Historioitsija Markku Ruotsila, Helsingin Sanomien
älymystöraadin oikea laitapakki, sanoi sen presidentinvaalien alla: ”Ei tässä
maassa mitään kulttuuriväen poliittista heräämistä ole, vain uusimman
muoti-ilmiön perässä juoksemista ja poliittisesti korrektia oman egon ja
ylemmyydentunteen hyväilyä” (HS 3.2.2012).
Vaalien jälkeen teemaa jatkoi Sampo-konsernin, UPM:n ja Nordean hallitusten
puheenjohtaja Björn Wahlroos. ”Rouva Halonen”, Wahlroos lausui tapaillen sävyä
jolla Englannin aateli puhutteli ”rouva Wallis Simpsonia”, on ”kerännyt
ympärilleen varsinkin kulttuurielämän ja sivistyneistön piiristä hovin, jolla
taas sitten on ollut suhteeton vaikutus julkiseen debattiin”(HS 12.2.2012).
Kaksi päivää myöhemmin
Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vahvisti analyysin, jossa
vasemmistoa luonnehtii liika kulttuuri, äkillinen kiihko ja sekava joukko
trendejä. ”Suvaitsevaisuus, juu”, Apunen hekotteli selvällä suomen kielellä,
ilman Ruotsilan "poliittista korrektiutta" tai muuta amerikkalaista
lainasanaa (HS 14.2.2012).
UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymän julistuksen
mukaan suvaitsevaisuus tarkoittaa ”meidän maailmamme kulttuureiden,
ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden
kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista”. Hommaforumin mukaan se
tarkoittaa omien, muka parempien arvojen tyrkyttämistä toisille.
Kahdesta määritelmästä edellinen
unohtuu pikku hiljaa, jälkimmäinen vakiinnuttaa asemiaan myös yleisessä
journalistisessa kielenkäytössä. Helsingin Sanomien ulko- ja
turvallisuuspoliittinen toimittaja Kari Huhta kertoi kolumnissaan mitä kaikkea
epämukavaa sananvapaus tuo ihmisten elämään, yhtenä esimerkkinä
”suvaitsevaiset”, joiden ei omasta mielestään pitäisi joutua lukemaan
Wahlroosin ajatuksia aamun lehdestä (HS 22.2.2012).
Innovaatio on retorinen, eikä
perustu uusiin havaintoihin ympäröivästä maailmasta, joka ainakin vaaleja
kommentoineen porvaritroikan näkökulmasta on pysynyt samana. Näkökulman mukaan
kulttuurivasemmistolla on aina jonkinlainen mediakeskustelussa erottuva
hegemonia (Wahlroos), minkä seurauksena se aina tyrkyttää omia arvojaan kansan
enemmistön arvojen kustannuksella (Ruotsila), mistä sitten aina seuraa, että
vasemmistolainen toiminta on moraalisen mielihyvän etsintää vaikeiden
taloudellisten valintojen kustannuksella (Apunen).
Amerikan uskonnollista oikeistoa tutkineen, ja
tutkimusaineistoonsa nähtävästi samastuneen, Ruotsilan ajatuksissa asiat
menevät jotenkin niin, ettei heteroilla pitäisi olla oikeutta abortoida eikä
homoilla oikeutta adoptoida. Linjaus on agendaltaan kapea ja - ”poliittisen
korrektiuden” tavoin - juuriltaan epäsuomalainen, joten sen esittäminen
kulttuurivasemmistosta poikkeavana enemmistön arvona edellytti Ruotsilalta
melkoista vaalipiirin laajennusta.
Mahdollisena presidenttinä Pekka
Haavistoa karsastettaisiin Afrikan maissa, joissa monista homous on lailla
kiellettyä, ja Yhdysvalloissakin yleinen arvomaailma on sellainen, että
ulkosuhteet vahingoittuisivat, Ruotsila analysoi Aamulehdelle (AL 28.12.2011).
Ruotsilan listasta unohtuneen
Aasian paikkasi vaaliväittelyssä Sauli Niinistö, joka ei Kiinan vuoksi
kättelisi Dalai Lamaa, joten kampanjan mittaan vain Australian ja
Etelämantereen kanta Suomen sisäpolitiikkaan jäi pohtimatta.
”Länsieurooppalaiset
vapaamieliset asenteet ovat pisara valtameressä koko maailmaa ajatellen”,
Ruotsila vielä täsmensi: ”Tässä jos missä on kyse kulttuuri-imperialismista.”
"Ite oot", sanoi siis porvari suvaitsevaiselle kulttuurivasemmistolle.
Tai, jos omaksutaan suopeampi
tulkinta, historioitsija Ruotsila ironisoi kulttuurivasemmiston arvoja. Ironia on julkisessa
keskustelussa yleistynyt tehokeino, josta viestintätutkija Risto Kunelius on
sanonut seuraavaa: "Kun totuutta ei ole, ironia on paras tapa varmistaa,
ettei ole väärässä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti