keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Toimittajan ja taloustoimittajan ero?


"Toimittajan ja taloustoimittajan ero on suunnilleen sama kuin kyljyksen ja talouskyljyksen." Vanha lehtimiessanonta


Pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio hienostelee turhaan kertoessaan ranskalaisen ekonomisti Thomas Pikettyn kirjan nimen alkukielellä: Le Ca­pi­tal auXXIe sièc­le (”Tiivis liitto rahan valtaa vastaan, HS 28.5.2014).
                      Piketty-ilmiö koskee pitkälti englantia puhuvaa maailmaa. Amerikassa Capital in the 21st Century nousi myyntilistoille ja kärjisti poliittista väittelyä aivan toisella tavalla kuin Euroopassa. Samaan väittelyyn pääomavarallisuudesta, joka maailmansotien jälkeen olisi kasvanut taloutta nopeammin, osallistui myös brittiläisen Financial Times. Raution mukaan ”ar­vos­tet­tu ta­lous­leh­ti kä­vi lä­pi Pi­ket­tyn läh­teet ja pää­tyi sii­hen lop­pu­tu­lok­seen, et­tä ko­ko pää­tel­mä voi­daan ky­see­na­lais­taa, sil­lä Pi­ket­tyn ai­neis­tos­sa ja läh­teis­sä on vir­hei­tä.
                      Taloustoimittaja Chris Gilesin kirjoituksen lisäksi Raution olisi ehkä kannattanut lukea mitä ekonomistit sanovat toimittajan kirjoituksesta. Pikettyä aiemminkin puolustaneen nobelisti Paul Krugmanin ja Pikettyä yleensä kritisoineen Scott Winshipin kolumnit ovat purevia, mutta Huffington Postin katsaus käytyyn keskustelun on otsikoltaan tylyin: ”Ekonomistit repivät FT:n Piketty-taklauksen palasiksi.”
                      Toimittaja Gilesin takertuminen rikkaiden rikastumisen trendiin on sinänsä triviaali.
Piketty kirjoittaa tulevaisuuden suuntauksista varovasti ja perustaa teesinsä lukemattomia kertoja julkaistuihin arvioihin omaisuuden jakautumista länsimaissa juuri nyt. Hieman yksinkertaistettuna Piketty kysyy: haluammeko maailman, jonka vauraus perustuu työhön ja innovaatioon vai korko- ja vuokratuloihin? Kysymys on esitetty aiemmin myös FT:n sivuilla. Otsikolla ”The global economy is now distinctly Victorian” ekonomisti Adam Posen muistutti jälkimmäisen kehityksen aina merkinneen talouskasvun huomattavaa hidastumista.
Triviaalin lähtökohdan lisäksi Giles näyttää syyllistyvän juuri siihen, mitä Pikettya syyttää: tarkoitushakuisuuteen ja näyttöön, joka ei edes tue hänen omaa argumenttiaan. Niinpä esimerkiksi Gilesin ja Pikettyn esittämät tilastot varallisuuden keskittymisestä Ruotsissa tai Ranskassa eivät eroa juuri mitenkään, ja Englantia ja Amerikkaa koskevien tilastojen erot selittyvät tiedon manipuloinnilla.
                      Gilesin lähteistä voi enintään arvioida miten poliittisen päätöksenteon seurauksena yksityisen omaisuuden synnyttämä tuotto valtiolle on pienentynyt, samoin kiinnostus tai valta yksityisen omaisuuden tilastointiin. Sen sijaan Piketty tarkastelee omaisuuden arvon kasvua monipuolisesti ja tavalla, joka toistaa esimerkiksi Emmanuel Saezin ja Gabriel Zucmanin tutkimuksessaan julkaiseman arvion.
                      Kysymys Pikettyn kirjan merkityksestä jää tietysti tämän episodin jälkeen auki. Sen sijaan arviota julkisen talouskeskustelun suunnista voi tehdä.
Ensimmäinen havainto on se, että yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi haluavat toimittajat liittoutuvat mieluusti ilmiöiden vastustajien kanssa, mutta unohtavat tarkistaa näin löytämiensä liittolaisten uskottavuuden ja motiivit.
                      Toinen havainto koskee poliitikkoja. Suomessa ekonomistien talousfoorumin järjesti Jutta Urpilainen (sd). Ensimmäisinä foorumin asiantuntijoita moittivat tietämättömiksi Jan Vapaavuori (kok) ja Olli Rehn (kesk).
                      Jostakin syystä taloustiede niin meillä kuin Amerikassa on lakannut miellyttämästä poliittista oikeistoa, joka ennen vannoi järjen, faktojen ja vakaan harkinnan nimiin.
                      Kolmas havainto koskee amerikkalainen oikeistoa, ja miksei oikeistoa yleisemminkin. Miksi se haluaa sitkeästi, voitonriemuisesti ja toisinaan hysteerisesti kumota ranskalaisen Pikettyn kirjaan kytketyn analyysin omaisuuden kasvavasta keskittymiskierteestä, vaikka sen luulisi oman talousfilosofiansa mukaisesti pitävän ilmiötä hyväksyttävänä ja toivottavana? Yhtä hyvin voisi kai kysyä, miksi nykypäivän antisemitistit aina kieltävät holokaustin. 

lauantai 24. toukokuuta 2014

Aikamme ajattelijoita: Omistettu Karl Krauselle



Toimittajan ainekset: ei ideoita, ja kyky ilmaista se.
Kieli on ajatuksen äiti, ei sen palvelija.

-- Karl Kraus (1874 – 1936)

Jos ja kun entinen mainosmies vertaa itseään Antikristukseen, kyse ei todennäköisesti ole katumuksesta eikä missään tapauksessa vaatimattomuudesta. 
”Edes enkeleiden armeijat, tuhatpäiset sotajoukot, eivät voineet enää tehdä mitään pelastaakseen minut”, huokaili markkinointivelho Octave Parago huokaili Frédéric Beigbederin toisessa suomennoksessa Apua anteeksi (2008): ”Mutta tuolloin en vielä tiennyt, että Saatana oli jo leikannut minulta siivet”.
Mainostoimistosta mallimarkkinoille siirtynyt Parago ei kuulosta suurelta moralistilta, vaikka hänellä on taas paljon sanottavaa kapitalismin pinnallisuudesta ja historiansa unohtavasta ihmiskunnasta. Hän kuulostaa suurelta egolta, joka ei osaa kertoa mielipidettään edes naisvartalosta, jollei ensin saa puolelleen vähintään kuutta miljoonaa kuollutta juutalaista: ”Olen saastainen rasisti, fashion fasisti”, ja pari muuta natsivertausta. Mikään pienempi näyttämö ei kelpaa..
Tästä olisi voinut syntyä voisi syntyä satiiri ylihinnoitelluista keksinkertaisuuksista, joiden hysteerinen mielikuvitus siirtyy sujuvasti illan aperitiivista seuraavan aamun apokalypsiin. Mutta nähtävästi Beigbeder on toisissaan. Siksi romaanin raamatullinen, huutomerkkejä vilisevä iskulausetyyli on siedettävimmillään, jos välillä nauraa maailman itsekkyyden lisäksi myös näille omahyväisille mutta samalla neuvottomille yhteiskuntakeskustelijoille. Sellaisille kuin vaikka Image-lehden päätoimittaja Heikki Valkama.
Valkama kirjoittaa: ”Itsensä kehittäminen, jaksaminen, aivojumppa, älyvaatteet, lääkkeet. Kaiken keskiössä on Minä 2.0, parempi työntekijä, parempi suorittaja. Ja onhan se totta: kun on hyväkuntoinen ja jaksaa paremmin, jaksaa myös ajatella” (Image kesäkuu 2014).
Niin, jotenkin näin se menee. Mutta koska tässä ei nyt varsinaisesti ole mitään suurta ajatusta, niin löytyykö edes suuri näyttämö. Kyllä vain:
”Tavoitteena on fyysisesti ja älyllisesti täydellinen ihminen. Tarkemmin katsottuna proteiinirahkan edustaman treenaamisen ja ruokavalion kultista voi vetää yhtäläisyydet suoraan uskontoon. Kuntosalit ovat temppeleitä, joihin kokoonnutaan. Papistoa ovat personaltrainerit ja pilatesohjaajat, pyhiä kirjoituksia löytyy kunto-ohjelmista karppauskirjoihin. Jokaisen treenilajin harjoittajilla on omat rituaalinsa. Syntiä on repsahtaminen ja läski, vääräuskoisia ne, jotka syövät huonosti ja treenaavat väärin tai eivät ollenkaan.”
Katkaisen lainauksen ennen kuin Valkama päätyy väistämättömästi sanaan, joka kuulostaa kärkevältä, jopa varoittavalta, mutta todellisuudessa on riittävän etäällä aiheesta, jotta kukaan ei oikeasti voisi epäillä kirjoittajan seisovan sanojensa takana: ”Kiihkouskovainen.”
Annetaan Valkaman silti sanoa sanottavansa loppuun, vaikka sitä ei ole: ”Sivistysporvarin on korvannut lifestyleporvari, joka kirjojen sijaan kerää maratoneja. Pessimisti voi kysyä, millainen yhteiskunta syntyy, kun kunnallisen päätöksenteon rakenteen tuntee harva, mutta avokadopastan reseptin kaikki.”
En suinkaan tarkoita, että Valkama on tekopyhä kirjoittaessaan lehdessä, joka keskittyy enemmän niihin trendiresepteihin kuin poliittiseen päätöksentekoon. Yletön johdonmukaisuus on hyve teineille, jotka eivät vanhemmistaan poiketen tuomitse toisia ihmisiä heidän yksityisten ominaisuuksiensa mukaan (seksuaalinen suuntautuminen) vaan ryhmän ominaisuuksien mukaan (harrastukset, tuotemerkit, musiikki). Se tuo mieleen lojaalisuuden hyveen ikävimmät seuraukset.
 Tarkoitan, että sivistysporvarin on korvannut kolumnisti, joka on melko varma, etteivät lauseita voi enää perustaa kirkkaaseen  aatteeseen tai edes omaan vakaumukseen (hän ei tosin ole varma miksi); mutta joka on samalla unohtanut, että aina ja vastaisuudessa lauseen pitää perustua toisiin lauseisiin, ei irralliseen luetteloon kolumnimaisia sanoja ja sanontoja. Siis siihen, jonka perussuomalainen humoristi selittää tarpeen vaatiessa ”läpäksi”.
Toimittaja, joka ylpeilee jalolla mielipiteellään, mutta ei vaivaudu käyttämään kieltä selvittääkseen asioiden ja ennakkokäsitystensä merkityksiä, on kuin aforistikko Karl Krausin koira – ulvoo kuulle ja kusee haudalle.

torstai 22. toukokuuta 2014

Balzac, Austen, Piketty


Ote Thomas Pikettyn kirjasta Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press 2014. Ranskasta englanniksi kääntänyt Arthur Goldhammer.

Notwithstanding the extravagance of some of their characters, these nineteenth-century novelists describe a world in which inequality was to a certain extent necessary: if there had not been a sufficiently wealthy minority, no one would have been able to worry about anything other than survival. This view of inequality deserves credit for not describing itself as meritocratic, if nothing else. In a sense, a minority was chosen to live on behalf of everyone else, but no one tried to pretend that this minority was more meritorious or virtuous than the rest. In this world, it was perfectly obvious, moreover, that without a fortune it was impossible to live a dignified life. Having a diploma or skill might allow a person to produce, and therefore to earn, 5 or 10 times more than the average, but not much more than that. Modern meritocratic society, especially in the United States, is much harder on the losers, because it seeks to justify domination on the grounds of justice, virtue, and merit, to say nothing of the insufficient productivity of those at the bottom.

It is interesting, moreover, to note that the most ardent meritocratic beliefs are often invoked to justify very large wage inequalities, which are said to be more justified than inequalities due to inheritance.

From the time of Napoleon to World War I, France has had a small number of very well paid and high-ranking civil servants (earning 50–100 times the average income of the day), starting with government ministers. This has always been justified—including by Napoleon himself, a scion of the minor Corsican nobility—by the idea that the most capable and talented individuals ought to be able to live on their salaries with as much dignity and elegance as the wealthiest heirs (a top-down response to Vautrin, as it were). As Adolphe Thiers remarked in the Chamber of Deputies in 1831: “prefects should be able to occupy a rank equal to the notable citizens in the départements they live in.” In 1881, Paul Leroy-Beaulieu explained that the state went too far by raising only the lowest salaries. He vigorously defended the high civil servants of his day, most of whom received little morethan “15,000 to 20,000 francs a year”; these were “figures that might seem enormous to the common man” but actually “make it impossible to live with elegance or amass savings of any size.”

The most worrisome aspect of this defense of meritocracy is that one finds the same type of argument in the wealthiest societies, where Jane Austen’s points about need and dignity make little sense. In the United States in recent years, one frequently has heard this type of justification for the stratospheric pay of supermanagers (50–100 times average income, if not more). Proponents of such high pay argued that without it, only the heirs of large fortunes would be able to achieve true wealth, which would be unfair. In the end, therefore, the millions or tens of millions of dollars a year paid to supermanagers contribute to greater social justice. This kind of argument could well lay the groundwork for greater and more violent inequality in the future. The world to come may well combine the worst of two past worlds: both very large inequality of inherited wealth and very high wage inequalities justified in terms of merit and productivity (claims with very little factual basis, as
noted). Meritocratic extremism can thus lead to a race between supermanagers and rentiers, to the detriment of those who are neither.

It also bears emphasizing that the role of meritocratic beliefs in justifying inequality in modern societies is evident not only at the top of hierarchy but lower down as well, as an explanation for the disparity between the lower and middle classes. In the late 1980s, Michèle Lamont conducted several hundred in-depth interviews with representatives of the “upper middle class” in the United States and France, not only in large cities such as New York and Paris but also in smaller cities such as Indianapolis and Clermont-Ferrand. She asked about their careers, how they saw their social identity and place in society, and what differentiated them from other social groups and categories.

One of the main conclusions of her study was that in both countries, the “educated elite” placed primary emphasis on their personal merit and moral qualities, which they described using terms such as rigor, patience, work, effort, and so on (but also tolerance, kindness, etc.). The heroes and heroines in the novels of Austen and Balzac would never have seen the need to compare their personal qualities to those of their servants (who go unmentioned in their texts).

tiistai 20. toukokuuta 2014

Ministeriön päätöksiä


Suomen kieli. Ei minulla muuta tällä kertaa.


Annettu Helsingissä 19 päivänä elokuuta 2004

Valtioneuvoston asetus voimaantulosäännöksen muuttamisesta valtioneuvoston asetuksessa maaseudun kehittämisestä annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta annetun valtioneuvoston asetuksen voimaantulosäännöksen muuttamisesta Valtioneuvoston päätöksen mukaisesti, joka on tehty maa- ja metsätalousministeriön esittelystä, muutetaan maaseudun kehittämisestä annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta annetun valtioneuvoston asetuksen voimaantulosäännöksen muuttamisesta 23 päivänä kesäkuuta 2004 annetun valtioneuvoston asetuksen (555/2004) voimaantulosäännös seuraavasti:

Tämä asetus tulee voimaan 30 päivänä kesäkuuta 2004. Voimaantulosäännöksen 3 momenttia sovelletaan sellaiseen hakemukseen, jonka tekijä täyttää 40 vuotta viimeistään 30 päivänä marraskuuta 2004.

Tämä asetus tulee voimaan 25 päivänä elokuuta 2004.

Helsingissä 19 päivänä elokuuta 2004

Maa- ja metsätalousministeri
Juha Korkeaoja

Vanhempi hallitussihteeri
Katriina Pessa

Kustannustoimitus puuttuu peliin


Se on sitten pubivisa.

Kuusi romaanikäsikirjoitusta lähti kustantajalle seuraavin otsikoin:

 1) Ensivaikutelmia, 2) Kuningaskunta meren rannalla, 3) West Eggin Trimalkio, 4) Minun laaksoni, 5) Pansy, 6) Toinen murhaaja.

Kuusi romaani julkaistiin seuraavilla nimillä:

a) Lolita, b) Näkemiin kaunokaiseni, c) Eedenistä itään, d) Kultahattu, e) Ylpeys ja ennakkoluulo ja f) Tuulen viemää.


Osaatko yhdistää oikein? Tässä vastaukset.

1e, 2a, 3d, 4c, 5f, 6b.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Viimeksi kuultuna: Anyone With A Heart


Iiro Rantala String Trio: Anyone With A Heart. ACT 2014.

Kotimaan matkailijoille tiedoksi: Trio Töykeät pitkälle sapatille laittanut pianisti Iiro Rantala tuo uuden jousitrionsa Helsingin juhlaviikoille.
                      Anyone With A Heart –levyn avaava sellon ja viulun pizzicato lupaa, että instrumenttinsa takomiseen helposti yltyvä Rantala korostaa nyt myös omaa herkkää puoltaan. Toinen olennainen piirre ovat laajakaariset, lukuisia taitteita sisältävät sävellykset. Tästä ei nyt synny mielikuvaa, että Rantalalle eräs improvisaation muoto on saman riffin toistaminenen kolmesti, ja aina vähän kovempaa.
                      Sävelkieltä kantaa korvaan tarttuva laulelmallisuus, jopa iskelmällisyys. Klassisen musiikin vaikutteita on trion kokoonpanoon nähden kovin vähän – hiukan melankolista liediä, enemmän slaavilaista kansanmusiikkia ja vielä enemmän chansonia.
                       Itse asiassa "A Little Jazz Tune" –nimikin ennakoi vain sitä, että viulisti saa improvisoida yhden kadenssin. Muutoin tästä ihastuttavasta melodiasta voisi joku kirjoittaa vaikkapa Eino Grönille kesäisen foxin. 

perjantai 16. toukokuuta 2014

Dante ja minä


Dante, Jumalainen näytelmä. Kuin Raamattu, joka sopii kaikkiin tilanteisiin.

1.

”Elomme keskimatkaan ehtineenä samoilin synkkää metsää,
koska olin pois harhautunut tieltä oikealta.” 

Ukrainan kriisi. Vaihdanko Nato-kantani? Ja jos vaihdan, niin onko se optio, keltaiset valot vai raotettu ovi?

2.

”Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
tään ilman ajattoman kautta…”

Eilen eduskunnan suuressa istuntosalissa:  pakkoruotsi vai mahdollisuusruotsi? Kansalaisaloitteen puolustajien perusteluja pidin paikoin outoina, mutta ainakin niitä oli. Toisin kuin J. V. Snellmanilla: ”Kieli on kansalaisuuden perusta ja Suomessa se on suomen kieli, jota ruotsinkieliset opetelkoot.”

3.

”Maailma heidän mainettaan ei muista,
käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:
he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!”

Ihmiset, joiden epiteettinä on BB tai Kohu. ”Youtuben kielinainen”. ”Instagramin peppujulkkis”. Paul Auster.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Mistä tietää lukevansa sanomalehden kulttuurisivuja?


HS Torstai 8.5.2014, B6: mistä tietää lukevansa sanomalehden kulttuurisivuja, osa 1?

Retriitti, orientaatiopiste, hiljentyä, läsnäolo, kokeileva, ajassa ja tilassa. Lause, joka alkaa ”meillä Suomessa”, ja jatkuu ”mutta esimerkiksi Intiassa…”


HS perjantai 9.5.2014, B1: mistä tietää lukevansa sanomalehden kulttuurisivuja, osa 2?

”Mori risteilee puheissaan eri universumien ja maailmanselitysten välillä niin, että pitää hieman pinnistellä. Hän on perehtynyt esihistoriallisiin kulttuureihin, kuten Euroopan keltteihin ja Japanin Jomon-kauteen, buddhalaisuuteen, sintolaisuuteen sekä muun muassa matematiikkaan ja fysiikkaan.”

”Universumissa kaikki kiertää, kaikki oleva uusiutuu. Halusin tuoda sen veistoksiin. [--] Kun kuolet, jätät ruumiin taaksesi, mutta sielun otat mukaasi ja palaat siinä takaisin. Jokaisella elollisella olennolla on oma universuminsa, Mori sanoo.”

Aineen katoamattomuuden lakia ei oikeastaan fysiikassa ole. Massa-energian säilyvyys sen sijaan on. Aine voi muuttua energiaksi ilman, että mitään lakia rikotaan ja sitä tapahtuu nimenomaan ydinreaktiossa, joskin hyvin pienessä mitassa. Myös energia voi muuttua aineeksi. Esimerkiksi gammakvantti voi muodostaa elektronin ja positronin.
Luin jostain sanonnan, että uskonnolla (ja kenties taiteella, jota Mori sanoo ”uskonnokseen”) on väärät vastaukset ja tieteellä väärät kysymykset. Taidepuheen näkökulmasta ongelma (tai minun ongelmani) taitaa kuitenkin kiteytyä siihen, että tieteen kieli oli tälläkin kertaa kiinnostavampaa, provokatiivisempaa ja jopa kauniimpaa kuin taiteen.
Mutta onneksi on Maritta Kuula, muusikko ja opiskelukaveri, HS 9.5.2014 B4: ”Maailmasta voi ottaa pienen siivun ja kertoa sillä enemmän kuin jos yrittää käsitellä koko yhteiskuntaa kerralla.” Tai koko universumia.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Kirjoitan yleisönosastoon



Margaret Thatcher myyttinä ja poliitikkona

Matti Apusen kolumni ei ehkä niinkään ole varaukseton ihailijakirje Margaret Thatcherille kuin kannustuspuhe suomalaisille päättäjille: nyt tarvitaan johtajuutta ja ratkaisujen tekijöitä.
Toki Thatcher on sopiva esikuva suomalaiselle talouspoliittiselle keskustelulle, jossa moni uskoo Ahon hallituksen taistelun vahvan markan puolesta syventäneen ja pidentäneen lamaa. Näin näyttäisi käyneen myös Englannissa, kun Thatcher taisteli inflaatiota vastaan. 
Ironista tietysti, että eräät Thatcherin menestystarinat (brittien muuttaminen talouteen syvemmin sitoutuneiksi omistusasujiksi) johtivat suoraan Thatcherin tappioihin (inflaatio lähti uuteen laukkaan).
Thatcherin johtajuusmyytissä lisäksi unohtuu, että pahamaineiset teot (teollisuuden rakenneuudistus) ja onnistumiset (nousukausi) seuraavat pitkälti globaalin talouden trendejä. Mikä niissä on yhden hallituksen tai yhden pääministerin rooli? No ehkä se, että vaikeuksien koittaessa Thatcherin Englanti kärsi aina suuremmasta työttömyydestä kuin eurooppalaiset verokkimaat.
Apusen ihaileman suuren muutosjohtajan suuri ongelma olikin siinä, ettei Thatcherin hallinto osannut varautua muutoksiin taloudessa. Ja vielä yksi ironia: Thatcherin hallinto ei ihan aluksi lähtenyt vapauttamaan Cityn pankkiirien toimintaa, kun mitään purettavaa sääntelyä ei vielä silloin oikein ollut. Thatcherin virhe oli siinä, ettei sääntelyä kehitetty riittävästi ennakoimattoman tulevaisuuden tarpeisiin.

Putte Wilhelmsson

Turku