lauantai 7. lokakuuta 2017

Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin


Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ennakoitiin jo ilmastonmuutoksen seurauksia, mutta olkatoppausten uskottiin kasvavan rajattomasti ja tupakointikieltojen nykyinen suosio on ilmeisesti tullut tekijöille täytenä yllätyksenä.

Blade Runner tuskin on ”maailman parhaana pidetty scifielokuva”, kuten HS äskettäin kirjoitti, sillä minäkin pidän scifielokuvista, eivätkä ne aina ole näin vaivaannuttavan ikävystyttäviä. Osuvammin sitä ehkä voisi verrata installaatioon, jonka selitykseksi näyttelyn kuraattori joutuu aivan liian usein turvautumaan sanaan ”tutkii”.

Jos aika kamalasta pitää etsiä jotain kamalinta, niin ehkä se olisi Rutger Hauerin suoritus androidi Roy Battynä. Se ei ole kurkistus robotiikan ja tekoälyn tulevaisuuteen vaan kulttuuriseen menneisyyteen, jossa homofobialla oli huomattava vaikutus siihen miten sadistinen roolihahmo kirjoitettiin ja näyteltiin.

Hauerin jatkuvasti muikisteleva tulkinta ei ole niinkään näyttelemistä kameralle kuin poseerausta selfie-kepille. Taiteilijan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jos kuolinmonologin joutuu pitämään roolihahmon toinen kämmen naulalla lävistettynä ja toisessa kädessä valkoinen kyyhkynen, niin mahdollisuudet mihinkään inhimilliseen tai vilpittömästi allegoriseen ovat todella vähissä.

Satojen ja tuhansien palstamillimetrien myötä Blade Runner on analysoitu niin perusteellisesti, että eilen vielä kerran katsottuna se herätti enää yhden avoimen kysymyksen: ”Olisiko siinä enemmän kääpiöitä vai vähemmän kääpiöitä, jos elokuvan olisi englantilaisen Ridley Scottin sijaan ohjannut saksalainen Werner Herzog?”

Myöhemmin illalla katsomisvuorossa on Denis Villeneuven ohjaama Blade Runner 2049. Se herättää näin etukäteen kaksi avointa kysymystä: ”Miksi?” Ja: ”Herranjumala, miksi?” Pelkään, ettei niihinkään saada koskaan vastausta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti