Päivän kirjailijapalkinnon kunniaksi: taiteesta, palkinnoista
ja meritokratiasta. Vanha ”Lehtiharava”-sarjan kolumni, jonka TS julkaisi
joulukuussa 2005. Tuore nobelisti mainittu.
Kisaväsymys vaivaa brittikirjailijoita – miten Suomessa?
Viime maanantaina Runeberg-raati nimesi omat ehdokkaansa,
ensi torstaina Paavo Lipponen kertoo Finlandia-voittajan.
Kirjallisuuspalkintojen kotimainen sesonki on vuotuisessa käännekohdassaan, Englannissa
se on jo päättynyt katkeriin tunnelmiin.
Ensimmäinen
skandaali oli kuulemma se, ettei Ian McEwanin Lauantai päässyt edes Booker-palkinnon lopulliselle
ehdokaslistalle, toinen oli John Banvillen palkitseminen.
Banvillen
The Sea on ”onnettomin koskaan
Bookerilla palkittu romaani”, McEwan totesi happamasti, mutta tosin vasta sen
jälkeen, kun Banville oli New York Review
of Booksin seikkaperäisessä arvostellussa todennut, että Lauantai on ”tyrmistyttävän huono
kirja”.
Kulttuuripiirien enemmistö näyttäisi olevan kiistassa
McEwanin kannalla.
New York Timesin arvovaltainen kriitikko
Michiko Kakutani kutsui Banvillen uutuutta tylsistyttävän teennäiseksi
sepitteeksi miehestä, jolla on ilmeisesti sivistyssanakirja aivojen paikalla,
eikä kirjailija Tibor Fischer uskonut Banvillen koreista kielikukkasista
syntyvän romaania lainkaan.
Banville
itse on väittänyt vain nauttivansa kohusta. Riidan haastaminen alkoi palkintoillallisilla.
”Onneksi Booker on tällä kertaa
annettu todelliselle taiteelle”, Banville sanaili, ikään kuin rannalle jäänyt Lauantai tai ennakkosuosikkina pidetty
Kazuo Ishiguron Ole luonani aina
kuuluisivat kevyen viihteen keskikastiin. ”Toiset kirjat ovat taidetta, toiset
eivät”, hän vahvisti lehtihaastattelussa, ”tarvitseeko sitä sanoa edes ääneen”.
Näin avomielinen kirjailijakeskustelu on virkistävää
varsinkin Suomen perspektiivistä, jossa kirjailijat eivät yleensä sano mitään
toisistaan, vaan tyytyvät haukkumaan välikädet – joko kritiikkiä julkaisevat
lehdet tai apurahoja jakavat virkamiehet ja luottamushenkilöt.
Eräät
tarkkailijat ovat kuitenkin epäilleet, että Banvillen ja McEwanin vihanpidossa
on kyse enemmän omasta asemasta kuin sanataiteen ehdoista. Teorialle on
olemassa myös tieteellistä näyttöä. Pensylvanian yliopiston professori James F.
English on julkaissut kulttuuripalkintojen sosiologiasta kirjan nimeltä The Economy of Prestige, ”arvostuksen
taloustiede”, jonka hänen kollegansa Joseph Estein esitteli viime kuun Wall Street Journalissa.
Yhteiskuntaa ei ole 1970-luvun
jälkeen muokannut niinkään uuden luokan kuin uuden arvottamisen ja pyhittämisen
järjestelmän nousu, English arvioi, ja se on käytännössä monopolisoinut
symbolisen pääoman tuotannon ja jakelun.
Arkikielellä ilmaistuna se
tarkoittaa, että kun esimerkiksi myönnetystä oppiarvosta tulee työnhaussa
koeteltua osaamista tärkeämpi seikka, myös arvon myöntäjien asema ja merkitys
korostuu. Syntyy itseään palveleva meritokratia, vallankäytön muoto, joka jo
kättelyssä kykenee asettamaan menestymisen ehdot.
Työelämässä se voi tarkoittaa
oikeaan yliopistoon pääsemistä, kulttuurissa oikean palkinnon saamista.
Kun kulttuurisia saavutuksia jaetaan, kaikilla on jotain pelissä.
Raatityöskentely, palkitseminen ja palkinnon vastaanottaminen määrittelevät
yksilön aseman järjestelmän sisällä.
English
varmasti ymmärtäisi, miksi Suomessa Finlandia-palkinnon jakaa presidentin
rouva, yliopiston professori tai eduskunnan puhemies, vaikka satunnaisen
kirjastonhoitajan asiantuntemus voisi olla vähintään yhtä syvää. Se tekee pelkästä
tunnustuksesta vihkiytymisen, jossa palkittu kirjailija liittyy asemansa jo
varmistaneiden joukkoon.
Hän
ymmärtäisi myös, miksi Pirkko Saision oli kaksi vuotta sitten helpompi
kieltäytyä suuresta rahasummasta kuin pelkästä kunniasta. Tai miksi kaikista
kilpailuista jo etukäteen kieltäytyvä Fredrik Lång on kotimaisista huippukirjailijoista
tuntemattomin.
Kiistaa
tämän vuoden Bookerista voi pitää julkisena yrityksenä torjua kulttuurin
meritoitumista ja palata keskustelevampaan kulttuuriin. Siitä riitelykin voi
olla halpa hinta.
Ensi
viikolla nähdään, leviääkö sama napina Suomeen. Joidenkin mielestä Banvillen
voitto oli Bookerin arvovaltatappio. Romahtaako Finlandia, jos ylitse muiden
ehdokkaiden noustettu Bo Carpelan sivuutetaan? Taiteen täsmällinen arviointi on
kuitenkin vaikeaa, varmaa on vain se, että Finlandia-ehdokkaat ovat vuoden ainoat
tv:n pääuutislähetykseen kelpaavat kirjailijat, ja että voittajan myynti
moninkertaistuu, kuten joka vuosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti