Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi,
mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten
että 80-luvulla ennakoitiin jo ilmastonmuutoksen seurauksia, mutta olkatoppausten
uskottiin kasvavan rajattomasti ja tupakointikieltojen nykyinen suosio on ilmeisesti
tullut tekijöille täytenä yllätyksenä.
Blade Runner tuskin on ”maailman parhaana pidetty
scifielokuva”, kuten HS äskettäin kirjoitti, sillä minäkin pidän scifielokuvista,
eivätkä ne aina ole näin vaivaannuttavan ikävystyttäviä. Osuvammin sitä ehkä
voisi verrata installaatioon, jonka selitykseksi näyttelyn kuraattori joutuu
aivan liian usein turvautumaan sanaan ”tutkii”.
Jos aika kamalasta pitää etsiä jotain kamalinta, niin ehkä
se olisi Rutger Hauerin suoritus androidi Roy Battynä. Se ei ole kurkistus
robotiikan ja tekoälyn tulevaisuuteen vaan kulttuuriseen menneisyyteen, jossa
homofobialla oli huomattava vaikutus siihen miten sadistinen roolihahmo
kirjoitettiin ja näyteltiin.
Hauerin jatkuvasti muikisteleva tulkinta ei ole niinkään
näyttelemistä kameralle kuin poseerausta selfie-kepille. Taiteilijan puolustukseksi
on kuitenkin sanottava, että jos kuolinmonologin joutuu pitämään roolihahmon toinen
kämmen naulalla lävistettynä ja toisessa kädessä valkoinen kyyhkynen, niin
mahdollisuudet mihinkään inhimilliseen tai vilpittömästi allegoriseen ovat todella vähissä.
Satojen ja tuhansien palstamillimetrien myötä Blade Runner on analysoitu niin perusteellisesti, että eilen vielä kerran katsottuna se
herätti enää yhden avoimen kysymyksen: ”Olisiko siinä enemmän kääpiöitä vai
vähemmän kääpiöitä, jos elokuvan olisi englantilaisen Ridley Scottin sijaan
ohjannut saksalainen Werner Herzog?”
Myöhemmin illalla katsomisvuorossa on Denis Villeneuven
ohjaama Blade Runner 2049. Se herättää näin etukäteen kaksi avointa kysymystä: ”Miksi?”
Ja: ”Herranjumala, miksi?” Pelkään, ettei niihinkään saada koskaan vastausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti