Kirkko kysyi itse,
mutta mitä se vastasi?
Olisiko kirkon pyydettävä anteeksi omaa tai ainakin eräiden
sen vihkimien pappien osuutta sisällissodan kansallisessa tragediassa, kysyy
tamperelainen Kauko Tuovinen, ”punaorvon poika” (HS 8.1.2014).
Täsmälleen
samaa kysyi evankelisluterilainen kirkko itseltään vuonna 2008 järjestetyssä
seminaarissa ”Sisällissota ja kirkko 1918”. Helsingin Sanomien päätoimittaja
emerita Reetta Meriläinen muistaa ehkä parhaiten, mihin vastaukseen päädyttiin.
Hän oli seminaarin loppupaneelin puheenjohtaja.
Arkkipiispa
Jukka Paarman avauspuheenvuoro oli ehkä enemmän kirkon syntien tunnustus kuin
niiden sovitus, mutta herätti silti paheksuntaa. Historiantutkijoiden parissa
yleinen tulkinta on yhä, että viralliset anteeksipyynnöt menneisyyden
tapahtumista eivät kuuluu kansalliseen kulttuuriimme.
Näin
tavallaan onkin. Perinteen aloitti Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, joka
pyysi anteeksi japanilaistaustaisten kansalaisten internointia toisessa
maailmansodassa. Ja viime vuonna sitä jatkoi Espanjan hallitus, joka pyysi
anteeksi juutalaisten karkotuksia vuonna 1492.
Perinteen
siirtymisen Suomeen estänee edellä mainittujen historioitsijoiden toistama
myytti, jonka mukaan merkittävää osaa suomalaisista yhä sokaisee ”punainen” tai
”linnalainen” historiankäsitys. Siksi mitään myönnytyksiä ei voi tehdä. Toinen
merkitsevä seikka on some-rahvaasta kolumnisti-lukeneistoon ulottuva
keskustelutyyli, jossa omaa vastuuta ei saa myöntää, sillä se voi hämärtää
toisen syyllisyyttä. Erikoisinta tietysti on, että tämä sääntö koskee jopa jotakin lähes sadan vuoden takaista tapahtumaa.
Putte Wilhelmsson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti