Postuumisti, 2/2

Kafka julkaisi eläessään vain muutaman novellin. Tarinan mukaan hän pyysi kuolinvuoteellaan, että julkaisematon tuotanto hävitettäisiin. Uskottu mies, Max Brod, ei uskonut.

                      Hyvä näin, mutta toisinaan ”postuumi” teos tarkoittaa, että jotkut asiat kuuluvat tekijän pöytälaatikkoon.

On varmasti monta syytä, miksi Truman Capote (1924-1984) ei halunnut julkaista vanhaa käsikirjoitusta 17-vuotiaan Gradyn lyhyestä ja epäsäätyisestä rakkaudesta.

                      Yksi löytyy tarinan ensimmäisestä luvusta, jossa äidin ja nuoren seurapiirikaunottaren ”vihamielisyyden talo oli kalustettu vaatimattomasti kiintymyksellä”. Toinen seuraavalta sivulta, jossa aloitteleva kirjailija ei malta kirjoittaa edes ”hallitsematta kuplivasta naurusta” täsmentämättä sitä samassa lauseessa myös ”iloiseksi kiihtymykseksi”.

Julkisuudessa Capote ei koskaan puhunut ruutuvihkoihin kynäillystä harjoitelmasta mitään. Kerran hän tosin tunnusti ”sairastaneensa nuorena Henry Jamesia”. Se ehkä selittää puolipisteestä kaksoispisteeseen mahtipontisesti kiemurtelevat lauseet ja omaan merkityksellisyytensä tuupertuvat kuvakerrokset. Meillä Kesän taittuessa ilmestyi vuonna 2007, Kaijamari Sivillin suomentamana ja Tammen kustantamana.

Grady on oikeastaan hyvin klassinen amerikkalainen romaanisankaritar, jossa itsekkyyden ja lujan tahdon rajaa on vaikea vetää. Jamesin Isabel Archerin tai F. Scott Fitzgeraldin Daisyn tavoin hän haluaisi pitää sekä oman päänsä että säätynsä etuoikeudet.

Ehkä juuri siksi Kesän taittuessa myös päättyy niin äkisti. Monisanaisen nuoren miehen sanavarasto tuskin ehtyi, mutta kysymys heräsi: mitä relevanssia on toisen ajan tunnetuimpien klassikoiden tunnollisella muunnelmalla? Vasta Aamiainen Tiffanylla (1958) kuvasi Capoten sukupolven naista, Grady jää menneen ajan paperiseksi jäljitelmäksi.

Kirjailijan tien seuraaminen sen alkupisteestä lähtien voi tietysti olla itsessään kiinnostavaa, ja Kesän taittuessa siksi arvokas lukukokemus. Mutta toisaalta se sisältää kaikki postuumien romaanien ja muiden puolitöiden tavanomaiset viat.

Capoten niukka tarina jättää päähenkilöiden ristiriidat nopeasti taka-alalle, minkä jälkeen lavea kerrontatekniikka voi keskittyä enemmän tekijään itseensä, neuvotteluun esikuvien panttivankina.

Ruusu Fitzgeraldin Kultahatussa (1929) kertoo jotakin Nickin ja Daisyn suhteesta, mutta Capoten romaanissa se ei kerro mitään Gradysta ja Peteristä. Paitsi sen, että kyllä Capote on Fitzgeraldinsa lukenut.

Toinen ongelma on ylenpalttisten kielikuvien keskittymättömyys. Capote ei osaa päättää, sopisivatko ne paremmin osaksi kertojan ääntä vai romaanihenkilöiden tietoisuutta, mutta ei ole silti raaskinut luopua yhdestäkään luovuuden hedelmästä.

Tällainen teksti asettaa myös kääntäjän melkoisen tehtävän eteen. Mitä kummaa Kaijamari Sivill esimerkiksi tarkoittaa ”meren kipenillä”? Alkutekstin ”scraps of sea” ei lisää lukijan ymmärrystä, mutta kylläkin myötätuntoa kääntäjää kohtaan.

Kts. myös Postuumisti 1/2