Keskeneräinen sanakirja: Tekninen taitavuus

Tekninen taitavuus

”[Aki] Sal­me­la on tek­ni­ses­ti tai­ta­va ny­ky­ru­noi­li­ja, jo­ka hal­lit­see la­jit ja teos­muo­don.” - Vesa Haapala, HS. 1.4.2015.

Runoilijaa sopii kutsua teknisesti taitavaksi, muita kirjoittajia ilmeisesti ei. Mielikuva runon suuremmasta teknisyydestä verrattuna romaaniin tai muuhun proosaan on kielikuva. Se palautuu mitalliseen runouteen, jossa mitta oli perintö runonlaulusta tai yksinkertaisesti jäänne runon historiallisesta yhteydestä musiikkiin – musiikin rytmiin, dynamiikkaan ja rakenteeseen.

Musiikista puhuttaessa on yhä tavallista, jopa luontevaa erottaa instrumentin hallinta taiteellisesta ilmaisusta. Silti myös musiikin tekninen osaaminen on hyvin samanlaista kuin runon tekninen osaaminen: ”näppärää” ja ”maneerista”, kuten kriitikko Vesa Haapala muotoilee.

Keskeneräinen sanakirja: Epiteetti

Epiteetti

”Ke­säl­lä tu­li ku­lu­neek­si sa­ta vuot­ta en­sim­mäi­sen maail­man­so­dan puh­kea­mi­ses­ta. Ar­vos­tet­tu brit­ti­his­to­rioit­si­ja Niall Fer­gu­son ar­vioi kiin­nos­ta­vas­ti so­dan syi­tä Fi­nan­cial Ti­mes -leh­des­sä elo­kuus­sa ja ver­ta­si sil­lois­ta maail­man­ti­lan­net­ta ny­kyi­seen. Hä­nen mu­kaan­sa on vaa­ral­lis­ta us­koa, et­tä val­tioi­den vä­li­nen ta­lou­del­li­nen riip­pu­vuus, ydin­aseet tai kan­sain­vä­li­set ins­ti­tuu­tiot voi­vat es­tää Uk­rai­nan ta­pah­tu­mien kär­jis­ty­mis­tä laa­jak­si on­net­to­muu­dek­si.”

Raimo Sailas: ”Maailman politiikassa puhaltavat kylmät tuulet”, HS 30.9.2014.

Kielitieteessä epiteetti on vertauskuvallinen appositio eli lisämäärite tai vakiintunut lisänimi. Latinan kielen epiteetti, epitheton necessarium, erottaa kantajan muista, muutoin saman nimisistä henkilöistä (esimerkiksi Plinius vanhempi ja Plinius nuorempi). Mikäli epiteetti ei ole välttämätön henkilön tunnistettavuuden kannalta, mutta osoittaa jotakin tämän asemaa tai saavutusta, siitä voidaan käyttää latinan kielen termiä epitheton ornans (Aleksanteri suuri). Klassisessa kreikassa epiteetti on eeppisen kerronnan tyylikeino, joka homeerisessa runoudessa tiivistää henkilöhahmon ansiot ja maineen (viekas Odysseus).

Modernissa käytössä epiteetti täydentää asiantuntijaan automaattisesti liitetyn apposition (”historioitsija”) kirjoittajan arviolla tämän asiantuntemuksen tasosta (”arvostettu”).

”Arvostettu historioitsija Niall Ferguson” = kirjoittaja on pitkälti tai kokonaan samaa mieltä kuin Ferguson.

"Räväköistä lausunnoistaan tunnettu historioitsija Niall Ferguson" = Kirjoittaja ei rohkene yhtyä Fergusonin mielipiteeseen, mutta mainitsee hänet varmuuden vuoksi, jotta lukija ymmärtäisi hänen seuraavan ajanmukaista keskustelua.

”Konservatiivinen historioitsija Niall Ferguson” = Ferguson on poliittisesti ennakkoluuloinen, valehteleva paska. 

Keskeneräinen sanakirja: Kaikkitietävä kertoja

Kaikkitietävä kertoja

Sofi Oksanen.

Keskeneräinen sanakirja: Akateeminen vapaus

Akateeminen vapaus

”Much literary criticism comes from people for whom extreme specialization is a cover for either grave cerebral inadequacy or terminal laziness, the latter being a much cherished aspect of academic freedom.”

--John Kenneth Galbraith

Keskeneräinen sanakirja: Jeesus

Jeesus

Millaista taidekritiikkiä Jeesus kirjoittaisi? Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen lauantaiessee (HS 18.1.2014) antaa osviittaa:

Viime syksynä Suomen Kulttuurirahaston järjestämälle kulttuurijournalismin mestarikurssille osallistunut Yle Radio 1:n Kultakuumeen toimittaja Tuomas Karemo kirjoitti Kritiikin uutisissa (4/2013), että ”jos toimittaja haluaa nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle, on hänen uhrauduttava – jopa koettava henkinen sankarikuolema – yleisönsä puolesta”.

Aamen!

Kts. myös Johannes, 19. luku: 30. jae. ja Matteus, 5. luku: 17.  jae.

Keskeneräinen sanakirja: Lauri Viljanen

Viljanen, Lauri (1900 – 1984)

Tulenkantajiin kuulunut kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Turun yliopiston kasvatti, myöhemmin professori. Parnasson toimittaja vuosina 1953 – 1955, jolloin lehti suosi kirjoittajina modernismin esitaistelijoita, kuten Tuomas Anhavaa.

Vuonna 1936 Viljanen kirjoitti: ”Kehitystä ei tapahdu, uutta henkistä elämää ei synny, ellei kysymyksiä aseteta uudella tavalla. Puolen vuosikymmenen ajan Suomen henkinen ilmapiiri ei ole tuntenut muunlaisen vapauden käsitettä kuin vapauden typistää suomalaista sivistysmuotoa puolelta tai toiselta.”

Puheenvuoro oli osa ns. ensimmäistä kirjasotaa, jossa kriitikko Viljanen moitti aiemmin arvostamaansa Mika Waltaria henkisestä pysähtyneisyydestä. Waltari puolestaan syytti Helsingin Sanomien Viljasta ja Uuden Suomen Kaarlo Marjasta vasemmiston suosimisesta ja joutumisesta Moskovasta johdetun henkisen solutustyön uhreiksi. Hesari piti kriitikostaan kiinni, Uusi Suomi vaihtoi Marjasen vanhoilliseen Eino Railoon.

Etsivän keskuspoliisin muistiossa samalta vuodelta kriitikko Viljanen mainitaan valtiolle vaarallisena henkilönä, mm. Pentti Haanpään, F.E. Sillanpään ja Toivo Pekkasen ohella, mutta kirjallisuuspiirit muistavat hänet paremmin klassisten muotoihanteiden vaalijana.

Kts myös "Suursiivous"

Keskeneräinen sanakirja: ”Kriitikon vaakunaeläin”

Kriitikon vaakunaeläin

”Ei tarvitse olla lehmä tietääkseen onko maito hapanta.” Suomalainen sananparsi.

Kts. myös ”Kriitikon huoneentaulu”

 

Keskeneräinen Sanakirja: ”Kriitikon huoneentaulu”

Kriitikon huoneentaulu

Othello. Toinen näytös, ensimmäinen kohtaus.

Desdemona: “What wouldst thou write of me, if thou shouldst praise me?”

Iago: “O gentle lady, do not put me to't; For I am nothing, if not critical.”

Keskeneräinen sanakirja: Small talk

Small talk

Sanomalehtien kulttuuriosastoilla on oma kuvaannollinen kielensä, jota lehden muut osastot eivät käytä. Paitsi ehkä sääennusteessa. ”Sointi on kuulas, sävellykset kiteytyneitä ja melodiat kirkkaita,” totesi Helsingin Sanomien entinen kulttuuritoimituksen esimies ja jazz-kriitikko Heikki Hellman Platypus Ensamblen levytyksestä Gestalt (2003). On se ilmoja pidellyt.

Keskeneräinen Sanakirja: Alex Matson

Matson, Alex (1888 – 1972)

Kirjailija, kriitikko ja kirjallisuudentutkija.

                      Merimiehen ja kauppiaan poika, opiskeli itsenäisesti Bernard Shawn näytelmiä ja Nietzschen filosofiaa. Englantilaisen taiteen ystävä Saksaan silloin suuntautuneessa suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa.

                      Kuului Tampereella ns. Mäkelän piiriin, jossa hänen ajatuksensa sanataiteen muodosta antoivat vaikutteita Väinö Linnalle ja Lauri Viidalle. Nykykirjailijoista Hannu Raittila on pitänyt Matsonin Romaanitaidetta (1947) itselleen läheisenä estetiikan opastuksena

                      ”Ihmiset, jotka kuvittelevat, että arvostelijoita ei tarvita, erehtyvät. Taideteoksen oma valo ei riitä tekemään sitä tunnetuksi, semminkään kun sen säteitä ei jokainen silmä vastaanota. Tiedon taideteoksen syntymästä maailma saa joiltakin valituilta, jotka ovat nähneet tähden sen syntymäpaikan yläpuolella. ” Esseekokoelmasta Muistiinpanoja (1959).

Keskeneräinen Sanakirja: "Suursiivous"

Suursiivous

Olavi Paavolaisen kirjoittama murskakritiikin oppikirja vuodelta 1932.

Paavolainen luonnehti kirjallisuuden nauttimaa ylenpalttista mediajulkisuutta ”kirjalliseksi lastenkamariksi”. Muutoinkin nuorilla tekijöillä meni aivan liian hyvin kun heitä ”reklamoitiin kuin uutta automerkkiä: ennennäkemätön, ylitsekäymätön ihme”.

Pentti Haanpäätä Paavolainen moitti älyllisestä itsemurhasta ja kriitillisen vaiston puutteesta, Unto Seppänen oli ”kulissitaituri”, jonka psykologinen kuvaus, varsinkin naisten, oli lapsellista ja pateettista, ”missimodernismia”, toisinaan myös ”haikeaa ryssäläistä romanssia”.

Vielä tuttavallisemmin kirjoitettiin Mika Waltarista: ”Loistava kaunovalehtelija ja tunteilukokki”, jonka ”panseksuaalisuus on varhaiskypsästi turmeltunutta ja valheellis-sentimentaalista aladoobia”.

Kirja hajotti Tulenkantajien kirjailijaryhmän ja sekoitti edistyksellisinä tai taantumuksellisina pidettyjen kulttuuripiirien rintamat: Elmer Diktonius haukkui, V.A. Koskenniemi kehui.

Kts. myös Ahlqvist, August

Keskeneräinen Sanakirja: August Ahlqvist

Ahlqvist, August (1826 – 1889), kirjailijanimenä A. Oksanen

Runoilija, kielitieteilijä, fennougristiikan perustaja ja suomalaisen murskakritiikin isä. Luonnehti Aleksis Kiven Seitsemää veljestä kansalliseksi häpeäpilkuksi: ”Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot.”

                      Edes näytelmäkirjailijaksi Kivi ei kelvannut, kuten Suomettaren julkaisema arvio Kullervosta (1865) osoittaa:

                     

”Runoudessa niinkuin muissakin taiteissa, mutta olletikin näytelmärunoudessa, joka on kaiken runollisen taiteen latva ja kukkanen, tarvitaan väkevä äly (snille), lavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten muotojen käyttämisessä. H:ra Kivellä ei ole yhtään näitä omaisuuksia isommassa määrässä, vaan useampaa niistä puuttuu hän kokonaan, jonka tähden ei olekaan kumma, ett’ei hänen teoksensa ole paremmin onnistunut. Lopuksi on meillä syytä muistuttaa, ett’ei runouden ala ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla, vaan se pyhä yrttitarha, jossa kansan hengelliset hedelmät kasvavat, ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia hoitavat. Näiden sen viljelijöiden joukkoon laskee runotar, tämän yrttitarhan haltia, vaan niitä luonnon lemmityitä, jotka hartaalla, nöyrällä ja puhtaalla mielellä peittäytyvät hänen palveluksellensa. Mutta väkisen sinne tungettelijat rankasee hän ylenkatseellansa, ja karkoittaa semmoiset iäti tarhansa seuduilta pois.”

Kiven myöhempi yritelmä, Luukkaan evankeliumiin perustuva Lea (1869), kaatui kriitikon mukaan jo lähtökohtiinsa, vaikka muutoin teos sai aikalaisten suosion:

                      ”Kuinka tietämätön hän oikeastaan oli draamallisellakin alalla, osoittaa paraiten aine  hänen paraassa draamassaan, tuossa Leassa, jota ainetta itse Shakespeare ei olisi uskaltanut saattaa näyttämön permannolle.”

Vähäpätöisiksi kokemiensa aiheiden lisäksi Ahlqvistia vaivasi Kiven kieli, joka varsinkin runoissa kuului oppineen tohtorin ja yliopiston dosentin korviin koulimattomana ja murteellisena:

                      ”Lukiessa hänen teoksiansa luulisi, ett' ei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kieli-oppia eikä sääntöjä, vaan että Uusimaan poikkinainen ja törkeä murre nyt on korotettu kirjakieleksi. Jos [Kivi] mielii kukoistaa suomalaisessa kirjallisuudessa, niin heittäköön pois tämän uudistajan-viran ja oppikoon kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta kuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että vaarat raikuu!”

Vielä vuonna 1874, Kiven maattua jo haudassa, Ahlqvist-Oksanen julkaisi kokoelmassaan Säkeniä II pilkkarunon Kivestä nimellä ”Eräs runoilija haudastaan”:

Runoilijaks’ ma ristittiin,
Sanottiin Shakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut’ en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

Myös Kivi kirjoitti kriitikostaan kielteisesti, joskaan ei yhtä ivallisesti: ”Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa, ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin kaavoinsa.”

Keskeneräinen Sanakirja: ”Innoitus”

Innoitus

Helene Schjerfbeckin syntymästä tulee tänään kuluneeksi tasan 150 vuotta

Kriitikko on tunteeton, väsynyt ja kaiken kokenut asiantuntija, taiteilija on tunteva, innostunut ja uutta luova tekijä, päätteli myös kuvataitelija Helene Schjerfbeck (1862 – 1946) lukuisissa kirjeissä ystävälleen, kriitikko ja kuvataiteilija Einar Reuterille.

                      ”Pelkkää metodien pohdintaa, tunteesta ei yhtään mitään. Sitä hän ei ota lukuun. Ja hän on väsynyt katsomaan tauluja. Sellainen sitten päästetään irti halventamaan taiteilijoita. Taiteilija on tunteen työläinen” (25.11.1924).

                      ”Kuinka paljon työn voimaa ja uskoa ovatkaan kriitikot vieneet – ja näyttäväthän he eteviltä yleisön silmissä, vaikka eivät itse tee mitään eikä heillä ole rakkautta sitä kohtaan mistä he puhuvat” (7.12.1924).

Keskeneräinen Sanakirja: "Ristiriita"

Ristiriita

Tavallisessa työssä johdonmukaisuus vie tulokseen, kriitikon työssä ”tulos” voidaan olettaa teoksen rajaamiseksi johonkin yksittäiseen tulkintaan, joten myös epäjohdonmukaisuutta tarvitaan.

                      Siksi Parnassoon kirjoittanut kriitikko Ossi Hormia totesi varmuuden vuoksi, että runoilija Paavo Haavikon esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin (1951) oli ”klassinen” ja ”moderni” (perinteinen ja uudenaikainen), ”dynaaminen” ja ”dekoratiivinen” (tarkoituksenmukainen ja koristeellinen), ”emotionaalinen” ja ”spekulatiivinen” (tunteellinen ja älyllinen), ”yhtä aikaa avara ja täysi” (ääretön ja täsmällinen).

                      ”Tulkinta on minimalistinen mutta se aukeaa suuriin visioihin”. Kirsikka Moring Helsingin Sanomissa Juhanin Ahon Juhan näytelmäsovituksesta (2009).

Keskeneräinen Sanakirja: "Solukelmu"

Solukelmu

”Romaanin jännite kiertyy sinän ja minän välisen solukelmun liukenemiseen, ja näin siihen tulee dekkarimaista imua.”

Kirjailija-kriitikko Karo Hämäläisen Hämeen Sanomissa julkaistu arvio Jari Ehrnroothin esikoisromaanista Deserton pyörre (2000) jättää lukijan hämmentyneenä muistelemaan lukion biologian oppimäärää.

Miten solua ympäröivän kelmun läpäisevän profaasin muuttuminen meioosin metafaasiksi, kun bivalentit diploteenin lopulla siirtyvät jakotasoon, voi aiheuttaa imumaisen reaktion?

Keskeneräinen Sanakirja: "Liikelaki"

Liikelaki

Taiteilijan tai taiteesta muutoin toimeentulonsa saavan henkilön viimeinen keino torjua ilmaisuvapauden taakse piiloutuva kritiikki.

                      Syksyllä 1996 loukkaantunut taidegalleristi oli aikeissa nostaa oikeusjutun sanomalehti Kalevaa vastaan. Perustelut löytyivät liikelaista. Vähätellessään kuvataidenäyttelyn esteettistä arvoa (”tavanomaista toritaidetta”), ja tehdessään sen toistuvasti saman gallerian näyttelyistä, kuvataidekriitikko oli kantajan mukaan syyllistynyt ”hyvän tavan vastaiseen tekoon” sekä ”haitan luonteiseen sopimattomaan tekoon elinkeinotoiminnassa”.

                      Oulun poliisilaitoksella tapaus pysähtyi esitutkinnan harkintaan.

Keskeneräinen Sanakirja: "Kirjailija-kriitikko"

Kirjailija-kriitikko

Muualla tavallinen, meillä tavaton ammatillinen yhdistelmä.

Selitys voi olla apurahajärjestelmä, jossa kirjailijat säätiöiden ja valtion kirjallisuustoimikunnan luottamushenkilöinä tekevät päätöksiä toistensa toimeentulosta. Siksi kollegojen pitkämielisyyttä ei kannata koetella päivälehtien arvostelupalstoilla.

Myös harvalukuisilla kirjailija-kriitikoilla on ristiriitaisia näkemyksiä omasta roolijaostaan.

”Huonoinkin taideteos on tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki”, Markku Envall luonnehti kirjassaan Synnyttämässä (1999), ja lisäsi luopuneensa kritiikin kirjoittamisesta. Joten onko siis ”huonoinkin arkkitehti parempi kuin paraskaan rakennustyöläinen tai vuokra-asukas?”, kysyi Arto Virtanen Kirjailijan kodissa (2006).

Ehkä taide monille merkitseekin pakoa ihmisenä olemisen nöyryytyksestä, Virtanen jatkoi pohdintaansa, ”jonnekin jaloihin, ylimaallisiin kerroksiin, ohuisiin ilmakehiin, joista voi luoda majesteetillisen halveksivia silmäyksiä alas tavalliseen”.

Virtasen oma taidekäsitys on demokraattisempi. Tekijänä ja kokijana hän ei kohtaa edes omia mestareitaan arvoituksen tavoin, vaan kasvoista kasvoihin. Vaatimuksina on ”älyllinen kriittisyys”, ”henkinen kypsyys” sekä ”luonteva proosa”, joka ei ole ”vähääkään vaikeatajuista”.

Siksi Virtasen oma kriitikon työ jatkuu taiteen teon rinnalla.

Keskeneräinen Sanakirja: "Termipuuro"

Termipuuro

Kai Laitinen, kriitikko ja kotimaisen kirjallisuuden professori emeritus, muistelee kirjassaan Pitkät vedet ja maailmanrannat (2004):

”Termipuuroa on ollut kaikkina aikoina ja on nytkin, sillä tyhmyys ja tosikkomainen auktoriteettiusko ei kuole koskaan. Kun aloitin lehtikriitikkona elokuussa 1944, tein melko pian itselleni luettelon kielletyistä sanoista, ts. tyhjiksi kuluneista fraaseista, jotka poimin 1920- ja 30-luvun kriitikoiden asevaraston ruostuneimmasta kolkasta. Kärkipäässä olivat sanat sellaiset kuin kipeä, riipaiseva, syvälleluotaava, vavahduttavan aito.”

Keskeneräinen Sanakirja: "Omaperäinen"

Omaperäinen

Kiertoilmaus kummalliselle tai oudolle. Toisinaan myös kohteliaisuus, jonka käyttö kertoo vähän arvosteltavasta teoksesta mutta sitäkin enemmän arvostelijan iän ja kokemuksen asettamista rajoista.

Kts. myös Omalakinen

Herännäisyydessä ”kilvoittelun” vastakohta: kärsimätön seurakuntalainen tai itseriittoinen oppi, joka ei viitsi pyrkiä vanhurskauteen lain kurimuksen kautta, vaan syntiinlankeemusta jatkaen päättää oikean ja väärän itse.

Tieteenfilosofiassa ”konsilienssin” vastakohta: jokainen tiede on paradigmaattisesti suljettu järjestelmä, joka voi ottaa elementtejä muista tieteistä, mutta jota ei voi redusoida yleiseen tai objektiiviseen tietoon ihmisestä ja luonnosta.

Kirjallisuudessa lajityyppi, jossa itsekeksittyjä sanoja, fantasiajaksoja ja sekava rakenne.

Keskeneräinen Sanakirja: "Varjo on häilyvä häive"

Varjo on häilyvä häive

Kaavio on täsmällinen ja laskelma tarkka, mutta taiteessa asiat aavistellaan, nähdään heijastumina, huomataan silmäkulmasta tai ollaan tuntevinaan iholla.

                      ”Lisäväriä kokoelmaan tuovat häilyvät varjot”, kirjoittaa kriitikko Matti Saurama runoudesta Parnassossa (2/2010), ja jatkaa proosasta Uutispäivä Demarissa (20.4.2010): ”Härskin menon alla romaanissa käy myös lämmin ilmavirtaus, myötäinen häive.”