tiistai 28. tammikuuta 2014

Professori Peltonen ratkaisee


Unohtakaa Stieg Larsson ja Silta, päivän lehti tarjoaa seuraavan pohjoismaisen dekkarimenestyksen valmiin draamallisen kaaren esittelystä ristiriidan kautta peripeteiaan. Kirjailijan tarvitsee enää keksiä vain aristotelinen loppuratkaisu.
Yhteiskunnallista epäkohtaa vastaan taistelevan päähenkilön nimen voisi fiktion tarpeita varten muuttaa professori Tuomas Ojalasta vaikka Matteus Peltoseksi, ja asianajaja Heikki Lampelaa voisi kutsua asianajaja Heikki Lampelaksi, sillä ymmärtääkseni vain viattomia tarvitsee suojella…

HS 28.1.2014, A5. Kolumnisti lainaa valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasta: ”Meillä riittää puhetta perusoikeuksista, mutta yllättävän paljon eri tahoilla on niitä kohtaan asenteellista tietämättömyyttä. Tiukassa paikassa talouden ja politiikan tekemisen tarpeet saavat niistä helposti yliotteen.”
HS 28.1.2014, A9. Toimittaja raportoi käräjäoikeuden päätöksestä, jonka mukaan ATK:n entinen puheenjohtaja Timo Räty syyllistyi alaista pahoinpitelemällä ja kiusaamalla työsuojelurikokseen. Rädyn puolustusasianajaja Heikki Lampela selittää, miksi tuomioistuimen ei olisi pitänyt edellyttää lain noudattamista: ”Suomessa on paljon pienyrittäjiä. He ovat nyt helisemässä, jos sukset menevät ristiin jonkun kanssa.”
HS 28.1.2014, A11. Toimittaja raportoi, miten turkkilaisen pitserian pitäjän sukset menivät ristiin maanmiehen kanssa. Miehen mukaan hänet vangittiin kellariin ja pakotettiin palkattomaan työhön, pitserian pitäjän mukaan tässä vain ”suunniteltiin ravintolaosakkuutta”. Nyt pienyrittäjä helisee käräjäoikeudessa epäiltynä ihmiskaupasta, ja jos Lampela puolustaa, arvelisin hänen kysyvän seuraavassa medialausunnossaan, että eivätkö sotaveteraanit, sairaat vanhukset ja pörröiset eläimet ole jo kärsineet tarpeeksi.
M.O.T., professori Ojanen.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Muoti eksistentialismina: päivystävän dosentin paluu

When actress Emma Thompson walked shoeless on to the stage at the Golden Globes, she confirmed what the rest of us have known for a while. Comfy shoes make sense. Clutching her Christian Louboutin heels in one hand – and a martini in the other – she joked that their trademark red soles were stained with her blood. "I've taken my heels off as a feminist statement really, because why do we wear them? They're so painful. And pointless, really."

Valitse seuraavista vaihtoehdoista se, joka on lähinnä omaa näkemystäsi.

Mitä on Feminismi?

A)     Hyödyllinen mutta yhä ristiriitoja herättävä näkökulma, mikäli haluat pohtia mitä maailmassa voi tai pitää muuttaa.
B)     En osaa sanoa
C)    Hyödyllinen mutta enimmäkseen merkityksetön sana, mikäli haluat keksiä jotain hauskaa sanottavaa kokkareilla.

Mitä tarkoittavat naisten ulkonäköpaineet?

A)    Koko ajan pitäisi käyttää korkkareita, vaikka jalkaa ja selkää särkee.
B)     En osaa sanoa
C)    Koko ajan pitäisi näyttää hoikalta ja jumalaiselta kuin palkintopuhetta tuhannen dollarin mekossa pitävä filmitähti ja sanoa jotain nokkelasti tiedostavaa, vaikka vauvakiloja on kahdesta kakarasta ja enimmäkseen v*tuttaa kaikki.

Mitä eroa on ulkonäköpaineella, joka määrittää länsimaisen naisen pukeutumista, ja fatwalla, joka määrittää ortodoksisen musliminaisen pukeutumista?

A)    Ei mitään
B)     En osaa sanoa
C)    Ulkonäköpaineita voi purkaa vaikuttamalla omiin asenteisiin, fatwan voi purkaa vaikuttamalla miljoonien muiden asenteisiin.

Mitä eroa on korkkareilla ja burqhalla?

A)    Ei mitään
B)     En osaa sanoa
C)    Korkkarit on markkinatalouden sisäistämään kulttuurin nivoutunut ilmiö, joka saa naisen markkina-arvon kohoamaan omassa ja muiden silmissä. Burqha on uskonnon sisäistämään kulttuuriin nivoutuva ilmiö, joka merkitsee naisen arvon miehen omaisuudeksi.


Jos vastausrivisi on ACCC olet oikeassa
Jos vastausrivisi on CAAA olet väärässä
Jos vastausrivisi on BBBB olet todennäköisesti mies


Muodin merkityksestä henkilökohtaiselle elämälle ja yhteiskunnan kasvavalle eriarvoistumiselle kannattaa keskustella, mutta onko maailmassa niin paljon niin monien kauniina pitämiä asioita, että niitä kannattaisi jo vähentää? Vastaus ei ole aidosti ja todesti kauniin puolustaminen mielikuvien kauneutta vastaan. Kauneuden suhde todellisuuteen on kuin oikeuden suhde lakiin. Länsimainen oikeus ei perustu lakiin vaan lain tulkintaperinteeseen, kuten kauneuskaan ei perustu todellisuuteen vaan sen tulkintaan.

Muoti omalla tavallaan, kuten taide omallaan, on tulkitsevan, sisäisen kaudentajumme ristiriitojen kenttä, kuten demokratia on tulkitsevan, sisäisen oikeudentajumme ristiriitojen kenttä. Siten muodin ”pakko” toistaa olemassaolomme perusmuotoa, jossa meidän jokaisen on valittava oma vapautemme.


Kts lisää muodista kirjassa Turmio ja perikato (Savukeidas), luku: ”Mikä on muoti-imperiumin valtiomuoto”.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Aikamme ajattelijoita: Taloustieteen anamneesi


Taloustiede – sairaus vai luonnevika? Tarkkaile ja tunnista seuraavia oireita median käyttämissä asiantuntijoissa. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia lääkäriseura Duodecimin julkaisuista.

Touretten oireyhtymä

Korkeasti koulutetun henkilön pakonomainen tarve toistaa ääneen lauseita, joiden mukaan yrityksiltä verotettu raha ei ole pois vain omistajilta, se on pois myös investoinneista ja työpaikoista.

Touretten oireyhtymän äänelliset pakkoliikkeet saattavat olla:
- Ekolalia: pakonomainen tarve toistaa muiden sanoja
- Palilalia: pakonomainen tarve toistaa omia sanojaan
- Lexilalia: pakonomainen tarve toistaa lukemaansa


Locked-in oireyhtymä

Korkeasti koulutetun henkilön kykenemättömyys sanoa ääneen, etteivät verot ole elinkeinoelämän kuluerä vaan kansalaisyhteiskunnan tapa investoida elinkeinoelämään tuottamalla sille infrastruktuuri, koulutettua työvoimaa, työvoimaa ylläpitäviä palveluja, laillisuusjärjestelmä ja sotilaallisen turvallisuuden takaama toimintarauha.

- Koska "locked-in"-oireyhtymästä kärsiviltä potilailta puuttuvat kyvyt ilmaista itseään, on heidän kanssaan kommunikointi haastavaa.


Puna-vihersokeus

Korkeasti koulutetun henkilön taipumus nähdä tiettyjen puolueiden julkilausumat sarjana vokaaleista ja konsonanteista muodostuvia tunneilmaisuja eikä niinkään kokonaisina sanoina ja mielekkäinä lauseina.

- Värisokealle kaikki on mustavalkoista.
- Yleisin värinäköheikkouden muoto on puna-vihersokeus
- Puna-vihersokeus on miehillä varsin yleinen, siitä kärsii noin 8 prosenttia miehistä. 
- Naisista sen sijaan vain noin 0,4 prosenttia on puna-vihersokeita


Hypomania

Kyvyttömyys erottaa vastuullisesti rationaalista ja vastuuttoman irrationaalista kansantalouden analyysia toisistaan. Kuvitteellinen esimerkki: tutkimus, joka osoittaa Gulagin työllistävän vaikutuksen, mutta sivuuttaa yhteiskuntaa murentavat vaikutukset. Kts myös Larry Summers ja todellinen esimerkki.

Hypomania on kaksiuuntaisen mielialahäiriön vaihe, jonka tunnusmerkkejä ovat
- Epätavallinen innostus euforia
- Vastuuntunnon puuttuminen, ei tunne huolta tekojen mahdollisista huonoista seurauksista
- Liioiteltu voiman, suuruuden ja tärkeyden tunne
- Poikkeava tai korostunut ärtyneisyys tai reagointi pieniinkin asioihin stereotyyppisen ärtyneesti tai jopa aggressiivisesti


Kanniainen

Erityisesti kansantaloustieteen professoreita vaivaava harhakuvitelma, jonka mukaan verovaroista palkkaa nostavalla pikkuvirkamiehellä ja Björn Wahlroosilla olisi jotain yhteistä, koska molemmat ”ajattelevat” samoin yritysten verotaakasta ja julkisen sektorin kalleudesta.


maanantai 20. tammikuuta 2014

Kirjallisuuskriitikko kuvataidenäyttelyssä

Wäinö Aaltosen museo 13.12.2013–23.2.2014: Outi Heiskasen näyttely ”Matkaseurue”.

Hevosia, hevosia, hevosia. Lisää hevosia. Koiria, karhuja, apinoita. Hiiri. Hevosia. Akateemikon lyhyeksi jäänyt jakki-kausi (kaksi teosta). Sikakarhukoira, tai jotain sinne päin, ei ole Outi kuitenkaan kissaihmisiä.
Teoksen toteutustekniikan kuvaus ruotsiksi: ”Kompination”. Ilmeisesti tarkoittaa, että tekijä on yhdistänyt omia, aikaisemmin valmistettuja kuvaelementtejä uuteen teokseen.
Teoksen toteutustekniikan kuvaus suomeksi: ”Kompiisi”. Ilmeisesti tarkoittaa, että ootsä, näyttelyvieras, vähän tyhmä tai ainakin sivistymätön, kunnetsä tätä tiedä?
Museon vartija: ammatillinen vaihtoehto, johon freelancer-toimittajan nykyinen koulutus riittäisi. Kysymys: onko henkivakuutuksen edunsaaja oikeutettu erilliseen lisäkorvaukseen, koska kuoliaaksi ikävystyminen ei ole seurausta elämän yleisestä merkityksettömyydestä vaan tässä tapauksessa ammattitauti?

lauantai 18. tammikuuta 2014

Keskeneräinen sanakirja: Jeesus


Jeesus

Millaista taidekritiikkiä Jeesus kirjoittaisi? Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen lauantaiessee (HS 18.1.2014) antaa osviittaa:

Viime syksynä Suomen Kulttuurirahaston järjestämälle kulttuurijournalismin mestarikurssille osallistunut Yle Radio 1:n Kultakuumeen toimittaja Tuomas Karemo kirjoitti Kritiikin uutisissa (4/2013), että ”jos toimittaja haluaa nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle, on hänen uhrauduttava – jopa koettava henkinen sankarikuolema – yleisönsä puolesta”.

Aamen!


Kts. myös Johannes, 19. luku: 30. jae. ja Matteus, 5. luku: 17.  jae.

torstai 16. tammikuuta 2014

Kirjallisuustsaari


Helsingin Sanomat tänään: Zadie Smith. Johtopäätös: Tommi Melender on uusi kirjallisuustsaari, joka määrittää kritiikin ajanmukaiset standardit.
Melenderin Antiaikalainen on kiinnostavin ja varmaankin kulttuuripiireissä seuratuin kirjailijablogi, jossa heppoisella näkökulmatekniikalla kirjoitettu valtavirtaromaani kuulee kunniansa. Helppo ei pidä olla vaan esimerkiksi ergodinen, kuten Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani. Tai ainakin työläs ja pitkä kuten David Foster Wallacen Infinite Jest.
Tämä on huomioitu myös Hesarissa, joten yhä harvempi kirja on enää ”toimiva”, yhä useampi on ”vaativa mutta samalla palkitseva”.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Häpeä


“Kirjallinen sivistys ei ole samanlainen arvon ja statuksen lähde kuin aikaisemmin. Koulutetut ihmiset lukevat dekkareita eivätkä häpeä sitä tunnustaa.”

--Tommi Melender (”Kirjan pyhyys karisee”, HS 13.1.2014)

”The office men drove by, clutching their steering wheels, and hardly noticed him. Just a bum walking on the bridge. Didn’t even own a car. A few of them saw him and remembered themselves before they’d made it and when they didn’t have a car. They thought they were empathizing with him. They thought it was the same thing.”

--Richard Stark: The Hunter (1962)


Valtavirtakirjallisuutta lukiessa joutuu toisinaan häpeämään jopa kotimaisen ykköskaartin puolesta, Kjell Westön (Lang), Jyrki Kiiskisen (Jonglööri) ja Asko Sahlbergin (koko tuotanto). Aloitin juuri ”Richard Starkin” eli Donald E. Westlaken Parker-sarjan uudelleen alusta. Jo ensimmäisestä luvusta huomasi, ettei Starkin puolesta tarvitse hävetä (eikä Ross MacDonaldin eikä John D. MacDonaldin, eikä George V. Higginsin, eikä…).

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Viimeksi kuultuna: Only Many


Ralph Alessi & Fred Hersch: Only Many. CAM Jazz 2013.

Paikalle sattunut naiskuulija sanoi Only Many -leyvä seksikkääksi. En huomannut kysyä, että miksi, joten yritän arvata.
                      Kun eturivin jazzpianisti Fred Hersch ja vähän tuntemattomampi trumpetisti Ralph Alessi improvisoivat keskenään, äijien nokittelusta ei ole tietoakaan. Sen sijaan kaverin ideoita kommentoidaan ja tarjotaan uusia. Luonteva sosiaalisuus ja kyky ajatusten vaihtoon on seksikästä.
                      Välillä ideat ovat unelmoivia, toisinaan rytmi pomppii tarttuvasti, mikä kenties tuo mieleen syvälliset mutta tanssitaitoiset herrasmiehet. Sitten seuraa kakofonista apurahajatsia. Vähän sisään lämpiävää, joskin merkki korkeasta koulutuksesta ja älykkyydestä. Haluttavia ominaisuuksia nämäkin.
                       Tiivistäen sanottuna: Hersch ja Alessi ovat vaativaa mutta hyvää seuraa.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kirjoitan yleisönosastoon

Kirkko kysyi itse, mutta mitä se vastasi?

Olisiko kirkon pyydettävä anteeksi omaa tai ainakin eräiden sen vihkimien pappien osuutta sisällissodan kansallisessa tragediassa, kysyy tamperelainen Kauko Tuovinen, ”punaorvon poika” (HS 8.1.2014).
                      Täsmälleen samaa kysyi evankelisluterilainen kirkko itseltään vuonna 2008 järjestetyssä seminaarissa ”Sisällissota ja kirkko 1918”. Helsingin Sanomien päätoimittaja emerita Reetta Meriläinen muistaa ehkä parhaiten, mihin vastaukseen päädyttiin. Hän oli seminaarin loppupaneelin puheenjohtaja.
                      Arkkipiispa Jukka Paarman avauspuheenvuoro oli ehkä enemmän kirkon syntien tunnustus kuin niiden sovitus, mutta herätti silti paheksuntaa. Historiantutkijoiden parissa yleinen tulkinta on yhä, että viralliset anteeksipyynnöt menneisyyden tapahtumista eivät kuuluu kansalliseen kulttuuriimme.
                      Näin tavallaan onkin. Perinteen aloitti Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, joka pyysi anteeksi japanilaistaustaisten kansalaisten internointia toisessa maailmansodassa. Ja viime vuonna sitä jatkoi Espanjan hallitus, joka pyysi anteeksi juutalaisten karkotuksia vuonna 1492.
                      Perinteen siirtymisen Suomeen estänee edellä mainittujen historioitsijoiden toistama myytti, jonka mukaan merkittävää osaa suomalaisista yhä sokaisee ”punainen” tai ”linnalainen” historiankäsitys. Siksi mitään myönnytyksiä ei voi tehdä. Toinen merkitsevä seikka on some-rahvaasta kolumnisti-lukeneistoon ulottuva keskustelutyyli, jossa omaa vastuuta ei saa myöntää, sillä se voi hämärtää toisen syyllisyyttä. Erikoisinta tietysti on, että tämä sääntö koskee jopa jotakin lähes sadan vuoden takaista tapahtumaa.

Putte Wilhelmsson


perjantai 3. tammikuuta 2014

Romaanillisuudesta

"On siis olemassa luonnollinen ja väistämätön puhtaan järjen dialektiikka, joka väistämättä liittyy inhimilliseen järkeen eikä lakkaa johtamasta tätä harhaan ja alituisesti sysäämästä tätä hetkellisiin, alati korjaamista kaipaaviin erehdyksiin, silloinkaan, kun sen silmänlume on paljastettu."

-- Immanuel Kant: Puhtaan järjen kritiikki.


Vuosia sitten Yrjö Varpio soitti ja pyysi artikkelia uuteen Suomen kirjallisuushistoriaan, osa nykyaika, teema postmodernismi.
                      Sanoin, että omasta mielestäni postmodernismi kirjallisuudessa oli 1960-luvun tyylikausi, mutta tiedän pari tuoretta romaania, joissa paneudutaan tietyn taiteenlajin tyylejä syvemmin postmoderniin maailmankuvaan ja keskusteluun. Näkökulma kelpasi professorille, hämmentyneempi asiasta oli kirjailija. Jyrki Kiiskinen ilmeisesti koki, että hänen roolinsa nousi kirjasarjassa kovin isoksi. Ei suinkaan, Kiiskisen kaksi ensimmäistä ovat harvinaisen hienoja romaaneja.
                      Vähän eria asia on sitten tämä uusin, Jonglööri (2013)…
                     
Suomies (1994) alkoi kuvauksena sokeudesta, joka on vailla analyyttisen kokemisen vertauskuvaa, ja josta puuttuvat ulkoisen esinemaailman ja havaitsevan minän sijaintia välittävät suuntaviivat.
                      Toinen romaani Kaamos (1997) hylkäsi uudelleen tietyt proosaan liittyvät järjen ja metodin tottumukset. Tosin ei enää katsetta, joka samastuu ympäristön haltuun ottamiseen ja siten tietoon ja valtaan, vaan muistin, joka jäsentää ajan yhtenäistä kulkua, jatkuvan muutoksen ideaa sekä lopulta itse Historiaa, jota Wilhelm Dilthey luonnehti ”ihmiskunnan suurimmaksi keksinnöksi”.
                      Yhdessä romaanit kartoittivat poikkeuksellisen kunnianhimoisella tavalla 1980-luvulla alkanutta akateemista postmodernismi-keskustelua, sen apuvälineitä (Kantin transsendentaalinen dialektiikka) ja pakkomielteitä (historian ja aika monen muunkin loppu).
                      Vähän nuoremmalle tai vähän vanhemmalle lukijalle tämä ei ehkä merkitse mitään, tai vaatisi ainakin seikkaperäisen selityksen. Minulle se merkitsee viipaletta oman ja samaan sukupolveen kuuluneiden sisäisestä elämästä. Sen sijaan Kiiskisen neljännen romaanin kuva punk-nuorista autiotalossa, repimässä seinälaudoituksia irti ja sytyttämässä niistä lattialle nuotion, ei merkitse minulle sisäisesti mitään, vaikka taas palataan ajassa minun – ja kirjailijan – menneisyyteen. Sama kuva on ollut minunkin päässäni ennen kuin Kiiskisen kirjoitti sen kirjaansa, mutta ei henkilökohtaisena ja koettuna, vaan opetettuna. Kuten margariinimainosten kuvat maaseudusta.
                      Oikeastaan koko romaani, koko Jonglööri, on samalla tavoin persoonaton, monisteinen irtiotto kahden ensimmäisen romaanin omintakeisesta älyllisyydestä ja jaettujen pohdintojen intiimiydestä.
Ongelma ei synny ensimmäisen rivin mutta-lauseesta (”En minä usko kummituksiin”), sillä latteuksillakin on aina sijansa taiteissa, mikäli ne yrittävät ilmaista jotakin erityistä yleisen ja tutun kautta. Ongelma syntyy toisen kappaleen aavistuksista, ”heti” tietämisestä, ”heti” ymmärtämisestä ja ikuisesta odotuksesta (”täällä aina”, ”juuri tässä kahvilassa”).
Kohtauksen dramaturgia on suklaamainoksen dramaturgia, enkä sano sitä moittiakseni suklaamainoksia. Moitin Kiiskistä entisen kunnianhimon ehtymisestä.
Aiemmin Kiiskinen käytti romaanimaista draamaa pohtiakseen havaintoa ja havaintojen järjestymistä tiedoksi tiettyjen sisäisten kategorioiden kautta. Tai jos niin halutaan: aistimellisuutta ja ymmärrystä, ja lopulta (eritoten Suomiehessä) ymmärryksen harhaa, joka kumpuaa juuri järkemme loogisuudesta. Nyt kategorian tilalla on klisee, toisin sanoen jokin kertojan ilmaisema kohtalonomaisuus (aika on vääjäämätöntä), jokin juoneen sisältyvä menetys (aika on peruuttamatonta) ja jokin sovinto (aika parantaa haavat). Vai pitäisikö kliseisen sijaan sanoa, että Jonglööri on ”romaanillinen”? Kuten sommelier sanoo punaviinistä, että se on ”viinillinen”, jos siitä ei ole oikein mitään muutakaan sanottavaa.

torstai 2. tammikuuta 2014

Aikamme ajattelijoita: Poliittinen mielipide



”Mielestäni ei ole mitään sankaruutta, että käy toikkaroimassa vieraan valtion alueella.”  Timo Soini (ps), Ilta-Sanomat 28.12.2013.

Harvinaisen suoraa ja rohkeaa puhetta jatkosodasta. Tosin puhujan huomioiden kyse saattoi sittenkin olla Sini Saarelasta.