"On siis olemassa luonnollinen ja
väistämätön puhtaan järjen dialektiikka, joka väistämättä liittyy inhimilliseen
järkeen eikä lakkaa johtamasta tätä harhaan ja alituisesti sysäämästä tätä
hetkellisiin, alati korjaamista kaipaaviin erehdyksiin, silloinkaan, kun sen
silmänlume on paljastettu."
-- Immanuel
Kant: Puhtaan järjen kritiikki.
Vuosia sitten
Yrjö Varpio soitti ja pyysi artikkelia uuteen Suomen kirjallisuushistoriaan,
osa nykyaika, teema postmodernismi.
Sanoin, että omasta mielestäni postmodernismi kirjallisuudessa oli 1960-luvun tyylikausi, mutta tiedän pari
tuoretta romaania, joissa paneudutaan tietyn taiteenlajin tyylejä syvemmin
postmoderniin maailmankuvaan ja keskusteluun. Näkökulma kelpasi professorille,
hämmentyneempi asiasta oli kirjailija. Jyrki Kiiskinen ilmeisesti koki, että
hänen roolinsa nousi kirjasarjassa kovin isoksi. Ei suinkaan, Kiiskisen kaksi
ensimmäistä ovat harvinaisen hienoja romaaneja.
Vähän eria asia on sitten
tämä uusin, Jonglööri (2013)…
Suomies (1994) alkoi kuvauksena sokeudesta, joka on vailla
analyyttisen kokemisen vertauskuvaa, ja josta puuttuvat ulkoisen esinemaailman
ja havaitsevan minän sijaintia välittävät suuntaviivat.
Toinen
romaani Kaamos (1997) hylkäsi
uudelleen tietyt proosaan liittyvät järjen ja metodin tottumukset. Tosin ei
enää katsetta, joka samastuu ympäristön haltuun ottamiseen ja siten tietoon ja
valtaan, vaan muistin, joka jäsentää ajan yhtenäistä kulkua, jatkuvan muutoksen
ideaa sekä lopulta itse Historiaa, jota Wilhelm Dilthey luonnehti ”ihmiskunnan
suurimmaksi keksinnöksi”.
Yhdessä romaanit
kartoittivat poikkeuksellisen kunnianhimoisella tavalla 1980-luvulla alkanutta
akateemista postmodernismi-keskustelua, sen apuvälineitä (Kantin
transsendentaalinen dialektiikka) ja pakkomielteitä (historian ja aika monen
muunkin loppu).
Vähän nuoremmalle tai vähän
vanhemmalle lukijalle tämä ei ehkä merkitse mitään, tai vaatisi ainakin
seikkaperäisen selityksen. Minulle se merkitsee viipaletta oman ja samaan
sukupolveen kuuluneiden sisäisestä elämästä. Sen sijaan Kiiskisen neljännen
romaanin kuva punk-nuorista autiotalossa, repimässä seinälaudoituksia irti ja
sytyttämässä niistä lattialle nuotion, ei merkitse minulle sisäisesti mitään,
vaikka taas palataan ajassa minun – ja kirjailijan – menneisyyteen. Sama kuva
on ollut minunkin päässäni ennen kuin Kiiskisen kirjoitti sen kirjaansa, mutta
ei henkilökohtaisena ja koettuna, vaan opetettuna. Kuten margariinimainosten
kuvat maaseudusta.
Oikeastaan koko romaani,
koko Jonglööri, on samalla tavoin
persoonaton, monisteinen irtiotto kahden ensimmäisen romaanin omintakeisesta
älyllisyydestä ja jaettujen pohdintojen intiimiydestä.
Ongelma
ei synny ensimmäisen rivin mutta-lauseesta (”En minä usko kummituksiin”), sillä
latteuksillakin on aina sijansa taiteissa, mikäli ne yrittävät ilmaista jotakin
erityistä yleisen ja tutun kautta. Ongelma syntyy toisen kappaleen
aavistuksista, ”heti” tietämisestä, ”heti” ymmärtämisestä ja ikuisesta
odotuksesta (”täällä aina”, ”juuri tässä kahvilassa”).
Kohtauksen
dramaturgia on suklaamainoksen dramaturgia, enkä sano sitä moittiakseni
suklaamainoksia. Moitin Kiiskistä entisen kunnianhimon ehtymisestä.
Aiemmin
Kiiskinen käytti romaanimaista draamaa pohtiakseen havaintoa ja havaintojen
järjestymistä tiedoksi tiettyjen sisäisten kategorioiden kautta. Tai jos niin
halutaan: aistimellisuutta ja ymmärrystä, ja lopulta (eritoten Suomiehessä) ymmärryksen harhaa, joka
kumpuaa juuri järkemme loogisuudesta. Nyt
kategorian tilalla on klisee, toisin sanoen jokin kertojan ilmaisema kohtalonomaisuus
(aika on vääjäämätöntä), jokin juoneen sisältyvä menetys (aika on
peruuttamatonta) ja jokin sovinto (aika parantaa haavat). Vai pitäisikö
kliseisen sijaan sanoa, että Jonglööri
on ”romaanillinen”? Kuten sommelier sanoo punaviinistä, että se on ”viinillinen”,
jos siitä ei ole oikein mitään muutakaan sanottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti