Arkistosta: Varjo Kiasman seinällä

Päivän lehdessä kriitikko Teemu Manninen linjaa runoilija Vesa Haapalan graafisesti ja muutoinkin kokeilevan kirjan Kuka ampui Ötzin? (Otava) satiiriseksi, parodiseksi ja ironiseksi, jotta kaikki varmasti huomaavat, ettei kritiikki ota kirjaa eikä kirja maailmaa liian vakavasti. Vaikka ehkä kuitenkin synkästi.

Kyse on ”tutusta esityksellisestä ongelmasta, aidon ja keinotekoisen suhteesta”, kriitikko luonnehtii: ”Onko tosi-tv-tähti tosissaan? Saako rasismilla leikkiä? Onko kauneutta enää olemassa? Todellisuus on jakautunut. Idolsin, Hommafoorumin, palvelualojen ja pankkiirien maailmat ovat radikaalisti erilaisia.”

                      Erilaisia, varmasti. Mutta millaisia? Siitä varmaankin ”ironia”, jolle mediatutkija Risto Kunelius on antanut seuraavan määritelmän: ”Kun totuutta ei ole, ironia on paras keino varmistaa, ettei ole väärässä.”

                      En tiedä auttaisiko Haapalan kirjan lukeminen minua arpomaan onko ironia tekijän asenne vai aineiston modus. Tai ikään kuin se sävellaji, joka nuoremman polven puheissa joskus särähtää minun ikäpolveni korvaan.

                      Ensimmäinen asia jonka itse opin, kun vuosikymmen sitten aloin opettaa nuorisoa luovan tietokirjoittamisen kursseilla, oli sanan ”säälittävä” uusi merkitys. Minulle se tarkoittaa yhä myötätuntoa herättävää, nuorisolle se tarkoitti jotain, joka herättää halveksuntaa. Joku, joka on heikko tai muutoin vastenmielinen, on säälittävä. Säälillä ei silitetä päätä vaan syljetään silmille.

                      En usko, että kukaan kurssilaisista ajatteli käyttävänsä ironiaa. Siksi puhuin (kielen) sävellajista enkä (retoriikan) troopista.

                      Sama sävellaji ilmenee Mannisen arvostelusta ja kenties myös Haapalan kirjasta. ”Masennuslääkkeiden rikkoma iltapäivälehtitajunta” viittaa jonkinlaiseen kansanryhmään, todennäköisesti ei tämän kirjan yleisöön, ja käyttää kliseen etuoikeutta ottaakseen siihen etäisyyttä. Tämän kansanryhmän puolelle asettuminen edellyttäisi läheisyyttä tai tunnetta osallisuudesta, mutta minusta tuntuu, että kyse on massoista, jotka kriitikon tai kirjailijan mielestä ovat vähän ”säälittäviä”.

                      En ole yleensä kauheasti innostunut, jos joku naureskelee entisajan yhteiskuntakriittiselle kulttuurivasemmistolle, joka luuli voivansa samastua kansaan tai työväestöön. Enkä yleensä innostu tämän päivän yhteiskuntakritiikistä, jossa yksiä ihmisiä ei moitita toisten sortamisesta vaan kaikkia maapallon tuhoamisesta. En automaattisesti näe siinä pelkkää perusteltua kulutuskulttuurin analyysia, vaan myös tuon moduksen. Tai sävellajin.

                      Toisista ihmisistä eristymisen nuotti, tai juuri tuo kattava kategoria (”toiset ihmiset”), ei tietenkään ole uusi. Mutta eikö se perinteisesti ollut jotakin, johon Georg von Wright tai Johannes Salmisen päätyivät, kun maailma alkoi lipua ohi nopeammin jaloin, edellisen sukupolven sivistyksellisestä taakasta vapautuneena? Eikö nenäkkään teinin ja katkeran vanhuksen välissä pitänyt olla jokin kolmas rationaalisuuden muoto?

                      En tiedä, mutta tähän liittämäni arvostelun myrkyllisyys oli suunnattu katkeruutta ja eristymistä vastaan. Se ei tarkoita, että pitäisin tai olisin pitänyt Johannes Salmista katkerampana ja eristyneempänä kuin monia nuore(mman)n polven kirjailijoita, joille kirjallisuuden kriittinen funktio on yhtä tärkeä kuin Salmiselle.

                      Arvostelun otsikko oli ”Esseistin moraali nousee lähimmäisen kustannuksella”, ja sen julkaisi Turun Sanomat.

Johannes Salminen: Varjo Kiasman seinällä. Suomentanut Rauno Ekholm. WSOY 2004.

Johannes Salmista huolettaa ikääntyminen ja maailmantilanne.

                      Suomenruotsalainen kustannusmies, historiantuntija ja palkittu esseisti ei silti päiväkirjassaan kerro kolotuksistaan naapurin Reiskalle. Mieluummin hän seurustelee maailmankirjallisuuden ja historian suurmiesten kanssa.

                      Viime talven kylmyys ja liukkaus tietysti vaikeutti ikäihmisten liikkumista. Mutta liikkeelle päästyäänkin Salminen joutuu kohtaamaan Helsingin, jonka vanha maisema rikkoontuu. Ydinkeskustaa varjostamaan nousseet kunnalliset ja yksityiset toimitilat harmittavat, ”kannattava” rakentaminen kirjoitetaan ivaileviin lainausmerkkeihin. Eläkepäivinään matkustelevalle esseistille ei ehkä juolahda mieleen, että myös nuoremmat sukupolvet haluaisivat saada palkallista työtä, jotta heillä olisi varaa nähdä Akropolis.

                      Varjo Kiasman seinällä on muutoinkin juuri sellainen kirja, jossa itsenäinen, älyllisesti pohtiva esseisti ei koskaan kuulu ”hartaaseen joukkoon”, vaikka kulkiessaan havaitsee sellaisten kokoontuvan. Ateneumissa muut kävijät palvovat presidentti Tarja Halosen ikonia, mutta esseisti vertailee viileästi muotokuvan suhdetta perinteisempien suomalaisten stereotyyppien sarjaan.

Luontokuvan Salminen kirjoittaa tottuneesti ja herkästi, maailmankuva on jo vaikeampi juttu.

                      Viime vuonna tapahtui kaikenlaista, jota lehdet ovat kommentoineet kattavasti, joten välillä esseistikin kuulostaa leipääntyneeltä pääkirjoitustoimittajalta: ”Jos Venäjän talouden vakiintuminen jatkuu, Suomelle avautuu idässä uusia houkuttelevia näköaloja.”

                      Useimmista toimituksista löytyy koska tahansa töitä henkilölle, joka saa vakauden, kansallisen edun ja kauppapolitiikan mahtumaan samaan lauseeseen. Lisäpisteitä tulee, jos omaperäisen ajattelun puute piilotetaan hyvään tyyliin.

Pietari on Itämeren Shangri-La, Salminen vertailee, ”typerryttävän kaunis mutta vailla poliittista tehtävää”. Myöhemmin hän vertaa Irakin sotaa Karthagon hävitykseen. Se on ehkä jo asioita latistava eikä niitä terävöittävä mietelmä, mutta pääkirjoitustyylissä ei ole muutoinkaan tapana tehdä kovin tarkkaa eroa kliseen ja anekdootin välillä.

Kun Salminen siirtyy pääkirjoitusteemoista kotimaan politiikkaan, latteus tarttuu tyylistä sisällölliseen arviointiin.

Salminen uskoo tosissaan, että opposition Irak-vaaliase paljasti viime eduskuntavaaleissa vaikenemisen salaliiton, vaikka sarkasmiin taipuvaisen ulkoministerimme versio tapahtumista on uskottavampi. Oppositio olisi kuulemma saanut Yhdysvaltain presidentin ja Suomen pääministerin salaiset neuvottelupöytäkirjat ”jos olisi pyytänyt”. Se kai tarkoittaa, ettei oppositio voinut pyytää, sillä silloin ei olisi syntynyt vaikutelmaa hallituksen salailusta.

Lillukan varsiin Salminen kompuroi toisenkin kerran samalla sivulla. Hän paljastaa, ettei voinut itse äänestää samoissa vaaleissa lainkaan, koskaan oman puolueen pääehdokas kannatti Helsingin keskustassa mätänevien postimakasiinien purkamista Musiikkitalon tieltä.

Jos Jumala suo, Salminen ei äänestä Euro-vaaleissakaan. Hän nimittäin vaatii kristinuskon sisällyttämistä Unionin perustuslakiin.

Salmisen mielestä suomenruotsalainen kulttuuri ei ole muutostilassa vaan uhan alla. Ruotsinkielisten määrä vähenee ja käsitys heidän erityisintresseistään hämärtyy. Siksi hän pitää syntymäkuntansa Ahvenanmaan eristymis- ja itsenäisyyspolitiikkaa hyvänä asiana.

                      Lisäksi Salminen on sitä mieltä, että yleissuomalainen kulttuuri ei ole uhan alla vaan muutostilassa. Siksi hän pitää jokseenkin kaikkea, mikä liittyy ulkomaalaislakiin tai kadunmiehen asenteisiin, huonona asiana.

                      Ehkä tämä pieni epäjohdonmukaisuus pitäisi tulkita niin, että suomenruotsalainen nurkkakuntaisuus on pittoreskia ja huvittavaa, joten sitä voidaan aivan hyvin sietää. Nurkkakuntaisuus koko suomalaisuuden mittakaavassa voi taas olla sietämätöntä siitä kärsimään joutuville yksilöille ja koko kansantaloudelle.

                      Valitettavasti Salmisen esimerkeistä käy ilmi, ettei hänen asenteensa perustu syvään harkintaan vaan henkisen turistin kosmopoliittiseen ylemmyyden tunteeseen. Se mitätöi erilaisia elämäntilanteita kohtaavat yksilöt vieraan kulttuurin ja kotimaisen virkamieshallinnon nukkehahmoiksi.

                      Salminen on lukenut iltapäivälehtien lööpeistä, että karkotettavan ”pakolaisperheen” vanhemmat on lentokentällä huumattu vastoin tahtoaan, vaikka sivistyneenä miehenä väittääkin lähteekseen komeammalta kuulostavaa ”Euroopan neuvoston raporttia”.

                      Tapaus Katajanokalla tuo esseistille mieleen kommunistisen Budapestin, jossa kardinaali Mindszenty pehmitettiin lääkkeillä ennen näytösoikeudenkäynnin alkua. Rauhoittavat ruiskuttanut sairaanhoitaja vertautuu kaikkien diktatuurien lakeijoihin, jotka tottelivat käskyjä.

                     

Sitä Salminen ei pohdi, onko Ukraina turvaton maa, josta pakolaisia pitää ottaa. Ainakin tuoreet euroviisuvoittajat palasivat sinne vapaaehtoisesti, ilman poliisisaattuetta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen puuvillapelloista, tietoteknologiainsinööreistä ja sinfoniamuusikoista tunnettu maa tietysti köyhtyi. Eikä pohjoismaista turvaverkkoa ole.

                      Toisaalta ei sitä ole kesäkuun uutisten mukaan Turussakaan. Toimeentuloturvaa joutuu odottamaan kaksi kuukautta, Kaarinan rajalla huhutaan pakolaisvirroista.

                      Sitäkään Salminen ei pohdi, mitä viranomaisten sitten olisi pitänyt tehdä vanhemmille, jotka lastensa hyvinvoinnista piittaamatta olivat jo vahingoittaneet itseään hyppäämällä ikkunasta, hyppäämällä lentokoneen ovesta ja viiltelemällä itseään lentokentän vessassa. Normaalitilanteessa mieleen juolahtaisi psykiatrinen pakkohoito ja lasten huostaanotto, mutta esseistille nekin olisivat totalitarismia.

                      Kaiken toivonsa heittäneen perheen tilanne kotimaassaan tai missä tahansa maassa on tietysti vastenmielistä ajateltavaa. Jokseenkin vastenmielinen on myös esseisti, joka kohottaa moraaliaan heidän kustannuksellaan, samoin ammattikunniansa puitteissa toimineen sairaanhoitajan kustannuksella, josta on tehty sepitteen konna.

                      Luonnollisesti sairaanhoitaja jää Salmisen kirjassa myös nimettömäksi, vaikka hän on julkisesti ja avoimesti selittänyt tapausta. Lähimmäisen kustannuksella on helpompi mahtailla, jos heidät jättää kasvottomiksi, anonyymeiksi. Kommunistimaissa häpäistyt ihmiset pyyhittiin valokuvistakin.