torstai 23. helmikuuta 2012

Aikamme ajattelijoita: Suvaitsevaisuus


Historioitsija Markku Ruotsila, Helsingin Sanomien älymystöraadin oikea laitapakki, sanoi sen presidentinvaalien alla: ”Ei tässä maassa mitään kulttuuriväen poliittista heräämistä ole, vain uusimman muoti-ilmiön perässä juoksemista ja poliittisesti korrektia oman egon ja ylemmyydentunteen hyväilyä” (HS 3.2.2012).
                      Vaalien jälkeen teemaa jatkoi Sampo-konsernin, UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos. ”Rouva Halonen”, Wahlroos lausui tapaillen sävyä jolla Englannin aateli puhutteli ”rouva Wallis Simpsonia”, on ”kerännyt ympärilleen varsinkin kulttuurielämän ja sivistyneistön piiristä hovin, jolla taas sitten on ollut suhteeton vaikutus julkiseen debattiin”(HS 12.2.2012).
Kaksi päivää myöhemmin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vahvisti analyysin, jossa vasemmistoa luonnehtii liika kulttuuri, äkillinen kiihko ja sekava joukko trendejä. ”Suvaitsevaisuus, juu”, Apunen hekotteli selvällä suomen kielellä, ilman Ruotsilan "poliittista korrektiutta" tai muuta amerikkalaista lainasanaa (HS 14.2.2012).

UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymän julistuksen mukaan suvaitsevaisuus tarkoittaa ”meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista”. Hommaforumin mukaan se tarkoittaa omien, muka parempien arvojen tyrkyttämistä toisille.
Kahdesta määritelmästä edellinen unohtuu pikku hiljaa, jälkimmäinen vakiinnuttaa asemiaan myös yleisessä journalistisessa kielenkäytössä. Helsingin Sanomien ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimittaja Kari Huhta kertoi kolumnissaan mitä kaikkea epämukavaa sananvapaus tuo ihmisten elämään, yhtenä esimerkkinä ”suvaitsevaiset”, joiden ei omasta mielestään pitäisi joutua lukemaan Wahlroosin ajatuksia aamun lehdestä (HS 22.2.2012).
Innovaatio on retorinen, eikä perustu uusiin havaintoihin ympäröivästä maailmasta, joka ainakin vaaleja kommentoineen porvaritroikan näkökulmasta on pysynyt samana. Näkökulman mukaan kulttuurivasemmistolla on aina jonkinlainen mediakeskustelussa erottuva hegemonia (Wahlroos), minkä seurauksena se aina tyrkyttää omia arvojaan kansan enemmistön arvojen kustannuksella (Ruotsila), mistä sitten aina seuraa, että vasemmistolainen toiminta on moraalisen mielihyvän etsintää vaikeiden taloudellisten valintojen kustannuksella (Apunen).

Amerikan uskonnollista oikeistoa tutkineen, ja tutkimusaineistoonsa nähtävästi samastuneen, Ruotsilan ajatuksissa asiat menevät jotenkin niin, ettei heteroilla pitäisi olla oikeutta abortoida eikä homoilla oikeutta adoptoida. Linjaus on agendaltaan kapea ja - ”poliittisen korrektiuden” tavoin - juuriltaan epäsuomalainen, joten sen esittäminen kulttuurivasemmistosta poikkeavana enemmistön arvona edellytti Ruotsilalta melkoista vaalipiirin laajennusta.
Mahdollisena presidenttinä Pekka Haavistoa karsastettaisiin Afrikan maissa, joissa monista homous on lailla kiellettyä, ja Yhdysvalloissakin yleinen arvomaailma on sellainen, että ulkosuhteet vahingoittuisivat, Ruotsila analysoi Aamulehdelle (AL 28.12.2011).
Ruotsilan listasta unohtuneen Aasian paikkasi vaaliväittelyssä Sauli Niinistö, joka ei Kiinan vuoksi kättelisi Dalai Lamaa, joten kampanjan mittaan vain Australian ja Etelämantereen kanta Suomen sisäpolitiikkaan jäi pohtimatta.
”Länsieurooppalaiset vapaamieliset asenteet ovat pisara valtameressä koko maailmaa ajatellen”, Ruotsila vielä täsmensi: ”Tässä jos missä on kyse kulttuuri-imperialismista.”
"Ite oot", sanoi siis porvari suvaitsevaiselle kulttuurivasemmistolle.
Tai, jos omaksutaan suopeampi tulkinta, historioitsija Ruotsila ironisoi kulttuurivasemmiston arvoja. Ironia on julkisessa keskustelussa yleistynyt tehokeino, josta viestintätutkija Risto Kunelius on sanonut seuraavaa: "Kun totuutta ei ole, ironia on paras tapa varmistaa, ettei ole väärässä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti