"Toimittajan ja taloustoimittajan ero on suunnilleen sama kuin kyljyksen ja talouskyljyksen." Vanha lehtimiessanonta
Pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio hienostelee turhaan kertoessaan
ranskalaisen ekonomisti Thomas Pikettyn kirjan nimen alkukielellä: Le Capital auXXIe siècle (”Tiivis
liitto rahan valtaa vastaan, HS 28.5.2014).
Piketty-ilmiö
koskee pitkälti englantia puhuvaa maailmaa. Amerikassa Capital in the 21st Century nousi myyntilistoille ja kärjisti poliittista
väittelyä aivan toisella tavalla kuin Euroopassa. Samaan väittelyyn pääomavarallisuudesta,
joka maailmansotien jälkeen olisi kasvanut taloutta nopeammin, osallistui myös brittiläisen
Financial Times. Raution mukaan ”arvostettu
talouslehti kävi läpi Pikettyn lähteet ja päätyi siihen lopputulokseen,
että koko päätelmä voidaan kyseenalaistaa, sillä Pikettyn aineistossa
ja lähteissä on virheitä.
Taloustoimittaja
Chris Gilesin kirjoituksen lisäksi Raution olisi ehkä kannattanut lukea mitä
ekonomistit sanovat toimittajan kirjoituksesta. Pikettyä aiemminkin
puolustaneen nobelisti Paul Krugmanin ja Pikettyä yleensä kritisoineen Scott
Winshipin kolumnit ovat purevia, mutta Huffington Postin katsaus käytyyn keskustelun on otsikoltaan tylyin: ”Ekonomistit
repivät FT:n Piketty-taklauksen palasiksi.”
Toimittaja
Gilesin takertuminen rikkaiden rikastumisen trendiin on sinänsä triviaali.
Piketty kirjoittaa tulevaisuuden
suuntauksista varovasti ja perustaa teesinsä lukemattomia kertoja julkaistuihin
arvioihin omaisuuden jakautumista länsimaissa juuri nyt. Hieman yksinkertaistettuna
Piketty kysyy: haluammeko maailman, jonka vauraus perustuu työhön ja innovaatioon
vai korko- ja vuokratuloihin? Kysymys on esitetty aiemmin myös FT:n sivuilla. Otsikolla
”The global economy is now distinctly Victorian” ekonomisti Adam Posen
muistutti jälkimmäisen kehityksen aina merkinneen talouskasvun huomattavaa
hidastumista.
Triviaalin lähtökohdan lisäksi
Giles näyttää syyllistyvän juuri siihen, mitä Pikettya syyttää:
tarkoitushakuisuuteen ja näyttöön, joka ei edes tue hänen omaa argumenttiaan.
Niinpä esimerkiksi Gilesin ja Pikettyn esittämät tilastot varallisuuden
keskittymisestä Ruotsissa tai Ranskassa eivät eroa juuri mitenkään, ja
Englantia ja Amerikkaa koskevien tilastojen erot selittyvät tiedon
manipuloinnilla.
Gilesin
lähteistä voi enintään arvioida miten poliittisen päätöksenteon seurauksena
yksityisen omaisuuden synnyttämä tuotto valtiolle on pienentynyt, samoin kiinnostus
tai valta yksityisen omaisuuden tilastointiin. Sen sijaan Piketty tarkastelee
omaisuuden arvon kasvua monipuolisesti ja tavalla, joka toistaa esimerkiksi Emmanuel
Saezin ja Gabriel Zucmanin tutkimuksessaan julkaiseman arvion.
Kysymys
Pikettyn kirjan merkityksestä jää tietysti tämän episodin jälkeen auki. Sen
sijaan arviota julkisen talouskeskustelun suunnista voi tehdä.
Ensimmäinen havainto on se, että
yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi haluavat toimittajat liittoutuvat mieluusti
ilmiöiden vastustajien kanssa, mutta unohtavat tarkistaa näin löytämiensä liittolaisten
uskottavuuden ja motiivit.
Toinen
havainto koskee poliitikkoja. Suomessa ekonomistien talousfoorumin järjesti
Jutta Urpilainen (sd). Ensimmäisinä foorumin asiantuntijoita moittivat
tietämättömiksi Jan Vapaavuori (kok) ja Olli Rehn (kesk).
Jostakin
syystä taloustiede niin meillä kuin Amerikassa on lakannut miellyttämästä poliittista
oikeistoa, joka ennen vannoi järjen, faktojen ja vakaan harkinnan nimiin.
Kolmas
havainto koskee amerikkalainen oikeistoa, ja miksei oikeistoa yleisemminkin. Miksi
se haluaa sitkeästi, voitonriemuisesti ja toisinaan hysteerisesti kumota
ranskalaisen Pikettyn kirjaan kytketyn analyysin omaisuuden kasvavasta
keskittymiskierteestä, vaikka sen luulisi oman talousfilosofiansa mukaisesti
pitävän ilmiötä hyväksyttävänä ja toivottavana? Yhtä hyvin voisi kai kysyä, miksi
nykypäivän antisemitistit aina kieltävät holokaustin.