keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kirjoitan yleisönosastoon

Kirkko kysyi itse, mutta mitä se vastasi?

Olisiko kirkon pyydettävä anteeksi omaa tai ainakin eräiden sen vihkimien pappien osuutta sisällissodan kansallisessa tragediassa, kysyy tamperelainen Kauko Tuovinen, ”punaorvon poika” (HS 8.1.2014).
                      Täsmälleen samaa kysyi evankelisluterilainen kirkko itseltään vuonna 2008 järjestetyssä seminaarissa ”Sisällissota ja kirkko 1918”. Helsingin Sanomien päätoimittaja emerita Reetta Meriläinen muistaa ehkä parhaiten, mihin vastaukseen päädyttiin. Hän oli seminaarin loppupaneelin puheenjohtaja.
                      Arkkipiispa Jukka Paarman avauspuheenvuoro oli ehkä enemmän kirkon syntien tunnustus kuin niiden sovitus, mutta herätti silti paheksuntaa. Historiantutkijoiden parissa yleinen tulkinta on yhä, että viralliset anteeksipyynnöt menneisyyden tapahtumista eivät kuuluu kansalliseen kulttuuriimme.
                      Näin tavallaan onkin. Perinteen aloitti Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, joka pyysi anteeksi japanilaistaustaisten kansalaisten internointia toisessa maailmansodassa. Ja viime vuonna sitä jatkoi Espanjan hallitus, joka pyysi anteeksi juutalaisten karkotuksia vuonna 1492.
                      Perinteen siirtymisen Suomeen estänee edellä mainittujen historioitsijoiden toistama myytti, jonka mukaan merkittävää osaa suomalaisista yhä sokaisee ”punainen” tai ”linnalainen” historiankäsitys. Siksi mitään myönnytyksiä ei voi tehdä. Toinen merkitsevä seikka on some-rahvaasta kolumnisti-lukeneistoon ulottuva keskustelutyyli, jossa omaa vastuuta ei saa myöntää, sillä se voi hämärtää toisen syyllisyyttä. Erikoisinta tietysti on, että tämä sääntö koskee jopa jotakin lähes sadan vuoden takaista tapahtumaa.

Putte Wilhelmsson


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti