perjantai 6. lokakuuta 2017

Kazuo Ishiguro, kirjallisuuden Nobel-palkinto 2017

Kazuo Ishiguro. Tästä ei varmaan yhtä monella ole niin paljon huomautettavaa kuin Le Clezion, Modianon tai Dylanin Nobel-palkinnoista? Lainaan itseäni vuodelta 2005, arvostelun julkaisi muistaakseni Turun Sanomat: 
"Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita."

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Suom. Helene Bützow. Tammi 2005.
Jos englantilaisen Kazuo Ishiguron nimeä tullaan joskus käyttämään luontevana adjektiivina, kuten tshehovilaisuutta tai kafkamaista, se todennäköisesti tarkoittaisi jotain seuraavan kaltaista:
Melankolinen tunne, kun ihminen tietyssä iässä alkaa hahmottaa menneisyytensä kokonaisuutena, tunnistaa sitä ylläpitäneen elämänvalheen, ja tuttua itsehillintää osoittaen myöntyy siihen, ettei harhakuvien haihtuminen tee vielä jäljellä olevista menetyksistä ainakaan helpompia.
Ishigurolaisuuden ruumiillistuma on hovimestari suosikkiromaanissa Pitkän päivän ilta (1989), Ole luonani aina sisältää sen yksinkertaistetuimman ja ehkä koskettavimman kaavan.
1.
Lehtihaastattelussa Ishiguro kertoo romaanin aiheen vaivanneen häntä pitkään. Se alkoi tavallisista lapsista, siitä mitä me teemme heille, ja kääntyi jossakin vaiheessa erikoiseen rinnakkaismaailmaan sijoittuvaksi allegoriaksi.
Omaa tarinaansa kertova 31-vuotias Kathy elää ”Englannissa, 1990-luvun lopulla”, kuten Ishiguro avuliaasti selittää, mutta lukijaa hämmennetään heti kättelyssä oudoilla puheilla ”valvojista”, ”luovuttajista” ja ”toipumiskeskuksesta”, jotka eivät romaanin sisäisessä todellisuudessa selitystä kaipaa.
Nykyisessä kotimassaan 7-vuotiaasta asunut Ishiguro on omaksunut täydellisesti brittiläisen lajityypin, jossa erikoinen kerrotaan itsestään selvänä, pidättyvästi ja jopa naiivisti.
Sisäoppilaitos on myös romaanille luonteva sosiaalistamisen ympäristö, jossa kasvattajien säännöt ja lasten välille syntyvät hierarkiat auttavat yhdessä luomaan vaikutelman järjestelmän luonnollisuudesta ja väistämättömyydestä. Ishiguro ymmärtää hyvin, ettei tiettyä todellisuuskuvaa voi iskostaa ihmisten mieliin käskyillä ja kielloilla, lisäksi tarvitaan pelkoja ja toiveita.
Juuri tässä mielessä Kathyn eristetty Hailsham on luokkahuoneineen ja urheilukenttineen niin uskottava ja aito lapsuuden ympäristö. Sen myyteistä ja leikeistä Kathy uskoo yhä aikuisena löytävänsä vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä – oman elämänsä merkityksen.
Se, että Kathy tovereineen paljastuu klooneiksi, joita käytetään tavallisten ihmisten elinluovutuksiin, jää kaikessa karmeudessaan sivuseikaksi. Se on ovela juonellinen apukeino, mutta Ishiguro on nähnyt paljon vaivaa, jotta edes huolimattomin lukija ei luulisi hänen pohtivan uuden bioteknologian eettisiä ulottuvuuksia.
Kloonauksen tekniset yksityiskohdat ja epäkäytännöllisyyden hän sivuuttaa kokonaan, ja niiden perään kyseleminen olisi yhtä naurettavaa kuin jos vaatisimme Jonathan Swiftia osoittamaan Lilliputtien maan kartalta tai muistuttaisimme Italo Calvinolle, että hänen Näkymättömät kaupunkinsa sotii historian totuutta ja Kosmokomiikkansa fysiikan lakeja vastaan.
Pohjimmiltaan Ole luonani aina kertoo kenestä tahansa, jota vain sitkeään juurrutetut illuusiot estävät romahtamasta elämän mielettömyyden edessä, ja joka kapinoimatta hyväksyy menneisyydessä tekemänsä ratkaisevat erehdykset, harhaan johtavat muistot, rakkauden menettämisen ja ruumiin hitaan rapistumisen.
”En nyyhkyttänyt, vaan pystyin hillitsemään itseni”, Kathy toteaa väärentämättömän ishigurolaisesti, ja kääntyy lähteäkseen sinne minne hänen oli määrä mennä.
2.
Ishiguron mukaan me herätämme lapsissa toiveita, jotka eivät voi täyttyä, ja annamme lupauksia, joita emme voi pitää. Me teemme sen kaiken suojellaksemme heitä, mikä on aivan välttämätöntä, mutta samalla me luomme perustan itsepetokselle tarkoituksen lähteenä ja sentimentaaliselle alakulolle ainoana lohtuna.
Tällaista synkkyyttä vastaan ei tarvitse erikseen protestoida, sillä kaikki järkevät vastaväitteet löytyvät jo valmiina Kathyn kasvattaneiden ”valvojien” selityksistä. Ole luonani aina onkin helppo kieltää, jos sen lukee yksinkertaistettuna sanomana. Mestarillisena draamana sitä on mahdoton torjua.
Kazuo Ishiguron näennäinen tieteisromaani ei kerro miten maailma muuttuu jos bioteknologian mitattavat hyödyt sivuuttavat sen mahdolliset moraaliset haitat. Todellisena kirjailijana hän tekee jotakin enemmän. Sivu kerrallaan hän muuttaa lukijansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti