Postuumisti, 1/2

Kafka julkaisi eläessään vain muutaman novellin. Tarinan mukaan hän pyysi kuolinvuoteellaan, että julkaisematon tuotanto hävitettäisiin. Uskottu mies, Max Brod, ei uskonut.

                      Hyvä näin, mutta toisinaan ”postuumi” teos tarkoittaa, että jotkut asiat kuuluvat tekijän pöytälaatikkoon.

Syksyllä 1954 lento-onnettomuus ja piinaksi käynyt Nobel-palkinnon odotus painoivat Ernest Hemingwayn mieltä. Hän ei ollut varma kumpaa muistelisi mieluummin, viimeisintä metsästysretkeä Afrikassa vain elämän kevättä Pariisissa.

Lopulta Hemingway valitsi jälkimmäisen. Nuoruuteni Pariisi (1964) oli kirjailijan kuollessa melkein valmis painettavaksi, mutta Totta aamunkoitteessa jäi raakileeksi. Muistelman tai romaanin sijaan se pukattiin ulos välimuotona, tekijän 100-vuotispäivää juhlistaneena ”kertomuksena”, jonka viimeistelystä vastasi poika Patrick. Suomeksi sen käänsi Kalevi Nyytäjä ja julkaisi Tammi vuonna 1999.  

Hemingwayn proosatyyliä kuuluu pitää taloudellisena, vaikka tarinat eivät säästelisi tunteissa - ajatelkaa vaikkapa nymfomaanin ja impotentin kuumaa suhdetta esikoisromaanissa Ja aurinko nousee (1926). Totta aamunkoitteessa on sekä kylmempi että yksityiskohtaisempi. Maisemakuvailua Keniasta ja safarielämän sattumia on runsaasti, mutta kirja etenee jo tapahtuneen välinpitämättömyydellä. Kuten lomapostikortit.

Henkilösuhteet eivät kehity tai valotu. Hemingway-nimisen kirjailija-kertojan ja hänen neljännen vaimonsa Maryn välinen rakkaus on ilmeistä, kuten rakkaus on. Rakastetun olemukseen kuuluu, että hän on tuttu ja luotettava, eikä hänessä ole paljastettavaa tai yllättävää.

Mistä muusta kertomuksessa on sitten kyse? Ainakin siitä, että Maryn on tällä safarilla ammuttava sekä genukki että leijona.

”Olin tuntenut joitakin todella kauheita naisia, jotka olivat matkustaneet sinne vain voidakseen sanoa käyneensä siellä… Afrikka otti heidät vastaan ja jossakin mielessä muutti heidät kaikki. Elleivät he pystyneet muuttumaan, he vihasivat sitä.”

Kun tämä on sanottu, on sanottu jo enemmän kuin tavallisesti. Tilaa ei jää rivien väleille, jossa Hemingwayn draama yleensä tapahtuu.

Myytti kirjailijasta, jonka ”yksi tosi lause” kirkastaisi sanataiteen, on Hemingwayn oma luomus. Vähitellen myytistä tuli kirjoittamisen este. 1950-luvulla Hemingway työsti puolta tusinaa käsikirjoitusta, yksikään ei tullut julkaisukuntoon.
                             Taiteilija jäi Nobel-palkinnon ja julkisen elämänsä varjoon.

Oman kertomansa mukaan Hemingway oli metsästäjä, kalastaja ja sotakirjeenvaihtajana, joka vapautti Ritz-hotellin baarin natsien vetäytyessä Pariisista. Toiset kertoivat, että Hemingwayn lapsuudenkotia hallitsi säädynmukainen evankelisuus ja tukahduttava äiti. Miehuus oli jotakin, joka liittyi kodin kynnykseltä alkavaan luontoon.

Hemingway ei sinänsä kaihtanut käsitystä, että fiktio on elämänkokemuksen muokkaamaa ilmaisua. Hän paheksui elämäkerrallisia tulkintoja, koska ne hukkasivat minuuden ja toiminnan ajallisuuden, ja näyttivät siksi ymmärtävän enemmän kuin kirjailija itse. Se, mikä oli itsen tai taiteen löytämistä, jähmettyi tuotannoksi ja urautui tyyliksi. Lopulta kai Hemingwaykin alkoi jäljitellä itseään.

Totta aamunkoitteessa kertoo miten aika Afrikassa kuluu selaten Life-lehden Afrikka-numeroa. Vaimo Mary suunnittelee, miten hän poseeraa valokuvaajille Mary Hemingwayna. Kertoja kuitenkin uskoo, että Lifen dokumentoidun Afrikan rinnalla on yhä vielä ”afrikkalaisen epätodellisuuden maailma”, jota ”puolustaa ja vahvistaa varsinaista todellisuutta suurempi todellisuus”. Tyhmempien opastukseksi, tai hämmentääkseen viisaat, hän vielä lisää, että se on tehty ”todellisen epätodellisuudesta”.

”Afrikassa asia on totta aamunkoitteessa ja valhetta jo iltapäivällä”, Hemingway yrittää tiivistää, vaikka hokemat ovat jo muuttaneet ajatuksen harhailuksi. Valitettavasti ironia vaikuttaa enemmän tekniseltä ratkaisulta kielen synnyttämään umpikujaan kuin johonkin kirjailijaa  askarruttaneeseen ongelmaan (realismin ontologia, avant garden epistemologia ja muuta semmoista). Vaikutelma vahvistuu, kun Hemingway haavoittaa leopardia kylkeen ja panee maahan pudonneen luunsirun suuhunsa: ”Siihen ei ole mitään selitystä. Tein sen mitään ajattelematta.”

Atavistinen ele on vapauttavinaan aistit käsitteelliseen maailmaan kuulumisesta, ja ikään kuin suistaa kertoja-Hemingwayn vielä kerran kuulemaan samaa ”liikkeen ja tosiseikkojen kulkua”, jota nuori kirjailija-Hemingway kenties piti puhtaan ja selkeän kirjoittamisen ytimenä.

Lisää teknisiä ratkaisuja. Ihanteiden ja velvollisuuksien katoaminen on epäilemättä vapauttava kokemus myös kenialaisella savannilla… mutta eikö Life-lehden dokumentoituun Afrikkaan kuulu juuri sama hetkellisyys, uutuus ja alkukantaisuus, joka osana kuvitettua eksotiikkaa lupaa irti pääsyä arjen sivilisoituneesta jatkuvuudesta?

Totta aamunkoitteessa etsii alkuperäistä etiikkaa, jossa Hemingwayn proosan ajallinen modaliteetti asettuisi häneen takertunutta kirjailijan ja miehen pysyvää olemusta vastaan. Mutta mitä se ylipäänsä voisi olla?

Alussa ei ollut "todellisen epätodellisuutta" tai oikeastaan muutakaan kysymystä kokemuksen alkuperästä. Oli ainoastaan kokemuksen jälki. Jäljen nuori kirjailija määritti haavaksi, jossa kipu ja historia vastustamattomasti tunkeutuvat itsen sisään: ”Maailma nujertaa jokaisen ja jälkeenpäin moni on vahva niiltä osin kuin on nujerrettu”, Hemingway kirjoitti Jäähyväisissä aseille (1929).

Myöhemmin Hemingway estetisoi oman tyylinsä ja etiikkansa kuin olisi kehystänyt niillä maailman kuvaksi. Joen yli puiden siimekseen (1950) jäi nobelistin viimeiseksi loppuun saatetuksi romaaniksi, ja se sisältää kaikki hölskyvän miehisen itsesäälin lajit: resignaation, uhon ja intiimin tunnustuksen, jossa oman elämänasenteen onttoutta esitellään taisteluarpina.

”Hemingwaylainen sankari katkeroituneena menestystarinana”, kuten kirjallisuudentutkija Malcolm Bradbury on todennut.

Keskeneräisyys pelastaa Totta aamunkoitteessa -kirjan ainakin osittain Hemingwaylta itseltään, urautuneelta tyyliltä. Mikään ei säästä sitä päämäärättömyydeltä ja hahmottomuudelta.

Totta aamunkoitteessa on ”kertomus” vain triviaaleista syistä: koska se ei ole päiväkirja, kuten Patrick Hemingway korostaa, ja koska siitä ”puolet on totta” (kumpi puoli?). Patrickin näkökulmasta tässä sattumusten ja keskustelujen koosteessa on jopa yksinkertainen sanoma: hän haluaa meidän kaikkien tietävän, että naisvihamielisenä pidetty ”papa” sittenkin rakasti naisia, ainakin Mary Hemingwayta.

No, on kai sekin jonkinlaista kirjailijan astumista pois omasta varjostaan.

Kts. myös Postuumisti 2/2