Kirjailija-kriitikko
Muualla tavallinen, meillä tavaton ammatillinen yhdistelmä.
Selitys voi olla
apurahajärjestelmä, jossa kirjailijat säätiöiden ja valtion
kirjallisuustoimikunnan luottamushenkilöinä tekevät päätöksiä toistensa
toimeentulosta. Siksi kollegojen pitkämielisyyttä ei kannata koetella
päivälehtien arvostelupalstoilla.
Myös harvalukuisilla
kirjailija-kriitikoilla on ristiriitaisia näkemyksiä omasta roolijaostaan.
”Huonoinkin taideteos on
tärkeämpi asia, suurempi kulttuurinen arvo, kuin paraskin kritiikki”, Markku
Envall luonnehti kirjassaan Synnyttämässä
(1999), ja lisäsi luopuneensa kritiikin kirjoittamisesta. Joten onko siis
”huonoinkin arkkitehti parempi kuin paraskaan rakennustyöläinen tai
vuokra-asukas?”, kysyi Arto Virtanen Kirjailijan kodissa (2006).
Ehkä taide monille merkitseekin
pakoa ihmisenä olemisen nöyryytyksestä, Virtanen jatkoi pohdintaansa, ”jonnekin
jaloihin, ylimaallisiin kerroksiin, ohuisiin ilmakehiin, joista voi luoda
majesteetillisen halveksivia silmäyksiä alas tavalliseen”.
Virtasen oma taidekäsitys on
demokraattisempi. Tekijänä ja kokijana hän ei kohtaa edes omia mestareitaan
arvoituksen tavoin, vaan kasvoista kasvoihin. Vaatimuksina on ӊlyllinen
kriittisyys”, ”henkinen kypsyys” sekä ”luonteva proosa”, joka ei ole ”vähääkään
vaikeatajuista”.
Siksi Virtasen oma kriitikon työ jatkuu taiteen teon rinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti