Terrorismi ja kuinka meistä tuli viisaampia

“Some nights I need to be held. Tonight I'm a listener. So nice to lie in rumpled sheets and listen. Cover me with words.” ― Don DeLillo, Libra

Sattuneesta syystä yhä useampi suomalainen eri puolilla maata tietää nyt mitä terrorismi on ja miten siitä kuuluu puhua. Ikään kuin viisaus olisi lisääntynyt sitä mukaa mitä lähemmäs uutisista tutut tapahtumat tulevat. Pariisin ja Lontoon jälkeen Tukholmaan – ja nyt Turkuun.

Itsessäni en tosin ole samaa viisastumista havainnut, vaikka etäisyys perjantain puukotuksiin oli vain kolme sataa metriä. Ja yhtä huonosti ymmärrän yhä teini-ikäisiä, jotka lähtevät kaupungille pahoinpidelläkseen jonkun, vaikka yksi vuoden 1999 vappupuukotuksista tapahtui sadan metrin päässä.

Sosiaalisesta mediasta löytyville kirjoituksille on yhteistä juuri löydetty juhlavuuden ja varmuuden tasapaino. Tyypillisiä ovat myös moitteet terrorismin ”vähättelijöille”.

Ilmiötä ei saisi rinnastaa toisiin ilmiöihin, jotka meillä ovat muutoinkin vaivoina. Kuten naisiin kohdistuva väkivalta, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, eriarvoisuus, yksinäisyys, vaikeiden kokemusten traumatisoivuus, mikä tahansa muu elämän raiteiltaan lähtö tai terrorismia tilastollisesti suuremmat uhat terveydelle ja hengelle. Terrorismi on siis todellisuutta, joka jotenkin on irti muusta todellisuudesta. 

Omalla tavallaan somessa kiertävät ja peukutetut terrorismin selitykset ovat myös hyvin samanlaisia kuin Turussa välittömästi liikkeelle lähteneet huhut.

Tekijöitä ei ollut monta, he eivät liikkuneet paikasta toiseen autolla iskuja tehden, aseistus ei ollut raskaan luonteinen eikä kukaan iskenyt yhtä aikaa kauppatorille ja kahteen kaupungin laidoilla olevaan kauppakeskukseen. Mutta järjellä ajatellen niin olisi varmaan pitänyt tehdä, jotta terroristinen tarkoitus olisi maksimoitu.

Järjen sovittaminen Turun tapahtumiin on kuitenkin työlästä, eikä sitä kokonaiskuvaa, jossa 18-vuotias marokkolainen on palapelin osa, ehkä edes ole olemassa.

Kuvan hahmottamista vaikeuttaa toistaiseksi sekin, ettei mikään organisaatio ole vielä ehtinyt kiittää soturiaan. Sellainen on ymmärtääkseni ollut tapana, mutta protokollan noudattamista on voinut viivyttää se, että päähuomion ollessa Barcelonassa mm. New York Times –lehden otsikko antoi Turun iskulle terrorismia neutraalimman nimen ”rampage”.

Uusi normaali?

YLE 25.11.2016: ”Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) sukulaisten omistama konepajayhtiö Katera Steel on saanut merkittävän tilauksen valtion omistamalta Terrafamen kaivokselta.

Konepajayritys Katera Steelin pääomistajia on Sipilän enoja ja serkkuja. Myös Sipilän lapsilleen kolme vuotta sitten siirtämä sijoitusyhtiö Fortel Invest omistaa pienen osuuden yhtiöstä. Fortel Investin omistus Katera Steel -yhtiöstä on viisi prosenttia.

Kaksi viikkoa sitten hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti antaa Terrafamelle 100 miljoonaa euroa lisää valtion rahaa. Päätös poikkesi hallituksen kesällä ilmoittamasta linjasta, jonka mukaan kaivos ajetaan alas, jos sen rahoittamiseen ei löydetä yksityistä rahaa vuodenvaihteeseen mennessä.” Aiheesta kirjoitti ensimmäisenä KU.

Jos poliittisen taloustieteen perinteiset argumentit, kuten ”tietysti”, ”ei ole tästä ajasta” tai ”muita vaihtoehtoja ei ole”, eivät riitä, niin aina on mahdollista vedota köyhiin leskiin ja orpoihin.

Tällä perusteella elinkeinoelämän etujärjestöt saivat eräässä kyselytutkimuksessa yli 70 % tavallisista kansalaisista kannattamaan perintöveron poistamista, vaikka kyseessä on progressioltaan kenties jyrkin vero, josta pääosan valtiolle tilittää varakkaampi eliitti - itse asiassa tilastojen mukaan yli 50 % perinnönsaajista ei Suomessa joudu maksamaan perintöveroa lainkaan.

Tai jos lesket ja orvot eivät juuri nyt sovellu omaan tarinaan, niin hätätilanteessa poliitikko voi näköjään vedota vaikka serkkuihin.

Populismin perusajatuksiin kuuluu ”valtamedia”, jonka resurssien ja asiantuntemuksen ei pitäisi antaa asettua poliitikon ja kansan välisen suoran kommunikoinnin eteen ja tielle. Mistä sitten seuraa, ettei pääministeri Juha Sipilä enää edeltäjiensä tavoin teetä lehdistötiedotteita tai anna lausuntoja STT:lle. Donald Trumpin yöllisiä twiittejä ja oman ulkoministerimme Timo Soinin kaunablogeja mukaillen hän kertoo oman totuutensa sosiaalisessa mediassa.

Sipilän blogimerkinnässä itse asiaa olennaisemmaksi nostetaan sellainenkin virhe, ettei toimittaja ole huomioinut yksitäisen yrityksen omistajanvaihdoksissa tapahtuneita nimenmuutoksia (”ei ole totta, että olisin työskennellyt Katera Steel Oy:ssä 15 –vuotiaana, koska Kateraa ei ollut silloin vielä olemassakaan”), mihin vasta-argumenttina pääministerille pitäisi ilmeisesti huomauttaa, että ”15-vuotias” kirjoitetaan yhteen ilman välilyöntiä.  Pääministeri Sipilän saivartelua ja kieliopin tasoa (lisää tähän sarkastinen vitsi koulutusleikkauksista) suurempi huoli koskee silti hieman teennäistä loukkaantumisen esittämistä. Tunneraktion suojissa lukijan annetaan ymmärtää, että demokratian vaatimattomammatkin suojautumiskeinot vapaasti oman journalistisen arvionsa mukaan toimivista tiedotusvälineistä päättäjien ja elinkeinoelämän suhteita arvioiviin esteellisyyssäännöksiin ovat lasten ja muiden sukulaisten ”vetämistä lokaan”.

Kieltämättä pääministerin on viime aikoina jos toisenakin joutunut tutustumaan perustuslain sisältöön suhteessa hallituksen moniin hankkeisiin, mutta pitäisi aikaa säästää silti myös hallintolain lukemiseen. Siitä olisi käynyt ilmi, ettei kukaan vaadi "kaikkia sukulaisia luopumaan työstään" pääministerin aseman vuoksi, vaan että kaikki lain vaatimukset rajoittuvat vain tuohon Sipilän omaan asemaan pääministerinä.

Iltalehden Juha Ristamäki selittää: ”Ministeri on esteellinen, jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen. Ministeri on esteellinen myös, jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen läheiselleen. Läheisellä laki tarkoittaa muun muassa ministerin puolisoa ja lapsia, mutta myös ministerin vanhempien sisaruksia ja monia muita lähisukulaisia. Lisäksi mainitaan muun muassa ministerille ’muuten erityisen läheiset henkilöt samoin kuin tällaisten henkilöiden puolisot’. Läheisen määritelmä on laissa siis laaja. Jos läheinen liittyy päätännässä olevaan asiaan, ministerin pitää jäävätä itsensä päätöksen teosta. Jääviyden selvittäminen on ministerin itsensä vastuulla.” (IL 26.11.2016).

Hallintolain täsmällinen seuraaminen tässä yksittäisessä tapauksessa – Terraframen uusi ja taas satojen miljoonien rahoitus valtion piikkiin ja valtion investointien siirtyminen yksityiselle sektorille pääministerin lähipiirin kautta – voi tuntua pieneltä yksityiskohdalta, joka ei kepun vetämää maakuntapolitiikka tai elinkeinoelämän roolia politiikassa miksikään muuta. Mutta jokin perinteiselle avoimuudelle vieras raja tässä tuntuu taas vedetyn siihen, miten härskisti pääministeri voi mitätöidä olemassa olevan lainsäädännön vaatimukset tai legitiimin uutisaiheen - ja samalla sepittää tiedotusvälineille pahantahtoisia motiiveja (”toimittajalla ollut tarkoituskaan saada minua kiinni ennen jutun julkaisemista”).

Pääministeri Sipilä oli pahoin harhautunut tai harhauttamisen tiellä, kun hän valitsemassaan foorumissa uhriutuen julisti, ettei hän ”voi vaatia kaikkia sukulaisia liiketoimintakieltoon pääministerin tehtävän vuoksi”. Siitä ei ollut koskaan kysymyskään. Oikeassa hän sen sijaan oli tänään päättäessään, ettei hänen tarvitse vastata Yleisradion haastattelupyyntöihin. Populismin aallon tuoma uusi normaali alkaa olla yhä selvempi, meillä ja muualla.

Arkisto: Kuinka fasistista on "ekofasismi"?

Alfred Kordelinin säätiön myöntämä apuraha Suomen Sisun jäsenelle ja uusnatsien seurassa viihtyneelle Timo Hännikäiselle on ollut pieni uutinen ja jonkinlainen somekohu.

Tässä esimerkiksi Wilma Karikon blogi, jossa mm. vinoillaan säätiön päätökselle rajoittaa nettikommentoinnin tyyliä tavalla, joka kenties estää Hännikäiselle ominaisen ilmaisurekisterin autenttisen esiin nostamisen. No ehkä sen "hevosenkyrvän" pitäisi kelvata Kordelinin säätiön sivulle jos se kerran apurahataitelijan mielestä kelpasi Naisasialiitto Unionille. Mutta toisaalta minäkin saattaisin tuntea houkutusta poistaa omalta FB-sivulta mikä tahansa blogi tai muu kommentti, jossa vasemmistolaisuutta luonnehditaan sanalla "positio".

Ja tässä Koko Hubaran FB-päivitys, joka pyrkii tarkastelemaan säätiön päätöstä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti ovat Hännikäisen tekstien tähtäimessä. Nyt ”totuus” ja ”hyvä” ovat valmiiksi Hubaran lainausmerkeissä, ja sananvapauden epiteetiksi on valikoitunut ”niin sanottu”. Hankala arvioida, onko tämä esimerkki "intellektuellien laiskasta ajattelusta ja tiedostavan nuorison omahyväisestä paasauksesta", jota Hännikäinen kuvaili kriitikko Jukka Koskelaisen mukaan ihan pätevästi kirjassaan Ihmisen viheliäisyydestä; vai samaa umpimähkäistä humanistien huitomista, jota Hännikäisen esseissä on yllin kyllin. Ja vaikka jonkun mielestä voisi olla mielenkiintoista pohtia, miten Hännikäisen ja Hubaran teksteissä toistuva velvollisuus identifioitumiseen yhtenä kansallisuutena tai sen toisen lopulta kohtaavat Joseph de Maistren synkissä ajatuksissa, niin en todennäköisesti olisi tarjoamassa apurahaa kummallekaan.

Henkilönä, joka kaikesta huolimatta oli myöntämässä apurahaa stalinisti Matti Rossin ansiokkaiden Shakespeare-käännösten rahoittamiseksi, minun ei ehkä pitäisi ottaa kantaa tähänkään. Ja enkä ota, lukuun ottamatta vanhaa esseetä, josta käynee ilmi oma arvioni Timo Hännikäisen arvomaailmasta ja hänen kirjallisesta tai muusta kyvystään analysoida tai ilmaista sitä.

Kuinka fasistista on ”ekofasismi”?

Maaliskuussa 1995 Oklahoma Cityn virastotalon edessä räjähti autopommi. 196 ihmistä kuoli, joukossa 19 päiväkotilasta. Jäljet johtivat Montanan puolisotilaallisten militia-järjestöjen pariin.

                      Rikosta seuranneen mediakohun huomasi myös toinen amerikkalaisia vainonnut kotikutoinen terroristi, josta lehdistö käytti nimeä ”Unabomber”. Melkein 18 vuotta jatkunut kirjepommikampanja oli tappanut kolme ja haavoittanut kymmeniä. Uhrit olivat mielivaltaisesti valittuja ”teknis-teollisen järjestelmän” edustajia, kuten Unabomber itse perusteli, joukossa pari lentoyhtiön virkailijaa, Yalen yliopiston tietotekniikan professori ja viimeisenä metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja.

                      Syrjäytyminen FBI:n etsityimmän rikollisen paikalta näytti vaivaavan Unabomberia niin, että aluksi alkoi lähettää henkiin jääneille uhreilleen ilkkuvia kirjeitä, joissa hän korosti heidän typeryyttään ja haavoittuvuuttaan. Sitten hän lupasi lopettaa iskunsa, mikäli Washington Post ja New York Times julkaisevat hänen 34 000 sanaa pitkän manifestinsa.

                      Uusia johtolankoja etsivien viranomaisten toiveesta niin myös tehtiin.

                      Pari päivää myöhemmin sosiaalityöntekijä nimeltä David Kaczynski ilmoitti poliisille, että manifesti muistutti kovasti hänen veljensä vintiltä löytyneitä muistiinpanoja. Ted Kaczynski oli keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu, yhteiskuntaan ja ihmisiin katkeroitunut työtön erakko, mikä vastasi tarkoin FBI:n asiantuntijoiden tekemää psykologista profilointia.

                      Kun turkulainen Savukeidas päätti jostain kustantaa manifestin kirjana, oli ainakin nimi juhlava: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus (2006). Nuori runoilija Timo Hännikäinen lupaa suomennoksensa esipuheessa matemaattisen tarkkaa analyyttisia ja totunnaisia käsityksiä ravistavia ajatuksia. Kaczynski ei lupausta pidä, vaan tarjoaa tilalle harhaluuloja, omahyväisyyttä ja väkivaltaviihdettä.

                      Valistuneemmassa lukijassa Kaczynskin manifesti herättääkin lähinnä kolme kysymystä:

                      Miten fasistista on ”ekofasismi”, miten hullu on ”hullu pommimies” ja mitä haittaa väkivaltaa puolustavien manifestien julkaisemisesta voi olla? Kaksi ensimmäistä edellyttävät laajempaa käsittelyä, kolmanteen voi vastata lyhyesti.

Jotkut ihmiset ovat valitettavan herkkiä ulkopuolisille vaikutteille, kuten esimerkiksi metsäteollisuuden tarjoamille ilmaisille lounaille. Tähän mennessä kirjailija ja euroedustaja Lasse Lehtisen on sanottu levittäneen ympäristönsuojelusta monenlaista väärää tietoa. Mutta mitä sitten sanotaan, jos ikävä tieto on oikeaa, ja Lehtisellekin paljastuu, että ”radikaaliekologisen sukupolven” (sananvalinta Hännisen) uusi sankari on mielenterveysongelmainen, 70-vuotias neitsyt, joka kammoaa toisten ihmisten kosketusta niin, että mainitsee jalkakäytävien ruuhkat hyvänä syynä aloittaa aseellinen vallankumous?

I

Se, että tämäkin terroristipidätys tehtiin Montanan osavaltiossa, oli ainakin osittain sattumaa. Kaczynskin veljekset ostivat syrjäisen metsätonttinsa pari vuotta ennen Oklahoman pommi-iskusta tuomitun Timothy McVeighn syntymää ja kauan ennen kuin paikallisen äärioikeiston aatteet nousivat otsikoihin.

                      Paikallinen ilmanpiiri ei silti jäänyt Ted Kaczynskilta huomaamatta.

Manifestissaan hän viittaa amerikkalaisiin ”natseihin ja puolisotilaallisiin järjestöihin” kahdesti. Ensin luetelleessaan ”teknofiilejä” ja ”vasemmistoa” vastustavat kapinalliset, toisen kerran etsiessään teollisen yhteiskunnan kaatamiseen kykenevää etujoukkoa.

Siihen eivät luontoaktivistien puuhailut riitä. Ne edustavat vain säätelytoimia, jotka joustava ”demokratia” (lainausmerkit Kaczinskyn) omaksuu liiankin helposti. Kaczynskille kelpaa vain liikakansoituksen ja valtiovallan hävittävä sotatila.

Tässä mielessä Hännikäinen on esipuheessaan väärillä jäljillä, kun hän yhdistää manifestin ”radikaaliekologiaan”. Kaczynskin käsitys elämästä tai luonnosta on paljon hämärämpi ja hahmottomampi kuin useimmilla lajien alue-ekologisesta monimuotoisuuden huolestuneilla aktivisteilla. Pikemminkin se palautuu hyvin amerikkalaiseen käsitykseen metafyysisestä ”vapaudesta”, joka toteutuu ihmisten mielissä spontaanisti ja luonnollisesti, kunhan jokin vieras vaikutusvalta on raivattu pois.

Siksi Kaczynkin vapaus kuulostaakin enemmän fundamentalistisen uskon taivasosuudelta kuin poliittisen ideologin ohjelmalta – se on mitä tahansa, mitä juuri nyt ei ole.

                      Oikeilla jäljillä Hännikäinen on verratessaan Kaczynskia Pentti Linkolaan. Puolisen vuotta ennen kuin manifestin suomennos ilmestyi, Linkola herätti ansaittua huomiota antamalla Tampereen yliopiston Aikalainen-lehdelle seuraavan lausunnon: ”Mitkä tahansa diktatuurit ovat demokratioita parempia. Suurelta osin kansallissosialismi oli erittäin hieno filosofia.”

                      Tero Vadénin toimittamassa kirjoituskokoelmassa Linkolan ajamana (2008) onkin sittemmin todisteltu, ettei Linkola ole ollenkaan ympäristöajattelija, vaan ideologi ja äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia. Perustelut Linkolalta puuttuvat, Tapani Kilpelä jatkaa arviotaan, mutta hölynpöly saa tilaa, koska konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena: ”Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee.”

                      Ville Lähde on samassa kirjassa jokseenkin samaa mieltä, vaikka hänelle Linkolan mediakelpoisuus onkin merkki siitä, että äärimmäisyys tekee luontotuhojen päivittelystä vaivattomampaa. Kun maailmanloppu tulee joka tapauksessa, mitään ei ole pakko tehdä. Samalla Linkolasta on tietysti myös tullut lyömäase niitä vastaan, jotka haluavat toimia luonnon hyväksi järkevin perustein, Lähde murehtii.

                      Kovin pitkälle tätä vertausta ei silti pidä viedä. Samasta ideologiasta on syntynyt kaksi ainakin ulkoisesti erilaista arkea.

                      Ensinnäkin Linkolan ja Kaczynskin välillä ei ole Hännikäisen kuvittelemaa ”perinteisille elinkeinoille perustuvan elämäntavan” yhteyttä. Linkola elää metsästyksellä, kalastuksella, kirjoituspalkkioilla ja Kela-korvauksilla, Kaczynski eli kaupasta ostetuilla säilykkeillä. Linkolalla on rakentamiseen tarvittavat kädentaidot, Kaczynskin pommeista huomattiin ensimmäiseksi, etteivät suorat kulmat ja liitokset onnistuneet niiden tekijältä lainkaan. Linkola osaa tarpeen vaatiessa purkaa ja koota pienen kalastusveneen polttomoottorin, Kaczynski yksinkertaisesti jätti autonsa metsätien poskeen, kun siitä rikkoutui parinkympin hintainen osa.

                      Toiseksi amerikkalaisen uusnatsismin juuria ei kannata hakea kaukaa Euroopasta, jonne Linkola haaveellisesti tähyää. Sitä ruokkii kotikutoinen ja Kaczynskin manifestissa seikkaperäisesti selostettu fantasia, jossa Amerikan poliittinen kenttä on kokonaan myyttisen ”vasemmiston” miehittämä.

                      ”Vasemmisto on totalitaarinen voima”, Kaczynski kirjoittaa: ”Missä vasemmistolaisuus sitten onkin vallassa, sillä on tapana tunkeutua jokaiseen yksityiseen nurkkaan ja pakottaa kaikki ajattelemaan vasemmistolaisesti.” Totalitarismin vastavoima on luonto ja ihmisluonto. Vasta teknologian tuhoaminen varmistaa niiden autonomian, Kaczynski arvioi, sillä ilman kehittyneitä koneita ja kommunikaatioyhteyksiä hallitusten tai muiden laajojen organisaatioiden vaikutus ei voi ulottua talonpojan kodin kynnykselle tai metsästäjän reviiriin.

”Vasemmiston” ylivaltaa ei myöskään luonnehdi mikään julkilausuttu, näennäinen tavoite, vaan rajaton vallantunto, joka saa sen esittämään aina uusia vaatimuksia, mikäli entisiin on jo taivuttu. Eikä ”vasemmiston” perimmäinen virhe ole jonkin oikeudenmukaisemman politiikan kieltäminen vaan tieteellisesti ja rationaalisesti todistetun ihmisluonnon tukahduttaminen.

Tämä ilmenee esimerkiksi ns. ”poliittisena korrektiutena”, joka ajaa naisten, homojen ja etnisten vähemmistöjen oikeuksia, vaikka Kaczynskin mukaan ”uhreihin samastuminen” nakertaa elinkelpoisen ihmiskunnan itseluottamusta ja antaa väärän kuvan ihmisryhmien synnynnäisistä geneettisistä eroista. ”Me emme sano, että mustat ovat alempia”, kuninkaiden ja kylähullujen monikkomuotoa käyttävä Unabomber saivartelee, mikä yleensä tarkoittaa, että mieli tekisi. Kaczynskin näkemykset naisista ja homoista sisältävät vähemmän kiertoilmauksia, ja hän on muutenkin aulis selittämään, mitkä ovat ”normaaliuden” rajat.

”Vasemmiston” otaksutun irrationaalisuuden vuoksi Kaczynski on myös taipuvainen ajattelemaan, ettei kyse ole poliittisesta aatteesta vaan luonneviasta. Lisäksi ”vasemmiston” depressiivisyys ja tappiomieliala ovat jo levinneet koko yhteiskunnan ongelmaksi. Kaczynskin mukaan vasemmistolainen vastustaa kilpailun käsitettä, koska tuntee itsensä häviäjäksi, eikä koskaan puhu optimismista tai aloitteellisuudesta, koska hän on pohjimmiltaan pessimisti eikä osaa itse ratkaista omia ongelmiaan.

Itse asiassa ”vasemmistolaisilla on tapana vihata kaikkea, mikä näyttää voimakkaalta, hyvältä ja onnistuneelta”, Kaczynski selittää, joten siksi ”he vihaavat Amerikkaa ja länsimaista sivilisaatiota”.

Looginen askel länsimaisen teknologian hävittämisestä länsimaisen sivilisaation hyvyyteen ja onnistuneisuuteen voi tuntua pitkältä, ehkä jopa vähän hullulta, mutta Kaczynskista ensimmäisen vakavaksi tarkoitetun tutkimuksen julkaissut Alston Chase ei usko, että kyse olisi vain kielellisistä sekaannuksista tai hourupään yksityisajattelusta. Näin suuri tyhmyys edellyttää päinvastoin huolellista opettelua, mielellään jossakin Englannin tai Amerikan arvostetuimmista yliopistoista.

II

Osa Chasen kirjasta Harvard and the Unabomber (2003) kertoo Kaczynskin työväenluokkaisesta taustasta ja sosiaaliseen nousun paineista, loppu ivailee Harvardin yleissivistävää opetusohjelmaa, johon myös nuori matemaatikko Ted joutui pääaineensa ohella perehtymään.

1950-luvun humanistinen opetus edusti ”epätoivon kulttuuria”, joka ei kertonut tieteen ja teknologian edistyksestä vaan niiden turmiollisuudesta, Chase messuaa. Dostojevskin, Freudin ja Nietzschen sanomaksi tulkittiin se, että ihmisjärki on nujertunut, perinteiset moraaliarvot ovat vailla rationaalista perustaa eikä elämällä ole tarkoitusta. Tuimin epäily koskee Kaczynskiin otaksutusti istutettua tekopyhyyttä. Vapaasti tulkittuna Chase syyttää aikakauden älymystöä siitä, että se piti maailmansodan kauhuista kumpuavaa syyllisyyden tunnetta merkkinä omasta moraalisesta etevyydestä, mutta siirsi samalla kaiken todellisen vastuun jollekin vieraalle, salamyhkäisesti organisoidulle taholle – kuten tieteelle ja teknologialle.

Tämä ei ehkä anna kovin reilua kuvaa Harvardin maineikkaasta tiedekunnasta, mutta analyysina Kaczynskin retoriikan sisäisistä ristiriidoista se on sattuva: manifestin määrittelemä ”vasemmisto” on harhakuvana, johon ihmisarka ja lyhytjännitteinen Kaczynski heijasti omat ongelmansa, ja viranomaisia naruttava ekologinen sissi ”Unabomber” on kuvitteellinen identiteetti, jolla ongelmia ei ole.

 Näin asian laita ehkä onkin, mutta se ei vielä tarkoita, että Kaczynskin ajatukset olisivat erityisen hulluja, vaan että ne ovat oikeastaan aika latteita. Tekstinä manifesti on ”klisee”, Chase arvioi – tyypillistä kellokorttiin ja mikroaaltouunin käyttöohjeisiin turhautuneen kansalaisen narinaa. Vasta murhien myötä se saa lisämerkityksen, jonka Chase yhdistää fasismista ja stalinismista hurmaantuneen älymystön moraaliseen rappioon.

Valitettavasti Chasella ei ole juuri muuta konkreettista näyttöä kuin 17-vuotiaan Kaczynskin ainekirjoitus, joka päättyy seuraavaan tiivistelmään: “Minun filosofiani tärkeimmät osat ovat kilpailun ja taistelun haluttavuus. Moraalia tai objektiivisia arvoja ei ole. Keskeistä on riippumattomuus.“

Tästä on vielä vaikea päätellä, edustaako se Nietzschen nihilismiä, Tapani Kilpeläisen paheksumaa uusliberalismia vai nuoren tomppelin rehvastelua. Neljäs vaihtoehto on joukkomurhaajan sielunelämä. Myös jokelalainen Pekka-Eric Auvinen tähdensi nettikirjoittelussaan inhimillisen moraalin keinotekoisuutta, ryhmäkunnista ja hallituksista vapaata eksistenssiä, kuolemaa ja taistelua. Darvinistisessa elämänkilpailussa kaikkia ei tulisi säästää, ”älykkäiden, itsetietoisten ja vahvamielisten yksilöiden tulisi elää kun taas heikkojen, tyhmien, jälkeenjääneiden, heikkomielisten tulisi kuolla”.

Ihmiskunnan valikoitu harventaminen ja henkisesti kehittyneemmän eliitin johtajuus ovat suoria lainoja Hitlerin Mein Kampfista, jota Auvinen opiskeli yksityisesti, ja Pentti Linkolalta, jota pojan lisäksi ihaili myös äiti. Näkyvimmin nuoreen mieheen iskivät tuoreet kirjoitukset, joissa Linkolan puhe entisestään kärjistyi.

Elonkehä-lehdessä kalastaja kiitteli New Yorkin terrori-iskun tekijöitä heti tuoreeltaan (”se luoti tiesi paikkansa”) ja ilmaisi tukensa myös Unabomberille. Ainoa valituksen aihe oli se, että ”vaikka ihmisten massakuolemat ovat väestöräjähdystä vasten aina myönteisiä, muutama tuhat henkeä on hyttysen inahdus”. Hiidenkivessä Linkola kantoi puolestaan huolta kulttuurin turmeltumisesta. Syy oli ”roskaväen” ja ”paarialuokan”, ratkaisu yhteiskunnallisen eliitin käsitteen elvyttäminen. ”Olen kehittynyt askeleen ylemmäksi”, vastasi tilaukseen Auvinen, ”verrattuna teihin jälkeenjääneisiin massoihin, olen todellisesti jumalankaltainen”. Hyttysen inahdus jäi tuhansien sijasta yhdeksään ihmishenkeen.

Nuoren Auvisen kirjalliset harrastukset siis tunnetaan tarkoin, mutta Kaczynski ei alaviitteitä harrastanut, eikä edes FBI:lla ole täsmällistä tietoa siitä, mitä ”kuumeiseksi lukijaksi” mainittu Kaczynski oikeasti luki tai ymmärsi lukemastaan. Siksi Kaczynskin tekstiä onkin luontevinta tulkita ilman sille väkinäisesti ehdotettuja akateemisia lähteitä, ja ymmärtää se osaksi samoja Montanan sydänmaiden uskomuksia, joiden keskellä se on tuotettu.

III

Kaczynskin ja Amerikan aseistetun marginaalioikeiston jaetussa fantasiassa vastus on aina totaalinen, joten vastarinnan on vetäydyttävä vuorille, ja vastakkain on pienen etujoukon totuus ja ”vasemmiston” kollektiivinen valhe, joten normaalia poliittista neuvotteluvaraa ei ole. On vain väistämätön kamppailu, jonka runoilija Hännikäinen ennustaa esipuheessaan kuin aito aatteen mies:

                      ”Tällaisissa olosuhteissa on luultavaa, että osa kriitikoista radikalisoituu ja lähtee poliittisen väkivallan tielle.”

Toisinaan myös Kaczynski itse kuulostaa aivan menneen maailman linkolalaiselta kansallissosialistisilta.

Manifestissaan hän sanoo perinnöllisten sairauksien lääkitsemisen johtavan ihmiskunnan ”geneettiseen huonontumiseen”, tuomitsee kurjuutta ja epätoivoa ”orgiastisesti” kuvaavan rappiotaiteen ja ehdottaa rodunjalostusohjelmaa, jossa keskenään pariutuvat kapinalliset levittäisivät oikeaa aatetta myös verenperintönsä kautta.

                      Kaczynskin ja amerikkalaisen marginaalioikeiston todellisen yhtäläisyys liittyy kuitenkin kahteen hieman omintakeisempaan ilmiöön. Toinen on Hännikäisen visioima viimeinen taistelu, toinen on moderni kansanbiologia.

                      Viimeinen taistelu on utopia vanhan sivilisaation tuhoamisesta, ei uuden alkamisesta, eikä manifestinkaan fantastinen visio koskaan ulotu ”teollisen järjestelmän murskaamista” pitemmälle. Se on siis enemmän J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta kuin Francis Fukuyaman Historian loppu, minkä huomaa myös uusnatsien oman Stormfront-portaalin nettikeskusteluista (tammikuussa, kun suomenkielinen manifesti oli vielä painokoneissa, nimimerkki ”Aragorn” arveli, että ”luonnon tasapaino” palautuu vasta, kun Amerikan väestöstä on hävitetty kaksi kolmannesta, ja ”Dragonlord” oli samaa mieltä).

                      The Turner Diaries (1978) on epäilemättä tunnetuin sepite viimeisen taistelun mahdollisista tapahtumista. Romaani ilmestyi alun perin nimimerkillä ”Andrew MacDonald”, sittemmin todelliseksi tekijäksi paljastui omaa natsijärjestöään johtava fysiikan professori William L. Pierce. Yli 200 000 kappaletta myyneen kirjan alkajaisiksi valistunut etujoukko ryöstää kieron juutalaisen kauppiaan, puolivälissä on täsmälleen Oklahoman pommi-iskua muistuttava terroriteko, ja lopuksi mustat erotellaan valkoisista, ja toimittajat, näyttelijät ja älymystö hirtetään, kunnes koko läntinen pallonpuolisko on tuomiopäivän liekeissä. Vallankumouksen päämääränä ei olekaan vapaus kaikille. Kaczynskin tavoin ”Järjestön” sissit haluavat palata kuvitteelliseen alkutilaan, jossa eloon jääneiden pieni siemenjoukko kykenee välttämään nyt murskatun ”Systeemin” virheet.

Turner Diaries oli Timothy McVeigh’n lempikirja, Ted Kaczynski olisi ehkä pitänyt enemmän MacDonaldin toisesta menestysromaanista, jossa yksinäinen taistelija tekee täsmäiskuja teollisuuden johtohenkilöitä ja yliopisto-oppineita vastaan. Mutta kuten aiemmin todettiin, mitään luetteloa Kaczynskin oikeasti lukemista kirjoista ei ole olemassa.

                      Entä kansanbiologia? Sillä kansatiede tarkoittaa perinteistä, koulukirjoista poikkeavaa tapaa ymmärtää luonnon prosesseja. Eräs kansanbiologian olettamus liittyy eläinten ja ihmisten lajityypilliseen ”olemukseen”.

Olemus luo pohjan, jolta olion toimia voi tulkita, vaikka se kirjaimellisesti katsoen olisikin virheellinen. Se on jotakin pysyvää, jota on vaikea poistaa, ja joka on siirrettävissä perimän kautta tai tartuttamalla.

Modernissa kansanbiologiassa olemus ja sen synty osataan myös nimetä. Se on geeniperimä, jonka evoluutio on valikoinut juuri tiettyyn ympäristöön sopivaksi. Valitettavasti kansanbiologian käsitys genetiikasta on vähintäänkin puutteellinen, ja sisältää monia aiheettomia pelkoja siitä, mitä tartuntavaaroja ”luonnottomat” olosuhteet tai ”epänormaali” käytös voivat aiheuttaa.

Marginaalioikeistolle se tarkoittaa, että mustat ja valkoiset ovat kehittyneet erilaisiksi eri ympäristössä, joten yhteiselo on molempien biologisen olemuksen vastaista. Kaczynskin tapauksessa se tarkoittaa ns. ”savannihypoteesin” karkeaa väärintulkintaa.

Yhtä mieltä molemmat ovat siitä, että valtiobyrokraattinen demokratia on muokannut arkiympäristöä tavalla, joka on ihmiselle evolutiivisesti vieras, ja siksi laajamittainen konflikti on väistämätön.

IV

Savannihypoteesin mukaan me reagoimme tiettyihin asioihin synnynnäisesti, geeneihin kirjoitetun kaavan mukaan, joka kehittyi ihmislajin myötä muinaisessa Afrikassa. Siksi kaikilla ihmisillä on joitakin samoja universaalisia pelkoja, mieltymyksiä ja jopa esteettisiä arvostuksia.

Kaczynskin manifestissa kaikki poikkeamat ihmisen alkukantaisen elämänmuodon rytmistä, askareista ja mittakaavasta ovat myös kaiken inhimillisen onnettomuuden lähde. Ne, jotka kuvittelevat olevansa onnellisia, ovat joutuneet teknisteollisen järjestelmän henkisen manipuloinnin uhreiksi, hän todistelee aukottomasti.

Kaczynskia voi tietysti syyttää mielikuvituksen ja empatian puutteesta. Hän ei ymmärrä miten monimuotoiseen maailmaan ihmisen luontainen uteliaisuus ja kekseliäisyys voivat johtaa, eikä hän osaa kuvitella toisten ihmisten tunteita muutoin kuin omien tunteidensa keinotekoisina vääristyminä.

Manifestista voi myös päätellä, että Kaczynski on tutustunut savannihypoteesiin lukemalla maineikkaan evoluutiobiologi Edward O. Wilsonin kirjoituksia, mutta kovin huolimattomasti.

Wilson nimittäin rakastaa tieteellisiä ongelmia, maailmalla matkustelua ja lapsenlapsiaan, joten hänelle on tuskin tullut edes mieleen, että hän olisi onnellisempi primitiivisen ihmisen henkisesti köyhässä uurastuksessa ja ahtaasti rajatulla reviirillä, jossa jälkeläisten selviäminen on vähintäänkin epävarmaa.

Onnettomia ovat Wilsonin mukaan aina olleet ne, jotka eivät löydä lähiympäristöstään suojaa luonnonvoimilta, turvaa pedoilta ja riittävää ravintoa. Ihmisen alkukodissa tämän yltäkylläisyyden todennäköisimpiä merkkejä olivat puiden ympäröimä avara ruohikko ja kaistale vettä. Siksi samat elementit symboloivat meille yhä eräänlaista ihannemaisemaa, Wilson väittää.

Hyvänä esimerkkinä savannihypoteesin pitävyydestä Wilson mainitsee upporikkaan ystävänsä kattohuoneiston, jossa ikkunalaudan viherkasvit kehystävät näkymää New Yorkin keskuspuiston järvenselälle. Huono esimerkki olisi Kaczynskin metsämökki Montanassa. Siellä puusto on liian tiheää, maaperä kuivaa ja köyhää, ja palvelutkin etäällä.

Samasta syystä Wilson ei haaveile ihmiskunnan väkivaltaisesta harventamisesta vaan ajaa kehitysmaa-aktivistina köyhien asiaa. Peruste on paitsi yleisinhimillinen, myös tieteellinen. Kokemus kertoo, että yhteiskunnan korkea koulutustaso ja tehokas poliittinen organisaatio näkyvät väestönkasvun pienenemisenä ja kestävänä ravinnontuotantona. Samalla ympäristöä säästyy.

Ajatus, jonka mukaan aseellinen taistelu nykyisen elämänmenon niukentamista luonnonvaroista on vasta tuloillaan, osoittaa jälleen Kaczynskin näkökulman kapeuden. Todellisuudessa tällaisia taisteluita on käyty rikkaiden teollisuusmaiden ulkopuolella koko ajan.

Evoluutiobiologi Jared Diamond tekeekin kirjassaan Romahdus (2004) yksinkertaisen ehdotuksen:

Pyydä ympäristötutkijaa nimeämään maat, jotka väestönkasvu ja luonnonvarojen ehtyminen on ajanut kuilun partaalle. Pyydä sen jälkeen politiikantutkijaa nimeämään sisällissotien repimät maat, joiden poliittinen keskusjärjestelmä on murentunut. Diamondin mukaan molemmat antaisivat saman vastauksen: Afganistan, Bangladesh, Ruanda, Irak, Nepal, Filippiinit, ja niin edelleen.

Lyhyesti sanottuna Kaczynskin fantasia on ekologistin painajainen.

Ekologistin kannalta uutiset ovat onneksi hyviä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen aseelliset konfliktit ovat vähentyneet yli 40 prosenttia, arvioi Vancouverin yliopistossa Kanadassa julkistettu selvitys (2005).

Kaczynskin kannalta historian opetukset ovat valitettavasti huonompia. Paluu esiteollisiin tuotantomuotoihin olisi todennäköisesti tuhoisaa paitsi ihmisille, myös luonnolle.

Toistuvat luonnonilmiöt, kuten kuivuus tai tulvat, aiheuttavat yhä uusia kriisejä eri puolilla maailmaa. Suomessa kuoltiin nälkään ja tauteihin viimeksi vuosien 1867-1868 välisenä aikana. 100 000 ihmishenkeä menetettiin, mikä oli melkoinen lohkaisu vain noin kahden miljoonan väestöstä.

Ongelma ei syntynyt muutamasta katovuodesta. Taustalla olivat vanhentuneet tuotantotavat ja ajastaan jälkeen jääneet asetukset, jotka hidastivat yleistä kehitystä. Nälkävuosien Suomi oli kehitysmaa, jossa yhä harrastettiin kaskiviljelyä. Kaskeamalla yhden hehtaarin pelto elättää hyvänä vuonna neljä henkeä, traktorilla viljelty hehtaari elätti seuraavan vuosisadan alussa jo 17 henkeä.

Traktorin tuottamisesta syntyy tietysti suuri ”ekologinen jalanjälki”, kuten ympäristön kulutusta mittaava termi kuuluu, mutta huomattavasti pienempi kuin metsän polttamisesta viljakasvien ravinteeksi.

Jokainen voi myös mielessään pohtia muita modernin teknologian etuja ja haittoja. Ja jos seuraleikkiä ei halua jatkaa loputtomiin, sen voi päättää laskemalla ketkä leikkijöistä olisivat ylipäänsä mukana, jos tieteellisteknologinen kehitys olisi äkisti pysähtynyt vuoteen 1900. Puolet, vastaa amerikkalainen tutkimus, jossa vertailtiin elinajanodotteessa ja lapsikuolleisuudessa tapahtuneita muutoksia (Kevin M. White ja Samuel H. Preston, Population and Development Review 22/3, 1996). Edellinen kasvoi viime vuosisadalla yli kolmella vuosikymmenellä, jälkimmäinen pienentyi yli 90 prosenttia. Syyt ovat moninaiset ja liittyvät useammin sairauksien ehkäisyyn kuin niiden hoitoon (rokotuksiin, ravinnelisiin ja fyysisesti turvatumpiin oloihin työssä ja kotona).

Leikin ensimmäinen opetus on toivottavasti se, ettei väestönkasvu ole vain kasvoton ”ongelma” jossakin kaukana, vaan joukko elämäntarinoita. Toinen on se, miten nopeasti ihmisten talous muuttuu vähintään yhtä monimutkaiseksi kuin luonnon talous. Siksi molempia kannattaa lähestyä kärsivällisyydellä ja asiantuntemuksella, ei haihattelevilla ideologisilla julistuksilla. Edward O. Wilsonin kirjat ovat kohtuullinen lähtökohta, suomalaisen akatemiaprofessori Ilkka Hanskin elämäntyö on parempi.

Hanskin kirja The Shrinking World (2005) käsittelee elinympäristöjen menetysten seurauksia. Sanoma on kriittinen, varoittavakin, vaikka samalla sitä voi myös pitää terveellisenä muistutuksena siitä, miten kansanbiologia riitti sopeuttamaan ihmisen ympäristöönsä kun meitä vielä oli maapallolla muutamia miljoonia, mutta miljardit ihmiset tarvitsevat kipeästi ekologiaan erikoistuneen tieteen ja teknologian tuloksia.

V

Kun lupaava, mutta omituinen matemaatikko hylkää työn ja toisten ihmisten seuran, ja käy kahden vuosikymmenen ajan salaista taistelua länsimaisen vapauden tukahduttavaa vierasta vaikutusta vastaan, selityksenä on yleensä paranoidi skitsofrenia.

                      Näin oli nobelisti John Forbes Nashin kohdalla, kuten moni muistaa menestyselokuvasta Kaunis mieli (2002), ja saman arvion esitti oikeuden nimeämä psykiatri myös Ted Kaczynskista.

Erojakin tietysti löytyy. Nashin houreissa vihollisia olivat kiinalaiset kommunistit, Kaczynskia vainosi epämääräisempi ”vasemmisto”. Nash oli pakkomielteinen häntäheikki ja biseksuaali, Kaczynski oli homokammoinen naisvihaaja.

Pidätyksen jälkeen Kaczynskin mielentila kiinnosti erityisesti sukulaisia, jotka olivat jo vuosien ajan yrittäneet taivutella häntä hoitoon. Juridisesti asian merkitys oli vähäinen. Amerikkalainen lainsäädäntö sallii täyden rangaistuksen myös alentuneesti syyntakeiselle, mikäli tämä ymmärtää tekojensa seuraukset ja pystyy osallistumaan puolustukseensa. Laintulkintaa ei myöskään tarvinnut testata oikeudessa, sillä Kaczynskin elinkautisesta päätettiin syytetyn hyväksymällä sopimusmenettelyllä.

Omien sanojensa mukaan Kaczynski halusi välttää oikeudenkäynnin, jossa julkisuus leimaisi hänet mielisairaaksi. Käytännössä tunnustukselle ei ollut vaihtoehtoja. Kaczynskin toiminta pommimiehenä oli yhtä puolivillaista kuin hänen ajattelunsa ekofilosofina. Hän vältti huolellisesti jättämästä sormenjälkiä yhteenkään pommiin, ja sen jälkeen nuoli kirjekuoren ja postimerkit. FBI:n keräämät DNA-näytteet olivat kiistattomin todiste mökistä löytyneen, vielä postittamattoman räjähteen ohella.

                      Useimpiin mielenhäiriöihin liittyy perinnöllinen riskitekijä, ja ainakin se tiedetään, että Kaczynskin isä kärsi kliinisestä masennuksesta ja teki lopulta itsemurhan. Kaczynskin äidillä on toinenkin selitys. Hän syyttää synnytyssairaalan lääkäreitä. Aluksi Ted oli tavallinen, naurava lapsi, äiti kertoi Newsweek-lehdelle huhtikuussa 1996, mutta sitten hän sairastui, ja hänet eristettiin vanhemmistaan pitkäksi aikaa. Oudot oireet paljastuivat tavalliseksi allergiaksi, mutta kotiin päästyään Ted ei nauranut enää koskaan, äiti muistelee.

                      Lapsena Tedilla oli niukasti ystäviä, nuorena niitä ei ollut lainkaan. ”Yläasteella ja lukiossa Pekalla ei juuri kavereita ollut”, selitti puolestaan Jokelan joukkosurmaajan luokkakaveri Ilta-Sanomille: ”Hän ei ollut kiusattu, mutta omanlaatuisensa. Pekka oli sulkeutunut. Hän oli aika paljon omissa oloissaan. Jossain vaiheessa hän eristäytyi.” Harvardissa Ted protestoi muiden opiskelijoiden häiritsevää seuraelämää sulkeutumalla lukkojen taakse viikkokausiksi. Kun naapurit valittivat hajua, rehtori tunkeutui yleisavaimellaan huoneeseen ja löysi sen lattialta polviin kohoavan jätevuoren.

Oikeuden nimeämälle lääkärille Kaczynski avautui myös seksielämästään. Murrosiän vaikutus oli niin raju, että hän sai vapinakohtauksia, ja oli täysin vakuuttunut, että ainoa ratkaisu ahdistaviin mielikuviin olisi sukupuolenvaihdosleikkaus. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt houkutella opiskelijatoverista itselleen ensimmäistä tyttöystävää. Vastaus oli torjuva, eikä toista yritystä koskaan tullut, ellei mukaan lasketa potkuja, jotka Kaczynksi sai viimeisestä hanttihommastaan naistyöntekijän ahdistelun takia.

                      Nainen oli syynä myös veljesten välirikkoon. Kun omasta masennuksestaan toipunut David kertoi aikovansa avioon, Ted syytti morsianta pikkuveljen manipuloinnista, ja ilmoitti katkaisevansa kaiken yhteydenpidon välittömästi, mikäli David ei pura kihlausta. Itsepäinen Ted ei ole koskaan tavannut veljensä vaimoa, mutta välikohtaus ehkä osoittaa, ettei Unabomber tunnista salajuonia ja käytä aseenaan kiristystä ainoastaan yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

                      Lääkärin diagnoosista huolimatta Alston Chase ja moni muu on yhä sitä mieltä, ettei Kaczynski ollut riittävän harhainen ollakseen oikeasti sairas, ja myös FBI oli tutkimuksissaan samoilla linjoilla. Se ei etsinyt radikaalista politiikasta lumoutunutta tai perinnöllisestä sairaudesta kärsivää miestä, jotka tihutöiden tai harhojen alkaessa ovat yleensä nuoria. Se etsi katkeraa keski-ikäistä miestä, jolla on ollut riittävästi aikaa katkeruutensa kokoamiseen. Ja lopulta löysi hänet.

                      Väärä mielikuva Kaczynskin manifestista nimenomaan ekologisena ohjelmana lieneekin syntynyt siksi, että Kaczynski itse on väittänyt sitä sellaiseksi. Ja että tekstin pitkäpiimäisyyden takia harva viitsii itse tarkistaa asiaa.

                      Toinen syy voi olla, että manifestia levittäneet radikaalivihreät jättävät usein sen ”vasemmistoa” parjaavan alun pois epäolennaisena, vaikka se on Kaczynskin ajattelun avain. Kolmas on Amerikan ekologisen liikkeen kulttihahmo Henry David Thoreau, josta myös Timo Hännikäinen aloittaa esipuheensa ja Edward O. Wilson kirjansa Elämän tulevaisuus (2002).

                      On totta, että Kaczynski ihaili nuorena Thoreaun kirjaa Elämää metsässä (1854) ja piti sen kuvauksia oman erakoitumisensa mallina. Mutta jos hän voisi siirtyä ajassa taaksepäin, hän tuskin ilahtuisi kokemastaan.

                      Ensiksi Kaczynski ihmettelisi, miksi Waldenin lammella oli ennen vähemmän puita kuin nyt. Moderni suojelualue on entinen kaskiviljelyn ja puuhiilituotannon harventama teollisuusmetsä, jonka läpi kulki sittemmin ruohottunut rautatie. Seuraavaksi häntä ahdistaisi ihmisten paljous.

Thoreau oli sosiaalisesti niin vilkas, että parhaimmillaan hän viihdytti pienessä mökissä viittäkymmentä vierasta. Lisäksi ohi kulkevan kärrytien kuskit oppivat lammen kohdalla kiihdyttämään vauhtia, jotta eivät jäisi suustaan kiinni mökin puheliaan asukkaan kanssa.

Kaczynskilta sosiaaliset taidot puuttuvat kokonaan. Edes montanalaisen postiauton kuljettajalle hän ei koskaan pukahtanut sanaakaan, vaikka kulki tämän kyydissään kauppamatkalle joka viikko melkein kahden vuosikymmenen ajan.

Perinteisen ekologisen liikkeen sankarina H.D. Thoreau onkin yhtä aidosti ja oudosti amerikkalainen ilmiö kuin Herman Melville, Jackson Pollock tai Rosa Parks. Runoilija Hännikäisen tarkoittaman radikaaliekologian kulttihahmona Ted Kaczynski on yhtä amerikkalainen kuin Lee Harvey Oswald, Charles Manson tai David Koresh. Paremmin Unabomberin toimia ehkä selittääkin toinen lempikirja, jota Hännikäinen ei mainitse, mutta jonka pedantti Kaczynski itse laskee lukeneensa 14 kertaa: Joseph Conradin Anarkistit (1907). Monet pilkkakirjeistään hän myös allekirjoitti mestarikirjailijan nimellä.

Terrori-iskusta kertova romaani innoitti Kaczynskia paukuttelemaan pommeja jo pikkupoikana, aikuisena hourupäänä häntä kiehtoi erityisesti ”Professorin” mystinen hahmo, jota Conrad kuvailee seuraavaan tapaan:

”Ja lahjomaton Professori kulki hänkin, kääntäen silmänsä pois ihmiskunnan vastenmielisestä massasta. Tulevaisuutta hänellä ei ollut. Hän ylenkatsoi sitä. Hän oli voima. Hänen ajatuksensa hyväilivät perikadon ja tuhon mielikuvia. Hän kulki heiveröisenä, mitättömänä, nukkavieruna, kurjana – ja hirmuisen yksinkertaisen aatteensa vallassa, joka kutsui hulluutta ja epätoivoa luomaan maailmaa uudestaan. Kukaan ei katsonut häneen. Hän kulki eteenpäin epäilyksiä herättämättä ja kuolemaa kylväen, kuin rutto ihmisten täyttämillä kaduilla.”

"Kaksinkertainen osinkovero" ja muita säkeitä EK:n virsikirjasta

Verot. Asia, joka saa aina liikkeelle ihmiset, joiden nettiyhteydellä pääsee sosiaaliseen mediaan valittamaan, mutta ei verohallinnon omille sivuille tarkistamaan, että oliko valitukseen kuinkakin hyvät perustelut vai eikö ollut. Ja ihmisillä tarkoitan miehiä, joilla aina tuntuu olevan täydelliset tiedot verotuksesta, autoista ja maahanmuutosta.

Edellistä somen verokeskustelua todistin, kun joku vuorineuvos taas muutti Portugaliin. Välttääkseen perintöveron. Somessa tiedettiin heti, että perintövero on kohtuuton, vaikka kohtuuden nimissä on sanottava, etten ikinä ole maksanut mistään niin pientä veroa kuin perinnöstä. Tiedettiin myös, että köyhä leski joutuu ulos kodistaan, koska ei pysty maksamaan vainajan omistusosuudesta koituvaa perintöveroa. Itse asiassa leski saa verohallinnolta pyynnöstä käyttöoikeuden kotiinsa, eikä tästä oikeudesta mene veroa lainkaan.

Kauhuskenaariona pidettiin tilannetta, jossa puoliso kuolee kun lapset ovat vielä alaikäisiä. Kauheaa sellainen onkin, mutta fiskaalisesti katsoen näin saavutetaan tavallisen ihmisen verosuunnittelun huipputulos. Leski selviää verotta ja lasten verotettavasta perinnöstä tehdään maksimaalinen, euromääräinen vähennys. Jos kotitalon tai osakehuoneiston verotettavasta arvosta jää kahdelle tai useammalle lapselle mitään maksettavaa, niin aika hulppeasta asumisesta pitäisi olla kysymys. Oikea taloudellinen kauhuskenaario taitaakin osua niiden perheiden kohdalle, jotka eivät mitään peri, mutta joilla ei enää toisen elättäjän menetettyään ole varaa vanhan asunnon vuokraan.

Vielä somessa todisteltiin, ettei perintöä pidä verottaa, koska edellinen sukupolvi on jo maksanut tuloveron palkoista, joilla perintö on koottu. Aika erikoinen ajatus. Ihan kuin sanoisi Antti Herlinille, ettei Herlinin tarvitse maksaa satojen miljoonien osinkotuotoistaan veroa, koska ne osakkeet on ostettu niillä edellisen vuoden satojen miljoonien osinkotuotoilla, joista Herlin jo maksoi veroa edellisenä vuonna.

Tai ei oikeastaan maksanut. Tai oasata vähemmän kuin tavallinen piensijoittaja.

Huono esimerkki siis, vaikka käytännössä edellisen sukupolven perheelleen ostama koti on pääomaa, jonka arvonnoususta valtio ottaa vuosikymmenien jälkeen pienen osan. Ikään kuin pääomaveron. Joskin reilusti pienemmällä prosentilla kuin osinkotuloissa. Tai hyvä esimerkki, koska uusin verokeskustelu käytiin juuri YLE:n ”MOT – Kapitalistin tilipäivä” ohjelmasta, jossa Koneen suurin omistaja ja Suomen rikkain mies mainittiin.

Käyty keskustelu unohti ohjelmasta yhden tärkeän asian, joten ei puututa tässäkään piensijoittajan ja suuromistajien erilaiseen verokohtelu. Arvaatte kuitenkin, kenelle se on epäreilu. Katsotaan lyhyesti ns. verosuunnittelun tunnetuinta elementtiä, holding-yhtiöitä.

Ainoa syy holding-yhtiön perustamiseen tai vakuutuskuoriin on verosuunnittelu. Keskustelua tästä ei kannattaisi jatkaa, eikä sitä olisi kannattanut edes aloittaa, koska muita syitä ei ole. Eri asia sitten on, että kasvattaako verosuunnittelu omistajan pääomastaan saamaa käteen jäävää tuloa vai pienentääkö se vain valtion verotuloja. Koska omistajan ideologia niin vaatii.

Huonosti kävi ainakin Laura Rädylle. Entisen ministerin kuvio, jossa sivutyön tuloja siirrettiin osakkuusyhtiö DocOnen osinkoina holding-yhtiö Groundhogiin, nieli mm. DocOnen tarjoamien konsulttipalveluiden maksujen ja muiden kulujen myötä enemmän kuin tavallisena sivutulona nostetun palkan veroaste. Ainakin jos KHT-tilintarkastaja ja IL:n kolumnisti Pauli Vahtera osaa ps-taustastaan huolimatta oman ammattinsa vaatimat laskutoimet oikein, ja että Vahteralle "Facebookissa julkaistu" on automaattisesti totta vain siinä tapauksessa, että hän kirjoittaa maahanmuutajista eikä tilinpäätöksistä.

Pääministeri Juha Sipilän vakuutuskuoren kanssa voi periaatteessa käydä samoin, koska ideologia on sama.

Tai voi toki käydä niinkin, että Sipilä saa, ja todennäköisesti saakin, kuorestaan konkreettista hyötyä samalla tavoin kuin Antti Herlin saa holding-yhtiöstään. MOT-ohjelman tekijätiimiin kuulunut MagnusBerglund selittää:

”Ohjelman palautteissa on muistutettu, että ohjelmassa ei kerrottu, että kun omistaja joskus nostaa rahaa holding-yhtiöstään, hän maksaa veroa. Ohjelma käsittelee tänä keväänä omistajille maksettavia osinkoja ja niiden verotuskohtelua.

Omistaja ei välttämättä maksa veroa silloinkaan kun ottaa rahaa ulos holding-yhtiöstään. Katsokaamme Antti Herlinin tilannetta. Herlinin yhtiössä, Holding Manutaksessa, oli viime kesänä 500 miljoonaa euroa. Helmikuussa Holding Manutas osti lisää Kone-osakkeita noin 27 miljoonalla eurolla. Ensi viikolla Holding Manutas saa 124,2 miljoonaa euroa Kone-osinkona verottomana, jonka jälkeen kassassa on todennäköisesti noin 600 miljoonaa.

Herlin on ostanut 11 prosenttia Sanoma Oy:stä - Holding Manutaksen rahoilla. Hän ei ole ottanut Sanomaan käytettyjä varoja ulos yhtiöstään käteisenä ja maksanut niistä veroja ja ostanut sitten itselleen Sanoman osakkeita.

Sanoman markkina-arvo oli maanantaina 677 miljoonaa euroa eli Herlininin (Manutaksen kautta) 11 prosentin osuus Sanomasta oli 74 miljoonaa. Ensi viikolla hän pystyisi ostamaan koko Sanoma Oy:n näillä verottomasti saaduilla Kone-osingoilla.”

Samaa, Berglundin oikomaa virhekäsitystä holding-yhtiöiden merkityksestä osakkeiden suuromistajille toistivat sosiaalisessa mediassa monet, hyvinkin koulutetut henkilöt. Eräät heistä merkittäviä poliittisia vaikuttajia politiikkojen taustalla. Osa keskusteloijoista vaikutti sitten vähemmän koulutetuilta. Tässä yksi FB-kommmentti henkilölta, josta käytettäköön nimeä N.N:

”Osingot eivät suinkaan ole ilmaisia, ensiksi niistä maksaa veron yhtiö, sen jälkeen toisen veron piensijoittaja. Suomi on harvoja maita jossa osinkovero maksetaan kaksinkertaisena.”

En ole varma, miksi N.N. haluaa sanoa yrityksen tuloksesta maksettavaa yhteisöveroa ja osakesijoittajan osingoistaan maksamaa pääomatulon veroa osingon "kaksinkertaiseksi" veroksi. mutta tiedän varmasti mitä N.N. tarkoittaa "harvoilla" mailla, joissa näitä molempia veroja Suomen lisäksi kerätään: kaikki – siis kaikki - paitsi Viro ja Makedonia.

Osinkojen ”ilmaisuudesta” myös sen verran, että 15 % osinkotulosta saa ilmaiseksi ja 85 % osinkotulosta on veronalaista tuloa.

Jos osinkotulo on esimerkiksi 100 euroa, veronalaisesta 85 eurosta peritään veroa 30-33 % eli 25,50 -28,05 euroa. Osingon veroaste saajalle on näin 25,5 - 28,05 prosenttia. Yrityksen tuloksestaan maksama yhteisövero on 20 %. Yhteisöveron ja osingonsaajan maksamien verojen kokonaisveroaste yrityksen tuloksesta laskettuna on näin 20 % + 25,5 % = 45,5 %.

Mielenkiitoista muuten, että talousasioihin työkseen perehtynyt henkilö tekee joskus saman virheen: laskee kokonaisveroasteen todellista korkeammaksi, koska unohtaa osinkotuoton verottoman osan.  Kätevästi sillä kuitenkin saa Suomen nostettua pääomaverottajien kärkeen, kun erot teollisuusmaiden välillä eivät enimmäkseen liiku kovin monissa prosenttiyksiköissä.

VATT:n tutkimusjohtaja Seppo Kari julkaisi pari vuotta sitten selvityksen osakeyhtiöiden voitonjaon verotuksesta 12 suurimmassa EU-maassa ja 3 suurimmassa OECD-maassa. Henkilöveroaste oli Suomessa vertailun kolmanneksi kevein. Voitonjaon kokonaisveroasteessa Suomen sijoitus oli puoliväli eli kahdeksas.

N.N:n kommentti kertoo eniten ehkä siitä, miten EK:n ja EVA:n veroproganda tuottaa tarttuvia kertosäkeitä, joita jotkut sitten toistelevat somessa. Osingon ”kaksinkertainen” verotus on kieltämättä hyvä oivallus, vähän niin kuin mainosten ”syväpuhdas pyykki” (voiko pyykki olla syvää?) tai ”terveemmät hiukset” (voiko keratiini, jossa ei ole yhtään elävää solua, olla terve?). Varsinkin, jos se huijaa verovelliset virheellisesti ajattelemaan, että Suomessa verotus on jotenkin pääomalle erityisen ankaraa. Koska se siis on ”kaksinkertaista”. 

Eivätkä yhteisövero ja osinkojen pääomavero ole eri asioita siksi, että toinen kohdistuu yritykseen juridisena henkilönä ja toinen sijoittajaan/omistajaan luonnollisena henkilönä. Vaikka sekin tietysti kannattaa ottaa huomioon.

Ennen kaikkea niillä ja niiden keskinäisellä osuudella voitonjaon kokonaisveroasteesta on erilaisia kannustavia tai haitallisia vaikutuksia. Alhaisella yhteisöverolla voi yrittää auttaa yritysten toimintaa, kuten Suomi juuri teki. Mutta jos samalla veromenetyksiä kuitataan osinkotulon verotusta kiristämällä, kuten Suomi teki myös, niin miten vaikutus näkyy osakemarkkinoilla? Pahimmillaan kai kurssien laskuna, sijoittajien pakona ja yritysten ajautumisena vihamielisen valtauksen kohteeksi. Parhaimmillaan näyttönä hallituksen päättämättömästä ja päättömästäkin talouspolitiikasta. Mistä tulikin mieleen tämä Sixten Korkamin kolumnin alkuperäisestä yhteydestä tyystin irrotettu lause:

”Voisi olla parempi, ettei hallitus tekisi yhtään mitään.”

"Näin nämä asiat koetaan"

”Ohjelman jälkeisessä keskustelussa sanalta ”ääripää” on haluttu riistää merkitys. Nyt asialla ovat jotkut meistä maahanmuuttajien puolustajista. He kyselevät, missä muka on toinen ääripää. Ihmisoikeuksien tunnustamisessa ei ole tietenkään ääripäitä, mutta maahanmuuttokeskustelussa on tunnistettavissa ääripäät. Toisessa laidassa ovat fasismilla, rasismilla ja uusnatsismilla flirttailevat keskustelijat ja toisessa laidassa ajatuspoliisit, jotka pyrkivät moraalisen ylemmyyden tunnossa sanelemaan sen, miten maahanmuutosta ja maahanmuuttajista tulisi keskustella. Ajatuspoliisit haluavat viedä julkisen tilan äärioikeistolaisen ideologian lisäksi niiltäkin, jotka eivät osaa tai halua puhua omista kielteisistä maahanmuuttajiin liittyvistä kokemuksistaan heidän hyväksymällään tavalla.”

- Heikki Hiilamo: Ajatuspoliisit maahanmuuttokeskustelussa

Hmmm... Yle:n A2 Turvattomuus-iltaan osallistunut sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo näyttää tarkoittavan "kokemuksella" tunnetta. Hänen itsensä moittimaa sanojen hämärtämistä tämäkin, vaikka Heikki siteeraa Konfutsea ajatustensa tueksi: “Kun sanat menettävät merkityksensä ihmiset menettävät vapautensa”. Paremmin voisi nyt sopia Riikka Slunga-Poutsalon, ps, lentävä lause: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Voi tietysti, että sekä että. Kokemus ja tunne, kontekstista riippuen, vastuu siirtyy lukijalle. Mikä ei ainakaan selvennä argumenttia. Otetaan tähän kaksi lausetta, joista edellinen on selvä ja puhuu tunteista. Jälkimmäinen on epäselvä ja voi ehkä puhua muustakin. Vaikka ei ilmeisesti puhu.

”He [ajatuspoliisit] pyrkivät kärjistämään vastustajiensa kokemuksia ja siten herättämään moraalista pahennusta ja mobilisoimaan omia kannattajia. Aito vihapuhe on vakava ongelma. Keskustelu maahanmuutosta on kuitenkin vaikeaa, jos kielteiset kokemukset maahanmuuttajista ja maahanmuutosta leimataan vihapuheeksi ja äärioikeistolaisen ideologian ilmaisuiksi.”

Seuraava kappale nimittäin jatkuu näin: ”Koen perussuomalaisten puolueen arvot vieraiksi itselleni. Puolue on kuitenkin tehnyt mielestäni valtavan palveluksen suomalaiselle demokratialle toimimalla paineventtiilinä ahdistetun keskiluokan, erityisesti miesduunareiden kokemuksille.”

Heikin ”kokeminen” ei tässä nojaa empirian suuntaan, josta syntyy kokemusperäinen tieto teoreettisen tiedon rinnalle ja toistensa palvelukseen. Se laajenee tunnesuhteesta sellaisiin hämäriin käsitteisiin kuin identiteetit ja mielikuvat. Tai miesduunareiden asenteet ja äärioikeiston ideologiat.

Lyhyesti sanoen: Heikki varmasti kokee, että hän on löytänyt oman, muita analyyttisemman keskitiensä, mutta minusta tuntuu, että Heikki kompuroi semanttisiin väärinkäsityksiin.

Itse asiassa uusi blogimerkintä on pitkälti Hesarin aiemmin julkaiseman esseen puolustus: ne nyt ”ajatuspoliiseiksi” leimatut ovat mitä ilmeisimmin samankaltaisia tahoja, joiden mielestä maahanmuuttokeskustelun pelkistäminen sosio-ekonomisiin indikaattoreihin aliarvioi ilmiöön liittyvää ideologista indoktrinaatiota. Ja se ”moraalinen ylemmyyden tunto”, jolla jotkut muut ”pyrkivät sanelemaan sen, miten maahanmuutosta ja maahanmuuttajista tulisi keskustella”, taitaa olla myös yksi Heikin kirjoitusta kehystävistä tuntemuksista.

Tästäkin huolimatta Heikin essee Hesarissa oli monin tavoin hyvä. Ja hyvin se myös ratkaisee yllä esitetyn kysymyksen. Ja ihan tutkimustenkin vahvistamalla tavalla. Missä maahanmuutosta ja -muutajista on vähiten konkreettista kokemusta, siellä maahanmuuttoon ja -muuttajiin liittyy enemmän tunnetta. Näin Heikki Hesarissa:

”Taantuvan teollisuuspaikkakunnan duunari puhuu erilaisista maahanmuuttajista ja olosuhteista kuin omassa elämänpiirissään ulkomaalaisia kohtaava yliopisto-opiskelija tai koulutettu asiantuntija. Jälkimmäisillä ei ole asiallista syytä olla huolissaan siitä, että maahanmuuttajat heikentäisivät heidän asemaansa – pikemminkin päinvastoin. Sen sijaan vaikeassa asemassa olevat suomalaiset saattavat helposti kokea ja tulkita ulkomaalaiset uhaksi omalle hyvinvoinnilleen. Tämä pätee erityisesti vähän koulutettuihin, pienituloisiin ja työttömiin miehiin.”

Tänään mietin: kolumnisteja ja korruptiota

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla aloittaa joukko uusia kolumnisteja, enkä juuri nyt suhtaudu Henkka Hyppöseen lainkaan niin suurella epäluulolla kuin Pirkko Saisioon.

”Itse asiassa koko maahanmuuttokeskustelu näyttää tulehtuneelta tabulta tällä hetkellä”, Saisio analysoi. Mikä kuulostaa sikäli oudolta, että ”tabu” tarkoittaa kiellettyä puheenaihetta eikä jotakin, joka on some-päivitysten suosikkiaiheena on syrjäyttänyt Kreikan talouden ja uhkaa jo kissavideoita.

 ”Toisella puolella on rajat kiinni-porukka, toisella Suomi says welcome –porukka. Toiset eivät halua yhtään maahanmuuttajaa, ja toiset eivät halua asiaan minkäänlaista kontrollia. Inhimilliset ja järkevät puheenvuorot asiasta hukkuvat.”

Pitkään jatkunut keskustelu kahdesta ääripäästä sai Pirkolta selkeän määritelmän, ainoastaan osapuolet jäivät nimeämättä. Rajat kiinni –liike, siis ne molemmat keskenään riitelevät, on kyllä avoimesti toivonut kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, EU-lainsäädännön ja Suomen perustuslain kumoamista siten, ettei tänne tulisi enää ketään. Mutta kuka on vaatinut samaa, jotta tänne tulisivat kaikki?

Henkkalla tuntuu olevan parempi ote siihen, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä sanat tarkoittavat. Henkan mukaan Suomessa on enemmän asioita, joista puhutaan liikaa, kuin niitä, joista puhutaan liian vähän, HS kertoo. Olennaista on kuulemma se, miten puhutaan. Liian usein keskustelussa takerrutaan reaktioihin ja tunteisiin: ”Pitäisi perustella paremmin ja vaatia myös muilta parempia perusteluita.”

Tähän on tultu. Riemuitsen etukäteen maan suurimpaan sanomalehteen kirjoittavan kolumnistin itsestään selvyyksistä, kunhan ne vain tarjoavat vaihtoehdon toisen kolumnistin harhoille.

--

Laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius jatkaa pohdintoja hallituksen motiiveista ajaa hallintarekisteriä ”aggressiivisesti”. Mahdollisten vaihtoehtojen joukossa on tämäkin:

”Vai onko syynä se, että monen isokenkäisen osakesalkku on jo nyt ulkomailla hallintarekisterien suojissa, ja viimeistään vuonna 2018 ne tulevat automaattisen tietojenvaihdon myötä verottajalle tietoon ja mahdollisesti myös julkisuuteen? Eli ne on nopeasti laillistettava, että kukaan ei jäisi kiinni housut kintuissa? Tähän viittaa sekin, että hallitus yritti kesällä säätää ns. armahduslain, jonka turvin veronkiertäjät olisivat palauttaessaan varoja Suomeen välttäneet rikosprosessin.”

Samaan aikaan Helsingin Sanomat kertoo valtion lentoasemayhtiön Finavian hallituksen puheenjohtajan erosta. Eronsa syyksi Riitta Tiuraniemi selittää ministeriön toimet, joilla syyllisen ja korvausvastuullisen löytyminen Finavian edellisen hallituksen tekemiin tappioihin johdannaismarkkinoilla estyisi: ”Ministeri Anne Bernerin (kesk) rooli tässä oli merkittävä”, Tiuraniemi sanoo. 

Hallitus oli viime syksynä päättänyt hakea siviilikanteella korvausta entiseltä hallitukselta ja entiseltä johdolta. ”Liikenneministeriöstä tuli ohjaus, että kanteissa pitää odottaa omistajan eli liikenneministeriön ratkaisua. Ymmärrän tämän päätöksen, mutta en sitä, että päätöstä ei ole saatu aikaan”, sanoo Tiuraniemi. Sitä päätöstä yhä odotellaan, vaikka kanneoikeus vanhenee vuoden lopussa.

Kuvio näyttää periaatteessa samalta, jolla sosiaali- terveysministeri selvisi vanhasta petossyytteestä: kesken tutkinnan otettu poliisin loma johti syytteen vanhenemiseen. Paitsi että nyt ei harjoiteta tunkkaista politikointia pienessä piirissä. Ollaan kapitalismin kovassa ytimessä, jossa taas joutuu pohtimaan sellaisia hankalia sanoja kuten ”moraali” ja kovia sanoja kuten ”rakenteellinen korruptio”.

Arvovalintoja ja lukuarvoja

Eilen pohdin pientä korvausta vastaan arvovalintoja, joita toimittajat joutuvat tekemään päivittäin.

Jos lukuarvot ovat 1,8 % ja 3,7 %, niin onko ero pari prosenttiyksikköä vai kaksinkertainen?

Molemmat ovat oikein, mutta valinta riippuu tietysti siitä, haluaako eron kuulostavan melko mitättömältä vai peräti mittavalta. Tai mitä luulee lukijoiden haluavan. Toisinaan he haluavat vahvistuksia ennakkokäsityksilleen. Siihen tilastot ja erilaiset tilastointitavat tarjoavat enemmänkin mahdollisuuksia kuin vain numeroille huolella valitut epiteetit.

                      Otan esimerkiksi samalla viikolla käymäni keskustelun sosiaalisessa mediassa.

Ovatko Juha Sipilän johtaman hallituksen esittävät leikkaukset ja erityisesti niiden toteuttamiseksi kaavaillut pakkolait tarpeellisia ja toimivia ratkaisuja talouden ja erityisesti vientiteollisuuden elpymisen kannalta? Vai onko niiden taustalla myös muita, kenties ideologisia motiiveja?

                      ”Tekeillä on järjestelmänmuutos”, tuomitsi kansanedustaja Timo Harakka, sd, blogikirjoituksessaan: ”Hallitus supistaa pysyvästi julkisten palveluiden rahoitusta. Yhteiskunnan tuloja siirretään yrityksille. Veronkiertoa tämäkin, tavallaan.”

                      Nyt kun meistä kaikista on tullut talouden asiantuntijoita – tai ainakin talouspäivityksistä on tullut Facebookin uusi kissavideo – kansanedustajan saamat vastaväitteet olivat paikoin kärkeviä. ”Käsittämätön surkea vitsi”, muotoili eräs kirjoittaja, ja esitti seuraavan perustelun:

                      ”Vuodesta 2008 vuotuiset julkiset menot ovat kasvaneet noin 26 miljardilla samalla kun BKT on supistunut. Ja sinusta parin miljardin leikkaus olisi ’järjestelmänmuutos’? Ja veronalennukset ovat ’tulonsiirto’? Pelkästään tällä vuosikymmenellä sosiaaliturvarahastojen yrityksiltä keräämät verot ovat kasvaneet liki kolmella miljardilla eurolla.”

                      Ottamatta (vielä) kantaa itse asiaan, niin kommentti kuvastaa oikein hyvin kansalaisilta toivottua kriisitietoisuutta. Lisäksi se kertoo miten omalle käsitykselle sopivia numeroiden kokoluokkia voi valita ilman, että ne itsessään olisivat virheellisiä. Yhteismitattomia kylläkin.

                      Tässä tapauksessa julkiset menot on löydetty tilastomomentilta ”käyvät hinnat” ja BKT:n kehitys tilastomomentilta ”viitevuoden hinnat”. Käsitesekaannuksen seurauksena tuli jopa mahdolliseksi sanoa, että 12 miljardia kasvanut BKT olikin ”supistunut”.

Eikö kirjoittajan ajatus olisi auennut, vaikka hän olisi kertonut, että julkisten menojen suhde BKT:sta on kasvanut? Ehkä ei.

Samallahan kirjoittaja kertoo, että sosiaaliturvarahastojen keräämät veroluonteiset maksut ovat kasvaneet. Tätä kiistatonta faktaa vasten ei ilmeisesti olisi ollut viisasta myöntää, että näiden maksujen osuus BKT:sta oli viime vuonna sama 12,7 % kuin vuonna 2009. Tai että euromääriä olennaisempi muutos sosiaaliturvamaksuissa on ollut maksutaakan vähittäinen siirtely työnantajalta työntekijöille. Ja juuri sitä kansanedustaja Harakka näyttäisi tarkoittaneen ”järjestelmämuutoksella”.

Kirjoittajan vasta-argumentti kompuroi käsitteelliseen huolimattomuuteen, joka on tehty oman ennakkoasenteen hyväksi (kriisitietoinen ymmärtää hallituksen esitysten välttämättömyyden). Mutta ei se siihen vielä kaadu, joten kirjoittaja jatkaa:

                      ”Joka tapauksessa julkisten menojen reaalinen kasvu oli siis 18,5mrd ja BKT on reaalisesti supistunut noin 14 miljardia. Näissä edellinen luku vuoden 2014 rahassa ja jälkimmäinen 2010. Jotta menisi mahdollisimman vaikeaksi. 2010 sotuverojen osuus bkt:stä oli Tilastokeskuksen mukaan 12,1% ja 2014 12,7%. Onko aiemmin maksuja siirretty työnantajalta työntekijälle, en nyt muista?”

                      No tälläkin kertaa termit ”reaalinen kasvu” ja ”reaalinen supistuminen” menivät väärin, ja oikea luku vuodelle 2010 veroluonteisten maksujen osuudesta BKT:sta vuodelle 2010 on 12,5, mutta ei se nyt ehkä ole oleellista.

Debatin teema, eli mitä kansanedustaja Harakka puhui, on politiikan eikä talouden trendit. Jotta teemassa pysytään, lukujen ei pidä olla ainoastaan oikein. Lisäksi niiden pitäisi olla relevantteja.

Tehty kelamaksujen poisto työnantajan osalta tai tekeillä oleva työnantajamaksun alentaminen viidennekseen eivät näy (eivätkä näkyisi) nyt esille nostetuissa Tilastokeskuksen luvuissa. Tilastoista ei myöskään voi lukea suoraan, että miten pitkälle kotimaisia markkinoita voidaan supistaa viennin hyväksi. Toisaalta me voimme tilastoista arvioida, että toimiiko tämä konsti yhtä hyvin kuin vaikkapa 70-luvulla.

Oletuslähtökohta on se, että hallituksen leikkausohjelma on ns. sisäinen devalvaatio, joka valuuttadevalvaation mahdollisuuden puuttuessa tehdään leikkauksena julkisiin menoihin ja palkkoihin. Mutta 70-luvulla, jolloin valuuttadevalvaatio tuntui talouden hopealuodilta, metalli- ja puunjalostusteollisuuden kokonaismenoista palkkoja oli yli puolet, nykyisin (alakohtaisin eroin) 7-20 % (johtuen lähinnä materiaalimenojen kasvusta suhteessa henkilötyön automatisointiin).

Toinen seikka on sitten mielikuva, että vienti on kärsinyt, vaikka se elättää Suomen. No ehkä ei. Viennin osuus BKT:sta on Suomessa nyt 38 %, kuten se oli 10 vuotta sitten. Vähän alempi kuin vaikkapa Ruotsissa, mutta sielläkin se oli sama 10 vuotta sitten.

Onko siis totta, että Suomi elää viennistä? Ei oikeastaan. Ja onko vienti kärsinyt taantumasta erityisesti? Ei oikeastaan, ei lukuun ottamatta Ukrainan kriisin vaikutusta elintarvikevientiin. Mutta se on poliittinen ongelma, johon kilpailukyky ei tuo ratkaisua.

Onko Harakka siis väärässä tukiessaan taas talousteoreetikkojen rintamaa (tuorein esimerkki tässä), joka pelkää kotimaisen kysynnän tukahduttamista hallituksen ohjelman lyhyen tähtäimen sivuvaikutuksena - ja sen seurauksia vaikkapa tiukkaa leikkauslinjaa kokeilleen Espanjan 20 % työttömyyslukujen toisintona?

Oma näkemykseni on Harakan puolella, ja jos sitäkin haluaa kutsua ennakkoasenteeksi, niin voin siteerata tuekseni mm. luottoluokitusfirmoja, Raimo Sailasta, Aalto-yliopiston professoria ja Etlaa. Tai onko edes kiistanlaista, että hallitus tähtää korkeampaan työttömyyteen, joka ei ole ainoastaan julkisten menojen tunnustettu seuraus taantumassa vaan lisäksi teoreettisesti laskelmoitu väline hallituksen ideologisesti etsimien ”rakenteellisten uudistusten” toteuttamiseksi? Ei minusta, jos luen Juhana Vartiaisen, kok, blogia.

Viime kädessä ei kai olekaan olemassa mitään erimielisyyttä siitä, että ovatko kaikki edellä mainitut luvut oikeita (eivätköhän ainakin oikeampia kuin pääministeri Sipilältä yleensä kuullut), vaan ovatko ne niitä relevanteimpia lukuja, joilla Harakan moittimaa politiikkaa voi arvostella tai tukea?

                     

Yhtä mieltä voi kai olla siitä, että hallituksen ”tuottavuusloikassa” relevanttia ovat ainakin yritysten palkkamenot. Erimielisyyttä pitää siis tuottaa siitä, kuinka suuria ne ovat. Ja siis miten suuri vaikutus menojen leikkauksilla on vientiyritysten kannattavuuteen (joko suoraan palkoista tai yhdessä sivukulujen pienentämisen kanssa).

                      Omaa, tai siis kansanedustaja Harakan kantaa, puolustin jo sillä, että palkkamenot ovat nimenomaan vientiteollisuudessa melko pienet suhteessa kokonaismenoihin, joten niiden korjailulla ei saataisi merkittäviä tuloksia. Ongelmat, joita taloudella todella on, olisivat siis todellisuudessa toisaalla kuin hallitus väittää.

Esitettyjä leikkauksia puolustanut kirjoittaja on taas toista mieltä. Ja yhä hän valikoi tilastoista lukuja, jotka eivät mitenkään tue hänen näkemystään, mutta jotka täyttävät sen yksinkertaisimman ehdon, että ne ovat eri kokoluokka kuin minun lukuni. Ne ovat suuremmat:

                      ”Metalli- ja metsäteollisuuden arvonlisästä palkkojen osuus on noin 70%. Ainoastaan kemianteollisuudessa luku on alle 50%. Tämä on globaalissa maailmassa jossa materiaalivirrat liikkuvat aivan toisella tavalla kuin 70-luvulla melkoisen keskeinen luku. Palkkojen vaikutus tuotannon jalostusmarginaaliin on erittäin suuri.”

                      Ei palkkojen, vaan työn tuottavuuden. Kun puhutaan hyödykkeiden jalostusarvosta, puhutaan samalla työn tuottavuudesta eikä hinnasta.

Henkilöstömenot, joihin itse viittasin, ovat vain kulurakenteen aritmetiikkaa. Hyödykkeiden arvonlisäys eli ”added value” on puolestaan se hyödykkeen myyntihinnan sekä sen valmistukseen käytettyjen välituotteiden ostohinnan erotus, joista vuoden mittaa ynnätään yhteen kansantalouden tuotannon arvo eli BKT.

Yksinkertaistaen voisikin sanoa, että työnantajan näkökulmasta edellisen pitäisi olla mahdollisimman pieni ja jälkimmäisen suuri. Ja juuri tähän hallituskin sanoo pyrkivänsä (vaikka kaikki eivät keinojen toimivuuteen uskoisi).