on lähteiden väärennys. Omat vastaväitteeni puuttuivat.
                      Näin kova väite ei ole median eettinen ongelma vaan rikosasia. Siksi kantelu oli rajattu Journalistin ohjeiden kohtiin, jotka koskevat ns. ”omaa kannanottoa”. Pyytämättä ja oma-aloitteisesti neuvosto lisäsi päätökseen toisen ohjeiden kohdan, joka koskee tiedonhankintaa ja pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.
                      Näin neuvosto kiirehti vapauttamaan päätoimittajan asiassa, jonka viranomaistutkinta ei ollut edes alkanut. Tätä päätöstä neuvosto ei perustele. Oman kannanoton osalta perusteena on kantelijan ja päätoimittajan kertomusten olennainen ero.
                      Olisi ”verraten kova väite”, ettei päätoimittajaan voisi luottaa, neuvoston varapuheenjohtaja ja sihteeri kirjoittivat.
                      Neuvoston tapa punnita päätoimittajan ja kansalaisen rehellisyyttä ei oikein noudattanut neuvoston perussopimuksen lupausta tasapuolisesta käsittelystä. Lisäksi päätöksestä löytyi toinen ristiriita Journalistin ohjeiden ja perussopimuksen välillä. Siksi pyysin sopimustulkintaa neuvoston kannatusyhdistykseltä, jossa molemmat tekstit on hyväksytty ja vahvistettu.
Vastaus ei tullut yhdistyksen puheenjohtajalta, vaan neuvoston sihteeriltä. Vastauksessaan sihteeri Ilkka Vänttinen syytti minua voimakassanaisesti ”päätöksentekijöiden painostamisesta” ja jatkoi: ”Tehän teette tuolla menolla kohta vahinkoa omalle asiallenne.”
                      Sähköpostissa oli Uimosen edellä mainitsema maku, mutta toimivampi se oli varoituksena. Neuvosto hylkäsi myös muutosesityksen.
                      Harmittavampaa silti oli lukea puoli vuotta myöhemmin poliisin esitutkintapöytäkirjaa, joka alkoi samalla, sihteeri Vänttisen kirjoittamalla lauseella kuin neuvoston päätös. Lähdettä mainitsematta. Ja joka jatkui päätoimittajan lausunnoilla, jotka oli otettu neuvoston päätöksestä eikä kuulustelusta, jota ei koskaan pidetty. Lähdettä taaskaan mainitsematta.
                      Viranomainen, joka copy-peistaa asiakirjoja Julkisen sanan neuvoston päätöksistä, ei eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuojan mukaan ole toiminut moitittavasti.  Itse olisin valmis moittimaan viranomaisen lisäksi myös neuvostoa, joka verkkosivullaan toistaa perättömiä herjoja, yrittää uhkaillen salata toimintamalliaan ja suorittaa rikosasiassa esitutkintaa vaivojaan säästävän poliisin puolesta.

Putte Wilhelmsson
Kirjoittaja on toimittaja ja journalismin opettaja

maanantai 1. lokakuuta 2012

Kääntäjän rikos?



Turkulaiset asuntomarkkinat tuntuvat juuri nyt nihkeiltä, mutta jos tästä joskus pääsee muuttamaan, niin kirjahyllyä pitää taas tavan mukaan keventää. Esimerkiksi tästä…
Amerikkalainen Edward Bunker (1933 – 2005) oli entinen taparikollinen ja sittemmin rikoskirjailija, joka ei peitellyt telkien takana hankittua sivistystä. Mieluummin hän rehvasteli sillä. Siksi Bunkerin esikoisromaanissa No Beast So Fierce (1973), jonka Like julkaisi suomeksi nimellä Julmin peto (2007) myös vankilakundi voi käyttää sellaisia sivistyssanoja kuin ”vulgaari”, ”absurdi” ja ”osmoosi”.
                      Toisinaan Bunkerin lukemat kirjat ovat tietysti hieman eri vuosikymmeniltä kuin hänen vankilatuomionsa. Siitä sitten seuraa, että eräs vanki puhuu mustan sellitoverin négritude’sta, vaikka sitä sanaa tuskin kuuli vankilan muurien sisäpuolella 1970-luvulla. Eikä luultavasti niiden ulkopuolellakaan sitten Harlemin renessanssin ja Langston Hughesin kirjoitusten.

Bunkerin oppineisuutta ja arkea yhdistävä proosatyyli on sinänsä periamerikkalainen. Se tuo mieleen Herman Melvillen Ishmaelin, joka siteerasi raadannan seassa Ovidiusta.
                      Kääntäjä Juha Ahokkaalle se on silti osoittautunut niin oudoksi, että Bunkerin aitoon elämänkokemukseen kuuluvat kerrokset suodattuvat pois.
                      Suomen kielen kyvyttömyys heijastaa englannin kieleen juurtuneita luokkaeroja on eräs ongelma. Niinpä Bunkerin ”vulgar” kääntyy tavalliseksi ”karkeudeksi”, vaikka karkean käytöksen vastine englannin kielessä olisi ollut ”coarse”.
Eikä négritude’a edes mainita, sillä suomalainen lukija ymmärtää paremmin neutraalin ”mustaihoisen” kuin useimmille amerikkalaisillekin lukijoille vieraan ranskalaisperäisen termin.

Toinen ongelma on tekstin yleinen maku.
Rikoskirjojen suomennoksissa puhekielisyys merkitään yleensä persoonapronominien mikahäkkis-muodoilla: mä, sä, se. Oikeasti amerikkalaisen rikoskirjan sanasto on aika puhdasta vaikka kielioppia tiivistetään, kuten meillä länsirannikon tai Pirkanmaan murteissa.
Ehkä kääntäjien kannattaisi etsiä siltä suunnalta tuoreempia ratkaisuja. Ainakaan nykyisin konstein Elmore Leonardista, James Ellroystä tai Bunkerista ei ole saatu lukukelpoista suomea.