torstai 19. huhtikuuta 2012

Aikamme ajattelijoita: PS-standardi


Helsingin Sanomien etevä kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen sai tunnusta Innovaatiojournalismin seuran Finjon Innovaatiokide 2012 –kilpailussa, kertoi päivän lehti eilen keskiviikkona.
                      Tunnustus tuli kuitenkin jostakin nuorisoa kosiskelevasta ratkaisusta nimeltä "HS Open", ei kulttuurisivujen perusyleisöä kummastuttaneesta kolumnista ”Lutuinen kulttuuripörrö” (HS 6.4.2012). Ilmeisesti seura arvioi, ja aivan oikein, ettei kolumnin tapa käyttää perussuomalaista puoluetta nykyisen arvokeskustelun standardina ole järin innovatiivinen. Sama metodi on tunnustettu jo aiemmin lehden pääkirjoitussivulla, jossa "suvaitsevaisuudelle" on annettu jokseenkin se määritelmä (kulttuurivasemmiston ylimielinen hyveellisyys), joka sillä on entuudestaan ollut Hommaforumissa.
                      Kolumnissa Mäkinen kiinnitti huomiota elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen englantilaiselle Guardian-lehdelle antamaan haastattelulausuntoon: ”Ainoa tapa ihmiskunnalle päästä ulos tästä kurjuudesta on tappaa rikkain yksi prosentti, joka omistaa kaiken.”
                      Vakavissaan vai ei, pohti Mäkinen, ja teki seuraavaan johtopäätökseen:
                      ”Miksi Kaurismäen möläytykset pitäisi kuitata huumorina, jos [Jussi] Halla-aho herättää moraalista närkästystä?  Jatkossa kaikki perussuomalaiset voivat laukoa mitä vain ja perustella Kaurismäellä sanomisiaan. Tai sitten sovitaan niin, että jatkossa taiteen akateemikon sijasta Kaurismäkeä kutsutaan lutuiseksi kulttuuripörröksi, jonka sanomisia ei tarvitse ottaa vakavasti.”
                      Halla-aho oli itse samoilla, julkisen mielipiteen ehtoja uudistavilla linjoilla jo silloin kun perussuomalaisista oli tulen alla Teuvo Hakkarainen. Hakkaraisen puheet johtivat eduskuntaryhmän huomautukseen ja ryhmän yhteiseen julkilausumaan, jonka kirjoitti Halla-aho: ”Syrjintää, rasismia ja väkivaltaa vastaan” (26.5.2011). Siinä ovat jo kirjattuna Mäkisen vasta nyt uumoilemat säännöt, ja miten toimittajien tulisi niitä noudattaa. Kutsutaan sääntökokonaisuutta selkeyden vuoksi nimellä PS-standardi.

I

”Julkisen vallan on kohdeltava jokaista ihmistä yksilönä, ei kulttuurisen tai muun vastaavan ryhmän edustajana”, standardi tähdentää.
Innovatiivista tässä ei ole se, että syrjinnän ohella tuomitaan myös suosinta (jolla standardi tarkoittaa mm. ruotsinkielisen vähemmistön oikeutta saada koulutusta ja viranomaispalveluita omalla äidinkielellä).
Uutta on ”symmetrian” käsite, joka korvaa perustuslain kansanedustajille säätämät erityiset velvollisuudet ja kaikkia kansalaisia koskevan yhdenvertaisuuden tavoitteet. Yhdenvertaisuudesta symmetria eroaa samalla tavalla kuin kuin tasavero progressiivisesta verotuksesta: standardin mukaan kaikilla on samat oikeudet, mutta kenelläkään ei ole erilaisia velvollisuksia, jotta kaikkien periaatteelliset oikeudet toteutuisivat myös käytännössä.
Yksilöön vedotessaan perussuomalaisten eduskuntaryhmä katsoo, että syrjintälainsäädäntö jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, kuten enemmistöön ja vähemmistöön. Lainsäädännön näkökulma on toinen. Se taas katsoo, että jako on yhteiskunnasta havaittu ja kielteinen tosiseikka, johon tulee reagoida.
Symmetriaan vedotessaan perussuomalaisten eduskuntaryhmä otaksuu, että enemmistöön kuuluva on yhtä suuren syrjintäuhan alla työssä, koulutuksessa tai kadulla kuin vähemmistöön kuuluva. Ratkaisu on hyvin looginen ja teoreettinen, peliteoreettinen.
Symmetrisessä pelissä pelaajien hyödyt riippuvat vain valituista strategioista mutta ei valinnan tehneestä pelaajasta. Eli jos pelaajien roolit voidaan vaihtaa muuttamatta peliä, on se symmetrinen. Yleinen elämänkokemus ja luotettava tutkimus kuitenkin osoittavat, että ”pelinä” yhteiskunta on perin epäsymmetrinen. Jos pelitilanteena on vaikkapa työnhaku ja palkkataso, peli muuttuu jos pelaajan ikää, sukupuolta tai etnistä taustaa muutetaan.
Näpistyksistä ja reuhaamisesta nuorempana sakotetun Hakkaraisen tavoin Halla-aho on lainsäätäjänä uusi mutta poliisille vanha tuttu. Tuomio uskonrauhan rikkomisesta tuli blogi-kirjoituksesta, jossa ryhmien välistä symmetriaa valotettiin seuraavalla esimerkillä:
Jos sanomalehdissä voi kirjoittaa, että suomalaisilla on syntyperäistä taipumusta juopotteluun, niin yhtä hyvin voitaisiin kirjoittaa, että somalialaisilla on syntyperäistä taipumusta työn vieroksuntaan ja varasteluun. (Tämän hovioikeus salli satiirisena kärjistyksenä, varsinaiseen tuomiperusteeseen ei tässä tarvitse paneutua.)
Toinen esimerkki löytyy julkilausuman kohdasta, joka ohjeistaa viestimiä. Ohje on tulkittavissa niin, ettei rikosuutisissa pidä erikseen kertoa jos suomalainen pahoinpiteli ulkomaalaisen eikä sitä jos ulkomaalainen pahoinpiteli suomalaisen. Näin yhteiskunnan ongelmakohtien tunnistaminen toki vaikeutuu, mutta perussuomalainen käsitys symmetrisestä yhteiskunnasta toteutuu.
Kolmas esimerkki on toimittaja Mäkisen kolumni.
Mäkisen puolustukseksi on sanottava, että kolumni perustuu teoreettiseen asetelmaan, jossa elokuvaohjaaja ja kansanedustaja ovat molemmat mielipidevaikuttajia, vaikka käytännössä toinen on lainsäätäjä ja toinen ei ole. Valitettavasti myönnytys ei poista perusongelmaa, yhden puolueen nostamista moraaliseen vaa'ankieliasemaan (miten Kaurismäen sanomiset vaikuttavat Halla-ahon sanomisiin).
Mäkisen toinen puolustus onkin se, ettei hän suinkaan kannata perussuomalaista arvomaailmaa vaan vastustaa sitä. Lääke taitaa kuitenkin olla pahempi kuin sairaus, ja sitä voisi puolestaan kutsua shakkitermillä ”Lähi-idän gambiitti”.

II

Kuten kaikki toimittajat tietävät, ei Israelin eikä palestiinalaisten toimia voi lehdessä moittia ilman, että lehti joutuu julkaisemaan vähintään kaksi vastakkaista lukijankirjettä, joita yhdistää vain se, että molemmat tuomitsevat lehden puolueelliseksi. Lisäksi lehteen tulee kirje, joka syyttää toimitusta antisemitismistä, ja toinen, joka syyttää sitä terrorismin tukemisesta, mutta ne jätetään yleensä julkaisematta.
Siksi jokainen kolumni Lähi-idän tilanteesta on gambiitti.
Ennen kuin kirjoittaja voi käydä laudan kuninkaan kimppuun, ja kysyä mikä on oikein ja mitä tulisi tehdä seuraavaksi, hänen on ensin oltava valmis uhraamaan uskottavuutensa. Tai hänen on vältettävä kaikkia mahdollisia seikkoja, mukaan lukien tyyliseikkoja, joilla ”uskottavuus” voi julkisuudessa vaarantua – ja johtaa toimittajien leimautumiseen lutuisiksi journalismipörröiksi.
Nollasummapeli, kuten shakki, on erikoistapaus vakiosumman peleistä, joissa pelaajat eivät voi valinnoillaan muuttaa pelissä tarkasteltavia resursseja. Jaettavissa oleva kokonaishyöty summautuu aina nollaan riippumatta pelaajien valitsemista strategioista, jolloin pelaajat voivat hyötyä vain muiden kustannuksella.
Tai, kuten Mäkinen analysoi elokuvaohjaajan virheellistä siirtoa Guardian-lehdessä, Halla-aho hyötyy Kaurismäen kustannuksella. Joten Kaurismäen olisi ollut parempi olla hiljaa. Tai, kuten minä analysoin toimittajan virheellistä siirtoa Helsingin Sanomissa, Halla-aho hyötyy Mäkisen kustannuksella.
Mäkelä piti Guardianin haastattelua tilaisuutena esittää Kaurismäelle ensin varoitus (mitä tästä voi seurata), sitten uhkaus (mitä meidän tulisi tehdä). Halla-aho pitäisi Helsingin Sanomien kolumnia tilaisuutena esiintyä sananvapauden puolesta, ja moittia toimittajaa vähintään itsesensuurin ihannoimisesta ja henkilöön menevästä mitätöinnistä.
Mäkisen itselleen – ja Kaurismäelle – luoma ongelma on vastustajan pussiin pelaaminen. Siihen on onneksi yksinkertainen ratkaisu: älä yritä pelata. Muista, ettei julkinen yhteiskuntakeskustelu ole nollasummapeli, kuten ei yhteiskuntakaan ole. Ja ettei se ole lainkaan peli, joka perustuu yleiseen ja kattavaan sääntöön. Ei siinäkään tapauksessa, että tarkoitamme säännöllä perusoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä.
                       ”Minkään kansanryhmän tappamisesta ei saa vääntää vitsiä”, Mäkinen kirjoittaa piristävästi (minulle ei olisi juolahtanut mieleen, että rikkaat ovat ”kansanryhmä” samassa mielessä kuin ne ihmiset, joista perussuomalainen vitsailee). Mäkisen esittämää moraalista kieltoa voi pitää perus- tai ihmisoikeuden mukaisena. Juridiikan kielessä oikeudesta voidaan kuitenkin tinkiä, mikäli on perusteltua vedota loukkauksen, vitsin tai muun lausuman yhteiskunnalliseen merkittävyyteen. Näin ilmaisunvapautta punnitaan muita perusoikeuksia vasten.
                      Punnintaan vaikuttavat monet asiat, joista yksi on loukkaavaksi väitetyn ilmaisun vahingollisuus. Mutta kuten juristi ja kirjailija Jukka Kemppinen on todennut toisessa yhteydessä, ”yhteiskunnallinen merkittävyys on niin epämääräinen kriteeri, ettei se kuulu varsinaiseen lakitekstiin – perusteluihin kyllä". Kemppiselle ”parlamentaarisen demokratian olemassaolo todistaa, että mielipiteet yhteiskunnallisesta merkittävyydestä hajoavat pahasti”. Sen määrittelystä käytävä keskustelu ei pääty yleiseen sääntöön, ei edes äänestyksen jälkeen, vaan keskustelu on itse sääntö.
Tämä tulkinta ei ole relativistinen vaan ihan käytännöllinen. Politiikan näkökulmasta myös periaatteellinen.
Muu erimielisyys, joka liittyy elokuvia tekevän kulttuuripörrön ja lakeja säätävän kansanedustajan julkisen toiminnan arviointiin, johtuu minun ja Mäkisen erilaisista poliittisista vakaumuksista. Mäkinen on SJL:n jäsenkorttia kantava toimittaja (jostakin pitäisi taas tänään kirjoittaa), minä lähinnä perustuslaillinen liberaali (samat oikeudet kaikilla, vahvemmilla vain isompi vastuu).

1 kommentti:

  1. Selkeyden vuoksi tämä lisäys. Ja muistettakoon, että julkisuudessa useasti lainattu 31 pykälä viittaa eduskuntaistunnossa pidettäviin puheisiin, vaikka hyvähän se olisi kansanedustajan pitää mielessä myös blogiin kirjoittaessa

    Perustuslain 2. luku

    Perusoikeudet



    Yhdenvertaisuus

    Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

    Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

    [--]

    Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

    Perustuslain 3. luku

    29 §

    Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.

    [--]

    31 §

    Kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä.

    VastaaPoista