Tekniikasta

Hetki sitten Ylen ykkösen pääuutislähetys muisti 75 vuotta täyttänyttä Outi Heiskasta. Jossakin pääkaupungissa on juhlanäyttelykin.

                      Vuosia sitten, olisiko ollut Wäinö Aaltosen museossa täällä Turussa, amanuenssi kertoi meille avajaisvieraille pienestä ammoniittifossiilista, jonka akateemikko Heiskanen oli raapustanut varhaiseen grafiikan lehteen. Kivettynyt, sikiönkaltainen hahmo on sittemmin saanut rinnalleen monia muita eläimiä, syntymättömiä lapsia ja kokonaisen pensastuulikansan heimon, joita päivän uutislähetys poimi esiin tekijälle ominaisina symboleina.

                      Tutkiiko taiteilija vastustamattomaksi osoittautunutta aihetta, vai toistaako hän sitä?

                      Sopii kysyä myös kirjallisuudessa, jossa samat kuvat saattavat mittavan tuotannon myötä jähmettyä suuriksi, enemmän kriitikoita kuin muutoin vain lukevia ihmisiä vaivaaviksi arvoituksiksi. Otetaan vaikkapa Bo Carpelan (1926 – 2011).

                      Romaanissa Lapsuus (2008) kuvasto on pitkälti sama, jota Carpelanilta on tottunut odottamaan.

Päällimmäisinä siihen kuuluvat huoneet, jotka yleensä ovat tyhjiä ja yksinäisiä, ja yksinäiset linnut, jotka tekijän runoudessa ovat kai symboloineet joko vapautta tai lauman syrjintää. Toisinaan kyseeseen tulee myös katu tai tori, jonka autiutta valo leikkaa ja varjot pakenevat tai pyrkivät kohti.

Kesän varjoista (2005) tutun kielen abstraktin perusaineksen tilalla ovat sen sijaan sadut ja kirjasto. Merkillisen yksinäiseksi nekin tekevät romaanin keskenkasvuisen päähenkilön, Davin, mikä voi olla tahatonta. Kirjat ovat toinen, rikas maailma, joka on eristyksissä ensimmäisestä, henkisesti köyhemmästä arkimaailmasta. Ainoa toinen lapsi, jonka Carpelan nostaa esille, on tyttö.

Davin elämän ensimmäinen nainen on tietysti nimeltään Eva. Lisäksi pieni poika on vielä viaton lapsi mutta pienellä tytöllä on ”aikuinen katse”. Yritys kuvata ensirakkauden varhaista aistillisuutta kääntyy Raamatulliseksi latteudeksi. Osuvampi on kuvaus pitkästymisestä ”lasten uskollisena ystävänä”.

Siinä puhuu ihmisen kokemus eikä kirjailijan posetiivi.

Aikaa ja osoitteita myöten Davin lapsuus seuraa Carpelanin omaa lapsuutta. Tarkempia yhtymäkohtia ei kannata arvailla, eikä Lapsuutta ehkä pidä lukea yhtä suurin odotuksin kuin Kesän varjoja. Muistaminen, joka ei ole paluuta ajassa vaan vanhenevan itsen siirtymistä tilassa, ei nyt yllä samaan haavoittuvuuteen, jota Carpelan on kertonut ihailevansa Ingmar Bergmanin elokuvassa Mansikkapaikka.

                      Enemmän Lapsuudessa on luennon tuntua. Toisinaan luento koskee lyyristä kuvallisuutta proosatekniikan osana. Varsinkin valo ja pimeä ovat Carpelanin käsissä kuin esineitä, joita hän kokeilee kääntää mahdollisimman moneen asentoon.

Tavanomaisimpia ovat ”kuollut valo” kaduilla, jonka voi nähdä ikkunasta, tai ”maailman pimeys”, jonka voi aavistaa radion yhä huonommista uutisista. Hankalin on ”pimeyden sisin valoisa ydin”, jota tieto ”kuoleman varjosta” ei ole vielä tyystin sammuttanut.

Jossakin on ehkä se raja, jossa henkilökohtaisen symboliikan sijaan on perusteltua puhua rekisteröidystä tekniikasta. Tai siitä posetiivista. Joko se meni tässä? Vai vasta tässä?

Espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan romaanissa Öinen ratsumies (2008) teksti ”soljuu”, kuten joku suopeampi kriitikko on kehaissut. Mutta yleensä siten, että kappale alkaa hiljaisuudesta ja tarjoaa sille sitten kolme metaforaa: tyhjä huone, valkoinen paperiarkki ja autio tori. Ja kun hiljaisuuden epiteetiksi vielä lisätään toinen teinirunoilijan suosikkisana, ”ikuisuus”, niin palkitun ja arvostetun kirjailijan luotto alkaa vähitellen huveta.

Joskus taitelija voi olla vuosikaudet uskollinen rakastamalleen tekniikalle. Joskus hän käy hieman tylsäksi jo yhden teoksen mittaan.