
”Tämän
normaalimmaksi ihmiseksi kuin tänään en voi itseäni tuntea koskaan.”
Sunnuntaina
aikaa sen sijaan oli. Siksi, Melender jatkaa, hän on kahden päivän ajan
tuntenut edellisen blogimerkintänsä typeräksi ja alhaiseksi ja oman olonsa
likaiseksi, niljakkaaksi ja iljettäväksi.
Itse
olin palkkatyössä viimeksi vuonna 1985, joten en tiedä mitä normaali tarkoittaa.
Sen sijaan tiedän nyt, mistä Melenderin mainitsemassa essee-keskustelussa oli
kysymys. Estetiikasta ja etiikasta. Ja siitä, miltä ”minusta” tuntuu, kunhan keskustelua
käyneet esteetikot ensin pääsisivät yksimielisyyteen siitä mikä ”positio”
heidän tai jonkun muun minällä kulloinkin sattuu olemaan.
Melenderiä
vaivaavan mielipahan alku on viime syksynä julkaistussa kirjotuksessa, josta hänen nimensä tosin vielä puuttui mutta kaikki nyt ärsyttäneet termit olivat jo paikallaan. Kristian Blombergin mukaan (Kritiikin Uutiset 3-4/2011) kotimaisessa essee-kirjallisuudessa on ”opettava
ja itsevarma sävy”, mutta ”ei juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa
muotoa”.
Opettavalla
Blomberg tarkoittaa, ettei kirjoittaja pohdi vaan tietää alusta alkaen mikä
hänen mielipiteensä on.
Lisäksi
opettava pamfleteeraus ”suuntautuu ylhäältä alas”, mikä on kai joko ylpeyden tai vallankäytön
synti. Jos vallan, Blomberg on aito platonisti. Platonille
puhetaito oli ”mielistelyn muoto”. Siis kykyä vakuuttaa kuulijat. Oma vaihtoehtoni on Aristoteles, jolle puhetaito oli ymmärryksen laji. Siis kykyä
havaita ”mikä kunkin asian yhteydessä on vakuuttavaa”.
Muodolla
Blomberg voi tarkoittaa mitä tahansa, ja varmasti tarkoittaakin.
Noin
sadan vuoden ajan sanataideteoksen muotoa oli kiitetty riittävästi, mikäli se
oli ”eheä”. Seuraavat viitisenkymmentä vuotta se oli ”monimerkityksinen” tai
”kerroksinen”. Viimeiset kolme tai neljä vuosikymmentä se on ollut
”sirpaleinen”, ”virtaavaa” tai ”prosessin alainen”.
Blombergin
kirjoitus edustaa viimeistä kolmea tai neljää vuosikymmentä.
Siksi
Blombergille mieluisin essee-kirjallisuuden muoto on sellainen, jota ei oikeastaan ole. On vain epistemologialta kuulostava sekaannus (”merkitys muotoutumisen tilassa”) tai kapinalta kuulostava tautologia ("taistelu merkityksen merkityksestä"). Siksi ”kirjoitus liukuu
omakohtaisten kokemusten sekä erilaisten määritelmien synnyttämien
painovoimakenttien avulla kohti syvyyksiä”. Siksi argumentti ei ”etene” vaan
”avautuu”. Ja siksi kirjoittajan ”ylhäältä alas ryöppyävään puheeseen kaivertuu
muita, hänen hallinnastaan kirvonneita liikkeensuuntia”.
Lyhyesti
sanottuna: Blombergille hyvän esseistiikan estetiikka sisältää aina myös hyveen
etiikan. Tai hieman pitemmin: Blombergin ”syvän”, ”avautuvan” ja "avoimen" sanaperhe kuuluu
itsehoito-oppaisiin, jossa erilaiset holhoavan ja hämärän yhdistelmät
palvelevat parhaiten terapeutin ja potilaan asiakassuhdetta. Kirjallisessa
keskustelussa niitä ei tarvita, sillä esseen lukijan vapautumisen voi aivan
hyvin ymmärtää väärin myös modernistisena muodon vapautena. Kuten Blomberg
nähtävästi ymmärtääkin.
Blomberg
päättää kirjoituksensa seuraavaan ilmoitukseen:
”Ajatus
niin kirjallisuuden, kirjallisuuskäsitysten kuin minkä hyvänsä muunkin
ajattelun valmiiksi tulemisesta ja keskustelullisesta hallittavuudesta on
kaikin puolin huolestuttava ilmiö”.
Ei
ole. Huolestuttavia ovat ihmiset, jotka eivät hallitse ajatuksia joista he
haluavat keskustella, ja esittävät siksi hallitun ajattelun moraalisena
huolenaiheena.
Minä
päätän omani kysymykseen. Sen esitti ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu,
lainaus englanninnoksesta The Rules of Art:
“I would simply ask why so many critics, so many writers, so many
philosophers take such satisfaction in professing that the experience of a work
of art is ineffable, that it escapes by definition all rational understanding;
why are they so eager to concede without a struggle the defeat of knowledge;
and where does their irrepressible need to belittle rational understanding come
from, this rage to affirm the irreducibility of the work of art, or, to use a
more suitable word, its transcendence.”
Kysymys ei ole varsinaisesti suunnattu
lennokkaalle Blombergille vaan lennokkaamille tutkijoille, joiden kirjoituskokoelman
arvostelin Helsingin Sanomiin 15 vuotta
sitten. Silloin kysymys olisi pitänyt esittää selvemmin, nyt tekstiin jäi
turhaa tekijöiden näkökulman myötäilyä ja muuta (meidän) vakosamettihumanistien (yhteistä) koodikieltä.
Kokoelman
aihe oli pitkälti sama, tosin huimasti laajennettuna, kuin ”suuressa
essee-keskustelussa”. Aiheen toistumista pidän merkkinä siitä, ettei keskustelu ole
rationaalista vaan rituaalista: estetiikka hyveen etiikkana
tai taide-keskustelu hurskastelun muotona; eli miksi Tommi Melender alkoi ensin
epäillä kriitikko Maaria Pääjärven moraalia ja sitten omaansa vaikka
todennäköisempi syyllinen on toisen tai molempien järjenjuoksu.
Eräs olennainen ero löytyy
johtopäätöksistä. Kirjan kirjoittajista useimmat päätyvät tarkastelemaan taidetta
julkisen eikä yksityisen käsitteiden kautta. Silloin myös taidekeskustelu voi
olla jotain muuta kuin hallitsematonta ja loputonta taistelua syntiä (Blomberg)
tai häpeää (Melender) vastaan.
Etiikka ja estetiikka.
Toim. Ilona Reiners & Anita Seppä. Gaudeamus 1998.
Sivistyneessä kulttuurikeskustelussa
hyvän taiteen riittävänä ominaisuutena pidetään usein sitä, että teos tarjoaa
jonkin moraalisen vaihtoehdon koville tieteille ja kaupallisen yhteiskunnan
näkökohdille.
Arvotus nojautuu
ainakin osittain estetiikan syntyvaiheisiin 1700-luvulla: estetiikka oli
vastareaktio valistuksen järkikeskeisyydelle ja teolliselle kapitalismille,
Ilona Reiners ja Anita Seppä toteavat toimittamassaan kirjoituskokoelmassa
Etiikka ja estetiikka.
Tiedon ja hyvyyden
ohella ajattelu jaettiin siististi myös kauneuden lokeroon. Sillä haluttiin
korostaa esteettisen elämyksen pyyteettömyyttä ja taiteen omalakisuutta.
Tavallinen taiteen kuluttaja tai sanomalehden kriitikko pyrkii yhä tänäänkin
yhdistelemään samoja lokeroita halunsa ja tarpeidensa mukaan, mutta etevimmät
filosofit ovat pyrkineet koko pala-rakenteen kumoamiseen.
Estetiikka ja etiikka alkaa Kantista ja
päätyy Kantin uudelleen arviointiin myöhäismodernin filosofian teemana. Akseli,
jonka ympäri ajatukset kääntyvät, on kuitenkin Heideggerin fenomenologia.
Kantille
(1724-1804) olemassaolo tarkoitti harmoniaa. Viime kädessä myös esteettiset
ideat olivat syvemmän moraalin ja järjestyksen - järjen - aistimellisia
esityksiä. Sen sijaan Nietzschelle (1844-1900) aistit toivat todistuksia
ihmisen ylevien tavoitteiden ja modernin maailman ristiriidoista. Hänelle
eettisyys ei ollut sulautumista järkeen vaan sopeutumista tottumukseen, Jussi
Vähämäki kirjoittaa.
Esteettinen
ihminen voi välttyä yhteisön herruuteen alistumiselta säilyttämällä kriittisen
etäisyytensä, mutta samalla sopusointu on menetetty. Vähämäelle Nietzsche onkin
ensimmäinen ajattelija, joka näkee subjektin purkamisessa toisenlaisen elämän
mahdollisuuden.
Heideggerille
(1889-1976) minäkeskeisen subjektin asettaminen kaiken ajattelun lähtökohdaksi
oli ikävä esimerkki teknisyyden ja metafysiikan hallitsemasta aikakaudesta.
Filosofia oli huomaamattaan estetisoitunut tahtoessaan totuutta ja sen
välitöntä näkemistä - se oli ”kehystänyt maailman kuvaksi”. Oleminen edusti
Heideggerille asioiden merkityksellisyyden mahdollisuutta, Markku Lehtinen
kirjoittaa. Syvyysulottuvuuden unohduttua se voi kuitenkin ilmetä vain
poissaolevana, näkymättömänä varjona.
Heidegger murehti
taiteen joutumista esteettisen tarkastelun kohteeksi. Myös estetiikan pohjana
oli kartesiolaisen metafysiikan perusratkaisu: subjektiksi tulkitun ihmisen
elämys kauneudesta, jossa tietoisuuden olemistapa otetaan annettuna ja yhtä
esineellisenä kuin muukin olevainen. Siitä estetiikka etsi normatiivisuutta ja
yleispätevyyttä samalla tavoin kuin logiikka ja etiikka omilla alueillaan
Heideggerille
esteettinen kulttuuri merkitsi pitkälti samaa psyykkis-empirististä
”tunnelmointia”, jota Adorno (1903-69) piti taidekritiikin surkeimpana ominaisuutena.
Kauneus on siis
lumetta, jossa taide kuolee, ja järjen universalismi unta. Siksi taiteen
kriittisenä tehtävänä on syrjäyttää estetisoidun arjen muotovaatimukset ja
minäkeskeinen filosofia. Myöhäismoderni etiikka on sittenkin estetiikka, kuten
Jussi Kotkavirta kirjoittaa: ”Tarkemmin sanoen eksistenssin estetiikkaa.”
Sartren (1905-80)
mukaan etiikan on oltava ”mahdotonta tänään”, Anita Seppä kirjoittaa. Vain
siten se ei tukisi vieraantumista ja ihmisen mystifikaatiota. Myös Hannu Siveniuksen esittelemä Emmanuel Levinas
(1906-95) kytkee moraalisen kuntoisuuden siihen, miten suopeita me olemme
kartoittamattoman, äärettömän ja vielä tapahtumattoman edessä.
Kaikki, mikä
voidaan havaita objektiivisesti tai rajata käsitteellisesti, on Levinasin
mukaan äärellistä. Äärellinen on puolestaan aina jossain mielessä esineellistä.
Toinen on silloin jotakin, jota täsmällinen ajattelu ei tavoita eikä alista.
”Toinen on kasvot”,
Levinas kirjoittaa. Mutta toiseutta voi ilmentää myös taiteessa, mikäli se
kääntyy metafyysisten auktoriteettien kritiikiksi ja ”vapauttaa oliot ja
aistimukset osallisuudestaan käsitteellis-tekniseen maailmaan”.
Ensimmäisessä
vaiheessa taide toimii paljastavina allegorioina järjestelmistä, jotka tekevät
filosofisen tiedon mahdolliseksi. Tämän jälkeen tiedon ja vallan
yhteenkietoutumiseen perustuvaa elämänmuotoa voitaisiin kenties muuttaa.
Suurten filosofien teoriat
eroavat tavallisen näyttelyvieraan taidekäsityksistä yhtä paljon kuin Tuomas
Akvinolaisen teologia pohjalaisen huivimummon jumalkuvista. Eräs
kirjoituskokoelman ympyrä kuitenkin sulkeutuu, ja sen myötä myös arkipäivän
estetiikka ja erikoistunut etiikka edes hieman lähentyvät toisiaan.
Kantin käsitys
esteettisen kokemuksen moraalia tukevasta luonteesta on melko lähellä
sivistysvaliokuntien julkilausumia tai sunnuntaimaalarin hyvän olon tunnetta,
vaikka Kant oikeastaan tarkoittikin luonnon "pyyteetöntä" kauneutta
eikä ihmisen tarkoituksenmukaisia taideluomuksia.
Minkä järkikeskeinen
Kant erotti, sen esteetikko Kant yhdistää.
Maailman
tapahtumat valitsevat ennakoimattomia polkuja, joiden edessä me voimme
turvautua ensisijassa arvostelukykyymme. Kantin kukaan arvostelukyky ei riipu
tiedosta ja tahdosta, vaan se on niiden tapaan itsenäinen mielen ominaisuus.
Kauneutta koskevaa arvostelmaa ei myöskään pätevöitä sen käsitteellinen,
yleiseen lakiin nojautuva totuus vaan intuitio ja esimerkillisyys - toisin
sanoen reflektiivinen tunne ja makua koskevat yhteisölliset odotukset. Maun
sisältöä voidaankin vain viestiä, sitä ei voi määrittää tyhjentävästi
Juuri tästä
kumpuaa Kantin ”mielellisten kykyjen vapaa leikki”.
Esteettisiä ja
moraalisia päätöksiä ei voi johtaa yleispätevästä rationaalisesta perustasta
tai yleisestä käsitteestä. Ne on siis johdettava ajatuksia vaihtavasta
julkisesta yhteisöstä ja käsillä olevasta olosuhteesta, jota jäsentää kosketus
normittomaan ”toiseuteen”. Kantia mukaillen: yhteisö, joka perustuu kauneudelle
tai moraalille, on kuin lupaus - se ei voi koskaan täysin toteutua.
Kirjallisuudella
ja demokratialla onkin sama olomuoto, väittää Jacques Derrida, jonka ajatuksia
Jari Kauppinen esittelee kokoelman lopuksi - tulevaisuus ja olemattomuus.
"Lyhyesti sanottuna: Blombergille hyvän esseistiikan estetiikka sisältää aina myös hyveen etiikan. Tai hieman pitemmin: Blombergin ”syvän”, ”avautuvan” ja "avoimen" sanaperhe kuuluu itsehoito-oppaisiin, jossa erilaiset holhoavan ja hämärän yhdistelmät palvelevat parhaiten terapeutin ja potilaan asiakassuhdetta. Kirjallisessa keskustelussa niitä ei tarvita, sillä esseen lukijan vapautumisen voi aivan hyvin ymmärtää väärin myös modernistisena muodon vapautena. Kuten Blomberg nähtävästi ymmärtääkin."
VastaaPoistaKummallista miten taiteen ja kulttuurin alalla aina kaivataan tätä vapautunutta ilmaisua joka jättää lukijan luovuudelle ja mielikuvitukselle tilaa.
Uskon että kyse on oikeastaan narsismista: lukijan vapautta(siis kirjoittajan itseeän kysyvää ja vaapasti lukijaa puhuttelevaa muotoa)haluava uskoo aina lukijan tai siis itsensä mielikuvien ja ajattelunsa vapaan liikkeen todistavan ainutkertaisuudestaan ja pettyy jos mielikuvitukselle (lue: siis esseistin vapaaseen muotoon naamioidulle lukijuusitselle)ei anneta tilaa. Sen ajatuksen uskon tuon vaatimuksen sisällä lymyävän. Tiedostamisen välineestä (luettavasta ja lukijan omasta ajattelukyvystä)on tässä tullut lukijan yksityinen seurakunta joka sitten verhotaan teoksen vapaan muodon kaapuun.
Ja kaiken tarkoituksena on sittenkin mielihyvän maksimointi.Kirjoittajan tai muun taiteilijan ajatuksen muotoutumisen seuraaminen estetiikan ja kauneuden muotona, ei aitona haasteena. Ja kuitenkin juuri se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle (koska mielikuvitus aina käyttää jo liian tuttuja rakenteitaan), vasta haastaa sen. "Runouden" on vietävä lukijansa ja kokijansa johonkin äärimmäisyyden aistiin, ei tuttuuden piiriin. Tästä kai Levinaskin puhui.